Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Avusta riippuvaisen elämä ei voi olla yksin hyväsydämisen tyypin varassa, Miina Supinen kirjoittaa.

”Nyt saa riittää tämä kylmä maa ja kovenevat arvot. Haluan tehdä jotakin hyvää, vaikka kuinka pientä, että jokin asia parantuisi.”

Kaverini sanoitti monen tavallisen suomalaisen ajatukset. Tuntuu pahalta elää maassa, jossa asunnottomat värjöttelevät ulkona ja monet lapsetkin kärsivät köyhyydestä. Eilen taloyhtiömme roskiksesta löytyi kerjäläinen etsimästä lämmikettä ja ruokaa. Sen jälkeen keskiluokkainen sosiaalinen omatunto on soimannut entistä kovemmin.

Tekisi mieli tuoda valoa pimeyteen – mutta kuinka?

Miten pitäisi markkinoida globaalin veronkierron vastainen kampanja?

Vapaaehtoistyön ja lahjoittamisen suosio kasvaa. Hyväntekeväisyydestä on tulossa eriarvoistuvan Suomen korjaussarja. Pian ollaan ehkä Yhdysvaltain mallissa, jossa hienostorouvat puuhastelevat mieluisan avustuskohteen kanssa, kuittaavat verohelpotuksia ja hyvää omaatuntoa.

Hyväntekeväisyys ei ole ihan yksinkertainen juttu. Suurimpia ongelmia on pandailmiö. Suhtaudumme tunteikkaasti söpöihin avuntarvitsijoihin, mutta ohitamme kalsean oloiset kohteet. Usein ratkaisun avaimet ovat kuitenkin rakenteissa eivätkä pikku yksityiskohdissa.

Luonnonkatastrofeista ja sodista saa vetoavia kuvia keräyskampanjaan, mutta miten pitäisi markkinoida globaalin veronkierron vastainen kampanja?

Joskus hyvä tarkoitus johtaa tunarointiin. Fiksu organisointi ja liike-elämälle ominainen tehokkuusajattelu tekisi monesti hyvää lahjoituksille ja vapaaehtoishommille.

Hyviä esimerkkejä ovat viime syksyn keräyskampanjat, joissa suomalaiset lahjoittivat turvapaikanhakijoille vanhoja vaatteitaan. Apu oli tarpeen, mutta puuhassa oli absurdeja piirteitä: Lahjoitus­kama oli suurelta osalta kelvotonta. Vapaaehtoiset käyttivät tuhansia työtunteja kierrättämällä tekstiilijätettä ja etsimällä bilemekkojen, korkkarien ja lumppujen seasta talvitakkeja ja muuta käyttökelpoista. Koko Suomi taisi konmarittaa vaatekaappinsa lämmin tunne rinnassaan.

Perusturvallisuus pitää turvata pysyvien rakenteiden kautta. Sitä yhteiskunta tarkoittaa.

Raskas humanitäärinen työ ei sovi harrasteluksi. Pelissä on liian paljon. Jos työ on henkisesti tai fyysisesti vaativaa, työntekijöiden pitäisi saada koulutus ja palkka työstään. Avusta riippuvaisten ihmisten pitäisi tietää, ettei heidän elämänsä ole jonkun hyväsydämisen tyypin varassa, joka tulee ehkä jeesailemaan, jos muilta kiireiltään ehtii.

Kaikkien Suomessa olevien ihmisten perusturvallisuus pitää turvata pysyvien rakenteiden kautta. Sitä yhteiskunta tarkoittaa. Siksi me maksamme veroja. Voimakas eriarvoistuminen pilaa kaikkien elämän – myös rikkaiden.

Yritetään tuoda valoa pimeyteen lahjoituksilla, vapaaehtoistöillä ja pienillä, reiluilla teoilla – mutta myös vaatimalla päättäjiltä vastuullista politiikkaa.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Suomi on pitkien välimatkojen maa, mutta sen ei tarvitse olla hyvän elämän este.

