Näyttelijä Anna Paavilainen kyseenalaistaa näytelmien raiskauskohtaukset. Kuva: Tani Simberg/ Baltic Circle
Näyttelijä Anna Paavilainen kyseenalaistaa näytelmien raiskauskohtaukset. Kuva: Tani Simberg/ Baltic Circle

Anna Paavilainen on näytellyt raiskauskohtauksissa yli sata kertaa. – Päätin, etten enää tee työtä niin, että joku makaa päälläni, hän sanoo.

Näyttelijä Anna Paavilainen juoksee pitkin Kansallisteatterin suurta näyttämöä ja osoittelee yleisölle sen kattoon maalattuja hienoja, vanhoja freskoja.   

– Osaan nämä aika hyvin ulkoa, sillä olen viettänyt tuntikausia maaten näyttämöllä niitä tuijottamassa samalla, kun minun roolihenkilöäni on raiskattu, Anna puhuu yleisölle.

– Ansaitsisin oikeastaan jonkun palkinnon siitä hyvästä, että olen niin mestarillinen raiskattava, Anna jatkaa.

Näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Anna Paavilaista, 32, ei voi rohkeuden puutteesta moittia. Teatteriraiskauksista ei ole alalla juuri puhuttu, saati, että joku kirjoittaisi koko näytelmän niin piinallisesta aiheesta.

Vaikka Annan PLAY RAPE -monologinäytelmässä ääneen pääsevät myös entisaikojen teatteridiivat, Anna on ammentanut tekstin omista kokemuksistaan. Kohuttu monologi vierailee toukokuussa Kansallisteatterissa ja kesällä eri festivaaleilla.

Anna Paavilainen, miten sait idean kirjoittaa näytelmän teatterin lavalla tapahtuvista raiskauksista?

– Muutama vuosi sitten minusta tuntui, että olisi kiva tehdä jotain muuta kuin näytellä. Olin uupunut, työni tuntui raskaalta, ja aikomukseni oli vaihteeksi kirjoittaa näyttelijäntyöstä.

”Tajusin, miten perseestä oli, että olin koko ajan joutunut esittämään alistettua tai raiskattua.”

– Vasta kun keskustelin työni aiheesta Kansallisteatterin kirjallisen neuvonantajan Aina Bergrothin kanssa, tajusin, miten perseestä oli, että olin koko ajan joutunut esittämään alistettua tai raiskattua. Olin ollut samankaltaisissa rooleissa jatkuvasti riepoteltavana ja pilkottavana. Kaikki työaika meni siinä, että joko esitän pelkääväni tai pelkään. Ei keho tiedä, että kyse on fiktiosta, vaikka pää sen tajuaakin.  

Miksi teatteriraiskauksista ei ole aikaisemmin puhuttu?

– Monet varmasti ajattelevat niin kuin itsekin ajattelin: raiskaukset – ja kaikki roolit, joissa naisia alistetaan – ovat iso epäkohta, mutta kuuluvat työhön. Katsoja voi antaa asian olla, sillä hän näkee näytelmän vain kerran, mutta ajattelin itse, että eihän tämä näin voi olla, että jatkuvasti makaan toisen alla.

– Aihe on vaikea myös siksi, että tässä ei ole pahista, vaan kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Tuskin kukaan tarkoituksella kirjoittaa naista alistavia näytelmiä ja toistaa sellaista todellisuutta.

– Minäkin tajusin ongelman laajuuden vasta, kun lähdin Ruotsiin kirjoittamaan ja opiskelemaan ohjausta ja sain vähän etäisyyttä näyttelemiseen.

Kuinka monta kertaa sinut on raiskattu lavalla?

– Jos otetaan huomioon vain ne kerrat, jolloin yleisö on katsonut, kun minua raiskataan, niin neljästä eri näytelmästä kertoja tulee yhteensä 100–200. Lisäksi on näytelmiä, joissa ei ole ollut varsinaista raiskausta, mutta seksuaalista ahdistelua kyllä.

