Lucy Liu on Suomessa paremmin tunnettu elokuvistaan. Kuva: MV Photos

Suvesta kannattaa nauttia myös ympäri Suomen näyttelyissä.

Kuvataidetta

1. Yhdysvaltalainen Alice Neel (1900–1984) oli feministi miehisessä taidemaalarimaailmassa. Neelin rosoinen pensselinjälki kuvaa New Yorkin ihmisiä ja maisemia suoraan ja rehellisesti. Bongaa teoksista ajan julkkiksia!

Ateneum, Helsinki, 2.10. asti.

2. Mäntän kuvataideviikoilta voi aina odottaa yllätyksiä. Niin nytkin, kun näyttelyn on kuratoinut taiteilija Anssi Kasitonni. Mukana muun muassa Charlien enkeleistä ja Ally McBealista tutun näyttelijän Lucy Liun teoksia.

XXI Mäntän kuvataideviikot, 31.8. asti.

 


 

Valokuvia

1. Tuossa pöheikkö, tuossa rapistunutta betonia, ratapiha, haljennutta asvalttia. Johannes Rantapuskan ja Sauli Sirviön valokuvanäyttely Bad Gateways esittelee epäalueita, joihin kukaan ei tahallaan eksy.

Helsingin taidemuseo HAM, 24.7. asti.

 


Taneli Eskolan kuvissa pääsee sukeltamaan kesämaisemiin.

 

2. Kauneutta ja nostalgiaakin kaipaavat lepuuttavat sieluaan valokuvataiteilija Taneli Eskolan otosten äärellä. Kaunis maa -näyttely kokoaa kuvia 1970-luvulta nykypäivään.

Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki, 14.8. asti.

Esineitä

1. Kesän must on Museum of Broken Relationships eli kokoelma esineitä, jotka kertovat katkenneista ihmissuhteista. Näe muun muassa kuntopyörä ja revittyjä postikortteja.

Helsingin kaupunginmuseo, 11.9. asti.

2. Nyt ei katsella sarjatuotantosohvia! Nykymuotoilijat ovat luoneet uniikkeja esineitä. Esimerkiksi Matilda Beckman on käyttänyt huonekaluihinsa kirpputoreilta kerättyä pölyä.

Objects of Desire, Designmuseon galleria, Helsinki, 21.8. asti.

 


Mueckin töiden rinnalla tuntee olonsa pikkuruiseksi.

 

Veistoksia

1. Ron Mueckin hämmästyttävät jättimäiset ihmispatsaat pysäyttävät paatuneenkin patsaankatsojan. Entinen nukentekijä taitaa yksityiskohdat.

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 16.10. asti.

2. Montako suomalaista kuvanveistäjänaista muistat? Räväkkä seurapiirikaunotar Essi Renvall ja leikkisä yhteiskuntakriitikko Anja Juurikkala ovat saaneet omat näyttelynsä.

Muottiin taipumaton – kuvanveistäjä Essi Renvall, Oulun taidemuseo, 4.9. asti. Anja Juurikkala -muistonäyttely, Heinolan kaupunginmuseo, 11.9. asti.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Toimintaelokuvassa kaahataan kirjavan musiikin tahtiin.

Babyn (Ansel Elgort) lempinimi juontaa siitä, että hän puhuu yhtä vähän kuin vastasyntynyt vauva. Parikymppinen nuorukainen varasti poikasena vahingossa huumepomon Docin (Kevin Spacey) auton ja sen mukana lastin kamaa. Rangaistukseksi hän joutuu kaahaamaan konnien pakoautoa. Velat alkavat viimein olla kuitattu. Jäljellä on enää viimeinen keikka. Pääseekö Baby sen jälkeen ajamaan auringonlaskuun uuden sydänkäpysensä tarjoilija Deboran (Lily James) kanssa?

