Katsoimme Vain elämää -jakson ennakkoon.

Tilanne on vaikea. Uusi Vain elämää -kausi esitetään aivan liian aikaisin. Kukaan ei ole ehtinyt edes kaivata sitä. Päättivät myös hylätä Hirvensalmen Satulinnan kummituksineen ja järvimaisemiin ja lähtivät Malagaan, Espanjaan. Ei ole sama, ei. Avausjaksoa lukuun ottamatta jokaisen artistin päivä on myös pätkitty kahteen osaan. Miksi? Ja ne artistit. Samu Haber, Petra, Irina, Olli Lindholm, Robin, Laura Voutilainen, Nikke Ankara. Missä karisma? Missä kokemus? Missä suuret tähdet? Eikä se artisteista yksilöinä johdu, vaan kokonaisuudesta. 

Mutta annetaan mahdollisuus.

Vaikeaa se silti on ensimmäiset 60 minuuttia. Olli Lindholm ja Samu Haber hassunhauskoina seuramiehinä yrittävät parhaansa, mutta fiilis on kotikutoinen. Olli Lindholm pedikyyrissä ja ihan kivat tulkinnat eivät vain riitä tyydyttämään Vain elämää -addiktin tarpeita. On taidettu olla liian ahneita. Ei hutiloimalla hyvä tule.

Edes Jonna Tervomaa ei ehkä olisi voinut pelastaa formaattia.

Mutta tunnin kohdalla herää toivo. Ja se on täysin Nikke Ankaran ansiota. Lahtelaisräppärin, joka on ennakkoon ollut ennen 90-lukua syntyneille massoille tuntemattomin 50 miljoonasta striimauksesta huolimatta. Nikke Ankara on epävarmuuksineen ja jännityksineen niin paljas, että tekee mieli rynnätä ruudun läpi halaamaan häntä. Ja on hänen tulkintansa -klassikosta takuuvarma hitti. Myös Laura Voutilaisen ja Robinin lavakarisma luovat toivoa.

Mutta silti. Vain elämää ei ole enää entisensä. Edes Jonna Tervomaa ei ehkä olisi voinut pelastaa formaattia. Liika on liikaa. 

Nikke Ankara, Laura Voutilainen, Irina, Robin, Petra, Olli Lindholm ja Samu Haber. Kuva: Petri Aho / Nelonen
Nikke Ankara, Laura Voutilainen, Irina, Robin, Petra, Olli Lindholm ja Samu Haber. Kuva: Petri Aho / Nelonen

Vain elämää -ohjelman kuudes kausi alkaa Olli Lindholmin päivällä Nelosella pe 21.4. klo 20.00. Ensi viikosta alkaen ohjelma nähdään torstaisin ja perjantaisin. Torstaisin kuullaan kolme kappaletta ja perjantaisin kolme sekä katsotaan artistien puuhasteluja.

Me Naiset ja Nelonen kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

Voi ei elämää

Vain elämää ei ole enää entisensä – mutta yksi artisti antaa toivoa

Siis tää ohjelmahan lässähti jo muutama kausi sitten, kun biisit ja esittäjät ruvettiin kertomaan hyvissäajoin ennen ohjelman ensimmäistä jaksoa ja nykyäänhän ne soi jo radiossakin, vaikkei jaksoakaan ole töllössä pyörinyt. Käsikirjoitetuksi ja teennäiseksi tuubaksi meni hyvä formaatti - ei jatkoon.
Lue kommentti

On aivan eri asia perustella kuin selitellä, kirjoittaa Jenni Kokander, joka on itsekin kova selittämään.

Lähes päivittäin joudumme kuuntelemaan selityksiä. Selitykset ovat usein turhia, eikä niillä ole mitään tekemistä perustelemisen kanssa. On aivan eri asia perustella puoluekantaansa, kuin selitellä, miksi lounaspuffetissa ottaa pitsapalan sijaan kalkkunaa salaattipedillä. 

Minä olen kova selittämään. Olen aina osannut puhua itseni ulos kiusallisista tilanteista tai jos hedonistinen luonteeni on ajanut minut tekemään pahennusta herättävän valinnan. 

Lapsena pystyin selittelemään luovemmin. Sohvan nurkkaan piilotetun aamupalavoileivän pystyi helposti laittamaan mielikuvitusystävän piikkiin ja housuihin lirahtaneen pissan pystyi selittämään sillä, että asuttiin kuudennessa kerroksessa: ”Ahosten pojat ei pissi housuun, koska ne asuu kolmosessa”.

