Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

En siedä hömppää urheilussa, tiivistää koomikko Ulla Virtanen liikuntafilosofiansa.

Harrastan liikuntaa monipuolisesti sekä työni takia että saavuttaakseni haaveeni spagaatista 90-vuotiaana. En siis ole vielä lähelläkään spagaattia, mutta jospa yhdeksänkymppisenä sitten.

Menin eräänä iltana joogaamaan uudelle salille. Odotin kunnon kuumaa joogaa. Reisilihakseni tulisivat venyessään huutamaan kuin Miss Dominan käsittelyssä.

Toisin kävi. Löysin itseni makaamasta lattialta. Panhuilumusiikki säesti kertomusta siitä, kuinka pinkki chakra leijailee häpyluuni yllä. Minun tehtäväni olisi hengittää chakra lempeäksi. Sen sijaan lakkasin hengittämästä kokonaan pelkästä ärsyyntymisestä, ja chakrani menivät henkiseen kramppiin.

En siedä hömppää urheilussa. Sen sijaan, että kuvittelen kaiken maailman auroja, haluan konkreettisesti tuntea, kuinka jäykistyneet lihakseni paukahtelevat notkeammiksi. Tai ainakin paukahtelevat.

Haluan kokea hierojalla ruumiinosien toisistaan irrottamiset ja kotona hivelemiset – enkä toisinpäin.

Joskus hempeily saa minut jopa kapinalliseksi. Jos tunnilla kehotetaan meditoimaan ajatukset pois, kapinoin ja mietin kiusallanikin kaikkea turhaa iltapalaideoista Lumikin kääpiöiden nimiin. Kieltämättä tämä on ihan yhtä hölmöä kuin vanhemman neuvoja vastaan kapinoivan teinin kulkeminen ilman pipoa paukkupakkasella.

Joogan jälkeen menin hierontaan. Makasin jo mahallani pöydällä, kun hieroja sanoi, että hänestä kovakouraisella hieronnalla ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Vain hellät otteet auttavat. Onneksi olin jo naama hierontapöydän aukossa, sillä ilmeeni vääntyi turhautuneeseen irvistykseen. Haluan kokea hierojalla ruumiinosien toisistaan irrottamiset ja kotona hivelemiset – enkä toisinpäin.

Olen suorittamisnauttija. Nautin tuloksista, nautin konkretiasta, siis elämässä ylipäätäänkin. En jaksa kuunnella höpinöitä chakroista ja jumalista ja muista ulkoistetuista asioista. Minusta elämä on nautittavinta, kun se on sitä, mitä se on.

Kuulostanko hellyyteen kyvyttömältä nihilistiltä? Ehkä.

Kun kuuntelen kehoani, se kertoo, mikä osa on kipeä ja jumissa, onko nälkä, kylmä vai vitamiinin puute.

Tosin hämmentävän usein kehoni väittää minulle, miten hyvän oloni ehdoton edellytys on litra manteli-kinuskijäätelöä, ämpäri popcornia ja tv-sarjamaraton.

Kuulostanko hellyyteen kyvyttömältä nihilistiltä? Ehkä. Olen kyllä vanhemmiten opetellut suorittamaan vähemmän. Tosin sillä tuloksella, että saatan saada itseni kiinni vähemmän suorittamisen suorittamisesta.

Minulle kehonhuollossa on kyse sellaisten asioiden tekemisestä, jotka tuottavat nautintoa. Jos se on liikunnan suorittamista pohjoiskoreamaisella otteella ja siihen päälle selän hieromista perunanuijalla, niin miksipä ei.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Seuraavaksi voitkin miettiä, minkä vuoksi itse meikkaat.

Toukokuussa 2015 tubettaja Nikkie de Jager julkaisi meikkivideon, jonka otsikko oli Power of makeup, meikin voima.

Videolla hän ehosti vain toisen puolen kasvoistaan osoittaakseen, millaisen muutoksen meikillä saa aikaan. Videon tarkoitus ei ollut esitellä, miten ”virheet” ja huono itsetunto peitetään meikillä, vaan lopettaa meikkaamisen mollaaminen.

