Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Eikö voisi vain tehdä bolognesekastiketta ilman ajatusta siitä, voiko sen esitellä Slushissa, Anna Perho kysyy.

Siinä se taas seisoi: THINK BIG.

Neonputkista väännetty sanapari loimotti neukkarin seinässä. Sen tarkoitus oli varmasti inspiroida ajatteluun, josta versoaa sovellus, jolla voi tilata pizzaa tofulla käyvään taksiin, mutta minun kaltaiseni ajattelija tunsi itsensä uupuneeksi. Suurin oivallukseni liittyy siihen, että minkä tahansa lauseen pystyy sovittamaan vanhaan Felix-ketsupin mainosjingleen (jingleen, jingleen, jingleen, jingleen – herkkuja ruokapöytään!).

Kunnioitettavaa, mutta huoh.

Ajattelin ystävääni. Hän haluaa luoda maailmaan jotain uutta, josta mahdollisimman moni voisi hyötyä. Kunnioitettavaa, mutta huoh. Eikö voisi vain keskittyä täydellisen bolognesekastikkeen tekemiseen ilman ajatusta siitä, voiko sen esitellä Slushissa?

Älä ymmärrä väärin. Teknologia ja ihmisten auttaminen sen avulla on mahtavaa. Miten mukavaa onkaan maksaa laskut taskuun mahtuvalla supertietokoneella. Digitalisaatio pelastaa henkiä ja tekee hyvän tekemisestä helppoa.

Mutta jotta jokin voisi olla isoa, pitää olla myös pientä ja keskikokoista.

Eivätkä kaikki ole riskinottajia. Maailma jakautuu uhka- ja mahdollisuusorientoituneisiin ihmisiin, joista ensin mainitut tunnetaan myös realisteina. Ihmisinä, jotka eivät todellakaan halua vetää lippua salkoon kansainvälisenä epäonnistumisen päivänä. Elämässä on paljon sellaista, mikä menee vääjäämättä vihkoon. Pakkoko sellaista on ehdoin tahdoin viritellä ja vielä isosti?

Nysvätään keskenään ja pelätään maailmanloppua, kun markkaakaan ei enää ole.

Tietenkin tämän ääneen sanominen on arveluttavaa. Suomi on vaikeuksissa, sillä täällä ei osata tehdä itse kasattavista huonekaluista globaalisti haluttavaa designia tai karjalanpiirakoista seuraavaa Mäkkäriä. Nysvätään keskenään ja pelätään maailmanloppua, kun markkaakaan ei enää ole.

Toisaalta voidaan makustella Donald Trumpin sitaattia ”Ajattelet joka tapauksessa, joten miksi et ajattelisi isosti?” ja miettiä, millaisiin seurauksiin se on maailmaa johdattamassa.

Isosti ajatteleminen edellyttää suurta optimismia – tai positiivisuutta. Se vain tekee nykyisen tutkimuksen mukaan onnettomaksi. Kun elämä antaa avaria, mieli mustenee vaikka kuinka yrittäisi ajatella keep calm -sloganeita. Tuntuu siltä, että on huono ilopilleri. Kuuluisa psykoterapeutti Russ Harris sanoo suoraan: onnellisuus ei ole normaali olotila.

Taivas putoaa niskaan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin se pysyy paikallaan.

Tiukan negatiivinen ajattelu on toki myös valheellista. Taivas putoaa yhtä suurella todennäköisyydellä niskaan kuin se pysyy paikallaan.

Pointti on siinä, että kannattaa ajatella itselleen sopivan kokoisesti. Yksi koko ei sovi kaikille, eikä kaikkien tarvitse keksiä seuraavaa Uberia tai nyhtökauraa. Nimittäin nyhtökauraa, nyhtökauraa, nyhtökauraa, nyhtökauraa – herkkuja ruokapöytään!

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Uimahallin saunassa en voi olla ajattelematta, että tuollainen minäkin saatoin joskus olla tai että tuollainen minusta kenties vielä tulee.