Työmatkani kotiovelta työpaikan ovelle on noin kaksi tuntia. Matka taittuu kävellen ja junalla, joskus myös metrolla. Kun kerron käyväni töissä Helsingissä ja asuvani Tampereella, saan yleensä osakseni vähintään ihmettelyä ja kysymyksen muuttoaikeista, joskus myös sääliä.

Turhaan säälitte. Työmatka on pakollinen paha, niin kuin useimmille muillekin ihmisille, mutta myös minun tapani ”saada kaikki”: unelmatyö, edullinen asunto kivalta paikalta, harrastukset tutuissa porukoissa ja parisuhde, jossa molemmat voivat toteuttaa itseään.

Kun pääsen junaan, laitan silmät kiinni ja hengitän syvään. Jos suinkin muistan, Hämeenlinnan kohdalla katson ulos ikkunasta ja ihailen Vanajavettä, joka näyttää huonossakin säässä kauniilta. Otan repusta aamiaisen ja syön sen samalla, kun luen päivän lehden ilman kiirettä. Pian – tasaisen varmasti kolmesta viiteen minuuttia aikataulusta jäljessä – tulee tuttu kuulutus: saavumme Helsinkiin.

Jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Totta kai olisi helppoa, jos kaikki, mitä elämässäni haluan, löytyisi kymmenen kilometrin säteeltä. Olen kuitenkin havainnut, että ihan kaikkea ei voi saada – tai oikeastaan, että jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Lapsettomana ajattelen, että ehkä perheelliset eivät halua viettää näin paljon aikaa junassa, poissa lastensa luota. Sekin on aika etuoikeutettu ajatus. Moni äiti ja isä ei voi tuosta vain valita lasten lähellä olemista, koska lasten elättäminen vaatii töissä käymistä siellä, missä työt sattuvat olemaan.

Aamuseitsemän jälkeen Tampereelta lähtevä juna, johon yleensä nousen, on joka arkiaamu kaksitoista vaunua pitkä. Siihen mahtuu aika monta muutakin työmatkalaista, jotka ovat tietävät, että Suomi on pitkien välimatkojen maa, eivätkä anna sen haitata.  

En siedä hömppää urheilussa, tiivistää koomikko Ulla Virtanen liikuntafilosofiansa.

Harrastan liikuntaa monipuolisesti sekä työni takia että saavuttaakseni haaveeni spagaatista 90-vuotiaana. En siis ole vielä lähelläkään spagaattia, mutta jospa yhdeksänkymppisenä sitten.

Menin eräänä iltana joogaamaan uudelle salille. Odotin kunnon kuumaa joogaa. Reisilihakseni tulisivat venyessään huutamaan kuin Miss Dominan käsittelyssä.

Toisin kävi. Löysin itseni makaamasta lattialta. Panhuilumusiikki säesti kertomusta siitä, kuinka pinkki chakra leijailee häpyluuni yllä. Minun tehtäväni olisi hengittää chakra lempeäksi. Sen sijaan lakkasin hengittämästä kokonaan pelkästä ärsyyntymisestä, ja chakrani menivät henkiseen kramppiin.

En siedä hömppää urheilussa. Sen sijaan, että kuvittelen kaiken maailman auroja, haluan konkreettisesti tuntea, kuinka jäykistyneet lihakseni paukahtelevat notkeammiksi. Tai ainakin paukahtelevat.

Haluan kokea hierojalla ruumiinosien toisistaan irrottamiset ja kotona hivelemiset – enkä toisinpäin.

Joskus hempeily saa minut jopa kapinalliseksi. Jos tunnilla kehotetaan meditoimaan ajatukset pois, kapinoin ja mietin kiusallanikin kaikkea turhaa iltapalaideoista Lumikin kääpiöiden nimiin. Kieltämättä tämä on ihan yhtä hölmöä kuin vanhemman neuvoja vastaan kapinoivan teinin kulkeminen ilman pipoa paukkupakkasella.

