Krista on yksi kirjaan haastatelluista naisista. Hän menetti vauvansa raskausviikolla 31+5.
Krista on yksi kirjaan haastatelluista naisista. Hän menetti vauvansa raskausviikolla 31+5.

Valokuvaaja Kaisu Jouppi kuvasi ja haastatteli Tyhjä syli -kirjaansa kymmeniä kohtukuoleman kokeneita naisia.

Tumma nainen makaa päiväpeiton päällä sängyllä ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä. Toisessa kuvassa punatukkainen nainen kävelee valtavaan veteen, jota ympäröivät metsäiset vaarat. Kolmannessa nainen karjuu suoraa huutoa kohti kuvaajaa.

Valokuvaaja Kaisu Joupin, 30, muotokuvien naiset ovat eri-ikäisiä, mutta he kaikki ovat joskus menettäneet lapsensa kohtukuolemassa. Suru, ikävä ja haikeus puskevat kuvista läpi niin, että katsojan kurkkua kuristaa.

– Halusin kuvillani kertoa kohtukuolemasta, koska siitä ei puhuta. Alusta lähtien tuntui, että aihe on tärkeä, sillä niin moni lapsensa menettänyt halusi tulla kertomaan tarinansa, Kaisu sanoo.

Kaisu luki kohtukuolemasta ensimmäistä kertaa Vauva-lehdestä, kun hän odotti esikoistaan kymmenen vuotta sitten.

– Silloin minua järkytti, että odottava äiti joutuu menetyksen lisäksi synnyttämään lapsen alateitse. Mutta tutustuttuani näihin naisiin olen täysin eri mieltä. Suurin osa heistä tunsi, että kuolleen lapsen synnyttäminen oli myös äidiksi syntymistä ja vauvan sylissä pitäminen tärkeä osa suruprosessia, Kaisu kertoo.

Sannan vauva kuoli kohtuun viikolla 29+1.

Pikkusiskon muisto

Kaisu on 9- ja 4-vuotiaiden poikien äiti, eikä hän ole itse kokenut lapsen menetystä. Aihe tuli kuitenkin lähelle, sillä hänen vauvasiskonsa menehtyi kätkytkuolemassa, kun Kaisu oli kolmevuotias.

– Meillä on albumissa hautajaiskuvia, ja muistan, miten tätini itki, kun hän tuli hoitamaan minua ja ambulanssi ajoi pihaan. Äitini surua en muista yhtään, Kaisu kertoo.

Pienen sisaren kuolemasta johtuvaa surua ei perheessä tuotu esiin, ja vasta aikuisena Kaisu sai puhuttua asiasta äitinsä kanssa.

– 'Suru ei lopu ikinä', äiti vastasi, ja tajusin, että hän on varmasti suojellut minua surultaan, vaikka on ajatellut Annia kaikki nämä vuodet, Kaisu kertoo.

Kaisu kuitenkin muistuttaa, että muutkin läheiset pääsivät heidän suruunsa ainakin hautajaisten hetkellä mukaan, sillä Anni oli ollut elossa ja heille olemassa. Toisin on niiden kohdalla, joiden vauva menehtyy kohtuun.

– Moni heistä olisi halunnut puhua menetyksestään, mutta ihmiset vaikenivat asian tai vähättelivät sitä tyyliin ’lasketko sinä sen lapseksi, eihän se elänyt päiväkään’, Kaisu kertoo.

Rankat aiheet

Kaisu ei ole karttanut kipeitä aiheita aiemminkaan. Opinnäytetyössään hän kuvasi nuorten naisten masennusta. Muutama vuosi sitten hänen leskien yksinäisyyttä kuvaava näyttelynsä kiersi ympäri Suomea.

– Moni kollegani kuvaa kriisialueilla, mutta minä en voi jättää lapsiani tänne ja lähteä Syyriaan. Haluankin nostaa puheenaiheiksi asioita, jotka koskettavat kipeästi joitakin täällä, Kaisu kertoo aihevalinnoistaan.

Kaisu ei pelkää puhua myöskään oman elämänsä vaikeuksista tai kipeistä aiheista. Monelle hän on tullut tutuksi lifestyleblogista Muutama hetki, jossa hän on kertonut eroistaan sekä arjestaan kahden pojan äitinä ja sinkkuna.

Virpi suree lastaan, jonka menetti muutama viikko ennen laskettua aikaa.
 
Tyhjä syli (No Tofu Publishing) ilmestyy 1.9.
www.facebook.com/tyhjasyli
Kaisun kuvat ovat mukana Next Generation -näyttelyssä Kaapelitehtaan Valssaamossa Helsingissä 8.–13.9.

Legendaarisen Catherine Deneuven karisma kannattelee ensi-iltaelokuvaa, jossa nainen kohtaa isänsä rakastajattaren.

