Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

”Tuokaa vaikka vessapaperia, kunhan tuotte jotain”, sanoi graduseminaarini ohjaaja.

Muistin sanat, kun Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kirjoittaja tuskaili puolisonsa saamattomuutta. Siippa oli vitkutellut gradun tekoa jo vuosia. Koko perhe eli lopputyön varjossa, eikä puoliso voinut hakea haluamiaan töitä.

Juttelimme aiheesta kavereiden kanssa. Moni myönsi, että omakin lopputyö roikkui ties kuinka monetta vuotta. Jotkut olivat jättäneet koko gradun sikseen. Työelämä oli vienyt mukanaan, eikä kukaan kysellyt papereiden perään. Useat olivat tuskailleet pitkään saamattomuuden kourissa ja suhauttaneet työn nopeasti kasaan, kun itseinho kasvoi liian suureksi.

Saako ihminen itsestään mitään irti, vaikka kukaan ei ole vieressä komentamassa?

En ollut itsekään mikään reippain tekijä. Olin graduntekovaiheessa jo työelämässä ja ajattelin, että kirjoitan opinnäytteeni lomalla. Niinpä pilasin kaikki lomani välttelemällä gradua. Kun sain itseni liikkeelle, homma oli tietysti tuskatonta. Loma, jolloin kirjoitin gradun, on jäänyt mieleeni mukavampana kuin ne kaikki vapaat, joina lykkäsin tehtävään tarttumista.

Itsenäiset lopputyöt testaavat viime kädessä pelkästään sitä, saako ihminen itsestään mitään irti, vaikka kukaan ei ole vieressä komentamassa. Pystyykö sulkemaan kännykän, selaimen ja telkkarin ja lopettamaan pölyjen pyyhkimisen, alusvaatteiden viikkaamisen ja muut sijaistoiminnot ja aloittamaan ajattelun? Monille meistä se on kaikkea muuta kuin helppoa.

Wait but Why -blogia kirjoittava Tim Urban jakaa prokrastinoijat eli vetkuttelijat kolmeen ryhmään: Disastinatorit eivät saa aikaan mitään. Tähän joukkoon kuuluu paljon vapaita ajatustyöläisiä ja esimerkiksi jatko-opiskelijoita, joiden työn eteneminen on täysin heidän omalla vastuullaan. Impostinatorit taas täyttävät päivänsä pikku puuhilla ja ovat kaiken aikaa kiireisiä, mutta tärkeät asiat jäävät aina tekemättä. Successtinatorit saavat kenties näkyviä tuloksia aikaan, mutta tarvitsevat tiukkoja deadlineja ja muuta ulkoista painetta. Tuloksia syntyy, mutta kiire ja stressi uhkaavat terveyttä.

Ruokakaupassa käynti on helppoa, mutta kirjeen vienti postilaatikkoon lähes mahdotonta.

Vitkuttelua voi kuitenkin oppia jossain määrin hallitsemaan. Lykkäämiseen auttaa joskus pelkästään se, että tiedostaa taipumuksensa. Jos huomaa klikkaavansa auki Youtuben, kun pitäisi tehdä töitä, on syytä vetää henkeä ja muistuttaa itseään siitä, mitä oli tekemässä.

Töiden välttely johtuu osittain vääristyneestä perfektionismista ja huonosta itsetunnosta. Gradut jäävät tekemättä usein niiltä, jotka haluavat hyvän arvosanan ikään kuin varmistuksen siitä, että he ovat tosi fiksuja.

Toinen syy saattaa olla vaikeus vaihtaa kaistaa omassa päässä. Rutiineja on vaikea rikkoa. Ruokakaupassa käynti on helppoa, mutta kirjeen vienti postilaatikkoon lähes mahdotonta.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Lähes joka paikassa soi nykyään taustamusiikki. Se ei haittaisi, jos sillä olisi joku tarkoitus, mutta yleensä se on persoonatonta ja koneellista melua, joka lähinnä ärsyttää.

Havahduin kesken pomppimisen siihen, että oli ihan hiljaista. Siis hiljaista, jos ei lasketa ihmisten reippailusta kantautuvaa normaalia töminää ja ilakointia. Ei mitään musiikkia missään. Ilmeisesti äänentoistolaitteissa oli jotain vikaa. Edellisellä kerralla sisäurheilupuistossa oli pauhannut terävä biitti koko kaksituntisen ajan.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke. Kiinnitän siihen huomioni melkein ensimmäisenä, kun saavun johonkin uuteen tilaan. Eikä pinnani ole mielestäni edes erityisen kireällä.