Edgar Wrightin rikoselokuva Baby Driverin alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi. Ohjaaja on kuitenkin heittänyt keitokseen yhden tuoreen aineosan: musiikin. Baby on joutunut lapsena auto-onnettomuuteen, jossa hänen korvansa ovat vaurioituneet. Hän yrittää peittää piinaavan tinnituksen kuuntelemalla jatkuvasti musaa iPodiltaan. Ja toisin kuin toimintaelokuvissa yleensä, soundtrackillä ei soi väsynyt jenkkirap tai -hip hop. Brittiohjaaja Wright suosii kotimaista ja lajityyppejäkin käydään läpi punkista rockiin ja poppiin: The Damned, Queen, T.Rex... Nimensä elokuva lainaa Simon & Garfunkelin samanimiseltä biisiltä.

Leffa onnistuu enimmäkseen välttämään toimintaelokuville tyypillisen kliseen, nimittäin tahattoman koomiseksi kääntyvän ”cooliuden”. Toki nytkin takaa-ajot ja ammuskelut ovat olevinaan tosi viileitä ja pahikset sitäkin viileämpiä. Jon Hamm on vielä astetta pahempi poika kuin Mad Menissä. Tämän kaiken antaa kuitenkin anteeksi, koska Babyä näyttelevä Elgort on niin sympaattinen.

Katso traileri:

Se kyllä ärsyttää, että väkivallalla mässäily oikeutetaan sillä, että Baby paheksuu sitä. Näin voidaan näyttää surutta, että ihmisiä lahdataan ja veri lentää. Jos leffan tekijät olettavat, että katsojat haluavat nähdä elokuvaväkivaltaa, miksi sitä pitää yrittää kaksinaismoralistisesti pyydellä anteeksi?

Baby Driver

***

ENSI-ILTA 21.7.

Miten niin talkoohenki on kadonnut? Uutuusleffa Wendy And The Refugee Neverlandissä ei maksettu palkkaa näyttelijöille.

29-vuotias laulaja Krisu unelmoi läpimurrosta. Päivät hän haahuilee töissä supermarketissa, illat hän luukuttaa rockia bändinsä kanssa treenikämpällä. Krisu löytää joka yöksi itselleen seksiseuraa, jonka hän potkaisee aamun koittaessa ovesta ulos.

Olli Ilpo Salosen esikoisdraama Wendy And The Refugee Neverland oli alun perin Aalto-yliopiston ohjaajaopiskelijan kurssityö. Se paisuikin pitkäksi elokuvaksi, vaikka budjetin olisi pitänyt riittää vain lyhäriin. Rahaa ei venynyt edes näyttelijöiden palkkaan. Jokainen työryhmän jäsen teki enemmän kuin hänen työnkuvaansa olisi kuulunut. Siispä pääosaa näyttelevä Minka Kuustonenkin käsikirjoitti kohtauksia ja sävelsi biisejä. Jotkut jopa lainasivat kotejaan kuvauspaikoiksi. Ohjaaja on kertonut, että näyttelijät ovat seisoneet niin vahvasti idean takana, että ovat olleet valmiita tekemään töitä jopa ilman palkkaa.

Vaikutelma ei kuitenkaan ole kotikutoinen. Tsemppi on ollut kova, ja se myös näkyy. Tytti Arolan musiikki ja Hannu Käen kuvaus ansaitsevat tulla mainituiksi. Erityisen hyvin teos onnistuu sukupolvikuvauksena. Elokuvasta haluaisi pitää enemmän, mutta välillä yritys jää vain yritykseksi. Henkilöhahmoihin kaipaisi lisää syvyyttä.

Tekijät luonnehtivat työtään hyvän mielen elokuvaksi. Mukana on kuitenkin myös yhteiskuntakritiikkiä ja synkempiäkin teemoja. Sivuosissa vilahtaa tähtiä, kuten Roope Salminen ja Mikko Leppilampi.

