Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Avusta riippuvaisen elämä ei voi olla yksin hyväsydämisen tyypin varassa, Miina Supinen kirjoittaa.

”Nyt saa riittää tämä kylmä maa ja kovenevat arvot. Haluan tehdä jotakin hyvää, vaikka kuinka pientä, että jokin asia parantuisi.”

Kaverini sanoitti monen tavallisen suomalaisen ajatukset. Tuntuu pahalta elää maassa, jossa asunnottomat värjöttelevät ulkona ja monet lapsetkin kärsivät köyhyydestä. Eilen taloyhtiömme roskiksesta löytyi kerjäläinen etsimästä lämmikettä ja ruokaa. Sen jälkeen keskiluokkainen sosiaalinen omatunto on soimannut entistä kovemmin.

Tekisi mieli tuoda valoa pimeyteen – mutta kuinka?

Miten pitäisi markkinoida globaalin veronkierron vastainen kampanja?

Vapaaehtoistyön ja lahjoittamisen suosio kasvaa. Hyväntekeväisyydestä on tulossa eriarvoistuvan Suomen korjaussarja. Pian ollaan ehkä Yhdysvaltain mallissa, jossa hienostorouvat puuhastelevat mieluisan avustuskohteen kanssa, kuittaavat verohelpotuksia ja hyvää omaatuntoa.

Hyväntekeväisyys ei ole ihan yksinkertainen juttu. Suurimpia ongelmia on pandailmiö. Suhtaudumme tunteikkaasti söpöihin avuntarvitsijoihin, mutta ohitamme kalsean oloiset kohteet. Usein ratkaisun avaimet ovat kuitenkin rakenteissa eivätkä pikku yksityiskohdissa.

Luonnonkatastrofeista ja sodista saa vetoavia kuvia keräyskampanjaan, mutta miten pitäisi markkinoida globaalin veronkierron vastainen kampanja?

Joskus hyvä tarkoitus johtaa tunarointiin. Fiksu organisointi ja liike-elämälle ominainen tehokkuusajattelu tekisi monesti hyvää lahjoituksille ja vapaaehtoishommille.

Hyviä esimerkkejä ovat viime syksyn keräyskampanjat, joissa suomalaiset lahjoittivat turvapaikanhakijoille vanhoja vaatteitaan. Apu oli tarpeen, mutta puuhassa oli absurdeja piirteitä: Lahjoitus­kama oli suurelta osalta kelvotonta. Vapaaehtoiset käyttivät tuhansia työtunteja kierrättämällä tekstiilijätettä ja etsimällä bilemekkojen, korkkarien ja lumppujen seasta talvitakkeja ja muuta käyttökelpoista. Koko Suomi taisi konmarittaa vaatekaappinsa lämmin tunne rinnassaan.

Perusturvallisuus pitää turvata pysyvien rakenteiden kautta. Sitä yhteiskunta tarkoittaa.

Raskas humanitäärinen työ ei sovi harrasteluksi. Pelissä on liian paljon. Jos työ on henkisesti tai fyysisesti vaativaa, työntekijöiden pitäisi saada koulutus ja palkka työstään. Avusta riippuvaisten ihmisten pitäisi tietää, ettei heidän elämänsä ole jonkun hyväsydämisen tyypin varassa, joka tulee ehkä jeesailemaan, jos muilta kiireiltään ehtii.

Kaikkien Suomessa olevien ihmisten perusturvallisuus pitää turvata pysyvien rakenteiden kautta. Sitä yhteiskunta tarkoittaa. Siksi me maksamme veroja. Voimakas eriarvoistuminen pilaa kaikkien elämän – myös rikkaiden.

Yritetään tuoda valoa pimeyteen lahjoituksilla, vapaaehtoistöillä ja pienillä, reiluilla teoilla – mutta myös vaatimalla päättäjiltä vastuullista politiikkaa.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Lasten saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään, kirjoittaa kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen.

”Haluatko pitää vauvaa” on naiselle retorinen kysymys. Yhtäkkiä huomaat tahtomattasi istuvasi uunituore vauva sylissä. Tällaisessa tilanteessa olen, välttääkseni vauvalle ja minulle epämiellyttävän tilanteen, sanonut etten sillä lailla ole vauvaihminen. Siihen saa valitettavan usein vastaukseksi: ”No sinä oletkin tuollainen lapsivihaaja”. Ehei! En ole vihaaja. Päinvastoin, olen lasten puolella! Kukapa meistä haluaisi joutua väkisin ventovieraan syliin, varsinkin jos itkettää ja puklaututtaa jo valmiiksi.

En minäkään pistä poikaystävääni istumaan kaikkien syliin vain, koska hän on minusta söpö ja maailman rakkain!

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta.

Oikeastaan ärsyttää, että kutsun itseäni ”ei-vauvaihmiseksi”. Olen toki itse aloittanut sen vapauttaakseni itseni kaikkien naisten niskaan asetetusta vauvaoletuksesta. Siis siitä ajatuksesta, että kaikki naiset aina haluavat mennä jokeltamaan vauvalle ja sanomaan, kuinka ”minustakin vauvanne näyttää ihan vanhemmiltaan. Isyys ja äitiys varmistettu! Jatkakaa.” Ja siitä, kuinka kaikki naiset vain odottavat sitä hetkeä, että saavat synnyttää. Sitä ultimaalista naisen tehtävän täyttymistä.

