Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Äidin uutinen loksauttaa Ollin elämän palaset kokonaan uuteen järjestykseen. Mutta seuraava yllätys on jo kulman takana.

Olli ja äiti seisoivat Harjun pohjoisella puolella, puisten portaiden alla jykevien havupuiden ympäröimänä, ja Ollin suusta pääsi outo ääni. Hän oli tarkoittanut sanoa jotain sellaista kuin ”mitä?” tai ”sisko?”, mutta sanat tulivat ulos pelkkänä äännähdyksenä.

Sitten portaille loikkasi orava. Se kipitti sulavasti kaidetta pitkin, hyppäsi lähimpään mäntyyn ja alkoi pinkoa runkoa ylös. Oksat heilahtelivat sen mennessä ja pudottelivat maahan pieniä lumituppoja.

Oravan kadottua metsikköön äiti sanoi juhlavasti, kirjakielisesti, ikään kuin uutista ei olisi voinut muuten kertoakaan: ”Olli. Minun on pitänyt kertoa tämä sinulle melkein kolmekymmentä vuotta, mutta vasta nyt minä näköjään pystyn siihen.” Ennen kuin hän pystyi jatkamaan, hän huokasi syvään, kuin alistuen tarinan jääväämättömään arkiseen karuuteen, ja katseli kuusia kuin olisi imenyt voimaa niiden juurevasta, mistään hätkähtämättömästä olemuksesta ennen kuin aloitti tarinan, joka hänen oli pitänyt kertoa Ollille kaksikymmentäyhdeksän vuotta.

Hän huokasi syvään, kuin alistuen tarinan jääväämättömään arkiseen karuuteen.

Anna, joka istui sillä välin perheensä kanssa vajaan kolmen kilometrin päässä kaupungin toisella laidalla, matkakeskuksen vieressä olevassa hampurilaispaikassa, huomasi ilokseen, että tunnelma, joka oli vielä hetken sitten oli hermostuneen kaoottinen ja liki hysteerinen, oli nyt rauhallinen ja suorastaan seesteinen – he olivat saaneet hyvän ikkunanvieruspöydän, Aulis oli saanut majoneesit pyyhityksi housuiltaan ja Alinan pirtelö oli osoittautunut sittenkin, oi onnea, mansikaksi eikä vaniljaksi, ja oma osuutensa oli varmasti silläkin, että nyt kaikki olivat kylläisiä ja tyytyväisiä.

Viimein äiti katkaisi hiljaisuuden: ”Hirveästi niitä on noita Onnibusseja nykyään, tuossakin yhtä aikaa ainakin neljä viisi, onko peräti kuusi?” hän laski kertakäyttöhaarukkaansa heiluttaen ja keihästi sitten viimeiset kananpalat pahvirasian pohjalta.

”Niin tämä taitaa olla semmoinen solmukohta, josta niitä lähtee ympäri Suomea”, isä arveli ja ruttasi hampurilaispaperin tyhjään limsamukiin.

”Kai niitä lähtee nykyään joka paikasta”, Alina huomautti ja ryysti pirtelön loppujaan. ”Vaikka kerran, kun mä menin Onnibussilla Tampereelle, niin se kyllä jäi jonnekin hornan kuuseen ja siitä piti kävellä ainakin viis kilometriä keskustaan.”

”Ihanaa tämä”, Aulis sanoi ja työnsi viimeisen hampurilaisen palan suuhunsa niin, että ketsupit valuivat suupielistä.

”Aulis, siivoapa suusi”, äiti huomautti.

”Anna paperia.”

”Siinähän sulla on läjä tarjottimella.”

Aulis nosti niitä ja irvisti. ”Ne on ihan majoneesissa, yök.”

”Tuossa,” Alina sanoi ja heitti Auliksen tarjottimelle omansa.

”Tässä on tietenkin sun räkää?”

”Ei oo! Se on ihan puhdas.”

Anna oli jo reagoimaisillaan rojukauppoihin, mutta antoi sitten olla.

Koska Annankin ärtymys oli liuennut – ehkä verensokeri, tai planeettatransiitit (taivaanmerkit) olivat taas kohdillaan – hänkin liittyi keskusteluun: ”Joo Tampereella Onnibussi ei mene keskustaan asti vaan jättää Kalevaan, mä olen mennyt sillä kerran kanssa ja silloin vielä satoi kaatamalla. Mä huomasin matkalla SPR:n kirppiksen ja kävin ostamassa sieltä sateenvarjon. Olikohan ehkä viiskyt senttiä.”

”Sehän oli hyvä löytö”, isä sanoi ja kysyi, saiko automaatista muuten hakea lisää limukkaa.

”Etkös sä maksanut vain yhden limpparin?” Anna muistutti.

”Saahan! Ne mukit on itse itseään vahtivaa mallia, eli ne alkaa vuotaa aika äkkiä, niin sitten niitä ei enää voi käyttää. Mutta siis kyllä se vielä toisen limunaatin kestää”, Alina väitti.

”No siinä tapauksessa”, isä sanoi, otti hampurilaispaperin mukista ja lähti juoma-automaateille päin, jonka hanoilla kävi tasainen kuhina.

”Hei oota isä, mää tulen kanssa!”

”Ja mää!” Aulis ilmoitti ja työntyi muki kädessään isänsä ja siskonsa perään.

Anna hymähti ja sanoi Annalle: ”Täällä on muuten varmaan hyviä kirpputoreja? Siis ihan vaatekirpputorejakin, eikä vain niitä Annukan rojukauppoja?”

