Rakkaus on lumivalkoinen -kappale ei sopinut Robinin imagoon sellaisenaan. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Robin esittää Vain elämää -ohjelmassa typistetyn version Rakkaus on lumivalkoinen -kappaleesta.

Vain elämää -ohjelmassa on totuttu kuulemaan uusia sovituksia klassikkokappaleista – ne ovat koko ohjelman ydin. Perjantaina alkava uusin kausi on kuitenkin herättänyt kohun biisien versioinnista jo ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa on nähty.

Yksi ohjelman tähdistä on Yö-yhtyeen Olli Lindholm. Yölle monta hittiä kirjoittanut ja teostensa oikeudet omistava Jussi Hakulinen kertoi huhtikuun alussa Suomen Kuvalehden haastattelussa, ettei halua Joutsenlaulu-kappaletta julkaistavan typistettynä versiona.

Jutussa Hakulinen kertoi myös, että teinipoppari Robinin tulkintaa Rakkaus on lumivalkoinen -kappaleesta haluttiin lyhentää. Kappale kuullaan ohjelmassa ilman viimeistä säkeistöä, jossa lauletaan, että Jumalaa ei ole olemassa.

Hakuliselle lyhentäminen sopi, vaikka hän ihmettelee ratkaisua tänään julkaistussa Helsingin Sanomien jutussa. Hän kertoo, että sanoitus on fiktiota.

– Mutta onhan se nyt uskomatonta, kun sanottiin, että Robinin imago kärsii, jos hän laulaa, että ei ole Jumalaa. He maksoivat siitä luvasta 5 000 euroa lisää. Kyllähän myös Olli Lindholm vierasti sitä, mutta suostui laulamaan säkeistön levylle, kun sanoin, että se kuuluu biisiin, Hakulinen paljastaa haastattelussa.

”Myös Olli Lindholm vierasti sitä, mutta suostui laulamaan säkeistön levylle.”

Joutsenlaulun tarinan hän kuitenkin haluaisi säilyvän koskemattomana.

– Sovituksia vastaan minulla ei ole sinänsä mitään, kunhan Joutsenlaulun tekstiä ei pätkitä. Niin huolella minä sen tarinan tein, Hakulinen sanoo HS:lle.

Lue myös: Kohuttu Vain elämää -veto julki: Samu Haberin Joutsenlaulu ei saa kyyneliin

Lähes viiden ja puolen minuutin kappale kestää Samu Haberin esittämänä alle kolme minuuttia. Helsingin Sanomien mukaan versiointiin liittyviä oikeuskysymyksiä selvitellään nyt lakimiesten voimin.

Planetarium-elokuvan puvustuksesta on kohistu jo etukäteen, eikä syyttä.

Pariisi 1930-luvulla. Amerikkalaiset meediosisarukset (Lily-Rose Depp ja loistava Natalie Portman) valloittavat kaupungin kulttuuripiirit. Heidän kyvyistään vaikuttuu myös elokuvayhtiön johtaja, joka haluaa tallettaa henkien vierailut filmille.

Ranskalainen Rebecca Zlotowski on saanut kolmanteen elokuvaansa mukaan isoja nimiä. Portman jopa puhuu ranskaa, tosin suurin osa dialogista käydään englanniksi. Anaïs Romandin puvustuksesta on kohistu jo etukäteen. Ei ihme, sillä vintagevaatteiden ystävillä riittää ihasteltavaa periodidraaman loisteliaissa vaatteissa, asusteissa ja koruissa. Georges Lechaptoisin värikylläinen kuvaus hivelee silmää.

Voisiko tässä nähdä jonkinlaisen vertauskuvan omasta ajastamme?

