Aikuisten palkinnoista tuli mieleeni ainoastaan Painonvartijoiden neuvo peseytyä suklaan tuoksuisella suihkugeelillä, Anna Perho kirjoittaa.

Lapsena kuulin järkyttävän tarinan Turo-nimisestä pojasta.

Turon vanhemmat suhtautuivat torjuvasti makeisten syömiseen, vaikka sokerihysteria oli vasta pilkettä Niilo Nollareiän silmäkulmassa. Niinpä kun me muut ryystimme karkkipäivisin syanidijohdannaiselta näyttävää Rymd-mehua ja jauhoimme sitkeitä Roope Ankan kolikoita, Turo joutui syömään pakastettuja maksakuutioita. Kyllä. Pakastettuja maksakuutioita.

Turon kohtalo valvotti minua öisin. Millaiset vanhemmat palkitsevat lapsensa kohmeisella maksalla? Miksi maailma on niin paha?

Jäljelle jäivät vain raivokkaat ylämäkijuoksut ja avantouinti.

Kaikki tämä palasi mieleeni, kun juttelin ystäväni kanssa vain maltillisesti kaloreita sisältävän vuohenjuustosalaatin ääressä naapuripöydän pöytälampun korkuisia hampurilaisia kateellisena vilkuillen. Ystäväni puhui ongelmastaan: hän ei enää tiennyt, millä voisi palkita itsensä. Alkoholin käyttö aiheutti päänsärkyä ja väsymystä vielä päiviä käytön jälkeen. Tupakointia hän ei ollut koskaan tajunnut aloittaa. Shoppaamisesta oli kadonnut hohto. ”Mulla ei ole edes vieraita miehiä”, hän vaikeroi.

Jäljelle jäivät raivokkaat ylämäkijuoksut ja avantouinti.

Tunsin tapaamisemme jälkeen levottomuutta. Kaikkea tuntuu nykyisin olevan rajattomasti: musiikkia, elokuvia, jogurttimakuja. Mutta aikuisten palkintoja? Niistä mieleeni tuli ainoastaan Painonvartijoiden neuvo peseytyä suklaan tuoksuisella suihkugeelillä, jos tekee mieli palkita itsensä suklaalla.

Ruualla palkitseminen on ongelmallista, koska syöminen on ongelmallista. Pelkästään kahvin ja kananmunan terveysindeksin seuraaminen tekee kenestä tahansa mielipuolen – puhumattakaan nyhtöhipsterin lihan eettisyyden arvioinnista.

Annoin jokaisen hyödyllisen ajatuksen leijailla menojaan.

Yritin etsiä vastausta cooleilta elämäntapasivustoilta. Josko maailmalla mentäisiin palkintoasioissa jo meitä edellä?

Hailakoita olivat tulokset. Gwyneth Paltrow napostelee istukkaansa. Fast Company -bisneslehti kehottaa viettämään osan työlennoista tuottamattomassa mielentilassa. Entäpä Fitstar-sivuston ehdotus? ”Paina torkkuhälytintä ja siirrä aamutreenisi iltapäivään.” Miksei saman tien vaikkapa ”hakkaa itseäsi terävällä esineellä naamaan”?

Menneet onnistumiset kertovat valmiudesta ratkaista samoja ongelmia nykyhetkessä.

Aloin ajatella päivää, jonka annoin itselleni palkinnoksi jättimäisestä työprojektista. Silloin en tehnyt mitään. Annoin jokaisen hyödyllisen ajatuksen leijailla menojaan. Makasin puutarhasohvalla. Nuuhkin koiraa. Etsin tietoa siitä, miksi parturiliikkeet käyttävät polkkaraitaisia tolppia tunnusmerkkeinään.

Päivässä ei ollut mitään järkeä. Se oli paras palkinto ikinä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Miten aikuinen voisi palkita itsensä parhaiten?

En jaksanut lukea juttua kun oli niin sekavaa sepustusta, mutta kai siinä joku haparoiva ajatus taustalla oli. Miksi sitä pitäisi palkita itsensä jostakin ja kun alkaa palkita itseään niin nälkä vain kasvaa syödessä. Tuohon kaiketi liittyy myös sisäänrakennettuna ajatus, siitä että jotkut ansaitsevat parempia palkintoja kun ovat muita palkitsemisenarvoisempia.
Lue kommentti

Suomi on pitkien välimatkojen maa, mutta sen ei tarvitse olla hyvän elämän este.

