Chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulat.

Väitetään, että some on pilannut aidon yhteydenpidon. Tutkimukset kertovat, että sieltä poistuneet tuntevat itsensä onnellisemmiksi, ja moni omassakin tuttavapiirissäni on sulkenut tilinsä ainakin tilapäisesti. Minä sen sijaan olen löytänyt somesta paikan, jossa voin olla juuri niin avoin ja epätäydellinen kuin haluan.

Kutsun ryhmäämme Satuhäät-posseksi. Olemme keskustelleet jo vuosien ajan ryhmächatissa, ja uusia viestejä sinkoaa älypuhelimeni ruudulle päivittäin. Porukalla on edesmenneeseen tosi-tv-sarjaan viittaava nimi, koska sarjan intomielinen seuraaminen ja kommentointi saattoivat meidät aikanaan yhteen Facebookissa. Keskustelu keskustelulta huomasimme, että meillä on paljon muutakin yhteistä, ja niinpä chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulatkin. Meillä on hellittelevät koodinimet paitsi toisillemme myös lähipiiriemme ihmisille, ja jos elämä potkii jotakuta päähän, sympatiavyöry on vuolas. Näemme myös somen ulkopuolella niin aamukahveilla kuin yllätyssyntymäpäivilläkin, mutta tärkeimmät keskustelumme ovat yhä merkkejä ruudulla.

Ilman somea tätä porukkaa ei koskaan olisi muodostunut. Olemme eri aloilla emmekä asu lähekkäin, joten olemme tutustuneet syvällisesti vasta kirjoittamalla toisillemme. On aika hienoa, että tällaista voi tapahtua vielä tukevassa keski-iässäkin.

Elämä on keskimäärin ruuhkaista, arkista ja välillä ärsyttävää. Siksi on hyvä tietää, että muutaman hipaisun takana odottaa joukko ihmisiä, jolla on etänäkin aikaa niin syvällisille kuin tyhmillekin jutuilleni.

Sosiaalista viikonloppua!

– Kaikkihan tiedämme, palttiarallaa, minkälainen ihmiskeho on. Miksi ihmeessä me silti häpeämme sitä ja sen näkyvyyttä eri tilanteissa? koomikko Ulla Virtanen kysyy kolumnissaan.

Sattuipa kerran: Hyppäsin pyörän selkään kesäinen kukkamekko päälläni. Lähdettyäni matkaan tajusin, että mekon helma nousi polkiessa ylös ja paljasti reidet lähes kokonaan. Ensiksi kiskoin mekon helmaa alaspäin, mutta sitten sain niin voimakkaan ärsyyntymisen epämääräismoralistista maailmaa vastaan, että minun oli pakko ihan pysähtyä hetkeksi puhkumaan raivoa tienpientareelle.

Mitä väliä on sillä, näkyykö reiteni polkiessa? räyhäsin mielessäni ja tuijotin viattomia ohikulkijoita niin syyttävästi, että hyvä, etteivät vaihtaneet kadun puolta peloissaan.

Kukaanhan ei mitään sanonut, mutta niin vahvasti minuun ovat iskostuneet naisten pukeutumisen käytössäännöt, että syytin mielessäni kaikkia ohikulkevia minun syyttämisestäni.

”Muistan vahvasti nuoruuteni kommentit myös siitä, että jos rintsikan olkain näkyy, se on noloa.”

Väitän, etten ole häpeän kanssa yksin. Ikäpolveni ja vanhemmat nolostelevat, kun hame nousee tuulenpuuskan vuoksi hieman. Muistan vahvasti nuoruuteni kommentit myös siitä, että jos rintsikan olkain näkyy, se on noloa.

Toivoisin, etteivät nykynuoret tuntisi turhaa häpeää omasta pukeutumisestaan. Ainakaan nykyisen valkoiset läpikuultavat legginsit -tyylin perusteella he eivät tunne. Ja se on oikein. Kaikkihan tiedämme palttiarallaa, minkälainen ihmiskeho on. Miksi ihmeessä me silti häpeämme sitä ja sen näkyvyyttä eri tilanteissa?

Toisella kertaa istuin melontaretkellä joen rannassa pitämässä evästaukoa. Sortsini olivat kastuneet kajakissa, joten istuin t-paidassa bikinialaosat jalassani.

”Käytännössä näytti siis siltä kuin istuisin alushousuissa julkisella paikalla.”

