Mitä jos ”marittamisesta” seuraakin vain tyytymättömyyttä omaa elämää kohtaan?

”Siis pitäisikö mun oikeesti repiä kaikki valokuvat albumista, heittää lattialle ja poimia niistä talteen vain iloa tuottavat? Tätä sääntöä en ihan ymmärrä.”

Liityin hiljattain Facebookissa KonMari Suomi -ryhmään. Uteliaisuudesta, sillä olin kuullut, että ryhmässä on aika kipeä meno, kun japanilaisen järkkäilygurun Marie Kondon oppeihin hurahtaneet naiset perkaavat kotejaan. Ryhmässä on jo yli 7800 jäsentä. ”Se on kultti”, eräs ystäväni kuvaili.

Luin itsekin viime kesänä Kondon bestsellerin KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika ja sain siitä tarmoa poistaa kasan vanhoja vaatteita kirpputorille.

Mutta että oikein kultti?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kondon metodi menee näin: kotoa poistetaan kaikki esineet, jotka eivät tuota enää iloa. Kaappien sisältö kipataan lattialle, ja kamakasasta poimitaan esine kerrallaan kuulostellen, herättääkö se yhä mielihyvän hyrinää omistajassaan. Jos herättää, sen saa säästää. Sitten tavarat lajitellaan aihepiireittäin omille paikoilleen. (Myös niiden taitteluun ja säilyttämiseen on omat ohjeensa.) Ei enää kaaosta eikä etsiskelyä, vaan ihana koti. Ikuisesti. Aamen.

(Olen kyllä hiukan eri mieltä, mutta ehken vain ole noudattanut sääntöjä tarpeeksi tunnollisesti.)  

Kondo lupaa, että turhasta roinasta eroon pääseminen vapauttaa energiaa muihin asioihin kuin tavaroista huolehtimiseen. Samalla kun siivoaa, tulee myös järjestäneeksi elämäänsä; saa ehkä rohkeutta poistaa siitä muitakin negatiivisia asioita. Muutos pitäisi huomata jo kahdessa viikossa.

Aluksi seurasin ryhmää hyvänä viihteenä. Huvitti, kuinka puolensataa ihmistä jaksoi osallistua keskusteluun, jossa pohdittiin, oliko yhden ryhmäläisen saama yllätyslahja – tuikkukuppi – hirveä vai ihana.

Nauratti, kun joku vinkkasi verkkokaupasta, jossa myytiin apuvälineitä järjestelyyn kuten esimerkiksi muovisia klipsejä, joilla saattoi liittää hengareita toisiinsa tai pidikkeitä, jotka estivät sukkia eksymästä toisistaan pesukoneessa. Kuinkahan kauan menisi, että nuo muovinpalat pyörisivät turhakkeina laatikon pohjalla?

Joku kertoi ottavansa palkatonta vapaata töistä, jotta ehtisi ”marittaa” täysipäiväisesti.

Joku kertoi ottavansa palkatonta vapaata töistä, jotta ehtisi ”marittaa” täysipäiväisesti. Eräs oli käynyt KonMarin hengessä läpi koko Facebook-seinänsä ja -ystävänsä. Ohhoh, olipahan urakka, mutta nyt oli puhdistunut olo!

Hihitin, kun joku esitti ihan vakavissaan tuon alun kysymyksen valokuva-albumeista, ja toiset ryhtyivät pohtimaan ihan yhtä vakavissaan, antaisiko Kondo valokuvien kohdalla tehdä poikkeuksen.

Puhuttiin myös KonMarin tai’asta: ihmisille oli alkanut tapahtua hyviä asioita, kun he olivat alkaneet noudattaa metodia. Kirppiksellä oli kävellyt vastaan puoli-ilmaiseksi unelmien nahkatakki, oli tullut arpajaisvoittoja ja laihdutusprojektiin oli löytynyt taas intoa. Jotkut olivat saaneet rohkeutta irtisanoutua työstään tai jopa löytäneet uutta työtä.

Mutta sitten viihdyttävä hupini alkoi saada synkkiä sävyjä. Yksi kertoi viillelleensä albumeistaan kaikki kuvat, jotka muistuttivat häntä ikävistä elämänvaiheista.