Anna oli jo reagoimaisillaan rojukauppoihin, mutta antoi sitten olla. Ei kaikkien ihmisten tarvinnut rakastaa vanhoja huonekaluja ja antiikkia, ei edes hänen äitinsä. ”Joo, tuossa kun lähdetään Laukaaseen päin on heti pari aika hyvää ja Palokassakin on ilmeisesti, me on joskus Annukan ja Auran kanssa käyty varmaan kaikissa. Ja kesällä on mahtava kirppis tuossa Harjun kupeessa Sepän aukiolla.”

”Onkohan ne näin sunnuntaisin auki? Jos löytyisi vaikka joku kiva talvitakki, kun tämä alkaa olla niin nuhjuinen tämä, mitä, viisi vuotta sitten ostettu…” äiti sanoi ja silitti toppatakkinsa hihaa.

”Ei ne kyllä taida. Mutta pitää käydä joskus lauantaina, kun tulette”, Anna lisäsi sopuisasti.

”Joo, otetaanpa ensi kerralla ohjelmaan, kun eihän siellä meillä ole oikein hyviä, paremmin semmoisia lumppukirpputoreja vain.”

”Sinä olit vuoden ja kahdeksan kuukautta, kun sinulle syntyi sisko syyskuun kahdeksas päivä vuonna 1987.”

Kun Ollin äiti oli katsellut Harjun levollisen tyyniä havupuita riittävän pitkään, saanut kai imetyksi itseensä hieman niiden rauhallisuutta, hän aloitti tarinansa, jollaista Olli ei olisi ikinä uskonut kuulevansa: ”Sinä olit vuoden ja kahdeksan kuukautta, kun sinulle syntyi sisko syyskuun kahdeksas päivä vuonna 1987. Ja siitä vajaan kahden kuukauden kuluttua se kuoli, tänä samaisena sunnuntaina, marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, tasan kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten. Sen nimi oli Johanna Airi Kristiina, minun äitini mukaan. Aluksi kaikki meni hyvin, me olimme juuri muuttaneet tuohon taloon ja pidimme ristiäisetkin kotona, minä olin leiponut sen, minkä nyt kahdelta pieneltä olin pystynyt, oli lakkatäytekakkua ja suklaapäisiä hevosenkenkiä kuitenkin…” Äiti hymähti niin kuin täytekakussa ja hevosenkengissä olisi ollut jotain huvittavaa.

”Ja sitten tuli seuraava sunnuntai, marraskuun ensimmäinen sunnuntai eli tämä päivä”, hän kurottui katsomaan Harjun tornin kelloa, ”se oli melkein tähän samaan aikaankin, tai tarkkaan ottaen tuntia ennen. Se oli vähän ennen puolta päivää, kun yksi tuttu soitti sinun isällesi ja pyysi häntä vilkaisemaan autoa, kun se ei pakkasyön jälkeen käynnistynyt, ja Esko lupasi tulla – minä muistan kellonajan niin selvästi siksi, että olin juuri imettänyt Johannan ja tiesin, että vartin sisällä se nukahtaisi, sillä oli tarkka rytmi alusta asti. Esko lähti, ja minä laskin, että ehtisin pukea sinut ja viedä Johannan ulos rattaisiin nukkumaan, mihin se nukahtaisi helposti. Ujutin sinut paksuun tummanruskeaan toppahaalariin ja nostin ulkoeteiseen odottamaan siksi aikaa, kun puin Johannan. Oli pakkasta ja yöllä oli satanut lunta, niin kuin nytkin, oli hurjan kaunis päivä.”

Kulman takaa ilmestyi lenkkeilijä mustassa ihonmyötäisessä tuulipuvussa, ja Olli kuuli, miten lenkkeilijän nastalenkkarit rahisivat hennon lumipeitteen läpi maata vasten. Kun lenkkeilijä oli tarpeeksi kaukana, äiti jatkoi:

”Johanna nukahti vaunuihin melkein heti, ja sinä olit lumesta aivan innoissasi. Juoksentelit ympäriinsä ja huusit: ’Unta, unta, unta!’ ja se oli minusta ihanaa, me molemmat nauroimme ääneen, heittelimme lunta ja yritimme tehdä lumilyhdynkin, mutta pallot hajosivat, kun lumi oli niin kuivaa ja pehmeää. Ja vähän väliä minä kävin vilkaisemassa Johannaa ja tarkistamassa, että se hengitti, vähän väliä”, äiti toisti kuin todistaen itselleen, että oli todella tehnyt niin.

”Ryntäsin sisälle ja yritin elvyttää Johannaa, puhalsin sen pieneen suuhun ja painoin rintaa.”

”Sitten sinua alkoi palella ja kitisit, olit jo vähän nälissäsikin, ja minä tarkistin, että Johanna nukkui ja hengitti ja toin sinut sisälle, riisuin sinut ja annoin ruisleivän kantapalan, että jyrsisit sitä sillä välin, kun minä hain siskosi ulkoa. Mutta kun minä nostin Johannan syliin, tajusin, että jokin oli pielessä – se oli veltto kuin räsynukke. Ryntäsin sisälle ja yritin elvyttää Johannaa, puhalsin sen pieneen suuhun ja painoin rintaa, ja sinä aloit itkeä ja minä hoin, ettei ole hätää, ei ole hätää, vaikka mitään muuta ollutkaan kuin hätää. Soitin ambulanssin ja heti perään soitin sinun isällesi ja huusin: ’Johanna ei hengitä, Johanna ei hengitä!’ Esko tuli pihaan samaan aikaan kuin ambulanssi, ja se oli huolesta harmaa, voi minä en ikinä unohda, miltä sen naama silloin näytti. Se lähti sairaalaan Johannan mukaan, kun minä en voinut. Sanoin, että minun pitää jäädä sinun kanssa kotiin, ja niin tietysti pitikin, mutta totuus oli se, että minä pelkäsin. Olin kauhuissani. Olin varma, että minä olin jotenkin tappanut oman lapseni, olin pitänyt sitä liian kauan pakkasessa ja palelluttanut sen.” Äidin ääni sortui, ja hän itki.

