”En halunnut kirjoittaa tarinaa tytöstä, joka rakastuu poikaan. Minua kiinnostivat tyttöjen väliset suhteet”, kertoo kirjailija Emma Cline. Kuva: Tuomas Kolehmainen
”En halunnut kirjoittaa tarinaa tytöstä, joka rakastuu poikaan. Minua kiinnostivat tyttöjen väliset suhteet”, kertoo kirjailija Emma Cline. Kuva: Tuomas Kolehmainen

Emma Cline ihmettelee, miksi 60-lukua nostalgisoidaan niin paljon. Viattomana pidetty "rakkauden vuosikymmen" tarkoitti monille kalifornialaistytöille lähinnä painostusta seksiin.

Samana päivänä kun ensimmäinen ihminen laskeutui kuuhun kesällä 1969, eräs amerikkalainen teinityttö kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tänään kävin kampaajalla ja sain ihan kamalan hiustenleikkauksen.”

Ei muuta, ei sanaakaan valtavasta askeleesta, jonka ihmiskunta oli juuri ottanut.
Tämä äidin päiväkirja oli kirjailija Emma Clinelle korvaamaton apu hänen kirjoittaessaan vuoteen 1969 sijoittuvaa esikoisromaaniansa Tytöt.

– Päiväkirja muistutti, että kirjoitan tytöstä, joka sattuu elämään 1960-luvulla, mutta jolle tärkeitä ovat oma elämä ja ihmiset siinä. Eivät hänen tunne-elämäänsä hetkauta suuret kulttuuriset liikkeet tai historialliset tapahtumat, Emma Cline kertoo Helsingissä, jonne hän on singahtanut päiväksi markkinoimaan viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa.

Esikoisromaanista käytiin tarjouskisa, jonka voittaja iski pöytään seitsennumeroisen summan, ja elokuvaoikeudetkin kaupattiin siltä istumalta. Aika hyvin vastavalmistuneelta parikymppiseltä, joka oli aikaisemmin julkaissut vain pari novellia lehdissä.

Yksi syy hypeen on kirjan sijoittuminen yhteisöön, jonka esikuvana on Charles Mansonin kultti.

Kuukävelyn lisäksi kesä 1969 on jäänyt historiaan Mansonin kultin tekemistä murhista. Elokuisena aamuyönä Mansonin seuraajat murhasivat Los Angelesissa kahden yön aikana seitsemän ihmistä, mukaan lukien raskaana olleen näyttelijä Sharon Taten. Samalla he antoivat kuoliniskun hippiliikkeelle sekä rauhan ja rakkauden vuosikymmenelle.

”Murhat jättivät vanhempiini valtavan jäljen.”

Tuskin mitään väkivallantekoa on käsitelty populaarikulttuurissa yhtä paljon kuin Mansonin murhia. Edelleen veriteoista ilmestyy elokuvia, kirjoja, dokumentteja ja podcasteja.
– Kuulin lapsena Mansonista jatkuvasti, hän on yhä läsnä Kaliforniassa, kuin sen ilmanalassa. Murhat jättivät myös omiin vanhempiini valtavan jäljen. He tajusivat ensimmäisen kerran, ettei kodissaan välttämättä ole turvassa.

California girl

27-vuotias Emma Cline on itse kuin raikas tuulahdus kalifornialaista aurinkoa. Kuparinvaalea pitkä tukka on keskijakauksella eikä pisamaisissa kasvoissa ole juuri meikkiä. Vielä kukka hiuksiin, ja hänet voisi hyvin kuvitella Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen 1960-luvun San Franciscoon.

Emma kasvoi seitsenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana Kalifornian Sonomassa, jossa perheen vanhemmat pyörittivät omaa viinitilaa. Perhe-elämä muistutti hippiyhteisöä.

– Lasten ikäerot olivat hyvin pienet, joten jossain vaiheessa meitä oli viisi teini-ikäistä tyttöä saman katon alla. Se oli aivan hirvittävää kaaosta, hän nauraa.