Toinen valitti turhautuneena, kuinka oli alkanut inhota kaikkia tavaroitaan. Huonekalut möllöttivät keskellä huonetta kaikkea muuta kuin iloa tuottavina. Tyhmä tuoli, jonka jalkaan löi aina varpaansa. Ruma pöytä, jota ei kuitenkaan voinut heittää menemään, koska ei ollut rahaa ostaa uuttakaan.

Monen vaatekaapissa roikkui yhä pelkkiä halpaketjujen rytkyjä, koska laadukkaisiinkaan ei ollut varaa.

Kolmatta ahdisti tavarapaljous, josta ei ollut tulla loppua. Roinat olivat jääneet lojumaan jätesäkkeihin keskelle olohuonetta, kun usko ja kärsivällisyys olivat loppuneet kesken. Neljäs oli jo marittanut kaiken, mutta mies ja lapset olivat sotkeneet järjestyksen. Nyt hän mietti, pitäisikö seuraavaksi marittaa koko perhe hittoon.

Nyt hän mietti, pitäisikö seuraavaksi marittaa koko perhe hittoon.

Viides kyseli, miksei hänelle ollut jo tapahtunut KonMarin taikaa, vaikka hän oli tehnyt kaiken niin kuin piti. Hän oli yhä työtön ja masentunut.

Miten tässä nyt näin kävi? Kondon tarkoitus tuskin oli lisätä tyytymättömyyttä. Tarkoitushan oli itse asiassa täysin päinvastainen.

On myös paikallaan miettiä, kuinka kestävää on yrittää päästä eroon tavarasta, jos tarkoituksena on vain hankkia uutta tavaraa, joka tuottaa ehkä aluksi iloa, mutta jota alkaa hetken päästä taas inhota.

Totuus kuitenkin on, että suurimmalla osalla meistä länsimaisista ihmisistä on liikaa tavaraa. Vähemmälläkin tulisimme toimeen.

Shoppailemme niin ajankuluksi kuin lohdukkeeksi. Kun olo on nuhruinen, uusi paita ilahduttaa, mutta vain hetken. Kärjistäen: ensin olemme täyttäneet sisäistä tyhjyyttämme hamstraamalla tavaraa, sitten seuraavaksi täytämme samaa tyhjyyttä yrittämällä päästä eroon noista tavaroista. Sen sijaan, että jatkuvasti kuulostelee, tuottaako tämä tai tuo tavara itselle iloa, kannattaisi miettiä kulutustottumuksiaan.

Ja tarvitseeko tavaran tuottaa aina niin suunnatonta iloa? Eikö se nyt riitä, että se toimii ja sille on käyttöä? Ajattelkaapa nyt vaikka muovista pakastusrasiaa. Ei tunnu hyrinää eikä iloa, vaikka kuinka kuulostelee. Silti niitä aina tarvitsee.

Kodin raivaus varmasti kannattaa, mutta kun sen kerran järjestänyt siistiksi ja iloa tuottavaksi, tosimarittaja on se, joka miettii kaksi kertaa, ennen kuin päästää uuden esineen kotinsa kynnyksen yli.

Tosimarittaja on se, joka miettii kaksi kertaa, ennen kuin päästää uuden esineen kotinsa kynnyksen yli.

Mutta arvaattekos, kuka oli marittajien esi-isä? (Tästäkin oivalluksesta kiitos kuuluu eräälle KonMari Suomi -ryhmän jäsenelle.)

No, tietenkin CMX:n A.W. Yrjänä! Kondon kirja julkaistiin vuonna 2015, mutta Yrjänä lauloi jo vuonna 1994 yhtyeen Ruoste-kappaleessa:

”Minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan / niin kirjat ja paperit / ehkä myös / huonekalut ja muistot / kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle / kaikki hyvä mikä estää näkemästä”.

 

Nollasopimuksessa työnantaja työllistää työntekijää vain oman tarpeensa mukaan.

Välivuottaan viettävälle nuorelle ei ollut mitään lannistavampaa, kuin joutua kyykytetyksi ensimmäisellä työpaikallaan. Tulin valituksi unelmieni työhön, josta minulle luvattiin reilusti tunteja – ainut ehto oli nollasopimuksen solmiminen.

