Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Viisas kirja ei vanhene vuodessa.

Sääliksi käy kirjailijaa.

Häntä, jonka romaani julkaistiin vuosi sitten tai vaikka viime keväällä. Vähän jo häntäkin, jonka teos saatiin kauppoihin kesällä ja markkinoitiin täydellisenä lomakirjana.

Sillä eihän näitä kirjoja enää kukaan osta tai lue.

Nyt on syksy, ja syksyllä kuuluu lukea syksyn uutuuskirjoja, jotta voi ottaa Facebookiin kuvan kirjan kannesta ensimmäisten joukossa ja liittää perään pari sydäntä.

Näin olen itsekin huomaamattani ajatellut. Vuosi sitten vuorotteluvapaallani löysin pitkän tauon jälkeen uudestaan kirjastoon ja monen vanhan tutun lempikirjailijani tuotannon pariin.

Muistin, että viisas kirja ei vanhene vuodessa, parhaimmat kestävät aikaa vuosikymmenenkin. Ja mikseivät kestäisi: onhan niitä kirjoitettu, muokattu ja hiottu joskus vuosia niin kirjailijan kuin kustannustoimittajankin työpöydällä.

Vaikka rakastan sitä pöhinää, joka syksyisin syntyy uutuuskirjojen ja Finlandia-palkinnon ympärille, aion jatkossakin kohkata ja suositella ystävilleni kaikkia niitä kirjoja, jotka ovat saaneet sydämeni pamppailemaan – oli siitä sitten viikko tai kuusi vuotta.

Suurin osa muutoksista tapahtuu tuskastuttavan hitaasti. Siksi tärkeämpää kuin aloittaa, on sitkeästi jatkaa, kirjoittaa Anna Perho.

Rahoillemme on näihin aikoihin vuodesta ottajia. Elämmehän syksyä, pikku-uuttavuotta, jolloin kaiken voi aloittaa alusta tai uudestaan: laihduttamisen, teatterissa käymisen, taikinabatiikin. Elämän.

Ajatuksena on, että kun nyt aloitan jotain, jouluun mennessä olen perillä virkistyneenä ja italiankielentaitoisena; parempana versiona itsestäni.

Sesonkia fanittavat voidaan jakaa kahteen kategoriaan: hamstraajiin ja aloittajiin.

Hamstraajan juttu on tukkia kalenteri korteilla, lipuilla ja aloituspaikoilla ummistaen silmät siltä tosiseikalta, että elämä on muutenkin jo toivottoman täynnä kaikkea. Miten survoa ensi-illat, seinäkiipeily ja kolmesataa uutta Netflix-sarjaa aikatauluun, jota kuormittavat jo entisestään joogat, lukupiirit ja normaalin arjen rasitteet jauhelihakeittoineen ja mokkapalasirkuksineen?

Aloittaja inspiroituu ennen kaikkea itse aloittamisesta. Ja juuri siksi mikään ei koskaan muutu.

Hamstraaja kokee velvoitteekseen ”seurata aikaansa”. Toki ihmisen kannattaakin hieman vilkuilla ympärilleen, mutta kaiken seuraamisesta on tullut mahdotonta, kun pelkästään kukkakaaliin liittyviä reseptejä vyöryy kännykän näytöltä kuin paloletkusta.

Aloittaja taas inspiroituu ennen kaikkea itse aloittamisesta. Ja toki on inspiroivaa ajatella, että nyt minä muutan kaiken! Ja kerralla!

Ja juuri siksi mikään ei koskaan muutu.

Aloittaja ei suostu uskomaan, että suurin osa muutoksista tapahtuu tuskastuttavan hitaasti. Hyvien asioiden kehittyminen vie kirotusti aikaa. Mutta aloittaja shoppailee itsepintaisesti instant-ratkaisuja elämänmittaista skarppaamista edellyttäviin ongelmiin eikä halua kuulla sellaisia faktoja kuten että suurin osa dieeteistä päättyy 36 tunnin sisällä niiden aloittamisesta.

On vielä kolmaskin ryhmä. Jäseniä on suurin piirtein yhtä paljon kuin naisia Pörssiklubilla. Kyseessä ovat Jatkajat.

Jatkaja tajuaa, että elämä harvoin muuttuu toisenlaiseksi aloittamalla, mutta täysin varmasti jatkamalla.

Carry on -meemi on niin nähty, mutta se on myös niin totta. Aluksi lohduttomalta tuntuva, mutta sittemmin armollinen totuus on tämä: mitään maaliviivaa ei ole. Vain toistamalla samoja tylsiä valintoja täältä ikuisuuteen vaikeaksi koetusta tulee uusi normaali.

Omalla kohdallani merkittävin jatkamiseen perustuva elämänmuutos on se, että en ole juonut tuoremehua sitten vuoden 2012. Tiedäthän: tänään en juo. Jos otan yhdenkin huikan, antaudun hammasmädälle ja yleiselle rappiolle.

Kirjailija Hassan Blasimin mukaan minkä tahansa lauseen saa kuulostamaan ylevältä, jos siihen liitetään sana elämä. Ja eikö tämä kuulostakin hienolta: elämä on jatkamista.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho aikoo jatkaa valitsemallaan tiellä.