Ohjaaja onnistuu luomaan uskottavaa ajankuvaa. Natsit uhkaavat jo Eurooppaa ja juutalaisviha nostaa päätään jopa boheemien keskuudessa, mutta kukaan ei oikein tunnu ottavan uhkaa tarpeeksi vakavasti. Ei, vaikka se tulisi kuinka lähelle. Voisiko tässä nähdä jonkinlaisen vertauskuvan omasta ajastamme? 1930-luvulla oltiin kiinnostuneita muistakin henkimaailman jutuista kuin spiritismistä. Kiinnostukseen voisi suhtautua lempeän huvittuneesti, elleivät ihmiset olisi nykyisin aivan yhtä innostuneita yksisarvihoidoista.

Katso traileri:

Planetarium

***

Ensi-ilta 23.6.

Dekkareiden ystävä, älä missaa näitä!

Uuden ajan jännäreitä

Jos ihmissuhdekiemurat ja yllättävät päähenkilöt kiinnostavat enemmän kuin perinteinen rikospaikkatutkinta, hanki lomalukemiseksi kasa psykologisia jännäreitä.

 


 

Gillian Flynnin Kiltin tytön jälkeen kustantajat ovat kilpaa julkaisseet romaaneja, joiden henkilögalleriassa ei välttämättä ole ainuttakaan poliisia. Sen sijaan ne kertovat päälle päin tavallisista ihmisistä, joiden menneisyydestä – ja usein parisuhteesta – paljastuu järkyttäviä asioita.

Näissä uuden ajan jännäreissä kertoja voi olla epäluotettava kuten Paula Hawkinsin Nainen junassa -romaanin tissutteleva Rachel. Jos perinteisessä dekkarissa lopun yllätys on se, kuka epäillyistä on murhaaja, tässä genressä matto vedetään lukijan alta jollain muulla täydellisellä harhautuksella.

Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää ja Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ovat kirjoja, joissa menneisyyden tapahtumat piinaavat päähenkilöä ja joihin on salaviisaasti kirjoitettu sisään naisasiaa.

Liane Moriartyn romaaneiden tarkka henkilökuvaus tekee aina vaikutuksen. Hän rakentaa niin taitavaa kuvaa naapurussuhteista tai vanhempainyhdistyksen toiminnasta, että lukijan tekee mieli hörähdellä ääneen tutunoloisten hahmojen äärellä. Bonuksena tarinoissa on usein myös murha.

Muista myös:

Shari Lapenan romaanissa Hyvä naapuri vauva viedään sängystä kesken illanvieton.

Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä selvittää, mitä tapahtui polttareissa metsän keskellä: kuinka yhden häistä tuli toisen hautajaiset.

Rankkaa kyytiä

Piinaavan jännityksen ystävälle mikään ei ole liikaa, jos tarina on vetävästi kirjoitettu. Sarjamurhaajat, lapsiuhrit ja yksityiskohtainen rikospaikkatutkinta suorastaan tuudittavat jännärifriikin rauhalliseen uneen.

 


 

Harry Hole -fanit ahmaisevat ensimmäisenä lomapäivänään Jo Nesbøn tuoreen Janon. Siinä Norjan paras ja karhean komein rikosetsivä palaa tutkijantyöhön, koska on (tietenkin) ainoa, joka pystyy jäljittämään verta juovan sarjamurhaajan.

Lars Kepler -nimimerkin tiiliskivimäisessä Kaniininmetsästäjässä sarjamurhaajan karmaisevaa toimintaa rytmittää kymmenestä kaniinista kertova lastenloru.

Esikoiskirjailija Daniel Colen Räsynukke on vuoden kohutuimpia dekkareita, jota on kiitelty paitsi henkeäsalpaavan vetäväksi myös poikkeuksellisen humoristiseksi.

Norjalainen Samuel Bjørk on lahjakkuus, jota kannattaa seurata. Hänen toinen suomennoksensa Yölintu alkaa, kun teinitytön alaston ruumis löytyy rituaalinomaisesti aseteltuna. Eikä kirjaa voi taatusti laskea käsistään ennen kuin viimeinen sivu on käännetty.

