Kotoilu-sanaan törmää yhä harvemmin, mutta suomalaiset hengaavat tutkitusti kotonaan erittäin mielellään. Tähän kaikkeen on aivan looginen selitys.

Milloin viimeksi olet sanonut kaverillesi, että lähdenpä tästä kotoilemaan? No hyvä on, et koskaan.

Mutta muutama vuosi sitten sana ”kotoilla” vilahteli tiuhaan tv-ohjelmissa ja lehtien palstoilla. Nykyään sitä näkee enää harvoin. Minulla on tästä teoria:

Ihmiset eivät enää tarvitse erikseen termiä sille, että tekevät kotonaan juttuja.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kotoilu – eli kotiin panostaminen ja ajan viettäminen kotona viihtyisässä ympäristössä – olisi jotenkin loppunut. Ei suinkaan, itse asiassa päinvastoin.

TNS Gallupin vuonna 2014 ilmestyneestä raportissa (Suomi & suomalaiset 2013) selviää, että suomalaisista 78 prosenttia viettää iltaa mieluummin rauhallisesti kotona kuin lähtee ulos. Kansainvälinen keskiarvo on 60 prosenttia.

Kotona oleilua ei vain enää kutsuta kotoiluksi niin usein. Sanan viljelystä on tullut sama asia kuin jos toistelisi ympäristölleen ääneen: ”Minä hengitän.”

Ai todellako, niinkö teet? Itsestään selvää.

Ideana kotoilu on vanha kuin taivas. Siis, haloo, se on puuhastelua, jota ihminen tekee kotonaan! Ihmisillä on todistettavasti ollut koteja jo tovin. He ovat kyenneet puuhastelemaan niissä myös ilman erillistä brändättyä termiä.

”Kotoilusta” alettiin puhua 2000-luvulla. Yle alkoi näyttää Strömsö-tv-sarjaa vuonna 2002, ja näppärien käsitöiden kuningatar Anu Harkki aloitti Ratula-sarjansa vuonna 2009. Siinä hän taiteili lasipurkkeja ja käsinukkeja innolla, joka heikompaa hirvitti.

Nykyään sana on jo päässyt Kielitoimiston sanakirjaan. Määritelmä kuuluu näin:

”Koti- ja käsitöiden harrastaminen kiireisen elämänrytmin vastapainona”

Määritelmä ei ota kantaa siihen, että tietty määrä ”kotoilua” on elämärytmin tasapainottamisen lisäksi pakollista myös pelkästään siksi, ettei asunto luisuisi jäätävään kaaokseen, josta pystyy vain lapiomaan itsensä ulos.

Se, mikä menee ylös, tulee myös alas. Näin se trendien kanssa nyt vain on.

Mutta puuhastele silti kotona. Puuhastele ihan rauhassa, vaikket tietäisikään, miksi siellä oleilua on juuri nyt cool kutsua. Ei kukaan tiedä.

Menet vain sinne, suljet oven, etkä tee hommasta sen suurempaa numeroa.

Lue myös

Omenalaatikko on uusi eurolava – näin sisustat sen avulla

Näitä kasveja NASA suosittelee kotiisi

Näin vähätkin neliöt riittävät – sinkku ja perhe näyttävät mallia

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä, muistuttaa Jenni Kokander kolumnissaan.

Olen lähiaikoina toistuvasti törmännyt ilmiöön, jossa me perheelliset ihmiset vähättelemme kanssaihmisiä, joilla ei ole lapsia.

Lapseton ystäväni kertoi, kuinka sukulaistäti oli ristiäisissä ihmetellyt hänen taitoaan käsitellä vastasyntynyttä vauvaa. ”Onpas sinulla varmat otteet, vaikka olet varmaan tottunut kantamaan lähinnä käsilaukkua.” Toinen ystäväni oli jätetty mökkireissulta perustelulla, että ”Me lapsiperheet ollaan kato sulle tylsää seuraa. Meet vaikka baariin viikonloppuna tai teet muita juttuja, jotka sua kiinnostaa.”

Itse kommentoin lapsettomalle ystävälleni kiireitäni: ”Ja sitten mulla on vielä se tärkein vastuu, eli lapset.”