Yksityisyyttä ja omaa tilaa Emma etsi lukemalla ja kirjoittamalla. Varhaisteini-ikäisenä hän kokeili myös näyttelemistä. Äiti ajoi tytärtään koe-esintymisestä toiseen Los Angelesissa, ja välillä tärppäsikin leffaroolin verran. Roolit tuntuivat poikkeuksetta vierailta ja latteilta.

– Luin nuorten tyttöjen rooleihin, eivätkä he koskaan tuntuneet tutuilta, sellaisilta kuin minä tai muut tuntemani tytöt olivat. Jo silloin huomasin, miten kapeita rooleja tytöille annetaan: he ovat aina joko uhreja tai puhtauden ja viattomuuden symboleita.

Vuoden kuluttua Emma lopetti käymästä koe-esiintymisissä.

”Näytteleminen oli minun oma juttuni isossa perheessä.”

– Inhosin sitä. Oikeasti halusin aina olla kirjailija, mutta näytteleminen oli minun oma juttuni isossa perheessä.

– Me kaikki seitsemän sisarusta etsimme oman juttumme, joka ei olisi kenenkään muun. Kukaan muu sisaruksistani ei ryhtynyt taiteelliselle alalle, mutta yksi perusti rodeon, toinen muutti Siperiaan, kolmannesta tuli sommelier.

Emma kertoo, kuinka huomion hakeminen ajoi hänet nuorena outoon suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Tunnettu musiikkialan monitoimimies Rodney Bingenheimer bongasi 13-vuotiaan Emman kadulla ja vaati saada tämän yhteystiedot. Seuraavan vuoden ajan he kirjoittelivat ja soittelivat toisilleen Emman vanhempien tietämättä.

– En ajatellut silloin, että se oli mitenkään outoa. Vasta myöhemmin tajusin, miten huonosti siinä olisi voinut käydä. Mutta niin paljon kaikki jää sattuman varaan, sitä kuvaan myös romaanissani.

Tyttöyden ytimessä

Tytöt-romaani on synteesi tästä kaikesta: nuoruuden nähdyksi tulemisen halusta, elokuvateollisuuden ohkaisista tytön rooleista sekä Mansonin murhien mytologisoinnista.

– Minusta oli kiehtova käyttää Mansonin murhia inspiraationa mutta kirjoittaa silti siitä, mitä on olla tyttö. Nautin saadessani luoda ristiriitaisen ja todemman kuvauksen tyttöydestä.

Kirjassa Charles Mansonia muistuttava kulttipomo Russel jääkin sivuhahmoksi. Päähenkilö, 14-vuotias Evie, hakeutuu kulttiin ihailemansa vanhemman tytön, Suzannen, johdattamana.

– Siinä oli minusta järkeä, kun ajattelin omaa teini-ikääni. 14-vuotiaana on niin erityisessä iässä, silloin työntää päänsä kodin ja perheen kuoresta ja miettii millaisia versioita maailmalla on minusta tarjottavana. Evie todella ihastuu Suzanne tarjoamaan versioon.

”Miehillä on romaanissa toissijaiset roolit, vaikka näennäisesti kaikki pyöriikin heidän ympärillään. Niinhän yhteiskuntammekin on rakennettu.”
”Miehillä on romaanissa toissijaiset roolit, vaikka näennäisesti kaikki pyöriikin heidän ympärillään. Niinhän yhteiskuntammekin on rakennettu.”

Kirjan ydin on tytöissä ja tyttöjen välisissä suhteissa. Kuten Emma kirjoittaa, vain ”toiset tytöt huomaavat sen, mikä meidän mielestämme on huomaamisen arvoista”: oikean tukkatyylin, meikin, eleet – naiseuden merkkikielen. Romaanissa tyttöys näyttäytyy täysipäiväisenä projektina, joka vaatii lukemattomia hoitotoimenpiteitä kananmunahiusnaamioista testimeikkien tekoon: ”Kaiken sen ajan, minkä minä olin käyttänyt valmistautumiseen – olin lehdistä oppinut, että elämä oli pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa – pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen”, Evie miettii aikuisena.

Nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä on tähän mennessä luettu useimmiten mieskirjailijoiden romaaneista. Muistettavimpia kuvauksia ovat esimerkiksi Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides tai Stephen Kingin Carrie.

