Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kiitollisuuslistan tekemisestä tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo, Miina Supinen kirjoittaa.

Joko sinäkin pidät kiitollisuuspäiväkirjaa?

Ilmeisesti kannattaisi. Aivotutkijat ovat todistaneet, että kiitollisuudenaiheiden listaaminen todella lisää onnen tunnetta ja pitää masennusta loitolla.

Minäkin olen hommannut kauniin vihon, johon merkitä kivoja juttuja. Takana on vaikea viikko, joten pieni onnen lisäbuusti tuskin tekisi pahaa.

Kiitollisuuden aiheita löytyykin. Kiitos universumi, että muistin ostaa eilen kahvia ja voin sitä nyt tässä mukavasti juoda. Kiitos, että radiosta kuuluu Grateful Deadin biisi, josta tykkään eniten, ja aurinko pilkistää pilvien takaa. Kiitos, oi armollinen kohtalo, että lapset vievät lautaset itse tiskikoneeseen, hiukseni näyttävät tänään niin pörheiltä ja läheiseni ovat terveitä.

”Kiitos, että lapseni vievät lautaset itse tiskikoneeseen.”

Mutta pian listan teko alkaa tökkiä. Minulle tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo.

Aivan kuin valehtelisin. Olen kyllä kaikista näistä asioista iloinen, mutta olenko tarkkaan ottaen kiitollinen?

Eikö kiitollisuus vaadi jonkin kohteen? Kenelle minun pitää olla tarkkaan ottaen kiitollinen? Jumalalle? Grateful Deadille? Pitääkö minun olla lasten oma-aloitteisuudesta kiitollinen lapsille vai itselleni, kun olen kasvattanut heidät niin oivallisesti? Mihin suuntaan lämmin ajatus pitää suunnata?

Kuten tavallista, kyselen mielipiteitä kavereiltani Facebookissa. Monet ovat kokeilleet kiitollisuuspäiväkirjaa, ja kaikki pitävät sitä mainiona ideana. Joillekin homma on aivan itsestään selvä. Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.

”Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.”

Mutta en oikeastaan pidä siitä logiikasta. Eihän elämän onni ole ansaittua tai ansaitsematonta. Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat onnea ihan synnyinoikeutenaan. Kuka ja missä pitää kirjaa kohtuullisesta onnellisuuden tasosta?

Jatkuva kiitollisuus läheisiä kohtaan tuntuu sekin oikeastaan ankealta ajatukselta. Olen onnellinen, että minulla on lähelläni rakkaita ihmisiä, mutta en voi olla heille kaiken aikaa kiitollisuudenvelassa – enkä halua, että he ovat minulle.

Aito ystävyys tarkoittaa pikemminkin vapautta antajan ja saajan roolista. Siinä ei lasketa, kuka on saamapuolella, vaan olo on rento ja tasapuolinen.

Filosofinen ongelmani ei ottanut ratketakseen. Kivojen juttujen listaaminen oli muuttunut henkisten velkojen ja uskonnollisten pohdintojen syöveriksi.

Lopulta päätin soveltaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Siitä tulikin ”tämä homma ainakin pelittää” -päiväkirja, jonka idea on kiinnittää huomiota elämän valoisiin puoliin.

Tähän mennessä se on tuntunut aika toimivalta. Listaan joka päivä kaiken kivan, mitä olen kokenut tai ajatellut. Aivan kuin päivä paistaisi vähän enemmän kuin ennen.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Walking and alive

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Toisinsanoen: älä kulje...
Lue kommentti
Huoh

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Vaihtelee tilanteen...
Lue kommentti

Kunnon väittelyyn törmää vain valitettavan harvoin, näyttelijä Jenni Kokander harmittelee kolumnissaan.

Seksi on kuin pizza. Se on hyvää silloinkin, kun se on vähän huonoa. Sama koskee väittelyä. En tiedä montakaan yhtä innostavaa asiaa kuin kunnon väittely.

Kunnon väittely ei ole se arkinen nahistelu kumppanin kanssa siitä, onko remoulade-kastike kermaviili- vai majoneesipohjainen. Eikä kunnon väittely pääty siihen, että oikea vastaus katsotaan Googlesta.

