Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kiitollisuuslistan tekemisestä tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo, Miina Supinen kirjoittaa.

Joko sinäkin pidät kiitollisuuspäiväkirjaa?

Ilmeisesti kannattaisi. Aivotutkijat ovat todistaneet, että kiitollisuudenaiheiden listaaminen todella lisää onnen tunnetta ja pitää masennusta loitolla.

Minäkin olen hommannut kauniin vihon, johon merkitä kivoja juttuja. Takana on vaikea viikko, joten pieni onnen lisäbuusti tuskin tekisi pahaa.

Kiitollisuuden aiheita löytyykin. Kiitos universumi, että muistin ostaa eilen kahvia ja voin sitä nyt tässä mukavasti juoda. Kiitos, että radiosta kuuluu Grateful Deadin biisi, josta tykkään eniten, ja aurinko pilkistää pilvien takaa. Kiitos, oi armollinen kohtalo, että lapset vievät lautaset itse tiskikoneeseen, hiukseni näyttävät tänään niin pörheiltä ja läheiseni ovat terveitä.

”Kiitos, että lapseni vievät lautaset itse tiskikoneeseen.”

Mutta pian listan teko alkaa tökkiä. Minulle tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo.

Aivan kuin valehtelisin. Olen kyllä kaikista näistä asioista iloinen, mutta olenko tarkkaan ottaen kiitollinen?

Eikö kiitollisuus vaadi jonkin kohteen? Kenelle minun pitää olla tarkkaan ottaen kiitollinen? Jumalalle? Grateful Deadille? Pitääkö minun olla lasten oma-aloitteisuudesta kiitollinen lapsille vai itselleni, kun olen kasvattanut heidät niin oivallisesti? Mihin suuntaan lämmin ajatus pitää suunnata?

Kuten tavallista, kyselen mielipiteitä kavereiltani Facebookissa. Monet ovat kokeilleet kiitollisuuspäiväkirjaa, ja kaikki pitävät sitä mainiona ideana. Joillekin homma on aivan itsestään selvä. Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.

”Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.”

Mutta en oikeastaan pidä siitä logiikasta. Eihän elämän onni ole ansaittua tai ansaitsematonta. Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat onnea ihan synnyinoikeutenaan. Kuka ja missä pitää kirjaa kohtuullisesta onnellisuuden tasosta?

Jatkuva kiitollisuus läheisiä kohtaan tuntuu sekin oikeastaan ankealta ajatukselta. Olen onnellinen, että minulla on lähelläni rakkaita ihmisiä, mutta en voi olla heille kaiken aikaa kiitollisuudenvelassa – enkä halua, että he ovat minulle.

Aito ystävyys tarkoittaa pikemminkin vapautta antajan ja saajan roolista. Siinä ei lasketa, kuka on saamapuolella, vaan olo on rento ja tasapuolinen.

Filosofinen ongelmani ei ottanut ratketakseen. Kivojen juttujen listaaminen oli muuttunut henkisten velkojen ja uskonnollisten pohdintojen syöveriksi.

Lopulta päätin soveltaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Siitä tulikin ”tämä homma ainakin pelittää” -päiväkirja, jonka idea on kiinnittää huomiota elämän valoisiin puoliin.

Tähän mennessä se on tuntunut aika toimivalta. Listaan joka päivä kaiken kivan, mitä olen kokenut tai ajatellut. Aivan kuin päivä paistaisi vähän enemmän kuin ennen.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Walking and alive

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Toisinsanoen: älä kulje...
Lue kommentti
Huoh

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Vaihtelee tilanteen...
Lue kommentti

Lasten saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään, kirjoittaa kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen.

”Haluatko pitää vauvaa” on naiselle retorinen kysymys. Yhtäkkiä huomaat tahtomattasi istuvasi uunituore vauva sylissä. Tällaisessa tilanteessa olen, välttääkseni vauvalle ja minulle epämiellyttävän tilanteen, sanonut etten sillä lailla ole vauvaihminen. Siihen saa valitettavan usein vastaukseksi: ”No sinä oletkin tuollainen lapsivihaaja”. Ehei! En ole vihaaja. Päinvastoin, olen lasten puolella! Kukapa meistä haluaisi joutua väkisin ventovieraan syliin, varsinkin jos itkettää ja puklaututtaa jo valmiiksi.

En minäkään pistä poikaystävääni istumaan kaikkien syliin vain, koska hän on minusta söpö ja maailman rakkain!

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta.

Oikeastaan ärsyttää, että kutsun itseäni ”ei-vauvaihmiseksi”. Olen toki itse aloittanut sen vapauttaakseni itseni kaikkien naisten niskaan asetetusta vauvaoletuksesta. Siis siitä ajatuksesta, että kaikki naiset aina haluavat mennä jokeltamaan vauvalle ja sanomaan, kuinka ”minustakin vauvanne näyttää ihan vanhemmiltaan. Isyys ja äitiys varmistettu! Jatkakaa.” Ja siitä, kuinka kaikki naiset vain odottavat sitä hetkeä, että saavat synnyttää. Sitä ultimaalista naisen tehtävän täyttymistä.