Muutaman viikon jälkeen työvuorojeni määrät romahtivat. Täyden työviikon sijaan sain muutaman neljän tunnin vuoron kuussa. Kesäksi minulle luvattiin kesätöitä, mutta kun aika koitti, vuoroja ei enää ollutkaan. En ollut hakenut muita töitä ja vietin kesäni lopulta kotona.

”Kelpasin töihin juhannuksena ja jouluna, muulloin en.”

Työllistymisestäni ei pidetty huolta, mutta kaikki hyöty otettiin kuitenkin irti: minua velvoitettiin vastaanottamaan työvuorot jopa tunnin varotusajalla. Kelpasin myös töihin juhannuksena ja jouluna, muulloin en. Muutama silloinen työkaverini järkeili jäävänsä kokonaan pois, sillä valtio maksoi parempaa palkkaa.

Lopulta pompottelin kahden työpaikan ja nollasopimuksen välillä. Vastaanotin kaikki saamani vuorot mukisematta ja jouduin usein ratkomaan samoille päiville annettuja työvuoroja. Se oli stressaavaa.

Brittitutkimuksen mukaan nollatuntisopimukset rasittavat nuorten aikuisten mielenterveyttä. Muistan miettineeni usein, oliko vika minussa. Kysyin sitä rohkeasti esimieheltäni, mutta vastaus oli aina sama: ”Tarvetta ei ollut”. Siinä eivät pulinat auttaneet, kun seuraavalle kuulle taas luvattiin töitä.

”Jos päätät irtisanoutua, sinua uhkaa karenssi. Valitse siitä.”

Nollatuntisopimukset sopivat keikkatyöläisille ja opiskelijoille, mutteivat kenellekään muulle. Huonossa työtilanteessa moni suostuu huonoonkin sopimukseen, kun vaihtoehtoja ei vain ole. Työelämää aloittavia nuoria on erityisen helppo kyykyttää, sillä eiväthän ne hölmöläiset osaa edes vaatia mitään.

Yrityksille nollatuntisopimukset ovat lottovoitto: jos tarve työntekijöille on epävarmaa ja tilanteesta riippuvaa, on helppoa säästää palkkakuluissa solmimalla nollasopimuksia. Työnantajan on myös helppo värittää työtilannetta lupailemalla tunteja – eihän niitä ole lopulta pakko tarjota. Jos päätät irtisanoutua, sinua uhkaa karenssi.

Valitse siitä.

Kokki kolmonen

Kelpasin töihin vain juhannuksena ja jouluna – unelmieni työpaikka kyykytti minua nollasopimuksella

Itselleni nollatuntisopimus on ollut sopiva silloin jos täysiä tunteja en ole sopimukseen saanut. Esim. ravintola-alalla usein tarjotaan osa-aikaista sopparia sellaisella tuntimäärällä josta saatava palkka ei riitä elämiseen mutta tunteja on kuitenkin sen verran ettei saa esim. soviteltua päivärahaa lisäksi (tunnit 80% kokoaikaisesta). Nollasoppari antaa myös vapauden " häipyä" paremman työn perässä, ei vaan ota enää vuoroja, sanoo että on muualla. Jos saat vaikka kaksi osa-aikaista työtä, voi...
Lue kommentti

Kokonaan uuden sukunimen ottaminen vaatii aikaa, paperityötä, rahaa ja kekseliäisyyttä – mutta kannattaa.

Kun menin naimisiin, yksi tärkeimmistä mietinnän kohteista oli sukunimi. Nimi on erittäin henkilökohtainen juttu, mutta henkilökohtainen tuppaa olemaan poliittista, ja siksi en halunnut tehdä nimivalintaa kepein perustein.

Minulla oli ihan kiva sukunimi aiemmin, samoin mieheni nimi oli ihan okei. Kumpikaan meistä ei ollut mitenkään poikkeuksellisen kiintynyt nimeensä. Halusimme tulevaisuutta varten yhteisen, yksiosaisen nimen. 

Kumpi siis ottaisi toisen nimen, pohdimme. Mieheni lähipiirissä vaimon nimen ottaminen olisi luultavasti aiheuttanut kevyttä ihmettelyä. Olisihan ihmettelyyn jaksanut vastata, jos olisi aidosti halunnut ottaa vaimon nimen. Mieheni ei halunnut. 

