Lenkkireittini varrella Itä-­Helsingissä on paljon söpöjä siirtolapuutarhoja. Kesällä ne ovat täynnä hyörinää ja reippaita puutarhureita, mutta syksyisin ne muuttuvat haikean kauniiksi kummituskaupungeiksi. Kesän kukkaloistosta jää jäljelle vain pystyssä törröttäviä, mustuvia korsia. Omenapuut ojentelevat paljaita oksiaan taivasta vasten, sade piiskaa pienten mökkien lasiruutuja, ­eikä kukaan tule poluilla vastaan.

Kun viimeksi juoksin siirtolapuutarhaan iltahämärissä, näin jotakin yllättävää: yhden mökin ikkunassa paloi kynttilä. Sisällä istuivat mies ja nainen. Heillä oli kädessään mukit, ja he näyttivät juttelevan. Se oli maailman kotoisin näky.

Jouduin äkkiä syvän kaipuun valtaan. Ympäröivä ­pimeys tuntui vielä pimeämmältä. Kotiin oli vain kymmenen minuutin matka, mutta etäisyys tuntui valtavalta.

Melkein teki mieli mennä ­koputtamaan ovelle ja kysyä, saisinko tulla turvaan pimeästä ja juoda kupillisen. (Sen sijaan lähdin pikaisesti liikkeelle, ennen kuin mökissäolijat huomaisivat töllötykseni ja soittaisivat poliisit.)

Myöhemmin kotona laitoin kynttilät palamaan olohuoneeseen ja tein kaakaota ja sämpylöitä. Yritin luoda saman kotoisen lämmön ympärilleni. Ja mukava iltahan siitä tuli, ei siinä mitään – mutta ei se aivan lyönyt vertoja aavemaisen siirtolapuutarhan ainoalle kynttilälle. Sähkövalot, kannettavat tietokoneet ja tiskivuoret veivät parhaan terän tunnelmasta.

Joskus tuntuu siltä, että kotoinen tunnelma syntyy parhaiten jossakin ihan muualla kuin kotona – esimerkiksi ­mökillä, hotellihuoneessa, teltassa tai peitoista tehdyssä majassa. Kodin tunne on vahvimmillaan silloin, kun leikitään kotia. Kaikki lapset rakastavat majan­rakennusta, vaikka heillä olisi oma, kiva huone täynnä leluja. Tätä voisi kai nimittää Viisikko luolassa -ilmiöksi: maailma on aina täynnä vaaroja, salakuljettajia, timanttien ryöstäjiä ja seikkailuja, mutta niin kauan kuin ihminen istuu luolassa kavereittensa kanssa ja joku jakaa ­suklaakeksit, kaikki on paremmin kuin hyvin.

Viisikko luolassa -ilmiö ei suinkaan koske pelkästään lapsia. Aikuiset ovat vähintään yhtä innokkaita koti­leikkijöitä. He jättävät stressin, arkiset puuhat ja liiallisen maallisen rojun kaupunkikotiin ja lähtevät mökille: Tämä olisi äiti, ja tämä tekisi nyt kaasuliedellä pussikeittoa, joka olisi näiden viimeinen ruoka. ­Tämä olisi isä, ja tämä ­tekisi tulen takkaan, ettei koko perhe paleltuisi täällä viha­mielisessä, villissä luonnossa.

Ihana, tiivis tunnelma syntyy siitä, kun ollaan yhtä aikaa sekä poissa että kotona. Parhaassa kotileikissä on mukana vain tärkein: katto pään päällä, ruokaa ja rakkaimmat ihmiset. Ja tietysti varmuus siitä, että lopulta leikki loppuu ja kylmästä mökistä pääsee takaisin omaan keskuslämmitettyyn arkeen.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Minut saa hiljaiseksi, kun keskustelu kääntyy marjojen pakastamiseen, uusi päätoimittaja Iina Artima-Kyrki kirjoittaa.

