Ikinä ei pidä epäröidä hetkeäkään, jos näkee, että joku tuttu tai tuntematon on lähtenyt kiireessä ulos papiljotti takaraivolle unohtuneena tai tullut työpaikan vessasta wc-paperi kengästä laahaten.

Sen piti olla nopea piipahdus tavaratalon naisten vaateosastolle vaihtamaan kotona sovituksessa olleet housut.

Mutta kun aikaa kerran oli riittämiin, niin kiersin samalla rauhassa kosmetiikkahyllyt ja lastenvaateosaston. Liukuportaissa törmäsin työkaveriin ja tämän vaimoon, joiden kanssa rupattelin tovin mukavia.

Liihottaessani läpi koko tavaratalon huomasin toki kaikki pitkät katseet. Johtuu toukokuisesta perjantai-illasta ja uudesta, seitinohuesta kesämekostani, ajattelin.

Ulko-ovella sain perääni riehakkaat ja paljon puhuvat vihellykset neljältä itseäni huomattavasti nuoremmalta mieheltä. Sekunnin murto-osan ajan ehdin olla häkeltynyt ja imarreltu, mutta hälytyskellot alkoivat soida nopeasti. Varsinkin, kun kadun toisella puolella odottanut ystävä melkein putosi polvilleen hysteerisesti nauraen.

Ulko-ovella sain perääni riehakkaat ja paljon puhuvat vihellykset neljältä itseäni huomattavasti nuoremmalta mieheltä.

Olin tanttaroinut melkein tunnin ajan ympäri Helsingin keskustaa mekon helma tungettuna läpinäkyvien sukkahousujen sisään. Alushousujeni värin olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa.

Koko aikana yksikään vastaantulija ei sanonut mitään. Ei työkaveri vaimoineen, eikä edes se ystävällinen naistenvaateosaston myyjä, jonka kanssa olin säätänyt pidemmän tovin housujen pituutta.

Olisi pitänyt! Se on jokaisen ihmisen kansalaisvelvollisuus. Ikinä ei pidä epäröidä hetkeäkään, jos näkee, että joku tuttu tai tuntematon on lähtenyt kiireessä ulos papiljotti takaraivolle unohtuneena tai tullut työpaikan vessasta wc-paperi kengästä laahaten. Ja tilanteeseen pitää puuttua heti. Mitä kauemmin odotat, sitä kiusallisemmalta jokainen yhdessä vietetty minuutti papiljottipään kanssa tuntuu. Ja lopulta et enää kehtaakaan sanoa mitään.

Jos et muuta muotoilua keksi, niin riittää ihan vain: sulla on tuossa tuollainen.

Loppu hoituu itsestään.

Suomalainen ei puhu vieraille

”Liihotin alushousut vilkkuen pitkin kaupunkia – miksi kukaan ei huomauttanut?”

Hyvä nostaa aihe esille. Olen ottanut monesti aiheen puheeksi, vaikkei itselleni ole samankaltaista kämmiä päässyt tapahtumaan. Olen kuitemnkin huomannut, miten suomalaiset käyttäytyvät tuollaiseen kerrotunlaiseen tilanteeseen joutuessaan. Toisin sanoen töllöttävät, eivätkä saa suutaan auki. Haloo! Itse huomautan aina, mikäli huomaan että jollakulla on huulipunaa hampaissa, takin vyö roikkuu perässä tms. Mielestäni asiasta huomauttamisen tulisi olla itsestäänselvää meille kaikille. En ymmärrä...
Lue kommentti

On aivan eri asia perustella kuin selitellä, kirjoittaa Jenni Kokander, joka on itsekin kova selittämään.

Lähes päivittäin joudumme kuuntelemaan selityksiä. Selitykset ovat usein turhia, eikä niillä ole mitään tekemistä perustelemisen kanssa. On aivan eri asia perustella puoluekantaansa, kuin selitellä, miksi lounaspuffetissa ottaa pitsapalan sijaan kalkkunaa salaattipedillä. 

Minä olen kova selittämään. Olen aina osannut puhua itseni ulos kiusallisista tilanteista tai jos hedonistinen luonteeni on ajanut minut tekemään pahennusta herättävän valinnan. 

