Riikka Pulkkinen. Kuva: Jouni Harala

Riikka Pulkkisen uutuuskirja vetoaa erityisesti heihin, joita kiinnostaa näyttelijän työ.

Aurelia on hehkutettu näyttelijälupaus. Kun hänet roolitetaan Berliiniin sijoittuvaan näytelmään, vanhemmat järkyttyvät selittämättömän paljon. Isä vannottaa tulemaan puheilleen – mutta saa ilmaisukyvyn vievän sairauskohtauksen ennen kuin ehtii kertoa asiansa.

Tästä lähes dekkarimaisesta asetelmasta alkaa Riikka Pulkkisen uusin romaani, joka kirjailijalleen tyypillisellä tavalla on matka keskelle kipeää, salattua ihmissuhdesolmua. Välillä seurataan Aureliaa, välillä ääneen päästetään minäkertojana äiti, joka on salaisuuden vartija. Sen paljastaminen ennakkoon pilaisi lukunautinnon, mutta sitä olennaisempaa onkin seurata, miten ihminen muuttuu ja kasvaa, kun saa tietää asioita, jotka muuttavat koko siihenastisen elämän.

Aurelian työtä kuvataan niin perusteellisesti, että ilman kiinnostusta se saattaa jopa puuduttaa.

Riikka Pulkkisella on aina ollut taito tasapainoilla kauniin ja lähes kliseisen ilmaisun välillä, ja siinä hän on vahvoilla nytkin. Perhesalaisuuksissa sen paremmin kuin nuoren naisen kasvutarinassakaan ei ole mitään erityisen uutta, mutta juonta kuljetetaan niin vetävästi, että lukijan on käännettävä sivuja tiheään tahtiin. Erityisen kiinnostava lukukokemus tämä on lukijalle, jota näyttelijäntyö ja rooliin uppoaminen kiinnostaa – Aurelian työtä kuvataan niin perusteellisesti, että ilman kiinnostusta se saattaa jopa puuduttaa.

Yksi romaanin päähenkilöistä on Berliini, kaupunki joka kahtia jakautuneen historiansa vuoksi sopii täydellisesti salaisuuden pitopaikaksi. Lukukokemuksen bonuksena tulee siis myös matkakuume ja ehkä hieman seikkailunhalukin.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

(Otava)

Kuudennen Vain elämää -kauden levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että tämä kuvio alkaa todellakin olla nähty ja kuultu.

Muistatteko vielä, miten parin ensimmäisen Vain elämää -kauden aikana artistien toistensa kappaleista tekemät sovitukset herättivät ahaa-elämyksiä – tasapuolisesti sekä hämmennystä että riemua.

Sittemmin coveroinneista, jotka itse asiassa nauhoiteteaan studiossa ennen sarjan kuvaamista, on muodostunut oma musiikillinen tuotantolinjansa, jolla Vain elämää -käsittelyn saavat kappaleet ovat alkaneet kuulostaa…no, Vain elämää -musiikilta. Teolliselta liukahihnapopilta.

Alkujaan uutta luonut konsepti on alkanut toistaa itseään. Silloin on hyvä lopettaa, kuten ohjelmakonsepti on viisaasti ilmoittanut tekevänsä.

Miksi soodasiirappisheikkeri?

Kuudennen kauden ensimmäisen levyn kompastuskiveksi paikantuu sovitusten tunneskaala, joka vaihtelee melankolisesta lakonisen kautta lakoniseen melankoliaan. Niin Irinan tulkinta Olli Lindholmin alkujaankin yltiöpateettisesta Ihmisen pojasta kuin Samu Haberin näkemys Tiktakin Satuprinsessasta suodatetaan jonkinlaisen valuvan, jollottavan soodasiirappisheikkerin läpi.

Poikkeuksen apatiaan tarjoaa Olli Lindholmin liki punkiksi vetämä Tiktakin Heilutaan. Vastaavia irtiottoja olisi mahtunut levylle useampikin.

