Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

”Tuokaa vaikka vessapaperia, kunhan tuotte jotain”, sanoi graduseminaarini ohjaaja.

Muistin sanat, kun Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kirjoittaja tuskaili puolisonsa saamattomuutta. Siippa oli vitkutellut gradun tekoa jo vuosia. Koko perhe eli lopputyön varjossa, eikä puoliso voinut hakea haluamiaan töitä.

Juttelimme aiheesta kavereiden kanssa. Moni myönsi, että omakin lopputyö roikkui ties kuinka monetta vuotta. Jotkut olivat jättäneet koko gradun sikseen. Työelämä oli vienyt mukanaan, eikä kukaan kysellyt papereiden perään. Useat olivat tuskailleet pitkään saamattomuuden kourissa ja suhauttaneet työn nopeasti kasaan, kun itseinho kasvoi liian suureksi.

Saako ihminen itsestään mitään irti, vaikka kukaan ei ole vieressä komentamassa?

En ollut itsekään mikään reippain tekijä. Olin graduntekovaiheessa jo työelämässä ja ajattelin, että kirjoitan opinnäytteeni lomalla. Niinpä pilasin kaikki lomani välttelemällä gradua. Kun sain itseni liikkeelle, homma oli tietysti tuskatonta. Loma, jolloin kirjoitin gradun, on jäänyt mieleeni mukavampana kuin ne kaikki vapaat, joina lykkäsin tehtävään tarttumista.

Itsenäiset lopputyöt testaavat viime kädessä pelkästään sitä, saako ihminen itsestään mitään irti, vaikka kukaan ei ole vieressä komentamassa. Pystyykö sulkemaan kännykän, selaimen ja telkkarin ja lopettamaan pölyjen pyyhkimisen, alusvaatteiden viikkaamisen ja muut sijaistoiminnot ja aloittamaan ajattelun? Monille meistä se on kaikkea muuta kuin helppoa.

Wait but Why -blogia kirjoittava Tim Urban jakaa prokrastinoijat eli vetkuttelijat kolmeen ryhmään: Disastinatorit eivät saa aikaan mitään. Tähän joukkoon kuuluu paljon vapaita ajatustyöläisiä ja esimerkiksi jatko-opiskelijoita, joiden työn eteneminen on täysin heidän omalla vastuullaan. Impostinatorit taas täyttävät päivänsä pikku puuhilla ja ovat kaiken aikaa kiireisiä, mutta tärkeät asiat jäävät aina tekemättä. Successtinatorit saavat kenties näkyviä tuloksia aikaan, mutta tarvitsevat tiukkoja deadlineja ja muuta ulkoista painetta. Tuloksia syntyy, mutta kiire ja stressi uhkaavat terveyttä.

Ruokakaupassa käynti on helppoa, mutta kirjeen vienti postilaatikkoon lähes mahdotonta.

Vitkuttelua voi kuitenkin oppia jossain määrin hallitsemaan. Lykkäämiseen auttaa joskus pelkästään se, että tiedostaa taipumuksensa. Jos huomaa klikkaavansa auki Youtuben, kun pitäisi tehdä töitä, on syytä vetää henkeä ja muistuttaa itseään siitä, mitä oli tekemässä.

Töiden välttely johtuu osittain vääristyneestä perfektionismista ja huonosta itsetunnosta. Gradut jäävät tekemättä usein niiltä, jotka haluavat hyvän arvosanan ikään kuin varmistuksen siitä, että he ovat tosi fiksuja.

Toinen syy saattaa olla vaikeus vaihtaa kaistaa omassa päässä. Rutiineja on vaikea rikkoa. Ruokakaupassa käynti on helppoa, mutta kirjeen vienti postilaatikkoon lähes mahdotonta.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

”En ollut ajatellut, että paljaassa navassani olisi mitään ihmeellistä”, kirjoittaa näyttelijä Jenni Kokander kolumnissaan.

Pari viikkoa sitten somessa keskusteltiin Tanssii tähtien kanssa -kilpailijan Hanna Sumarin alleista. Osa kommenteista oli loukkaavia, kuten ”miten tuon ikäinen nainen kehtaa esiintyä hihattomassa mekossa” . Mutta oli myös kannustavia viestejä, kuten ”hienoa, kun uskallat olla oma itsesi”.

Kävin heti kurkkaamassa Hannan kuvia. Näin niissä upean karismaattisen ammattiesiintyjän, jolla oli vilkkuvat silmät.

Mutta miksi jopa positiiviset ja kannustavat kommentit ärsyttivät minua?

Miten kaikkien viidakontähtösten ja temptationislandien rinnalla minun paljas mahani oli erityisen ”rohkea veto”.