Sillä seikalla, kumpi lopulta on oikeassa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Kunnon väittely käydään isoista teemoista: lasten kasvattamisesta, politiikasta tai vaikka enkeliterapiasta. Tärkeää on, että väittelijät ovat mahdollisimman eri mieltä, mutta ymmärtävät, ettei tämä ole tappelu. Sillä seikalla, kumpi lopulta on oikeassa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Hyvän väittelyn päätteeksi voi huomata olevansa aivan eri mieltä kuin ennen. Kun perustelee omia näkemyksiään, ymmärtää usein jotain uutta omasta ajatusmaailmastaan.

Toisinaan huomaa, miten tärkeitä jotkin omat mielipiteet ovat. Kun puhuu ääneen ja perustelee, voi huomata, että esimerkiksi jokin lapsuudenkokemus ohjaa omaa vanhemmuutta. Joskus taas tajuaa jo alkumetreillä, ettei tiedäkään asiasta mitään, vaikka olisi kuvitellut olevansa vasemmistoliikkeen historian suuri asiantuntija.

Jos ei uskalla olla mistään mitään mieltä, on kävelevä aikapommi.

Sosiaalisessa mediassa näkee nykyään harvoin kunnon väittelyä. Ihmiset huutavat omia mielipiteitään ilman minkäänlaisia perusteita.

Välillä tuntuu, etteivät ihmiset edes uskalla perustella omaa arvomaailmaansa. Joko he eivät tiedä asiasta tarpeeksi tai sitten heistä vain on liian pelottavaa huomata olevansa väärässä.

Tunnesuhde omiin mielipiteisiin estää miettimästä, mistä mielipide on lähtöisin. Ei haluta tajuta, ettei mielipide loppujen lopuksi ole oma, vaan opittu tai omasta taustasta johtuva.

Lasten väittelykilpailut kuuluvat amerikkalaiseen koulutukseen. Soisin suomalaisiinkin kouluihin vastaavanlaista opetusta. Olisi tärkeää, että jo pienestä pitäen nuoret oppisivat puolustamaan mielipiteitään ja punnitsemaan omia arvojaan.

Pelko on hyvän väittelyn pahin este. Jos ei uskalla olla mistään mitään mieltä, on kävelevä aikapommi.

Kun lähtee mukaan väittelyyn ajatuksella, että ehkä keskustelun jälkeen tiedän itsestäni enemmän, on varma voittaja.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Kunnon väittely on kuin pizza tai seksi

Näinhän tämä on. Nykyään erimieltä olemisesta tulee kuolemanvakavaa. Ei enää uskalla ilmaista mielipiteitä kun heti on mukana jossakin raivoisassa sodassa. Sellainen väittely joka virkistää ja laittaa ajattelemaan on häviämässä. Muista itse nuoruudestani kuinka hauskaa oli väitellä kun kaikilla oli kuitenkin huumori mukana siinä väittelyssä. Hyvin harvoin törmäsi nykyiseen tyyliin jossa joutuu heti vihattavaksi kun aukaisee suun.
Lue kommentti

Terveellä tyypillä on tapana muistaa asiat kiinnostavampina kuin ne todellisuudessa olivat. Ja paljon hauskempina.

 

Olin aina onnistunut uskottelemaan itselleni, ettei minusta tule ”samanlaista aikuista” kuin muut. Mutta niin vaan huomasin esitteleväni kiukuttelevalle lapselle omaa koulutietäni. Tuolta se äiti lähti ja katso, miten pitkän matkan taapersin, reippaana yli kaksi kilometriä suuntaansa. Joka päivä. Ajattele!

Jätin kertomatta, että ihan samaa kitinää se oli kouluun kävely minunkin lapsuudessa. Mainiosti kelpasi aamuisin isän autokyyti. Ja kotiin palattiin aina mukavasti linja-autolla. Kävelimme vain, jos oli kevät, aurinko lämmitti katuja ja ojat olivat täynnä jännää sammakonkutua. Eli ei juuri koskaan.

