Joka toinen pari -dokumentti pilkahtelee toivoa, jota pääsee ammentamaan erityisesti Ykältä, joka löysi eron jälkeen itsensä.

Ohjaaja Mia Halmeen uusi dokumentti Joka toinen pari kertoo suomalaisesta avioerosta. Siinä kolme paria – Mikko ja Sanna, Ykä ja Jonna sekä Kaisa ja Ville – kertoo, mitä tapahtui ja miten elämä jatkuu, kun rakkaus loppuu. Jokaisella pariskunnalla on lapsia, joten eron jälkeenkin on oltava tekemisissä.

Vaikka voisi kuvitella, että Joka toinen pari maalaisi synkeän ja surullisen kuvan suhteista, se on lopulta toivoa täynnä. Pariskunnat ovat dokumentissa niin avoimia, että heiltä voivat oppia jotakin kaikki, jotka eivät ole eronneet, mutta kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa.

Itse asiassa dokumentin avulla kuka tahansa voi oppia onnesta ainakin kolme asiaa:

1. Liian suuret odotukset pilaavat kaiken.

“Lopulta mun mielestä kaikki riidat johtuivat siitä, että odotukset eivät täyttyneet ja siitä tuli pettymyksiä. Kun pettymyksiä on riittävä määrä, huonot luonteenpiirteet tulevat voimakkaammin esiin”, Mikko sanoo dokumentissa. Eli siis tekee mieli rähistä, vaikka toinen tekisi jotain niinkin pientä kuin jättäisi tiskiveden valumaan.

Mikon oivalluksessa kiteytyy jotain varmasti monille eronneille tuttua: lopulta riidellään kaikesta ja aivan turhaan. Ehkä odotuksia pitäisi oppia madaltamaan ja pettymystä käsittelemään kumppanin kanssa.

2. Jos et ole onnellinen, lähde, älä petä.

Kaisaa pettänyt Ville toivoi vuosia, että jotain tapahtuisi ja ero tapahtuisi ihan itsestään.

“Sitten aloin itse etsiä toista ihmistä ja jossain vaiheessa löysinkin. Muistan toivoneeni, että jäisin kiinni. Sen jälkeen olisi helppoa, kun potkittaisiin vain pois. Mutta ei se ihan niin mennyt, vaan huonosti ja väärin.”

Ero ei ole helppo, vaikka sitä haluaisi – mutta elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi suhteeseen, jossa on surullinen. Toisaalta erosta ei kannata tehdä vielä vaikeampaa.

3. Se ei ole kumppanista kiinni.

Anna löysi eron jälkeen uuden kumppanin, Ykä ei.

“Avioeron myötä löysin itseni. Suurin pelkoni on ollut se, että minut jätetään. Kun pääsin siitä, musta tuntui, että ei ole enää mitään hätää. Se pelko, että on pakko löytää kumppani, on poistunut”, hän kertoo dokumentissa ja jatkaa viisaasti:

“Musta tuntuu, että rakkaus voi olla sitä, ettei ole ketään. Kaikki on nyt tässä jo.”

Katso traileri:

Joka toinen pari

***

Ensi-ilta 21.4.

 

 

Jos et ole vielä käynyt katsomassa kesän (ja ehkä kaikkien aikojen) parasta supersankarielokuvaa, tee se mahdollisimman pian.

Onneksi olkoon Ihmenainen ja ohjaaja Patty Jenkins!

Kesäkuun alussa ensi-iltaan tullut Wonder Woman -elokuva on ilmestymisensä jälkeen rikkonut useita ennätyksiä.

Avausviikonloppunaan se keräsi historialliset 223 miljoonan dollarin lipputulot maailmanlaajuisesti. Se on suurin summa rahaa, jonka yksikään naisohjaajan tekemä elokuva on koskaan aiemmin samassa ajassa tahkonnut.

Ennätysten rikkominen ei jäänyt avajaisviikonloppuun. Muutama päivä sitten Wonder Woman ohitti kokonaislipputuloissa Phyllida Lloydsin Mamma Mia! -elokuvan. Wonder Woman on kerännyt nyt 615 miljoonaa dollaria; Mamma Mia! keräsi vuonna 2008 noin 609 miljoonaa dollaria.