Tein itse Putouksen kutoskaudella sketsihahmona napatanssiesityksen, jossa keikutin hyllyvää vatsaani, ja kyllä siinä allitkin lätkyivät. Jokin lehti oli otsikoinut jutun esityksestäni ”Jenni Kokanderin rohkea veto”.

Somekanavani täyttyivät riemastuneista viesteistä: Kiitos Jenni, ettet häpeä itseäsi! Olet meidän kaikkien isojen tyttöjen sankari! Ihailen itsetuntoasi!

Palaute hämmensi ja teki minut todella surulliseksi.

En ollut ajatellut esitystäni mitenkään rohkeana vetona. Olen aina ajatellut olevani ihan tavallinen nainen.

En ollut ajatellut, että paljaassa navassani olisi mitään ihmeellistä. En ymmärtänyt, miten kaikkien viidakontähtösten ja temptationislandien rinnalla minun paljas mahani oli erityisen ”rohkea veto”.

Miksi ajatellaan, että nainen, joka ei ole kokoa 36/38, on automaattisesti epätyytyväinen kroppaansa?

Toki minäkin puristelen vatsamakkaroitani välillä peilin edessä ja päätän jokaisen mässäilysession jälkeen aloittaa kaalisoppadieetin heti huomenna, mutta näinhän taitavat toimia kaikenkokoiset naiset.

Meille tyrkytetään kuvaa epätoivoisista lihavista ihmisistä, joita kiusataan ja syrjitään kaikkialla.

Tunnen nimittäin paljon tissikkäitä ja pyllykkäitä naisia, joilla on rautainen itsetunto. Toisaalta tunnen myös monta todella hoikkaa naista, jotka eivät suostu menemään uimahalliin, koska häpeävät timmiä kroppaansa.

Meille tyrkytetään kuvaa epätoivoisista lihavista ihmisistä, joita kiusataan ja syrjitään kaikkialla. Pullukat juoksevat juoksumatolla ja juovat smoothieita, jotta kelpaisivat puolisoilleen.

Ylipaino on iso kansanterveydellinen ongelma, ja tietysti minäkin liputan terveellisten elämäntapojen puolesta.

Äitinä yritän kasvattaa lapsistani ihmisiä, joilla on terve, luonnollinen ja kunnioittava suhde ruokaan ja omaan kehoonsa.

Silti unelmoin maailmasta, jossa erilaisuuteen suhtauduttaisiin aina itsestäänselvyytenä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

 

Mahakas

Milloin hyllyvän vatsan näyttämisestä tuli rohkea teko?

Kun elämässä on kokenut ja nähnyt muutakin, niin huomaa kuin toisarvoista on se "täydellinen" kroppa. Ja itse ehkä voin sanoa että olen tyytyväinen että olen elänyt, kasvanut lapsesta teiniksi aikana jolloin ei ollut tätä nykyajan ulkonäkökeskeisyyttä. Olen mieluummin epätäydellinen ja siksi juuri täydellinen makkaroineni ja alleineni
Lue kommentti

Jääräpäinen karvakasa, uskollinen rakastaja.  Kun edellinen suuri koirapersoonamme kuoli, päätimme, ettei perheeseen tulee enää ikinä uutta lemmikkiä. Vaan toisin kävi.

Kotona on seinä täynnä vanhoja valokuvia perheenjäsenistä, purjehdusreissuista ja muista onnellisista hetkistä. Yhdessä niistä on riehuva, musta koira pää alaspäin. Jo vuosia sitten kuollut lemmikki, joka oli legenda jo eläessään. Samainen koira kulkee yhä mukana suvun tarinoissa eeppisenä hahmona, lähes liikuttavan uskollisena kaverina, jonka pohjatonta jääräpäisyyttä ja ylitsevuotavaa rakkautta ei voi verrata mihinkään. Alun perin se tuli taloon arkana ja kaltoin kohdeltuna raasuna. Nimensä se sai italialaisen katupojan mukaan.

Ja on seinällä kuva myös honkkelista pennusta. Toinen korva on noussut pystyyn, toinen vasta sojottaa mihin sattuu. Tämänkin kuvan ottamisesta on jo yli kymmenen vuotta. Uusimmissa kuvissa erottuvat harmaa kuono ja kaihin samentamat, lähes sokeat silmät. Viikonloppuna kiersimme saaren. Viiden kilometrin matka jäykisti nivelet moneksi päiväksi. Eikä ole kuin pari vuotta siitä, kun 20 kilometrin hiihtoreissun jälkeen lenkkikaveri oli lähes heti valmis uuteen seikkailuun.