Terveiset myös muuten niin ihanalle kampaajalleni, en kehdannut viime kerralla valittaa, mutta sielläkin saa melkein huutaa, jotta saa ”taustamusiikin” yli sanottua, mitä väriä päähänsä haluaa.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke.

Lomailimme viime syksynä isossa perhehotellissa. Kasaricoverit ja abbat jytäsivät aamusta iltaan hotellin piha-alueella. Illalla pää jyskytti tyynyä vasten niiden tahdissa. Nukkumisesta oli turha haaveilla, vaikka lepäämäänhän lomalle oli lähdetty. Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit. Jos haluaisin jorata kaikki illat, niin menisin baariin tai discoon remuamaan, enkä etsisi rauhaa hotellihuoneesta. Paluulennolla musiikin tapainen pimputti nousujen ja laskujen aikana, jopa yöllä.

Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit.

Hiljaisuus on nykyajan luksusta, sillä sen saavuttamiseksi pitää nähdä aktiivisesti vaivaa. Kuuntelen paljon musiikkia, mutta on eri asia soittaa sitä kuulokkeista lenkillä tai bussimatkalla silloin, kun se on oma valinta. Ja kyllä, maailmaan kuuluvat kaikki mahdolliset elämisen äänet, ja niin pitääkin olla. Varsinkaan lapsiperheessä mölyä ei pääse pakoon mihinkään. Mutta jokaista julkista tilaa ei tarvitse täyttää ylimääräisellä taustamelulla, jolla ei ole kuulijoille järinkään suurta merkitystä. Simppelissä hiljaisuudessa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin.

 

Parasta viikonloppua!

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ovatko ne? kysyy Ulla Virtanen kolumnissaan.

Sinkkuaikoinani harkitsin siivoojan palkkaamista pikkuruiseen helsinkiläisyksiööni. Sain heti kuulla monelta taholta, että kyllähän nyt yksiö pitää siivota itse. Yritin kysellä, että onko olemassa jonkin kokoraja, minkä kokoista asuntoa ei ole enää pakko siivota itse. En saanut vastausta. Pakkokeskeinen ajattelumalli ei olekaan vastauskeskeinen.

Seuraavan pakon eteen jouduin muuttaessani yhteen poikaystäväni kanssa. Aloin yhtäkkiä saada tuttaviltani reseptejä, joita voisin nyt näppärästi kokata kotona. Tuttavapiirini tietää, etten osaa enkä tykkää kokata. He tietävät hyvin, että olen ihminen, joka ei ymmärrä, miksi keittiön hellassa on muita lämpövaihtoehtoja kuin 0 ja 6. Mielestäni hauduttaminen on hifistelijöiden hommaa, ja vedenkin voi polttaa pohjaan. Mutta avoliitossa asuvan naisen on kai pakko kokata.

Kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa.

Kokkauskyvyttömyydestäni johtuen lienee ymmärrettävää, että kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa. Innokas myyjäparka koitti auttaa: ”Teillä varmasti on jo mikrotimanttiraastin.” Suuni levähti hämmästyksestä auki ja koitin salamannopeasti miettiä, voisiko meillä olla sellainen. Onko meillä timantteja raastettavaksi? Miksi haluaisimme raastaa niitä?

Vastasin myyjälle, etten tiedä, mistä on kyse. Nyt myyjän suu vuorostaan levähti auki. ”Siis miten ei voi olla”, hän sopersi järkyttyneenä. Kohta olin kaupasta ulkona yhtä raastinta ja isoa kattilaa rikkaampana. Kyllä! Päädyin siis ostamaan myös kattilan, jotta voin kätevästi hauduttaa pataa pakastimeen samalla, kun käytän raastintani raastelemisasioihin. Pitäähän sitä nyt ammattilaista uskoa!

Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle.