Käytännössä näytti siis siltä kuin istuisin alushousuissa julkisella paikalla. Ohikulkijat tuijottivat minua pitkään, ja taas minua ärsytti. Vähän matkan päässähän oli uimaranta, missä toiset makailivat pikkupikkubikineissä ja kalukukkarospeedoissa. Ja minun asuniko oli sopimaton! kiehahdin.

Täytyy toki ottaa huomioon, että saattaa olla, että ihmiset katsoivat vain, että onpa hurmaavan karismaattinen nuorehko nainen siinä urheilullisella retkellä. Tai sitten kukaan ei edes katsonut minua. Silti. Miksi me olemme niin kaksinaismoralistisia pölöjä, että olemme luoneet nipotussääntöjä ilman logiikkaa? Rintsikat päällä ei voi olla julkisella paikalla, mutta bikineissä voi. Eihän tässä oikeasti ole mitään järkeä!

”Kiskaisin kostoksi koko maailmalle mekkoni niin ylös, että puoli pakaraa kiilsi kalpeana Helsingin kesäpäivässä. ”

Ärsyyntymiseni johti siihen, että kiskaisin kostoksi koko maailmalle mekkoni niin ylös, että puoli pakaraa kiilsi kalpeana Helsingin kesäpäivässä. Ohikulkijat ihaillen katsoivat, että kuka rohkea paremman maailman puolesta taistelija kiitääkään pyörällä ohitse. Kansa hurrasi!

Oikeasti kukaan ei katsonut, mutta minulle tuli voittajafiilis. Ja vähän kylmä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Eikö saunan pitäisi olla pyhä paikka, jonne jokainen saa tulla häiritsemättä sellaisena kuin on?

Vierailin eräänä heinäkuisena perjantaina ensimmäistä kertaa helsinkiläisessä sekasaunassa, Sompasaunalla. Sauna oli tupaten täynnä väkeä, ja lauteille pääsyä sai odottaa. Enemmistö saunojista oli alastomia miehiä, mutta rohkenimme sekaan kahden naisystäväni kanssa bikinit päällä.

Ilta Sompasaunalla oli ensimmäinen ja luultavasti viimeinen kertani yleisessä sekasaunassa. Emme ehtineet kauaa nauttia ”Helsingin ainutlaatuisimman saunan” löylyistä, kun vanhempi mies rupesi kertoilemaan meille tarinoita siitä, miten paljon tälläkin saunalla harrastetaan seksiä.

”Yksi tytöistä sitten vei pojan kädestä pitäen saunan taakse.”

– Kerran yhdellä nuorella kaverilla tässä lauteilla rupesi seisomaan, kun kauniita tyttöjä istui alasti vastapäätä. Yksi tytöistä sitten vei pojan kädestä pitäen saunan taakse ja siellä sitä sitten hommailtiin, mies tarinoi ja heilutteli lanteitaan edestakaisin.

Poistuimme saunasta, mutta seksivihjaukset jäivät häiritsemään mieltä. Olimme naisystävieni kanssa vaivaantuneita.

Olen aina vierastanut sekasaunomista. Helsingin Sanomien uutisoimat naisten ahdistelukokemukset ja oma vierailuni vahvistivat tuntemuksiani.

Mutta Suomessa, saunomisen luvatussa maassa, sekasaunojen julkinen kritisointi suututtaa aina jonkun. ”Mieli on kieroutunut ja likainen, jos yhdistää alastomuuden ja saunomisen johonkin seksuaaliseen”, minulle sanotaan.

On tekopyhää sulkea silmiään siltä jännitteeltä, joka sekasaunassa syntyy tuntemattomien välillä. Sekasaunominen on ongelmallista niin pitkään, kun siellä rupatellaan seksijuttuja, piilotellaan vahinkoerektioita, mittaillaan vastakkaista sukupuolta tiukasti ja ennen kaikkea – harrastetaan seksiä.

Kun istuimme Sompasaunan kopissa alastomien miesten kanssa lähekkäin, olisin viimeiseksi halunnut kuulla tarinoita ”sompaseksistä”. Kun suomalaisen saunan peräänkuulutetaan olevan täysin pyhä ja ei-seksuaalinen, seksijutut eivät yksinkertaisesti kuulu saunaan. Sauna on myös paikka, jossa kenenkään ulkonäköä ei saisi arvostella.

Suomalaisen sekasaunan ylistäminen voidaan lopettaa sillä hetkellä, kun yksikin ihminen tulee ahdistelluksi tai jollakin on ongelmia hallita erektiotaan.

On harmi, että satunnaiset irstailijat pilaavat saunakokemuksen.