Minulla on humanistinen lähestyminen vauvoihin. ”Hei uusi ihminen, tervetuloa. Elä onnellisena ja ole kiva toisille. Tee paljon hassuja ilmeitä. Juuri noin, high five.” Lapsivihaaja-nimittely on kauheaa. Ei se, ettei halua omia lapsia, tarkoita sitä, että on lapsivihaaja. Hän on en-halua-lapsia-ihminen.

Se että joku ei hanki lapsia, ei myöskään tarkoita sitä, etteikö tämä osaisi olla lasten kanssa. Minä esimerkiksi olen loistava lasten kanssa. En vain halua kasvattaa heitä.

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta. Lausahdukset kuten ”Nuuhkaise vauvaa, niin herää vauvantekohimot” ja ”Et voi ymmärtää rakkautta ennen kuin sinulla on lapsi” tulevat lapsettomille tutuiksi.

Vauvan tuoksusta minulla herää vain himo syödä banaanipersikkasosetta. Miksi muuten puhutaan vain vauvan tuoksusta? Eikö neljävuotiaassa ole enää mitään äidinvaistoja herättävää?

Julmin on väite , että ainoan oikean rakkauden voi kokea ainoastaan lapsen kautta. Se on loukkaavaa sekä kaikkia parisuhteita kohtaan että myös niitä kohtaan, jotka eivät pysty saamaan lapsia.

Lapsien saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään. Maailmassa on lapsia yllin kyllin, joten jos kaikki eivät niitä halua tehdä, ei se ole huolenaihe tulevaisuutta ajatellen. Päinvastoin. Sen sijaan, että vastustamme homoseksuaalien vanhemmuutta ja huudamme lapsettomia heteroita itsekkäiksi, voisimme keskittyä olemaan kaikille lapsille hyviä roolimalleja.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen fanittaa lapsia, koska he ovat vielä rohkeita unelmoijia.

Vierailija

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Miksei ihmiset pysty hyväksymään, jos sanoo ettei vain pidä lapsista? Aina sitä viestiä pitää yrittää pehmentää ettei kukaan loukkaannu. En yksinkertaisesti ole suostunut pitämään sylissä kenenkään lapsia väkisin ja tuputtajat ovat lopettaneet vasta siinä vaiheessa kun lähden pois tilanteesta. Viesti tuntuu menevän hitaasti perille, jos lainkaan. Ymmärrän että oma lapsi on vanhemmalle rakas. Minulle muiden lapset eivät ole rakkaita, söpöjä tai kiinnostavia. En halua leikittää niitä tai...
Lue kommentti
Koiranpennut on söpömpiä.

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Nomutta olipas kuin omasta kynästä (no, näppiksestä) kirjoitettu! En ole ikinä omia lapsia halunnut, vaikka tykkään kyllä leikkiä ja askarrella niiden kanssa - ajoittain. Vauvan näkeminen ei tuota minkäänlaisia "äidillisiä" tunteita, mielummin otan syliin vähän isomman lapsen jolle voi vaikka lukea kirjaa. Nyt vähän vanhempana lähipiiri on jo ymmärtänyt että meille EI tule lapsia. Kadulla kävellessä en ikinä mene kurkkaamaan vaunuihin, mutta koiranpennuille kyllä lepertelen :)
Lue kommentti

Viisas kirja ei vanhene vuodessa.

Sääliksi käy kirjailijaa.

Häntä, jonka romaani julkaistiin vuosi sitten tai vaikka viime keväällä. Vähän jo häntäkin, jonka teos saatiin kauppoihin kesällä ja markkinoitiin täydellisenä lomakirjana.

Sillä eihän näitä kirjoja enää kukaan osta tai lue.

Nyt on syksy, ja syksyllä kuuluu lukea syksyn uutuuskirjoja, jotta voi ottaa Facebookiin kuvan kirjan kannesta ensimmäisten joukossa ja liittää perään pari sydäntä.

Näin olen itsekin huomaamattani ajatellut. Vuosi sitten vuorotteluvapaallani löysin pitkän tauon jälkeen uudestaan kirjastoon ja monen vanhan tutun lempikirjailijani tuotannon pariin.

Muistin, että viisas kirja ei vanhene vuodessa, parhaimmat kestävät aikaa vuosikymmenenkin. Ja mikseivät kestäisi: onhan niitä kirjoitettu, muokattu ja hiottu joskus vuosia niin kirjailijan kuin kustannustoimittajankin työpöydällä.

Vaikka rakastan sitä pöhinää, joka syksyisin syntyy uutuuskirjojen ja Finlandia-palkinnon ympärille, aion jatkossakin kohkata ja suositella ystävilleni kaikkia niitä kirjoja, jotka ovat saaneet sydämeni pamppailemaan – oli siitä sitten viikko tai kuusi vuotta.