On todella tavallinen ajatus, että perheettömän ihmisen elämä on vastuutonta hengailua ja epäempaattista oleilua. ”Vain toinen vanhempi voi ymmärtää” on yleisesti viljelty fraasi, joka varmasti loukkaa lapsetonta.

”Vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.”

On täyttä puppua, että äidiksi tai isäksi tuleminen avaisi jonkin mystisen maailman. Tunnen monia vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka rakastavat lapsia, viihtyvät näiden seurassa ja kokevat lapsia kohdanneet tragediat ihan yhtä syvästi kuin lapsekkaatkin.

Vanhemmuus on myös lahja, jota ei kaikille halukkaille suoda, siksikin vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä. Äidiksi tuleminen ei tehnyt minusta yhtään empaattisempaa tai viisaampaa. Usein kuitenkin syyllistyn ajattelemaan, että globaalit lapsiin kohdistuvat kamaluudet tuntuvat minussa syvemmin kuin lapsettomissa ystävissäni.

Kun itse tulin äidiksi, pelkäsin lapsettomien ystävieni katoavan maailmastani. Kummallinen ajatus – ja kovin yleinen – täällä vanhemmuuden vaaleanpunaisessa kuplassa. Miksi ihmiset, jotka tuntevat minut läpikotaisin, poistuisivat elämästäni, kun minusta on tullut äiti? Enhän minä ole muuttunut, eivätkä ystäväni. Toki perhe ja sen tuomat uudet elämäntilanteet ovat isoja käänteitä, mutta ihminen kaiken pyörityksen keskellä on sama.

Vanhemmuus on vain yksi elämän sitovista ja palkitsevista asioista, yksi elämän isoista käännekohdista. On outoa ajatella, että lapsettoman ihmisen elämä olisi vastuuton ja vapaa tasainen viiva. Me kaikki olemme vastuussa omistamme. Ovat ne sitten lapsia, vanhempia, ystäviä, kummilapsia, koiria, mummoja tai vaikkapa rengastamiamme lintuja.

Vanhemmuus ei ole salaseura. Se on vain yksi muoto elää.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Taitaa olla aika yksilöllistä, avaako vanhemmuus yhtään mitään. Väsymys, uupumus ja huoli ei aina jalosta. Pahimmat nettirinkipedofiilit taitavat olla pinjojen ja patujen isiä samoin kuin huoletta alaikäisten tekemiä tuotteita ostavat vanhemmat, myöskään öljyvalmisteisten goretexin ym vesistöihin päästämät myrkyt eivät huoleta. Kuten ei mikään muu kuin oman lapsen kaverimäärä tai liikunta ja ruoka ja kiusaajilla riittää kavereita. Samat vanhemmat, jotka kärräävät omia mukuloitaan koulun pihaan...
Lue kommentti
Vierailija

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Kyllä se avaa, mutta ei mihinkään "mystiseen maailmaan". Se avaa oven rakkauden, hyvyyden ja vastuun maailmaan. Vanhempi kehittyy monissa luonteenpiirteissään, kuten : pyyteettömässä rakkaudessa, kärsivällisyydessä, luottamuksessa, suojelunhalussa, kuuntelemisessa, neuvottelutaidossa, jopa pelossa ja kärsimyksessä. Ja teettäväthän lapset monenlaista "ylimääräistä" työtä. Lapset voivat aiheuttaa monenmoista huolta ja hätää. Vanhemman huoli lapsesta päättyy vasta hänen omaan kuolemaansa.
Lue kommentti

Kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen uskoo, että luolamiesten aika on ohi. Nyt on tilausta korvahenkilöille, hän arvelee kolumnissaan.

Istuin jokin aika sitten stand up -kollegani kanssa junan ravintolavaunussa. Vastapäiseen pöytään istui kaksi töistä palaavaa miestä, oluttuopit käsissään. Parin tunnin kuluttua kollegani lähti vessaan, ja minä jäin yksin.