6864371

”Sompaseksi” pilasi iltani Helsingin kuuluisimmassa saunassa: ahdistelua ja liian ronskeja juttuja

Mistähän se johtuu muuten, että ne pervot ovat aina miehiä? Onko joku joskus nähnyt tällaisessa paikassa naisen, joka alkaisi räpeltää itseään ja vihjailla miehille kiusallisesti seksistä? Tällainen ahdistelu kohdistuu 99 prosenttisesti aina naisiin, ja aina ensimmäisenä joku on sanomassa: "pitääkö sinne mennä alasti itseään esittelemään?" Eli edelleen, herran vuonna 2017, on naisen vika, että miehen tekee mieli runkata itseään julkisella paikalla. Ja joku muuten tuossa ylempänä puhui ihan...
Lue kommentti

”Olisihan sinun pitänyt huomata jo aiemmin, että hän on homo.” Ai jaa, mistähän?

Kyyneleiltäni ei tullut loppua, kun poikaystäväni kertoi, että hän tuntee enemmän vetoa oman sukupuolensa edustajia kohtaan ja haluaa erota. Otin maratonipuheluita ystäville ja kutsuin parhaimmat samalle illalle hätäkokoukseen.

Olimme tunteneet silloisen poikaystäväni kanssa yli kymmenen vuotta ja seurustelleet tiiviisti puoli vuotta. Virityksiäkin oli ollut jo aikaisemmin. Siinä ajassa ehtii tutustua läpikotaisin kumppaniin ja hänen vanhempiinsa sekä suunnitella yhteistä elämää aina eläkepäiviin saakka.

Kunnes yhtenä päivänä, täysin yllättäen, hän pyysi minua istumaan keittiönpöytänsä ääreen.

Poikaystäväni halusi kertoa jotain henkilökohtaista. Mielessäni ehti vilahdella jo kaikki kivat asiat uudesta työpaikasta kosintaan asti. Viime aikoina meillä oli ollut vähän myrskyistä, ja seksiä oli ollut liian vähän.

Ketään toista ei ole eikä ole ollut seurustelumme aikana, puolisoni vakuutteli. Hän kertoi alkaneensa kokea yhä voimakkaampaa mielenkiintoa omaa sukupuoltaan kohtaan. Suhde naisen kanssa ei enää toiminut; hän ei jaksanut näytellä eikä määritellyt itseään biseksuaaliksi. Hän oli kerännyt rohkeutensa eikä voinut enää tukahduttaa tunteitaan.

Kuulin puolessa tunnissa hänen nuoruudestaan, tunteistaan ja haaveistaan enemmän kuin koskaan. Ex-poikaystäväni halusi jakaa elämänsä miehen kanssa.

Itkun jälkeen päästelin ulos raivoa ja vihaa. Sen jälkeen vierähti satoja terapiakeskusteluja ja kuukausien pohdintaa yksin ja ystävieni kanssa.

Miksi tästä erosta kestää toipua pidempään kuin aiemmista eroistani? Olimme tunteneet toisemme pitkään ja edenneet kaveruudesta parisuhteeseen. Miksi koin yhtäkkiä suunnatonta inhoa hyvää ystävääni ja rakastani kohtaan? Ja miksi hänen ilmoituksensa oli suurin suhdejärkytys koskaan?

Pidän kuitenkin itseäni avarakatseisena ja seksuaalisesti joustavana. Ystävä- ja tuttavapiirissäni on eri tavalla seksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä, ja olen nähnyt monien seksuaalisuuden muuttuvan. Miksi se tällä kertaa tuntui niin pahalta?

”Ystävieni mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä etukäteen eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta.”

Pettymyksen hetkellä syytin hetken myös itseäni, vaikka se on ihan turhaa. Välillä päädyin riitelemään ystävienikin kanssa, kun olimme asioista vielä eri mieltä. Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta vaikkapa yhteisten elokuvailtojemme aikana tai uimarannalla. Osa lohdutti surun hetkellä myös sillä, että kaikkihan me rakastamme ihmisiä – miksi sukupuolella olisi mitään väliä?

Olen selittänyt itselleni vahvoja reaktioitani muun muassa tunneshokilla. Jo itse ero oli raju uutinen. Puolisoni oli kelaillut asioita pitkään ja salassa minulta. Miksi hän ei ollut kertonut ajatuksistaan aiemmin? Nämäkin asiat harmittivat, mutta ne jäivät selvästi sukupuolikeskustelun jalkoihin.

