Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Missit ja Hollywood-tähdet ovat aina itseä vanhempia tai nuorempia, Miina Supinen kirjoittaa.

Ensimmäinen tanssitunti sitten teini-iän. Jännittää. Kaikki ovat taitavampia, muodikkaampia, hoikempia ja nuorempia kuin minä. Kuinka kiusallista! He varmaan ihmettelevät, mitä tuo vanha lyllerö täältä hakee.

Kun musiikki alkaa, angstailu unohtuu. Tanssiminen on vielä hauskempaa kuin muistin. Tunnin jälkeen askel on kevyt ja mieli iloinen. Miksi edes ajattelin niin myrkyllisiä ajatuksia itsestäni? Ehkä kosmetiikan, tennareiden ja hien haju palauttivat minut henkisesti teini-ikään?

Kaikki olivat taitavampia, muodikkaampia ja hoikempia kuin minä.

Myös nuorena tanssitunneilla pelkäsin, etten sovi joukkoon. Kaikki muut olivat taitavampia, muodikkaampia ja hoikempia kuin minä. Ja totta kai olin silloinkin väärän ikäinen, aivan liian nuori. Olin alakoulussa, ja lukiolaiset näyttivät aikuisilta. Heillä oli meikkejä, poikaystäviä ja salaperäisiä, aikuismaisia kiireitä. Minä olin pelkkä lapsellinen tyllerö, jonka elämässä ei tapahtunut mitään kiinnostavaa.

Tavallaan on harmi, että tanssiharrastukseni unohtui vuosiksi. Jos olisin jatkanut, olisin kenties kokenut ohikiitävän hetken, jolloin olisin ollut juuri sopivan ikäinen. Olisinko silloin tajunnut, että nyt olen täsmälleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

Luultavasti en. Ajan kuluminen käy niin huomaamatta, että sitä ei oikein tajua itse. Sopivan iän kultainen hetki olisi saattanut livahtaa ohi huomaamatta.

Nainen ei ole koskaan saman ikäinen kuin julkkiskaunottaret. Missit, mallit ja Hollywood-tähdet ovat aina joko itseä vanhempia tai nuorempia.

Olin teini, kun eräs koulumme abeista osallistui Miss Suomi -kilpailuun. Se aiheutti oppilaiden ja opettajien keskuudessa melkoista päivittelyä. Todellisuus ja mielikuvat törmäsivät hämmentävällä tavalla yhteen. Tuntui mahdottomalta yhdistää koulun käytävillä verkkareissaan lompsivaa, rentoa tyttöä hillittyyn aikuiseen, jonka hymyili televisiossa.

Vuosia myöhemmin tein nuorena toimittajana juttua uusista misseistä. Tajusin, että he tuntuivat junioreilta, vaikka missit olivat aina ennen edustaneet minulle kypsää naiseutta. Olin vain pari vuotta vanhempi kuin kisaavat kaunottaret, mutta tunsin eläväni aivan toisessa maailmassa. Misseillä oli nuorten naisten jutut, elämäntilanteet ja ajatukset. Minä olin jo aikuisten valtakunnan asukas.

Kukaan ei ihastele sitä, että keski-ikäinen tekee työnsä, illallisen ja pysyy hengissä ulkomaanmatkalla.

Ikä ei ole pelkkä numero. Vuosien vierimisen huomaa kehossa, mielessä ja ihmisten suhtautumisessa. Kukaan ei ihastele sitä, että keski-ikäinen tekee työnsä, kokkaa illallisen ja pysyy hengissä ulkomaanmatkalla. Pienistä ihmissuhdesotkuista ei jaksa hermostua. Tanssitunnilla on kova työ pysyä toisten mukana.

Yksi parhaista muutoksista on se, ettei mieti enää sopiiko jengiin ja mitä kaikki muut ajattelevat. Tai ainakaan sitä ei mieti ihan koko ajan.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

”Olisihan sinun pitänyt huomata jo aiemmin, että hän on homo.” Ai jaa, mistähän?

Kyyneleiltäni ei tullut loppua, kun poikaystäväni kertoi, että hän tuntee enemmän vetoa oman sukupuolensa edustajia kohtaan ja haluaa erota. Otin maratonipuheluita ystäville ja kutsuin parhaimmat samalle illalle hätäkokoukseen.