Viime numerossa Me Naisten päätoimittajan tehtävät jättänyt Johanna Lahti sanoi teille heipat. Paljon onnea Johannalle uuteen! Nyt on minun vuoroni sanoa moikka! Koska aloitan Me Naisten uutena päätoimittajana, pitäähän minun kertoa teille jotain siitä, mikä itse olen naisiani.

Ammatin jo tiedättekin. Ja meille naisille ikä on vain numero. Fyysisiltä ulottuvuuksiltani olen niin lyhyt, ettei siitäkään kannata tehdä numeroa.

Valokuvat teini-ikäisestä Iinasta on revitty palasiksi ja nielty. 

Mutta mitkä asiat paljastavat sen, millainen ihminen on? Ihan kauhean vaikeaa. Hyvillä ystävilläni on tähänkin toki selvä kanta: kerro ainakin, että olet futismutsi (no olen, mutta en kovinkaan puhdasverinen, sillä en osaa leipoa mokkapaloja) ja että olet Lahdesta. Miksi se muuten pitää aina mainita? Muutin pois Lahdesta yli 20 vuotta sitten. Mutta sanotaan, että vaikka tyttö voi lähteä Lahdesta, Lahti ei ikinä lähde tytöstä.

Facebookin nuoruuskuvahaasteesta olin lähinnä kauhuissani. Jos joku ikinä vielä erehtyy kysymään, niin valokuvat teini-ikäisestä Iinasta on revitty palasiksi ja nielty. Ylioppilasjuhlien jatkoilta otetussa kuvassa näytämme kaksossiskoni kanssa yhtä myrtseiltä kuin Kummelin Tuija ja Satu. Hyvin epätyypillistä näin aikuisiällä, sillä olen ihminen, joka nauraa paljon ja helposti.

Sienessä käyn vain, jos apaja löytyy mökin takapihalta.

Mutta silloin, kun keskustelu kääntyy marjojen pakastamiseen, istun hiljaa ja tuijotan seinää. Sienessä käyn vain, jos apaja löytyy mökin takapihalta. Kova olen kyllä niitä(kin) syömään!

Muuten olen aika kätevä emäntä. Tästä uudesta työstä olen enemmän kuin innoissani. Toivon, että meillä on edessä paljon hienoja yhteisiä hetkiä. Me Naisilla on fiksut, vaativat ja huumorintajuiset lukijat. Lupaan tehdä parhaani sen eteen, että toimitamme teille jatkossakin mahdollisimman hyvää lehteä ja verkkoa.

Yllä luetellut asiat kertovat minusta vain vähän. Mutta mitä ikinä haluattekin tietää, lupaan vastata vielä tällä samaisella palstalla. Kysymyksiä ja ylipäätään kaikkea palautetta lehdestä voi lähettää suoraan sähköpostilla.

Aiemmin kirjailija saattoi joutua jumalanpilkasta oikeuteen, mutta vähemmistöjä, ulkomaalaisia ja naisia sai pilkata huoletta, Miina Supinen kirjoittaa.

Yksi lempikirjoistani on Vladimir Nabokovin Lolita. Kaunokirjallisilla mittareilla romaani on priimaa, mutta aihe on hyytävä: se kertoo aikuisen miehen ja 12-vuotiaan tytön seksisuhteesta.

Lolita oli aikoinaan kohuteos, mutta ehkä enemmänkin seksin kuin pedofilian vuoksi. Gummerus julkaisi kirjasta painoksen, jonka kannessa oli alaston nainen ja teksti ”eroottisen kirjallisuuden klassikkoja”. Eipä menisi enää läpi.

”Eroottisen kirjallisuuden klassikkoja”. Eipä menisi enää läpi.

Jokaisella ajalla on omat tabunsa ja kielletyt aiheensa. Vielä 60-luvulla kirjailija saattoi joutua jumalanpilkasta oikeuteen, mutta vähemmistöjä, ulkomaalaisia ja naisia sai pilkata huoletta. Tulevaisuudessa kauhistellaan jotakin, joka on tänä päivänä täysin salonkikelpoinen puheenaihe.