Minulla on humanistinen lähestyminen vauvoihin. ”Hei uusi ihminen, tervetuloa. Elä onnellisena ja ole kiva toisille. Tee paljon hassuja ilmeitä. Juuri noin, high five.” Lapsivihaaja-nimittely on kauheaa. Ei se, ettei halua omia lapsia, tarkoita sitä, että on lapsivihaaja. Hän on en-halua-lapsia-ihminen.

Se että joku ei hanki lapsia, ei myöskään tarkoita sitä, etteikö tämä osaisi olla lasten kanssa. Minä esimerkiksi olen loistava lasten kanssa. En vain halua kasvattaa heitä.

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta. Lausahdukset kuten ”Nuuhkaise vauvaa, niin herää vauvantekohimot” ja ”Et voi ymmärtää rakkautta ennen kuin sinulla on lapsi” tulevat lapsettomille tutuiksi.

Vauvan tuoksusta minulla herää vain himo syödä banaanipersikkasosetta. Miksi muuten puhutaan vain vauvan tuoksusta? Eikö neljävuotiaassa ole enää mitään äidinvaistoja herättävää?

Julmin on väite , että ainoan oikean rakkauden voi kokea ainoastaan lapsen kautta. Se on loukkaavaa sekä kaikkia parisuhteita kohtaan että myös niitä kohtaan, jotka eivät pysty saamaan lapsia.

Lapsien saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään. Maailmassa on lapsia yllin kyllin, joten jos kaikki eivät niitä halua tehdä, ei se ole huolenaihe tulevaisuutta ajatellen. Päinvastoin. Sen sijaan, että vastustamme homoseksuaalien vanhemmuutta ja huudamme lapsettomia heteroita itsekkäiksi, voisimme keskittyä olemaan kaikille lapsille hyviä roolimalleja.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen fanittaa lapsia, koska he ovat vielä rohkeita unelmoijia.

Vierailija

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Miksei ihmiset pysty hyväksymään, jos sanoo ettei vain pidä lapsista? Aina sitä viestiä pitää yrittää pehmentää ettei kukaan loukkaannu. En yksinkertaisesti ole suostunut pitämään sylissä kenenkään lapsia väkisin ja tuputtajat ovat lopettaneet vasta siinä vaiheessa kun lähden pois tilanteesta. Viesti tuntuu menevän hitaasti perille, jos lainkaan. Ymmärrän että oma lapsi on vanhemmalle rakas. Minulle muiden lapset eivät ole rakkaita, söpöjä tai kiinnostavia. En halua leikittää niitä tai...
Lue kommentti
Vierailija

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Se voi vaikka tarkoittaa etta on luonteva ja hyva lasten kanssa! Mina olen hyva lasten kanssa ja kuulemma lapset tykkaa olla mihin kanssa! Mua ei vaan tippaakaan kiinnosta hankkia lapsia ja tama tunne vaan kasvaa mita vanhemmaksi tulen. Vaitat etta ilman lasten hankkiminen on muoti asia, miten niin?! Emme ela 50-luvulla. Voimme puhua asiasta vapaammin nykyaan, se ei tarkoita etta se olisi muotia!
Lue kommentti

Viisas kirja ei vanhene vuodessa.

Sääliksi käy kirjailijaa.

Häntä, jonka romaani julkaistiin vuosi sitten tai vaikka viime keväällä. Vähän jo häntäkin, jonka teos saatiin kauppoihin kesällä ja markkinoitiin täydellisenä lomakirjana.

Sillä eihän näitä kirjoja enää kukaan osta tai lue.

Nyt on syksy, ja syksyllä kuuluu lukea syksyn uutuuskirjoja, jotta voi ottaa Facebookiin kuvan kirjan kannesta ensimmäisten joukossa ja liittää perään pari sydäntä.

Näin olen itsekin huomaamattani ajatellut. Vuosi sitten vuorotteluvapaallani löysin pitkän tauon jälkeen uudestaan kirjastoon ja monen vanhan tutun lempikirjailijani tuotannon pariin.

Muistin, että viisas kirja ei vanhene vuodessa, parhaimmat kestävät aikaa vuosikymmenenkin. Ja mikseivät kestäisi: onhan niitä kirjoitettu, muokattu ja hiottu joskus vuosia niin kirjailijan kuin kustannustoimittajankin työpöydällä.

Vaikka rakastan sitä pöhinää, joka syksyisin syntyy uutuuskirjojen ja Finlandia-palkinnon ympärille, aion jatkossakin kohkata ja suositella ystävilleni kaikkia niitä kirjoja, jotka ovat saaneet sydämeni pamppailemaan – oli siitä sitten viikko tai kuusi vuotta.