Emma Clinen esikoisromaanista käytiin tarjouskisa. Kuva: Tuomas Kolehmainen

Emma Clinen esikoisromaani sukeltaa Charles Mansonin kulttiin. Paremmin se onnistuu kuitenkin teini-iän kuvauksessa.

Charles Mansonin kultti on innoittanut populaarikulttuurin tekijöitä jo vuosikymmenien ajan. Tänäkin vuonna Yhdysvalloissa ilmestyy vuoden 1969 veriteoista kirjoja, dokumentteja ja elokuvia. 

Kaliforniassa syntynyt esikoiskirjailija Emma Cline tarttuu kulttiin fiktion keinoin. Hänen kirjassaan pääosassa ovat kuitenkin kultin tytöt, eikä sen Charles Manson -henkinen pomo Russell.

Kirja alkaa nykyajasta, jossa ystävänsä rantataloon vetäytynyt Evie Boyd herää keskellä yötä murtautumisen ääniin. Alkukantainen pelko tuo pintaan muistot vuoden 1969 Kaliforniasta. Tuolloin äitinsä ja parhaan ystävänsä kanssa riitaantunut 14-vuotias Evie viehättyy eristyksissä elävästä kultista. Mukaan häntä ei vedä pääjehu Russell vaan yksi kultin tytöistä, Suzanne, joka lumoaa hänet täysin.

Päivät kuluvat tyttöyden projektissa: kananmunanaamioita hiuksille, testimeikkejä eri valaistuksiin, odottamista.

”En osannut selittää itselleni, miksi vatsanpohjaa oli kouraissut häntä katsellessa. Hän näytti yhtä oudolta ja verekseltä kuin kasvi, joka kukkii vain viiden vuoden välein, leimahtaa loisteliaaseen kukintaan, jonka räikeys ja kihelmöivä härnäävyys käy melkein kauneudesta.”

Loistavasti kerrottu kasvutarina

Kultti jää Tytöt-romaanissa kuitenkin sivuosaan, sillä kirjan ansiot ovat nuoren tytön kasvutarinan kuvauksessa. Emma Cline tavoittaa hienosti teini-ikäisen maailman, kun päivät venyvät kuin purukumi ja kun jokaisessa hetkessä on lupaus jostain suuresta. Ennen kulttiin liittymistä Evien elämä on ollut vain valmistautumista siihen, että joku huomaisi. Päivät kuluvat tyttöyden projektissa: kananmunanaamioita hiuksille, testimeikkejä eri valaistuksiin, odottamista. ”Käyttivätkö pojat sen kaiken ajan omiksi itseksi kasvamiseen”, pohtii keski-ikäinen Evie.

Russellin kultin tarina päättyy elokuisen yön murhiin, ja samalla loppuu myös Evien lapsuus. Hänen rakastamastaan Suzannesta kuoriutuu yksi yön päättäväisimmistä tappajista, mutta mitä Evie valitsi – vai valitsiko mitään? Aikuisiällä hän on jäänyt tuuliajolle, moraaliseen limboon ja vastauksia vaille. Kultin tytöt sentään saivat elämälleen draaman kaaren, alun ja lopun, ja heidät toden totta huomattiin.

Cline kuvaa taitavasti myös 1960-lukua jumiutumatta ajanjakson ilmeisempiin kliseisiin. Hän näyttää myös, kuinka väkivaltainen vapaan rakkauden aikakaudeksi julistettu 1960-luku oli naisia kohtaan. Viha jatkuvasta kaltoinkohtelusta oli taustalla myös kultin tyttöjen tekemissä julmissa murhissa, Emma Cline vihjaa. Onko tämä uskottava selitys, se jää pohdittavaksi.

Emma Cline: Tytöt

Suom. Kaijamari Sivill (Otava)

Tänä keväänä älykkäiden lukuromaanien ystäviä hellitään loistavilla suomennoksilla, joissa kuvataan muun muassa miesten välistä ystävyyttä New Yorkissa ja ihanneliiton päättymistä Norjassa.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, suom. Helinä Kangas (WSOY)

Vuosi sitten ilmestynyt Loistava ystäväni saa odotettua jatkoa, kun maailmalla tapaukseksi nousseen napolilaissarjan toinen osa saadaan suomeksi.

Nyt ystävät Elena ja Lila kasvavat aikuisiksi, mutta miten käy heidän ystävyydelleen, kun toinen pääsee opiskelemaan ja toinen naitetaan perinteiseen italialaiseen yrittäjäsukuun? Naisten välistä ystävyyttä ja siihen liittyvää kateutta, ihailua ja mustasukkaisuutta on harvoin kuvattu näin pakahduttavasti ja uskottavasti.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus (Tammi)

Raskaan sarjan palkintoehdokkuuksia kerännyt, lähes tuhatsivuinen romaani kertoo New Yorkiin muuttaneiden neljän opiskelukaverin ystävyydestä, kasvusta, toiveista ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan. Sydäntä särkevässä tarinassa pohditaan, voiko ihmisen pelastaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.