Nykypäivän tarinanikkarit saavat välillä kuulla syytöksiä kulttuurisesta omimisesta. Ensin keskiluokkainen, länsimaalainen hetero kirjoittaa romaanin vaikka maahanmuuttajasta tai transsukupuolisesta nuorukaisesta. Hän kuvaa mielestään koskettavasti hahmonsa elämää ja vaikeuksia. Lukijatkin ehkä tykkäävät. Kirjaa pidetään kenties silmiä avaavana ja tärkeänä puheenvuorona.

Aktivistit kuitenkin älähtävät. He vastustavat kulttuurista omimista. Heidän mielestään tarina on varastettu ja vääristelevä. Kirjailija ei saisi keksiä päästään etnisten ja alistettujen ryhmien edustajia, joiden elämää ei oikeasti tunne. Tämä ei ole sinun tarinasi, he sanovat.

Tilanne on uusi taiteilijoille, jotka ovat tottuneet saamaan kritiikkiä pikemmin konservatiiveilta. Nyt moitteet tulevat vähemmistöaktiiveilta, joiden puolella tekijät ovat ehkä mieltäneet olevansa.

Myös hyväntahtoisiksi tarkoitetut kuvaukset voivat olla rasistisia ja loukkaavia. Romantisoivat tarinat alkuperäiskansoista jaloina villeinä voivat olla alentuvia ja tökeröitä. Tv-sarjojen kivat maahanmuuttajat ja sympaattiset homot ovat joskus latteita stereotyyppejä.

Tänä syksynä keskustellaan Jari Tervon Matriarkka-romaanista, joka kertoo inkeriläisestä suvusta. Bloggari Veikka Lahtisen mielestä Tervon olisi pitänyt kuunnella tarkemmin inkeriläisten omia tarinoita. Tervo kun kehtasi olla edelleen sitä mieltä, että kirjoittaminen on soololaji.

Naiset lähinnä aiheuttavat harmia ja iloa olemalla seksikkäitä.

Luulen, että jokainen hyväosainenkin nainen ymmärtää ainakin pikkuisen vähemmistöaktivistien turhautumista. Maailmankirjallisuus ja populaarikulttuuri ovat täynnä mielenkiintoisia mieshahmoja. Naisia on vähän, ja he ovat lähinnä aiheuttamassa miehille harmia ja iloa olemalla seksikkäitä.

Kulttuurisen omimisen täydellinen välttäminen on tietysti mahdotonta. Vapaa mielikuvitus on tarinankertojan tärkein työkalu. Ilman sitä fiktio kuolee.

Meissä kaikissa on myös paljon samaa. Tarinat rohkeudesta, petoksesta, rakkaudesta ja kuolemasta vetoavat kaikkialla maailmassa.

Lue Me Naisten kaikki kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Nainen

Jesu...

...ja suurella varmuudella olet yksi niistä "hyväntahtoisista" -puhujista... mutta entäpä jos kyse olisi äidistäsi, siskostasi, tyttöystävästäsi, vaimostasi, tyttärestäsi.... hakisit suomalaisen miehen menttaliteetillä haulikon.

Puhe on hyökkäys ellei muuten niin objektivoiden joka kertoo siitä minkä arvoisena kaunista naista pidetään ja kuinka merkityksellisenä hänen tekemisiään.

Mieti jos jokainen tekosi ja sanasi arvotetaan vartalon ja kasvojen mitta puulla niin että jokainen osapuilleen vastaantuleva mies on naiselle pelkästään potentiaalinen seksikimppani ja tekeminen vain ja ainoastaan tuon puutteen korvike niin (vaikka et voisi) niin yritä edes kuvitella kuinka raskasta kauniin naisen elämä on missä tahansa elämän osa-alueessa tai työtehtävässä.

Muitakin intohimoja on kuin olla kumppani. Muitakin arvoja on kuin potentiaalinen tarve tyydyttää seksuaalisuuttaan. Naisella yhtä kuin miehellä on tarve kokea merkityksellisyyttä eikä seksipartnerius tai puolison osa sitä täytä.