Wendy And The Refugee Neverland

★★★

ENSI-ILTA 21.7.

Scifin suojissa voi käsitellä vaikeita asioita ja esittää verhotusti rankkaakin yhteiskuntakritiikkiä.

Ranskalaiselta Pierre Boullelta ilmestyi vuonna 1963 tieteisromaani Apinoiden planeetta, josta tuli klassikko. Kirja kertoo tulevaisuudesta, jossa apinat ovat vallanneet maapallon.

Teos inspiroi viisiosaisen elokuvasarjan, jonka osat ilmestyivät vuosina 1968, 1970, 1971, 1972 ja 1973. Vuonna 2001 Tim Burton filmatisoi uudelleen sarjan ensimmäisen osan. Vaikka Mark Wahlbergin tähdittämä Apinoiden planeetta menestyikin mainiosti, sille ei herunut jatko-osaa.

Kolmannen kerran kirjaan tartuttiin vuonna 2011. Silloin ilmestyi Apinoiden planeetan synty, nyt päättyvän trilogian ensimmäinen osa. Elokuva kertoo nimensä mukaisesti, miten apinoiden maailmanvalloitus sai alkunsa. Lääkefirman koe-eläinapina nimittäin synnytti Caesar-poikasen, jonka älyn lahjat vetivät vertoja ihmiselle.

Sarjan toinen osa ilmestyi vuonna 2014. Siinä tappava virus oli niittänyt ihmiskunnan sukupuuton partaalle. Jäljelle jääneet nousivat apinoita vastaan.

Trilogia täydentyy nyt viimein päätösosalla Sota apinoiden planeetasta. Puikoissa jatkaa aiemmatkin osat ohjannut Matt Reeves. Ihmisten ja apinoiden välinen taisto yltyy sodaksi. Apinoiden päälliköksi varttunut Caesar tarjoaa ihmisille sovintoa, mutta se ei sovi näiden pirtaan. Sen sijaan armeijaa johtava eversti (Woody Harrelson) tappaa Caesarin puolison ja pojan. Mitta se on rauhaakin rakastavan apinan maljassa! Ja lopultakin luonto kostaa.

Kun armeija hyökkää apinoiden valloittamaan metsään, niiden ei auta muu kuin suunnata kohti uutta asuinaluetta. Synkkä vaellus jylhissä maisemissa tuo mieleen John Hillcoatin vuonna 2009 valmistuneen elokuvan Tie, jossa Viggo Mortensen etsii pikkupoikansa kanssa turvaa maailmanlopun maisemissa. Varsinkin, kun apinat ottavat suojelukseensa mykän pikkutytön (Amiah Miller).

Muukalaisvihaa ja rasismia

Scifin suojissa voi käsitellä vaikeita asioita ja esittää verhotusti rankkaakin yhteiskuntakritiikkiä. Eläinten oikeudet ja eläinkokeiden vastustus ovat elokuvan ilmeisimpiä teemoja, mutta pinnan alle on haudattu syvempiäkin merkityksiä. Teosta voi katsoa myös vertauksena muukalaisvihasta ja rasismista. Kuten Woody Harrelsonin näyttelemä pyhän sodan nimiin vannova eversti toteaa, Caesarilla on melkein ihmisen silmät. Melkein, muttei kuitenkaan. Ei ihme, että apinat suljetaan orjatyöhön keskitysleirille.

Lainatakseni taas everstiä: historia toistaa itseään. Ja kun elokuvan lopussa liehuu palava Yhdysvaltojen lippu, viittaus Trumpin valtakauteen on ilmeinen.

Katso traileri:

Sota apinoiden planeetasta

****

Ensi-ilta 12.7.