”Samainen koira kulkee yhä mukana suvun tarinoissa eeppisenä hahmona, lähes liikuttavan uskollisena kaverina, jonka pohjatonta jääräpäisyyttä ja ylitsevuotavaa rakkautta ei voi verrata mihinkään.”

Vanha koira on monella tapaa viisas, se kulkee rinnalla kuin ajatus. Vaikka askel välillä pettää ja näkö on mennyt, koira luottaa ihmisiin ja selviää päivistä vanhojen rutiinien avulla. Se osaa tutut kävelylenkit ja erottaa oman perheen ja naapureiden autojen äänet jo kaukaa. Lapsiperheessä ruuhkavuosien kiirettä väistelleenä se tietää, mihin aikaan päivästä sen hetki on koittanut. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään muiden jo nukkuessa se tunkee koko 55 kilon voimalla päänsä syliin rapsutettavaksi.

Edellisen suuren koirapersoonan kuolema oli aikanaan niin kova paikka, että päätimme, ettei perheeseen tulee enää ikinä uutta lemmikkiä. Kokonaisen kuukauden maltoimme elää ilman. Sama suru ja luopuminen on väkisinkin edessä taas parin vuoden sisällä. Mutta nyt olemme jo etukäteen päättäneet, että seinälle kehystetään vielä joskus kuva uudesta perheenjäsenestä. Sillä kuten kylässä käynyt pieni poika totesi: Koiranpennun kuva on hieno, uuden tarinan alku. Ja muistojen!

Koomikko Ulla Virtanen kertoo kolumnissaan, kuinka hän kävi läpi surutyön kaikki vaiheet, kun puolet hänen kasvoistaan halvaantui.

Haluatko kuulla salaisuuden? Yläpuolella olevassa kuvassani minulla on kasvohalvaus. Kyllä! Siksi en väläytä isoa hymyä vaan olen vakavaa tyttöä. Vaikka kasvoistani oli puolet halvaantunut, saimme viime syksynä otettua kolumnikuvan määräaikaan mennessä – kiitos ihanan taustatyöryhmän.

Näyttelijän ainoa työkalu on oma keho. Kasvohalvausdiagnoosi ei siis kauheasti ilahduttanut, etenkin kun tiedän, kuinka naisnäyttelijän työnsaanti hankaloituu iän karttuessa.

Minusta tulisi hullu kissamummo yksin pirtissä!

Kävin läpi surutyön kaikki vaiheet. Aluksi työtehtävät eivät minua huolettaneet.

Ensimmäiset päivät vain naureskelin asialle ja tein roikkuvalla naamallani liian monta Merirosvokapteeni Virtanen har-har-har- sekä Suihkulähde vuotavasta suupielestä -imitaatiota. Ihan varmasti löytyisi monta näytelmää ja elokuvaa, joissa tarvittaisiin puolinaamaista naisnäyttelijää! Niin kuin esimerkiksi Batman-elokuvat. Menestys Hollywoodissa varma!

Ystäväni alkoivat pian toivoa, että kasvohalvauksen sijaan olisin saanut akuutin mykkyyskohtauksen.

Jossain vaiheessa sairauslomaa aloin kuitenkin turhautua – ja googlailla. Siirryin vaiheeseen epätoivo. Sain tietää, että halvaus saattaisi kestää jopa vuoden tai jopa koko loppuelämän. Sen lisäksi diagnosoin samalla itselleni myös kaikkea hullun lehmän taudista kivessyöpään. Romahdin.

Poikaystäväni silitteli päätäni, kun paruin urani ja koko elämäni olevan ohitse. Minusta tulisi hullu kissamummo yksin pirtissä! Poikaystäväni huomautti, etten asunut yksin eikä minulla ollut kissoja eikä pirttiä. Mutta surutyön tässä vaiheessa kaikki oli minulle mahdollista.

Höyrypäissäni löysin kaikki mahdolliset sivuoireet eli kuukasvot ja painonnousun.

Epätoivosta siirryin pahimpaan vaiheeseen, itsekeskeiseen turhamaisuuteen. Kun kortisonilääkitys ja lepo alkoivat tehota, tutkiskelin kortisonin sivuvaikutuksia. Höyrypäissäni löysin kaikki mahdolliset sivuoireet eli kuukasvot ja painonnousun. Tulkitsin ne niin, että tulisin lihoamaan vähintään sata kiloa viikossa. Itku kurkussa lähetin kolumnikuvieni stylistille viestin, etten tulisi mahtumaan mihinkään vaatteisiin.

