Aikuisten palkinnoista tuli mieleeni ainoastaan Painonvartijoiden neuvo peseytyä suklaan tuoksuisella suihkugeelillä, Anna Perho kirjoittaa.

Lapsena kuulin järkyttävän tarinan Turo-nimisestä pojasta.

Turon vanhemmat suhtautuivat torjuvasti makeisten syömiseen, vaikka sokerihysteria oli vasta pilkettä Niilo Nollareiän silmäkulmassa. Niinpä kun me muut ryystimme karkkipäivisin syanidijohdannaiselta näyttävää Rymd-mehua ja jauhoimme sitkeitä Roope Ankan kolikoita, Turo joutui syömään pakastettuja maksakuutioita. Kyllä. Pakastettuja maksakuutioita.

Turon kohtalo valvotti minua öisin. Millaiset vanhemmat palkitsevat lapsensa kohmeisella maksalla? Miksi maailma on niin paha?

Jäljelle jäivät vain raivokkaat ylämäkijuoksut ja avantouinti.

Kaikki tämä palasi mieleeni, kun juttelin ystäväni kanssa vain maltillisesti kaloreita sisältävän vuohenjuustosalaatin ääressä naapuripöydän pöytälampun korkuisia hampurilaisia kateellisena vilkuillen. Ystäväni puhui ongelmastaan: hän ei enää tiennyt, millä voisi palkita itsensä. Alkoholin käyttö aiheutti päänsärkyä ja väsymystä vielä päiviä käytön jälkeen. Tupakointia hän ei ollut koskaan tajunnut aloittaa. Shoppaamisesta oli kadonnut hohto. ”Mulla ei ole edes vieraita miehiä”, hän vaikeroi.

Jäljelle jäivät raivokkaat ylämäkijuoksut ja avantouinti.

Tunsin tapaamisemme jälkeen levottomuutta. Kaikkea tuntuu nykyisin olevan rajattomasti: musiikkia, elokuvia, jogurttimakuja. Mutta aikuisten palkintoja? Niistä mieleeni tuli ainoastaan Painonvartijoiden neuvo peseytyä suklaan tuoksuisella suihkugeelillä, jos tekee mieli palkita itsensä suklaalla.

Ruualla palkitseminen on ongelmallista, koska syöminen on ongelmallista. Pelkästään kahvin ja kananmunan terveysindeksin seuraaminen tekee kenestä tahansa mielipuolen – puhumattakaan nyhtöhipsterin lihan eettisyyden arvioinnista.

Annoin jokaisen hyödyllisen ajatuksen leijailla menojaan.

Yritin etsiä vastausta cooleilta elämäntapasivustoilta. Josko maailmalla mentäisiin palkintoasioissa jo meitä edellä?

Hailakoita olivat tulokset. Gwyneth Paltrow napostelee istukkaansa. Fast Company -bisneslehti kehottaa viettämään osan työlennoista tuottamattomassa mielentilassa. Entäpä Fitstar-sivuston ehdotus? ”Paina torkkuhälytintä ja siirrä aamutreenisi iltapäivään.” Miksei saman tien vaikkapa ”hakkaa itseäsi terävällä esineellä naamaan”?

Menneet onnistumiset kertovat valmiudesta ratkaista samoja ongelmia nykyhetkessä.

Aloin ajatella päivää, jonka annoin itselleni palkinnoksi jättimäisestä työprojektista. Silloin en tehnyt mitään. Annoin jokaisen hyödyllisen ajatuksen leijailla menojaan. Makasin puutarhasohvalla. Nuuhkin koiraa. Etsin tietoa siitä, miksi parturiliikkeet käyttävät polkkaraitaisia tolppia tunnusmerkkeinään.

Päivässä ei ollut mitään järkeä. Se oli paras palkinto ikinä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Miten aikuinen voisi palkita itsensä parhaiten?

En jaksanut lukea juttua kun oli niin sekavaa sepustusta, mutta kai siinä joku haparoiva ajatus taustalla oli. Miksi sitä pitäisi palkita itsensä jostakin ja kun alkaa palkita itseään niin nälkä vain kasvaa syödessä. Tuohon kaiketi liittyy myös sisäänrakennettuna ajatus, siitä että jotkut ansaitsevat parempia palkintoja kun ovat muita palkitsemisenarvoisempia.
Lue kommentti

Lasten saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään, kirjoittaa kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen.

”Haluatko pitää vauvaa” on naiselle retorinen kysymys. Yhtäkkiä huomaat tahtomattasi istuvasi uunituore vauva sylissä. Tällaisessa tilanteessa olen, välttääkseni vauvalle ja minulle epämiellyttävän tilanteen, sanonut etten sillä lailla ole vauvaihminen. Siihen saa valitettavan usein vastaukseksi: ”No sinä oletkin tuollainen lapsivihaaja”. Ehei! En ole vihaaja. Päinvastoin, olen lasten puolella! Kukapa meistä haluaisi joutua väkisin ventovieraan syliin, varsinkin jos itkettää ja puklaututtaa jo valmiiksi.

En minäkään pistä poikaystävääni istumaan kaikkien syliin vain, koska hän on minusta söpö ja maailman rakkain!

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta.