Nyt nuorten tyttöjen kasvutarinoita kertovat naiset itse, kuten Elena Ferrante, Megan Abbot tai Caitlyn Moran.

– Se on mahtavaa! Miehet kirjoittavat usein naisista mysteerinä, toisena, ryhmänä, jota ei voi mitenkään ymmärtää.

Ansaitsematonta nostalgiaa

1960-lukua kuvataan usein hyvin idealisoituna aikana. Rakkauden vuosikymmen ikuistettiin lukemattomiin lauluihin ja elokuviin.

Tytöt-romaanin Evielle vapaan rakkauden aikakausi tarkoittaa lähinnä painostusta seksiin, aivan liian nuorena.

– Halusin kuvata sitä, kuinka idealistiset vaihtoehto- ja vastakulttuuriliikkeet tekivät naisista, lapsista ja vähemmistöistä uhreja. Ja niin ne tekevät usein edelleen.

”Kaliforniassa ihmiset pitävät 1960-lukua yhä jotenkin viattomampana aikana.”

– Ihmisillä on niin outo ansaitsematon nostalgia 1960-lukua kohtaan, koska sen kulttuuriset tuotteet, musiikki ja elokuvat ovat yhä niin läsnä. Ainakin Kaliforniassa ihmiset todella kaipaavat tuota aikaa ja pitävät sitä jotenkin viattomampana.

Emman mukaan kultin jäsenten tekemät murhat ovat oikeastaan vähiten väkivaltaisia tapahtumia kirjassa. Romaani kuvaa paljon tavallisempaa ja yleisempää väkivaltaa, joka ilmenee naisten ja miesten välisissä suhteissa tai perheiden sisällä.

Vapaana vajassa

Menestyskirja syntyi pienessä puutarhavajassa ystävän takapihalla New Yorkin Brooklynissa.

– Vaja oli puolet tästä huoneesta, Emma sanoo ja viittaa kustantamon reilun 15 neliön kokoushuoneeseen. Asuin siellä kolmatta vuotta. Silloin se tuntui täysin normaalilta mutta nyt ihmettelen, että minä minä oikein hommasin!

– Kaipaan silti tuota aikaa. Minulla ei ollut nettiä ja näin kaiken mitä omistin yhdellä silmäyksellä. Se vapauttaa paljon henkistä tilaa kirjoittaa.

Kaikki muuttui, kun romaanista tuli maailmanlaajuinen menestys.

”Ihmettelen koko ajan, koska saa olla laiska, ja vain hengailla?

– Se on hyvin outoa, koska sitä ei kukaan odottanut. Oli sokeeraavaa siirtyä noin yksityisestä kokemuksesta näin julkiseksi olennoksi. Mutta yritän pitää hulabaloon erillään itsestäni ja keskittyä pian taas kirjoittamiseen.

Nyt hän asuu korttelin päässä vajasta. Kirjailijanura pitää hänet visusti New Yorkissa, vaikka hän ei juuri viihdy kaupungin kirjallisissa piireissä, eikä oikeastaan pidä kaupunkia edes ”ihmiselle tarkoitettuna”.

– Kaipaan kovasti Kaliforniaa ja sen luontoa. Tunnen itseni siellä paremmaksi ihmiseksi, ja päivätkin tuntuvat paremmilta. New Yorkissa päivällä on merkitystä vain, jos se on vienyt lähemmäksi päämäärää. Ihmettelen koko ajan, koska täällä saa olla laiska, ja vain hengailla?

Tiina Lymin ohjaaman Napapiirin sankarit 3 -elokuvan tyyli muistuttaa turhan paljon Luokkakokous-komedioita.

Dome Karukosken vuonna 2010 ohjaama Napapiirin sankarit oli hitti. Siinä lappilaisessa kirkonkylässä asuva tunari Janne (Jussi Vatanen) metsästi ystäviensä avulla vaimolleen Inarille (Pamela Tola) digiboksia. Teppo Airaksisen ohjaamassa kakkososassa Janne onnistui puolestaan hukkaamaan pariskunnan tyttären. Sarjan kolmannen osan on ohjannut Tiina Lymi. Tällä kertaa elämän tarkoituksen kadottanut Janne etsii itseään tuntureilta. Luvassa on siis jälleen yksi kotimainen kuvaus mieheyden kriisistä.

