Konmari-hittikirjan jatko-osa johdattaa entistä syvemmälle kodin raivaamisen ja järjestämisen maailmaan.

Japanilainen järjestysguru Marie Kondo kehotti Konmari-bestsellerissään hankkiutumaan eroon kaikesta, mikä ei tuota iloa.

Humoristiset heitot jopa sen kotinurkissa pyörivän, iloa herättämättömän puolisonkin ”marittamisesta” alkoivat levitä, kun ihmiset raivasivat kotejaan ja tajusivat, mikä on elämässä oikeasti tärkeää.

Osan ensimmäinen kirja villitsi, osan se jätti ihmettelemään – ohjeet jättivät tulkinnanvaraa, jota kukin toteutti omalla tavallaan.

Konmarin jatko-osan, jonka alaotsikko on Iloa säkenöivä järjestys, luvataan vastaavan kysymyksiin, joita ensimmäinen kirja herätti. Nimensä mukaisesti kakkososassa käydään yksityiskohtaisesti läpi tavaroiden järjestäminen kategoria kategorialta – iloa tuottavien tavaroiden on tarkoitus tuottaa iloa, ei lojua näkymättömissä kaapin perimmäisessä nurkassa. Kirjasta löytyvät kuvitetut ohjeet esimerkiksi vaatteiden laskostamiseen ja laatikoiden järjestämiseen.

Kondo kehottaa peittämään pehmolelujen silmät, jotta ne eivät tuijota anovasti jätesäkistä.

Pelkkä tietosanakirja Iloa säkenöivä järjestys ei kuitenkaan ole. Hörhöosaston jutuilta ei täysin vältytä, vaan Kondo muun muassa kehottaa käyttämään puhdistusriittisuolaa, jotta tunnepitoisista esineistä pystyy eroamaan sopuisasti ja peittämään pehmolelujen silmät, jotta ne eivät tuijota anovasti jätesäkistä. Käytännön ohjeita ”järjestämisfestareille” on kuitenkin onneksi niin paljon, että kirjan lukeminen sujuu siedettävästi myös sellaiselta henkilöltä, joka ei usko tavaroilla olevan sielua tai ole valmis juttelemaan lämpimästi kierrätykseen päätyvälle omaisuudelleen.

Lähtikö sittenkin liikaa?

Roskiin heittämisestä päästäänkin itse asiaan: huonoja uutisia sinulle, joka otit itseäsi kunnolla niskasta kiinni ja heitit kylmästi kaiken menemään Konmari-villityksen ensimmäisessä aallossa. Kaikkea ei tietenkään olisi ollut pakko heittää pois, sillä järjestysgurun itsensäkin mielestä vetolaatikko on parhaimmillaan, kun se on 90-prosenttisesti täysi.

Kondo alkoi itsekin epäillä heittävänsä pois liian paljon tavaraa.

Tavarasta luopuminen saattaa tuntua ihanalta ja huojentavalta, mutta Marie Kondo myöntää, että alkoi itsekin yhdessä vaiheessa epäillä heittävänsä pois liian paljon tavaraa. Jatko-osassa korostuu entisestään se, että tärkeämpää on valita tavarat, jotka haluaa säilyttää. (Lopuista on tietenkin edelleen tarkoitus hankkiutua eroon.)

Kondon asiakkaat saattavatkin jättää kotiinsa odottamattoman paljon tavaraa, koska ne ovat heille rakkaita. Kodin ei tarvitse olla tyhjyyttään kumiseva halli, jotta se pysyisi järjestyksessä ja tuottaisi iloa.

On paljon tärkeämpää koristaa kotisi rakkailla tavaroilla kuin pitää se niin karuna, ettei siellä ole mitään mikä sytyttää, Kondo ohjeistaa kirjassa.

Älä heitä meisseliä pois!

Kondo käyttääkin useamman sivun avatakseen entistä enemmän sitä, milloin tavarat tuottavat iloa ja miksi ruuvimeisseliä ei kannata heittää pois, vaikka se ei saisikaan ilon tunnetta läikähtämään rinnassa. Elämästä tulee jo liiankin minimalistista pelleilyä, jos ruuvit pitää yrittää kiristää muoviviivaimella tai kynnellä vääntämällä.

Tunnepitoista tilpehööriäkin saa säilyttää, koska sitä voi käyttää kaappien ja laatikoiden sisäpuolen ja oman ”powerpesänsä” (Kondon mukaan jokaisella tulisi olla kotonaan voimaa ja iloa tuova soppi) somistamiseen. Myös uusia tavaroita saa ostaa, jos tulee tarvetta.

Pätevillä järjestämisohjeilla kotiin saa mahtumaan yllättävän paljon tavaraa.