Keski-ikäinen kätilö Claire (Catherine Frot) pakenee elämää arkisiin rutiineihinsa. Clairen elämä mullistuu, kun hänen isänsä rakastajatar Bèatrice (Catherine Deneuve) ottaa häneen yhteyttä kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen. Naisilla on iso kana kynittävänä. Samaan aikaan Clairen puutarhapalstan naapurin ilmestyy kiinnostava mies Paul (Olivier Gourmet).

Ranskalaisohjaaja Martin Provost muistetaan meillä parhaiten taiteilijaelämäkerroista Violette ja Séraphine, jotka kertoivat kirjailija Violette Leducista ja taidemaalari Séraphine de Senlisistä. Tällä kertaa ohjaaja on vaihteeksi tarttunut sepitteelliseen tarinaan.

Provostin uutuusdraama Rakkaudella, Bèatrice lepää ranskalaisen elokuvan grand old ladyn Catherine Deneuven harteilla. Deneuve on legenda, jonka näyttelijäntyötä seuraisi mielellään, vaikka hän tulkitsi pelkkää puhelinluetteloa. Erityisen vakuuttavasti hän esittää hurjapäistä naista, joka on tottunut pärjäämään omilla ehdoillaan miehisessä maailmassa. Konkari on saanut arvoisensa vastuksen Catherine Frotista, joka tulkitsee uskottavasti pikkuhiljaa kukkaan puhkeavaa seinäruusua.

katso traileri:

Rakkaudella, Béatrice

***

Ensi-ilta 18.8.

Hampstead on siveä senioriromanssi, jossa epätodennäköinen pari löytää toisensa.

Yhdysvalloista Lontoon Hampsteadiin muuttanut Emily (Diane Keaton) on miehensä kuoltua tuuliajolla. Hän tutustuu sattumalta Davidiin (Brendan Gleeson), joka asustelee itse kyhäämässään hökkelissä Heath-puistossa. Epäsuhtainen pari alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan.

2010-luvulla on pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että eläkeläisetkin ovat innokkaita elokuvissa kävijöitä, eivätkä supersankarisarjakuvafilmatisoinnit välttämättä kiinnosta heitä. Viimeistään vuonna 2011 ilmestynyt sympaattinen hyvän mielen komedia The Best Exotic Marigold Hotel osoitti, että harmaat pantteritkin voivat rynnistää teattereihin niin sankoin joukoin, että elokuvasta tulee hitti.

Tähän markkinarakoon takoo Joel Hopkinsin ohjaama uutuus Hampstead. Senioriyleisölle suunnattu romanttinen draama on yllättävän siveellinen. Pääparin fyysinen läheisyys jää vain yhteen suudelmaan. Kuvitteleeko ohjaaja tosiaan, että varttuneemmat katsojat ovat siveydensipuleja?

Kiinnostavinta Hampsteadissä on puvustus. Emilyn hahmon vaatevarasto tuo kovasti mieleen Keatonin ikonisen nimiroolin Woody Allenin vuonna 1977 ilmestyneessä hittikomediassa Annie Hall. Keaton ammensi elokuvan puvustuksen omasta vaatekaapistaan: miestenhousuja, kravatteja, pikkutakkeja. Ikoninen tyyli oli valmis. Hampsteadin puvustaja Liza Bracey nostaa hattua Annie Hallin unisexstailille.

Katso traileri:

Hampstead

***

Ensi-ilta 11.8.

Tampere-talon Muumimuseon uudessa näyttelyssä on esillä muumiaiheisia teoksia ja animaatioita, joita ei ole näytetty yleisölle koskaan aiemmin.

Muumifanit hoi, kannattaa käväistä Tampereella! Aamulehti nimittäin kertoo, että tänään yleisölle avautuneessa Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on tarjolla harvinaisia herkkuja. Tampere-talon Muumimuseon näyttely esittelee Tove Janssonin muumihahmoja aina 1930-luvun mustista muumeista 1990-luvun muumianimaatioihin.

Luit oikein: ihka ensimmäiset muumit eivät olleet pyöreitä, valkoisia ja suloisia, vaan mustia ja vihaisia. Mustat muumit eivät ole monille tuttuja, koska ne ovat pysyneet hyvin piilossa tähän päivään asti.

Museoamanuenssi ja näyttelyn käsikirjoittaja Virpi Nikkari kertoo, että Tove Jansson piirsi ensimmäisen muumin kaltaisen hahmon ollessaan noin 13-vuotias.

– Ensimmäinen hahmo syntyi, kun Tove Jansson vietti nuorena kesiä Pellingin saaristossa. Hän kävi veljensä kanssa väittelyä piirtelemällä ja kirjoittelemalla ulkokäymälän seinälle. Kun Tove kommentoi veljensä kirjoittamaa Immanuel Kantin lausetta, hän päätti piirtää rumimman olennon, jonka keksi. Silloin hän piirsi vähän muumimaisen hahmon siihen seinälle, Nikkari kertoo.