 

😂😂😂 #ssssamantha #makeupshaming

Henkilön lor bridwell-boozer (@leagueoflor) jakama julkaisu

Makeup shaming on innoittanut myös laatimaan meemejä, joiden viesti on, että meikkaavilla ei ole sen huonompi itsetunto kuin muillakaan.

Paljon meikkaavalle kerrotaan yhä helposti, että hän näyttäisi nätiltä vähemmälläkin sotamaalilla. Toisaalta meikittömältä kysytään, onko hän kipeä.

Samaan aikaan feministit ja kehopositiivisuusaatteen kannattajat muistuttavat, että itsensä olisi parempi hyväksyä sellaisena kuin on ja viis veisata pakosta mahtua muottiin. Meikkaaminen tulkitaan helposti haluksi olla jotain muuta kuin oma itsensä, ja siitä pitäisi potea syyllisyyttä.

Meikkitubettajat uskaltavat sanoa rakastavansa niinkin pinnallisia asioita kuin laittautumista ja itsensä muuttamista erinäköiseksi.

Heille siinä ei ole kyse huonosta itsetunnosta, vaan itseilmaisusta ja hauskanpidosta. Heille kauneus ei ole katsojan silmässä, vaan jokaisen meikkaavan tai meikkaamattoman oma asia.

Ehkä meidän muidenkin on aika tottua siihen.

 

💋✨😂 #MakeupMemes

Henkilön andy quintero (@andyrose12) jakama julkaisu

Kysyinkö sinulta neuvoja paremmalta näyttävän meikkiin?

Tuntuu uskomattomalta, että vielä vuonna 2017 rekrytointikonsultti kysyy, saako tehtävään hakea naista.

Onko noloa sanoa ääneen, että vihaa koiria tai syö kotona pelkästään eineksiä? Entä sitä, ettei siedä lainkaan kiljuvia ipanoita tai rakastaa kaikkein kuluneimpia tosi-tv-sarjoja? Millaiset asiat ovat Suomessa tabuja, arkoja aiheita, joiden ääneen kailottajaa katsotaan muka kummeksuen? Moni jättää asioita sanomatta, koska pelkää leimautuvansa joko elämästä vieraantuneeksi elitistiksi tai totaalisen juntiksi. Usein nämä ovat kuitenkin muiden ihmisten kannalta kohtalaisen harmittomia ”paljastuksia”. Jokainen tehköön tyylillään.

Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017. Kuten se, että rekrytointikonsultti kysyy heti toimeksiannon alussa, onko etnisellä taustalla tai sukupuolella väliä – eli saako tehtävään hakea naista? Ystävä ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä. Vielä isompi ihmetys oli, että ammatti-ihminen sanoo sen ääneen yhtä luontevasti kuin pyytää maitoa kahviinsa.

”Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017.”

Syy ”möläytykseen” oli ollut kaikessa raivostuttavuudessaan jopa ymmärrettävän käytännöllinen. Kokenut konsultti oli saanut oppia sen kantapään kautta. Ei kannata tehdä turhaa työtä jos yritys on päättänyt jo etukäteen, ettei tehtävään valita naista vaikka mikä olisi. Miksi viedä rekrytoijan eteen kerta toisensa jälkeen päteviä naisia, jos tämä ei näe heissä mitään muuta kuin väärän sukupuolen?

Tuntuu myös uskomattomalta, että työhaastattelussa naiselle tokaistaan, että kyllä nämä sun lapset ovat iso ongelma. Tarina ei kerro, mitä kyseistä paikkaa hakeneille miehille on ilmoitettu, mutta uskallan epäillä, ettei lasten uskottu samassa määrin torpedoivan miesten kykyä hoitaa vaativaa työtä.

Nämä ovat tabuja, joita kukaan ei enää kehtaa sanoa ääneen muualla kuin neljän seinän sisällä. Mutta ilmeisen moni kehtaa niin vielä ajatella. Naisia dissaavat kommentit ovat noloja ja haitallisia. Niistä kärsii myös yritys itse, jos se jättää pätevimmän tyypin palkkaamatta vain, koska tämä on nainen. Maineesta puhumattakaan.