Pohjakosketus otetaan, kun Robin yrittää tulkita Irinan Kymmentä kirosanaa. Biisi kertoo aikuisen naisen parisuhteen päättymisestä, ja nyt sitä laulaa vanhempiensa luona asuva teinipoika? Jotain rajaa hei.

Eri esittäjiä: Vain elämää

(Warner)

Onhan se nyt melkoista. Nimittäin, että vuoden toistaiseksi tinkimättömimmän diskoilusession tarjoavat seitsemänkymppiset veteraanit.

Blondien 11. albumilta Pollinatorilta löytyy kaikki, mikä teki yhtyeestä hittikoneen 1970- ja 80-lukujen taitteessa: kiihkeää ja nopeatempoista pophurmosta, joka kimaltelee kuin vastaimuroitu diskopallo sekä suorastaan törkeän tarttuvia melodioita.

71-vuotiaan laulaja Debbie Harryn karismaattinen ääni huokuu hedonismia jokaisella henkäyksellä.

Albumin räjähtävä energia kumpuaa sen nerokkaasta tekotavasta. Yhtye antoi ihailemilleen artisteille, joiden tiesivät olevan Blondie-faneja, tehtäväksi kirjoittaa yhtyeelle nipun biisejä.

Levyn kansitaidekin on kuin 1970-luvun lopulta.

Unelmatoimeksianto palautti Blondien kertaheitosta musiikillisesti takaisin suuruuden aikoihinsa yli 35 vuoden taakse. Kuuntele vaikka The Smithsin entisenä kitaristina tunnetun Johnny Marrin kynäilemä My Monster. Kappale paukkuu uuden aallon rockin ja diskon kohtaamispisteessä niin, että jytisee.

Uusvanhan estetiikan hengen mukaisesti levyn kansitaidekin on kuin 1970-luvun lopulta.

Jos etsimällä etsii jonkinlaista säröä vuosimallin 2017 Blondien kultapölyn peittämään pintaan, sellainen saattaisi olla Harryn estottoman nuorekkaat tekstit. Silloin täytyy vain nöyrtyä ja muistaa tosiasia; Blondie oli alun perinkin vain väline eskapismille ja pakenemiselle opiskelijasolun ankeasta arjesta.

Blondie: Pollinator

(Sony)

 

Kaikki kaikessa -elokuvassa on lapsekas tarina, mutta ihana puvustus ja lavastus. 

Maddy (Amandla Stenberg) on 18-vuotias eikä ole koskaan poistunut kotoaan, koska hän sairastaa vakavaa immuunikatoa. Henkäyskin ulkoilmaa voisi saada hänen elimistönsä raiteiltaan. Vain hänen lääkäriäitinsä, hoitajansa ja hoitajan tytär ylipäätään tietävät hänen olemassaolostaan – muu perhe on kuollut auto-onnettomuudessa vuosia sitten. 

Sitten naapuriin muuttaa poikabändiläiseltä näyttävä Olly (Nick Robinson) perheineen, eikä seurausten arvaamiseen vaadita suuria ennustajankykyjä.

Lapsellinen tarina

Kaikki kaikessa perustuu Nicola Yoonin samannimiseen nuorten aikuisten romaaniin, ja tarina on melkoisen lapsellinen. Romantikko kyynelehtii silti katsomossa useaan otteeseen. 

Päähenkilön sairastama immuunikato antaisi aineksia viedä elokuvaa science fictionin tai jopa yhteiskuntakritiikin suuntaan, mutta Kaikki kaikessa keskittyy kuvaamaan teinien rakkaustarinaa silläkin uhalla, että muut yksityiskohdat ovat vähän sinnepäin. Maddyn kodin pysyminen steriilinä ei esimerkiksi ihan vakuuta, kun harvalukuiset vieraat marssivat sisään vaatteita vaihtamatta. 