”Sinä olet ihana, kun huolehdit!”

Sillä välin Annan perhe pyrähti taas Keskussairaalan synnytysosaston aulaan. Aura tuli heitä vastaan ja ojensi Annukan yöpöydälle unohtuneen naarmuisen Samsungin Annan äidille: ”Tässä, Helena, tämä sun puhelimesi, ettei se taas jää. Siellä se oli maljakon vieressä ruusujen, lastenvaatteiden, lelujen ja korttien keskellä.”

”Voi KIITOS Aura, onneksi se unohtui sinne eikä minnekään huoltoasemalle. Minä en vain käsitä, miten se aina unohtuu”, Helena puhisi etsien käsilaukusta puhelimelle neulomaansa virkattua kukkapussia. ”Toista se oli ennen, kun oli lankapuhelimet, niitä ei tarvinnut kannella mukana eikä unohdella mihinkään.”

”Ei kännykkääkään ole tarkoitus unohdella mihinkään”, Alina huomautti. ”Puhelin on niin kuin rahapussi, sitä nyt vain ei unohdella. Sitä paitsi kännykässä on kohta pankkitunnuksetkin ja muut, niin sitten siitä soppa tulee, kun sinä hukkaat sen jonnekin kaupan kassalle.”

”Mutta hei siksi minä oikeastaan teitä vastaan tulen”, Aura sanoi. ”Oli ihanaa, että jaksoitte ajaa tänne asti katsomaan Annukan ja Jukan vauvaa, mutta minusta vähän näyttää, että he ovat – ja siis tätähän Annukka ei ole tietenkään ikinä itse myöntäisi, omasta mielestäänhän se ei oli koskaan väsynyt – mutta siis minusta näyttää, että ne on molemmat umpirättipoikki, niin että jos ei sitten enää kovin pitkää vierailua, kun Jukankin vanhemmat olivat tässä ja lähtivät vasta äsken…”

”Voi että, no me ei sitten ehditty nähdä Koposia”, Helena harmitteli. ”Oltaisiinpa arvattu, niin oltaisiin pyydetty heidät vaikka pyydetty tuonne kaupungille kahville.”

”Lähettivät terveisiä ja sanoivat, että ottakaa Helmi kyytiin ja ajakaa heidän kautta, eihän tästä ole niille kovin pitkä matka”, Aura lisäsi. ”Mutta kun ne tosiaan lähtivät äsken ja Jukan veljen perhekin on varmaan vielä illemmalla tulossa käymään niin ajattelin, ettei Annukka väsyisi liikaa.”

”Voi, Aura, tietenkin”, Helena sanoi. ”Sinä olet ihana, kun huolehdit! Me käydään nyt vain ihan nopeasti vielä kerran katsomassa pientä ja sitten lähdetään.”

”Ja siis jaksaako Annukka ylipäänsä enää ottaa vieraita vastaan? Mehän ehdittiin olla siellä jo aamusta niin pitkään, niin ettei meidän ole enää mikään pakko sinne ängetä”, Anna varmisti ja ajatteli samalla, että hänen serkkunsa oli upea tyyppi. Sai sanottua noin vain, numeroa tekemättä, itsevarmasti ja tyynesti sen, mitä hän oli koko ajan pelkästään miettinyt.

”Annukka loukkaantuisi verisesti, jos te lähtisitte kotimatkalle ilman jäähyväisiä”, Aura sanoi.

”Mikä ihana näky”, Helena kuiskasi ovelta. ”Saako ottaa vielä yhden kuvan?”

”Käydään nopeasti vain hyvästelemässä Annukka ja perhe”, äiti päätti. ”Ja sitten voisi kysyä Helmiltä, että lähtisikö sekin, jos käytäisi kuitenkin siellä Ketosilla, kun olivat kerran pyytäneet.”

”Niin, mutta meillä on kyllä vielä pitkä ajomatkakin edessä”, isä muistutti. ”Tai jos siellä nyt pitää käydä, niin ei ainakaan jäädä taikinoimaan, kahvit hörpätään, niin ehditään ajaa edes pikku pätkä valoisalla.”

”Taikinoimaan. Isä meinaa, että äiti jää sinne leipomaan pullaa”, Aulis hohotti, jolloin Alina komensi häntä olemaan höröttämättä.

”En mä mitään höröttänyt!”

”Hörötit. Mutta tuolla huoneessa et sitten hörötä etkä mekkaloi. Etkä työntele karkkipapereita patjojen väliin”, Alina komensi.

Kun he menivät huoneeseen, Annukka ja Jukka makasivat sängyllä, ja vauva nukkui Annukan rinnan päällä. Helmi-mummi istui ikkunan alla tuolissa ja kutoi.

”Mikä ihana näky”, Helena kuiskasi ovelta. ”Saako ottaa vielä yhden kuvan?”

”Saa”, Annukka sanoi ja korjasi vauvan asentoa hellästi niin, että sen pienet, kurttuiset kasvot olivat ovelle päin.

”Ja jos mummo hiissaisi lähemmäs sitä tuolia, niin tulisi koko porukka kuvaan”, Helena sanoi siskolleen.

”Tarviiko siihen minuakin…”

”Tarvii, totta kai, menee nyt mummokin kuvaan.”

”Ja nyt et sitten, äiti, laske mihinkään sitä puhelinta”, Alina muistutti, kun äiti oli ottanut kuvansa.

