Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

– Kaikkihan tiedämme, palttiarallaa, minkälainen ihmiskeho on. Miksi ihmeessä me silti häpeämme sitä ja sen näkyvyyttä eri tilanteissa? koomikko Ulla Virtanen kysyy kolumnissaan.

Sattuipa kerran: Hyppäsin pyörän selkään kesäinen kukkamekko päälläni. Lähdettyäni matkaan tajusin, että mekon helma nousi polkiessa ylös ja paljasti reidet lähes kokonaan. Ensiksi kiskoin mekon helmaa alaspäin, mutta sitten sain niin voimakkaan ärsyyntymisen epämääräismoralistista maailmaa vastaan, että minun oli pakko ihan pysähtyä hetkeksi puhkumaan raivoa tienpientareelle.

Mitä väliä on sillä, näkyykö reiteni polkiessa? räyhäsin mielessäni ja tuijotin viattomia ohikulkijoita niin syyttävästi, että hyvä, etteivät vaihtaneet kadun puolta peloissaan.

Kukaanhan ei mitään sanonut, mutta niin vahvasti minuun ovat iskostuneet naisten pukeutumisen käytössäännöt, että syytin mielessäni kaikkia ohikulkevia minun syyttämisestäni.

”Muistan vahvasti nuoruuteni kommentit myös siitä, että jos rintsikan olkain näkyy, se on noloa.”

Väitän, etten ole häpeän kanssa yksin. Ikäpolveni ja vanhemmat nolostelevat, kun hame nousee tuulenpuuskan vuoksi hieman. Muistan vahvasti nuoruuteni kommentit myös siitä, että jos rintsikan olkain näkyy, se on noloa.

Toivoisin, etteivät nykynuoret tuntisi turhaa häpeää omasta pukeutumisestaan. Ainakaan nykyisen valkoiset läpikuultavat legginsit -tyylin perusteella he eivät tunne. Ja se on oikein. Kaikkihan tiedämme palttiarallaa, minkälainen ihmiskeho on. Miksi ihmeessä me silti häpeämme sitä ja sen näkyvyyttä eri tilanteissa?

Toisella kertaa istuin melontaretkellä joen rannassa pitämässä evästaukoa. Sortsini olivat kastuneet kajakissa, joten istuin t-paidassa bikinialaosat jalassani.

”Käytännössä näytti siis siltä kuin istuisin alushousuissa julkisella paikalla.”

Käytännössä näytti siis siltä kuin istuisin alushousuissa julkisella paikalla. Ohikulkijat tuijottivat minua pitkään, ja taas minua ärsytti. Vähän matkan päässähän oli uimaranta, missä toiset makailivat pikkupikkubikineissä ja kalukukkarospeedoissa. Ja minun asuniko oli sopimaton! kiehahdin.

Täytyy toki ottaa huomioon, että saattaa olla, että ihmiset katsoivat vain, että onpa hurmaavan karismaattinen nuorehko nainen siinä urheilullisella retkellä. Tai sitten kukaan ei edes katsonut minua. Silti. Miksi me olemme niin kaksinaismoralistisia pölöjä, että olemme luoneet nipotussääntöjä ilman logiikkaa? Rintsikat päällä ei voi olla julkisella paikalla, mutta bikineissä voi. Eihän tässä oikeasti ole mitään järkeä!

”Kiskaisin kostoksi koko maailmalle mekkoni niin ylös, että puoli pakaraa kiilsi kalpeana Helsingin kesäpäivässä. ”

Ärsyyntymiseni johti siihen, että kiskaisin kostoksi koko maailmalle mekkoni niin ylös, että puoli pakaraa kiilsi kalpeana Helsingin kesäpäivässä. Ohikulkijat ihaillen katsoivat, että kuka rohkea paremman maailman puolesta taistelija kiitääkään pyörällä ohitse. Kansa hurrasi!

Oikeasti kukaan ei katsonut, mutta minulle tuli voittajafiilis. Ja vähän kylmä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Eikö saunan pitäisi olla pyhä paikka, jonne jokainen saa tulla häiritsemättä sellaisena kuin on?

Vierailin eräänä heinäkuisena perjantaina ensimmäistä kertaa helsinkiläisessä sekasaunassa, Sompasaunalla. Sauna oli tupaten täynnä väkeä, ja lauteille pääsyä sai odottaa. Enemmistö saunojista oli alastomia miehiä, mutta rohkenimme sekaan kahden naisystäväni kanssa bikinit päällä.

Ilta Sompasaunalla oli ensimmäinen ja luultavasti viimeinen kertani yleisessä sekasaunassa. Emme ehtineet kauaa nauttia ”Helsingin ainutlaatuisimman saunan” löylyistä, kun vanhempi mies rupesi kertoilemaan meille tarinoita siitä, miten paljon tälläkin saunalla harrastetaan seksiä.

”Yksi tytöistä sitten vei pojan kädestä pitäen saunan taakse.”