”Vitsit ovat jopa loukkaavia.”

Jo sarjan toinen osa oli väkinäinen, mutta kolmas tuntuu täysin väkisin väännetyltä. Aiemmat osat olivat kuitenkin sympaattisia, joten kolmosestakin haluaisi tykätä. Lymi on ottanut liikaa pesäeroa aiempiin osiin. Niissäkin oli sovinistista huumoria ja alapäävitsejä, mutta nyt vitsit ovat jopa loukkaavia. Tyyli muistuttaa lähinnä Luokkakokous-komedioita.

Huumoria revitään myös self help -kulttuurista. Siinä riittäisikin ivaamista, mutta ote on turhan lempeä. Jussi yrittää löytää itsensä Paulo Coelhon sivuilta ja viheltelee erämaisemissa El Condor Pasaa. Ei siis mitään varsinaisia oivalluksia.

Napapiirin sankarit 3

**

Ensi-ilta 23.8.

 

Juttua muokattu 23.8. klo 16.24. Kakkososan ohjasi Teppo Airaksinen eikä Dome Karukoski.

Poimimme Sanojen lahja – valitut sitaatit -kirjasta Tove Janssonin tekstinpätkiä, joissa riittää ajateltavaa vaikka loppuelämäksi.

Tove Janssonin hauskimmat ja mieleenpainuvimmat oivallukset yhdessä kirjassa – kyllä kiitos! Yli 500 sivuinen teos Sanojen lahja – valitut sitaatit (WSOY) on niitä täynnä.

Uutuuskirjaan on koottu yksittäisiä lauseita ja pidempiä pätkiä Janssonin kirjoista aina Muumi-sarjakuvista novellikokoelmiin. Aiheet vaihtelevat kepeistä ja rakkaudentäyteisistä ajatelmista kuolemaan ja yksinäisyyteen.

Erityisesti muumit ovat yli 70-vuoden ajan opettaneet meille tärkeitä asioita elämänilosta, ihmissuhteista ja muista tärkeistä asioista. Yksinkertaisten asioiden sanominen ääneen on usein juuri sitä, mitä elämässä tarvitsee kaikkein eniten. Muumien viisaudet on vuosikymmeninkien jälkeen yhtä päteviä kuin 1940-luvulla sotien aikaan.

Kokosimme 10 Janssonin muumikirjoista saatua ajatusta, joista voi saada paljon irti paikasta, iästä ja vuodesta riippumatta:

Viisaita sanoja

”Hän oli ehtinyt oppia, miten tärkeää oli lykätä hartaasti odotettuja asioita tuonnemmaksi, ja hän tiesi että retkeä tuntemattomaan oli valmisteltava harkiten.” Muumipappa ja meri

”Hän katseli tuumivasti tummaa vuolasta vettä ja sai päähänsä, että elämä oli ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtivat kumoon. Tämän minä kerronkin Muumipapalle, Hemuli mietti totisena. Eiköhän se vain ole aivan uusi ajatus.” Muumilaakson marraskuu

”Kaikki hauska on hyvää vatsalle.”

”Myy kohautti harteitaan ja ryömi takaisin sammaliin. Hän oli usein nähnyt, miten ne joiden piti tavata seisoivat odottamassa toisiaan väärässä paikassa, tyhmästi ja epätoivoisesti. Sitä ei voi auttaa, ehkä se kuuluu asiaan.” Muumipappa ja meri

”– Paetkaa! huusi Muumimamma. – Poliisi on täällä! Hän ei tiennyt mitä Muumipeikko oli tehnyt, mutta siitä hän oli aivan varma, että hän hyväksyi tuon teon.” Vaarallinen juhannus

”Kaikki hauska on hyvää vatsalle.” Muumipapan urotyöt

”Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen. Hänen kanssaan voi puhua.” Taikurin hattu

Hyvää fiilistä

”Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä.” Muumipappa ja meri

”Niiskuneiti pani käpälänsä Muumipeikon käpälään. – Oli miten oli, hän sanoi. – Niin kauan kun sinä et pelkää, minäkin lupaan olla pelkäämättä.” Muumipeikko ja pyrstötähti

”Tämä ilta on laulun ilta.”

”Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.” Näkymätön lapsi: Kevätlaulu

”Yhden ainoan kerran hän oli nähnyt Muumimamman kuonon pilkahtavan oviaukossa – pyöreän ystävällisen kuonon. Koko Muumimamma oli pyöreä juuri sillä lailla kuin äitien kuuluu olla.” Muumilaakson marraskuu

Naisille jää näissä kaverielokuvissa vain heteroalibin rooli.

Henkivartija Michael Bryce (Ryan Reynolds) tyrii työkeikallaan pahanpäiväisesti. Onneksi Michaelin ex-naisystävä Amelia Ryder (Elodie Yung) tarjoaa hänelle tilaisuuden todistaa ammattitaitonsa. Michael saa tehtäväkseen toimittaa inhoamansa palkkamurhaaja Darius Kincaidin (Samuel L. Jackson) Haagiin. Kincaid on kutsuttu todistamaan Kansainvälisessä tuomioistuimessa Valko-Venäjää diktaattorin elkein johtavaa presidentti Dukhovichiä (Gary Oldman) vastaan.

Patrick Hughesin ohjaama uutuus The Hitman’s Bodyguard noudattelee kaveruskomedioiden tuttua kaavaa. Lajityypin kivijalka on Tappava ase, jossa sähäkästi sanailevaa kyttäkaksikkoa näyttelivät Mel Gibson ja Danny Glover. Näissä elokuvissa kaverukset ovat yleensä niin kiinni toisissaan, että naisille jää vain heteroalibin rooli. He ovat mukana tarinassa vain todistaakseen, etteivät päähenkilöt ole homoja, vaikka viihtyvätkin mieluiten keskenään. Miesten suhde etenee samalla tavalla kuin Hollywood-romansseista: toisiaan inhoava parivaljakko mieltyy toisiinsa, kunhan on ensin saanut ärhennellä keskenään. Näinhän miesten ja naistenkin suhde saa alkunsa, mikäli Hollywoodia on uskominen.

Hughes ei tuo tähän kuvioon mitään uutta. Aina kun katsoja on pitämäisillään leffasta, Jackson murjaisee sovinistisen tai homofobisen vitsin. Niin, eihän sitä tosiaan olla homoja, vaikka ollaan kahden.

Katso traileri:

The Hitman's bodyguard

**

Ensi-ilta 18.8.

Legendaarisen Catherine Deneuven karisma kannattelee ensi-iltaelokuvaa, jossa nainen kohtaa isänsä rakastajattaren.

Keski-ikäinen kätilö Claire (Catherine Frot) pakenee elämää arkisiin rutiineihinsa. Clairen elämä mullistuu, kun hänen isänsä rakastajatar Bèatrice (Catherine Deneuve) ottaa häneen yhteyttä kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen. Naisilla on iso kana kynittävänä. Samaan aikaan Clairen puutarhapalstan naapurin ilmestyy kiinnostava mies Paul (Olivier Gourmet).

Ranskalaisohjaaja Martin Provost muistetaan meillä parhaiten taiteilijaelämäkerroista Violette ja Séraphine, jotka kertoivat kirjailija Violette Leducista ja taidemaalari Séraphine de Senlisistä. Tällä kertaa ohjaaja on vaihteeksi tarttunut sepitteelliseen tarinaan.

Provostin uutuusdraama Rakkaudella, Bèatrice lepää ranskalaisen elokuvan grand old ladyn Catherine Deneuven harteilla. Deneuve on legenda, jonka näyttelijäntyötä seuraisi mielellään, vaikka hän tulkitsi pelkkää puhelinluetteloa. Erityisen vakuuttavasti hän esittää hurjapäistä naista, joka on tottunut pärjäämään omilla ehdoillaan miehisessä maailmassa. Konkari on saanut arvoisensa vastuksen Catherine Frotista, joka tulkitsee uskottavasti pikkuhiljaa kukkaan puhkeavaa seinäruusua.

katso traileri:

Rakkaudella, Béatrice

***

Ensi-ilta 18.8.