Minäkään en halunnut ottaa mieheni nimeä. Jos miehelläni olisi ollut todella kaunis ja etunimeeni sopiva sukunimi, asiasta ei olisi tarvinnut edes keskustella, mutta oman ihan kivan nimeni vaihtaminen toiseen ihan kivaan ei houkutellut.

Olen feministi ja ajattelen, että sukunimellään saa tehdä mitä haluaa – paino sanalla haluaa. Jos ei halua ottaa miehen nimeä, sitä ei pidä ottaa vain siksi, että niin on ollut tapana. Minäkin olisin varmaan saanut perustella ystävilleni puolison nimen ottamista, ja ”en jaksanut alkaa säätää” tuntui huonolta perustelulta.

Yhä useampi ajattelee samalla tavalla: Savon Sanomien mukaan miehen sukunimen suosio on ennätyksellisen alhaalla.

Nimi Viralliseen lehteen

Kun kumpikaan ei halunnut toisen nimeä, yhdistelmänimi ei tullut kysymykseen, kummankaan suvusta ei löytynyt molempia miellyttävää vanhaa nimeä ja halusimme yhteisen nimen, vaihtoehdoksi jäi enää kokonaan uuden sukunimen ottaminen. Uusien sukunimien ottaminen avioliiton yhteydessä vaikuttaa yleistyneen, ja muun muassa Hussingit, Kurkipotkut ja Koivulinnut ovat kertoneet uuden nimensä tarinan julkisuudessa. 

Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Sirkka Paikkala kertoi kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nimihakemuksia on sadellut erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana – siis noin vuodesta 2012. Hakemusten määrä tuskin on laantunut viimeisen kahden vuoden aikana. 

Nimen täytyy olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Kun avioituva pari haluaa kokonaan uuden nimen, prosessi on yleensä suurin piirtein tällainen: Nimestä tehdään hakemus toiselle tulevista puolisoista. Hakemussa kertoillaan seikkaperäisesti, miksi uusi nimi pitäisi saada. Sitten odotetaan monta kuukautta, että nimilautakunta tekee päätöksensä. Jos nimilautakunta puoltaa nimeä, julkaistaan nimi Virallisessa lehdessä, joka on siis ihan oikea Suomessa ilmestyvä lehti, jonka nimi oikeasti on Virallinen lehti. Sen jälkeen odotellaan, tuleeko valituksia. Jos valituksia ei tule, toinen tulevista puolisoista saa uuden nimen ennen häitä ja toinen ottaa sen häissä.

Näin nimenvaihto maksaa vajaat 200 euroa. Jos haluaa vaihtaa nimen molemmille kerralla, hintalappu on suurempi.

Ennen kuin tähän ryhtyy, täytyy tietysti keksiä uusi nimi, ja sehän se varsinainen työ on. Nimen täytyy nimittäin olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Sukunimihaku, uusi paras ystäväni

Minulla ja puolisollani oli Väestörekisterikeskuksen sukunimihaku auki kaikilla päätelaitteilla monen kuukauden ajan. Meillä oli nimelle joitakin kriteerejä, muttei mitään selkeää ideaa. Toimiva nimi-idea saattoi tulla mieleen milloin vain, ja silloin oli pakko päästä sydän tykyttäen varmistamaan, onko nimi jo varattu. Muistan naputelleeni sukunimihakua kuumeisesti esimerkiksi baarissa keskellä yötä.

Joulupöydässä kahdeksan kuukautta ennen hääpäivää esittelimme yhden mieleemme tulleen vaihtoehdon, mutta se sai pöytäseurueessa aikaan lähinnä huvittueita tyrskähdyksiä ja epäuskoa. Vaihtoon!

Lopulta, kun häihin oli enää runsaat puoli vuotta, istuimme eräänä iltana kotisohvalla, ja nimi Aaltovesi tuli jostakin mieleeni. Se sopi miehelleni ja oli vapaana. Niin meistä tuli, edellä kuvaillun prosessin kautta, Aaltovesiä. Sen verran annoin periksi patriarkaatille, että nimi haettiin virallisesti ensin miehelleni, ja minä sain sen häissä. 

