Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Yömajan asukkaat pukeutuvat kuin luovan talouden ihmelapset, Anna Perho kirjoittaa.

1990-luvun alussa kuuluin sukupolvi x:ään, hengailin New Yorkin Tribecassa ja häpesin kaikkea. Vaatteitani, aksenttiani ja sitä, ettei elämäni ollut kovin coolia.

Tarkkailin Academy of Artsin laihoja, mustiin pukeutuneita oppilaita ja tajusin, etten koskaan olisi samalla tavalla viileä kuin he. Olin liikaa oliiviöljyssä paistettua spagettia syönyt tyttö, jolla ei ollut varaa edes Misfits-t-paitaan saati huumeisiin, jotka tuntuivat olevan osa taiteilijataimien auraa.

Suomeen palattuani menin paikalliseen ravintolaan pyjama päällä. Selitin ihmettelijöille, että New Yorkissa tällainen on arkipäivää. Se, että on Tribecassa luuseri, ei tarkoita sitä, että olisi sellainen Lievestuoreella!

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin.

Seurasi vaivaannuttavia vuosia, joiden aikana paitsi kuvittelin olevani uusi Arto Meller, pukeuduin kuin olisin ollut UFF-boksista löytynyt goottimestitsi, puoliksi punkkari ja puoliksi roska.

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin, ja kaikki olisi voinut päättyä tähän sekä Seppälästä ostettuun järkevään pellava-asuun.

Academy of Artsin tytöt ja pojat jäivät henkilökohtaisiksi riivaajikseni. Mitä sellaista heillä on mihin minä en voi koskaan päästä? Mikä on coolin kaava?

Mahdoton sanoa, koska coolius pohjimmiltaan pelkkää tulkintaa, sanovat Dick Pountain ja Dave Robins, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta Cool Rules -nimisen kirjan. Pountain sanoo, että tunnistamme viileät jutut automaattisesti sellaisia kohdatessamme. Niinpä muun muassa Trainspotting, Italian renessanssinaikainen etikettiopas ja homojen suvaitseminen ovat automaattisesti coolia.

Kirja jäljittää coolin olemusta aina muinaiseen Afrikkaan asti, mutta kuten aina, kaikki on suhteellista. Itse asiat – tupakointi, laihuus, musta, omituiset aurinkolasit – eivät ole itseisarvoltaan yhtään mitään, vaan meidän niihin kiinnittämämme merkitykset.

Tämän tajuaa, kun kävelee vaikkapa Suomen trendikkäimmillä neliökilometreillä Helsingin Punavuoressa tai Kalliossa. Asunnottomien yömajan asukkaat pukeutuvat tismalleen samalla tavalla kuin luovan talouden ihmelapset: kasarihenkisiä tuulitakkeja, ellottavia viiksiä ja Impazzivo-retrocollegeita.

Me kaikki tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Kaava on ilmeinen, kun sen oivaltaa: ensin jokin asia, kuten tuulipuku, todetaan juntiksi. Mutta koska tuulipuku on päällä aika mukava, otetaan siihen ironinen asenne. Nauretaan alleviivaavasti päälle vaikka ei tarvitsisi, koska nyt kaikki ovat huojentuneita siitä, että voi lähteä tuulipuvussa päiväristeilylle.

Sekavaa tämä tällainen. Mutta Juhani Merimaan sanoin: kaikkihan me tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Tai sitten voi asennoitua kuten työ­kaverini: ”Jos joku alkaa lässyttää sauva­kävelyn olevan noloa, niin mä sanon, et hanki säkin elämä.”

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Miten olla varmasti cool?

Nykyhetkenajan keski-ikäinen eliitti- prouva muistelee. Muuta eroa ei kaiketi oikeastaan ole kuin että ennen heristettiin etusormea tämä heiluttaa peukaloa. Tai no, ennenhän näillä oli turkista vähän joka paikassa, mutta tämä taitaa olla aika puuhkaton. Tiedä sitten kumpi ompi kornimpi, pornomman tietäisin kyllä.
Lue kommentti

Täydellisyys hämmentää ihmiset, näyttelijä Jenni Kokander kirjoittaa kolumnissaan.

Ihmettelin koko jouluajan, miksi kukaan ei kehu meidän huolella valittua täydellistä joulukuustamme. Kunnes veljeni tuli tapaninpäivänä kylään ja kysyi: ”Miks helvetissä teillä on muovikuusi?”

Olisiko sittenkin kannattanut ottaa se sympaattinen metsäkuusi, eikä ylihintaista ja täydellistä jalokuusta.

Täydellisyys hämmentää ihmiset. Ajatus on on heti: ”Tuo ei ole kyllä aito.”