Riina_K

Apinat ja ihmiset päätyvät taas sotajalalle – mutta uutuusleffalla on myös sanoma

Hei! Saisinko samoja nappeja mitä olet vetänyt? Tällä leffalla ei ole mitään poliittista sanomaa. Oletko edes nähnyt edellisiä elokuvia? Oliko se pommitettu Vapaudenpatsas ensimmäisen elokuvan lopussa (sori, spoileri jos et tiennyt) myös viittaus johonkin? Tiesitkö, että joskus siniset verhot (kirjassa) ovat vain siniset, eivätkä tarkoita että kirjoittaja olisi masentunut. Suosittelen sinulle jatkossa katsottavaksi esim. Itse Ilkimys 3 (tosin olisikohan se iso paha mies siinä Donald Trump...),...
Lue kommentti

Etkö ehtinyt talvella lukea oikein mitään? Ota vahinko takaisin näillä huippuromaaneilla.

Ei hätää, lomalla on viimein aikaa  ottaa haltuun vuoden puhutuimmat romaanit.

Tässä Me Naisten lista  parhaimmista lomakirjoista.

1. Hanya Yanagiharan  Pieni elämä oli tämän kevään kirjallinen tapaus, romaani, jota ei voi kuivin silmin lukea.

Jättiläismäinen lukuromaani kertoo neljän ystävän elämänmittaisen tarinan, jota varjostaa yhden päähenkilön järkyttävän surullinen menneisyys.

Keväällä Suomessa vieraillut kirjailija kertoi halunneensa kuvata, mistä kaikesta seksuaalisen hyväksikäytön uhri jää myöhemmin elämässään ilman traumansa takia. Romaanin on ylistys ystävyydelle, vaikka Yanagihara uskookin, etteivät ystävyys ja rakkauskaan voi pelastaa rikkinäistä ihmistä.

2. Miki Liukkosen O:sta (ei O-kirjain, mutta ehkä ympyrä tai ääretön) puhuvat kaikki, mutta kuka on sen ehtinyt lukea?

858-sivuinen romaani vaatii kieltämättä istuma- ja hauislihaksia eikä sovi perinteisen juonivetoisen romaanin ystävälle, mutta teos kuulemma palkitsee lukijansa. Kustantajan ja kirjailijan mukaan kirja on vaatimattomasti tutkielma nykyajasta. Kirjan mahtipontisuutta kuvaa hyvin se, että kirjailija on antanut sille nimen, jota ei voi lausua.   

Miki Liukkonen halusi kirjoittaa klassikon ja ylistävistä kritiikeistä päätellen onnistui siinä. Romaani O on kevään kohistuimpia kotimaisia romaaneja. Kuva: Milka Alanen
Miki Liukkonen halusi kirjoittaa klassikon ja ylistävistä kritiikeistä päätellen onnistui siinä. Romaani O on kevään kohistuimpia kotimaisia romaaneja. Kuva: Milka Alanen

3. Oletko miettinyt, miltä tv-meteorologeista on tänä keväänä tuntunut, kun ilta illan jälkeen on pitänyt ennustaa kylmää ja pilata kesää odottavien katsojien fiilikset?

Kirjailija Tiina Laitila Kälvemark on, ja melkein pelottavalla tavalla tässä ajassa kiinni onkin hänen hieno episodiromaaninsa Seitsemäs kevät. Sen muita päähenkilöitä ovat muun muassa kohdun Intiasta vuokrannut perheenäiti ja luksusasuntoja kauppaava kovapintainen bisnesnainen.

Paitsi ilmastonmuutosta, Seitsemäs kevät pohtii somemaailmaa ja globalisaatiota. Isoista teemoista huolimatta romaani on lämmin ja viisas. Halutessaan lukija löytää siitä vinoa huumoria.

4. Moni on koukuttunut tänä keväänä HBO:n hurjaan Handmaid´s Tale -sarjaan.

Kannattaa lukea myös Margaret Atwoodin kulttikirja Orjattaresi, johon tuore sarja perustuu. Naisen alistettua asemaa fundamentalistisessa kristityssä yhteiskunnassa tarkasteleva dystopia ilmestyi jo vuonna 1985, muttei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan.