Vierailija

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Itse olin lapseton 48v. kun minua yritykselle suositellut rekrykonsultti sai kuulla, että "Ei hän meillä viihtyisi, kun osastolla kaikki muut ovat miehiä". Minun mielipidettäni asiaan ei kysytty eikä yrityksen edustaja vakuuttunut, kun konsultti vakuutti tekniselle alalle kouluttautuneen naisen tottuneen miesvaltaisessa ryhmässä työskentelemiseen.
Lue kommentti
Lumi

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Hienoa, että tästä tabusta keskustellaan. Usean akateemisen työttömän naisen ongelma on se, että jo haastattelussa keskitytään siihen, että on nainen ja lapsia. Kysymyksiin, perheen ja toisella paikkakunnalla sijaitsevan työn yhdistämisestä, saa vastata kerta toisensa jälkeen. Jopa soveltuvuustestit sisältävät näitä kysymyksiä. Miksi perheellinen nainen ei kelpaa johtajan paikalle, kun lapsilla on toinenkin turvallinen aikuinen, isä läsnä jokapäiväisessä elämässä. Miksi nainen ei viihtyisi...
Lue kommentti

Kahvin addiktoivaa vaikutusta ei kannata syyttä vähätellä.

Makasin maanantai-iltana kalpeana sohvalla ja pelkäsin kuolevani. Pää oli yhtä kipeä kuin migreenikohtauksieni aikana, oksetti, suututti. Voisi kuvitella, että olisin kokenut vieroitusoireita huumeiden lopettamisesta tai ollut krapulassa shottientäyteisen baari-illan jälkeen.

Mutta kaiken takana oli vain kahvi. Tai siis päivittäisen 4–8 kupillisen puuttuminen.

Päätin tehdä testin, pärjäänkö ilman kahvia, kun tajusin käyttäväni addiktiooni paljon aikaa: Olin suunnitellut kumppanini kanssa muutaman päivän patikointiretkeä. Ensimmäiseksi tietenkin mietin, mistä saan edes välttämättömän määrän kahvia. Onhan trangiassa kahvipannu? Vai ostanko sittenkin pikakahvia (hyi, mutta kelpaa hädässä) tai kofeiinitabletteja?

Addiktio. Välttämätön. Hätä. Tajusin, ettei kahvi ole minulle pelkästään hyvänmakuinen piristäjä ja seurajuoma, vaan oikeasti riippuvuus. Vieroitusoireet olivat todiste siitä. Tiistaina ja keskiviikkona olo oli melkein yhtä huono kuin viikon alussa. Vasta loppuviikosta alkoi helpottaa.

Pahoinvointi ja päänsärky ärsyttivät, olin levoton töissä ja hain monta kertaa päivässä kaakaota kahvin korvikkeeksi. Nolointa oli kuitenkin myöntää itselle, että kahvi kävi mielessä useammin kuin kerran tunnissa. Murjotin kateellisena, kun joku käveli kahvikupillisen kanssa ohi.

Olen aina vähätellyt riippuvuuden vakavuutta: mitäs sitten, että ilman kofeiinia saan päänsärkyä, kun kahvia saa kuitenkin kaikkialta. Se pitää toki paikkansa. Kotona on kaksi erilaista kahvinkeitintä, työpaikalta löytyy kahvikone ja ruokakaupoistakin saa take away -kahvia.

En suunnittele heittääväni kahvinkeitintä ikkunasta pihalle, enkä koe tarvetta luopua aamukahvista tai cappuccinosta kahvilatreffeillä. Jonkinlainen tolkku kahvin läträämiseen tulee kuitenkin tarpeeseen. Vieroitusoireet olivat järkyttävät, eikä tunnu ihan terveeltä, että koko päivä pyörii kahvin ympärillä.

Kamaluudestaan huolimatta testi kirkasti yhden ajatuksen: haluan lähteä patikointireissulle ja nauttia olostani ilman vieroitusoireita, vaikka pikakahvipurkki unohtuisikin kotiin.