Lapsena pystyin selittelemään luovemmin. Sohvan nurkkaan piilotetun aamupalavoileivän pystyi helposti laittamaan mielikuvitusystävän piikkiin ja housuihin lirahtaneen pissan pystyi selittämään sillä, että asuttiin kuudennessa kerroksessa: ”Ahosten pojat ei pissi housuun, koska ne asuu kolmosessa”.

Teatterikoulu oli yhtä selittämistä. Kun en pärjännyt akrobatiatunnilla, selitin heikkouttani henkisellä ylivertaisuudellani niin kurssikavereilleni, opettajilleni kuin itsellenikin.

Arki se vasta vaatiikin selityksiä moniin kysymyksiin.

Äitiys toi mukanaan uudenlaisen selittämisen kulttuurin. Äidit ovat kovia selittelemään toisilleen. ”Vauvan luonnollinen nukkumapaikka on äidin vieressä. Jo muinaisissa kulttuureissa nukuttiin perhepedissä. Lapsi saattaa kuolla nukkuessaan, jos hengityskatkon yllättäessä hän ei kuule äidin hengitystä ja saa sen rytmistä kiinni”. Ja toisaalta: ”Jos lasta nukuttaa rinnalle, siitä tulee epäsosiaalinen. Syrjäytymisvaara kasvaa jokaisesta äidinkainalossa nysvätystä yöstä.”

Arki se vasta vaatiikin selityksiä moniin kysymyksiin: Miksi olet myöhässä? Miksi et tule saunaan? Miksei sulla ole pipoa? Miksette olleet Vellamon synttäreillä?

 Usein kun selitän, huomaan, että kyse on häpeästä. 

Selitän viinilasillista arki-iltana eurooppalaisella juomakulttuurilla ja sillä että harvoin vedän perseet olalle. Selitän yksityisautoiluani sillä, että en lennä mannertenvälisiä lentoja ja olen arjessa ekologinen luomu-lähiruoka-kirppistyyppi. 

Ehkä jokaiseen valintaan ei tarvitse antaa selitystä. 

Miksi sitten teemme jatkuvasti valintoja, joita joudumme selittelemään itsellemme ja muille? Siksi että olemme ihmisiä. Ihminen, jolla on terve omatunto, tarkastelee valintojaan kriittisesti. 

Voisimmeko kuitenkin helpottaa kanssaihmisten elämää hiukan? Ehkä jokaiseen valintaan ei tarvitse antaa selitystä. 

Itse arvostan kiireisen elämän keskellä läheisiäni, jotka eivät määrittele arvostustani heitä kohtaan tarkastamalla kalenterista koska olemme viimeksi nähneet. Yhä uudelleen he vastaavat ”nähdään sitten, kun on hyvä hetki” vaatimatta selityksiä työkuvioistani. 

Arvostan ihmisiä, joiden ei tarvitse selitellä ja jotka eivät vaadi muilta selitystä jokaiseen välistä jääneeseen jumppaan. 

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Siis aivan kamala kohtalo, joku toi jääkaappiin makaronilaatikon ja pesi ikkunat. Törkeää! Vai onko sittenkään?

Helsingin Sanomissa kerrottiin taas siitä, miten lapsiperheissä vanhemmat ottavat yhteen isovanhempien kanssa. Syyt ovat raskauttavia: isovanhemmat tuovat kyläillessään tuliaiseksi ruokaa, he ostavat lapsille tavaroita ja vaatteita pyytämättä ja ryhtyvät siivouspuuhiin ilman lupia. Tulee myös älyttömiä neuvoja.

Myönnän olleeni saman ongelman kourissa.  Loukkaannuin, kun äitini osti esikoisvauvalleni rumanvärisen muumiyöpuvun. Ja suivaannuin siitäkin, kun appi kantoi terassille ämpärillisen perunoita. Mitä hittoa minä noille perunoille nyt teen? Heitä vaikka roskiin, lungi mieheni vastasi kiukutteluuni.

Ennen ajattelin, että mitä järkeä on raahata meille metukkaa Pohjanmaalta.