Stressini purkautui omituisena käytöksenä ja ajatuksina, joita en osannut enää ahdistuksen keskellä hallita. Nukuin huonosti ja söin huonosti. Eksäni kanssa käyttäydyin rauhallisesti ja päätin näytellä hänelle alusta saakka, että kunnioitan hänen päätöstään. Muun ajan kiehuin itsekseni ja muiden seurassa. MIelenterveyteni vuoksi pyysin parasta ystävääni mukaani, kun hain loput tavarat pois ja jätin avaimen.  

Lopulta kaikki meni hyvin. Rankan tunnekuohunnan jälkeen olen kokenut pelkkää tyytyväisyyttä ja rauhaakin. Käsittelin asian, eikä minun tarvitse enää näytellä: osaan nyt olla onnellinenkin eksäni uudesta elämästä – sekä varsinkin omasta elämästäni.

Suuri muutos on aina hyvä tilaisuus pohtia omia intohimoja ja näkökulmia muun muassa seksuaalisuuteen sekä siihen, mitä elämältään haluaa ja kenen kanssa.

Vanha nainen

Järkytyin, kun poikaystäväni halusi erota ja jakaa elämänsä miehen kanssa

Avarakatseisuus lienee teoriaa, koska reaktio "kyläkokouksineen" oli niin vahva. Kun asia sattui kohdallesi, avarakatseisuus oli pelkkä kupla. Ei ketään voi väkisin pitää. Minusta kumppaniasikin olisi pitänyt kunnioittaa, eikä heti julkaista "paaluilmoitusta" asiasta. Kuten ystäväsikin totesivat, olisi sinun pitänyt havaita merkkejä asiasta jo aikaisemmin.
Lue kommentti

Kun viimeksi kävin vaa'alla, huomasin olevani lihavuus-nimby: lihavuus on minulle okei niin kauan kuin se ei ole omassa takapuolessani.

Kun murrosikäni päättyi, painoni ei koskaan lakannut nousemasta. Nyt olen 25 vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni lihava.

Asiantila selvisi minulle hiljattain, kun vierailin lapsuudenkodissani, jossa on vaaka. Vaa’alle astumisen jälkeen näppäilin googleen hakusanan painoindeksi ja sain tietää olevani nykyään lievästi lihava, eli ylipainoinen. Pituuskasvun loppumisen jälkeen olen noin kymmenessä vuodessa lihonut noin 20 kiloa, ja nyt minun pitäisi laihtua kolme kiloa päästäkseni takaisin normaalipainoisten kirjoihin.

No, mitä nyt sitten? Sikäli ei mitään, että olen luvannut itselleni olla koskaan laihduttamatta, koska minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin vahtia painoani. 

Ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäisi jäävän hyväksyä lihavuus, mutta se tuntuu yllättävän vaikealta. Kun näin nykyisen painoindeksini, teki mieli sanoa: ”Mitä, minäkö? Teidän täytyy olla erehtynyt. Tämä lihavuusasia on yleisellä tasolla ihan mielenkiintoinen, mutta se ei liity minuun millään tavalla!”

Huomaavatko ne, että olen lihava?

Vaa'alle astumisen jälkeen aivoissani alkoi pyöriä monta kummallista, vainoharhaista kelaa. Kuinkakohan monta kuukautta olen ollut lihava tietämättäni? Ovatko vanhempani, sisarukseni, ystäväni ja puolisoni huomanneet, että olen lihava? Mitkäköhän kaikki terveysriskit nyt ovat koholla, kun olen peräti 2,8 kiloa ylipainoinen? Mitä kaikki nyt ajattelevat?

Arki jatkuu tietysti ylipainoisena tismalleen samanlaisena kuin normaalipainoisenakin, koska olen yhä sen verran lähellä kauneusihannetta, etten joudu kokemaan kokosyrjintää. Jossakin mieleni perukoilla kuitenkin häpeän vähän ja toivon, että lihavuus vain menisi pois, katoaisi mystisesti kehostani ja ajatuksistani.

Järki yrittää sanoa, että on aivan maailman yhdentekevintä, painanko 67 vai 70 kiloa, mutta tunteet ovat eri mieltä.

Moni nainen viettää painosta riippumatta koko elämänsä ajatellen, että on lihava. Heillä on lihavan tytön identiteetti.