”Minun on vaikea tajuta, että esityksellä halutaan antaa naiskatsojalle paha ja uhattu olo.”

– Ällöttävintä on, että jotkut joutuvat vielä maksamaan lipun ja katsomaan sitä. Minun on vaikea tajuta, että esityksellä halutaan antaa naiskatsojalle paha ja uhattu olo, ja ikään kuin osoitetaan naisen paikka. Se on tilan rajaamista ja tilan riistoa.

Monologistasi käy ilmi, että ensimmäiseen väkisinmakaamiskohtauksen esitit jo Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

– Näin on. Meille annettiin tehtäväksi improvisoida paritanssikohtaus, joka ohjeen mukaan ”saa pikkuhiljaa muuttua raiskaukseksi”. Varmasti tarkoituksena oli selvittää, lähteekö hakijoista aggressioita, mutta kuului se kyllä tuohon aikaankin. Vuonna 2002 raiskaus oli kuin kuperkeikka, joka jokaisen piti osata tehdä. Tuntui, että jo koulun pääsykokeissa karsittiin ne, jotka eivät osaa esittää hyvin raiskattua tai uhria.  

Luuletko, että mikään on noista ajoista muuttunut?

– Toivon ja uskon niin. Ainakin Teatterikorkeakoulussa asia on otettu vakavasti: professori Elina Knihtilä sai kirjattua opetussuunnitelmaan sukupuolisensitiivisyyden, eikä sitä pidetä enää jonain marginaalihössötyksenä.

– Olen myös varma, että kun näyttämöraiskauksista aletaan puhua ääneen, ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa niitä. Tähän astihan ne ovat olleet usein vähän kiusallisia kohtauksia, mustia pisteitä, jotka 'tehdään pois alta', koska ne ovat kaikille kiusallisia.

”Nuorempana myös esitin aina urheaa ja kovempaa kuin olin.”

Olisitko näyttelijänä koskaan voinut sanoa, ettet halua tehdä jotain roolia, koska se tuntuu pahalta?

– Alkuvaiheessa omassa näyttelijyydessä saattoi ahdistaa niin monet asiat, että oli vaikea eritellä, mistä mikäkin johtui. Joskus saattoi ahdistaa roolihenkilöön kohdistuva väkivalta ja sen harjoitteleminen, ja sitten taas, että olen läski. Tai etten osaa mitään.

– Nuorempana myös esitin aina urheaa ja kovempaa kuin olin. Nuori naisnäyttelijähän on niin alisteisessa asemassa työyhteisössä, ettei hän todellakaan halua näyttää heikkouksiaan, vaan pikemminkin antaa ymmärtää olevansa vitun kokenut seksuaalisesti. Olisi ollut noloa myöntää, että tuntuu pahalta.

– Sitä paitsi, miksi sanoisi ei, jos on jo tullut sellainen olo, ettei kuitenkaan koskaan tule kuulluksi tai otetuksi tosissaan?

Millaista palautetta olet saanut PLAY RAPESTA?

– On ollut hieno huomata, etten ole yksin tämän asian kanssa, vaan tämä on riivannut aika monia. Naiskollegat ovat kannustaneet ja kertoneet koskettuneensa esityksestä ja halunneet jakaa omia kokemuksiaan, jotka olleet aika hurjia. Miehet taas ovat tulleet sanomaan, että vitsi, en ole ikinä ajatellut asiaa näin.

”Minulle on tullut hyvä mieli siitä, että muutkin ovat tajunneet, etteivät raiskaukset näyttämöllä ole ihan ok asia.”

– Minulle on tullut hyvä mieli siitä, että muutkin ovat tajunneet, etteivät raiskaukset näyttämöllä ole ihan ok asia, joka pitää vain niellä, vaan että heidän kokemuksensa ovat olleet ihan oikeita ja tosia.

Pitäisikö mielestäsi raiskauskohtaukset poistaa näyttämöltä kokonaan tai esittää jotenkin uudella tavalla?

