Mikko Kuustonen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Viesti on: jos ei henki lähde, elämä jatkuu.

Muusikosta eräänlaiseksi koko kansan hyvän mielen -lähettilääksi kasvanut Mikko Kuustonen on palannut pitkän tauon jälkeen alkuperäisen ammattinsa pariin. Agricolankatu 11 on jo Kuustosen uran 12. albumi.

Levyn kimmokkeena on toiminut ero yli 30 vuotta kestäneestä avioliitosta. Nyt, kolme vuotta eron jälkeen, aika on kypsä julkaista musiikkia, joka käsittelee uuden elämäntilanteen synnyttämiä tuntoja.

Ehkä syy on ajan kulumisessa, ehkä Kuustosen luonteessa, mutta nuo tunnot ovat Kuustosen julkiseen profiiliin sopien pääosin positiivisia. Se tekee myös kuuntelukokemuksesta vapauttavan.

Ja kun elämä jatkuu, kaikki on taas mahdollista. Ainakin melkein.

Niiden, jotka ovat odottaneet Kuustosen tekevän uutta musiikkia, ei tarvitse levyä kuunnellessaan kärvistellä missään kiirastulessa.

Lue myös: Muistatko vielä 80-luvun Mikko Kuustosen? Kuvat neljältä eri vuosikymmeneltä

Viesti on: jos ei henki lähde, elämä jatkuu, oli kohdattava tragedia luonteeltaan millainen tahansa. Ja kun elämä jatkuu, kaikki on taas mahdollista. Ainakin melkein.

Iskelmällinen poplevy on mausteltu elektronisella tuotannolla ja rock-vaikutteilla. Albumi koostuu Shanghaijaa- ja Käpälämäkeen-kappaleiden kaltaisista rempseistä menoralleista, joita tasapainottavat keskitempoiset ja iskelmäkliseisemmät numerot, kuten Parempi näin ja Hujan hajan.

Tajunta kirkkaaksi

Levyn nimi tulee Helsingin Kallion Karhupuiston laidalla sijaitsevan kerrostalon osoitteesta, johon Kuustonen muutti eronsa jälkeen. Karhupuisto-nimisen kappaleen eräs rivi kertoo sen enempää alleviivaamatta kirjoittajansa asenteesta elämään: ”Karhupuistossa vois istua, vetää pullon suusta absinttia / mut kun ei jaksa tätä kelausta, soitan kitaraa / se on ainoo joka lohduttaa.”

Kuustonen antoi viime syksyn Vain elämää -kauden yhteydessä haastatteluja, joissa hän tunnusti kärsineensä aktiivisina keikkavuosinaan alkoholismista, mutta laittaneensa korkin kiinni jouluna 2004.

Lue myös: 12 vuotta ilman alkoholia ollut Mikko Kuustonen: ”Kaikki eivät ole olleet iloisia raitistumisestani”

Toi elämä tullessaan mitä hyvänsä, Kuustonen haluaa kohdata sen tajunta kirkkaana. Se on yhä varsin poikkeuksellinen asenne suomalaisessa showbisneksessä.

Mikko Kuustonen: Agricolankatu 11

(Sony)

Tiina Laitila Kälvemark kirjoitti hienon romaanin ajankohtaisesta teemasta. – Elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla.

Tällaisen kylmän kevään jälkeen on vaikea kuvitella ajankohtaisempaa luettavaa kuin Tiina Laitila Kälvemarkin tuore romaani Seitsemäs kevät, jossa ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, ettei kesää ehkä enää tule Pohjolaan.

Laitila Kälvemarkilla ei aiemmin ole kirjoissaan ollut poliittista agendaa, mutta mitä enemmän hän tutki aihetta, sitä selvempää oli, ettei hän voinut enää vaieta.

– Mietin, mikä olisi vahva symboli sille, että ihminen odottaa jotain parempaa. Jos kesä ja loma viedään meiltä, jokainen tajuaa, miten vakavasta asiasta on kyse. Nyt elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla ja sukkahousut rikki, hän kertoo.

”Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen.”

Vetävästi kirjoitetun episodiromaanin sivuilla tv-meteorologi lisää sääkartalle vähän aurinkoja, koska ei enää tuottaa katsojille pettymystä. Toisaalla tarinassa perheenäiti palkkaa sijaissynnyttäjän Intiasta, koska haluaa vielä yhden lapsen ja tietää, miten hyvältä vauvapäivitykset näyttäisivät hänen somessaan.

– Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen, myös rakkauteen ja ulkonäköön. Mutta emme edelleenkään voi päättää, saammeko lapsia ja millaisia, emme myöskään säätä tai sitä, kuka meitä rakastaa, Laitila Kälvemark sanoo.

Kirjan kantava teema onkin ihmisen ahneus.

– Ihminen voi olla ahne monin eri tavoin, esimerkiksi huomiolle ja rakkaudelle.

Rakkaussiirtolainen Ruotsissa

Seitsemäs kevät -romaanin päämiljöö on tämän päivän Tukholma, joka on myös Laitila Kälvemarkin kotikaupunki. Sinne hän päätyi Amsterdamissa tapaamansa uppsalalaispojan perässä ”rakkaussiirtolaisena” jo 20 vuotta sitten.

Laitila Kälvemarkin nelihenkinen perhe asuu Tukholman Kistassa, monikulttuurisella alueella, jossa melkein kaikki lapset puhuvat muutakin kieltä kuin ruotsia.

– Pienenä tyttäreni oli vaikea tajuta, että joskus perheessä on vain yksi äidinkieli. ’Mutta mitä kieltä ne puhuvat niiden äidin kanssa?' hän ihmetteli.

Monet sukujuuret näkyvät myös Tiinan ja hänen ruotsalaisen miehensä Mathiaksen ulko-oven nimikyltissä. Kun pari aikoinaan meni naimisiin, he päättivät ottaa yhteiseksi nimekseen molempien sukunimestä muodostetun kaksoisnimen.

– Otimme ikään kuin toisemme puolisoiksemme. Ajattelimme, että perheen nimessä saa kuulua, että meillä on kaksi kulttuuria.

Lue myös Laitila Kälvemarkin edellisen kirjan arvio: Kohtaaminen huutokaupassa synnytti sukupolviromaanin

Suomalaisnäyttelijä tähdittää kansainvälisesti tuotettua elokuvaa, jossa nähdään Skamistakin tuttu näyttelijä.

Näyttelijä Laura Birn nähdään pian taas valkokankaalla, ja tällä kertaa kansainvälisessä, toista maailmansotaa käsittelevässä draamassa.

Screen Daily -elokuvalehti kertoo, että Norjassa kuvataan paraikaa Ross Clarken ohjaamaa, Trond Morten Kristensenin käsikirjoittamaa elokuvaa, jossa on Laura Birnin lisäksi ainakin tanskalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia näyttelijöitä. 

Skam-faneja saattaa kiinnostaa, että yksi elokuvan tähdistä on Arthur Hakalahti, jolla on Skamissa pieni rooli Chrisin mummon mökin lähellä tavattavana poikana. 

Nyt tekeillä olevan elokuvan nimi on The Bird Catcher, ja se kertoo juutalaistytöstä, joka sinnittelee natsien miehittämässä Norjassa naamioitumalla ruotsalaiseksi renkipojaksi. Vielä ei tiedetä, mitä osaa Laura Birn elokuvassa näyttelee.

Korealaisohjaajan mestariteoksessa The Handmaiden on ripaus kaikkea: jännitystä, pukudraamaa ja erotiikkaa. Ja mikä parasta, katsoja ei osaa edes arvata, kuka huijaa ja ketä.