Viime kesänä Kreikan-matkalla tuijotin yhden ruotsittaren tissejä uima-altaan reunalla päiväkausia miettien: ”Miksi ihmeessä noin kaunis kinkku on ottanut itselleen silikonit?” Toisaalta iloitsin siitä, että all inclusive -Bamse-helvetissä oli paljon meitä hyllyviä äiti-ihmisiä. Eräs Johanna Nokialta pelasti lomani tokaisemalla, että ”minun uimapuvustani pystyisi ompelemaan tuolle kymmenet bikinit”. Ajattelin, että Johanna on täydellinen.

Epäilen jatkuvasti yhden ystäväni pitävän minua huonona äitinä.

Minä taas olen hysteerinen siivooja. Puhun mielelläni siivoamisesta ja pesuaineista. Kotimme on yleensä täydellisen siisti. Tämän seurauksena ihmiset eivät halua kutsua minua kylään, koska he ajattelevat minun arvostelevan kotinsa järjestystä.

Samoin minä epäilen jatkuvasti yhden ystäväni pitävän minua huonona äitinä. Hän kertoo auliisti, kuinka näppärästi heillä puetaan itse, kuinka hänen lapsensa eivät edes tykkää nakeista ja nukkumaanmeno tapahtuu ”hups vaan”, koska hän ja hänen miehensä olivat silloin vauva-aikana niin johdonmukaisia (lue: toisin kuin eräät).

Me kaikki haluamme kuulla, että toinen on yhtä epätäydellinen ja pihalla, kuin minäkin.

Se, että on avoin omien puutteidensa ja virheidensä kanssa, antaa muille luvan olla epätäydellisiä.

En minä iloitse muiden saliselfieistä, paitsi jos ne ovat ironisia, enkä ruokakuvista, paitsi jos mukana on myös reseptiikkaa, eikä vain kuvatekstiä: ”Tämänkään ruuan valmistukseen ei ole käytetty eläinkunnan tuotteita. Minä välitän ihanasta planeetastamme.”

Minä ja sadat muut ajattelimme, että lihapiirakka oli täydellinen rakkaudenosoitus.

Olen laittanut vuosien varrella Facebookiin kuvia lapsistani, kevään ensimmäisistä kukista, mieheni jäätyneestä parrasta, muuttolinnuista, raskausmahastani sun muusta.

Mutta.

Kuva lihapiirakasta on saanut eniten tykkäyksiä.

Minä ja sadat muut ajattelimme, että lihapiirakka oli täydellinen rakkaudenosoitus.

Toki kaikki haluavat antaa itsestään hyvän kuvan ja tehdä parhaansa, mutta ehkä tämän ankaran maailman vaatimukset saavat meidät poseeraamaan liikaa.

Pitäisi pysähtyä miettimään: ”Olenko minä muovikuusi?”

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Paransin itseni tuosta jo 15 v...

Jos haluat olla suosittu, älä ole muovikuusi – ole lihapiirakka

Itsetuntovammaiselle tarkoitettu teksti. Kun oma itsetunto on kunnossa - siis SISÄLLÄ on tunne siitä että on arvokas ihminen ihan vain itsessään ilman suorituksia, tiettyä ulkonäköä tms. - niin tarve vertailla itseä muihin poistuu. Täydellistä ei muuten edes ole olemassa, kun elektronimikroskoopilla katsotaan, niin sileinkin pinta on kuin perunapelto. "Täydellinen" on olemassa vain täydellisyydentavoittelijoiden (=itsetuntovamman aiheuttamaa) ja itsetunnoltaan heikkojen itsensä muihin...
Lue kommentti

Lähes joka paikassa soi nykyään taustamusiikki. Se ei haittaisi, jos sillä olisi joku tarkoitus, mutta yleensä se on persoonatonta ja koneellista melua, joka lähinnä ärsyttää.

Havahduin kesken pomppimisen siihen, että oli ihan hiljaista. Siis hiljaista, jos ei lasketa ihmisten reippailusta kantautuvaa normaalia töminää ja ilakointia. Ei mitään musiikkia missään. Ilmeisesti äänentoistolaitteissa oli jotain vikaa. Edellisellä kerralla sisäurheilupuistossa oli pauhannut terävä biitti koko kaksituntisen ajan.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke. Kiinnitän siihen huomioni melkein ensimmäisenä, kun saavun johonkin uuteen tilaan. Eikä pinnani ole mielestäni edes erityisen kireällä.

Terveiset myös muuten niin ihanalle kampaajalleni, en kehdannut viime kerralla valittaa, mutta sielläkin saa melkein huutaa, jotta saa ”taustamusiikin” yli sanottua, mitä väriä päähänsä haluaa.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke.

Lomailimme viime syksynä isossa perhehotellissa. Kasaricoverit ja abbat jytäsivät aamusta iltaan hotellin piha-alueella. Illalla pää jyskytti tyynyä vasten niiden tahdissa. Nukkumisesta oli turha haaveilla, vaikka lepäämäänhän lomalle oli lähdetty. Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit. Jos haluaisin jorata kaikki illat, niin menisin baariin tai discoon remuamaan, enkä etsisi rauhaa hotellihuoneesta. Paluulennolla musiikin tapainen pimputti nousujen ja laskujen aikana, jopa yöllä.

Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit.

Hiljaisuus on nykyajan luksusta, sillä sen saavuttamiseksi pitää nähdä aktiivisesti vaivaa. Kuuntelen paljon musiikkia, mutta on eri asia soittaa sitä kuulokkeista lenkillä tai bussimatkalla silloin, kun se on oma valinta. Ja kyllä, maailmaan kuuluvat kaikki mahdolliset elämisen äänet, ja niin pitääkin olla. Varsinkaan lapsiperheessä mölyä ei pääse pakoon mihinkään. Mutta jokaista julkista tilaa ei tarvitse täyttää ylimääräisellä taustamelulla, jolla ei ole kuulijoille järinkään suurta merkitystä. Simppelissä hiljaisuudessa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin.

 

Parasta viikonloppua!

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ovatko ne? kysyy Ulla Virtanen kolumnissaan.

Sinkkuaikoinani harkitsin siivoojan palkkaamista pikkuruiseen helsinkiläisyksiööni. Sain heti kuulla monelta taholta, että kyllähän nyt yksiö pitää siivota itse. Yritin kysellä, että onko olemassa jonkin kokoraja, minkä kokoista asuntoa ei ole enää pakko siivota itse. En saanut vastausta. Pakkokeskeinen ajattelumalli ei olekaan vastauskeskeinen.

Seuraavan pakon eteen jouduin muuttaessani yhteen poikaystäväni kanssa. Aloin yhtäkkiä saada tuttaviltani reseptejä, joita voisin nyt näppärästi kokata kotona. Tuttavapiirini tietää, etten osaa enkä tykkää kokata. He tietävät hyvin, että olen ihminen, joka ei ymmärrä, miksi keittiön hellassa on muita lämpövaihtoehtoja kuin 0 ja 6. Mielestäni hauduttaminen on hifistelijöiden hommaa, ja vedenkin voi polttaa pohjaan. Mutta avoliitossa asuvan naisen on kai pakko kokata.

Kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa.

Kokkauskyvyttömyydestäni johtuen lienee ymmärrettävää, että kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa. Innokas myyjäparka koitti auttaa: ”Teillä varmasti on jo mikrotimanttiraastin.” Suuni levähti hämmästyksestä auki ja koitin salamannopeasti miettiä, voisiko meillä olla sellainen. Onko meillä timantteja raastettavaksi? Miksi haluaisimme raastaa niitä?

Vastasin myyjälle, etten tiedä, mistä on kyse. Nyt myyjän suu vuorostaan levähti auki. ”Siis miten ei voi olla”, hän sopersi järkyttyneenä. Kohta olin kaupasta ulkona yhtä raastinta ja isoa kattilaa rikkaampana. Kyllä! Päädyin siis ostamaan myös kattilan, jotta voin kätevästi hauduttaa pataa pakastimeen samalla, kun käytän raastintani raastelemisasioihin. Pitäähän sitä nyt ammattilaista uskoa!

Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle.

Kun kerroin tuttavilleni ostoksestani, he riemastuivat: ”Se on niiiiin paras, kun sillä voi raastaa vaikka sitruunankuorta.” Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle. Sen päivän tullessa oletan kokevani suuren täyttymyksen ja ymmärrän paikkani maailmassa. Samalla hetkellä löydän varmasti myös alusvaatteiden viikkaamisen ja tavaroiden kiittelemisen onnen. Ja lopuksi raastan raastimella Konmari-kirjat ja itseni.

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ne asiat ovat usein vain kovin suhteellisia. Kun puhutaan vaikkapa ruuasta, Afrikassa pakko voi tarkoittaa sitä, että ihmisen nyt vain on syötävä pysyäkseen hengissä. Minun kaveripiirissäni on pakko varoa sokeria. Syyriassa on pakko varoa pommeja, mutta helsinkiläisen on pakko harrastaa cross fitiä.

Pakkojen keskellä lohtua voi saada vaikka timanttiraastimesta: humpuukistakin voi löytää iloa ja tarkoitusta. Ja lopulta me kuollaan kaikki. Se taitaa olla se ainoa todellinen pakko.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Avoliitossa naisen on pakko kokata ja muut kummalliset pakot

Ans kattoo ny, jos tuo päänsiirto toiseen kroppaan onnistuu niin epäilen ettei eliitin ole kohta pakko enää kuolla, ainakaan nykyisissä rajoissa, jos pää vain kestää. Ullallakin olisi hyvä kroppa jollekin älykölle tai eliitin edustajalle, vaikka Jörn Donnerille, Timo Soinille, Jari Tervolle yms jotka alkavat varreltaan olla "valmiita tähän maailmaan". Pitäisi vain kehittää joku salva tai peräpuikko jolla Ullan pään saisi surkastumaan tai sulamaan pois, ehkä joku terästetty peräpukamavoide...
Lue kommentti

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.