”Tove kirjoitti nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta muumipeikosta, joka vaani sängyn alla.”

Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM
Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM

Hahmo yhdistyi Muumipeikko-nimeen, jonka oli keksinyt Toven eno.

– Toven eno pelotteli toisinaan häntä sillä, että Muumipeikko käy kimppuun, kun Tove kävi jatkuvasti salaa ruokakaapilla. Silloin Tove näki Muumipeikon uhkaavana hahmona, ja kirjoitti myös nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta Muumipeikosta, joka vaani sängyn alla. Vasta ensimmäisten kirjojen myötä hahmo alkoi muuttua positiivisemmaksi ja lämminhenkisemmäksi.

Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on esillä neljä teosta, joissa esiintyy alkuperäisiä, mustia muumeja.

”Ensimmäiset muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja.”

– Teoksissa muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja, eli aika kaukana nykyisestä muumihahmosta. Mustat muumit on kuvattu melko jännittävissä miljöissä, kuten synkässä yökuvassa, jossa yksinäinen musta muumi kävelee kaupunkiaukiolla, Nikkari kertoo.

Näyttelyssä tarkastellaan muun muassa muumihahmojen taustoja, Tove Janssonin suhdetta muumeihin, hahmojen syntyhistoriaa sekä miten muumit saavuttivat maailmanlaajuista huomiota 1950-luvulla. 

– Näyttelyssä on mukana aika paljon 50-luvun esineistöä, kuten ensimmäinen muumiastiasto, joka on tarkoitettu lapsille. Astiastoon kuuluu myös muki, josta muumimukien teko on myöhemmin lähtenyt liikkeelle. Ensimmäinen muumimuki onkin aika tavoiteltu esine keräilijöiden keskuudessa, ja sen hinta on jopa noin 2 000 euroa, Nikkari kertoo.

Popmusiikissa on riittänyt tunteiden tulkkeja, mutta Leevi and the Leavings -yhtyeen dynamo Gösta Sundqvist oli siinä valovuoden edellä muita.

Leevi and the Leavings jäi suomalaisen popmusiikin historiankirjoihin heti ensimmäisellä albumillaan Suuteleminen kielletty – vaikka nuori yhtye ei sitä vielä levyn ilmestyessä keväällä 1980 itse tiennytkään.

Debyyttilevyn hulvattoman disko-instrumentaalin Tuhannen markan setelin melodian osaavat kuitenkin nykyään ulkoa kaikki ennen 1990-lukua syntyneet suomalaiset.

Urheiluruudun pitkäaikaisena tunnussävelmänä kappale ennakoi tekstittömyydestään huolimatta Leevi and the Leavingsin sanoittajan ja säveltäjän Gösta Sundqvistin tulevaa roolia suomalaisuuden syvimpien tuntojen tarkkanäköisenä tulkkina.

Näitä tulkkeja on riittänyt popmusiikissa useita, mutta Sundqvist erosi muista naittamalla tarkkanäköisyyden vinoon huumoriin. Leevi and the Leavingsin lauluja kuuntelemalla suomalaiset oppivat nauramaan omalle elämäntavalleen.

Kun kuuntelee Leavingsin vuosien 1980 ja 1985 välissä julkaistua neljää ensimmäistä albumia, Sundqvistin tarkkanäköisyys hätkähdyttää yhä. Kunhan sanoituksessa vaihtaa mikroaaltouunin ja videonauhurin tilalle pari Applen tuotetta, on vuoden 1981 Onnelliset-kappale nykypäivänäkin hersyvä kuvaelma siitä, kuinka parisuhteeseen yritetään ostaa sisältöä tavaroilla, siis viime kädessä illuusiolla keskiluokkaisesta elämästä.

Tyylillisen kokonaisuuden kruunasi jo bändin varhaiskaudella omalaatuinen musiikki, joka oli samaan aikaan sekä erittäin epäsuomalaista että supisuomalaista; uuden aallon syntikkasoundien ja amerikkalaisen 1960-luvun teinipopin yhdistelmä kuulosti Leavingsien käsissä yhtä suomalaiselta kuin Kalevalan runot. 

Pienen Svart-levymerkin huolella tehdyt uudelleenjulkaisut näistä suomalaisen popin merkkipaaluista ovat kulttuurityö vailla vertaa. Tällä tavalla ainutlaatuista härmäläistä ajankuvaa kuuluu dokumentoida.

Leevi and the Leavings: Suuteleleminen kielletty / Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen /Kadonnut laakso / Raha ja rakkaus (Svart). Timo Forssin kijoittama Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo -kirja (Like) ilmestyy 16.8.