– En halua määritellä, miten toisella tavalla raiskauksia pitäisi esittää. Mutta toivoisin, että alalla oltaisiin vähän tarkempia siitä, mitä niillä halutaan kertoa. Usein kyse on vallasta ja siksi olisi hyvä miettiä, voisiko saman ikävän asian kertoa jollain toisella tavalla. Ja myös pohtia, muuttuvatko maailman kauheat asiat, kun niitä esitetään näyttämöllä, vaan luodaanko niin vain lisää naista alistavaa kuvastoa.  

Aiotko vielä palata näyttämölle?

– PLAY RAPE kiertää vielä joillain festareilla, ja kesäkuussa esitän sen ensimmäistä kertaa ruotsiksi Hangossa! Tunnen, että olen Ruotsille velkaa: siellä oli kiva kirjoittaa näytelmää, koska koko sukupuolikeskustelu virkeää ja inspiroivaa. 

– Keväällä vedämme kollegani Marja Salon ja valokuvaaja Mitro Härkösen kanssa työpajoja muun muassa korvaushoitoyksikössä. Haluamme mennä paikkoihin, joiden ihmiset eivät ole niin näkyviä yhteiskunnassamme. Samasta teemasta teemme syksyllä näytelmän Sinuus, joka käsittelee ulkonäköä ja identiteettiä.

– Mutta pakko myöntää, että tällä hetkellä elokuva ja ohjaaminen kiinnostavat minua enemmän kuin teatteri.

PLAY RAPE Kansallisteatterissa 12.5, Hangon Teatteritreffeillä kesäkuun alussa ja Meidän Festivaalilla Tuusulanjärvellä heinäkuun lopussa.

Demoiselle

Näyttelijä Anna Paavilainen kyllästyi raiskausrooleihin: ”Olin jatkuvasti riepoteltavana tai pilkottavana”

Tuntuu, että liian usein teatteri vahvistaa heteronormatiivista maailmaa ja korostaa naisen arvoa hänen seksuaalisen haluttavuutensa kautta. Naissolidaarisuutta lisää! Todella ilahduttavaa, että nämä naiset ovat ( Knihtilä ja Paavilainen) ovat avanneet suunsa ja valottavat samalla näyttelijäntyön todellisuutta. Tällaista rohkeutta ei voi muuta kuin arvostaa.
Lue kommentti
Vierailija

Näyttelijä Anna Paavilainen kyllästyi raiskausrooleihin: ”Olin jatkuvasti riepoteltavana tai pilkottavana”

Jo parikymmentä vuotta sitten oivalsin, että teatterinäytelmät eivät ole mitään muuta kuin keino halventaa naista. Jokaiseen teatterinäytökseen keksittiin perustelut miksi ainakin yhden naisnäyttelijän tuli heilua lavalla alasti tai puolalasti sukkanauhoissa ja rintaliiveissä.
Lue kommentti

Naisille jää näissä kaverielokuvissa vain heteroalibin rooli.

Henkivartija Michael Bryce (Ryan Reynolds) tyrii työkeikallaan pahanpäiväisesti. Onneksi Michaelin ex-naisystävä Amelia Ryder (Elodie Yung) tarjoaa hänelle tilaisuuden todistaa ammattitaitonsa. Michael saa tehtäväkseen toimittaa inhoamansa palkkamurhaaja Darius Kincaidin (Samuel L. Jackson) Haagiin. Kincaid on kutsuttu todistamaan Kansainvälisessä tuomioistuimessa Valko-Venäjää diktaattorin elkein johtavaa presidentti Dukhovichiä (Gary Oldman) vastaan.

