Joël Dicker. Kuva: Tammi / Jeremy Spierer
Joël Dicker. Kuva: Tammi / Jeremy Spierer

Menestyskirjailija Joël Dicker toivoo, ettei tylsistytä lukijoita.

– Kenelle omistan tämän? Joël Dicker kysyy ja hymyilee Baltimoren sukuhaaran tragediaa ojentavalle fanille.

Dicker signeeraa mielellään kirjojaan, vaikka kiireinen mies onkin. Sveitsiläiskirjailijalle kävi pari vuotta sitten ihan kuin kirjansa minäkertojalle: nuoresta klopista tuli hetkessä tähti dekkarilla Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Sitä ennen olikin vaikeampaa.

– Ensin kukaan ei halunnut julkaista kirjojani. Viides romaanini julkaistiin, mutta se ei kiinnostanut ketään, vaikka koetin kuinka promota. Joten osaan arvostaa kiirettä nyt!

30-vuotias Dicker on kirjailijana siis vanha tekijä. Hän aloitti nelivuotiaana omalla luontolehdellä. Ensimmäinen romaani syntyi opiskeluaikana, kun lakiopintojen oheen tuntui jäävän luppoaikaa. Ennen täysipäiväistä kirjailijuutta hän ehti työskennellä juristinakin.

– Olen sinnikäs. Kun sain pakkeja kustantajilta, ajattelin, että en varmaan ole vielä tarpeeksi hyvä ja yritin uudestaan.

”Onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.”

Dicker ei romaanin kirjoittamista aloittaessaan tiedä, mihin lopussa päätyy – hänestä on mukavaa yllättyä itsekin. Uusimman romaanin yllätys on ainakin se, että se ei ole edeltäjänsä tapaan dekkari.

– Kauheinta olisi, jos kirjani olisi tylsä. Toivon, että Baltimore-kirjan jälkeen lukijasta tuntuisi, kuin hän olisi viettänyt viikon Goldmanien talossa. Arviot kiinnostavat, mutta onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.

Dicker vaikuttaa mukavalta, hiukan teflonpintaiselta menestyjältä. Aika paljon päähenkilöltään Marcus Goldmanilta, vaikkei hän kuulemma olekaan sama tyyppi. Tuliko Joëlista Marcuksen tapaan edes sikarikas bestsellerin ansiosta?

– Ei kovin, Genevessä verotus takaa sen. Eikä meillä Sveitsissä muutenkaan mene niin hyvin. Luksuskellojen myynti on laskussa.

Kerro jo se tragedia

Katsotaanpa, kuinka poika selviää! Nimittäin Dickerin Joël. Onnistuuko hän tekemään enää toista läheskään yhtä imevää kirjaa kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta?

No onnistuu – Baltimoren sukuhaaran tragediassa ei etsitä murhaajaa vaan ollaan perhedraaman äärellä, mutta Dicker osaa nytkin lukijan koukuttamisen taidon. Tarkkaan ottaen hän osaa tässäkin teoksessa koukuttaa neljänsadan sivun verran. Sen jälkeen kiinnostaa jo vähemmän, mikä se tragedia oikein on, mihin jatkuvasti vihjaillaan. Kannattaa kuitenkin lukea kaikki 555 sivua, koska lopussa tulee palkinnoksi elämänviisaus.

Baltimore-saagassa pureudutaan Harry Quebertista tutun Marcus Goldmanin nuoruusvuosiin karismaattisten ja rikkaiden serkkupoikien varjossa. Dickerin vahvuus ja heikkous on juonivetoisuus: rullaavaa tarinaa on ilo lukea, ja tunnelmakin tavoitetaan hetkittäin oikein kuulaasti. Mutta usein suvantokohdissa häiritsee se, että kerronta on kökähtävää ja varsinkin naishahmot yksiulotteisia.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Suom. Kira Poutanen (Tammi)

Jennifer Lawrence repii itsensä vereslihalle kauhuelokuvassa Mother!.

Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) nauttivat hiljaiselosta syrjäisessä talossaan. Nainen remontoi ja inspiraatiota odotteleva runoilijamies, suuri taiteilija, yrittää kirjoittaa. Idylli särkyy, kun taloon saapuu kutsumattomia vieraita (Michelle Pfeiffer ja Ed Harris).

Darren Aronofsky muistetaan vuonna 2010 ilmestyneestä psykologisesta kauhuelokuvasta Black Swan, jossa Natalie Portman kitui kärsivänä ballerinana. Ohjaaja jatkaa saman lajityypin parissa uutuuselokuvassaan Mother!. Se on äärimmäisen väkivaltainen ja suorastaan groteski elokuva, jonka tunnelma on kiihkeän intensiivinen. Herkimpien katsojien kannattaa jättää leffa suosiolla väliin, sillä jotkut kohtaukset ovat suorastaan häiriintyneitä. Päähenkilö on jälleen nainen, jonka todellisuudentaju alkaa järkkyä. Jennifer Lawrence antaa kaikkensa pääosassa. Hän hyperventiloi sitä vaatineessa kohtauksessa niin voimakkaasti, että yksi hänen kylkiluistaan siirtyi paikaltaan.

Elokuva viittaa useisiin kauhuelokuvan klassikoihin, kuten Hohtoon, Inhoon ja Piinaan, mutta on silti vahvasti oma itsenäinen teoksensa. Tärkein esikuva on Roman Polanskin vuonna 1968 ilmestynyt Rosemaryn painajainen. Siinä Mia Farrow näytteli raskaana olevaa Rosemarya, joka alkoi syystäkin epäillä naapureidensa tarkoitusperiä. Mother! taas on kertomus siitä, miten naisen oma tila kaventuu parisuhteessa. Naisen rooliksi lankeaa pelkkä muusan osa. Naisesta ei ole luomaan mitään omaa. Paitsi tietysti synnyttämään lapsia, mutta hekin ovat luonnollisesti puoliksi miehen luomuksia.

Lawrence on kimpassa ohjaaja Aronofskyn kanssa. Kriitikot ovatkin jo ehtineet löytää elokuvasta omaelämäkerrallisia viittauksia. Mikäli leffa on ohjaajan näkemys parin suhteesta, kovin pitää ikää sille ei voi ennustaa.

Mother!

****

Ensi-ilta 15.9.

Ysärin musakirjo on laaja, mutta tiivistimme sen 12 tiukkaan kysymykseen vuosikymmenen kappaleista ja artisteista. Testaa tietosi!

Testaa myös, kuinka hyvin muistat 90-luvun!