Kirjailija Jens Lapiduksen uusin kirja pyörii kidnappauksen ympärillä. Kuva: Anna-Lena Ahlström
Kirjailija Jens Lapiduksen uusin kirja pyörii kidnappauksen ympärillä. Kuva: Anna-Lena Ahlström

Viime vuosina dekkaristit ovat kirjoittaneet toinen toistaan väkivaltaisempia tarinoita. Menestyskirjailija Jens Lapidusta trendi huolettaa.

– Miksi maailman paras rikoskirjallisuus tulee maailman turvallisimmista maista?

Sitä ihmettelee kirjailija Jens Lapidus, 40, joka on yksi länsinaapurin menestyneimmistä dekkaristeista.

– Siinä on hauska paradoksi. Skandinaavimaat ovat maailman turvallisimpia maita. Meksikosta tai Venäjältä ei tule kovinkaan paljon hyviä rikoskirjailijoita, mies pohtii ja tulee siihen lopputulokseen, etteivät he, joita rikollisuus ympäröi muutenkin, halua kirjoittaa pahuuksista.

Suomessa ja Ruotsissa kirjailijat keksivät hyvinkin väkivaltaisia tarinoita, vaikka Lapiduksen mukaan Ruotsin murhatilastot ovat pysyneet kutakuinkin samanlaisina 70-luvulta saakka. Jens työskentelee puolustusasianajajana kirjoittamisen ohella ja tietää, että muuntyyppiset rikokset kyllä lisääntyvät, mutta eivät murhat.

Entäs ne tarinat?

Sen lisäksi, että kirjoissa on runsaasti väkivaltaa, väkivalta on muuttunut koko ajan julmemmaksi.

– Minua pelottaa, että tämä trendi liittyy jotenkin siihen, ettemme osaa enää kertoa hyviä tarinoita. Lukija yritetään saada kiinnostumaan tekemällä tarinoista entistä väkivaltaisempia, Jens arvelee ja muistaa mainita, ettei hänen uusin kirjansaVip-huone ole kovin väkivaltainen.

Oman tuotantonsa sijaan kirjailija kehottaa kuitenkin tutustumaan 60- ja 70-luvuilla dekkareita kirjoittaneeseen kaksikkoon Maj Sjöwalliin ja Per Wahlööhön, joiden luomus poliisikomisario Martin Beck on.

– Heidän teoksensa ovat ruotsalaisista rikoskirjoista yksiä parhaista. Ei niissä ollut niin väkivaltaisia rikoksia. Jotkut ammuttiin, jotkut puukotettiin – toki se on väkivaltaista, muttei ketään keitetty öljyssä tai kidutettu kolmea viikkoa tai jotain sellaista, mitä luemme nykyään.

Lue Jens Lapiduksen haastattelu ja Vip-huoneen arvostelu Me Naisten uusimmasta numerosta 43/2014.

Lue myös:

Jens Lapidus ei halua naisten päiväuniin

10 kirjaa, joilla teet oikealla tavalla lukevan ihmisen vaikutelman

Dekkaristi Antti Tuomainen: "Olisin surkea rikollinen"

Hampstead on siveä senioriromanssi, jossa epätodennäköinen pari löytää toisensa.

Yhdysvalloista Lontoon Hampsteadiin muuttanut Emily (Diane Keaton) on miehensä kuoltua tuuliajolla. Hän tutustuu sattumalta Davidiin (Brendan Gleeson), joka asustelee itse kyhäämässään hökkelissä Heath-puistossa. Epäsuhtainen pari alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan.

2010-luvulla on pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että eläkeläisetkin ovat innokkaita elokuvissa kävijöitä, eivätkä supersankarisarjakuvafilmatisoinnit välttämättä kiinnosta heitä. Viimeistään vuonna 2011 ilmestynyt sympaattinen hyvän mielen komedia The Best Exotic Marigold Hotel osoitti, että harmaat pantteritkin voivat rynnistää teattereihin niin sankoin joukoin, että elokuvasta tulee hitti.