– Kerran yhdellä nuorella kaverilla tässä lauteilla rupesi seisomaan, kun kauniita tyttöjä istui alasti vastapäätä. Yksi tytöistä sitten vei pojan kädestä pitäen saunan taakse ja siellä sitä sitten hommailtiin, mies tarinoi ja heilutteli lanteitaan edestakaisin.

Poistuimme saunasta, mutta seksivihjaukset jäivät häiritsemään mieltä. Olimme naisystävieni kanssa vaivaantuneita.

Olen aina vierastanut sekasaunomista. Helsingin Sanomien uutisoimat naisten ahdistelukokemukset ja oma vierailuni vahvistivat tuntemuksiani.

Mutta Suomessa, saunomisen luvatussa maassa, sekasaunojen julkinen kritisointi suututtaa aina jonkun. ”Mieli on kieroutunut ja likainen, jos yhdistää alastomuuden ja saunomisen johonkin seksuaaliseen”, minulle sanotaan.

On tekopyhää sulkea silmiään siltä jännitteeltä, joka sekasaunassa syntyy tuntemattomien välillä. Sekasaunominen on ongelmallista niin pitkään, kun siellä rupatellaan seksijuttuja, piilotellaan vahinkoerektioita, mittaillaan vastakkaista sukupuolta tiukasti ja ennen kaikkea – harrastetaan seksiä.

Kun istuimme Sompasaunan kopissa alastomien miesten kanssa lähekkäin, olisin viimeiseksi halunnut kuulla tarinoita ”sompaseksistä”. Kun suomalaisen saunan peräänkuulutetaan olevan täysin pyhä ja ei-seksuaalinen, seksijutut eivät yksinkertaisesti kuulu saunaan. Sauna on myös paikka, jossa kenenkään ulkonäköä ei saisi arvostella.

Suomalaisen sekasaunan ylistäminen voidaan lopettaa sillä hetkellä, kun yksikin ihminen tulee ahdistelluksi tai jollakin on ongelmia hallita erektiotaan.

On harmi, että satunnaiset irstailijat pilaavat saunakokemuksen.

6864371

”Sompaseksi” pilasi iltani Helsingin kuuluisimmassa saunassa: ahdistelua ja liian ronskeja juttuja

Mistähän se johtuu muuten, että ne pervot ovat aina miehiä? Onko joku joskus nähnyt tällaisessa paikassa naisen, joka alkaisi räpeltää itseään ja vihjailla miehille kiusallisesti seksistä? Tällainen ahdistelu kohdistuu 99 prosenttisesti aina naisiin, ja aina ensimmäisenä joku on sanomassa: "pitääkö sinne mennä alasti itseään esittelemään?" Eli edelleen, herran vuonna 2017, on naisen vika, että miehen tekee mieli runkata itseään julkisella paikalla. Ja joku muuten tuossa ylempänä puhui ihan...
Lue kommentti

”Olisihan sinun pitänyt huomata jo aiemmin, että hän on homo.” Ai jaa, mistähän?

Kyyneleiltäni ei tullut loppua, kun poikaystäväni kertoi, että hän tuntee enemmän vetoa oman sukupuolensa edustajia kohtaan ja haluaa erota. Otin maratonipuheluita ystäville ja kutsuin parhaimmat samalle illalle hätäkokoukseen.

Olimme tunteneet silloisen poikaystäväni kanssa yli kymmenen vuotta ja seurustelleet tiiviisti puoli vuotta. Virityksiäkin oli ollut jo aikaisemmin. Siinä ajassa ehtii tutustua läpikotaisin kumppaniin ja hänen vanhempiinsa sekä suunnitella yhteistä elämää aina eläkepäiviin saakka.

Kunnes yhtenä päivänä, täysin yllättäen, hän pyysi minua istumaan keittiönpöytänsä ääreen.

Poikaystäväni halusi kertoa jotain henkilökohtaista. Mielessäni ehti vilahdella jo kaikki kivat asiat uudesta työpaikasta kosintaan asti. Viime aikoina meillä oli ollut vähän myrskyistä, ja seksiä oli ollut liian vähän.

Ketään toista ei ole eikä ole ollut seurustelumme aikana, puolisoni vakuutteli. Hän kertoi alkaneensa kokea yhä voimakkaampaa mielenkiintoa omaa sukupuoltaan kohtaan. Suhde naisen kanssa ei enää toiminut; hän ei jaksanut näytellä eikä määritellyt itseään biseksuaaliksi. Hän oli kerännyt rohkeutensa eikä voinut enää tukahduttaa tunteitaan.

Kuulin puolessa tunnissa hänen nuoruudestaan, tunteistaan ja haaveistaan enemmän kuin koskaan. Ex-poikaystäväni halusi jakaa elämänsä miehen kanssa.

Itkun jälkeen päästelin ulos raivoa ja vihaa. Sen jälkeen vierähti satoja terapiakeskusteluja ja kuukausien pohdintaa yksin ja ystävieni kanssa.

Miksi tästä erosta kestää toipua pidempään kuin aiemmista eroistani? Olimme tunteneet toisemme pitkään ja edenneet kaveruudesta parisuhteeseen. Miksi koin yhtäkkiä suunnatonta inhoa hyvää ystävääni ja rakastani kohtaan? Ja miksi hänen ilmoituksensa oli suurin suhdejärkytys koskaan?