Minulla taas on lihaksikkaan tytön identiteetti. Olen opetellut ajattelemaan, että olen sporttinen, voimanainen, ja siksi isomman kokoinen kuin kaverini. Nyt vain on niin, että viime vuosien aikana lihakset ovat aika lailla sulaneet pois, ja tilalle on tullut jotakin muuta. Painoindeksi ei aina kerro totuutta, mutta tällä kertaa se ei myöskään taida olla aivan hakoteillä.

Vaa’alla käymisen jälkeen olen viettänyt paljon aikaa kokovartalopeilin edessä tarkkaillen itseäni epäuskoisena. Olen aina ajatellut, että lihavuus näyttää joltakulta ihan muulta, ei peilikuvaltani. Läski ei ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka minulla on itsestäni.

Karu totuus asenteista

Kun en vielä tiennyt olevani ylipainoinen, kuvittelin suhtautuvani painoasioihin ihan fiksusti. Olen perillä kehopositiivisuudesta ja läskiaktivismista. Seuraan Instagramissa erilaisia kehopositiivisuustilejä laajentaakseni kauneuskäsitystäni. En ruodi julkisesti enkä pääni sisällä läheisteni painoa. Olen teini-iän jälkeen tehnyt kohtalaisen rauhan oman kehoni kanssa.

Lievä ylipaino on kuitenkin paljastanut paljon asenteistani, eivätkä ne paljastukset ole kaunista katsottavaa. 

Jos oikeasti suhtautuisin painoon asiaankuuluvalla hällä väliä -asenteella, en tuntisi nyt olevani normaalipainoisen perheeni häpeäpilkku tai miettisi ihanan korvapuustin syömistä kahta kertaa. Enkä laittaisi huonosti leikattuja vaatteita tai väsähtäneen näköistä peilikuvaa sen piikkiin, että olen nykyään lihava.

Jostakin selkärankani suunnalta tulee kamala, vääristynyt ajatus siitä, että lihavuus merkitsee epäonnistumista. 

Järki yrittää sanoa, että on aivan maailman yhdentekevintä, painanko 67 vai 70 kiloa, mutta tunteet ovat eri mieltä. 

Tunnustan, olen lihavuus-nimby

Noin kerran päivässä huomaan ajattelevani, että ehkä on hyvä tuntea ikäviä tunteita lihavuudesta, koska ylipaino on terveysriski. Sitten muistan, että jos terveysriskien välttely olisi elämässäni jokin kantava teema, en varmaan harrastaisi extreme-urheilua, liikkuisi auringossa ilman suojakerrointa tai popsisi säännöllisesti runsaita määriä karkkia.

Lihavuusahdistuksessani ei ole kyse terveyden vaalimisesta vaan siitä, että olen omaksunut yhteiskunnan tuputtamat lihavuusasenteet ihan liian hyvin. Jostakin selkäytimeni suunnalta tulee kamala, vääristynyt ajatus siitä, että lihavuus merkitsee epäonnistumista. Haluaisin olla fiksu ja avarakatseinen, mutta ilmeisesti pääni sisällä asuu pieni fatsheimaaja

Painoindeksi opetti minulle, että olen lihavuus-nimby: lihavuus on minulle ihan okei, kunhan se ei ilmene omassa takapuolessani. Enkä todellakaan haluaisi olla nimby, tässä asiassa tai missään muussakaan. Ilmeisesti ylipaino vain on yksi niistä asioista, joihin on helppo suhtautua ylevästi niin kauan kun ne eivät osu omalle kohdalle. 

Joten jos jokin nyt kaipaa arvostelua ja karua kaalisoppadieettiä, niin se ei ole lievästi lihava kehoni vaan asenteeni lihavuutta kohtaan. Kehopositiivisuusaatetta ja ennen kaikkea läskiaktivismia tarvitaan, ja paljon, jos 2800 gramman ylipaino saa ajattelemaan näin.

Vierailija

Painoindeksi opetti, että kehossani ei ole vikaa, mutta asenteessani on

Ihan mahtava kommentti, olipa rehellisesti kerrottu. Juuri tätä tarvitaan, että asenteista lihavia kohtaan voitaisiin oikeasti keskustella. Tunnistan saman nimby-asenteen itsessäni: muiden ylipaino on minulle ihan sama mutta omani ei. Minullakin on sporttisen ihmisen identiteetti, johon ylipaino ei liity. Toisaalta nimby-asenne kertoo ehkä siitäkin, että vain omat asiat kiinnostavat - ei se välttämättä ole aitoa suvaitsevaisuutta. Ehkä jos joku hyvin rakas olisi ylipainoinen - mitä sitä sitten...
Lue kommentti