Päiväkoti-ikäisenä hiihdin ympäri lahtelaisen rivitalon pihaa ja haaveilin elämästä hiihtäjä-sairaanhoitajana. Ei tullut lopulta kumpaakaan. Mutta jos on käynyt koulunsa Lahdessa, tietää kyllä sivakoineensa. Liikuntaluokilla meitä piiskattiin ladulla siihen pisteeseen, että elin yli 15 vuotta hyvinkin tyytyväisenä ilman omia suksia. Sama kävi uinnin kanssa. Aktiivisten harrastusvuosien jälkeen pelkkä kloorin haju kuvotti.

Viitisen vuotta sitten selätin puolivahingossa traumani ja hurahdin molempiin lajeihin uudelleen. Hiihto on meidän 1970-lukulaisten silmissä taas retron trendikästä. Aurinkoisten sunnuntaipäivien harrastus, josta on pakko kertoa joka kerta somessa.

Uinti ei ole lajina ollut varsinaisesti muodikas ikinä. Kukaan ei laita Instagramiin kuvaa uimahallin ovelta. Se siinä onkin ihaninta. Juuri mikään ei ole muuttunut 30 vuodessa. Kahvioissa kutsuvat samat pullat, lihapiirakat ja urheilujuomat. Märät muovimatot, metalliset pukukaapit ja kumiset avaimenperät jalkojen ympärillä. Ja se tuoksu. Nyt osaan taas rakastaa sitäkin!

Kukaan ei laita Instagramiin kuvaa uimahallin ovelta. Se siinä onkin ihaninta.

Aikaisin lauantaiaamuna uimahallin löylyissä aika pysähtyy, sitä tuntee olevansa osa vuosikymmenten jatkumoa. Meitä hikoilee rivissä nuoria ja vanhoja, isoja ja pieniä, naisia ja tyttöjä, tummia ja vaaleita. En voi olla ajattelematta, että tuollainen minäkin saatoin joskus olla tai että tuollainen minusta kenties vielä tulee.

Alasti jokainen on juuri sellainen kuin on kaikkine arpineen ja muhkuroineen. Saunassa ei kukaan puhu töistä, ei ole uraa tai ammatteja, ei kalliita tai halpoja vaatteita, ei ylipäänsä mitään päälle liimattua statusta. Yleensä harrastuksissa törmää tuttuihin tai pelkästään lähes samanikäisiin ja samanhenkisiin ihmisiin. Uimahallissa ihmiset ovat usein toisilleen täysin tuntemattomia, mutta monella tapaa samanlaisia: ihan tavallisia naisia tavallisten naisten joukossa.

Parasta viikonloppua!

Millainen ihminen ottaa selfieitä? Anna Perho selvittää kolumnissaan.

Istuin kollegani kanssa radiostudiossa, kun Jyrki Katainen istahti studion lasien toiselle puolelle odottamaan haastattelunsa alkua. Seuraavan neljän minuutin aikana hänestä oli otettu puolenkymmentä kaveriselfietä.

Vielä vuosikymmen sitten olisi tuntunut julkealta tunkea itsensä samaan kuvaan huippupoliitikon tai superjulkkiksen kanssa. Mutta tänä päivänä selfieistä on tullut jo pysyvä osa populaarikulttuuria. Omakuva mahdollisilla mausteilla toimii mainosvälineenä, identiteetin koristelijana ja viestinä: tässä on meitsi ja meitsin bestis Jyrki.

Toki selfiet taipuvat myös ääliömäisyyksien ilmauksiin. Näistä tuorein esimerkki on holokaustin muistomerkillä otetut hassuttelukuvat.

Ehkä maailmaan perustetaan joskus myös selfiöintiin menehtyneiden muistomerkki. Tähän mennessä kuolemaan johtaneita selfieitä on otettu muun muassa Pamplonan härkäjuoksussa, jättiaallokossa, lentokoneen ohjaimissa ja ase ohimolla.

Viestijä on kuvissaan meikittä, aggressiivisena ja jollain sloganilla varustautuneena.

Brigham Youngin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin, millaisia selfie-tyyppejä sosiaalisessa mediassa seilaa ja millaiset motiivit heitä ajavat. Tutkimus pystyi erottamaan itsensä kuvaajista kolme erilaista tyyppiä: viestijän, dokumentaristin ja pr-henkilön.