Mestarihuijari “kreivi Fujiwara” (Ha Jung-woo) on iskenyt silmänsä varakkaaseen nuoreen perijättäreen Hidekoon (Kim Min-hee). Valekreivin apuna on vauraudesta haaveileva köyhä taskuvarastyttö Sook-Heen (Kim Tae-ri), kun hän yrittää huijata Hidekon rakastamaan itseään. Kun rakkaus sinetöidään avioliitolla, Fujiwara aikoo viedä morsiamensa omaisuuden ja passittaa tämän mielisairaalaan. Huijausoperaatiota vaikeuttaa Hidekon kirjakeräilijäsetä Kouzuki (Jin-woong Jo), joka pitää nuorta perijää kuin vankinaan ja pakottaa lukemaan perverssejä klassikkoteoksia vierailleen.

Keskeltä tarinaa löytyy ansa, joka on viritetty katsojan päänmenoksi.

The Handmaiden on korealaisen mestariohjaajan Park Chan-wookin käsialaa. Hän on tunnettu muun muassa kostotrilogiasta Sympathy for Mr. Vengeance, Oldboy ja Lady Vengeance. Leffa pohjautuu brittikirjailija Sarah Watersin Silmänkääntäjä-romaaniin, joka kertoo 1860-luvun viktoriaanisesta Englannista, mutta Park Chan-wook on päivittänyt elokuvassaan tarinan 1930-luvun Koreaan.

The Handmaiden on mestarillinen jännitysnäytelmä, jossa katsoja ei osaa edes arvata, kuka huijaa ja ketä. Keskeltä tarinaa löytyy ansa, joka on viritetty katsojan päänmenoksi. Se vetää maton kaikkien luulojen alta.

Elokuvan hienostunut erotiikka saa punan poskille, sillä se on paljon parempaa kuin viime vuosien suosikissa Fifty Shades of Greyssa. Ja vaikka väkivalta on ohjaajan elokuvista tuttua, tässä sitä ei juuri nähdä. The Handmaidenia voisikin kuvailla eroottiseksi pukudraaman ja jännitysnäytelmän kauniiksi liitoksi.

Katso traileri:
 

The Handmaiden

****

Ensi-ilta 19.5.

Elokuva perustuu italialaisen toimittajan Massimo Gramellinin omaelämäkertaan.

10-vuotias Massimo menettää yllättäen elämänsä tärkeimmän ihmisen. Kun syöpää sairastava äiti kuolee, Massimo jää kahden etäisen isänsä kanssa. Hänestä kasvaa vähän rikkinäinen aikuinen, joka luo uraa toimittajana. Vasta aikuisiällä Massimo (Valerio Mastandrea) tajuaa äitinsä todellisen kohtalon. Millaiset jäljet se on jättänyt?

Elokuva Muistoja äidistäni perustuu italialaisen toimittajan Massimo Gramellinin vuonna 2012 julkaistuun omaelämäkertaan Fai bei sogni. Tarina kertoo kipeästä äidinkaipuusta. Se ei missään nimessä ole kaunis tarina äidinrakkaudesta tai pojan ja äidin suhteesta, vaan värisyttävän julma, mutta koskettava tarina ihmismielestä.

Elokuvaa kiinnostavampi on Gramellinin kirjoittama kirja, mutta valitettavasti sitä ei ole suomennettu.

Elokuva on niin tavanomainen, että tarina voisi olla oikeastaan kenen tahansa sellaisen, joka on kokenut lapsuudessaan hirveitä. Senpä vuoksi leffa onkin ajoittain kuolettavan tylsä. Vaikka Muistoja äidistäni -elokuvasta haluaisi pitää sen kipeän aiheen vuoksi, se jättää katsojan lopulta kylmäksi.

Elokuvaa kiinnostavampi on Gramellinin kirjoittama kirja, mutta valitettavasti sitä ei ole suomennettu. Ehkä siitä löytyisi enemmän tunnetta kuin tästä puuduttavasta kaksituntisesta? Ainakin Fai bei sogni valittiin ilmestymisvuonnaan yhdeksi Italian parhaimmista.

Katso traileri:

Muistoja äidistäni

**

Ensi-ilta 12.5.