Etkö ole vielä nähnyt mahtavaa supersankari elokuvaa? Listasimme viisi syytä, miksi jokaisen kannattaisi käydä katsomassa se: 

1. Siinä on erinomaisia taistelukohtauksia – joiden keskiössä on nainen.

Wonder Woman on siinä mielessä ihan perinteinen supersankarielokuva, ettei siitä puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elokuvan ytimessä on hyvän ja pahan taistelu – eikä liene kummoinen juonipaljastus, että lopussa hyvä voittaa.

Vaikka taistelukohtauksista ei erityisemmin piittaisi, Wonder Womanissa niissä on jotain uutta ja kiehtovaa. Poikkeuksellisen niistä tekee se, että niiden keskiössä nähdään nainen.

Kun elokuvan alussa Ihmenainen treenaa kotisaarellaan toisten amatsonisotureiden kanssa, aloin itkeä ihastuksesta.

Kun elokuvan alussa Ihmenainen eli Diana (Gal Gadot) treenaa kotisaarellaan toisten amatsonisotureiden kanssa, aloin itkeä ihastuksesta. Niin poikkeuksellista on nähdä valkokankaalla pelkkiä naisia treenaamassa ihan tosissaan ja taistelemassa viimeiseen asti.

2. Se puhdistaa sarjakuvaelokuvien pölyttyneitä naiskuvia.

Empaattinen ihminen pystyy toki samastumaan monenlaisiin ihmisiin sukupuolesta tai muista ulkoisista ominaisuuksista piittaamatta. Mutta. Joskus on tärkeää nähdä nimenomaan oman sukupuolen edustaja tietynlaisessa roolissa. Parhaimmillaan se voimaannuttaa ja auttaa ymmärtämään, ettei ahtaisiin sukupuolirooleihin ole pakko pusertua.

Ihmenainen onnistuu tekemään juuri näin.

Dianaa ei tarvitse suojella tai pelastaa. Se on poikkeuksellista supersankarielokuvien naishahmoille – ja samalla ihanaa vaihtelua pölyttyneisiin naiskuviin.

Dianaa ei tarvitse suojella tai pelastaa.

Ihmenainen osoittaa, että naiset ovat vahvoja. Elokuva saa toivomaan, että tulevaisuudessa valkokankailla nähtäisiin enemmän Ihmenaisia. Dianan kaltaisia kunnianhimoisia, voimakkaita ja itsenäisiä esikuvia naisille ei ole edelleenkään tarpeeksi.

3. Siinä naisvartalon tehtävänä ei ole miellyttää miehistä katsetta.

Osa elokuvan katsojista on toivonut, että jatko-osissa Ihmenaisen asua muutettaisiin. Joidenkin mielestään Ihmenaisen melko pikkuruinen vaatetus esineellistää hahmon ja tekee hänestä seksisymbolin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Trendin arvosteluissa on huomautettu, että Dianan asu ei ole välttämättä nykypäivää. Elokuvaa katsoessani mietin itsekin samaa.

Oliko Dianan ihan pakko viipottaa kaikissa taistelukohtauksissa kintut paljaana? Hän tekee niin myös talvipakkasella, kun mieshahmot ovat vetäneet päälleen paksut palttoot. Välillä tuntuu kieltämättä siltä, että Dianan vaatetus on sellainen kuin se on vain sen takia, että katsojat saisivat nähdä paljasta ihoa. Siitäkin huolimatta, että ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt kaikkensa kuvatakseen mahdollisimman tiiviisti sankarin kasvoja.

Miksi voimakkaalla naisella pitäisi olla päällään kaiken peittävä asu?

Mutta ennen kuin syyttää elokuvaa seksismistä, kannattaa ottaa huomioon se, kuka Diana on. Hän on Ihmenainen, supersankari ja puolijumala. Ehkä siksi pakkanen ei pure häneen samalla tavalla kuin toisiin.