Viestijällä on missio, jota hän julistaa kuviensa kautta. Hän on yliopistonsa käynyt tosikko, jonka mielestä sosiaalisen median kiinnostavin funktio ovat israelilaisen lesbon kirjoittamat maailman talousjärjestelmän epäoikeudenmukaisuuksia koskevat havainnot. Niinpä viestijä on kuvissaan meikittä, aggressiivisena ja jollain sloganilla varustautuneena.

Dokumentoija on tyyppi, joka uuvuttaa seuraajansa kuoliaaksi henkilökohtaisella, päättymättömällä arkihaasteellaan. Hän kertoo elämästään kaiken: flunssat, kissankarvakuulumiset, säätilan vaikutuksen mielialaansa, ja kaikki tämä todellakin #nofilter-suodattimella. Lajityypillä on faninsa, mutta eskapismia ja viihdettä kaipaavalle dokumentaristi on mielen nakkikastiketta.

Hän matkustaa ja juo latteja, joihin barista on piirtänyt maidolla Michelangelon freskon.

Pr-henkilö on somen seuratuin ja kadehdituin tyyppi. Se, jonka kuvissa on aina ihmeellisen täydellinen valo, tyylikäs ympäristö, juuri oikealla tavalla suipistunut suu. Hän matkustaa ja juo latteja, joihin barista on piirtänyt maidolla Michelangelon freskon. Hän haluaa ilmineerata kuvillaan positiivista elämänasennetta ja näyttää itsensäkin tästä näkökulmasta.

On vielä yksi tyyppi, jota Brigham Youngin porukat eivät huomanneet tutkimukseensa kirjata: tavis. Se, joka ”laittaa kuvia Instaan”, koska kaikki muutkin laittavat. Se, jonka kuvan alla lukee: ”Jätän tämän vain tähän, vaikka en oikein tiedä miksi.”

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Kaikki me teemme sitä välillä: valitamme pelkästä valittamisen ilosta. Mutta jokaiselle meistä pitäisi olla ystävä, joka kannustaisi marmattamisen sijaan tekoihin.

Se tunne iskee varmaan välillä meihin kaikkiin. Hetki, jolloin haluaisi nojata ystävän olkapäähän tai mihin tahansa tolppaan ja vuodattaa. Marmattaa omaa hetkellistä surkeuttaan tai mitä vain pientä. Joskus ihan vain valittamisen ihanasta ilosta.

Vastineeksi en itse ainakaan kaipaa muuta kuin teetä ja sympatiaa, hitusen ymmärrystä ja samanhenkistä nyökyttelyä. Auta armias, jos toinen rupeaa siinä tilanteessa viisastelemaan tai jotain vielä ärsyttävämpää: vaatimaan tekoja! Mutta, jos rehellisiä ollaan, niin juuri hyvän ystävän pitäisi toimia.

Kimppakitiseminen voi piristää hetken. Parhaimmillaan se myös lisää yhteenkuuluvuutta, tunnetta siitä, että tässä me nyt olemme samassa rintamassa muita vastaan. Muuta iloa siitä ei sitten olekaan.

Auta armias, jos toinen rupeaa siinä tilanteessa viisastelemaan tai jotain vielä ärsyttävämpää: vaatimaan tekoja!

Sen lisäksi, että valittaja on ilonpilaaja ja tylsää seuraa, hän on myös haitaksi itselleen. On tutkittu, ettei valittamisesta ja siinä vellomisesta (yllättäen) ole mitään hyötyä. Päinvastoin. Ennen pitkää tapa alkaa jopa haitata muistia ja ongelmanratkaisukykyä.

Kun aivot tottuvat tarpeeksi piehtaroimaan ikävissä asioissa, niin ihmisen koko elämänasenne muuttuu mälsäksi. Meistä tulee Aina Inkereitä!

Tutkimuksen mukaan valittamisesta on hyötyä vain, jos sen avulla haluaa aidosti puuttua johonkin epäkohtaan. Valitus pitää myös suunnata oikealle ihmiselle oikeaan aikaan. Valittamisen pitää olla tavoitteellista!