Teatterikoulu oli yhtä selittämistä. Kun en pärjännyt akrobatiatunnilla, selitin heikkouttani henkisellä ylivertaisuudellani niin kurssikavereilleni, opettajilleni kuin itsellenikin.

Arki se vasta vaatiikin selityksiä moniin kysymyksiin.

Äitiys toi mukanaan uudenlaisen selittämisen kulttuurin. Äidit ovat kovia selittelemään toisilleen. ”Vauvan luonnollinen nukkumapaikka on äidin vieressä. Jo muinaisissa kulttuureissa nukuttiin perhepedissä. Lapsi saattaa kuolla nukkuessaan, jos hengityskatkon yllättäessä hän ei kuule äidin hengitystä ja saa sen rytmistä kiinni”. Ja toisaalta: ”Jos lasta nukuttaa rinnalle, siitä tulee epäsosiaalinen. Syrjäytymisvaara kasvaa jokaisesta äidinkainalossa nysvätystä yöstä.”

Arki se vasta vaatiikin selityksiä moniin kysymyksiin: Miksi olet myöhässä? Miksi et tule saunaan? Miksei sulla ole pipoa? Miksette olleet Vellamon synttäreillä?

 Usein kun selitän, huomaan, että kyse on häpeästä. 

Selitän viinilasillista arki-iltana eurooppalaisella juomakulttuurilla ja sillä että harvoin vedän perseet olalle. Selitän yksityisautoiluani sillä, että en lennä mannertenvälisiä lentoja ja olen arjessa ekologinen luomu-lähiruoka-kirppistyyppi. 

Ehkä jokaiseen valintaan ei tarvitse antaa selitystä. 

Miksi sitten teemme jatkuvasti valintoja, joita joudumme selittelemään itsellemme ja muille? Siksi että olemme ihmisiä. Ihminen, jolla on terve omatunto, tarkastelee valintojaan kriittisesti. 

Voisimmeko kuitenkin helpottaa kanssaihmisten elämää hiukan? Ehkä jokaiseen valintaan ei tarvitse antaa selitystä. 

Itse arvostan kiireisen elämän keskellä läheisiäni, jotka eivät määrittele arvostustani heitä kohtaan tarkastamalla kalenterista koska olemme viimeksi nähneet. Yhä uudelleen he vastaavat ”nähdään sitten, kun on hyvä hetki” vaatimatta selityksiä työkuvioistani. 

Arvostan ihmisiä, joiden ei tarvitse selitellä ja jotka eivät vaadi muilta selitystä jokaiseen välistä jääneeseen jumppaan. 

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Siis aivan kamala kohtalo, joku toi jääkaappiin makaronilaatikon ja pesi ikkunat. Törkeää! Vai onko sittenkään?

Helsingin Sanomissa kerrottiin taas siitä, miten lapsiperheissä vanhemmat ottavat yhteen isovanhempien kanssa. Syyt ovat raskauttavia: isovanhemmat tuovat kyläillessään tuliaiseksi ruokaa, he ostavat lapsille tavaroita ja vaatteita pyytämättä ja ryhtyvät siivouspuuhiin ilman lupia. Tulee myös älyttömiä neuvoja.

Myönnän olleeni saman ongelman kourissa.  Loukkaannuin, kun äitini osti esikoisvauvalleni rumanvärisen muumiyöpuvun. Ja suivaannuin siitäkin, kun appi kantoi terassille ämpärillisen perunoita. Mitä hittoa minä noille perunoille nyt teen? Heitä vaikka roskiin, lungi mieheni vastasi kiukutteluuni.

Ennen ajattelin, että mitä järkeä on raahata meille metukkaa Pohjanmaalta.

Jokaisella visiitillään anoppi tuo meille ainakin paketin ohuen ohutta metvurstia, jossa on yhdeksän prosenttia rasvaa. Kassissa on ehkä vielä marjoja tai lihaa pakastettavaksi sekä jotain pientä tavaraa tai vaatetta lapsille. Ennen ajattelin, että mitä järkeä on raahata meille metukkaa Pohjanmaalta. Syömme sitä paitsi ihan täysrasvaista versiota.

Sitten pääsin kahleistani. Päätin suhtautua vanhempien touhuihin rennolla asenteella. Tai ainakin yrittää sitä.

Kun muut alkavat siivota meillä, heittäydyn onnellisena sohvalle.

