Joël Dicker. Kuva: Tammi / Jeremy Spierer

Menestyskirjailija Joël Dicker toivoo, ettei tylsistytä lukijoita.

– Kenelle omistan tämän? Joël Dicker kysyy ja hymyilee Baltimoren sukuhaaran tragediaa ojentavalle fanille.

Dicker signeeraa mielellään kirjojaan, vaikka kiireinen mies onkin. Sveitsiläiskirjailijalle kävi pari vuotta sitten ihan kuin kirjansa minäkertojalle: nuoresta klopista tuli hetkessä tähti dekkarilla Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Sitä ennen olikin vaikeampaa.

– Ensin kukaan ei halunnut julkaista kirjojani. Viides romaanini julkaistiin, mutta se ei kiinnostanut ketään, vaikka koetin kuinka promota. Joten osaan arvostaa kiirettä nyt!

30-vuotias Dicker on kirjailijana siis vanha tekijä. Hän aloitti nelivuotiaana omalla luontolehdellä. Ensimmäinen romaani syntyi opiskeluaikana, kun lakiopintojen oheen tuntui jäävän luppoaikaa. Ennen täysipäiväistä kirjailijuutta hän ehti työskennellä juristinakin.

– Olen sinnikäs. Kun sain pakkeja kustantajilta, ajattelin, että en varmaan ole vielä tarpeeksi hyvä ja yritin uudestaan.

”Onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.”

Dicker ei romaanin kirjoittamista aloittaessaan tiedä, mihin lopussa päätyy – hänestä on mukavaa yllättyä itsekin. Uusimman romaanin yllätys on ainakin se, että se ei ole edeltäjänsä tapaan dekkari.

– Kauheinta olisi, jos kirjani olisi tylsä. Toivon, että Baltimore-kirjan jälkeen lukijasta tuntuisi, kuin hän olisi viettänyt viikon Goldmanien talossa. Arviot kiinnostavat, mutta onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.

Dicker vaikuttaa mukavalta, hiukan teflonpintaiselta menestyjältä. Aika paljon päähenkilöltään Marcus Goldmanilta, vaikkei hän kuulemma olekaan sama tyyppi. Tuliko Joëlista Marcuksen tapaan edes sikarikas bestsellerin ansiosta?

– Ei kovin, Genevessä verotus takaa sen. Eikä meillä Sveitsissä muutenkaan mene niin hyvin. Luksuskellojen myynti on laskussa.

Kerro jo se tragedia

Katsotaanpa, kuinka poika selviää! Nimittäin Dickerin Joël. Onnistuuko hän tekemään enää toista läheskään yhtä imevää kirjaa kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta?

No onnistuu – Baltimoren sukuhaaran tragediassa ei etsitä murhaajaa vaan ollaan perhedraaman äärellä, mutta Dicker osaa nytkin lukijan koukuttamisen taidon. Tarkkaan ottaen hän osaa tässäkin teoksessa koukuttaa neljänsadan sivun verran. Sen jälkeen kiinnostaa jo vähemmän, mikä se tragedia oikein on, mihin jatkuvasti vihjaillaan. Kannattaa kuitenkin lukea kaikki 555 sivua, koska lopussa tulee palkinnoksi elämänviisaus.

Baltimore-saagassa pureudutaan Harry Quebertista tutun Marcus Goldmanin nuoruusvuosiin karismaattisten ja rikkaiden serkkupoikien varjossa. Dickerin vahvuus ja heikkous on juonivetoisuus: rullaavaa tarinaa on ilo lukea, ja tunnelmakin tavoitetaan hetkittäin oikein kuulaasti. Mutta usein suvantokohdissa häiritsee se, että kerronta on kökähtävää ja varsinkin naishahmot yksiulotteisia.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Suom. Kira Poutanen (Tammi)

Kake kierrättää levyllään ja muistelee kirjassaan.

Levyllinen kierrätystä

Aamuöiseen sateeseen sisältää vain kolme uutta Kauko Röyhkän kappaletta. Loput ovat uusiksi sovitettua ja soitettua vanhaa Röyhkää, mutta eivät mitään niin radikaalisti alkuperäisestä eroavaa, että niiden julkaiseminen olisi ollut välttämätöntä. Mikko Aaltonen

Kauko Röyhkä: Aamuöiseen sateesen (Svart)

 

Hauska nuoruudenkuvaus

Röyhkä on aiemminkin kunnostautunut nuoruuden kuvaajana, ja samoilla surumielisen hauskoilla linjoilla jatkaa kertomus enonsa kasvattamasta lappilaisesta Simpasta, joka kasvattajansa kuoleman jälkeen muuttaa Helsinkiin.

Sävy on kuin miehen parhaissa kappaleissa: ulkopuolinen ja tarkkaavainen. Annaleena Jalava

Kauko Röyhkä: Lapinpoika (Like)

Mutta onko kirjailija ympännyt liikaa onnettomia ihmiskohtaloita samaan tarinaan?

Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alku on kuin jännitysnäytelmästä. Nuoripari on järjestänyt kutsut. Designkoti on siivottu, viini kylmässä. Hetkeä ennen mies lähtee ostamaan kukkia. Vieraat saapuvat yksi kerrallaan, mutta miestä ei kuulu takaisin. Mitä on tapahtunut?