Jokaisella visiitillään anoppi tuo meille ainakin paketin ohuen ohutta metvurstia, jossa on yhdeksän prosenttia rasvaa. Kassissa on ehkä vielä marjoja tai lihaa pakastettavaksi sekä jotain pientä tavaraa tai vaatetta lapsille. Ennen ajattelin, että mitä järkeä on raahata meille metukkaa Pohjanmaalta. Syömme sitä paitsi ihan täysrasvaista versiota.

Sitten pääsin kahleistani. Päätin suhtautua vanhempien touhuihin rennolla asenteella. Tai ainakin yrittää sitä.

Kun muut alkavat siivota meillä, heittäydyn onnellisena sohvalle.

 Vanha minä olisi saanut slaagin, kun anoppi toi viime kesänä meille uuden maton. Otin lahjan kiitollisena vastaan ja levitin sen keittiön lattialle – matto on käytössä edelleen. Kun muut ihmiset alkavat siivota meillä, heittäydyn onnellisena sohvalle pitkäkseni. Fuksianvärinen muumiyöpukukin pääsi uudestaan käyttöön kuopuksellani. Ja metukkaperinnehän on ihan hauska juttu, se kuitenkin on mieheni lempileikkelettä.

Tiedostan, että tässä olisi kuitenkin vielä petrattavaa. Vaikka nimiehdotukset lapsille menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, otan välillä kierroksia pihaamme kohdistuvista istutussuunnitelmista tai ehdotuksista lastemme nukkumajärjestelyihin. Helpommalla kuitenkin pääsee, kun antaa asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan turhia reagoimatta ja muistaa hengittää syvään. Ei ole pakko totella anoppia tai edes omaa äitiä.

Paremmintietäjä

Jos anoppi ärsyttää, saat syyttää itseäsi

Ehkä kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset: Onko anoppi/äiti/kukavaan pahantahtoinen vai vain erilainen kuin itse olen? Onko tämä käsillä oleva tilanne (esim. vääränlainen tuliainen) iso vai pieni kysymys? Loukkaako tietty teko arvojani perusteellisesti vai onko kyse vähäisemmästä rikkeestä? Kyllä aikuisen miniän/tyttären pitäisi kyetä arvioimaan mitkä asiat ovat keskustelun ja mahdollisen loukkaantumisen arvoisia ja mitkä kovin toisarvoisia... Ne asiat, jotka ovat itselle oikeasti...
Lue kommentti

Ei hääpuhetta tai uutta parisuhdetta ilman, että joku päästää suustaan nolaavan kliseen. Olisiko jo aika siirtyä eteenpäin, kysyy koomikko Ulla Virtanen kolumnissaan.

Tapasin erään kaverini jonkin aikaa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet avopuolisoni kanssa yhteen. Hän tiedusteli iloisena kuulumisiani kysyen, miten yhdessä asuminen sujuu ja joko **tuttaa. Vastasin kaverilleni, että ei tietenkään ketuta, ja jos niin tekisi, niin minähän muuttaisin heti pois. Eihän mikään pakota minua pysymään suhteessa.

Ymmärsin silti, ettei kaverini esittänyt kysymystään ilkeämielisesti, vaan kyseessä oli kliseisiin perustuva hyväntahtoinen keskustelunavaus. Sillä näinhän me puhumme parisuhteista.

Sinkkuaikoina en voinut ymmärtää joidenkin suurta tarvetta naittaa vapaana elävät tuttavansa lähes kenelle tahansa. Kuin sinkkuus olisi jokin nolo tila, joka pitäisi äkkiä korjata. ”Ota se, sehän on ihan hyvä”, on yllättävän yleinen meriitti sinkkupiireissä. Ota se, se ei ole kuin hieman nilkki.

Ja sitten kun sinkku vaihtaa yksinolon parisuhteeseen, alkavat parisuhdekliseet. Puolisoa tulee vähän haukkua. ”Täytyy kysyä hallitukselta. ” Pyydetään iltavapaata. ”Ukko vaan makaa sohvalla...” Väittämiä ja lentäviä lauseita riittää.