Nimi tuntuu omalta ja ihanalta. Upouuden nimen ottamisen voi tietysti nähdä turhanamaisena erikoisuudentavoitteluna, ja ehkä se on sitäkin. Olen silti todella ylpeä nimestäni.

Kukaan ei ole kommentoinut uutta nimeämme negatiivisesti. Muutamia kohteliaisuuksia on kyllä tullut tutuilta ja tuntemattomilta. Vain kerran olen malttanut vastata pelkästään ”kiitos” sen sijaan että olisin sanonut ”kiitos, keksin sen itse”.

Onko kesämökkiä pakko omistaa itse? Vuokramökin kanssa mitään ei tarvitse kunnostaa ja huoltaa, mutta kaikki pysyy vuodesta toiseen paikallaan.

Voiko vuokramökkiin kiintyä yhtä syvästi kuin suvun omistamaan kesämökkiin? Voi, ja pitäisikin. Omistusmökki on kallis ja jatkuvaa huolenpitoa vaativa kohde, vuokramökin kanssa pääsee helpommalla.

Oma lapsuudenperheeni vuokraa joka vuosi kesämökin samasta paikasta, samoilta omistajilta Keski-Suomesta. Tänä vuonna jo 40:tä kertaa. Itsekin olen ollut mukana joka vuosi syntymäni jälkeen.

Minulle kesä ei ole kesä ilman ”meidän mökkiä”. Joka vuosi vietämme siellä viikon, joskus lapsuudessani pidempäänkin. Tuttu vuokramökki on laiskalle lomailijalle kuin unelma: mitään ei tarvitse kunnostaa ja huoltaa, mutta kaikki on silti paikallaan.

”On aika hurjaakin, että moni mökki seisoo niin pitkään tyhjillään.”

Kun muut menevät omille mökeilleen työleirille, meidän mökillämme heittäydytään sängylle ja nostetaan jalat kattoon. Suurinta jännitystä päivään tuo munkkirinkilöiden syöminen läheisellä huoltoasemalla. Rentous ja mitääntekemättömyys on kaiken ydin.

Minua ei häiritse ajatus, että kesäpaikkamme omistaa joku muu ja että se on enimmäkseen käytössä ihmisillä, joita en tunne. Silloinhan siitä saadaan täysi hyöty irti. On aika hurjaakin, että moni mökki seisoo niin pitkään tyhjillään.

San Holo

Perheeni on vuokrannut joka kesä saman mökin jo 40 vuotta – yhdestä syystä

Minusta tämä on oikein kannatettava ja hyvä idea. Ei aina tarvitse omistaa. Jos häiritsee samojen kivien ja kantojen tuijottaminen, niin voi aina vuokrata eri kohteen, ja palata sitten myöhemmin siihen tuttuun kohteeseen. Meidän perheellä on ollut onni vuokrata vuosittain edullisia liiton mökkejä, tosin tänä kesänä kiky iski niin kipeästi, että päätimme pitää kaupunkiloman ja säästää pahan päivän varalle.
Lue kommentti
Tuleva Huoleton

Perheeni on vuokrannut joka kesä saman mökin jo 40 vuotta – yhdestä syystä

Juuri minäkin harkitsen oman mökin myymistä- en jaksa enää maksaa mökistä aiheutuvia kuluja ja olen kyllästynyt mökin putsaamiseen ja korjaamiseen. Pidän sinänsä mökkeilystä , mutta haluan lähtiessä laittaa mökin oven kiinni ja poistua ilman huolia . Vuokratessani mökin ostan siihen myös siivouksen jatkossa.
Lue kommentti

Äitiys voi mullistaa huippu-urheilijan elämän, mutta hänen saavutuksiaan se ei silti riistä.

”Entinen isäpelaaja uskoo, että Roger Federeriä odottaa hankala paluu isyyslomalta tennishuipulle”

”Tenniksessä isäpelaajien paluuseen vaikuttaa ainainen matkustelu. Voi olla, ettei yksikään vuoden turnauksista osu omalle kotipaikkakunnalle. Silloin vaaditaan toimivaa ja laajaa tukiverkostoa.”

Kuulostaako vähän erikoiselta kirjoittelulta?