Seksuaalisuus on toki ihana asia, mutta siihen tarvitaan paljon enemmän kuin räkäposkella kuolaamista ja sen herättämiseen paljon enemmän kuin hyväntahtoista möläyttelyä. Yksin jo luottamuksen herättäminen vaatii paljon enemmän.

Yömajan asukkaat pukeutuvat kuin luovan talouden ihmelapset, Anna Perho kirjoittaa.

1990-luvun alussa kuuluin sukupolvi x:ään, hengailin New Yorkin Tribecassa ja häpesin kaikkea. Vaatteitani, aksenttiani ja sitä, ettei elämäni ollut kovin coolia.

Tarkkailin Academy of Artsin laihoja, mustiin pukeutuneita oppilaita ja tajusin, etten koskaan olisi samalla tavalla viileä kuin he. Olin liikaa oliiviöljyssä paistettua spagettia syönyt tyttö, jolla ei ollut varaa edes Misfits-t-paitaan saati huumeisiin, jotka tuntuivat olevan osa taiteilijataimien auraa.

Suomeen palattuani menin paikalliseen ravintolaan pyjama päällä. Selitin ihmettelijöille, että New Yorkissa tällainen on arkipäivää. Se, että on Tribecassa luuseri, ei tarkoita sitä, että olisi sellainen Lievestuoreella!

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin.

Seurasi vaivaannuttavia vuosia, joiden aikana paitsi kuvittelin olevani uusi Arto Meller, pukeuduin kuin olisin ollut UFF-boksista löytynyt goottimestitsi, puoliksi punkkari ja puoliksi roska.

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin, ja kaikki olisi voinut päättyä tähän sekä Seppälästä ostettuun järkevään pellava-asuun.

Academy of Artsin tytöt ja pojat jäivät henkilökohtaisiksi riivaajikseni. Mitä sellaista heillä on mihin minä en voi koskaan päästä? Mikä on coolin kaava?

Mahdoton sanoa, koska coolius pohjimmiltaan pelkkää tulkintaa, sanovat Dick Pountain ja Dave Robins, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta Cool Rules -nimisen kirjan. Pountain sanoo, että tunnistamme viileät jutut automaattisesti sellaisia kohdatessamme. Niinpä muun muassa Trainspotting, Italian renessanssinaikainen etikettiopas ja homojen suvaitseminen ovat automaattisesti coolia.

Kirja jäljittää coolin olemusta aina muinaiseen Afrikkaan asti, mutta kuten aina, kaikki on suhteellista. Itse asiat – tupakointi, laihuus, musta, omituiset aurinkolasit – eivät ole itseisarvoltaan yhtään mitään, vaan meidän niihin kiinnittämämme merkitykset.

Tämän tajuaa, kun kävelee vaikkapa Suomen trendikkäimmillä neliökilometreillä Helsingin Punavuoressa tai Kalliossa. Asunnottomien yömajan asukkaat pukeutuvat tismalleen samalla tavalla kuin luovan talouden ihmelapset: kasarihenkisiä tuulitakkeja, ellottavia viiksiä ja Impazzivo-retrocollegeita.

Me kaikki tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Kaava on ilmeinen, kun sen oivaltaa: ensin jokin asia, kuten tuulipuku, todetaan juntiksi. Mutta koska tuulipuku on päällä aika mukava, otetaan siihen ironinen asenne. Nauretaan alleviivaavasti päälle vaikka ei tarvitsisi, koska nyt kaikki ovat huojentuneita siitä, että voi lähteä tuulipuvussa päiväristeilylle.

Sekavaa tämä tällainen. Mutta Juhani Merimaan sanoin: kaikkihan me tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Tai sitten voi asennoitua kuten työ­kaverini: ”Jos joku alkaa lässyttää sauva­kävelyn olevan noloa, niin mä sanon, et hanki säkin elämä.”

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Nykyhetkenajan keski-ikäinen eliitti- prouva muistelee. Muuta eroa ei kaiketi oikeastaan ole kuin että ennen heristettiin etusormea tämä heiluttaa peukaloa. Tai no, ennenhän näillä oli turkista vähän joka paikassa, mutta tämä taitaa olla aika puuhkaton. Tiedä sitten kumpi ompi kornimpi, pornomman tietäisin kyllä.