Herranen aika, jos joku pakotetaan naimisiin, niin pelastakaa hänet!

Mikään parisuhde ei välty näiltä latteuksilta, ei edes se ultimaattinen rakkauden juhla eli häät. Lähes jokaisissa häissä pidetään puhe, joka perustuu sille vitsille, miten miesparka joutuu nyt liekaan ja kuinka naisen voi pitää onnellisena, kun sanoo vain ”joojoo kulta”. Kuinka loukkaavaa morsianta kohtaan, joka näin leimataan kidnappauksen tehneeksi kiduttajaksi. Sekä miestä kohtaan, joka asetetaan uhrin ja vässykän asemaan. Herranen aika, jos joku pakotetaan naimisiin, niin pelastakaa hänet! Ihmisoikeusjärjestöiltä vetoomukset peliin!

Väittäisin monen parisuhdeongelman johtuvan näistä kliseistä, jotka ehkä on alun perin tarkoitettu vitseiksi, mutta jotka ahkeraan viljeltyinä muuttuvat itseään toteuttaviksi ennustuksiksi.

Kun tarpeeksi hoetaan, kuinka ärsyttävää naisista on se, kun mies ei laske tai nosta pöntön kantta, niin se alkaa pidemmän päälle omassakin kodissa ärsyttää.

Eikö olisi jo aika edetä tuoreempiin kliseisiin?

Eräs ystäväni, joka on feministi niin kuin minäkin, lipsautti suustaan kommentin, kuinka me tytöt voidaan laittaa ruoka reissussa, koska ”pojat sitäjatätä”. Vaikka meidän molempien puolisot ovat huomattavasti taitavampia kokkaamisessa. Näin meihin kaikkiin on sisäänupotettu stereotypioita.

On totta, että huumori perustuu usein stereotypioihin ja huumori on tapa käsitellä maailmaa. Mutta eikö olisi jo aika edetä tuoreempiin kliseisiin kuin näihin 50-lukulaisiin arvoihin perustuviin parisuhdestereotypiohin?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Miksi vallan, vallanhimon ja voimakkuuden hyväksyminen naisellisiksi ominaisuuksiksi on edelleen niin vaikeaa?

Jokainen vähänkin medioita seuraava tyyppi on viimeisten vuosien aikana tutustunut Miisa Rotola-Pukkilaan. Nimimerkillä mmiisas vloggaava ja bloggaava 22-vuotias puheviestijä on yksi Suomen nimekkäimmistä tubettajista. Hänen Youtube-kanavallaan on 327 000 seuraajaa. Instagramissa hänellä on yli 400 000 seuraajaa.

Vertailun vuoksi: räppäri Cheekillä on Instagramissa 285 000 seuraajaa ja jääkiekkolegenda Teemu Selänteellä 322 000 seuraajaa. Maamme johtavien poliitikkojen, varsin vaikutusvaltaisten thyyppien seuraajamäärät ovat kaikkiin näihin verrattuna piperrystä. Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpolla on vähän yli 1300 seuraajaa ja Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä noin 9 300 seuraajaa.

Rotola-Pukkila vetää niin lujaa, että viime vuonna Kauppalehti nimesi hänet sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Todellista valtaa hänellä – niin kuin muillakin somevaikuttajilla – on ennen kaikkea mielipiteisiin. Se voima on todistettu myös tutkimuksissa.

Mutta. Rotola-Pukkilalla on pari ominaisuutta, joiden takia hänen vaikutusvaltansa on joillekin ihan käsittämätön asia: hän on pienikokoinen ja vielä kaiken lisäksi nainen.

Viime viikon lopulla julkaistussa Ylen jutussa toimittaja totesi, että Rotola-Pukkilan nimeäminen Kauppalehdessä Suomen vaikutusvaltaisimpien joukkoon on ”tavallaan paradoksaalista”. ”– – pienikokoiseen ja keijukaismaiseen Rotola-Pukkilaan kun on hyvin vaikea yhdistää sellaisia termejä kuten valta tai vallanhimoinen.”

Toteamus sai suuni loksahtamaan auki. Ensin nauratti, sitten kyrpi.