Patrick Hughesin ohjaama uutuus The Hitman’s Bodyguard noudattelee kaveruskomedioiden tuttua kaavaa. Lajityypin kivijalka on Tappava ase, jossa sähäkästi sanailevaa kyttäkaksikkoa näyttelivät Mel Gibson ja Danny Glover. Näissä elokuvissa kaverukset ovat yleensä niin kiinni toisissaan, että naisille jää vain heteroalibin rooli. He ovat mukana tarinassa vain todistaakseen, etteivät päähenkilöt ole homoja, vaikka viihtyvätkin mieluiten keskenään. Miesten suhde etenee samalla tavalla kuin Hollywood-romansseista: toisiaan inhoava parivaljakko mieltyy toisiinsa, kunhan on ensin saanut ärhennellä keskenään. Näinhän miesten ja naistenkin suhde saa alkunsa, mikäli Hollywoodia on uskominen.

Hughes ei tuo tähän kuvioon mitään uutta. Aina kun katsoja on pitämäisillään leffasta, Jackson murjaisee sovinistisen tai homofobisen vitsin. Niin, eihän sitä tosiaan olla homoja, vaikka ollaan kahden.

Katso traileri:

The Hitman's bodyguard

**

Ensi-ilta 18.8.

Legendaarisen Catherine Deneuven karisma kannattelee ensi-iltaelokuvaa, jossa nainen kohtaa isänsä rakastajattaren.

Keski-ikäinen kätilö Claire (Catherine Frot) pakenee elämää arkisiin rutiineihinsa. Clairen elämä mullistuu, kun hänen isänsä rakastajatar Bèatrice (Catherine Deneuve) ottaa häneen yhteyttä kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen. Naisilla on iso kana kynittävänä. Samaan aikaan Clairen puutarhapalstan naapurin ilmestyy kiinnostava mies Paul (Olivier Gourmet).

Ranskalaisohjaaja Martin Provost muistetaan meillä parhaiten taiteilijaelämäkerroista Violette ja Séraphine, jotka kertoivat kirjailija Violette Leducista ja taidemaalari Séraphine de Senlisistä. Tällä kertaa ohjaaja on vaihteeksi tarttunut sepitteelliseen tarinaan.

Provostin uutuusdraama Rakkaudella, Bèatrice lepää ranskalaisen elokuvan grand old ladyn Catherine Deneuven harteilla. Deneuve on legenda, jonka näyttelijäntyötä seuraisi mielellään, vaikka hän tulkitsi pelkkää puhelinluetteloa. Erityisen vakuuttavasti hän esittää hurjapäistä naista, joka on tottunut pärjäämään omilla ehdoillaan miehisessä maailmassa. Konkari on saanut arvoisensa vastuksen Catherine Frotista, joka tulkitsee uskottavasti pikkuhiljaa kukkaan puhkeavaa seinäruusua.

katso traileri:

Rakkaudella, Béatrice

***

Ensi-ilta 18.8.

Hampstead on siveä senioriromanssi, jossa epätodennäköinen pari löytää toisensa.

Yhdysvalloista Lontoon Hampsteadiin muuttanut Emily (Diane Keaton) on miehensä kuoltua tuuliajolla. Hän tutustuu sattumalta Davidiin (Brendan Gleeson), joka asustelee itse kyhäämässään hökkelissä Heath-puistossa. Epäsuhtainen pari alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan.

2010-luvulla on pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että eläkeläisetkin ovat innokkaita elokuvissa kävijöitä, eivätkä supersankarisarjakuvafilmatisoinnit välttämättä kiinnosta heitä. Viimeistään vuonna 2011 ilmestynyt sympaattinen hyvän mielen komedia The Best Exotic Marigold Hotel osoitti, että harmaat pantteritkin voivat rynnistää teattereihin niin sankoin joukoin, että elokuvasta tulee hitti.

Tähän markkinarakoon takoo Joel Hopkinsin ohjaama uutuus Hampstead. Senioriyleisölle suunnattu romanttinen draama on yllättävän siveellinen. Pääparin fyysinen läheisyys jää vain yhteen suudelmaan. Kuvitteleeko ohjaaja tosiaan, että varttuneemmat katsojat ovat siveydensipuleja?

