Bridget Jones on viihdyttävä koheltaja myös viisikymppisenä leskiäitinä.

No niin. Ensin täytyy päästä sen yli, että Mark Darcy on kuollut. Uuden Mad about the Boy -kirjan alussa Bridget Jones on ponnistellut leskenä ja kahden lapsen yksinhuoltajana jo neljä vuotta.

Onneksi suru ei suinkaan ole jalostanut sankaritartamme, kuten uudet päiväkirjamerkinnätkin kertovat: 78,5 kg, meditoinnille varattuja minuutteja 20, meditoituja minuutteja 0.

Liikakilot ovat yhä murheena, ja tavoitteena on niin laihtua, meditoida ja joogata kuin seurata aikaansakin eli mennä Twitteriin, Facebookiin ja Instagramiin. Pian Bridget onkin pahassa Twitter-koukussa ja flirttailee menemään kolmikymppisen Roxterin kanssa.

Keski-ikäisen leskiäidin paluu sinkku­markkinoille kuulostaa aluksi armottoman tylsältä verrattuna kolmekymppisen Bridgetin mokailuihin ja dokailuihin.

Onneksi Helen Fielding osoittaa jälleen, että chick lit on ennen kaikkea humoristinen lajityyppi. Bridget on yhä perin juurin viihdyttävä koheltaja: nyt hän vain sählää miesten ohella lastenhoidon kanssa, pohtii ikääntyvien naisten asemaa treffituruilla sekä työstää leffakäsikirjoitusta – aina kun Roxterista haaveilultaan ehtii.

Nuorempi Bridget opetti meille, että sydänsuruissa auttavat vodka ja Chaka Khan ja että valtavissa mammapöksyissä käy paremmin flaksi. Nyt opimme myös, että kännissä ei kannata twiitata ja että farkkusortsien pitäisi olla
ainakin häpyhuulia pidemmät.

Somesta kannattaa myös uskaltautua ihmisten ilmoille, sillä siellä ”kenenkään naama ei ole valokuvasta viidentoista vuoden takaa”.

HELEN FIELDING:
Bridget Jones:
Mad About the Boy
(Suom. Annika Eräpuro, Otava)
★★★★

 

The xx on sukupolvibändi, jonka androgyyniä ilmaisua monet nuoremman polven popfanit rakastavat.

Englantilaisessa The xx -triossa kiteytyy indiepopin olemus tällä vuosituhannella; poissa ovat 1960-luvun pop-suuruuksien valamiin muotteihin tukeutuvat kitaramelodiat, joiden voimin Oasisin ja Blurin kaltaiset brittipop-yhtyeet vielä 1990-luvulla kipusivat kansakunnan kaapin päälle.

 

Tilalla on sampleja, syntikkamattoja ja perinteisiä instrumentteja yhdistelevää, usein tummanpuhuvaa, vähän kiemuraista ja vaikeasti tanssittavaa ”klubimusiikkia”, jota ei ole helppo lintata mihinkään tietyn tyylilajilätkän alle.

 

Tämä kaikki tekee The xx:stä sukupolvibändin. Siinä missä yhtyeen musiikki saattaa olla vaikeasti hahmotettavaa vanhemmille, monet nuoremman polven popfaneista rakastavat heidän ambivalenttia, androgyyniä ja ulkokohtaista ilmaisuaan.

 

Myös The xx:n kolmas albumi I See you on kuin toimisto, jollaisissa monet yhtyeen faneista työskentelevät: luova, tunnereaktioita ja tarinoita asiakkailleen työstävä, mutta samaan aikaan pidättyväinen ja itsestään varsin vähän paljastava.

 

The xx pomppaa pinnan – ja lukuisten kaltaistensa – yläpuolelle niissä muutamissa kappaleissa, joissa trio riuhtaisee itsensä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Yhtyeen toisen laulajan Oliver Simin vuosien saatossa kypsynyt ääni yhdistettynä avauskappale Dangerousin soul-henkisiin puhaltimiin esimerkiksi on kuin raikas tuulahdus Karibialta.

 

Aivan ylivoimainen näyttö on On Hold, joka Cut Copyä ja vanhaa disco-soulia yhdistelevällä muhkealla soundilla ja koukuttavalla kertosäkeellä vie vihdoin oman tyylinsä rohkeasti tappiin asti.

 

Vaikka I See Yousta jää paikoin hieman sieluton ja steriili maku, kolmikon musiikillista estetiikantajua on pakko vähän ihailla.

 

The xx: I See You (XL)

 

 

Ben Affleckin ohjaamasta klassisesta rikosdraamasta löytyvät hyvän elokuvan ainekset, mutta palaset eivät loksahda paikoilleen.

Live by night on selkeästi intohimoprojekti. Rikoselokuviin tykästynyt Ben Affleck ohjaa, näyttelee, ja käsikirjoituskin on herran laatima (Dennis Lehanen menestyskirjan pohjalta). Tarina seuraa Joe Coughlinia (Affleck), pohjimmiltaan kunnollista miestä joka ajautuu mukaan alamaailman rommibisnekseen. On gangstereita, aseita ja näyttävää 1920-luvun muotia. Sivuosissa nähdään muun muassa Sienna Miller, Zoe Saldana ja Elle Fanning.