Elämmekö edelleen yhteiskunnassa, jossa ulkonäkö ja sukupuoli saavat epäilemään ihmisen pätevyyttä, vaikutusvaltaa ja muita henkisiä ominaisuuksia?

Edellinen kysymys on tietenkin retorinen. Totta kai elämme sellaisessa yhteiskunnassa – vaikka asian myöntäminen onkin ahdistavaa.

Rotola-Pukkilan haastattelu herätti hämmennystä ja ärtymystä myös Facebookin Ompeluseura-naisverkostossa. Ryhmän jäsenet kertoivat saaneensa itsekin kuulla ihmettelyä, miten pieni tyttö voi olla valtaapitävässä asemassa. Moni kertoi, että 160-senttisenä joutuu toistuvasti ärsyyntymään, kun ihmiset taputtelevat päälaelle eivätkä ota lähtökohtaisestikaan tosissaan.

Olen itsekin pienikokoinen nainen. Joku voisi jopa sanoa, että olen samalla tavalla keijukaismainen kuin Rotola-Pukkila. Tytöttely ja miesselittäminen ovat elämässäni läsnä lähes päivittäin.

Taitojani on vähätelty sen takia, kuka olen ja miltä näytän. Kerran eräs mieskollegani katsoi minua päästä varpaisiin ja päivitteli: ”En kyllä olisi uskonut, että osaat koodata! Et näytä tai vaikuta yhtään siltä.”

Olin järkyttynyt. Mikä ulkonäössäni viittasi siihen, etten osaisi?

Todennäköisesti ihan se, että näytän perinteisellä tavalla norminaiselta. Ja kuten toimittaja Anu Silferberg kiteytti rasittavimman naisihanteen loistavassa esseessään pari kuukautta sitten:

”Ihanteellisella naisella ei ole valtaa, kokemusta eikä voimaa.”

Tämä käsitys naisesta on ikivanha. Harmi kyllä stereotypia elää edelleen. Yhä on ihmisiä, jotka ajattelevat, etteivät naiset halua valtaa tai kykene olemaan voimakkaita. Vallanhimoa ei pidetä naisellisena ominaisuutena.

Väite on tietenkin humpuukia. Ja se naisille pitäisi myös muistaa kertoa – ihan tietoisesti.

Asiaan pitäisi kiinnittää huomiota jo naisten ollessa pieniä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan isät suhtautuvat jo taaperoikäiseen lapseensa eri tavalla sen mukaan, onko tämä poika vai tyttö. Tyttöjen kanssa isät puhuvat tunteista, he auttavat näitä hanakammin. Isät kehuvat enemmän tyttöjen kehoa ja ulkonäköä kuin poikien.

Pojille sen sijaan puhutaan voimasta, huipulle pääsemisestä ja heitä kehotetaan olemaan parhaita.

Toki olisi tärkeää, että pojille puhuttaisiin enemmän tunteista. Nykyiset miesroolit eivät ole kovin ymmärtäväisiä erilaisille pojille.

Mutta on myös ehdottoman tärkeää muistuttaa tyttöjä siitä, että he ovat voimakkaita ja heillä on valtaa muuttaa maailmaa.

Vain sillä tavalla maailma alkaa ymmärtää, ettei keijukaismaisuus tarkoita voimattomuutta. Samalla kasvaa lisää ihania naisia, jotka ymmärtävät saman kuin esimerkiksi näyttelijä Elina Knihtilä:

– Keski-ikäisten ukkojen valtaan olisi jo aika puuttua. Sanon ihan suoraan, että me keski-ikäiset naiset osaisimme monta asiaa niin paljon paremmin kuin he, hän napautti taannoin Me Naisten haastattelussa.

Niinpä. Kun valta kiinnitetään vain yhdenlaiseen ulkonäköön ja sukupuoleen¸ siinä jää paljon voimavaroja käyttämättä.

Keski-ikäisten ukkojen valtaan olisi siis todellakin jo aika puuttua. Monet ihmiset haaraväliin ja ikään katsomatta osaavat hirveän monta asiaa paljon paremmin kuin he.