Sen lisäksi, että valittaja on ilonpilaaja ja tylsää seuraa, hän on myös haitaksi itselleen.

Jokaisella meistä pitäisikin olla tinkimättömän piinallinen ystävä. Kaveri, joka ei hyssyttelisi vaan penäisi ja patistaisi etsimään ratkaisua. Tai mikä vielä parempaa: auttaisi sen löytämisessä. Sellaiseksi ihmiseksi haluaisin itsekin oppia.

Ensi kerralla, kun joku läheinen valittaa, niin lupaan pysyä lujana. Sen sijaan, että hymistelen myötäkarvaan, kokeilenkin nyhtää vastauksen siihen, mitä hän on aikeissa asialle tehdä. Vastaavasti toivon, että minua kohdellaan samoin.

Mukavaa viikonloppua!

Näyttelijä Jenni Kokander ei usko, että juhlavieras itsessään on paras lahja. Hän kertoo kolumnissaan onnistuneen lahjan salaisuuden.

Posti toi tänään kutsun ystävättäreni 50-vuotisjuhliin. Ilahduin kekseliäästä kortista, johon oli koottu hänen syntymävuotensa uutisia, ikään kuin lehden etusivuksi. Sitten seurasi pettymys. Kortin alareunassa luki: ”En halua lahjoja. Paras lahja olet sinä. Jos haluat ilahduttaa minua jollain, lausu runo tai laula vaikka laulu.”

En varmasti laula tai lausu. Se olisi sama kuin minä pyytäisin ystävääni, joka on tilintarkastaja, tekemään veroilmoitukseni minulle syntymäpäivälahjaksi.

Minä haluan antaa lahjan. Rakastan lahjojen antamista ja vastaanottamista.

Hyvä lahja on jotain, mitä juhlakalu on toivonut tai josta hän ei ole edes uskaltanut unelmoida.

Hyvän lahjan ei tarvitse olla kallis. Sen tulee olla ajateltu.

Hyvän lahjan ei tarvitse olla kallis. Sen tulee olla ajateltu. Lahjan antaja ei saa miettiä sitä, mitä itse haluaisi. Jokainen on saanut hassulta sukulaistädiltä aaltomaljakon tai setämieheltä Motonetin lahjakortin.

Lasten tekemät lahjat toimivat aina. Paitsi jos kyseessä on vahvasti sinkkuvaihetta elävä ystävä, joka kysyy lapsen huovuttamasta pannulapusta, että ”onko tää semmonen ekoginen terveysside”.

Aineettomat ja elämyslahjat ovat hyviä. Täytyy vain taas asettua lahjan saajan pöksyihin. Benjihyppy ei ole anopille ehkä paras lahja, vaikka se olisi omasta mielestä vekkuli idea. Ystävä, jonka rintamiestalon lämminvesivaraaja on juuri poksahtanut, ei välttämättä osaa arvostaa kaivoa kehitysmaassa.

Lahjojen kierrättäminenkin on tosi ok. Usein olen antanut viinipullon, jonka olen itse saanut. Tässäkin toki sydän on mukana. Homeinen suklaakonvehtirasia, joka ei ole itselle kelvannut kolmeen vuoteen, ei ole säädyllinen lahja.

Yksi viihdyttävimmistä asioista juhlissa on lahjapöydän tutkiminen.

Hyvä lahja kertoo antajan suhteesta lahjan saajaan. Lahja voi olla suuri ja kallis ja silti pettymys, kun taas pieni, oivaltava lahja voi tehdä todella onnelliseksi.

Yksi viihdyttävimmistä asioista juhlissa on lahjapöydän tutkiminen. Aina löytyy pellavapyyhkeiden, Kalevala-korujen ja runokirjojen seasta jokin erikoinen lahja, joka herättää kysymyksen, mikä tarina on lahjan takana.

Itse sain 30-vuotislahjaksi punaisen muoviämpärin, jossa oli pesuaineita, mikrokuituliinoja ja yksi siivousolut. Sain myös monta laulua ja runoa, jotka otin riemulla vastaan.

Tärkeintä on suoda ihmisille mahdollisuus antaa juuri se lahja, jonka hän haluaa antaa.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.