Olimme tunteneet silloisen poikaystäväni kanssa yli kymmenen vuotta ja seurustelleet tiiviisti puoli vuotta. Virityksiäkin oli ollut jo aikaisemmin. Siinä ajassa ehtii tutustua läpikotaisin kumppaniin ja hänen vanhempiinsa sekä suunnitella yhteistä elämää aina eläkepäiviin saakka.

Kunnes yhtenä päivänä, täysin yllättäen, hän pyysi minua istumaan keittiönpöytänsä ääreen.

Poikaystäväni halusi kertoa jotain henkilökohtaista. Mielessäni ehti vilahdella jo kaikki kivat asiat uudesta työpaikasta kosintaan asti. Viime aikoina meillä oli ollut vähän myrskyistä, ja seksiä oli ollut liian vähän.

Ketään toista ei ole eikä ole ollut seurustelumme aikana, puolisoni vakuutteli. Hän kertoi alkaneensa kokea yhä voimakkaampaa mielenkiintoa omaa sukupuoltaan kohtaan. Suhde naisen kanssa ei enää toiminut; hän ei jaksanut näytellä eikä määritellyt itseään biseksuaaliksi. Hän oli kerännyt rohkeutensa eikä voinut enää tukahduttaa tunteitaan.

Kuulin puolessa tunnissa hänen nuoruudestaan, tunteistaan ja haaveistaan enemmän kuin koskaan. Ex-poikaystäväni halusi jakaa elämänsä miehen kanssa.

Itkun jälkeen päästelin ulos raivoa ja vihaa. Sen jälkeen vierähti satoja terapiakeskusteluja ja kuukausien pohdintaa yksin ja ystävieni kanssa.

Miksi tästä erosta kestää toipua pidempään kuin aiemmista eroistani? Olimme tunteneet toisemme pitkään ja edenneet kaveruudesta parisuhteeseen. Miksi koin yhtäkkiä suunnatonta inhoa hyvää ystävääni ja rakastani kohtaan? Ja miksi hänen ilmoituksensa oli suurin suhdejärkytys koskaan?

Pidän kuitenkin itseäni avarakatseisena ja seksuaalisesti joustavana. Ystävä- ja tuttavapiirissäni on eri tavalla seksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä, ja olen nähnyt monien seksuaalisuuden muuttuvan. Miksi se tällä kertaa tuntui niin pahalta?

”Ystävieni mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä etukäteen eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta.”

Pettymyksen hetkellä syytin hetken myös itseäni, vaikka se on ihan turhaa. Välillä päädyin riitelemään ystävienikin kanssa, kun olimme asioista vielä eri mieltä. Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta vaikkapa yhteisten elokuvailtojemme aikana tai uimarannalla. Osa lohdutti surun hetkellä myös sillä, että kaikkihan me rakastamme ihmisiä – miksi sukupuolella olisi mitään väliä?

Olen selittänyt itselleni vahvoja reaktioitani muun muassa tunneshokilla. Jo itse ero oli raju uutinen. Puolisoni oli kelaillut asioita pitkään ja salassa minulta. Miksi hän ei ollut kertonut ajatuksistaan aiemmin? Nämäkin asiat harmittivat, mutta ne jäivät selvästi sukupuolikeskustelun jalkoihin.

Stressini purkautui omituisena käytöksenä ja ajatuksina, joita en osannut enää ahdistuksen keskellä hallita. Nukuin huonosti ja söin huonosti. Eksäni kanssa käyttäydyin rauhallisesti ja päätin näytellä hänelle alusta saakka, että kunnioitan hänen päätöstään. Muun ajan kiehuin itsekseni ja muiden seurassa. MIelenterveyteni vuoksi pyysin parasta ystävääni mukaani, kun hain loput tavarat pois ja jätin avaimen.  

Lopulta kaikki meni hyvin. Rankan tunnekuohunnan jälkeen olen kokenut pelkkää tyytyväisyyttä ja rauhaakin. Käsittelin asian, eikä minun tarvitse enää näytellä: osaan nyt olla onnellinenkin eksäni uudesta elämästä – sekä varsinkin omasta elämästäni.