Työmatkani kotiovelta työpaikan ovelle on noin kaksi tuntia. Matka taittuu kävellen ja junalla, joskus myös metrolla. Kun kerron käyväni töissä Helsingissä ja asuvani Tampereella, saan yleensä osakseni vähintään ihmettelyä ja kysymyksen muuttoaikeista, joskus myös sääliä.

Turhaan säälitte. Työmatka on pakollinen paha, niin kuin useimmille muillekin ihmisille, mutta myös minun tapani ”saada kaikki”: unelmatyö, edullinen asunto kivalta paikalta, harrastukset tutuissa porukoissa ja parisuhde, jossa molemmat voivat toteuttaa itseään.

Kun pääsen junaan, laitan silmät kiinni ja hengitän syvään. Jos suinkin muistan, Hämeenlinnan kohdalla katson ulos ikkunasta ja ihailen Vanajavettä, joka näyttää huonossakin säässä kauniilta. Otan repusta aamiaisen ja syön sen samalla, kun luen päivän lehden ilman kiirettä. Pian – tasaisen varmasti kolmesta viiteen minuuttia aikataulusta jäljessä – tulee tuttu kuulutus: saavumme Helsinkiin.

Jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Totta kai olisi helppoa, jos kaikki, mitä elämässäni haluan, löytyisi kymmenen kilometrin säteeltä. Olen kuitenkin havainnut, että ihan kaikkea ei voi saada – tai oikeastaan, että jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Lapsettomana ajattelen, että ehkä perheelliset eivät halua viettää näin paljon aikaa junassa, poissa lastensa luota. Sekin on aika etuoikeutettu ajatus. Moni äiti ja isä ei voi tuosta vain valita lasten lähellä olemista, koska lasten elättäminen vaatii töissä käymistä siellä, missä työt sattuvat olemaan.

Aamuseitsemän jälkeen Tampereelta lähtevä juna, johon yleensä nousen, on joka arkiaamu kaksitoista vaunua pitkä. Siihen mahtuu aika monta muutakin työmatkalaista, jotka ovat tietävät, että Suomi on pitkien välimatkojen maa, eivätkä anna sen haitata.  

En siedä hömppää urheilussa, tiivistää koomikko Ulla Virtanen liikuntafilosofiansa.

Harrastan liikuntaa monipuolisesti sekä työni takia että saavuttaakseni haaveeni spagaatista 90-vuotiaana. En siis ole vielä lähelläkään spagaattia, mutta jospa yhdeksänkymppisenä sitten.

Menin eräänä iltana joogaamaan uudelle salille. Odotin kunnon kuumaa joogaa. Reisilihakseni tulisivat venyessään huutamaan kuin Miss Dominan käsittelyssä.

Toisin kävi. Löysin itseni makaamasta lattialta. Panhuilumusiikki säesti kertomusta siitä, kuinka pinkki chakra leijailee häpyluuni yllä. Minun tehtäväni olisi hengittää chakra lempeäksi. Sen sijaan lakkasin hengittämästä kokonaan pelkästä ärsyyntymisestä, ja chakrani menivät henkiseen kramppiin.

En siedä hömppää urheilussa. Sen sijaan, että kuvittelen kaiken maailman auroja, haluan konkreettisesti tuntea, kuinka jäykistyneet lihakseni paukahtelevat notkeammiksi. Tai ainakin paukahtelevat.

Haluan kokea hierojalla ruumiinosien toisistaan irrottamiset ja kotona hivelemiset – enkä toisinpäin.

Joskus hempeily saa minut jopa kapinalliseksi. Jos tunnilla kehotetaan meditoimaan ajatukset pois, kapinoin ja mietin kiusallanikin kaikkea turhaa iltapalaideoista Lumikin kääpiöiden nimiin. Kieltämättä tämä on ihan yhtä hölmöä kuin vanhemman neuvoja vastaan kapinoivan teinin kulkeminen ilman pipoa paukkupakkasella.