 


 

Karmaisevia idyllejä

Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit ovat niin hienosti kirjoitettuja, ettei niistä oikeastaan edes haluaisi puhua pelkkinä jännitysromaaneina. Sympaattisen keski-ikäisen etsivän elämässä kaikki ei aina mene putkeen, vaikka lukija kuinka toivoo hänelle hyvää.

Monelle dekkareiden ystävälle tuttu poliisi tai muu henkilöhahmo onkin riittävä syy tarttua sarjan seuraavaan osaan. Tukholman seurapiireihin sijoittuvien Denise Rudbergin jännäreiden yli 55-vuotias päähenkilö Marianne Jidhoff on nainen, jollainen lukija haluaisi itsekin olla. Katarina Wennstamin kirjoissa taas seikkailee menestynyt, kaunis ja itsenäinen maahanmuuttajaperheen kasvatti Shirin Sundin.

Jännärin juonen ohella yhtä tärkeitä voivat olla myös maisemat, joihin murhamysteeri sijoittuu. Suosikkidekkaristi Maria Jungstedtin tapaan Gotlannin jylhiin maisemiin ja Visbyn vanhankaupungin mukulakivikaduille pääsee fiilistelemään Anna Janssonin Maria Wern -sarjassa.

Muista myös:

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista -romaanissa valtakunnan vihatuin teini joutuu syytetyksen oikeussalidraamassa.

Elly Griffithsin Risteyskohdassa puolestaan vie hyytävästi Norfolkin rannikkomaisemiin.

Paula Hawkinsin toisessa romaanissa Tummiin vesiin ratkotaan hukkuneen naisen mysteeriä.

Kyllä Suomessakin osataan!

Tiina Raevaara on kotimaisen kauhuromantiikan ehdoton kuningatar. Aalon ja Johanneksen outo rakkaustarina jatkuu itsenäisessä kolmannessa romaanissa Veri joka suonissasi virtaa.

Eppu Nuotion Myrkkykeiso käynnistää uuden dekkarisarjan, jossa perennaharrastaja Ellen Lähde ratkoo rikoksia neitimarplemaiseen tyyliin. Täydellistä luettavaa laiturin nokkaan.

Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren uudessa sarjassa käsitellään ihmisten kaltoinkohtelua, rikoksia ja uhrautumista. Yksi näistä pienimmistä on juuri ilmestynyt.

Naisversio Kauhea kankkunen -leffasta ei valitettavasti naurata. Elokuvan valopilkkuja ovat Demi Moore itseironisessa roolissaan ja virtuoosimainen koomikko Kate McKinnon.

Saavatko sanat pieru, pissa ja kakka sinut repeämään naurusta? Onko sinusta vallankumouksellista, että naiset rohkenevat lausua nämä sanat? Ja onko sinusta kiva, että poliittisella korrektiudella pyyhitään pyllyä? Siinä tapauksessa komedia Rough Night on tehty juuri sinulle.

Esikuva on ilmeinen: miesten polttariporukan sekoilusta kertova vuonna 2009 ilmestynyt kuoliaaksinaurattaja Kauhea kankkunen. Tällä kertaa polttareita juhlitaan kuitenkin naisporukalla.

Kohellus on kursittu kokoon sketsejä muistuttavista kohtauksista ja irtovitseistä.

Morsian on senaattiin mielivä poliitikonalku Jess (Scarlett Johansson). Hänen posseensa kuuluvat himokas opettaja Alice (Jillian Bell), äksy aktivisti Frankie (Ilana Glazer) ja koppava hienostorouva Blair (Zoë Kravitz). Bileet eivät sujukaan suunnitelmien mukaan, sillä Alice tappaa vahingossa juhliin tilatun miesstripparin. Siitä alkaa tympeä kohellus, joka on kursittu kokoon sketsejä muistuttavista kohtauksista ja irtovitseistä. Esikoisohjaaja Lucia Aniellolta ei voi ehkä jatkossakaan odottaa paljon.