”Joo taas ollaan jossain Elämäjärvellä, kun äiti huomaa, että luuri unohtui.”

”Joo ja Anna joutuu taas laittamaan sen postiin…”

”No niin mutta eipä ruveta nyt mekkaloimaan eikä riisumaan takkeja vaan ollaan ihan hiljaa, hys hys”, isä muistutti.

Olennaista oli vain se, että he olivat tässä, hengittivät ja olivat elossa. Tässä. Nyt.

Harjulla Olli irrotti kätensä äidin ympäriltä. Ollin sylissä tuntui vielä äidin lämpö, mutta hänen päänsä oli kirkas ja viileä kuin pohjoinen vuoripuro. Kaikki eilinen, tai oikeastaan kaikki siihenastinen Elina-suruineen tuntui merkityksettömältä. Olennaista oli vain se, että he olivat tässä, hengittivät ja olivat elossa. Tässä. Nyt.

Hän ei muistanut aikaisemmin halanneensa äitiä, ei ainakaan oma-aloitteisesti, mutta nyt se oli tapahtunut täysin spontaanisti – koska hän ei ollut osannut sanoa mitään, hän oli kietonut kätensä äidin ympärille ja rutistanut, lujasti, ja sitten he olivat vain seisoneet sylikkäin, kuusten seisoessa mykkinä ja ikiaikaisina heidän ympärillään.

He lähtivät hitaasti kävelemään lumeen peittynyttä lenkkipolkua pitkin, ja Olli yritti muotoilla sanansa niin, ettei kysymys kuulostanut syytökseltä: ”Miksi sinä, tai te ette kertoneet aiemmin?”

Äiti työnsi kädet syvälle taskuunsa ja sanoi, ettei tiennyt. ”Aluksi me yritimme. Ja me myös yritimme pitää Johannan muistoa yllä. Minä en suostunut luopumaan Johannan tavaroista, ja ajatus hautajaisista tuntui hullulta – vastahan se lapsi oli syntynyt. Mutta aikaa kului, ja sinä olit niin pieni, et tietenkään ymmärtänyt mitään, vaikka aluksi etsitkin siskoasi ja hoit auva auva. Silloin oli helppo puhua enkeleistä ja taivaasta, ja minä päätin, että viimeistään sitten, kun sinä täytät kymmenen, minä vien sinut Johannan haudalle ja kerron.”

Äiti pysähtyi ja jäi tuijottamaan vastapäistä, maalistaan hilseillyttä ja joskus siniseksi maalattua omakotitaloa.

”Minusta ei vain ollut siihen. Sinä olit niin iloinen pieni poika, ja minä halusin suojella sinua. Kaikelta. En uskaltanut ottaa riskiä, että se ihana kupliva ilo sammuisi, joten me valitsimme Eskon kanssa toisen tien – me teeskentelimme unohdusta. Minä poistin albumista kaikki kuvat ja piilotin kaikki Johannan tavarat, potkuhousut, pienenpienet pitsimekot, sukat, lapaset ja nutut, jotka olin sille neulonut. Minä olin tehnyt niitä melkein koko raskausajan, yhdenkin semmoisen ihanan keltaisen pienen mekon, jonka helmaan olin ujuttanut samettinauhaa ja ommellut pieniä helmiä, voi että se oli ihana”, hän sulki silmänsä ja puisti päätään.

”Minä varjelin sinua henkeni kaupalla aivan kaikelta koko ajan.”

”Mutta en minä voinut niitä poiskaan heittää, en vain voinut, ja ne ovat vieläkin jätesäkissä autotallin vintillä vieläkin. Siellä ne ovat vanhojen kirjojen, mattojen, työkalujen ja lapioiden joukossa niin kuin mitkä tahansa käyttämättömät tavarat, muiden joukossa.”

He jatkoivat kävelemistä, ja naapuritalon lumisen kuusiaidan kohdalla äiti tarttui Ollia takin hihasta. ”Kyllä minä käsitän, että, tai siis varmaan me teimme väärin, varmaan meidän olisi pitänyt kertoa, ja sinulla olisi tietenkin ollut oikeus tietää, mutta kun… Kun menettää lapsen, maailma keikahtaa sijoiltaan. Ensimmäiseksi aamulla sitä miettii vain, että onko jäljelle jäänyt vielä hengissä, ja kun sen huoneesta kuuluu lallatusta tai mitä tahansa, niin se on sitten siinä. Muuta ei kaipaa, vaan siinä on kaikki. Minä varjelin sinua henkeni kaupalla aivan kaikelta koko ajan, niin että jos sinä joskus ihmettelit, miksi me olimme aina vain kotona emmekä reissanneet tai tehneet mitään muutakaan, niin me emme uskaltaneet. Minä olin joka hetki paniikissa sinun takiasi. Pelkäsin, että sinäkin kuolet. Ja jos sinullekin olisi sattunut jotain, miten me olisimme voineet jatkaa isäsi kanssa elämistä?”

”Vaikka jotain pahaahan sinulle sitten lopulta tapahtuikin”, äiti sanoi. ”Ja vaikka sinä olit jo siinä vaiheessa kaksikymmentäyhdeksän ja aikuinen mies, niin minä ihan todella pelkäsin, että sinä suret itsesi kuoliaaksi sen Elinan takia. Minulle sinä olit ja olet se sama ruskeassa toppahaalarissa pihalla leikkivä poika, joka heittelee lunta ja huutaa: ’Unta, unta, unta!’”