Miehistä toinen oli jo hiprakassa, ja näin silmäkulmastani hänen luovan minuun pitkiä vokotuskatseita. Keskityin tiiviisti puhelimeeni, sillä minulla ei ollut mitään kiinnostusta small talkiin tuntemattoman kanssa. Vaan ei. Mies keksi selittää kaverilleen tarinaa show-miehen elkein lisäillen rivien väliin “jos olisi vieressä punapäinen kaunotar ravintolavaunussa...” Oli mielestään kovinkin nokkela. Naisen lisääntymisviettihän herää, kun joku vain huomioi hänet. Ihan kuka vain. Huomioi minut uros, niin olen sinun! (Ei.)

Mies vain katsoi, että siinä nainen istuu yksin, ja hän päätti hiprakassaan syöttää huomiotaan.

En nostanut katsettani. Turhautuneena temppunsa epäonnistumisesta mies alkoi huutokyselemään nimeäni. Vaientamisyrityksenä tokaisin: ”Ulla. Jatkan nyt tätä, hauskaa illanjatkoa”. Mies tuhahti: “Juttele meille äläkä vaan näprää jotain puhelintasi”. Kuinka raivostuttavaa! Mikä on tällainen tapa vaatia osallistumaan?

Kerran aiemmin samanlaisessa tilanteessa eräs pöytään pakolla ängennyt mies hermostui, kun hänelle ei puhuttu. ”Voisitte nyt jutella, kun mä kerran tulin tähän. Voidaan puhua jostain, mikä naisia kiinnostaa, niin kuin vaikka pikku eläimistä.”

On rasittavaa joutua käyttämään niin paljon energiaansa tilanteessa, johon ei ole tahtonut. Joku voisi tietenkin ajatella, että senhän pitäisi olla miellyttävää, kun joku osoittaa kiinnostustaan. Mutta eihän tällaisessa käytöksessä ole kyse kiinnostuksesta! Mies vain katsoi, että siinä nainen istuu yksin, ja hän päätti hiprakassaan syöttää huomiotaan.

Miten kukaan löytäisi rakkautta, jos uutta ihmistä ei saisi yrittää lähestyä?

Ystäväni totesi myöhemmin, että olisin voinut vain kertoa olevani parisuhteessa. Siihen en lähtisi, sillä sehän käytännössä tarkoittaisi sitä, että sinkun olisi pakko puhua äijän kanssa, koska hänellä ei olisi kieltäytymiseen sopivaa syytä.

Kohtelias tulee olla, mutta ei ole pakko viihdyttää.

Aloin pohtia tätä pokaamisdilemmaa. Oliko ärsyyntymiseni ollut kohtuutonta? Solmiakseen uusia tuttavuuksia pitää toki ensin jutella ihmiselle. Miten kukaan löytäisi rakkautta, jos uutta ihmistä ei saisi yrittää lähestyä? Mutta silti, tuollainen käytöshän on joko totaalista kyvyttömyyttä sosiaaliseen kanssakäymiseen tai pokaajan oppimaa ylästatusmöyhäämistä. Huonoa käytöstä siis. Eivätkö nämä apinamiehet jo joutaisi jäädä kivikaudelle? Luulisi, että nykyään kannattaisi olla mieluummin korvamiehiä: kuuntelevia ja kiinnostuvia. Sukupuoleen katsomatta tietenkin. Olkaamme siis korvahenkilöitä!

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen osaa small talkin vain roolihahmon takaa.

Vierailija

Täsmävinkki iskuyritykseen: apinamies ärsyttää, ole mieluummin korvahenkilö!

Noh kaikki eivät ole sujuvasanaisia näyttelijöitä tai puheammattilaisia ja alkoholilla on sekä hyvässä että pahassa estoja poistava vaikutus. Ehkäpä Ullalla oli ovulaatio käynnissä ja nämä neandertalin miehet aistivat sen onhan Ulla punapäänä itsekin ehkä näiden samaisten neandertalilaisten jälkeläisiä eli samaa heimoa, joten ehkä mies ajatteli alitajuisesti, että Ullakin on seksuaalisesti että älyllisesti samalla tasolla. Onhan sitä muuten kuitenkin tapahtunut jonkin verran kehitystäkin, koska...
Lue kommentti