Jatko-osa keskittyy järjestämiseen ja tavaroiden iloa tuottavaan voimaan, joten ei ihme, että Kondo painottaa kirjan alussa, että alkuperäinen Konmari tulee ehdottomasti lukea ennen Iloa tuottavaa järjestystä. Ennen järjestämisfestareita kuuluu suorittaa raivausmaraton. Muuten houkutus kaiken säilyttämisestä kasvaa – pätevillä järjestämisohjeilla kotiin saa nimittäin mahtumaan yllättävän paljon tavaraa.

Entäs se siippa sitten? Kondon mukaan kodin järjestäminen voi auttaa saamaan myös rakkauselämän kuntoon. Hän myöntää jatko-osassa, että jotkut hänen oppejaan seuranneista ovat todella hoksanneet olevansa onnellisempia ilman puolisoaan – tai löytäneet puolisonsa onnellisesti uudelleen. Sitä se on se siivouksen elämänmullistava taika!

Marie Kondo: Konmari. Iloa säkenöivä järjestys (Bazar)

Naisille jää näissä kaverielokuvissa vain heteroalibin rooli.

Henkivartija Michael Bryce (Ryan Reynolds) tyrii työkeikallaan pahanpäiväisesti. Onneksi Michaelin ex-naisystävä Amelia Ryder (Elodie Yung) tarjoaa hänelle tilaisuuden todistaa ammattitaitonsa. Michael saa tehtäväkseen toimittaa inhoamansa palkkamurhaaja Darius Kincaidin (Samuel L. Jackson) Haagiin. Kincaid on kutsuttu todistamaan Kansainvälisessä tuomioistuimessa Valko-Venäjää diktaattorin elkein johtavaa presidentti Dukhovichiä (Gary Oldman) vastaan.

Patrick Hughesin ohjaama uutuus The Hitman’s Bodyguard noudattelee kaveruskomedioiden tuttua kaavaa. Lajityypin kivijalka on Tappava ase, jossa sähäkästi sanailevaa kyttäkaksikkoa näyttelivät Mel Gibson ja Danny Glover. Näissä elokuvissa kaverukset ovat yleensä niin kiinni toisissaan, että naisille jää vain heteroalibin rooli. He ovat mukana tarinassa vain todistaakseen, etteivät päähenkilöt ole homoja, vaikka viihtyvätkin mieluiten keskenään. Miesten suhde etenee samalla tavalla kuin Hollywood-romansseista: toisiaan inhoava parivaljakko mieltyy toisiinsa, kunhan on ensin saanut ärhennellä keskenään. Näinhän miesten ja naistenkin suhde saa alkunsa, mikäli Hollywoodia on uskominen.

Hughes ei tuo tähän kuvioon mitään uutta. Aina kun katsoja on pitämäisillään leffasta, Jackson murjaisee sovinistisen tai homofobisen vitsin. Niin, eihän sitä tosiaan olla homoja, vaikka ollaan kahden.

Katso traileri:

The Hitman's bodyguard

**

Ensi-ilta 18.8.

Legendaarisen Catherine Deneuven karisma kannattelee ensi-iltaelokuvaa, jossa nainen kohtaa isänsä rakastajattaren.

Keski-ikäinen kätilö Claire (Catherine Frot) pakenee elämää arkisiin rutiineihinsa. Clairen elämä mullistuu, kun hänen isänsä rakastajatar Bèatrice (Catherine Deneuve) ottaa häneen yhteyttä kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen. Naisilla on iso kana kynittävänä. Samaan aikaan Clairen puutarhapalstan naapurin ilmestyy kiinnostava mies Paul (Olivier Gourmet).

Ranskalaisohjaaja Martin Provost muistetaan meillä parhaiten taiteilijaelämäkerroista Violette ja Séraphine, jotka kertoivat kirjailija Violette Leducista ja taidemaalari Séraphine de Senlisistä. Tällä kertaa ohjaaja on vaihteeksi tarttunut sepitteelliseen tarinaan.

Provostin uutuusdraama Rakkaudella, Bèatrice lepää ranskalaisen elokuvan grand old ladyn Catherine Deneuven harteilla. Deneuve on legenda, jonka näyttelijäntyötä seuraisi mielellään, vaikka hän tulkitsi pelkkää puhelinluetteloa. Erityisen vakuuttavasti hän esittää hurjapäistä naista, joka on tottunut pärjäämään omilla ehdoillaan miehisessä maailmassa. Konkari on saanut arvoisensa vastuksen Catherine Frotista, joka tulkitsee uskottavasti pikkuhiljaa kukkaan puhkeavaa seinäruusua.

katso traileri:

Rakkaudella, Béatrice

***

Ensi-ilta 18.8.

Hampstead on siveä senioriromanssi, jossa epätodennäköinen pari löytää toisensa.

Yhdysvalloista Lontoon Hampsteadiin muuttanut Emily (Diane Keaton) on miehensä kuoltua tuuliajolla. Hän tutustuu sattumalta Davidiin (Brendan Gleeson), joka asustelee itse kyhäämässään hökkelissä Heath-puistossa. Epäsuhtainen pari alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan.