Suuri muutos on aina hyvä tilaisuus pohtia omia intohimoja ja näkökulmia muun muassa seksuaalisuuteen sekä siihen, mitä elämältään haluaa ja kenen kanssa.

Vanha nainen

Järkytyin, kun poikaystäväni halusi erota ja jakaa elämänsä miehen kanssa

Avarakatseisuus lienee teoriaa, koska reaktio "kyläkokouksineen" oli niin vahva. Kun asia sattui kohdallesi, avarakatseisuus oli pelkkä kupla. Ei ketään voi väkisin pitää. Minusta kumppaniasikin olisi pitänyt kunnioittaa, eikä heti julkaista "paaluilmoitusta" asiasta. Kuten ystäväsikin totesivat, olisi sinun pitänyt havaita merkkejä asiasta jo aikaisemmin.
Lue kommentti

Chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulat.

Väitetään, että some on pilannut aidon yhteydenpidon. Tutkimukset kertovat, että sieltä poistuneet tuntevat itsensä onnellisemmiksi, ja moni omassakin tuttavapiirissäni on sulkenut tilinsä ainakin tilapäisesti. Minä sen sijaan olen löytänyt somesta paikan, jossa voin olla juuri niin avoin ja epätäydellinen kuin haluan.

Kutsun ryhmäämme Satuhäät-posseksi. Olemme keskustelleet jo vuosien ajan ryhmächatissa, ja uusia viestejä sinkoaa älypuhelimeni ruudulle päivittäin. Porukalla on edesmenneeseen tosi-tv-sarjaan viittaava nimi, koska sarjan intomielinen seuraaminen ja kommentointi saattoivat meidät aikanaan yhteen Facebookissa. Keskustelu keskustelulta huomasimme, että meillä on paljon muutakin yhteistä, ja niinpä chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulatkin. Meillä on hellittelevät koodinimet paitsi toisillemme myös lähipiiriemme ihmisille, ja jos elämä potkii jotakuta päähän, sympatiavyöry on vuolas. Näemme myös somen ulkopuolella niin aamukahveilla kuin yllätyssyntymäpäivilläkin, mutta tärkeimmät keskustelumme ovat yhä merkkejä ruudulla.

Ilman somea tätä porukkaa ei koskaan olisi muodostunut. Olemme eri aloilla emmekä asu lähekkäin, joten olemme tutustuneet syvällisesti vasta kirjoittamalla toisillemme. On aika hienoa, että tällaista voi tapahtua vielä tukevassa keski-iässäkin.

Elämä on keskimäärin ruuhkaista, arkista ja välillä ärsyttävää. Siksi on hyvä tietää, että muutaman hipaisun takana odottaa joukko ihmisiä, jolla on etänäkin aikaa niin syvällisille kuin tyhmillekin jutuilleni.

Sosiaalista viikonloppua!

Suomeen tulee vuosittain kiinalaisista verkkokaupoista kymmenen miljoonaa pakettia. Tavaraa saa naurettavan halvalla ja helposti, mikä ymmärrettävästi houkuttelee tilaamaan mitä ihmeellisempää kamaa ”Alilta”.

Mitä halvempi vaate tai tavara on, sitä vähemmän joku on todennäköisesti saanut palkkaa sen tekemisestä. Se ”joku” saattaa olla tehtaaseen lukittu lapsi, joka tekee töitä aamusta yöhön ja pelkää, että katto romahtaa niskaan.

Moni ajattelee, että turha maksaa merkkivaatteesta maltaita, kun samannäköisen saa netistä pilkkahinnalla. Ostamalla väärennetyn tavaran voi Suomen Tullin mukaan tukea järjestäytynyttä rikollisuutta, eikä ostaja voi tietää, missä kemikaaleissa feikki on uitettu. Myrkkyjen pelko ei ole mitään ituhippien utopiaa, se selvisi, kun tiedustelin asiaa Tullilaboratoriosta.