Tämä vaihe hävettää minua. Kuinka hömppä pitää olla, että pelkää mahdollista painonnousua enemmän kuin sitä, että toinen silmä ei mene halvauksen vuoksi enää koskaan kiinni?

Selvisin vähällä. Kuukaudessa olin jo lähes parantunut. Ja jos jotakin, niin halvaus auttoi arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani. Jo niissä kolumnivalokuvauksissakin pyysin photoshoppaamaan ryppyjä kasvoilleni. Mieluummin ryppyjä ja ilmeet kuin tunteeton vahakasvo.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

 

Himmennintoiminto

Kasvohalvaus auttoi minua arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani

Että sellainen vaikeuksien kautta voittoon juttu. Itse antaisin tässä tapauksessa pisteet kirjoittajan miehelle, koska moni nainen olisi jo tuollaisessa tilanteessa lähtenyt lätkimään jos miehelle olisi käynyt samoin. Ehkäpä Ulla on muitakin piilotettuja avuja jonka vuoksi mies oli valmis pitämään puunaamaisenkin naisen, itse vetäisin johtopäätöksen suoraan erääseen evvk:n jaksoon jossa Ulla kertoi näistä avuistaan...
Lue kommentti
Facialis parese

Kasvohalvaus auttoi minua arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani

Aihe on minulle tuttu, sillä rakas poikani on syntymästään saakka kärsinyt kasvohalvauksesta. Mistä halvaus johtuu, sitä ei ole kukaan pystynyt meille kertomaan. Poikani on hyvännäköinen nuori mies, mutta kasvohalvaus on ollut hänelle niin tuskaa, ettei sitä voi sanoin kuvata. Nämä kuukauden tai parin kasvohalvauksesta kärsineet eivät ymmärrä, millaista on jatkuvasti olla vinokasvoinen "vahakasvo" elämän loppuun saakka. Kaikki selfiet ja hymyilyt, uusiin tilanteisiin menemiset, esiintymiset jne...
Lue kommentti

Miten voi opettaa pienelle tytölle, ettei kaikesta tarvitse stressata vatsaansa kipeäksi?

Kauhea pelko siitä, ettei osaakaan tehdä jotain asiaa tai se ei onnistu ihan täydellisesti. Sellainen moni meistä on pienenä ollut ja on yhä. Sellainen on myös yhdeksänvuotias kummityttöni. Skarppi, taitava ja lahjakas, mutta silti jännittää ja vaatii itseltään huippusuorituksia koulussa ja harrastuksissa. Kotona näitä odotuksia ei ruokita, eikä koulussa. Päinvastoin. Suorittamista on yritetty hillitä kaikin keinoin.

Ei auta yhtään, että kokeista tulee kymppejä. Ja hyviä numeroita tulisi varmasti paljon pienemmälläkin pinnistelyllä. Kaikessa pitää olla huippu. Mikään ei saa mennä mönkään. Eikä ainakaan saa olla huonompi kuin muut.

Eikä hän ole yksin. Olisi epäreilua väittää supersuorittamista ja itseltään vaatimista vain pienten tyttöjen ja naisten ongelmaksi. Mutta jostain syystä naiset ovat siinä ihan kaikkien alojen eksperttejä.

Jostain syystä naiset ovat siinä ihan kaikkien alojen eksperttejä.

Suorittajasankarit vertailevat itseään muihin ja asettavat itselleen tavoitteita, joissa rima on kuutakin korkeammalla. Miten pienille tytöille ja ylipäänsä kenellekään voisi tolkuttaa, että kunnianhimo on hyvä piika mutta huono emäntä. Välillä, tai oikeastaan aika usein, vähän vähempikin riittää. Joka asiasta ei tarvitse stressata vatsaansa kipeäksi.

Entinen työkaverini kiteytti oivallisesti: Kunnianhimon pitää viedä eteenpäin ja kannustaa tekemään asioita paremmin. Mutta se ei saa syödä voimia ja polttaa loppuun. Silloin se ei palvele mitään tarkoitusta.

Valokuvaaja Erika Lind kuvasi tuoreeseen Me Naiset -lehteen naisia, jotka ovat olleet itselleen ihan erityisen ankaria. Naisia, jotka ovat etsineet ja löytäneet itsestään vain ja ainoastaan virheitä. Erika halusi osoittaa, että kaikki he ovat kauniita. Erikan kaltainen ihminen pitäisi jokaisella olla elämässään. Ystävä, läheinen tai työkaveri, joka jaksaisi etsiä ja osoittaa, mitä hyvää meissä on. Kertoisi sen sellaisinakin päivinä, kun itse siihen kaikkein vähiten uskomme.