Kun he palasivat kotiin, Olli näki jo eteisen peilistä, että isä oli kattanut astiat pöytään, ikivanhat ruskearaitaiset arabiat ja asetellut lautaselle kukallisen lautasliinan päälle keksejä, ja mietti äidin sanoja, ja kaikki näytti uudelta, kuin kaleidoskoopissa – se, mitä hän oli aina pitänyt vanhempiensa yksitoikkoisuutena ja tylsyytenä, olikin yhtäkkiä jotain aivan muuta, yritystä pitää epätoivoisesti ja kaikin mahdollisin keinoin kiinni siitä, mitä oli jäänyt jäljelle.

Isä tuli heitä vastaan keittiön ovelle. ”Jäähtyköhän se jo, vaikka termokseen minä sen kyllä panin”, isä sanoi ja Olli ymmärsi, että se oli kysymys. Kahvin jäähtyminen ei ollut olennaista, vaan isä halusi tietää, missä he olivat viipyneet. Mikä oli ollut niin tärkeää, että he olivat olleet ulkona yli puolitoista tuntia ja antaneet kahvinkin jäähtyä?

Ja tiesihän isä vastauksen, totta kai. Hänen tyttärensä oli kuollut tänä päivänä tasan kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten, tietenkään hän ei ollut unohtanut sitä, oli hän yrittänyt miten kovasti hyvänsä.

”Me kävimme kävelyllä. Harjulla”, äiti sanoi isälle ja hankasi itkettyneitä silmiään. Sitten hän vilkaisi peiliään ja pöyhäisi pipon alla littaantuneita hiuksiaan.

”No niin näkyy”, isä sanoi ja katsoi heitä pitkään. ”Kummallakin punaiset posket.”

He istuivat kahvipöytään ja isä kysyi: ”Kaadanko minä?”

”Kaada, kaada”, hänen äitinsä sanoi.

”Prinsessa kiittää kurpitsakärryn kuljettajaa”, Anna sanoi.

”Me nyt sitten vain jätetään Anna pihaan, ei lähdetä enää kyläilemään, kun näin myöhään tämä nyt sitten kuitenkin meni”, Annan isä sanoi liioitellun alistuneesti samalla kun laittoi vilkun vasempaan ja kääntyi Saunatontunkujalle.

”Ei se nyt vielä kuitenkaan kovin myöhä ole”, äiti korjasi.

”Mutta myöhempi kuin piti.”

”No kun kerran viidessä vuodessa käydään, niin ei sitä nyt viitsi sännätä kahvipöydästä lentoon.”

”Mutta se siitä valoisalla ajamisesta. Ottaa niin silmiin tämä pimeässä tillittäminen.”

”Pidetään taukoja, Äänekoskella ensimmäinen, Viitasaarella toinen, Haapajärvellä kolmas”, Alina ehdotti.

”Sillä pelillä me ollaan kotona vasta yhdeltätoista.”

”Ja satasta köyhempiä, jos joka pysähdyksellä pitää ostaa limua ja snäksiä”, äiti lisäsi.

Isä kaarsi punatiilisen kerrostalon alaoven eteen ja sanoi Annalle: ”No niin mun keskimmäinen prinsessani on hyvä ja nousee kurpitsakärrystä.”

”Prinsessa kiittää kurpitsakärryn kuljettajaa”, Anna sanoi ja rutisti isäänsä niskatuen ohi ennen kuin lähti työntymään takapenkin keskipaikalta ulos.

”Ai, sä survot mun varpaat!” Alina parkaisi.

”Sori, mä kun luulin, että se oli joku kuollut raato”, Anna sanoi ja sai siskoltaan kipeän läväyksen lapaluihin.

”Ai niin se piparitaikina!” äiti muisti. ”Anna! Tehtiin eilen piparitaikina ja otin voipaperiin sullekin köntin mukaan, se on peräkontissa ja varmaan ihan jäässä. Annapa, Jari, se sieltä Annalle. Se on semmoisessa S-kaupan muovikassissa.”

”Tule teelle, mulla olis tarjota jäistä piparitaikinaa!”

”Saanhan minäkin sen”, Anna sanoi, avasi peräluukun ja otti kaapeleiden, ensiapupakkauksen, kumisaappaiden, kesältä unohtuneen ranta-alustan, tyhjien Lidlin limsapullojen ja mutterirasian vierestä kohmeisen, muovipussin käärityn taikinamytyn. Samassa hän huomasi Ollin, joka ilmestyi maastopyöräänsä taluttaen pyöräkellarin oveen eteen.

”Olli!” Anna huusi ja heilautti muovipussia. ”Tule teelle, mulla olis tarjota jäistä piparitaikinaa!”

”Voisin vaikka tullakin!” Olli huusi.

”Nääkin on just lähdössä, joten tarjolla on vain mun henkevää ja hyvää tekevää seuraa.” Anna paukautti peräkontin kiinni ja kumartui vielä hyvästelemään perheensä: ”Te sitten tulette jo viikon päästä raveihin ja konserttiin vai?

”Noo, olin katsonut, että Killerillä olisi ollut hyvät ravit, mutta kun nyt oli tämäkin reissu tässä, niin jos me ei ihan ensi viikolla kuitenkaan”, isä sanoi ja hankasi kämmenellä rattia.

”Niin, ja isä on taas tilannut jotain pienoismalleja, jotka tulee loppuviikosta Saksasta, se haluaa jäädä askartelemaan niitä”, Alina tarkensi. ”Mutta me tullaan Minjan kanssa, ollaan yötä lauantaista sunnuntaihin.”

”Te menette sinne Robinin keikalle?”

”Jep. Meillä on jo liputkin. Tullaan Onnibussilla lauantaiaamupäivästä.”