Pidän kuitenkin itseäni avarakatseisena ja seksuaalisesti joustavana. Ystävä- ja tuttavapiirissäni on eri tavalla seksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä, ja olen nähnyt monien seksuaalisuuden muuttuvan. Miksi se tällä kertaa tuntui niin pahalta?

”Ystävieni mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä etukäteen eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta.”

Pettymyksen hetkellä syytin hetken myös itseäni, vaikka se on ihan turhaa. Välillä päädyin riitelemään ystävienikin kanssa, kun olimme asioista vielä eri mieltä. Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta vaikkapa yhteisten elokuvailtojemme aikana tai uimarannalla. Osa lohdutti surun hetkellä myös sillä, että kaikkihan me rakastamme ihmisiä – miksi sukupuolella olisi mitään väliä?

Olen selittänyt itselleni vahvoja reaktioitani muun muassa tunneshokilla. Jo itse ero oli raju uutinen. Puolisoni oli kelaillut asioita pitkään ja salassa minulta. Miksi hän ei ollut kertonut ajatuksistaan aiemmin? Nämäkin asiat harmittivat, mutta ne jäivät selvästi sukupuolikeskustelun jalkoihin.

Stressini purkautui omituisena käytöksenä ja ajatuksina, joita en osannut enää ahdistuksen keskellä hallita. Nukuin huonosti ja söin huonosti. Eksäni kanssa käyttäydyin rauhallisesti ja päätin näytellä hänelle alusta saakka, että kunnioitan hänen päätöstään. Muun ajan kiehuin itsekseni ja muiden seurassa. MIelenterveyteni vuoksi pyysin parasta ystävääni mukaani, kun hain loput tavarat pois ja jätin avaimen.  

Lopulta kaikki meni hyvin. Rankan tunnekuohunnan jälkeen olen kokenut pelkkää tyytyväisyyttä ja rauhaakin. Käsittelin asian, eikä minun tarvitse enää näytellä: osaan nyt olla onnellinenkin eksäni uudesta elämästä – sekä varsinkin omasta elämästäni.

Suuri muutos on aina hyvä tilaisuus pohtia omia intohimoja ja näkökulmia muun muassa seksuaalisuuteen sekä siihen, mitä elämältään haluaa ja kenen kanssa.

Vanha nainen

Järkytyin, kun poikaystäväni halusi erota ja jakaa elämänsä miehen kanssa

Avarakatseisuus lienee teoriaa, koska reaktio "kyläkokouksineen" oli niin vahva. Kun asia sattui kohdallesi, avarakatseisuus oli pelkkä kupla. Ei ketään voi väkisin pitää. Minusta kumppaniasikin olisi pitänyt kunnioittaa, eikä heti julkaista "paaluilmoitusta" asiasta. Kuten ystäväsikin totesivat, olisi sinun pitänyt havaita merkkejä asiasta jo aikaisemmin.
Lue kommentti

Chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulat.

Väitetään, että some on pilannut aidon yhteydenpidon. Tutkimukset kertovat, että sieltä poistuneet tuntevat itsensä onnellisemmiksi, ja moni omassakin tuttavapiirissäni on sulkenut tilinsä ainakin tilapäisesti. Minä sen sijaan olen löytänyt somesta paikan, jossa voin olla juuri niin avoin ja epätäydellinen kuin haluan.

Kutsun ryhmäämme Satuhäät-posseksi. Olemme keskustelleet jo vuosien ajan ryhmächatissa, ja uusia viestejä sinkoaa älypuhelimeni ruudulle päivittäin. Porukalla on edesmenneeseen tosi-tv-sarjaan viittaava nimi, koska sarjan intomielinen seuraaminen ja kommentointi saattoivat meidät aikanaan yhteen Facebookissa. Keskustelu keskustelulta huomasimme, että meillä on paljon muutakin yhteistä, ja niinpä chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulatkin. Meillä on hellittelevät koodinimet paitsi toisillemme myös lähipiiriemme ihmisille, ja jos elämä potkii jotakuta päähän, sympatiavyöry on vuolas. Näemme myös somen ulkopuolella niin aamukahveilla kuin yllätyssyntymäpäivilläkin, mutta tärkeimmät keskustelumme ovat yhä merkkejä ruudulla.

Ilman somea tätä porukkaa ei koskaan olisi muodostunut. Olemme eri aloilla emmekä asu lähekkäin, joten olemme tutustuneet syvällisesti vasta kirjoittamalla toisillemme. On aika hienoa, että tällaista voi tapahtua vielä tukevassa keski-iässäkin.

Elämä on keskimäärin ruuhkaista, arkista ja välillä ärsyttävää. Siksi on hyvä tietää, että muutaman hipaisun takana odottaa joukko ihmisiä, jolla on etänäkin aikaa niin syvällisille kuin tyhmillekin jutuilleni.

Sosiaalista viikonloppua!