Joogan jälkeen menin hierontaan. Makasin jo mahallani pöydällä, kun hieroja sanoi, että hänestä kovakouraisella hieronnalla ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Vain hellät otteet auttavat. Onneksi olin jo naama hierontapöydän aukossa, sillä ilmeeni vääntyi turhautuneeseen irvistykseen. Haluan kokea hierojalla ruumiinosien toisistaan irrottamiset ja kotona hivelemiset – enkä toisinpäin.

Olen suorittamisnauttija. Nautin tuloksista, nautin konkretiasta, siis elämässä ylipäätäänkin. En jaksa kuunnella höpinöitä chakroista ja jumalista ja muista ulkoistetuista asioista. Minusta elämä on nautittavinta, kun se on sitä, mitä se on.

Kuulostanko hellyyteen kyvyttömältä nihilistiltä? Ehkä.

Kun kuuntelen kehoani, se kertoo, mikä osa on kipeä ja jumissa, onko nälkä, kylmä vai vitamiinin puute.

Tosin hämmentävän usein kehoni väittää minulle, miten hyvän oloni ehdoton edellytys on litra manteli-kinuskijäätelöä, ämpäri popcornia ja tv-sarjamaraton.

Kuulostanko hellyyteen kyvyttömältä nihilistiltä? Ehkä. Olen kyllä vanhemmiten opetellut suorittamaan vähemmän. Tosin sillä tuloksella, että saatan saada itseni kiinni vähemmän suorittamisen suorittamisesta.

Minulle kehonhuollossa on kyse sellaisten asioiden tekemisestä, jotka tuottavat nautintoa. Jos se on liikunnan suorittamista pohjoiskoreamaisella otteella ja siihen päälle selän hieromista perunanuijalla, niin miksipä ei.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Vain suorittaminen on oikeaa urheilua – chakrat, aurat ja hively eivät sovi minulle

Mietin samaa, Vierailija. Hyvä, kun otit puheeksi. Perheemme ehti jo luulla, että kirjoittaja on menettänyt kykynsä tuottaa eroottista tekstiä, mutta tämä kolumni toi kaivatun tunnelman takaisin. Edellisestä kolumnipettymyksestä toipumiseen on jouduttu hyödyntämään jonkin verran veikkausvoittovaroin tuettua terapiapalvelua. Kukaan ei ole kuullut huutoani terapiassa. Aamuinen kossumysli kruunaa nykyään kokonaisuuden.
Lue kommentti

Seuraavaksi voitkin miettiä, minkä vuoksi itse meikkaat.

Toukokuussa 2015 tubettaja Nikkie de Jager julkaisi meikkivideon, jonka otsikko oli Power of makeup, meikin voima.

Videolla hän ehosti vain toisen puolen kasvoistaan osoittaakseen, millaisen muutoksen meikillä saa aikaan. Videon tarkoitus ei ollut esitellä, miten ”virheet” ja huono itsetunto peitetään meikillä, vaan lopettaa meikkaamisen mollaaminen.

 

😂😂😂 #ssssamantha #makeupshaming

Henkilön lor bridwell-boozer (@leagueoflor) jakama julkaisu

Makeup shaming on innoittanut myös laatimaan meemejä, joiden viesti on, että meikkaavilla ei ole sen huonompi itsetunto kuin muillakaan.

Paljon meikkaavalle kerrotaan yhä helposti, että hän näyttäisi nätiltä vähemmälläkin sotamaalilla. Toisaalta meikittömältä kysytään, onko hän kipeä.

Samaan aikaan feministit ja kehopositiivisuusaatteen kannattajat muistuttavat, että itsensä olisi parempi hyväksyä sellaisena kuin on ja viis veisata pakosta mahtua muottiin. Meikkaaminen tulkitaan helposti haluksi olla jotain muuta kuin oma itsensä, ja siitä pitäisi potea syyllisyyttä.

Meikkitubettajat uskaltavat sanoa rakastavansa niinkin pinnallisia asioita kuin laittautumista ja itsensä muuttamista erinäköiseksi.

Heille siinä ei ole kyse huonosta itsetunnosta, vaan itseilmaisusta ja hauskanpidosta. Heille kauneus ei ole katsojan silmässä, vaan jokaisen meikkaavan tai meikkaamattoman oma asia.