Dianan pikkuruisen asun voi nähdä myös positiivisena kannanottona eikä pelkästään merkkinä seksismistä. Miksi voimakkaalla naisella pitäisi olla päällään kaiken peittävä asu? Elokuvassa tulee selkeästi ilmi, että Diana itse haluaa pukeutua valitsemallaan tavalla. Siinä mielessä hahmo osoittaa, että nainen voi olla voimakas, itsenäinen ja peloton pikkuisessa shortsiasussakin.

4. Se viihdyttää, vaikka alkuperäinen sarjakuva ei olisi tuttu.

Sarjakuviin perustuvissa elokuvissa on yleensä ongelmana se, että ne tehdään samaan aikaan tosifaneille ja suurille yleisöille. Sen takia osa katsojista hämmentyy tavalla tai toisella. Yksi ei ymmärrä inside-vitsejä, ja toinen tuohtuu, kun tutun hahmon syvin olemus on alisteinen vetävälle juonelle.

Wonder Womanissa kumpaankaan ei ole sorruttu. Se toimii loistavana osana sarjakuvan maailmaa, mutta samalla pysyy tarpeeksi selkeänä, jotta tarinaan vasta tutustunutkin pysyy kärryillä.

5. Siinä empaattisuus on voimaa.

Monien supersankareiden taustatarina on kovin synkkä. Sen takia heistä on tullut kovapintaisia sotureita, jotka pysyvät rationaalisina tilanteessa kuin tilanteessa. Järkevä käyttäytyminen on toki ihailtavaa, mutta samaan aikaan jää kaipaamaan jotain: missä ovat tunteet?

Osa Dianan voimasta tulee juuri siitä, että hän kykenee eläytymään muiden ajatuksiin. 

Vaikka Ihmenainen on päättäväinen, vähän itsepäinen ja rohkea, hän on samaan aikaan empaattinen, rakastava ja rehellinen. Osa hänen voimastaan tulee oikeastaan juuri siitä, että hän kykenee eläytymään muiden ajatuksiin. 

Se on tärkeää ja hienoa vaihtelua elokuvagenressä, jossa väkivalta voitetaan kovin usein puhtaasti väkivallalla.

Planetarium-elokuvan puvustuksesta on kohistu jo etukäteen, eikä syyttä.

Pariisi 1930-luvulla. Amerikkalaiset meediosisarukset (Lily-Rose Depp ja loistava Natalie Portman) valloittavat kaupungin kulttuuripiirit. Heidän kyvyistään vaikuttuu myös elokuvayhtiön johtaja, joka haluaa tallettaa henkien vierailut filmille.

Ranskalainen Rebecca Zlotowski on saanut kolmanteen elokuvaansa mukaan isoja nimiä. Portman jopa puhuu ranskaa, tosin suurin osa dialogista käydään englanniksi. Anaïs Romandin puvustuksesta on kohistu jo etukäteen. Ei ihme, sillä vintagevaatteiden ystävillä riittää ihasteltavaa periodidraaman loisteliaissa vaatteissa, asusteissa ja koruissa. Georges Lechaptoisin värikylläinen kuvaus hivelee silmää.

Voisiko tässä nähdä jonkinlaisen vertauskuvan omasta ajastamme?

Ohjaaja onnistuu luomaan uskottavaa ajankuvaa. Natsit uhkaavat jo Eurooppaa ja juutalaisviha nostaa päätään jopa boheemien keskuudessa, mutta kukaan ei oikein tunnu ottavan uhkaa tarpeeksi vakavasti. Ei, vaikka se tulisi kuinka lähelle. Voisiko tässä nähdä jonkinlaisen vertauskuvan omasta ajastamme? 1930-luvulla oltiin kiinnostuneita muistakin henkimaailman jutuista kuin spiritismistä. Kiinnostukseen voisi suhtautua lempeän huvittuneesti, elleivät ihmiset olisi nykyisin aivan yhtä innostuneita yksisarvihoidoista.

Katso traileri:

Planetarium

***

Ensi-ilta 23.6.

Dekkareiden ystävä, älä missaa näitä!