”Tuokaa vaikka vessapaperia, kunhan tuotte jotain”, sanoi graduseminaarini ohjaaja.

Muistin sanat, kun Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kirjoittaja tuskaili puolisonsa saamattomuutta. Siippa oli vitkutellut gradun tekoa jo vuosia. Koko perhe eli lopputyön varjossa, eikä puoliso voinut hakea haluamiaan töitä.

Juttelimme aiheesta kavereiden kanssa. Moni myönsi, että omakin lopputyö roikkui ties kuinka monetta vuotta. Jotkut olivat jättäneet koko gradun sikseen. Työelämä oli vienyt mukanaan, eikä kukaan kysellyt papereiden perään. Useat olivat tuskailleet pitkään saamattomuuden kourissa ja suhauttaneet työn nopeasti kasaan, kun itseinho kasvoi liian suureksi.

Saako ihminen itsestään mitään irti, vaikka kukaan ei ole vieressä komentamassa?

En ollut itsekään mikään reippain tekijä. Olin graduntekovaiheessa jo työelämässä ja ajattelin, että kirjoitan opinnäytteeni lomalla. Niinpä pilasin kaikki lomani välttelemällä gradua. Kun sain itseni liikkeelle, homma oli tietysti tuskatonta. Loma, jolloin kirjoitin gradun, on jäänyt mieleeni mukavampana kuin ne kaikki vapaat, joina lykkäsin tehtävään tarttumista.

Itsenäiset lopputyöt testaavat viime kädessä pelkästään sitä, saako ihminen itsestään mitään irti, vaikka kukaan ei ole vieressä komentamassa. Pystyykö sulkemaan kännykän, selaimen ja telkkarin ja lopettamaan pölyjen pyyhkimisen, alusvaatteiden viikkaamisen ja muut sijaistoiminnot ja aloittamaan ajattelun? Monille meistä se on kaikkea muuta kuin helppoa.

Wait but Why -blogia kirjoittava Tim Urban jakaa prokrastinoijat eli vetkuttelijat kolmeen ryhmään: Disastinatorit eivät saa aikaan mitään. Tähän joukkoon kuuluu paljon vapaita ajatustyöläisiä ja esimerkiksi jatko-opiskelijoita, joiden työn eteneminen on täysin heidän omalla vastuullaan. Impostinatorit taas täyttävät päivänsä pikku puuhilla ja ovat kaiken aikaa kiireisiä, mutta tärkeät asiat jäävät aina tekemättä. Successtinatorit saavat kenties näkyviä tuloksia aikaan, mutta tarvitsevat tiukkoja deadlineja ja muuta ulkoista painetta. Tuloksia syntyy, mutta kiire ja stressi uhkaavat terveyttä.

Ruokakaupassa käynti on helppoa, mutta kirjeen vienti postilaatikkoon lähes mahdotonta.

Vitkuttelua voi kuitenkin oppia jossain määrin hallitsemaan. Lykkäämiseen auttaa joskus pelkästään se, että tiedostaa taipumuksensa. Jos huomaa klikkaavansa auki Youtuben, kun pitäisi tehdä töitä, on syytä vetää henkeä ja muistuttaa itseään siitä, mitä oli tekemässä.

Töiden välttely johtuu osittain vääristyneestä perfektionismista ja huonosta itsetunnosta. Gradut jäävät tekemättä usein niiltä, jotka haluavat hyvän arvosanan ikään kuin varmistuksen siitä, että he ovat tosi fiksuja.

Toinen syy saattaa olla vaikeus vaihtaa kaistaa omassa päässä. Rutiineja on vaikea rikkoa. Ruokakaupassa käynti on helppoa, mutta kirjeen vienti postilaatikkoon lähes mahdotonta.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

"Useat olivat tuskailleet pitkään saamattomuuden kourissa" Ei kai nyt sentään noin vitaalinen habituksellinen mesiangervo sentään.