Silmäkarkkia riittää

Puutteistaan huolimatta Kaikki kaikessa on todella kaunis elokuva. Sukupuoleltaan ei-binääriseksi intersektionaaliseksi feministiksi julistautunut Amandla Stenberg ei tätä kommenttia ehkä arvostaisi, mutta leffa on katsomisen arvoinen ihan vain siksi, että Stenberg on niin uskomattoman viehättävä.

Myös puvustuksessa ja lavastuksessa on todella onnistuttu. Maddyn vaatteet muuttuvat tarinan edetessä koko ajan värikkäämmiksi ja kauniimmiksi, ja jos elämä pitäisi viettää neljän seinän sisällä, sen haluaisi tehdä yhtä kauniisti sisustetussa kodissa kuin Maddyn. 

Katso traileri:

Kaikki kaikessa

***

Ensi-ilta 24.5.

Tiina Laitila Kälvemark kirjoitti hienon romaanin ajankohtaisesta teemasta. – Elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla.

Tällaisen kylmän kevään jälkeen on vaikea kuvitella ajankohtaisempaa luettavaa kuin Tiina Laitila Kälvemarkin tuore romaani Seitsemäs kevät, jossa ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, ettei kesää ehkä enää tule Pohjolaan.

Laitila Kälvemarkilla ei aiemmin ole kirjoissaan ollut poliittista agendaa, mutta mitä enemmän hän tutki aihetta, sitä selvempää oli, ettei hän voinut enää vaieta.

– Mietin, mikä olisi vahva symboli sille, että ihminen odottaa jotain parempaa. Jos kesä ja loma viedään meiltä, jokainen tajuaa, miten vakavasta asiasta on kyse. Nyt elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla ja sukkahousut rikki, hän kertoo.

”Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen.”

Vetävästi kirjoitetun episodiromaanin sivuilla tv-meteorologi lisää sääkartalle vähän aurinkoja, koska ei enää tuottaa katsojille pettymystä. Toisaalla tarinassa perheenäiti palkkaa sijaissynnyttäjän Intiasta, koska haluaa vielä yhden lapsen ja tietää, miten hyvältä vauvapäivitykset näyttäisivät hänen somessaan.

– Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen, myös rakkauteen ja ulkonäköön. Mutta emme edelleenkään voi päättää, saammeko lapsia ja millaisia, emme myöskään säätä tai sitä, kuka meitä rakastaa, Laitila Kälvemark sanoo.

Kirjan kantava teema onkin ihmisen ahneus.

– Ihminen voi olla ahne monin eri tavoin, esimerkiksi huomiolle ja rakkaudelle.

Rakkaussiirtolainen Ruotsissa

Seitsemäs kevät -romaanin päämiljöö on tämän päivän Tukholma, joka on myös Laitila Kälvemarkin kotikaupunki. Sinne hän päätyi Amsterdamissa tapaamansa uppsalalaispojan perässä ”rakkaussiirtolaisena” jo 20 vuotta sitten.

Laitila Kälvemarkin nelihenkinen perhe asuu Tukholman Kistassa, monikulttuurisella alueella, jossa melkein kaikki lapset puhuvat muutakin kieltä kuin ruotsia.

– Pienenä tyttäreni oli vaikea tajuta, että joskus perheessä on vain yksi äidinkieli. ’Mutta mitä kieltä ne puhuvat niiden äidin kanssa?' hän ihmetteli.

Monet sukujuuret näkyvät myös Tiinan ja hänen ruotsalaisen miehensä Mathiaksen ulko-oven nimikyltissä. Kun pari aikoinaan meni naimisiin, he päättivät ottaa yhteiseksi nimekseen molempien sukunimestä muodostetun kaksoisnimen.

– Otimme ikään kuin toisemme puolisoiksemme. Ajattelimme, että perheen nimessä saa kuulua, että meillä on kaksi kulttuuria.

Lue myös Laitila Kälvemarkin edellisen kirjan arvio: Kohtaaminen huutokaupassa synnytti sukupolviromaanin