Ehkä meidän muidenkin on aika tottua siihen.

 

💋✨😂 #MakeupMemes

Henkilön andy quintero (@andyrose12) jakama julkaisu

Kysyinkö sinulta neuvoja paremmalta näyttävän meikkiin?

Tuntuu uskomattomalta, että vielä vuonna 2017 rekrytointikonsultti kysyy, saako tehtävään hakea naista.

Onko noloa sanoa ääneen, että vihaa koiria tai syö kotona pelkästään eineksiä? Entä sitä, ettei siedä lainkaan kiljuvia ipanoita tai rakastaa kaikkein kuluneimpia tosi-tv-sarjoja? Millaiset asiat ovat Suomessa tabuja, arkoja aiheita, joiden ääneen kailottajaa katsotaan muka kummeksuen? Moni jättää asioita sanomatta, koska pelkää leimautuvansa joko elämästä vieraantuneeksi elitistiksi tai totaalisen juntiksi. Usein nämä ovat kuitenkin muiden ihmisten kannalta kohtalaisen harmittomia ”paljastuksia”. Jokainen tehköön tyylillään.

Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017. Kuten se, että rekrytointikonsultti kysyy heti toimeksiannon alussa, onko etnisellä taustalla tai sukupuolella väliä – eli saako tehtävään hakea naista? Ystävä ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä. Vielä isompi ihmetys oli, että ammatti-ihminen sanoo sen ääneen yhtä luontevasti kuin pyytää maitoa kahviinsa.

”Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017.”

Syy ”möläytykseen” oli ollut kaikessa raivostuttavuudessaan jopa ymmärrettävän käytännöllinen. Kokenut konsultti oli saanut oppia sen kantapään kautta. Ei kannata tehdä turhaa työtä jos yritys on päättänyt jo etukäteen, ettei tehtävään valita naista vaikka mikä olisi. Miksi viedä rekrytoijan eteen kerta toisensa jälkeen päteviä naisia, jos tämä ei näe heissä mitään muuta kuin väärän sukupuolen?

Tuntuu myös uskomattomalta, että työhaastattelussa naiselle tokaistaan, että kyllä nämä sun lapset ovat iso ongelma. Tarina ei kerro, mitä kyseistä paikkaa hakeneille miehille on ilmoitettu, mutta uskallan epäillä, ettei lasten uskottu samassa määrin torpedoivan miesten kykyä hoitaa vaativaa työtä.

Nämä ovat tabuja, joita kukaan ei enää kehtaa sanoa ääneen muualla kuin neljän seinän sisällä. Mutta ilmeisen moni kehtaa niin vielä ajatella. Naisia dissaavat kommentit ovat noloja ja haitallisia. Niistä kärsii myös yritys itse, jos se jättää pätevimmän tyypin palkkaamatta vain, koska tämä on nainen. Maineesta puhumattakaan.

Vierailija

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Itse olin lapseton 48v. kun minua yritykselle suositellut rekrykonsultti sai kuulla, että "Ei hän meillä viihtyisi, kun osastolla kaikki muut ovat miehiä". Minun mielipidettäni asiaan ei kysytty eikä yrityksen edustaja vakuuttunut, kun konsultti vakuutti tekniselle alalle kouluttautuneen naisen tottuneen miesvaltaisessa ryhmässä työskentelemiseen.
Lue kommentti
Lumi

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Hienoa, että tästä tabusta keskustellaan. Usean akateemisen työttömän naisen ongelma on se, että jo haastattelussa keskitytään siihen, että on nainen ja lapsia. Kysymyksiin, perheen ja toisella paikkakunnalla sijaitsevan työn yhdistämisestä, saa vastata kerta toisensa jälkeen. Jopa soveltuvuustestit sisältävät näitä kysymyksiä. Miksi perheellinen nainen ei kelpaa johtajan paikalle, kun lapsilla on toinenkin turvallinen aikuinen, isä läsnä jokapäiväisessä elämässä. Miksi nainen ei viihtyisi...
Lue kommentti