”Okei, pistä aikataulua, niin mä tulen vastaan. Pusipus”, Anna sanoi ja lähetti lentosuukkoja. ”Ajakaa varovasti!”

”Ajetaan!”

”Soitellaan!”

”Hyviä öitä ja mukavia töitä!”

”Tee kannattavia kauppoja Hillariinassa!”

”Ja pistä kuvia Annukan nuppusesta!”

”Mä pistän!” Anna huusi ja jäi huiskuttamaan, kunnes Volkkarin perävalot hävisivät kaarteeseen ja katosivat näkyvistä.

”Ja skool mun tänään kuolleelle pikkusiskolleni.”

”Huhuu, ootko sä täällä?” Anna huhuili pyörävaraston ovelta ja näki Ollin kyyköttämässä pyöränsä edessä. Hän pumppasi etukumia pumpulla, joka muistutti jotain monimutkaista huoltoaseman tykötarpeistoon kuuluvaa vimpainta. ”Onko kumi tussu?”

Olli otti venttiilin korkin huultensa välistä ja asetteli sen polvelleen. ”Joku pieni nirhauma etukumissa, kun se aina välillä tyhjenee.” Hän vilkaisi pumpun mittaria ja kokeili kumia kädellään.

Anna asettui istumaan varastossa olevan valkoisen Jopon tarakalle ja puristeli sylissään olevaa piparitaikinaa. ”Mun vanhemmat tuli ex tempore-visiitille, kun se mun serkku, se Annukka, se odottaja, jonka säkin viikolla mun luona näit, sai viime yönä vauvan, ajattele. Ihanan pienen mustatukkaisen tytön, tai no kolme kiloa kahdeksansataa grammaa, ettei se nyt mikään ihan pieni rääpäle ole. Oltiin sairaalassa aamupäivä, ja mä ajattelin sukeutua asuntoni ihanaan rauhaan, mutta jos sulla ei ole mitään tekemistä, tule seuraksi.”

Olli ruuvasi venttiilin korkin kiinni ja nosti pumpun pyörävaraston peräseinällä olevaan telineeseen ja sanoi: ”Mä tulen.”

Kun he olivat Annan keittiössä, tämä sytytti pöydän keskelle kynttilän, sammutti sähkövalot ja leikkasi itselleen ja Ollille palat jäistä piparitaikinaa. Sitten hän skoolasi piparipalasellaan: ”Tämänpäiväiselle syntymän ihmeelle eli skool mun serkulleni Annukalle, sen miehelle Jukalle ja niitten pienelle pirpanalle.”

Olli nosti omaa taikinapalastaan ja oli lisäämässä: ”Ja skool mun tänään kuolleelle pikkusiskolleni”, mutta se tuntui liian julmalta, hän ei halunnut järkyttää Annaa, joten hän sanoi: ”Se mitä sä näit siitä tähtikartasta osui tavallaan kohdalleen.”

”Ai? Mitä sä tarkoitat?”

”Se sisarusten huone vai mikä se nyt oli, niin…”

”Sun tähtikartan kolmas huone. Niin?”

”Mä kuulin tänään, että mulla on tosiaan ollut sisko. Pikkusisko, joka kuoli kahden kuukauden ikäisenä.”

Anna istahti tai paremminkin putosi takapuolelleen keittiötason alla olevalle metallijalkaiselle jakkaralle ja laski taikinapalan tiskipöydälle. ”Olli. Mä en tiedä, mitä sanoa.”

”Ei sun tartte sanoa yhtään mitään.”

”Enhän mä edes osaa kaivata siskoa, jota mä en ole edes koskaan tuntenut.”

Anna istui pöytään Ollia vastapäätä ja otti kiinni hänen kädestään, mikä tuntui Ollista yllättävältä ja hämmentävältä. He olivat vajaassa viikossa tulleet hyviksi tutuiksi, ehkä jopa ystäviksi, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun he koskivat toisiaan.

”Olli, mä en osaa edes…. Siis mä olen ihan suunnattoman pahoillani”, Anna sanoi.

Olli katsoi Annan kättä ja mietti, tältäkö äidistä oli tuntunut, kun hän oli halannut tätä. Kuin toinen olisi ylittänyt jotain, jota oli aina itse pitänyt rajana ja joka ei ehkä ollutkaan raja vaan jotain aivan muuta. Paremminkin portti toisen luo.

”Ei sun olla pahoillaan mun takia, enhän mä edes osaa kaivata siskoa, jota mä en ole edes koskaan tuntenut”, Olli sanoi. ”Mutta mun vanhempieni puolesta mä olen pahoillani, niille se on ollut tragedia. Siskon kuoleman jälkeen niiden elämä hajosi palasiksi. Ja kun mä kuulin tämän, niin yhtäkkiä kaikki, siis ihan kaikki, näyttää uudelta, ja musta tuntuu, että nyt mä vihdoin jotenkin tajuan niitä. Tajuan niiden valintoja ja hiljaisuutta ja sitä, miksi meidän elämä on ollut semmoista kuin on.”

”No mitä… Miten sä sait sen selville?” Anna kysyi, ja Olli kertoi kaiken, mitä äiti oli kertonut hänelle kahdenkymmenenyhdeksän vuoden takaisesta sunnuntaista, isän puhelusta, Ollin ja äidin lumileikeistä, Johannan nukkumisesta, äidin hädästä ja vanhempien yrityksestä unohtaa koko tragedia.

Kuin hänen vanhempansa olisivat muuttuneet vieraiksi ihmisiksi.