Joogan jälkeen menin hierontaan. Makasin jo mahallani pöydällä, kun hieroja sanoi, että hänestä kovakouraisella hieronnalla ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Vain hellät otteet auttavat. Onneksi olin jo naama hierontapöydän aukossa, sillä ilmeeni vääntyi turhautuneeseen irvistykseen. Haluan kokea hierojalla ruumiinosien toisistaan irrottamiset ja kotona hivelemiset – enkä toisinpäin.

Olen suorittamisnauttija. Nautin tuloksista, nautin konkretiasta, siis elämässä ylipäätäänkin. En jaksa kuunnella höpinöitä chakroista ja jumalista ja muista ulkoistetuista asioista. Minusta elämä on nautittavinta, kun se on sitä, mitä se on.

Kuulostanko hellyyteen kyvyttömältä nihilistiltä? Ehkä.

Kun kuuntelen kehoani, se kertoo, mikä osa on kipeä ja jumissa, onko nälkä, kylmä vai vitamiinin puute.

Tosin hämmentävän usein kehoni väittää minulle, miten hyvän oloni ehdoton edellytys on litra manteli-kinuskijäätelöä, ämpäri popcornia ja tv-sarjamaraton.

Kuulostanko hellyyteen kyvyttömältä nihilistiltä? Ehkä. Olen kyllä vanhemmiten opetellut suorittamaan vähemmän. Tosin sillä tuloksella, että saatan saada itseni kiinni vähemmän suorittamisen suorittamisesta.

Minulle kehonhuollossa on kyse sellaisten asioiden tekemisestä, jotka tuottavat nautintoa. Jos se on liikunnan suorittamista pohjoiskoreamaisella otteella ja siihen päälle selän hieromista perunanuijalla, niin miksipä ei.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Vain suorittaminen on oikeaa urheilua – chakrat, aurat ja hively eivät sovi minulle

Mietin samaa, Vierailija. Hyvä, kun otit puheeksi. Perheemme ehti jo luulla, että kirjoittaja on menettänyt kykynsä tuottaa eroottista tekstiä, mutta tämä kolumni toi kaivatun tunnelman takaisin. Edellisestä kolumnipettymyksestä toipumiseen on jouduttu hyödyntämään jonkin verran veikkausvoittovaroin tuettua terapiapalvelua. Kukaan ei ole kuullut huutoani terapiassa. Aamuinen kossumysli kruunaa nykyään kokonaisuuden.
Lue kommentti

Seuraavaksi voitkin miettiä, minkä vuoksi itse meikkaat.

Toukokuussa 2015 tubettaja Nikkie de Jager julkaisi meikkivideon, jonka otsikko oli Power of makeup, meikin voima.

Videolla hän ehosti vain toisen puolen kasvoistaan osoittaakseen, millaisen muutoksen meikillä saa aikaan. Videon tarkoitus ei ollut esitellä, miten ”virheet” ja huono itsetunto peitetään meikillä, vaan lopettaa meikkaamisen mollaaminen.

 

😂😂😂 #ssssamantha #makeupshaming

Henkilön lor bridwell-boozer (@leagueoflor) jakama julkaisu

Makeup shaming on innoittanut myös laatimaan meemejä, joiden viesti on, että meikkaavilla ei ole sen huonompi itsetunto kuin muillakaan.

Paljon meikkaavalle kerrotaan yhä helposti, että hän näyttäisi nätiltä vähemmälläkin sotamaalilla. Toisaalta meikittömältä kysytään, onko hän kipeä.

Samaan aikaan feministit ja kehopositiivisuusaatteen kannattajat muistuttavat, että itsensä olisi parempi hyväksyä sellaisena kuin on ja viis veisata pakosta mahtua muottiin. Meikkaaminen tulkitaan helposti haluksi olla jotain muuta kuin oma itsensä, ja siitä pitäisi potea syyllisyyttä.

Meikkitubettajat uskaltavat sanoa rakastavansa niinkin pinnallisia asioita kuin laittautumista ja itsensä muuttamista erinäköiseksi.