Oikeastaan ärsyttää, että kutsun itseäni ”ei-vauvaihmiseksi”. Olen toki itse aloittanut sen vapauttaakseni itseni kaikkien naisten niskaan asetetusta vauvaoletuksesta. Siis siitä ajatuksesta, että kaikki naiset aina haluavat mennä jokeltamaan vauvalle ja sanomaan, kuinka ”minustakin vauvanne näyttää ihan vanhemmiltaan. Isyys ja äitiys varmistettu! Jatkakaa.” Ja siitä, kuinka kaikki naiset vain odottavat sitä hetkeä, että saavat synnyttää. Sitä ultimaalista naisen tehtävän täyttymistä.

Minulla on humanistinen lähestyminen vauvoihin. ”Hei uusi ihminen, tervetuloa. Elä onnellisena ja ole kiva toisille. Tee paljon hassuja ilmeitä. Juuri noin, high five.” Lapsivihaaja-nimittely on kauheaa. Ei se, ettei halua omia lapsia, tarkoita sitä, että on lapsivihaaja. Hän on en-halua-lapsia-ihminen.

Se että joku ei hanki lapsia, ei myöskään tarkoita sitä, etteikö tämä osaisi olla lasten kanssa. Minä esimerkiksi olen loistava lasten kanssa. En vain halua kasvattaa heitä.

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta. Lausahdukset kuten ”Nuuhkaise vauvaa, niin herää vauvantekohimot” ja ”Et voi ymmärtää rakkautta ennen kuin sinulla on lapsi” tulevat lapsettomille tutuiksi.

Vauvan tuoksusta minulla herää vain himo syödä banaanipersikkasosetta. Miksi muuten puhutaan vain vauvan tuoksusta? Eikö neljävuotiaassa ole enää mitään äidinvaistoja herättävää?

Julmin on väite , että ainoan oikean rakkauden voi kokea ainoastaan lapsen kautta. Se on loukkaavaa sekä kaikkia parisuhteita kohtaan että myös niitä kohtaan, jotka eivät pysty saamaan lapsia.

Lapsien saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään. Maailmassa on lapsia yllin kyllin, joten jos kaikki eivät niitä halua tehdä, ei se ole huolenaihe tulevaisuutta ajatellen. Päinvastoin. Sen sijaan, että vastustamme homoseksuaalien vanhemmuutta ja huudamme lapsettomia heteroita itsekkäiksi, voisimme keskittyä olemaan kaikille lapsille hyviä roolimalleja.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen fanittaa lapsia, koska he ovat vielä rohkeita unelmoijia.

Vierailija

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Miksei ihmiset pysty hyväksymään, jos sanoo ettei vain pidä lapsista? Aina sitä viestiä pitää yrittää pehmentää ettei kukaan loukkaannu. En yksinkertaisesti ole suostunut pitämään sylissä kenenkään lapsia väkisin ja tuputtajat ovat lopettaneet vasta siinä vaiheessa kun lähden pois tilanteesta. Viesti tuntuu menevän hitaasti perille, jos lainkaan. Ymmärrän että oma lapsi on vanhemmalle rakas. Minulle muiden lapset eivät ole rakkaita, söpöjä tai kiinnostavia. En halua leikittää niitä tai...
Lue kommentti
Koiranpennut on söpömpiä.

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Nomutta olipas kuin omasta kynästä (no, näppiksestä) kirjoitettu! En ole ikinä omia lapsia halunnut, vaikka tykkään kyllä leikkiä ja askarrella niiden kanssa - ajoittain. Vauvan näkeminen ei tuota minkäänlaisia "äidillisiä" tunteita, mielummin otan syliin vähän isomman lapsen jolle voi vaikka lukea kirjaa. Nyt vähän vanhempana lähipiiri on jo ymmärtänyt että meille EI tule lapsia. Kadulla kävellessä en ikinä mene kurkkaamaan vaunuihin, mutta koiranpennuille kyllä lepertelen :)
Lue kommentti

Viisas kirja ei vanhene vuodessa.

Sääliksi käy kirjailijaa.

Häntä, jonka romaani julkaistiin vuosi sitten tai vaikka viime keväällä. Vähän jo häntäkin, jonka teos saatiin kauppoihin kesällä ja markkinoitiin täydellisenä lomakirjana.

Sillä eihän näitä kirjoja enää kukaan osta tai lue.

Nyt on syksy, ja syksyllä kuuluu lukea syksyn uutuuskirjoja, jotta voi ottaa Facebookiin kuvan kirjan kannesta ensimmäisten joukossa ja liittää perään pari sydäntä.

Näin olen itsekin huomaamattani ajatellut. Vuosi sitten vuorotteluvapaallani löysin pitkän tauon jälkeen uudestaan kirjastoon ja monen vanhan tutun lempikirjailijani tuotannon pariin.

Muistin, että viisas kirja ei vanhene vuodessa, parhaimmat kestävät aikaa vuosikymmenenkin. Ja mikseivät kestäisi: onhan niitä kirjoitettu, muokattu ja hiottu joskus vuosia niin kirjailijan kuin kustannustoimittajankin työpöydällä.

Vaikka rakastan sitä pöhinää, joka syksyisin syntyy uutuuskirjojen ja Finlandia-palkinnon ympärille, aion jatkossakin kohkata ja suositella ystävilleni kaikkia niitä kirjoja, jotka ovat saaneet sydämeni pamppailemaan – oli siitä sitten viikko tai kuusi vuotta.