No totta kai kuulostaa. Eihän tällaisia virkkeitä voi lukea mistään, koska tennistähti Roger Federeristä ei koskaan kirjoitettaisi näin. Kuinka moni edes tietää, että Federerillä on puolisonsa kanssa kahdet kaksoset? Vaikka itse seuraankin tennistä, jouduin tarkistamaan faktan Wikipediasta.

Harmi kyllä tilanne muuttuu ihan toiseksi, kun puhutaan naisista.

”Entinen äitipelaaja uskoo, että Serena Williamsia odottaa hankala paluu äitiyslomalta tennishuipulle.”

”Tenniksessä äitipelaajien paluuseen vaikuttaa ainainen matkustelu. Voi olla, ettei yksikään vuoden turnauksista osu omalle kotipaikkakunnalle. Silloin vaaditaan toimivaa ja laajaa tukiverkostoa.”

Jälkimmäiset katkelmat ovat ihan oikeasti kohtia eilen julkaistusta Helsingin Sanomien urheilu-uutisesta.

Uutisessa uransa jo lopettanut huippu-urheilija, nelinkertainen Grand Slam -voittaja Kim Clijsters kommentoi sitä, millaista on palata takaisin huippu-urheilun maailmaan sen jälkeen, kun on saanut lapsen. Hän myös kertoo oman arvauksensa siitä, miten Serena Williamsin paluu kilpailuihin sujuu sen jälkeen, kun hänestä tulee äiti.

 

35-vuotias Serena Williams on urallaan voittanut 23 Grand Slam -turnausta. Hän on voittanut jokaisen Grand Slam -turnauksen ainakin kerran niin kaksin- kuin nelinpelissä. Hänellä on plakkarissa myös olympia-mitali. Hän on siis kaikilla mittapuilla ihan jäätävän kova urheilija.

Mutta. Kaikkien saavutusten päälle Williams on tosiaan tänä vuonna pusertamassa pienen ihmisen itsestään maailmaan. Ja se on ilmeisesti asia, joka riistää Williamsilta huippu-urheilijan tittelin.

Sen sijaan Williamsista tulee ”äitipelaaja” ja ”tennisäiti”. Sen sijaan Williams joutuu painiskelemaan sen kanssa, että hänen miehensä tukee häntä lapsen kasvatuksessa.

”Williams on tosiaan tänä vuonna pusertamassa pienen ihmisen itsestään maailmaan. Ja se on ilmeisesti asia, joka riistää Williamsilta huippu-urheilijan tittelin.”

Ei voi tietenkään kiistää, etteivätkö raskaus, synnytys ja pienen lapsen äitiys ole huippu-urheilijanaiselle iso muutos elämään. Ovat ne. Mutta onhan vanhemmuus ihan yhtä suuri mullistus isille. Siitä huolimatta ei puhuta isipelaajista ja tennisisistä.

Eikä äitiys todellakaan rampauta ihmisen elämää. Sen ei myöskään pitäisi tarkoittaa, että naisen on jäätävä kotiin ja kerjättävä kumppanin apua lastenhoidossa. Eikä se varsinkaan pyyhi yli sitä, mitä on saavuttanut aiemmin. Niin kuin ei isyyskään.

 

Clijstersia ja Williamsia ei siis missään nimessä pitäisi kutsua joksikin pirun äitipelaajiksi tai tennisäideiksi. Ihan niin kuin Roger Federeriäkään ei tarvitse alkaa kutsua tennisisäksi.

He ovat kaikki – äitiyteen, isyyteen tai värkkeihin katsomatta – ihan puhtaasti huippu-urheilijoita.

Vierailija

Siis oikeasti, mikä pirun ”äitipelaaja”? Vaikka Serena Williams saa lapsen, hän on edelleen ennen kaikkea huippu-urheilija

Nämä ovat oikeasti hyviä huomioita nostoja tekstistä. Jotain kertoo ehkä sekin, että kun miehenä luen noita samaisia juttuja niin en tee-häpeäkseni- useinkaan tuonkaltaisia huomioita. Se on jotenkin niin ajettu takaraivoon luonnolliseksi tietynlainen ajatusmaailma, että olen sellaiselle jotenkin sokea...
Lue kommentti