Komedia tarjoilee mustaa naurua.

Komedia Tamara Drewe sotkeutuu monella tavalla kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Sen nimihahmo on kirjailijan urasta haaveileva toimittaja, ja sivuosissa vilisee niin dekkaristeja kuin akateemisia kynäilijöitäkin. Elokuvan pohjana taas on Posy Simmondsin sarjakuva, joka puolestaan perustuu Thomas Hardyn romaaniin.

Lontoossa asuva toimittaja Tamara Drewe (Gemma Arterton) palaa kotikyläänsä nenäleikkausta ja muutamaa vuotta itsevarmempana. Hänen läsnäolonsa sekoittaa naapuritilan kirjailijaretriitin ja etenkin tilan huoltomiehen (Luke Evans) arjen.

Ohjaaja Stephen Frears muistetaan mm. elokuvista Valheet ja viettelijät ja The Queen. Vahvat naishahmot eivät ole hänelle siis ongelma. Tamarakaan ei ole romanttisten komedioiden viattomuuden pesä vaan monisärmäinen nykynainen, vieläpä herkullisen pinnallinen ja kunnianhimoinen sellainen.

Käsikirjoitus kätkee traagista koomisen pintansa alle mutta ei heruta kyyneleitä vaan mustaa naurua. Keskiluokkaiset ja itsetietoiset kynäniekat ovatkin ehdottoman hedelmällisiä komiikan lähteitä.

Tamara Drewe
Ohjaaja: Stephen Frears, ensi-ilta 27.5.
Tähdet: ****

Uutuussarjassa ja pokkarissa ratkotaan pirteään satiiriin käärittyä murhamysteeriä.

Suoratoistopalvelu HBO julkaisi maanantaina ensimmäisen jakson Big Little Lies -sarjasta, jonka pääosiin on saatu huomattavan kovat näyttelijänimet. Päähenkilöitä, kolmea erilaista esikoululaisen äitiä, esittävät Nicole Kidman, Reese Witherspoon ja Shailene Woodley.

Big Little Lies perustuu Liane Moriartyn samannimiseen romaaniin, joka on julkaistu suomeksi nimellä Mustat valkeat valheet

Moriartyn romaanissa ja David E. Kelleyn ohjaamassa sarjassa juoni on seuraava: Madelinen (Witherspoon), tämän ystävän Celesten (Kidman) ja juuri paikkakunnalle muuttaneen Janen (Woodley) lapset ovat kaikki aloittamassa esikoulun idyllisessä australialaisessa esikaupungissa. Lasten ja erityisesti heidän vanhempiensa välille syntyy äkkiä draamaa ja kiusaamista. Kun lapsukaiset ovat ehtineet käydä esikoulua puoli vuotta, tapahtuu koulun hyväntekeväisyysiltamassa murha.

Eskarilaisten äitien välinen alkuasetelma on kuin suoraan high school -leffasta. Celeste on porukan kaunotar, Madeline draamakuningatar ja Jane uusi tyttö, joka ei vielä ole perillä paikan tavoista. Sitten ovat tietenkin ilkeät blondit, jotka tässä tapauksessa ovat erikoislahjakkaiden esikoululaisten teennäisiä äitejä. Muovisen alun jälkeen kiertyy esiin yllättävän sävykäs murhamysteeri.

Kun tarina on saatavilla sekä kirjana että sarjana, kumpaan kannattaa tarttua? Jos aikaa on, aloita kirjasta ja katso vielä sarjakin. Jos ehdit nauttia vain yhden kulttuurielämyksen, valinta riippuu siitä, mitä viihteeltäsi haluat.

Sarjaan on helpompi samastua

Mikäli australialaisten hienostelevien kotirouvien elämänpiiri ei tunnu tutulta, kirjaan tarttuminen saattaa olla vaikeaa. Sarjassa henkilöhahmot tuntuvat heti moniulotteisemmilta, kiitos taitavien näyttelijöiden.

Kirjan voi ahmaista kerralla

Kauan ennen Netflixiä ihmisillä oli tapana valvoa yönsä koukuttavien kirjojen, ei koukuttavien sarjojen, parissa. Mustien valkeiden valheiden kanssa yöunien menetys käy helposti, Big Little Liesista taas ilmestyy uusi jakso vain kerran viikossa. Kysy siis itseltäsi, oletko kohtuuden ystävä vai et.

Kirjaa on helpompi seurata

Jos olet HBO-sarjojen veteraani, jolle ei tuota vaikeuksia muistaa jokaisen Game of Thronesin hahmon nimeä, hyppää ihmeessä suoraan sarjan maailmaan. Jos taas takaumat ja laaja henkilögalleria saavat sinut tippumaan kärryiltä, kirja on simppelimpi tapa seurata tarinaa. Sekä kirjassa että sarjassa kuljetetaan murhaan liittyviä kuulusteluja kronologisesti etenevän tarinan rinnalla.

Kumpikaan ei hurmaa heti kättelyssä

Kirjan julkaissut WSOY kuvailee romaania aikuisen naisen chick litiksi. Alku on teennäinen, keskivaihe koukuttaa ja loppu on yllättäen oikein ajatuksia herättävä. Kirja siis paranee loppua kohden. Sarjan seitsemästä osasta on julkaistu vasta yksi, joten sen kehittymisestä on paha mennä sanomaan mitään. Iloisilla lapsilla ja Temptation Island -henkisellä kuvastolla höystetty alkutunnari ainakin jättää kehittymisen varaa.