Kun kerroin tuttavilleni ostoksestani, he riemastuivat: ”Se on niiiiin paras, kun sillä voi raastaa vaikka sitruunankuorta.” Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle. Sen päivän tullessa oletan kokevani suuren täyttymyksen ja ymmärrän paikkani maailmassa. Samalla hetkellä löydän varmasti myös alusvaatteiden viikkaamisen ja tavaroiden kiittelemisen onnen. Ja lopuksi raastan raastimella Konmari-kirjat ja itseni.

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ne asiat ovat usein vain kovin suhteellisia. Kun puhutaan vaikkapa ruuasta, Afrikassa pakko voi tarkoittaa sitä, että ihmisen nyt vain on syötävä pysyäkseen hengissä. Minun kaveripiirissäni on pakko varoa sokeria. Syyriassa on pakko varoa pommeja, mutta helsinkiläisen on pakko harrastaa cross fitiä.

Pakkojen keskellä lohtua voi saada vaikka timanttiraastimesta: humpuukistakin voi löytää iloa ja tarkoitusta. Ja lopulta me kuollaan kaikki. Se taitaa olla se ainoa todellinen pakko.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Avoliitossa naisen on pakko kokata ja muut kummalliset pakot

Ans kattoo ny, jos tuo päänsiirto toiseen kroppaan onnistuu niin epäilen ettei eliitin ole kohta pakko enää kuolla, ainakaan nykyisissä rajoissa, jos pää vain kestää. Ullallakin olisi hyvä kroppa jollekin älykölle tai eliitin edustajalle, vaikka Jörn Donnerille, Timo Soinille, Jari Tervolle yms jotka alkavat varreltaan olla "valmiita tähän maailmaan". Pitäisi vain kehittää joku salva tai peräpuikko jolla Ullan pään saisi surkastumaan tai sulamaan pois, ehkä joku terästetty peräpukamavoide...
Lue kommentti

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Tuntuuko joku asia elämässä liian pelottavalta tai ylitsepääsemättömältä? Silloin kannattaa kokeilla norsuteoriaa!

Pilko elefantti ihan pikkiriikkisiin osiin ja syö pala kerrallaan. Siinäpä yksi parhaista elämänohjeista, jonka olen kuullut. Ystäväni hokee norsuvertausta aina, kun jonkun asian tekeminen tuntuu liian pelottavalta tai ylitsepääsemättömältä. Ohje sopii niin työhön kuin muihinkin isoihin tai tärkeisiin tavoitteisiin elämässä. Ja ihan erityisen hyvin norsuteoriaa voisi soveltaa kaikkiin uudenvuodenlupauksiin tai pieniin ja suuriin elämänmuutoksiin, joista haaveilemme.

Niin simppeliä, mutta niin totta. Norsu on pelottava ja kunnioitusta herättävä olento. Mutta omat unelmat kannattaa palastella niin helposti lähestyttäviksi kuin mahdollista. Muuten ne jäävät ikuisiksi unelmiksi.

Erityisen hyvin norsuteoriaa voisi soveltaa kaikkiin uudenvuodenlupauksiin tai pieniin ja suuriin elämänmuutoksiin, joista haaveilemme.

Ei ole järkeä yrittää rysäyttää vimmaisesti kaikkea kerralla valmiiksi. Ei päivässä, ei viikossa eikä välttämättä edes vuodessa. Kukaan ei saa ahdettua norsua napaansa yhdellä nielaisulla, vaikka mieli tekisi. Mieluummin kannattaa laatia itselleen useita pieniä tavoitteita. Sellaisia, että ne ovat mahdollisia myös saavuttaa. Jos joku etappi menee välillä plörinäksi, niin ei kannata heittää hanskoja tiskiin, uusia kyllä riittää.

Itse olen tyypillinen norsun ahmija, kaikki tänne ja heti -tyyppinen ihminen, jolle päämäärä on aina ollut tärkeämpi kuin matka sinne. Stressiähän siitä seuraa, tekemisen iloa vieläkin vähemmän. Tai vielä hölmömpää: jos jokin asia on tuntunut liian kunnianhimoiselta, olen jättänyt sen kokonaan tekemättä sillä tekosyyllä, ettei siitä kuitenkaan mitään tule.

Mutta tämä vuonna aion opetella kärsivälliseksi norsun pilkkojaksi, joka ottaa ilon irti myös itse tekemisestä.

Silti aina on ihan voittajaolo, kun se viimeinenkin pala norsua on selätetty.

Ihanaa viikonloppua!