Silloin ei räplätty iltapäivisin kännykkää, mutta ihan samaan koomaan pääsi tuijottamalla tv:n musiikkivideoita. Ei lapsen elämä ollut yhtään sen säkenöivämpää, eivätkä kesät sen kuumempia tai pidempiä. Muutenkin aika harva asia on oikeasti ollut ennen paremmin. Tuskin edes Bumtsibum tai Rimakauhua ja rakkautta. Mutta niin pitää ajatella, muuten ihmisessä voi olla jotain vialla. Kuulemma masentuneella ihmisellä ei ole tapana haikailla menneitä vaaleanpunaisten lasien läpi.

”Kävelimme vain, jos oli kevät, aurinko lämmitti katuja ja ojat olivat täynnä jännää sammakonkutua. Eli ei juuri koskaan.”

Terveellä tyypillä on tapana muistaa asiat kiinnostavampina kuin ne todellisuudessa olivat. Ja paljon hauskempina. Kaikki ikävät tunteet ja kokemukset haalistuvat vuosien myötä enemmän positiivisiin verrattuna.

Se, että 40 ikävuoden jälkeen alkaa paasata yhä enemmän asioista, jotka ovat tapahtuneet lapsuudessa tai nuoruudessa, ei myöskään ole pelkkää sattumaa tai harhaa. Moni tärkeä asia koetaan nuoruudessa ensimmäistä kertaa. Ja on luonnollista, että ensimmäiset kerrat jäävät parhaiten mieliin. Mutta on se silti ihan höhlä tapa suhtautua elämään. Että muka kaikki kiva olisi jo koettu joskus alle 25-vuotiaana. Niin ei nimittäin ole.

Osa yksi toteutetaan ravintolassa, toinen karaokessa ja kolmas lentokoneessa, vinkkaa koomikko Ulla Virtanen kolumnissaan. Sitten vain kokeilemaan!

Netti on pullollaan monivalintatestejä, joiden tulokset kertovat sinulle juuri ne asiat, jotka halusitkin kuulla. Suosituimpia ovat erilaiset parisuhdetestit. Unohda ne! Annan sinulle parhaan käytännön persoonallisuustestin, jonka avulla voit selvittää tuoreen suhteesi tulevaisuuden. Onko hän mulkero vai kannattaako antaa mahdollisuus?

Osa yksi: tarjoilijatesti eli esianalyysi, joka erottelee jyvät akanoista. Se, miten treffikumppani kohtelee tarjoilijaa, määrittelee hänen asenteensa muita kohtaan. Naistarjoilijan tytöttely tai jokaisesta pikkuasiasta käskyttäminen kertoo halventavasta asenteesta naisia kohtaan. Pikkutuhmat vitsit taas kielivät niin kutsutusta Trump-kompleksista. Jos taas deitin asenne tarjoilijaa kohtaan tuntuu olevan “minä maksan eli sinä olet minun palvelijani”, voit olettaa, että hän käyttää valtaa kaikissa muissakin tilanteissa, joissa hän vain olettaa sitä itsellään olevan.

Lisäpisteitä saa Bohemian Rhapsodyn esittämisestä.

Vaiheessa kaksi mennään karaokeen ja seurataan, mitä kumppaniehdokas laulaa. Valinnan pohjalta määritellään henkilön luonne. Jos hän ei laula lainkaan, mutta selailee koko illan hieman kaihoisasti lauluvihkoa, anna hänelle vielä mahdollisuus; joskus unelmien toteuttaminen vaatii duokumppania, jonka kanssa vetäistä Nylon Beatin Teflon Love.

Jos taas henkilö laulaa Rafaelin enkelin tai Kotiviinin, on edessänne puuduttava tulevaisuus: hän ei ota riskejä elämässä. Vaikka jo kolme edellistä esiintyjää olisi laulanut Lapin kesän, tämä tyyppi ei silti epäröi laulaa sitä vielä neljättä kertaa. Millä tahansa muilla biiseillä pääsee jatkoon. Lisäpisteitä saa Bohemian Rhapsodyn esittämisestä, sillä vain hullu, villi, nero – tai psykopaatti – uskaltaa laulaa sen. Pisteet joka tapauksessa rohkeudesta!