Heille siinä ei ole kyse huonosta itsetunnosta, vaan itseilmaisusta ja hauskanpidosta. Heille kauneus ei ole katsojan silmässä, vaan jokaisen meikkaavan tai meikkaamattoman oma asia.

Ehkä meidän muidenkin on aika tottua siihen.

 

💋✨😂 #MakeupMemes

Henkilön andy quintero (@andyrose12) jakama julkaisu

Kysyinkö sinulta neuvoja paremmalta näyttävän meikkiin?

Tuntuu uskomattomalta, että vielä vuonna 2017 rekrytointikonsultti kysyy, saako tehtävään hakea naista.

Onko noloa sanoa ääneen, että vihaa koiria tai syö kotona pelkästään eineksiä? Entä sitä, ettei siedä lainkaan kiljuvia ipanoita tai rakastaa kaikkein kuluneimpia tosi-tv-sarjoja? Millaiset asiat ovat Suomessa tabuja, arkoja aiheita, joiden ääneen kailottajaa katsotaan muka kummeksuen? Moni jättää asioita sanomatta, koska pelkää leimautuvansa joko elämästä vieraantuneeksi elitistiksi tai totaalisen juntiksi. Usein nämä ovat kuitenkin muiden ihmisten kannalta kohtalaisen harmittomia ”paljastuksia”. Jokainen tehköön tyylillään.

Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017. Kuten se, että rekrytointikonsultti kysyy heti toimeksiannon alussa, onko etnisellä taustalla tai sukupuolella väliä – eli saako tehtävään hakea naista? Ystävä ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä. Vielä isompi ihmetys oli, että ammatti-ihminen sanoo sen ääneen yhtä luontevasti kuin pyytää maitoa kahviinsa.

”Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017.”

Syy ”möläytykseen” oli ollut kaikessa raivostuttavuudessaan jopa ymmärrettävän käytännöllinen. Kokenut konsultti oli saanut oppia sen kantapään kautta. Ei kannata tehdä turhaa työtä jos yritys on päättänyt jo etukäteen, ettei tehtävään valita naista vaikka mikä olisi. Miksi viedä rekrytoijan eteen kerta toisensa jälkeen päteviä naisia, jos tämä ei näe heissä mitään muuta kuin väärän sukupuolen?

Tuntuu myös uskomattomalta, että työhaastattelussa naiselle tokaistaan, että kyllä nämä sun lapset ovat iso ongelma. Tarina ei kerro, mitä kyseistä paikkaa hakeneille miehille on ilmoitettu, mutta uskallan epäillä, ettei lasten uskottu samassa määrin torpedoivan miesten kykyä hoitaa vaativaa työtä.

Nämä ovat tabuja, joita kukaan ei enää kehtaa sanoa ääneen muualla kuin neljän seinän sisällä. Mutta ilmeisen moni kehtaa niin vielä ajatella. Naisia dissaavat kommentit ovat noloja ja haitallisia. Niistä kärsii myös yritys itse, jos se jättää pätevimmän tyypin palkkaamatta vain, koska tämä on nainen. Maineesta puhumattakaan.

Vierailija

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Itse olin lapseton 48v. kun minua yritykselle suositellut rekrykonsultti sai kuulla, että "Ei hän meillä viihtyisi, kun osastolla kaikki muut ovat miehiä". Minun mielipidettäni asiaan ei kysytty eikä yrityksen edustaja vakuuttunut, kun konsultti vakuutti tekniselle alalle kouluttautuneen naisen tottuneen miesvaltaisessa ryhmässä työskentelemiseen.
Lue kommentti
Lumi

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Hienoa, että tästä tabusta keskustellaan. Usean akateemisen työttömän naisen ongelma on se, että jo haastattelussa keskitytään siihen, että on nainen ja lapsia. Kysymyksiin, perheen ja toisella paikkakunnalla sijaitsevan työn yhdistämisestä, saa vastata kerta toisensa jälkeen. Jopa soveltuvuustestit sisältävät näitä kysymyksiä. Miksi perheellinen nainen ei kelpaa johtajan paikalle, kun lapsilla on toinenkin turvallinen aikuinen, isä läsnä jokapäiväisessä elämässä. Miksi nainen ei viihtyisi...
Lue kommentti