Kiinnostavinta Hampsteadissä on puvustus. Emilyn hahmon vaatevarasto tuo kovasti mieleen Keatonin ikonisen nimiroolin Woody Allenin vuonna 1977 ilmestyneessä hittikomediassa Annie Hall. Keaton ammensi elokuvan puvustuksen omasta vaatekaapistaan: miestenhousuja, kravatteja, pikkutakkeja. Ikoninen tyyli oli valmis. Hampsteadin puvustaja Liza Bracey nostaa hattua Annie Hallin unisexstailille.

Katso traileri:

Hampstead

***

Ensi-ilta 11.8.

Tampere-talon Muumimuseon uudessa näyttelyssä on esillä muumiaiheisia teoksia ja animaatioita, joita ei ole näytetty yleisölle koskaan aiemmin.

Muumifanit hoi, kannattaa käväistä Tampereella! Aamulehti nimittäin kertoo, että tänään yleisölle avautuneessa Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on tarjolla harvinaisia herkkuja. Tampere-talon Muumimuseon näyttely esittelee Tove Janssonin muumihahmoja aina 1930-luvun mustista muumeista 1990-luvun muumianimaatioihin.

Luit oikein: ihka ensimmäiset muumit eivät olleet pyöreitä, valkoisia ja suloisia, vaan mustia ja vihaisia. Mustat muumit eivät ole monille tuttuja, koska ne ovat pysyneet hyvin piilossa tähän päivään asti.

Museoamanuenssi ja näyttelyn käsikirjoittaja Virpi Nikkari kertoo, että Tove Jansson piirsi ensimmäisen muumin kaltaisen hahmon ollessaan noin 13-vuotias.

– Ensimmäinen hahmo syntyi, kun Tove Jansson vietti nuorena kesiä Pellingin saaristossa. Hän kävi veljensä kanssa väittelyä piirtelemällä ja kirjoittelemalla ulkokäymälän seinälle. Kun Tove kommentoi veljensä kirjoittamaa Immanuel Kantin lausetta, hän päätti piirtää rumimman olennon, jonka keksi. Silloin hän piirsi vähän muumimaisen hahmon siihen seinälle, Nikkari kertoo.

”Tove kirjoitti nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta muumipeikosta, joka vaani sängyn alla.”

Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM
Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM

Hahmo yhdistyi Muumipeikko-nimeen, jonka oli keksinyt Toven eno.

– Toven eno pelotteli toisinaan häntä sillä, että Muumipeikko käy kimppuun, kun Tove kävi jatkuvasti salaa ruokakaapilla. Silloin Tove näki Muumipeikon uhkaavana hahmona, ja kirjoitti myös nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta Muumipeikosta, joka vaani sängyn alla. Vasta ensimmäisten kirjojen myötä hahmo alkoi muuttua positiivisemmaksi ja lämminhenkisemmäksi.

Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on esillä neljä teosta, joissa esiintyy alkuperäisiä, mustia muumeja.

”Ensimmäiset muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja.”

– Teoksissa muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja, eli aika kaukana nykyisestä muumihahmosta. Mustat muumit on kuvattu melko jännittävissä miljöissä, kuten synkässä yökuvassa, jossa yksinäinen musta muumi kävelee kaupunkiaukiolla, Nikkari kertoo.

Näyttelyssä tarkastellaan muun muassa muumihahmojen taustoja, Tove Janssonin suhdetta muumeihin, hahmojen syntyhistoriaa sekä miten muumit saavuttivat maailmanlaajuista huomiota 1950-luvulla. 

– Näyttelyssä on mukana aika paljon 50-luvun esineistöä, kuten ensimmäinen muumiastiasto, joka on tarkoitettu lapsille. Astiastoon kuuluu myös muki, josta muumimukien teko on myöhemmin lähtenyt liikkeelle. Ensimmäinen muumimuki onkin aika tavoiteltu esine keräilijöiden keskuudessa, ja sen hinta on jopa noin 2 000 euroa, Nikkari kertoo.