 Vanha minä olisi saanut slaagin, kun anoppi toi viime kesänä meille uuden maton. Otin lahjan kiitollisena vastaan ja levitin sen keittiön lattialle – matto on käytössä edelleen. Kun muut ihmiset alkavat siivota meillä, heittäydyn onnellisena sohvalle pitkäkseni. Fuksianvärinen muumiyöpukukin pääsi uudestaan käyttöön kuopuksellani. Ja metukkaperinnehän on ihan hauska juttu, se kuitenkin on mieheni lempileikkelettä.

Tiedostan, että tässä olisi kuitenkin vielä petrattavaa. Vaikka nimiehdotukset lapsille menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, otan välillä kierroksia pihaamme kohdistuvista istutussuunnitelmista tai ehdotuksista lastemme nukkumajärjestelyihin. Helpommalla kuitenkin pääsee, kun antaa asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan turhia reagoimatta ja muistaa hengittää syvään. Ei ole pakko totella anoppia tai edes omaa äitiä.

Paremmintietäjä

Jos anoppi ärsyttää, saat syyttää itseäsi

Ehkä kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset: Onko anoppi/äiti/kukavaan pahantahtoinen vai vain erilainen kuin itse olen? Onko tämä käsillä oleva tilanne (esim. vääränlainen tuliainen) iso vai pieni kysymys? Loukkaako tietty teko arvojani perusteellisesti vai onko kyse vähäisemmästä rikkeestä? Kyllä aikuisen miniän/tyttären pitäisi kyetä arvioimaan mitkä asiat ovat keskustelun ja mahdollisen loukkaantumisen arvoisia ja mitkä kovin toisarvoisia... Ne asiat, jotka ovat itselle oikeasti...
Lue kommentti

Ikinä ei pidä epäröidä hetkeäkään, jos näkee, että joku tuttu tai tuntematon on lähtenyt kiireessä ulos papiljotti takaraivolle unohtuneena tai tullut työpaikan vessasta wc-paperi kengästä laahaten.

Sen piti olla nopea piipahdus tavaratalon naisten vaateosastolle vaihtamaan kotona sovituksessa olleet housut.

Mutta kun aikaa kerran oli riittämiin, niin kiersin samalla rauhassa kosmetiikkahyllyt ja lastenvaateosaston. Liukuportaissa törmäsin työkaveriin ja tämän vaimoon, joiden kanssa rupattelin tovin mukavia.

Liihottaessani läpi koko tavaratalon huomasin toki kaikki pitkät katseet. Johtuu toukokuisesta perjantai-illasta ja uudesta, seitinohuesta kesämekostani, ajattelin.

Ulko-ovella sain perääni riehakkaat ja paljon puhuvat vihellykset neljältä itseäni huomattavasti nuoremmalta mieheltä. Sekunnin murto-osan ajan ehdin olla häkeltynyt ja imarreltu, mutta hälytyskellot alkoivat soida nopeasti. Varsinkin, kun kadun toisella puolella odottanut ystävä melkein putosi polvilleen hysteerisesti nauraen.

Ulko-ovella sain perääni riehakkaat ja paljon puhuvat vihellykset neljältä itseäni huomattavasti nuoremmalta mieheltä.

Olin tanttaroinut melkein tunnin ajan ympäri Helsingin keskustaa mekon helma tungettuna läpinäkyvien sukkahousujen sisään. Alushousujeni värin olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa.

Koko aikana yksikään vastaantulija ei sanonut mitään. Ei työkaveri vaimoineen, eikä edes se ystävällinen naistenvaateosaston myyjä, jonka kanssa olin säätänyt pidemmän tovin housujen pituutta.

Olisi pitänyt! Se on jokaisen ihmisen kansalaisvelvollisuus. Ikinä ei pidä epäröidä hetkeäkään, jos näkee, että joku tuttu tai tuntematon on lähtenyt kiireessä ulos papiljotti takaraivolle unohtuneena tai tullut työpaikan vessasta wc-paperi kengästä laahaten. Ja tilanteeseen pitää puuttua heti. Mitä kauemmin odotat, sitä kiusallisemmalta jokainen yhdessä vietetty minuutti papiljottipään kanssa tuntuu. Ja lopulta et enää kehtaakaan sanoa mitään.

Jos et muuta muotoilua keksi, niin riittää ihan vain: sulla on tuossa tuollainen.

Loppu hoituu itsestään.