2010-luvulla on pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että eläkeläisetkin ovat innokkaita elokuvissa kävijöitä, eivätkä supersankarisarjakuvafilmatisoinnit välttämättä kiinnosta heitä. Viimeistään vuonna 2011 ilmestynyt sympaattinen hyvän mielen komedia The Best Exotic Marigold Hotel osoitti, että harmaat pantteritkin voivat rynnistää teattereihin niin sankoin joukoin, että elokuvasta tulee hitti.

Tähän markkinarakoon takoo Joel Hopkinsin ohjaama uutuus Hampstead. Senioriyleisölle suunnattu romanttinen draama on yllättävän siveellinen. Pääparin fyysinen läheisyys jää vain yhteen suudelmaan. Kuvitteleeko ohjaaja tosiaan, että varttuneemmat katsojat ovat siveydensipuleja?

Kiinnostavinta Hampsteadissä on puvustus. Emilyn hahmon vaatevarasto tuo kovasti mieleen Keatonin ikonisen nimiroolin Woody Allenin vuonna 1977 ilmestyneessä hittikomediassa Annie Hall. Keaton ammensi elokuvan puvustuksen omasta vaatekaapistaan: miestenhousuja, kravatteja, pikkutakkeja. Ikoninen tyyli oli valmis. Hampsteadin puvustaja Liza Bracey nostaa hattua Annie Hallin unisexstailille.

Katso traileri:

Hampstead

***

Ensi-ilta 11.8.

Tampere-talon Muumimuseon uudessa näyttelyssä on esillä muumiaiheisia teoksia ja animaatioita, joita ei ole näytetty yleisölle koskaan aiemmin.

Muumifanit hoi, kannattaa käväistä Tampereella! Aamulehti nimittäin kertoo, että tänään yleisölle avautuneessa Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on tarjolla harvinaisia herkkuja. Tampere-talon Muumimuseon näyttely esittelee Tove Janssonin muumihahmoja aina 1930-luvun mustista muumeista 1990-luvun muumianimaatioihin.

Luit oikein: ihka ensimmäiset muumit eivät olleet pyöreitä, valkoisia ja suloisia, vaan mustia ja vihaisia. Mustat muumit eivät ole monille tuttuja, koska ne ovat pysyneet hyvin piilossa tähän päivään asti.

Museoamanuenssi ja näyttelyn käsikirjoittaja Virpi Nikkari kertoo, että Tove Jansson piirsi ensimmäisen muumin kaltaisen hahmon ollessaan noin 13-vuotias.

– Ensimmäinen hahmo syntyi, kun Tove Jansson vietti nuorena kesiä Pellingin saaristossa. Hän kävi veljensä kanssa väittelyä piirtelemällä ja kirjoittelemalla ulkokäymälän seinälle. Kun Tove kommentoi veljensä kirjoittamaa Immanuel Kantin lausetta, hän päätti piirtää rumimman olennon, jonka keksi. Silloin hän piirsi vähän muumimaisen hahmon siihen seinälle, Nikkari kertoo.

”Tove kirjoitti nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta muumipeikosta, joka vaani sängyn alla.”

Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM
Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM

Hahmo yhdistyi Muumipeikko-nimeen, jonka oli keksinyt Toven eno.

– Toven eno pelotteli toisinaan häntä sillä, että Muumipeikko käy kimppuun, kun Tove kävi jatkuvasti salaa ruokakaapilla. Silloin Tove näki Muumipeikon uhkaavana hahmona, ja kirjoitti myös nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta Muumipeikosta, joka vaani sängyn alla. Vasta ensimmäisten kirjojen myötä hahmo alkoi muuttua positiivisemmaksi ja lämminhenkisemmäksi.

Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on esillä neljä teosta, joissa esiintyy alkuperäisiä, mustia muumeja.

”Ensimmäiset muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja.”

– Teoksissa muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja, eli aika kaukana nykyisestä muumihahmosta. Mustat muumit on kuvattu melko jännittävissä miljöissä, kuten synkässä yökuvassa, jossa yksinäinen musta muumi kävelee kaupunkiaukiolla, Nikkari kertoo.

Näyttelyssä tarkastellaan muun muassa muumihahmojen taustoja, Tove Janssonin suhdetta muumeihin, hahmojen syntyhistoriaa sekä miten muumit saavuttivat maailmanlaajuista huomiota 1950-luvulla. 

– Näyttelyssä on mukana aika paljon 50-luvun esineistöä, kuten ensimmäinen muumiastiasto, joka on tarkoitettu lapsille. Astiastoon kuuluu myös muki, josta muumimukien teko on myöhemmin lähtenyt liikkeelle. Ensimmäinen muumimuki onkin aika tavoiteltu esine keräilijöiden keskuudessa, ja sen hinta on jopa noin 2 000 euroa, Nikkari kertoo.