Suomen Tulli valvoo maahan tulevia tekstiilejä ja tavaroita – silloin kun kyse on jälleenmyyjälle saapuvasta tilauksesta. Niitä kymmeniä miljoonia suomalaisille kuluttajille tulevia Kiina-paketteja Tulli ei seulo mitenkään.

Tullin pistokokeissa tekstiileistä on löydetty kemikaaleja, joiden haittalista on pitkä: ne voivat aiheuttaa allergiaa, hormonihäiriöitä ja syöpää. Miksi kukaan haluaisi pukea päälleen tai varsinkaan lapselleen vaatetta, jonka alkuperä on hämärän peitossa?

Alkuperän selvittäminen on todella hankalaa ja harvaa se edes kiinnostaa.

Eikä tämä ole enää vain jokaisen oma ongelma. Väärennetyt merkkivaatteet ovat löytäneet tiensä Facebookin nettikirppiksille, joissa hämmentävän hyvin kopioituja tuotteita myydään aitoina. Herää kysymys, uskaltaako kirppiksillä käydä enää kauppaa, jos ei halua vahingossa lunastaa itselleen feikkiä.

Vasta viime vuosina julkisuudessa on nostettu esiin halpatuotannon ongelmia. Valitettava seikka on, että alkuperän selvittäminen on todella hankalaa ja vielä valitettavampaa on, että harvaa se edes kiinnostaa. Suomalaisessa supermarketissa Ryhmä Hau t-paita maksaa vajaan kympin. Onko se liian kallis hinta siitä, että tavara on tullut Suomeen laillisesti Tullin seulan läpi?

Realisti

Soitto Tullilaboratorioon vahvisti: en halua tilata kiinalaisista verkkokaupoista mitään

Olen itse asunut Kiinassa muutaman vuoden, minusta nämä jutut että kaiken takana on järjestäytynyt rikollisuus on huvittavia. Kiinalaiset on kovia kauppamiehiä, haluaisin nähdä sen mafioson joka heiltä rahaa tuoteväärennöksista kerää. Toisaalta Kiinan lait on aika sallivia kopioinnin suhteen, joten väärennöksiä piisaa. Samoissa tehtaissa toki tehdään myös merkkivaatteet, ja samat työntekijät niissäkin on. Hurskastelua kuvitella että maailma paranee kun maksat jostain "Ryhmä hau" brändistä. Ne...
Lue kommentti

Facebook-ryhmissä näkyy yhä enemmän inhoselfieitä. Voisiko ne kieltää kokonaan?

”Tämä läski lähtee nyt radalle, heippa!” ”Onko kenelläkään kauheampaa kuvaa itsestään?” ”Tulin niin surulliseksi, kun katsoin kuvaani: siinä näkyy valtava valas!”

Tämän tyyppisiin ajatuksiin olen törmännyt monessa Facebook-ryhmässä, joihin jäsenet postaavat kuviaan – vaikka ryhmän ydinteemana on kehopositiivisuus. Viime viikolla tietokirjailija Petteri Järvisen julkaisema selfie herätti samoissa FB-ryhmissä paheksuntaa. Järvinen otti kuvansa tuntemattoman, isokokoisen naisen vieressä ja kirjoitti siihen ”Tästä tulee pitkä lento”. Siitä tehtiin somessa heti julkinen body shaming -tapaus.

Mutta jäikö tapauksesta mitään konkreettista käteen – muuta kuin lukuisat kannanotot Järvisen loukkaavasta käytöksestä ja vastaavasti puolustukset valittamisen oikeudesta? Ei. Tällä viikolla Petteri-gate on jo melkein unohdettu. Body shaming eli nöyryyttäminen pilkkaamalla tai kritisoimalla kehon muotoa tai kokoa ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään. Päinvastoin, sitä näkyy paljon ja erittäin hämmentävässä muodossa.

Olen yllättänyt, että kehopositiivisuutta ylistävissä, vertaistuen kaltaisesti toimivissa ryhmissä näkee niin paljon erilaisia haukkumasanoja. Ja yleensä nämä ikävät asiat on kohdistettu rakkaimpaan ystävään eli omaan vartaloon.