 

Lyhyesti ja kirkkaasti

5. Miranda Julyn Uimakoulu -kokoelmaa älykkäämpiä, hauskempia ja yllättävimpiä novelleja voi yrittää etsiä, mutta tuskin löytää.

Uimakoulussa lukijan eteen marssitetaan joukko piristävän hulluja luusereita ja friikkejä, joiden ajatuksenjuoksuun ei voi olla ihastumatta.

Myös ohjaajan ja näyttelijän töitä tehnyt July kuvaa henkilöitään niin tarkasti ja lämpimästi, ettei hänen lahjakkuuttaan voi kuin hämmästellä.

6. Nobelilla palkitun Alice Munron neljäs, aiemmin suomentamaton novellikokoelma Jupiterin kuut on taattua Munroa.

Eleettömällä mutta elämänmakuisella tyylillään Munro kuvaa tavallisia ihmisiä, usein naisia, elämänsä taitekohdissa. He joko muistelevat mennyttä onnea tai etsivät rakkautta ja ovat valmiita tekemään aika paljon – ja joskus surkuhupaisiakin asioita – sen eteen.

Pirkko Saisio kertoo ihastuttavassa kirjassaan, millaisia keskustelua hän käy tyttärenpoikansa kanssa. Isoäidiksi tultuaan Saisio päätti, ettei häntä kutsuttaisi mummiksi tai mummuksi, vaan nonnaksi. Kuva: Markus Jokela/HS
Pirkko Saisio kertoo ihastuttavassa kirjassaan, millaisia keskustelua hän käy tyttärenpoikansa kanssa. Isoäidiksi tultuaan Saisio päätti, ettei häntä kutsuttaisi mummiksi tai mummuksi, vaan nonnaksi. Kuva: Markus Jokela/HS

7. Millaista on tulla ensimäistä kertaa isoäidiksi, tai nonnaksi, kuten Saisio haluaa itseään kutsuttavan? Millaisia keskustelua nonna ja lapsenlapsi keskenään käyvät?

Pirkko Saision sydämellinen ja salaviisas kirja Spuuki Spaidermän ja raju nonna on pieni helmi, joka voi aiheuttaa lukijassa myös kateutta: niin mielettömän omistautunut isoäiti Saisio tyttärenpojalleen on!

Hullunkuriset perheet

8. Essi Kummun romaanissa Hyvästi pojat naiskirjailija rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän haluaa merkitä tämän maailmaansa mullistavan tapahtuman ja kirjoittaa siksi jäähyväiset kaikille elämänsä pojille.

Raikas, viisas ja knausgårdmaisen rehellinen romaani kuvaa paitsi rakkaussuhteita myös sitä, millaista on olla teinin yksinhuoltajaäiti.

”Haluan kuvata sitä avuttomuutta ja raivoakin, jota aikuinen voi tuntea murrosikäisen käsittämättömän voiman edessä”, Essi Kummu kertoi Me Naisten haastattelussa keväällä.

Kirjailija Essi Kummu rakastui nelikymppisenä naiseen ja kirjoitti romaanin, jossa jättää hyvästit kaikille elämänsä miehille. Kuva: Teija Soini
Kirjailija Essi Kummu rakastui nelikymppisenä naiseen ja kirjoitti romaanin, jossa jättää hyvästit kaikille elämänsä miehille. Kuva: Teija Soini

 

9. Linn Ullmannin Rauhattomat on luokiteltu romaaniksi, mutta totta kai sitä lukee avainromaanina elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin ja näyttelijä Liv Ullmannin tyttären elämästä.

Romaanin nykyajassa tytär haastattelee kuuluisaa, mutta jo vanhaa isäänsä, jonka ajatukset harhailevat päämäärättömästi.

