Joël Dicker. Kuva: Tammi / Jeremy Spierer

Menestyskirjailija Joël Dicker toivoo, ettei tylsistytä lukijoita.

– Kenelle omistan tämän? Joël Dicker kysyy ja hymyilee Baltimoren sukuhaaran tragediaa ojentavalle fanille.

Dicker signeeraa mielellään kirjojaan, vaikka kiireinen mies onkin. Sveitsiläiskirjailijalle kävi pari vuotta sitten ihan kuin kirjansa minäkertojalle: nuoresta klopista tuli hetkessä tähti dekkarilla Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Sitä ennen olikin vaikeampaa.

– Ensin kukaan ei halunnut julkaista kirjojani. Viides romaanini julkaistiin, mutta se ei kiinnostanut ketään, vaikka koetin kuinka promota. Joten osaan arvostaa kiirettä nyt!

30-vuotias Dicker on kirjailijana siis vanha tekijä. Hän aloitti nelivuotiaana omalla luontolehdellä. Ensimmäinen romaani syntyi opiskeluaikana, kun lakiopintojen oheen tuntui jäävän luppoaikaa. Ennen täysipäiväistä kirjailijuutta hän ehti työskennellä juristinakin.

– Olen sinnikäs. Kun sain pakkeja kustantajilta, ajattelin, että en varmaan ole vielä tarpeeksi hyvä ja yritin uudestaan.

”Onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.”

Dicker ei romaanin kirjoittamista aloittaessaan tiedä, mihin lopussa päätyy – hänestä on mukavaa yllättyä itsekin. Uusimman romaanin yllätys on ainakin se, että se ei ole edeltäjänsä tapaan dekkari.

– Kauheinta olisi, jos kirjani olisi tylsä. Toivon, että Baltimore-kirjan jälkeen lukijasta tuntuisi, kuin hän olisi viettänyt viikon Goldmanien talossa. Arviot kiinnostavat, mutta onneksi minulla ei ole kovin iso ego: en muserru, jos kaikki eivät tykkää.

Dicker vaikuttaa mukavalta, hiukan teflonpintaiselta menestyjältä. Aika paljon päähenkilöltään Marcus Goldmanilta, vaikkei hän kuulemma olekaan sama tyyppi. Tuliko Joëlista Marcuksen tapaan edes sikarikas bestsellerin ansiosta?

– Ei kovin, Genevessä verotus takaa sen. Eikä meillä Sveitsissä muutenkaan mene niin hyvin. Luksuskellojen myynti on laskussa.

Kerro jo se tragedia

Katsotaanpa, kuinka poika selviää! Nimittäin Dickerin Joël. Onnistuuko hän tekemään enää toista läheskään yhtä imevää kirjaa kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta?

No onnistuu – Baltimoren sukuhaaran tragediassa ei etsitä murhaajaa vaan ollaan perhedraaman äärellä, mutta Dicker osaa nytkin lukijan koukuttamisen taidon. Tarkkaan ottaen hän osaa tässäkin teoksessa koukuttaa neljänsadan sivun verran. Sen jälkeen kiinnostaa jo vähemmän, mikä se tragedia oikein on, mihin jatkuvasti vihjaillaan. Kannattaa kuitenkin lukea kaikki 555 sivua, koska lopussa tulee palkinnoksi elämänviisaus.

Baltimore-saagassa pureudutaan Harry Quebertista tutun Marcus Goldmanin nuoruusvuosiin karismaattisten ja rikkaiden serkkupoikien varjossa. Dickerin vahvuus ja heikkous on juonivetoisuus: rullaavaa tarinaa on ilo lukea, ja tunnelmakin tavoitetaan hetkittäin oikein kuulaasti. Mutta usein suvantokohdissa häiritsee se, että kerronta on kökähtävää ja varsinkin naishahmot yksiulotteisia.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Suom. Kira Poutanen (Tammi)

Tänä keväänä älykkäiden lukuromaanien ystäviä hellitään loistavilla suomennoksilla, joissa kuvataan muun muassa miesten välistä ystävyyttä New Yorkissa ja ihanneliiton päättymistä Norjassa.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, suom. Helinä Kangas (WSOY)

Vuosi sitten ilmestynyt Loistava ystäväni saa odotettua jatkoa, kun maailmalla tapaukseksi nousseen napolilaissarjan toinen osa saadaan suomeksi.

Nyt ystävät Elena ja Lila kasvavat aikuisiksi, mutta miten käy heidän ystävyydelleen, kun toinen pääsee opiskelemaan ja toinen naitetaan perinteiseen italialaiseen yrittäjäsukuun? Naisten välistä ystävyyttä ja siihen liittyvää kateutta, ihailua ja mustasukkaisuutta on harvoin kuvattu näin pakahduttavasti ja uskottavasti.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus (Tammi)

Raskaan sarjan palkintoehdokkuuksia kerännyt, lähes tuhatsivuinen romaani kertoo New Yorkiin muuttaneiden neljän opiskelukaverin ystävyydestä, kasvusta, toiveista ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan. Sydäntä särkevässä tarinassa pohditaan, voiko ihmisen pelastaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.