Sitten he vain istuivat Annan keittiössä, ja Olli mietti, miten erikoista ja julmaa elämä toisinaan oli. Se, mitä hän oli päivällä kuullut, oli painanut hänen vanhempiaan melkein kolmekymmentä vuotta, ja nyt kun se oli kerrottu ja muuttunut tarinaksi, hänestä tuntui uudelta. Kuin hänen vanhempansa olisivat muuttuneet vieraiksi ihmisiksi, jotka olivat kokeneet asioita, joiden kipeyttä hän ei edes pystynyt kuvittelemaan.

Hän vilkaisi ikkunaan ja odotti melkein näkevänsä siellä hienoa hiljaista lumisadetta niin kuin englantilaisissa jouluelokuvissa, mutta hän erotti vain pimeyttä puhkovat katuvalot sekä vastapäisen kerrostalon kulmikkaan siluetin.

Sees hetki keskeytyi puhelimen kilahdukseen.

”Voi ei, ne on tietenkin meidän porukat. Ne on jossain Äänekoskella ja jotain on jäänyt, äiti on tietenkin unohtanut puhelimensa sinne Koposille”, Anna sanoi ja kurkotti tiskipöydän nurkalta puhelimensa. ”Ei kun eipä olekaan. Se tuli siis sulle.”

Olli haki takkinsa taskusta puhelimen.

Viesti oli Elinalta:

Olli. Ensinnäkin anteeksi. Mä tiedän, ettei sulla ole mitään syytä edes lukea, saati vastata tähän viestiin, mutta mä otan oikeuden lähettää sen silti. Mä haluaisin jutella sun kanssa ja toivon, että sä suostuisit tapaamaan mut. Mä tulen huomenna Jyväskylään ja vaikka mä arvaankin, että sä et halua enää nähdä mua, mä odotan sua silti kuudesta seitsemään meidän vanhassa kantapaikassa. Elina.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Rajoittavilla uskomuksilla voi ankeuttaa elämäänsä tehokkaasti. Testattu on!

Juu ei, en ole yhtään yleisten saunojen ihminen. En tykkää. Hyi.

No en kyllä ole avantoihmisiä. Ei ole kylmä vesi yhtään minun juttuni. Katsellaan sitten elokuussa helleputken päätteeksi!

En todellakaan ole pitkänmatkanjuoksija. Enkä ikinä sellaiseksi tule.

Siinä muutamia rintaäänellä lausumiani ”totuuksia” itsestäni – ennen kuin aloin käydä saunoissa, avannoissa ja juoksulenkeillä. Ennen kuin aloin harrastaa ja suorastaan rakastaa niitä kaikkia.

Nyt välillä ihmettelen, millainen ihminen mahdoin ennen ollakaan. Mitä ilmeisemmin tyyppi, joka määritteli itsensä kaiken sen perusteella, mitä ei ollut. Samalla siinä tuli kätevästi rajanneeksi paljon pois, ikään kuin vapaaehtoisesti pienentäneeksi elämäänsä.

Miten voi tietää kokeilematta, mistä itse asiassa pitää ja mistä ei?

Ja millä perusteilla? Miten voi tietää kokeilematta, mistä itse asiassa pitää ja mistä ei? Eikö kyse ole silloin vain ennakkoluuloista ja rajoittavista uskomuksista?

Ehkä kyse oli klassisesta neljänkympinkriisistä – pelosta, että elämä junnaisi nukkuvana ja puolikuolleena – kun pari vuotta sitten päätin alkaa sanoa kaikelle useammin ”kyllä”. Ensin ryhdyimme ystäväni kanssa lenkkeilemään, sitten päätimme testata kaikki Helsingin yleiset saunat ja niin meistä tuli avantopulahtajiakin. Uskallan väittää, että arjestani on tullut iloisempaa.

Ymmärrän nyt paremmin heitä, jotka haluavat valloittaa vuoria ja viidakoita. Itsensä voittaminen ja uusien puolien löytäminen tuntuu mahtavalta. Tietenkään ei tarvitse mennä perimmäisille äärirajoille tunteakseen olevansa enemmän elossa.

Kun avantoa ei ollut lähettyvillä, saimme sukusaunassa hiljattain idean: lumihankeen pyörimään! Miksi ei? Hitokseen nauratti. Kaikki tuntui heti kepeämmältä. Parisuhdeoppaiden mukaan uuden kokeileminen lähentää kumppaneita, sytyttää ja syventää. Sama pätee ystävyys- ja sukulaissuhteissa sekä suhteessa omaan itseen.

Haluan ehdottomasti olla hankeenkellahtajaihminen. Enkä enää ole ehdottoman varma myöskään siitä, ettenkö sittenkin olisi kissa-, tanssi- tai hiihtoihminen.

Koomikko Ulla Virtanen on käynyt niin lähellä kuolemaa, että tietää jo, mitä aikoo viimeiseksi sanoa.

Johtuukohan se pimeästä Suomen talvesta vai mistä, mutta viime aikoina olen monesti pohtinut elämän lyhyyttä. Kuoleman porteilla sitä toivoisi olevansa hillitty, rauhallinen ja hurmaava – ja noin 110-vuotias. Ennen viimeistä henkäystä lausuisin kauniit viimeiset sanat: ”Elin niin kuin toivoin ja sitten kuolin. Live life dream baby butterfly love.” Viimeiset sanani saattaisivat myös olla vain lainauksia halvoista sisustustauluista, mutta kaikki itkisivät silti.

Olen käynyt lähellä kuolemaa. Tavallaan. Pitää toki ottaa huomioon vilkas mielikuvitukseni, joka jokaisen päänsäryn kohdalla ennustaa samaa kuolettavaa tautia. Vatsakipu on aina alkava synnytys, vaikka en ole raskaana. Olen ylidramaattinen.

Minäkin käänsin katseeni ja näin ison lippispäisen varjon ikkunani takana paloportailla.