Koskettavimmissa kohtauksissa maailmalla liihotteleva elokuvatähtiäiti ei muista soittaa häntä kaipaavalle pienelle tyttärelleen sovittuna aikana eikä edes halua asua tämän kanssa yhdessä Amerikassa.  

10. Monelle Taisteluni-sarjan fanille Karl Ove Knausgårdin vuodenaikasarjan avausosat Syksy ja Talvi olivat karvas pettymys.

Keväässä ja Kesässä kirjailija onneksi palaa siihen, minkä parhaiten taitaa: laveaan, yksityiskohtia pursuavaan, kuvailevaan ja rehellisen omaelämäkerralliseen proosaan. Kevään surumielisin ja syvin juonne syntyy kirjoituksista, joissa isä kuvaa lapselleen tämän äidin masennusta ja sairaalajaksoja.  

Karl Ove Knausgård kirjoitti vuodenaikasarjan neljännelle lapselleen, joka ensimmäistä osaa tehdessä ei ollut vielä syntynyt. Kuva: Kristian Riddel-Nielsen/LIKE
Karl Ove Knausgård kirjoitti vuodenaikasarjan neljännelle lapselleen, joka ensimmäistä osaa tehdessä ei ollut vielä syntynyt. Kuva: Kristian Riddel-Nielsen/LIKE

11. Zadie Smith teki sen taas. Kirjoitti viisaan ja vetävän romaanin monikulttuurisesta Lontoosta, popkulttuurista ja afrikkalaisista juurista. Ennen kaikkea Swing Time on kuitenkin hätkähdyttävän tarkka kahden tytön ystävyyden kuvaus, joka palauttaa lukijan mieleen kaikki ne hylkäämisen, epävarmuuden, kateuden ja rakkauden tunteet, joita nuorena tunsi ystäviään kohtaan.  

Vetävää proosaa

12. Miksi kuusikymppinen juristimies menee sekaisin lukiessaan lehdestä vanhan ystävänsä Pablon kuolemasta?

Pirkko Saision kertojanlahjoista kertoo paljon se, että vaikka päähenkilö on itseään täynnä ja oikeastaan alusta asti vastenmielinen tyyppi, mysteerillä käynnistynyt romaani Mies, ja hänen asiansa pitää lukijan otteessaan ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Saisio on niin mestarillinen kuvaillessaan päähenkilönsä pieniäkin ajatuksenjuoksuja ja assosiaatioita, että kirjan hykerryttävää ja tiivistä monologia tekee mieli lukea ääneen.

Maylis de Kerangalin romaani on voittanut Ranskassa lukuisia palkintoja, eikä ihme. Sitä ei voi laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kuva: Catherine Helie/ editions Gallimard
Maylis de Kerangalin romaani on voittanut Ranskassa lukuisia palkintoja, eikä ihme. Sitä ei voi laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kuva: Catherine Helie/ editions Gallimard

13. Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet paikkaillaan elävät on trillerimäisesti etenevä tarina sydämen matkasta aivokuolleen surffaripojan rinnasta uuteen kehoon – eikä sitä voi jättää kesken.

Romaani on voittanut Ranskassa läjän palkintoja, mikä ei ole ihme, sillä vain harvoin nykykirjallisuudessa kohtaa samanlaista elämän, kuoleman, lopullisuuden ja ihmisyyden pohdintaa. 

Tasokkaampaa kieltä

Kukapa haluaisi tuhlata kesäänsä huonoihin kirjoihin? Tässä ovat vuoden parhaat lomaromaanit

Luen parhaillaan Orjatarta ja suosittelen kaikkia lukemaan sen alkukielellä koska kirjan suomennos on kammottavan huono!!! Niin huono että se häiritsee lukemista ja usein pitää yrittää ajatella englanniksi että ymmärtäisi mitä yritetään sanoa koska suomeksi lauseet ovat käsittämättömiä. Nakkenakuttajakieltä. Paha.
Lue kommentti