Big Little Lies maanantaisin 20.2. alkaen HBO Nordicilla.

Joskus huilaaminen kannattaa.

Viiden vuoden breikki rokkihommista on tehnyt terää ainakin Disco Ensemblelle, joka voisi Afterlife-albumillaan ratsastaa suoraan Yhdysvaltojen ja Britannian albumilistan kärkikymmenikköön – jos maailmassa olisi edes hiukan oikeudenmukaisuutta.

Viime vuosikymmenellä Disco Ensemble kiersi menestyksekkään First Aid Kid -levyn (2005) jälkeen Suomen hardcore-juurisen indierock-skenen keihäänkärkenä, nautti vahvaa keikkasukseeta, nuuhki kansainvälisiä kuvioita ja oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että yhtyeen levyt julkaissut Fullsteam-levy-yhtiö alkoi vääjäämättä kasvaa Suomen merkittävimmäksi rockmusiikin monitoimiyritykseksi.

Afterlife ei ole välitilinpäätös vaan uusi alku. Levyllä soi sähköistynyt, jäsentensä orastavasta keski-iästä huolimatta loputtoman energiseltä kuulostava yhtye.

Niin sanotun aikuistumisen kuulee ainoastaan siitä, ettei Disco Ensemblellä ole lapsellista tarvetta kahlita itseään punk-juuriinsa. Vaikka kappaleet kaahataan pääosin nopeilla tempoilla, niihin ei ole pelätty imeyttää elementtejä konepopista, diskosta ja vaikkapa progesta.

Sävelkynä viiltää modernin indierockin kudosta terävästi ja tarkasti. Kappaleesta riippumatta musiikki kiitää kuin suihkukone Atlantin yllä, ja kertosäkeet pamahtavat päähän päiväkausiksi.

Tässä meillä on Suomen Muse, valmiina stadioneille.

Disco Ensemble: Afterlife (Fullsteam)

Silence on sievä mutta pitkäveteinen draama uskosta ja uskonnosta.

Silence kertoo 1600-luvulla eläneistä jesuiittapapeista, jotka matkaavat Japaniin levittääkseen kristinuskon sanomaa. Lähetystyö saarivaltiossa ei kuitenkaan ole helppoa paikallisen virkavallan vainotessa pappeja. Vastoinkäymisten seurauksena etenkin nuoren isä Rodriguesin (Andrew Garfield) usko joutuu koetukselle. Elokuva perustuu japanilaisen Shûsaku Endôn romaaniin. Sen rooleissa nähdään Garfieldin lisäksi muun muassa Liam Neeson ja Adam Driver.

Tylsä on sana, joka harvoin yhdistetään Martin Scorsesen tuotoksiin. Lähes kolmituntista Silenceä katsoessa kelloa tulee silti vilkuiltua useampaan otteeseen. Valtaosa ajasta kuluu hengellisen pohdiskelun sekä uskonnollisen symboliikan parissa. Suhdetta Jumalaan tarkastellaan hyvin henkilökohtaisella ja välillä naiivillakin tasolla. Aiheesta kiinnostuneille elokuva varmasti tarjoaa pureskeltavaa, mutta muut saavat tyytyä katselemaan kauniita maisemia.

Silence **
ensi-ilta 17.2.

Trainspotting-elokuvan jatko-osasta löytyy tuttuja elementtejä mutta alkuperäisen klassikkoleffan tasolla se ei ihan yllä.

Vuonna 1996 ilmestynyt huumehöyryinen Trainspotting oli kuvaus kyllästyneestä, yhteiskunnan ulkopuolelle jääneestä sukupolvesta. Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Renton (Ewan McGregor) ja toverit palaavat valkokankaalle. Paljon on muuttunut.

Kotiseudulleen palaavan Rentonin päihderepertoaariin kuuluu enää vain liikunnasta saadut endorfiinit. Tuttu paasaus keskiluokkaisen elämän vaatimuksista on muuttunut modernin elämän ilmiöiden ihmettelyyn. Kun päähenkilömme jälleen kohtaa Spudin (Ewen Bremner), Sick Boyn (Johnny Lee Miller) ja Begbien (pelottavan vakuuttava Robert Carlyle), on vanha tuttu sekoilu kohta kuitenkin taas käynnissä.

Ensimmäisestä osasta tuttu Danny Boyle jatkaa ohjaajana myös kakkososassa. Valtaosa alkuperäisestä näyttelijäkaartistakin on saatu mukaan, joskin naispuolisten hahmojen kohtalot jäävät harmillisen vähälle huomiolle.

Edelleen Irwin Welshin kirjoista inspiraatiota ammentava tarina on tällä kertaa heikompi, mutta juoni on Trainspotting-elokuvissa toissijainen asia. Pääosassa on nykymaailman hulvaton ja samalla traaginen kuvaaminen. Siinä T2 onnistuu, toisinaan. Enimmäkseen se on kuitenkin elokuvan faneille suunnattu viihdyttävä nostalgiapläjäys.

T2 Trainspotting ***
ensi-ilta 17.2