Uuden ajan jännäreitä

Jos ihmissuhdekiemurat ja yllättävät päähenkilöt kiinnostavat enemmän kuin perinteinen rikospaikkatutkinta, hanki lomalukemiseksi kasa psykologisia jännäreitä.

 


 

Gillian Flynnin Kiltin tytön jälkeen kustantajat ovat kilpaa julkaisseet romaaneja, joiden henkilögalleriassa ei välttämättä ole ainuttakaan poliisia. Sen sijaan ne kertovat päälle päin tavallisista ihmisistä, joiden menneisyydestä – ja usein parisuhteesta – paljastuu järkyttäviä asioita.

Näissä uuden ajan jännäreissä kertoja voi olla epäluotettava kuten Paula Hawkinsin Nainen junassa -romaanin tissutteleva Rachel. Jos perinteisessä dekkarissa lopun yllätys on se, kuka epäillyistä on murhaaja, tässä genressä matto vedetään lukijan alta jollain muulla täydellisellä harhautuksella.

Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää ja Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ovat kirjoja, joissa menneisyyden tapahtumat piinaavat päähenkilöä ja joihin on salaviisaasti kirjoitettu sisään naisasiaa.

Liane Moriartyn romaaneiden tarkka henkilökuvaus tekee aina vaikutuksen. Hän rakentaa niin taitavaa kuvaa naapurussuhteista tai vanhempainyhdistyksen toiminnasta, että lukijan tekee mieli hörähdellä ääneen tutunoloisten hahmojen äärellä. Bonuksena tarinoissa on usein myös murha.

Muista myös:

Shari Lapenan romaanissa Hyvä naapuri vauva viedään sängystä kesken illanvieton.

Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä selvittää, mitä tapahtui polttareissa metsän keskellä: kuinka yhden häistä tuli toisen hautajaiset.

Rankkaa kyytiä

Piinaavan jännityksen ystävälle mikään ei ole liikaa, jos tarina on vetävästi kirjoitettu. Sarjamurhaajat, lapsiuhrit ja yksityiskohtainen rikospaikkatutkinta suorastaan tuudittavat jännärifriikin rauhalliseen uneen.

 


 

Harry Hole -fanit ahmaisevat ensimmäisenä lomapäivänään Jo Nesbøn tuoreen Janon. Siinä Norjan paras ja karhean komein rikosetsivä palaa tutkijantyöhön, koska on (tietenkin) ainoa, joka pystyy jäljittämään verta juovan sarjamurhaajan.

Lars Kepler -nimimerkin tiiliskivimäisessä Kaniininmetsästäjässä sarjamurhaajan karmaisevaa toimintaa rytmittää kymmenestä kaniinista kertova lastenloru.

Esikoiskirjailija Daniel Colen Räsynukke on vuoden kohutuimpia dekkareita, jota on kiitelty paitsi henkeäsalpaavan vetäväksi myös poikkeuksellisen humoristiseksi.

Norjalainen Samuel Bjørk on lahjakkuus, jota kannattaa seurata. Hänen toinen suomennoksensa Yölintu alkaa, kun teinitytön alaston ruumis löytyy rituaalinomaisesti aseteltuna. Eikä kirjaa voi taatusti laskea käsistään ennen kuin viimeinen sivu on käännetty.

 


 

Karmaisevia idyllejä

Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit ovat niin hienosti kirjoitettuja, ettei niistä oikeastaan edes haluaisi puhua pelkkinä jännitysromaaneina. Sympaattisen keski-ikäisen etsivän elämässä kaikki ei aina mene putkeen, vaikka lukija kuinka toivoo hänelle hyvää.

Monelle dekkareiden ystävälle tuttu poliisi tai muu henkilöhahmo onkin riittävä syy tarttua sarjan seuraavaan osaan. Tukholman seurapiireihin sijoittuvien Denise Rudbergin jännäreiden yli 55-vuotias päähenkilö Marianne Jidhoff on nainen, jollainen lukija haluaisi itsekin olla. Katarina Wennstamin kirjoissa taas seikkailee menestynyt, kaunis ja itsenäinen maahanmuuttajaperheen kasvatti Shirin Sundin.