Kritiikeissä Pientä elämää on ylistetty hypnoottiseksi luettavaksi ja epätavalliseksi rakkaustarinaksi, mutta maaliskuussa Suomessa vieraillut Yanagihara väittää olevansa yllättynyt romaaninsa saamasta hehkutuksesta.

Ian McEwan: Pähkinänkuori, suom. Juhani Lindholm (Otava)

Trudy on jättänyt miehensä Johnin ja elää nykyään tämän veljen Clauden kanssa. Yhdessä nuoripari punoo salakavalaa suunnitelmaa Johnin pään menoksi.

Nykykirjallisuuden kärkikastiin kuuluva Ian McEwan on siirtänyt Hamletin tragedian nykyaikaan ja kertoo sen ainutlaatuisesta perspektiivistä: Johnin ja Trudyn syntymätön poika seuraa äitinsä petosta kohdusta käsin.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta, suom. Hanna Tarkka (Siltala)

Olisiko tästä lohtua Knausgård-faneille Taisteluni-sarjan jättämään tyhjiöön?

Karl Oven kustantajan ja ystävän (tuttu myös Taisteluni-sarjasta!) Geir Gulliksenin kirjoittama romaani on häkellyttävä, analyyttinen ja runollinen kuvaus siitä, miten ihanneliitto hajoaa. Rakkautta, seksiä, avioliittoa ja pettämistä käsittelevä teos on valittu Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Zadie Smith: Swing Time, suom. Irmeli Ruuska (WSOY)

Kaksi maitosuklaan väristä tyttöä haaveilee tanssijan urasta, mutta vain toisella on siihen lahjoja. Monikulttuuriseen Lontooseen ja Länsi-Afrikkaan sijoittuva romaani on taattua Zadie Smithia: säkenöivä, älykäs ja inhimillinen kertomus ystävyydestä ja sen rikkoutumisesta.

Koska edellisestä Smithin suomennetusta romaanista (Risteymiä) on kulunut jo nelisen vuotta, Swing Timesta tulee luultavasti kirjakevään tapaus – niin Smithin kirjoille on tapana käydä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, suom. Sari Karhulahti (Otava)

Adichien kirjasta ehti jo Suomessa nousta kohu, kun uutisoitiin, että se jaetaan kaikille maamme 9-luokkalaisille. Kohu taitaa olla paras osoitus kirjan tarpeellisuudesta. Toivottavasti hienoista romaaneistaan Puolikas keltaista aurinkoa ja Kotiinpalaajat tunnetun nigerialais-amerikkalaisen kirjailijan tasa-arvoa pohtiva teos löytää myös muiden kuin koululaisten yöpöydälle.

Juttua muokattu 27.3. Lisätty suomentajien nimet.

 

Vihdoin saamme valkokankaalle miellyttävän näköisen alienin. Leffa keskittyy kuitenkin mässäilemään väkivallalla ja pelottelemaan avaruudesta löytyvällä älyllisellä elämällä.

Joukko kansainvälisen ISS-avaruusaseman tiedemiehiä (muun muassa Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds) saa kauan odotetun näytteen Marsista. Näyte on läpimurto ja todistaa kiistattomasti, että muualtakin kuin Maasta löytyy elämää. Laboratoriossa elämä alkaa kehittyä ja kasvaa ja se nimetään Calviniksi. Suloisesta löytämisen riemusta ja innosta päästään pian toisiin tunnelmiin, kun käy ilmi, ettei Calvin pidä tutkituksi tulemisesta, vaan haluaa taistella elintilastaan. ISS:stä tulee Calvinin ja ihmisten taistelutanner, eikä raa’alta väkivallalta vältytä.

Viime vuosina on nähty monia avaruusdraamoja, kuten Gravity, Interstellar, Yksin Marsissa. Niiden jälkeen on virkistävää, että tuore scifielokuva ottaa taas askeleen takaisin sinne, missä avaruus ja sen tuntematon elämä on jotain pelottavaa. Tässä asetelmassa on jotain tuttua ja nostalgista, mutta toisaalta taas uutta pehmojen tieteiselokuvien jälkeen. Vaikka mitään täysin uutta ja raikasta Life ei kyllä tarjoa.

Vihdoinkin hyvännäköinen alien

Elokuvassa on häivähdys 90-luvun kauhuleffa-aarretta Viimeistä horisonttia, ja se palveleekin parhaiten niitä, joilla on jonkinlainen himo tieteisfiktioon ja kauhuun. Elokuvassa vielä flirttaillaan katsojan kanssa viittaamalla kasariklassikkoon, kauhuleffa Re-Animatoriin.

Jotain hienostunutta Lifessakin kuitenkin on: nimittäin Calvin. Jos vieras älykäs elämä on näyttänyt tätä ennen joko limaa tippuvalta niljakkeelta Alienien tapaan tai valoa hohkaavalta honkkelilta, Calvin näyttää ihan hyvältä ja miellyttävältä, jopa uskottavalta. Kauhun lisäksi katsoja voi vielä keskittyä vaikkapa miettimään sitä, kuinka eri tavalla jokainen miehistön jäsen suhtautuu Calviniin tai mikä elokuvan vähän liiankin yksinkertainen opetus lopulta on.