Illalliskutsut tarjoavat kuitenkin vain näppärän kehyksen. Tarinan keskiössä on Senja, joka suree lapsettomuuttaan, hänen Ulla-äitinsä taas sitä, että tuli aikoinaan äidiksi. Anna on naapurin nuori yksinhuoltaja, jonka elämään Senja tunkeutuu saadakseen olla lähellä edes jotakin lasta. Romaanin muillakin henkilöillä on omat traumansa, jotka tekevät heistä rikkinäisiä aikuisia.

Ja kuinka monella eri tavalla onkaan mahdollista pilata lasten elämä!

Kekkonen kuorii tarinaa auki kuin sipulia ja kuljettaa lukijaa takaumien avulla, vieras kerrallaan, kohti romaaninsa ydintä: kysymyksiä vanhemmuudesta, aikuisten ja lasten suhteista. Mitä tarpeita ihmiset täyttävät hankkiessaan lapsia? Ja kuinka monella eri tavalla onkaan mahdollista pilata lasten elämä!

Rakenne on hieno, ja tunnelma säilyy tiheänä loppuun asti. Koskettavuutta kuitenkin syö tarinan epäuskottavuus. Kirjailija on ympännyt liikaa onnettomuutta ja traagisia ihmiskohtaloita yhteen kertomukseen.

Helmi Kekkonen: Vieraat

(Siltala)

Eroottinen klassikkoelokuva Viimeinen tango Pariisissa (1972) näyttäytyy ohjaajan tunnustuksen jälkeen uudessa, järkyttävässä valossa.

Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan raiskauskohtaus oli vastoin naisnäyttelijän tahtoa tehty, todellinen tilanne. Asiasta kertoivat viikonloppuna useat kansainväliset mediat sen jälkeen, kun ohjaaja Bernardo Bertoluccin kolmen vuoden takainen videohaastattelu nousi julkisuuteen.

Elokuvaohjaaja tunnusti ranskalaisen elokuvajärjestön La Cinémathèque françaisen yleisötilaisuudessa 2013, että hän ja Marlon Brando juonivat Viimeinen tango Pariisissa elokuvan brutaalin kohtauksen kertomatta siitä etukäteen tuolloin vasta 19-vuotiaalle Maria Schneiderille. Elokuvan kohtauksessa Brandon näyttelemä Paul raiskaa Schneiderin esittämän Jeannen voita liukasteena käyttäen.

– Olimme aamiaisella Marlon kanssa lattialla asunnossa, jossa kuvasimme, Bertolucci sanoi haastattelussa Varietyn mukaan.

– Meillä oli patonkia ja voita, ja katsoimme toisiamme ja tiesimme ilman sanoja, mitä halusimme, Bertolucci kertoi haastattelussa.

Hän myöntää olleensa ”kauhea Marialle, koska hän ei kertonut hänelle etukäteen siitä, mitä oli tekeillä”.

Ohjaaja tunnusti myös, että hän kokee syyllisyyttä tapahtuneesta – mutta hän ei kadu päätöstään kuvata kyseinen kohtaus.

– Halusin, että Maria tuntee raivoa ja nöyryytystä eikä näyttele niitä. Sen jälkeen hän vihasi minua koko elämänsä ajan.

"Halusin, että Maria tuntee raivoa ja nöyryytystä eikä näyttele niitä."

Bertolucci ja Schneider, joka kuoli vuonna 2011, eivät tavanneet toisiaan enää koskaan kyseisen elokuvan jälkeen.

Ennen kuolemaansa Schneider puhui julkisuudessa kohtauksesta. Daily Mailin mukaan hän sanoi tunteneensa häpeää. Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan jälkeen hän ei enää näytellyt yhdessäkään alastonkohtauksessa. Kuvausten aikana hän oli 19-vuotias, Brando 48-vuotias.

– Rehellisesti sanottuna koin tulleeksi vähän raiskatuksi. Tekijänä olivat niin Marlon kuin Bertolucci.

Voikohtaus puhututtaa yli 40 vuotta Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan ilmestymisen jälkeen.
Voikohtaus puhututtaa yli 40 vuotta Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan ilmestymisen jälkeen.

Bertoluccin paljastus on saanut raivon repeämään Hollywoodissa ja monet näyttelijät avautumaan aiheesta sosiaalisessa mediassa.

Muun muassa Piiat-elokuvasta tunnettu Jessica Chastain sanoo, että hän voi pahoin kuultuaan, että ohjaaja suunnitteli näyttelijättären päälle käymisen.

”Supersankari”  Chris Evans myönsi puolestaan tviitissään, että hän tunsi raivoa tapahtuneesta.

Eput on kertomus kahden erilaisen veljeksen koskettavasta suhteesta.

Mainio dokumenttielokuva seuraa Eppu Normaalin uraa ensimmäisistä kotipihan pikkumökissä rämpytetyistä kitarasoinnuista aina bändin loppuunmyytyihin konsertteihin asti.

Ohjaaja Saku Pollari on koonnut runsaasti monipuolista kuvamateriaalia, mielenkiintoisia taustatarinoita ja hervottomia kaskuja. Eput ei kuitenkaan ole vain fanielokuva. Se on kertomus soittamisen vimmasta, oman tiensä kulkemisesta ja kahden hyvin erilaisen veljeksen koskettavasta suhteesta.

Eput-elokuva ****