Tähän markkinarakoon takoo Joel Hopkinsin ohjaama uutuus Hampstead. Senioriyleisölle suunnattu romanttinen draama on yllättävän siveellinen. Pääparin fyysinen läheisyys jää vain yhteen suudelmaan. Kuvitteleeko ohjaaja tosiaan, että varttuneemmat katsojat ovat siveydensipuleja?

Kiinnostavinta Hampsteadissä on puvustus. Emilyn hahmon vaatevarasto tuo kovasti mieleen Keatonin ikonisen nimiroolin Woody Allenin vuonna 1977 ilmestyneessä hittikomediassa Annie Hall. Keaton ammensi elokuvan puvustuksen omasta vaatekaapistaan: miestenhousuja, kravatteja, pikkutakkeja. Ikoninen tyyli oli valmis. Hampsteadin puvustaja Liza Bracey nostaa hattua Annie Hallin unisexstailille.

Katso traileri:

Hampstead

***

Ensi-ilta 11.8.

Tampere-talon Muumimuseon uudessa näyttelyssä on esillä muumiaiheisia teoksia ja animaatioita, joita ei ole näytetty yleisölle koskaan aiemmin.

Muumifanit hoi, kannattaa käväistä Tampereella! Aamulehti nimittäin kertoo, että tänään yleisölle avautuneessa Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on tarjolla harvinaisia herkkuja. Tampere-talon Muumimuseon näyttely esittelee Tove Janssonin muumihahmoja aina 1930-luvun mustista muumeista 1990-luvun muumianimaatioihin.

Luit oikein: ihka ensimmäiset muumit eivät olleet pyöreitä, valkoisia ja suloisia, vaan mustia ja vihaisia. Mustat muumit eivät ole monille tuttuja, koska ne ovat pysyneet hyvin piilossa tähän päivään asti.

Museoamanuenssi ja näyttelyn käsikirjoittaja Virpi Nikkari kertoo, että Tove Jansson piirsi ensimmäisen muumin kaltaisen hahmon ollessaan noin 13-vuotias.

– Ensimmäinen hahmo syntyi, kun Tove Jansson vietti nuorena kesiä Pellingin saaristossa. Hän kävi veljensä kanssa väittelyä piirtelemällä ja kirjoittelemalla ulkokäymälän seinälle. Kun Tove kommentoi veljensä kirjoittamaa Immanuel Kantin lausetta, hän päätti piirtää rumimman olennon, jonka keksi. Silloin hän piirsi vähän muumimaisen hahmon siihen seinälle, Nikkari kertoo.

”Tove kirjoitti nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta muumipeikosta, joka vaani sängyn alla.”

Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM
Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM

Hahmo yhdistyi Muumipeikko-nimeen, jonka oli keksinyt Toven eno.

– Toven eno pelotteli toisinaan häntä sillä, että Muumipeikko käy kimppuun, kun Tove kävi jatkuvasti salaa ruokakaapilla. Silloin Tove näki Muumipeikon uhkaavana hahmona, ja kirjoitti myös nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta Muumipeikosta, joka vaani sängyn alla. Vasta ensimmäisten kirjojen myötä hahmo alkoi muuttua positiivisemmaksi ja lämminhenkisemmäksi.

Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on esillä neljä teosta, joissa esiintyy alkuperäisiä, mustia muumeja.

”Ensimmäiset muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja.”

– Teoksissa muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja, eli aika kaukana nykyisestä muumihahmosta. Mustat muumit on kuvattu melko jännittävissä miljöissä, kuten synkässä yökuvassa, jossa yksinäinen musta muumi kävelee kaupunkiaukiolla, Nikkari kertoo.

Näyttelyssä tarkastellaan muun muassa muumihahmojen taustoja, Tove Janssonin suhdetta muumeihin, hahmojen syntyhistoriaa sekä miten muumit saavuttivat maailmanlaajuista huomiota 1950-luvulla. 

– Näyttelyssä on mukana aika paljon 50-luvun esineistöä, kuten ensimmäinen muumiastiasto, joka on tarkoitettu lapsille. Astiastoon kuuluu myös muki, josta muumimukien teko on myöhemmin lähtenyt liikkeelle. Ensimmäinen muumimuki onkin aika tavoiteltu esine keräilijöiden keskuudessa, ja sen hinta on jopa noin 2 000 euroa, Nikkari kertoo.