Lifen ohjaajan Daniel Espinosan edellinen elokuva Child 44 oli muuten sellainen floppi, ettei sitä otettu esimerkiksi Suomessa edes elokuvateattereihin asti. Ehkä Life muistuttaakin enemmän ohjaajan aiempaa elokuvaa Rahalla saa, joka oli hyvin viihdyttävä ja piti otteessaan.

Katso traileri:
 

Life

***

Ensi-ilta 24.3.

 

Lauren Katen nuortenkirjasta tehty Langennut on kuin Twilight, mutta vampyyrien sijaan siinä on langenneita enkeleitä.

17-vuotias Lucinda eli Luce (Addison Timlin) joutuu ongelmanuorten sisäoppilaitokseen opettelemaan tapoja, kun häntä syytetään rikoksesta. Oppilaitoksessa häneen iskee silmänsä kaksi poikaa: pahiksista pahin Cam (Harrison Gilbertson) ja kultakutrinen joka tytön sankari Daniel (Jeremy Irvine). Hiljalleen käy ilmi, että pojat kuuluvat samaan porukkaan, joka koostuu heidän lisäkseen rastapäisestä bilehirmusta, vihamielisestä goottipunkkarista ja muuten vain synkästä ”psykopaatista”.  Porukkaa yhdistää jokin selittämätön, ja aika pian katsojalle käy selväksi, että se liittyy jotenkin langenneisiin enkeleihin.

Niin hölmöltä kuin idea kuulostaakin, Lauren Katen nuortenkirja tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voi odottaakin: nuorille suunnatun paranormaalin romanttisen elokuvan. Jos uskot, että kultaisin siivin taivaalla lentelevät enkelit aiheuttavat vaivaantunutta kiemurtelua leffateatterin hämärässä, kannattaa kokemus jättää väliin.

Elokuva on parhaimmillaan ihan suloinen ja mukava kurkistus nuorten maailmaan.

Toisaalta, jos on fantasiannälkäinen aikuinen, voi tätä katsoa viihdykkeeksi – varsinkin, jos sattuu olemaan Twilight-fani. Langennut on nimittäin juoneltaan kuin kopio Twilightista. Jo kirjasarjan ensimmäisen osan ilmestyessä (2009) kriitikot huomasivat, että vampyyrit on vain vaihdettu langenneisiin enkeleihin, mutta muuten kuvio on sama: on tyttö, joka ihastuu poikaan ja poika, joka tyttöä suojellakseen pyristelee tunteitaan vastaan, mutta ei lopulta enää voi hillitä itseään.

Ja onhan elokuva parhaimmillaan ihan suloinen ja mukava kurkistus nuorten maailmaan, jos pystyy unohtamaan sen hölmön flirttailun new agelle tyypillisten enkeliteemojen kanssa. Sen harmillisimpia puolia on, että Langennut on vain sarjan ensimmäinen osa, joten juoni jää täysin kesken.
 
Katso traileri:
 

Langennut

**

Ensi-ilta 24.3.

 

Matti Onnismaa on tehnyt 2010-luvulla 18 leffaroolia, mutta yksikään niistä ei ole ollut päärooli.

Näyttelijä Matti Onnismaa, 57, on Ylen mukaan Suomen työllistetyin elokuvanäyttelijä tällä vuosikymmenellä. Onnismaalla on ollut 2010-luvulla peräti 18 roolia. Erikoista on se, että kaikki roolit ovat olleet sivurooleja. Onnismaa tunnetaan erityisesti Aki Kaurismäen ja Veikko Aaltosen leffoista.

Onnismaan leffaroolit

  1. Tyttö nimeltä Varpu (2016)
  2. Vares – Sheriffi (2015)
  3. Napapiirin sankarit (2015)
  4. Lovemilla (2015)
  5. Lunastus (2015)
  6. Mieletön elokuu (2013)
  7. Vares – Uhkapelimerkki (2012)
  8. Kaappari (2012)
  9. Tähtitaivas talon yllä (2012)
  10. Vares – Pimeyden tango (2012)
  11. 3 Simoa (2012)
  12. Vares – Kaidan tien kulkijat (2012)
  13. Vares – Huhtikuun tytöt (2011)
  14. Vares – Pahan suudelma (2011)
  15. Vares – Sukkanauhakäärme (2011)
  16. Hiljaisuus (2011)
  17. Jos rakastat (2010)
  18. Prinsessa (2010)

Toiseksi työllistetyin elokuvanäyttelijä tällä vuosikymmenellä on Tommi Korpela ja kolmanneksi työllistetyin Elina Knihtilä. Neljäntoista työllistetyimmän joukossa on Elina Knihtilän lisäksi vain kolme naista: Krista Kosonen (sijalla 6), Laura Birn (sijalla 8) ja Iina Kuustonen (sijalla 11).

Listan työllistetyimmistä leffanäyttelijöistä eri vuosikymmeninä näet Ylen jutusta.

Lisätty 22.3. kello 12.27 sana elokuva ensimmäiseen virkkeeseen.