Kaikenikäiset ja -kokoiset naiset puhuvat itsestään Facebook-ryhmissä niin rumasti, että tulee melkein itku. Miksi ihmeessä kenelläkään pitäisi olla oikeutta haukkua itseään läskiksi? Mitä se opettaa?

”Olipa itsensä kutsuminen läskiksi sitten vitsailua tai suojautumista, se kuulostaa kamalalta.”

Olipa itsensä kutsuminen läskiksi sitten vitsailua tai suojautumista, se kuulostaa kamalalta. Eikä auta, vaikka kuinka toinen tsemppaisi ”ei, et ole kyllä mikään läski, vaan näytät ihanalta”. Kun ihmisellä on paha olla, positiivisia viestejä on vaikea ottaa vastaan.

Tein aiemmin sitä samaa kymmeniä vuosia, ja tiedän, ettei kielteisen ajatusmallin muuttaminen ole helppoa. Negatiivisista ajatuksista ei pääse eroon yhdessä yössä, ei vertaistukiryhmässä eikä varsinkaan Facebookin ryhmätuella. Kaikki hyvä tapahtuu pienin askelin ja lopputuloksen tavoittaminen voi kestää vuosia ja vaatia eri terapeutteja sekä hoitomuotoja. Suuri voitto on jo se, kun osaa puhua itselleen peilin edessä neutraalisti: että ”olen tässä ihan ok”. Tai osaa katsoa vuosi sitten otettua kuvaa ja todeta, kuinka upealta silloin näyttikään. Peilin edessä feikattu hymy ja upea fiilis tarttuvat ja tulevat helposti osaksi normaalia elämää, kun antaa niille mahdollisuuden.

Selfieiden julkaiseminen positiivisessa mielessä on aina ihailtava ja kannustavakin teko. Parhaimmillaan sen ottaminen voimaannuttaa ja kertoo tärkeästä muistosta vielä vuosienkin päässä. Mutta kun niihin liittyy bodyshaming-ajatuksia tai tykkäämisten kerjäämistä, omakuvan idea menee helposti pieleen.

Läskifiilikset ovat jokaisen oma asia ja tietenkin niistä voi myös kertoa julkisesti. Mutta jokainen tietää, että parhaan ystävän haukkuminen julkisesti läskiksi on erittäin raaka teko. Itsensä rakastamisen opetteleminen voi olla elinikäinen matka. Mutta se hetki, kun tajuaa, että itsensä haukkumisesta ei ole mitään hyötyä, on niin palkitseva, että se matka kannattaa tehdä.  

Silloin keho ja ajatukset alkavat tuntua koko ajan kevyemmältä. Silloin on helpompi myös huomata kauneutta ympärillään ja itsessään. Jokaisen uniikkien vartalonmuotojen lisäksi kauneutta löytyy muun muassa älykkyydestämme, myötätunnostamme ja jopa huumorintajustamme. Nautitaan mieluummin kaikesta tästä kauneudesta – myös selfieissämme!

Ännä

Hei nainen, miksi haukut itseäsi julkisesti läskiksi?

Tämä johtunee siitä, että läskejä on aina saanut ja saa vastakin haukkua ilman pelkoa leimautumisesta vihapuhujaksi, suvakiksi, natsiksi, rasistiksi, jne. Kaikki ovat vastuussa omasta kehostaan ja vain läskit ovat laiskoja ja hölmöjä jotka eivät pidä itsestään huolta ja aiheuttavat suuret kulut kansakunnallenme. Sitten on olemassa se toinen puoli... Sairaudet, perimä, ympäristö muuttujat jne. Vaikka sama se kun nämäkin voidaan yleisellä siunauksella niputtaa laiskuuden ja yleisen...
Lue kommentti
Heluna

Hei nainen, miksi haukut itseäsi julkisesti läskiksi?

Kannattaa lukea samaan pötköön MeNaiset-toimituksen tekemä http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/me_naiset_riisui_talta_na... Hymyilyttää, kun siinä normaalikroppaiset naiset harmittelevat vartaloasioitaan ja nyt muutama vuosi myöhemmin harmitellaan tässä tekstissä sitä, että naiset ylipäätään harmittelevat vartaloasioitaan. Söpön ristiriitaista. ;*
Lue kommentti