Mutta niin, asiaan. Asuin pitkään New Yorkissa. Kolmen naisen kimppakämppäni sijaitsi syrjäseudulla. Elokuvista tutut paloportaat löytyivät myös ikkunani takaa. Eräänä yönä heräsin siihen, että joku hakkasi raivoisasti ulko-oveamme. Toinen kämppiksistäni tuli huoneeseeni ja pohdimme, uskaltaisimmeko avata oven vai ei. Yhtäkkiä hakkaaminen loppui ja vaihtui raskaiksi askeleiksi yläkerran asuntoa kohti, jossa koirat alkoivat vihaisesti haukkua. Sitten pamahti, ja koirat hiljenivät.

Tässä kohtaa ystäväni ja minä aloimme hysteerisesti hihittää. ”Koirat ovat kuolleet”, nauroin ja mietin, että mitä hittoa juuri sanoin. Ja miksi miksi nauroin?

Yhtäkkiä kämppikseni kasvot kalpenivat. Hän käänsi hitaasti katseensa kohti ikkunaa. Minäkin käänsin katseeni ja näin ison lippispäisen varjon ikkunani takana paloportailla. Tajusin kauhuissani, ettei ikkunaa saa lukittua. ”Ulos”, huusin ja nappasin kännykkäni mukaani. Ryntäsimme rappukäytävään yöasuissamme, mutta jostain syystä jäimme seisomaan kerrosta alemmaksi. Seisoimme siellä miettien, soitammeko poliisit vai herätämmekö naapurit nauraen samalla hysteerisesti.

Ja mitä päätimme? Emme kehdanneet herättää naapureita emmekä soittaa poliiseja, vaan nauroimme kyykyssä lattialla hokien samalla: ”We’re gonna die.”

Mitä oikein tapahtui? No, kolmas kämppiksemme oli unohtanut avaimensa kotiin ja samalla humalapäissään myös puhekykynsä. Hän hoiperteli ulos asunnosta ja tervehti meitä iloisesti kuin kotiin palannut sankari.

Viimeiset sanat olisivat olleet: hahahaha.

Seuraavana aamuna kämppiksemme tutkiskeli vessanpönttöä ja minä omaa käytöstäni.

Jos tarina olisi päättynyt toisin, olisin kuollut yöpaidassa lattialla, kännykkääni puristaen. Viimeiset sanat olisivat olleet: hahahaha.

Eivät sinällään huonot sanat ensinkään. Olisin kuollut niin kuin elin: häpeä esti välillä liikaa minua tekemästä asioita, mutta ennen kaikkea nauroin paljon.

Onneksi en kuitenkaan kuollut. Nyt ehdin vielä taistella häpeää vastaan ja nauraa vieläkin enemmän.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ulla Virtanen esittää kovista mutta itkee usein leffojen mainostenkin aikana. Twitter: @ullavirtanen

Uimahallin saunassa en voi olla ajattelematta, että tuollainen minäkin saatoin joskus olla tai että tuollainen minusta kenties vielä tulee.

Päiväkoti-ikäisenä hiihdin ympäri lahtelaisen rivitalon pihaa ja haaveilin elämästä hiihtäjä-sairaanhoitajana. Ei tullut lopulta kumpaakaan. Mutta jos on käynyt koulunsa Lahdessa, tietää kyllä sivakoineensa. Liikuntaluokilla meitä piiskattiin ladulla siihen pisteeseen, että elin yli 15 vuotta hyvinkin tyytyväisenä ilman omia suksia. Sama kävi uinnin kanssa. Aktiivisten harrastusvuosien jälkeen pelkkä kloorin haju kuvotti.

Viitisen vuotta sitten selätin puolivahingossa traumani ja hurahdin molempiin lajeihin uudelleen. Hiihto on meidän 1970-lukulaisten silmissä taas retron trendikästä. Aurinkoisten sunnuntaipäivien harrastus, josta on pakko kertoa joka kerta somessa.

Uinti ei ole lajina ollut varsinaisesti muodikas ikinä. Kukaan ei laita Instagramiin kuvaa uimahallin ovelta. Se siinä onkin ihaninta. Juuri mikään ei ole muuttunut 30 vuodessa. Kahvioissa kutsuvat samat pullat, lihapiirakat ja urheilujuomat. Märät muovimatot, metalliset pukukaapit ja kumiset avaimenperät jalkojen ympärillä. Ja se tuoksu. Nyt osaan taas rakastaa sitäkin!

Kukaan ei laita Instagramiin kuvaa uimahallin ovelta. Se siinä onkin ihaninta.

Aikaisin lauantaiaamuna uimahallin löylyissä aika pysähtyy, sitä tuntee olevansa osa vuosikymmenten jatkumoa. Meitä hikoilee rivissä nuoria ja vanhoja, isoja ja pieniä, naisia ja tyttöjä, tummia ja vaaleita. En voi olla ajattelematta, että tuollainen minäkin saatoin joskus olla tai että tuollainen minusta kenties vielä tulee.

Alasti jokainen on juuri sellainen kuin on kaikkine arpineen ja muhkuroineen. Saunassa ei kukaan puhu töistä, ei ole uraa tai ammatteja, ei kalliita tai halpoja vaatteita, ei ylipäänsä mitään päälle liimattua statusta. Yleensä harrastuksissa törmää tuttuihin tai pelkästään lähes samanikäisiin ja samanhenkisiin ihmisiin. Uimahallissa ihmiset ovat usein toisilleen täysin tuntemattomia, mutta monella tapaa samanlaisia: ihan tavallisia naisia tavallisten naisten joukossa.

Parasta viikonloppua!