Elokuvasta löytyvät kaikki viihdyttävän gansgerileffan ainekset, mutta Affleck ei onnistu punomaan niitä yhteen. Hajanainen lopputulos käy paikoittain jopa tylsäksi. Pahuutta tutkiskelevat teematkin jäävät mitäänsanomattomiksi – päähenkilön moraaliset dilemmat ovat aivan liian kesyjä herättääkseen ajatuksia. Näyttävyyden ja kelpojen näyttelijäsuoritusten ansiosta Live by nightin jaksaa kyllä katsoa, mutta uusintakierrosta se tuskin kestää. Mielummin sitä palaa ohjaajan aikaisempien töiden, kuten Argon tai Gone Baby Gonen, pariin.

Live by night **
ensi-ilta 13.1

 

Emma Stonen ja Ryan Goslingin keskinäinen kemia on fantastista katseltavaa.

Nuori amerikkalaisohjaaja Damien Chazelle ponnahti kuuluisuuteen muutama vuosi sitten kunnianhimoisesta jazzrumpalista kertovalla elokuvallaan Whiplash. Intensiivinen musiikkidraama keräsi ansaitusti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoiltakin ja povaili tekijälleen lupaavaa uraa Hollywoodissa. Musiikin saralla jatkava uutuusleffa La La Land vahvistaa käsitystä entisestään ja todistaa, että Chazelle on yksi tämän päivän mielenkiintoisimmista ohjaajista. Elokuva putsasi pöydän taannoisessa Golden Globe -gaalassa.

Hurmaavan musikaalin pääosissa nähdään jo kolmatta kertaa vastakkain näyttelevät Emma Stone ja Ryan Gosling. Stone on uraansa aloitteleva näyttelijä Mia, Gosling itsepäinen jazzmuusikko Sebastian. Molemmat tavoittelevat omia unelmiaan upeassa mutta armottomassa enkelten kaupungissa. Tarinaan mahtuu niin iloja kuin suruja, sekä myös roppakaupalla kaunista melankoliaa.

Säteilevä surusilmä Emma Stone on henkeäsalpaavan hyvä.

On helppo ymmärtää, miksi Stone ja Gosling nähdään yhdessä yhä uudestaan ja uudestaan – parivaljakon keskinäinen kemia on fantastista katseltavaa. Etenkin säteilevä surusilmä Stone on henkeäsalpaavan hyvä tehdessään uransa tähän mennessä vaikuttavimman roolityön. Tanssi- ja laulunumeroistakin suoriudutaan kunnialla, tekniset puutteet korvautuvat sitäkin suuremmalla tunteen palolla ja aitoudella. Chazelle herättää henkiin vanhojen Hollywood-musikaalien taian, mutta pitää silti tarinansa omaperäisenä ja tuoreena. La La Land hengittää uutta puhtia unohtuneeseen lajityyppiin ja todistaa, että maailmassa on vielä sijaa valkokangasmusikaalien maagisuudelle.

La La Land *****
ensi-ilta 13.1

 

Uutuus on täsmälevy hyggeilystä pitävälle, wau-elämykset sen sijaan ovat harvassa.

Samuli Edelmannin uusi levy on kuin antiteesi hektiselle ajallemme, jolloin tuntuu usein siltä kuin pitäisi olla koko ajan esillä, kommentoimassa, verkostoitumassa tai vähintään verkossa. Terveelläkin ihmisellä saattaa sellaisessa menossa leposyke nousta.

 

Edelmannin pitkäaikaisen yhtyeen laulajan Mirkka Paajasen tekstit ja kosketinsoittaja Matti Paatelman sävellykset ovat alleviivatun hitaita ja hartaita. Niissä mietitään elämää, eikä niissä ole kiire mihinkään.

 

Valitettavasti se myös tarkoittaa, etteivät levyn maltillisesti koristellut laulelmat juurikaan tarjoa yllätyksiä. Tempo pysyttelee yhtä seesteisenä läpi levyn ja sovitukset ovat konservatiivisia. Lajityyppileikkejä- tai loikkia ei harrasteta.

 

Omalla käänteisellä tavallaan Samuli Edelmannin nykyinen musiikki on kuitenkin äärimmäistä – vaikka tämä määre yleensä liitetäänkin täysin erityyppiseen musiikkiin. Mutta myöskään Edelmannin laulut eivät jätä vaihtoehtoja: tällaisen musiikin parissa ihminen joko henkistyy tai hermostuu.

 

Reaktio riippunee pitkälle sitä, millaisessa elämänvaiheessa kuulija on. Mitä on prioriteettilistan kärjessä: jatkuva action vai mahdollisimman usein toistuvat rauhoittumisen hetket, wau-elämykset vai hyggeily.

 

Ensin mainittuja mahtui Edelmannin nuoruuteen siinä määrin, että nyt artisti tuntuu olevan kuin kotonaan jälkimmäisten parissa.

 

Samuli Edelmann: Samuli Edelmann (Warner)