Suomalainen ei puhu vieraille

”Liihotin alushousut vilkkuen pitkin kaupunkia – miksi kukaan ei huomauttanut?”

Hyvä nostaa aihe esille. Olen ottanut monesti aiheen puheeksi, vaikkei itselleni ole samankaltaista kämmiä päässyt tapahtumaan. Olen kuitemnkin huomannut, miten suomalaiset käyttäytyvät tuollaiseen kerrotunlaiseen tilanteeseen joutuessaan. Toisin sanoen töllöttävät, eivätkä saa suutaan auki. Haloo! Itse huomautan aina, mikäli huomaan että jollakulla on huulipunaa hampaissa, takin vyö roikkuu perässä tms. Mielestäni asiasta huomauttamisen tulisi olla itsestäänselvää meille kaikille. En ymmärrä...
Lue kommentti

Ei hääpuhetta tai uutta parisuhdetta ilman, että joku päästää suustaan nolaavan kliseen. Olisiko jo aika siirtyä eteenpäin, kysyy koomikko Ulla Virtanen kolumnissaan.

Tapasin erään kaverini jonkin aikaa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet avopuolisoni kanssa yhteen. Hän tiedusteli iloisena kuulumisiani kysyen, miten yhdessä asuminen sujuu ja joko **tuttaa. Vastasin kaverilleni, että ei tietenkään ketuta, ja jos niin tekisi, niin minähän muuttaisin heti pois. Eihän mikään pakota minua pysymään suhteessa.

Ymmärsin silti, ettei kaverini esittänyt kysymystään ilkeämielisesti, vaan kyseessä oli kliseisiin perustuva hyväntahtoinen keskustelunavaus. Sillä näinhän me puhumme parisuhteista.

Sinkkuaikoina en voinut ymmärtää joidenkin suurta tarvetta naittaa vapaana elävät tuttavansa lähes kenelle tahansa. Kuin sinkkuus olisi jokin nolo tila, joka pitäisi äkkiä korjata. ”Ota se, sehän on ihan hyvä”, on yllättävän yleinen meriitti sinkkupiireissä. Ota se, se ei ole kuin hieman nilkki.

Ja sitten kun sinkku vaihtaa yksinolon parisuhteeseen, alkavat parisuhdekliseet. Puolisoa tulee vähän haukkua. ”Täytyy kysyä hallitukselta. ” Pyydetään iltavapaata. ”Ukko vaan makaa sohvalla...” Väittämiä ja lentäviä lauseita riittää.

Herranen aika, jos joku pakotetaan naimisiin, niin pelastakaa hänet!

Mikään parisuhde ei välty näiltä latteuksilta, ei edes se ultimaattinen rakkauden juhla eli häät. Lähes jokaisissa häissä pidetään puhe, joka perustuu sille vitsille, miten miesparka joutuu nyt liekaan ja kuinka naisen voi pitää onnellisena, kun sanoo vain ”joojoo kulta”. Kuinka loukkaavaa morsianta kohtaan, joka näin leimataan kidnappauksen tehneeksi kiduttajaksi. Sekä miestä kohtaan, joka asetetaan uhrin ja vässykän asemaan. Herranen aika, jos joku pakotetaan naimisiin, niin pelastakaa hänet! Ihmisoikeusjärjestöiltä vetoomukset peliin!

Väittäisin monen parisuhdeongelman johtuvan näistä kliseistä, jotka ehkä on alun perin tarkoitettu vitseiksi, mutta jotka ahkeraan viljeltyinä muuttuvat itseään toteuttaviksi ennustuksiksi.

Kun tarpeeksi hoetaan, kuinka ärsyttävää naisista on se, kun mies ei laske tai nosta pöntön kantta, niin se alkaa pidemmän päälle omassakin kodissa ärsyttää.

Eikö olisi jo aika edetä tuoreempiin kliseisiin?

Eräs ystäväni, joka on feministi niin kuin minäkin, lipsautti suustaan kommentin, kuinka me tytöt voidaan laittaa ruoka reissussa, koska ”pojat sitäjatätä”. Vaikka meidän molempien puolisot ovat huomattavasti taitavampia kokkaamisessa. Näin meihin kaikkiin on sisäänupotettu stereotypioita.

On totta, että huumori perustuu usein stereotypioihin ja huumori on tapa käsitellä maailmaa. Mutta eikö olisi jo aika edetä tuoreempiin kliseisiin kuin näihin 50-lukulaisiin arvoihin perustuviin parisuhdestereotypiohin?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.