Testin viimeinen osa sopii myös henkilökohtaiseen luonneanalyysiin.

Viimeinen osa, niin kutsuttu lentokoneen penkki -testi, toteutetaan viimeistään ensimmäisellä yhteisellä lomamatkalla. Tämä antaa lopullisen tuomion hänen persoonallisuudestaan. Penkkiä saa toki laittaa hieman alaviistoon, mutta jos hän vetäisee penkin ja ketarat ojolleen takana istuvasta henkilöstä välittämättä, voit olla varma, että hän ei tule koskaan elämässä tarjoamaan ikkunanäkymiä sinulle. Hän ei myöskään välitä, vaikka ruuat ja viinitarjoilut menevät torkkuvalta matkakumppanilta ohi. Julmista julmin ihmistyyppi.

Testin viimeinen osa sopii myös henkilökohtaiseen luonneanalyysiin. Saako penkin selkänojan laskea täysin alas? Jos vastasit kyllä: jep, sinäkin olet mulkero. Ja bonustesti: määritteletkö, mikä tekee ihmisistä mulkeroita ja kirjoitat siitä kolumnin? Kyllä, selvä mulkero.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

On nurinkurista, että uhri kokee kiusaamisen usein niin nöyryyttäväksi ja häpeälliseksi, ettei uskalla puhua siitä kenellekään. 

Pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni kouluaamun kuristavan tunteen. Uuden yläasteeni pahamaineisimmilla tytöillä oli sama koulumatka kuin minulla. Joka päivä käytin paljon energiaa siihen, etten missään tapauksessa joutuisi tyttöjen reitille huomion kohteeksi.

Onnistuinkin välttelyssä, mutta kaikki eivät onnistuneet. Tyttöjen väkivalta oli kovinta laatua. Päättäjäispäivänä he pahoinpitelivät koulun pihalla luokkakaverinsa ja kävelivät sen jälkeen muina naisina pois pihaa vahtineen opettajan silmien edestä.

Monilla on jonkinlainen tuntuma kiusaamiseen, mutta traagisimmillaan se on vuosikausia kestänyttä alistamista, vähättelyä, joukosta pois sulkemista, väkivaltaa. Se vie elämänilon ja itsetunnon ja tuo tilalle arvottomuuden tunteen. Se vaikuttaa koulumenestykseen, sosiaalisiin suhteisiin ja voi jättää trauman, jota vielä aikuisenakin joutuu purkamaan.

Aikuisella pitäisi jo olla järjen valoa ja empatiakykyä, mutta työpaikka- ja nettikiusaamisen kohteeksi joutuneiden tarinat kertovat ihan muuta. 

Nurinkurisinta on, että uhri kokee kiusaamisen usein niin nöyryyttäväksi ja häpeälliseksi, ettei uskalla puhua siitä kenellekään. Kuvittelee, että hänessä oikeasti onkin jokin vika, joka kiusaamisen aiheuttaa ja oikeuttaa.

Häikäilemättömät kiusaajat puolestaan saattavat menestyä arjessaan hyvin. Asiantuntijoiden mukaan kiusaaja ei ole välttämättä taustoiltaan mikään kaltoin kohdeltu ongelmatapaus. Monet kiusaajista ovat tavallisia lapsia ja nuoria, jotka kiusaavat huvikseen, tehdäkseen vaikutuksen toisiin, näyttääkseen valtaansa tai vain ajattelemattomuuttaan.

Eivätkä ajattelemattomuus ja alistaminen mihinkään katoa täysikasvuistenkaan kesken. Aikuisella pitäisi jo olla järjen valoa ja empatiakykyä, mutta työpaikka- ja nettikiusaamisen kohteeksi joutuneiden tarinat kertovat ihan muuta.

Onneksi on ihmisiä, jotka kykenevät puhumaan kokemastaan. Maryam Razavi ja Marko Annala kertovat hiljattain ilmestyneessä Me Naiset -lehdessä, millaisen jäljen kiusaaminen heihin jätti.