Jännärin juonen ohella yhtä tärkeitä voivat olla myös maisemat, joihin murhamysteeri sijoittuu. Suosikkidekkaristi Maria Jungstedtin tapaan Gotlannin jylhiin maisemiin ja Visbyn vanhankaupungin mukulakivikaduille pääsee fiilistelemään Anna Janssonin Maria Wern -sarjassa.

Muista myös:

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista -romaanissa valtakunnan vihatuin teini joutuu syytetyksen oikeussalidraamassa.

Elly Griffithsin Risteyskohdassa puolestaan vie hyytävästi Norfolkin rannikkomaisemiin.

Paula Hawkinsin toisessa romaanissa Tummiin vesiin ratkotaan hukkuneen naisen mysteeriä.

Kyllä Suomessakin osataan!

Tiina Raevaara on kotimaisen kauhuromantiikan ehdoton kuningatar. Aalon ja Johanneksen outo rakkaustarina jatkuu itsenäisessä kolmannessa romaanissa Veri joka suonissasi virtaa.

Eppu Nuotion Myrkkykeiso käynnistää uuden dekkarisarjan, jossa perennaharrastaja Ellen Lähde ratkoo rikoksia neitimarplemaiseen tyyliin. Täydellistä luettavaa laiturin nokkaan.

Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren uudessa sarjassa käsitellään ihmisten kaltoinkohtelua, rikoksia ja uhrautumista. Yksi näistä pienimmistä on juuri ilmestynyt.

Naisversio Kauhea kankkunen -leffasta ei valitettavasti naurata. Elokuvan valopilkkuja ovat Demi Moore itseironisessa roolissaan ja virtuoosimainen koomikko Kate McKinnon.

Saavatko sanat pieru, pissa ja kakka sinut repeämään naurusta? Onko sinusta vallankumouksellista, että naiset rohkenevat lausua nämä sanat? Ja onko sinusta kiva, että poliittisella korrektiudella pyyhitään pyllyä? Siinä tapauksessa komedia Rough Night on tehty juuri sinulle.

Esikuva on ilmeinen: miesten polttariporukan sekoilusta kertova vuonna 2009 ilmestynyt kuoliaaksinaurattaja Kauhea kankkunen. Tällä kertaa polttareita juhlitaan kuitenkin naisporukalla.

Kohellus on kursittu kokoon sketsejä muistuttavista kohtauksista ja irtovitseistä.

Morsian on senaattiin mielivä poliitikonalku Jess (Scarlett Johansson). Hänen posseensa kuuluvat himokas opettaja Alice (Jillian Bell), äksy aktivisti Frankie (Ilana Glazer) ja koppava hienostorouva Blair (Zoë Kravitz). Bileet eivät sujukaan suunnitelmien mukaan, sillä Alice tappaa vahingossa juhliin tilatun miesstripparin. Siitä alkaa tympeä kohellus, joka on kursittu kokoon sketsejä muistuttavista kohtauksista ja irtovitseistä. Esikoisohjaaja Lucia Aniellolta ei voi ehkä jatkossakaan odottaa paljon.

Ainoa valopilkku on Saturday Night Live -sarjasta tuttu virtuoosimainen koomikko Kate McKinnon, joka onnistuu repimään onnettomasta käsikirjoituksesta edes jonkinlaista huumoria. Demi Moore tekee itseironisen roolin avoimen liiton nimiin vannovana seksihirmuna.

Lopputulos ei tuo mieleen niinkään Kauheaa kankkusta, vaan meidän ikioman Luokkakokouksemme. Kumpikin on yhtä hauska kuin pierutyyny. Sitä paitsi morsiamesta ja hänen morsiusneidoistaan on jo tehty ratkiriemukkaan anarkistinen komedia, nimittäin vuonna 2011 ilmestynyt Morsiusneidot. Hanki siis mieluummin se käsiisi ja jätä tämä pohjanoteeraus väliin.

Katso traileri:

Rough Night

*

Ensi-ilta 16.6.