Kritiikeissä Pientä elämää on ylistetty hypnoottiseksi luettavaksi ja epätavalliseksi rakkaustarinaksi, mutta maaliskuussa Suomessa vieraillut Yanagihara väittää olevansa yllättynyt romaaninsa saamasta hehkutuksesta.

Ian McEwan: Pähkinänkuori, suom. Juhani Lindholm (Otava)

Trudy on jättänyt miehensä Johnin ja elää nykyään tämän veljen Clauden kanssa. Yhdessä nuoripari punoo salakavalaa suunnitelmaa Johnin pään menoksi.

Nykykirjallisuuden kärkikastiin kuuluva Ian McEwan on siirtänyt Hamletin tragedian nykyaikaan ja kertoo sen ainutlaatuisesta perspektiivistä: Johnin ja Trudyn syntymätön poika seuraa äitinsä petosta kohdusta käsin.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta, suom. Hanna Tarkka (Siltala)

Olisiko tästä lohtua Knausgård-faneille Taisteluni-sarjan jättämään tyhjiöön?

Karl Oven kustantajan ja ystävän (tuttu myös Taisteluni-sarjasta!) Geir Gulliksenin kirjoittama romaani on häkellyttävä, analyyttinen ja runollinen kuvaus siitä, miten ihanneliitto hajoaa. Rakkautta, seksiä, avioliittoa ja pettämistä käsittelevä teos on valittu Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Zadie Smith: Swing Time, suom. Irmeli Ruuska (WSOY)

Kaksi maitosuklaan väristä tyttöä haaveilee tanssijan urasta, mutta vain toisella on siihen lahjoja. Monikulttuuriseen Lontooseen ja Länsi-Afrikkaan sijoittuva romaani on taattua Zadie Smithia: säkenöivä, älykäs ja inhimillinen kertomus ystävyydestä ja sen rikkoutumisesta.

Koska edellisestä Smithin suomennetusta romaanista (Risteymiä) on kulunut jo nelisen vuotta, Swing Timesta tulee luultavasti kirjakevään tapaus – niin Smithin kirjoille on tapana käydä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, suom. Sari Karhulahti (Otava)

Adichien kirjasta ehti jo Suomessa nousta kohu, kun uutisoitiin, että se jaetaan kaikille maamme 9-luokkalaisille. Kohu taitaa olla paras osoitus kirjan tarpeellisuudesta. Toivottavasti hienoista romaaneistaan Puolikas keltaista aurinkoa ja Kotiinpalaajat tunnetun nigerialais-amerikkalaisen kirjailijan tasa-arvoa pohtiva teos löytää myös muiden kuin koululaisten yöpöydälle.

Juttua muokattu 27.3. Lisätty suomentajien nimet.

 

Vihdoin saamme valkokankaalle miellyttävän näköisen alienin. Leffa keskittyy kuitenkin mässäilemään väkivallalla ja pelottelemaan avaruudesta löytyvällä älyllisellä elämällä.

Joukko kansainvälisen ISS-avaruusaseman tiedemiehiä (muun muassa Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds) saa kauan odotetun näytteen Marsista. Näyte on läpimurto ja todistaa kiistattomasti, että muualtakin kuin Maasta löytyy elämää. Laboratoriossa elämä alkaa kehittyä ja kasvaa ja se nimetään Calviniksi. Suloisesta löytämisen riemusta ja innosta päästään pian toisiin tunnelmiin, kun käy ilmi, ettei Calvin pidä tutkituksi tulemisesta, vaan haluaa taistella elintilastaan. ISS:stä tulee Calvinin ja ihmisten taistelutanner, eikä raa’alta väkivallalta vältytä.

Viime vuosina on nähty monia avaruusdraamoja, kuten Gravity, Interstellar, Yksin Marsissa. Niiden jälkeen on virkistävää, että tuore scifielokuva ottaa taas askeleen takaisin sinne, missä avaruus ja sen tuntematon elämä on jotain pelottavaa. Tässä asetelmassa on jotain tuttua ja nostalgista, mutta toisaalta taas uutta pehmojen tieteiselokuvien jälkeen. Vaikka mitään täysin uutta ja raikasta Life ei kyllä tarjoa.

Vihdoinkin hyvännäköinen alien

Elokuvassa on häivähdys 90-luvun kauhuleffa-aarretta Viimeistä horisonttia, ja se palveleekin parhaiten niitä, joilla on jonkinlainen himo tieteisfiktioon ja kauhuun. Elokuvassa vielä flirttaillaan katsojan kanssa viittaamalla kasariklassikkoon, kauhuleffa Re-Animatoriin.

Jotain hienostunutta Lifessakin kuitenkin on: nimittäin Calvin. Jos vieras älykäs elämä on näyttänyt tätä ennen joko limaa tippuvalta niljakkeelta Alienien tapaan tai valoa hohkaavalta honkkelilta, Calvin näyttää ihan hyvältä ja miellyttävältä, jopa uskottavalta. Kauhun lisäksi katsoja voi vielä keskittyä vaikkapa miettimään sitä, kuinka eri tavalla jokainen miehistön jäsen suhtautuu Calviniin tai mikä elokuvan vähän liiankin yksinkertainen opetus lopulta on.