Ainoa valopilkku on Saturday Night Live -sarjasta tuttu virtuoosimainen koomikko Kate McKinnon, joka onnistuu repimään onnettomasta käsikirjoituksesta edes jonkinlaista huumoria. Demi Moore tekee itseironisen roolin avoimen liiton nimiin vannovana seksihirmuna.

Lopputulos ei tuo mieleen niinkään Kauheaa kankkusta, vaan meidän ikioman Luokkakokouksemme. Kumpikin on yhtä hauska kuin pierutyyny. Sitä paitsi morsiamesta ja hänen morsiusneidoistaan on jo tehty ratkiriemukkaan anarkistinen komedia, nimittäin vuonna 2011 ilmestynyt Morsiusneidot. Hanki siis mieluummin se käsiisi ja jätä tämä pohjanoteeraus väliin.

Katso traileri:

Rough Night

*

Ensi-ilta 16.6.

Räppäri Tupac Shakurin elämäkertaleffa luo sankarimyyttiä, johon äiti tuo kivasti rosoa.

21 vuotta sitten kuolleen yhdysvaltalaisen raptähden Tupac Shakurin (1971–1996) murha on yhä ratkaisematta. Benny Boomin ohjaama ja Demetrius Shipp Jr:n tähdittämä elämäkerta ei ota kantaa siihen, kuka voisi olla syyllinen, eikä tartu edes kuolemaa käsitteleviin salaliittoteorioihin. Sen sijaan se käy uskollisesti läpi staran elämän: lapsuus slummeissa, nuoruus lupaavana näyttelijänä ja ura, joka päättyi traagisesti huipulla.

Leffaa vaivaa sisäinen ristiriita. Rapkulttuurin seksismi oli Tupacin aikana ihan ok, mutta ei ole sitä enää, ainakaan täysin. Tupacinkaan tuotantoa ei voi kehua ainakaan feministiseksi. Ristiriitaa pyritään ratkaisemaan varsin kekseliäästi. Etualalle on nostettu Tupacin äiti Afeni Shakur. Hän toimi Mustissa panttereissa eli afroamerikkalaisten vallankumouksellisessa organisaatiossa ja istui vankilassa odottaessaan lastaan. Näin katsojan huomio kiinnitetään pojan ja äidin väliseen suhteeseen, eikä niinkään Tupacin naisvihamielisiin sanoituksiin ja naisia härskistä esineellistäviin musiikkivideoihin.

Tupac otti biiseissään rohkeasti kantaa afroamerikkalaisten kokemaan rakenteelliseen rasismiin.

Legendan fanit tosin kaipaavat nimenomaan rapvideoista tuttua kuvastoa: nopeita autoja, timanteilla koristeltuja Rolexeja, huumeita ja ennen kaikkea puolialastomina peppuaan keikuttavia naisia. Ja saamansa pitää! Tupacin ympärillä pörrää toki anteliaita bändäreitä pikkupikkuhepeneissään. Yksi heistä syytti tähteä ja tämän kavereita joukkoraiskauksesta. Vankilatuomio tuli pelkästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja leffan mukaan Tupac oli siihenkin syytön. Sitä todistellaan slutshamingillä: ei kai sellaista naista edes voi raiskata, joka hengailee minimekossa ja harrastaa suuseksiä saman illan tuttavuuden kanssa baarin nurkassa! Siis käyttäytyy juuri niin kuin naiset käyttäytyvät Tupacin musavideoissa.

Leffan pääpaino on kuitenkin pyllyn vatkaamisen sijaan Tupacin äidinmaidossa imemässä aktivismissa. Hän otti biiseissään rohkeasti kantaa afroamerikkalaisten kokemaan rakenteelliseen rasismiin. Se ilmenee esimerkiksi poliisien väkivaltaisuutena, jonka Tupac sai itsekin useamman kerran tuta. Ajankohtainen aihe, nyt ehkä jopa ajankohtaisempi kuin Tupacin eläessä.

Katso traileri:

 

All Eyez On Me

**

Ensi-ilta 16.6.