Lifen ohjaajan Daniel Espinosan edellinen elokuva Child 44 oli muuten sellainen floppi, ettei sitä otettu esimerkiksi Suomessa edes elokuvateattereihin asti. Ehkä Life muistuttaakin enemmän ohjaajan aiempaa elokuvaa Rahalla saa, joka oli hyvin viihdyttävä ja piti otteessaan.

Katso traileri:
 

Life

***

Ensi-ilta 24.3.

 

Lauren Katen nuortenkirjasta tehty Langennut on kuin Twilight, mutta vampyyrien sijaan siinä on langenneita enkeleitä.

17-vuotias Lucinda eli Luce (Addison Timlin) joutuu ongelmanuorten sisäoppilaitokseen opettelemaan tapoja, kun häntä syytetään rikoksesta. Oppilaitoksessa häneen iskee silmänsä kaksi poikaa: pahiksista pahin Cam (Harrison Gilbertson) ja kultakutrinen joka tytön sankari Daniel (Jeremy Irvine). Hiljalleen käy ilmi, että pojat kuuluvat samaan porukkaan, joka koostuu heidän lisäkseen rastapäisestä bilehirmusta, vihamielisestä goottipunkkarista ja muuten vain synkästä ”psykopaatista”.  Porukkaa yhdistää jokin selittämätön, ja aika pian katsojalle käy selväksi, että se liittyy jotenkin langenneisiin enkeleihin.

Niin hölmöltä kuin idea kuulostaakin, Lauren Katen nuortenkirja tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voi odottaakin: nuorille suunnatun paranormaalin romanttisen elokuvan. Jos uskot, että kultaisin siivin taivaalla lentelevät enkelit aiheuttavat vaivaantunutta kiemurtelua leffateatterin hämärässä, kannattaa kokemus jättää väliin.

Elokuva on parhaimmillaan ihan suloinen ja mukava kurkistus nuorten maailmaan.

Toisaalta, jos on fantasiannälkäinen aikuinen, voi tätä katsoa viihdykkeeksi – varsinkin, jos sattuu olemaan Twilight-fani. Langennut on nimittäin juoneltaan kuin kopio Twilightista. Jo kirjasarjan ensimmäisen osan ilmestyessä (2009) kriitikot huomasivat, että vampyyrit on vain vaihdettu langenneisiin enkeleihin, mutta muuten kuvio on sama: on tyttö, joka ihastuu poikaan ja poika, joka tyttöä suojellakseen pyristelee tunteitaan vastaan, mutta ei lopulta enää voi hillitä itseään.

Ja onhan elokuva parhaimmillaan ihan suloinen ja mukava kurkistus nuorten maailmaan, jos pystyy unohtamaan sen hölmön flirttailun new agelle tyypillisten enkeliteemojen kanssa. Sen harmillisimpia puolia on, että Langennut on vain sarjan ensimmäinen osa, joten juoni jää täysin kesken.
 
Katso traileri:
 

Langennut

**

Ensi-ilta 24.3.

 

Matti Onnismaa on tehnyt 2010-luvulla 18 leffaroolia, mutta yksikään niistä ei ole ollut päärooli.

Näyttelijä Matti Onnismaa, 57, on Ylen mukaan Suomen työllistetyin elokuvanäyttelijä tällä vuosikymmenellä. Onnismaalla on ollut 2010-luvulla peräti 18 roolia. Erikoista on se, että kaikki roolit ovat olleet sivurooleja. Onnismaa tunnetaan erityisesti Aki Kaurismäen ja Veikko Aaltosen leffoista.

Onnismaan leffaroolit

  1. Tyttö nimeltä Varpu (2016)
  2. Vares – Sheriffi (2015)
  3. Napapiirin sankarit (2015)
  4. Lovemilla (2015)
  5. Lunastus (2015)
  6. Mieletön elokuu (2013)
  7. Vares – Uhkapelimerkki (2012)
  8. Kaappari (2012)
  9. Tähtitaivas talon yllä (2012)
  10. Vares – Pimeyden tango (2012)
  11. 3 Simoa (2012)
  12. Vares – Kaidan tien kulkijat (2012)
  13. Vares – Huhtikuun tytöt (2011)
  14. Vares – Pahan suudelma (2011)
  15. Vares – Sukkanauhakäärme (2011)
  16. Hiljaisuus (2011)
  17. Jos rakastat (2010)
  18. Prinsessa (2010)

Toiseksi työllistetyin elokuvanäyttelijä tällä vuosikymmenellä on Tommi Korpela ja kolmanneksi työllistetyin Elina Knihtilä. Neljäntoista työllistetyimmän joukossa on Elina Knihtilän lisäksi vain kolme naista: Krista Kosonen (sijalla 6), Laura Birn (sijalla 8) ja Iina Kuustonen (sijalla 11).

Listan työllistetyimmistä leffanäyttelijöistä eri vuosikymmeninä näet Ylen jutusta.

Lisätty 22.3. kello 12.27 sana elokuva ensimmäiseen virkkeeseen.