Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kiitollisuuslistan tekemisestä tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo, Miina Supinen kirjoittaa.

Joko sinäkin pidät kiitollisuuspäiväkirjaa?

Ilmeisesti kannattaisi. Aivotutkijat ovat todistaneet, että kiitollisuudenaiheiden listaaminen todella lisää onnen tunnetta ja pitää masennusta loitolla.

Minäkin olen hommannut kauniin vihon, johon merkitä kivoja juttuja. Takana on vaikea viikko, joten pieni onnen lisäbuusti tuskin tekisi pahaa.

Kiitollisuuden aiheita löytyykin. Kiitos universumi, että muistin ostaa eilen kahvia ja voin sitä nyt tässä mukavasti juoda. Kiitos, että radiosta kuuluu Grateful Deadin biisi, josta tykkään eniten, ja aurinko pilkistää pilvien takaa. Kiitos, oi armollinen kohtalo, että lapset vievät lautaset itse tiskikoneeseen, hiukseni näyttävät tänään niin pörheiltä ja läheiseni ovat terveitä.

”Kiitos, että lapseni vievät lautaset itse tiskikoneeseen.”

Mutta pian listan teko alkaa tökkiä. Minulle tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo.

Aivan kuin valehtelisin. Olen kyllä kaikista näistä asioista iloinen, mutta olenko tarkkaan ottaen kiitollinen?

Eikö kiitollisuus vaadi jonkin kohteen? Kenelle minun pitää olla tarkkaan ottaen kiitollinen? Jumalalle? Grateful Deadille? Pitääkö minun olla lasten oma-aloitteisuudesta kiitollinen lapsille vai itselleni, kun olen kasvattanut heidät niin oivallisesti? Mihin suuntaan lämmin ajatus pitää suunnata?

Kuten tavallista, kyselen mielipiteitä kavereiltani Facebookissa. Monet ovat kokeilleet kiitollisuuspäiväkirjaa, ja kaikki pitävät sitä mainiona ideana. Joillekin homma on aivan itsestään selvä. Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.

”Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.”

Mutta en oikeastaan pidä siitä logiikasta. Eihän elämän onni ole ansaittua tai ansaitsematonta. Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat onnea ihan synnyinoikeutenaan. Kuka ja missä pitää kirjaa kohtuullisesta onnellisuuden tasosta?

Jatkuva kiitollisuus läheisiä kohtaan tuntuu sekin oikeastaan ankealta ajatukselta. Olen onnellinen, että minulla on lähelläni rakkaita ihmisiä, mutta en voi olla heille kaiken aikaa kiitollisuudenvelassa – enkä halua, että he ovat minulle.

Aito ystävyys tarkoittaa pikemminkin vapautta antajan ja saajan roolista. Siinä ei lasketa, kuka on saamapuolella, vaan olo on rento ja tasapuolinen.

Filosofinen ongelmani ei ottanut ratketakseen. Kivojen juttujen listaaminen oli muuttunut henkisten velkojen ja uskonnollisten pohdintojen syöveriksi.

Lopulta päätin soveltaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Siitä tulikin ”tämä homma ainakin pelittää” -päiväkirja, jonka idea on kiinnittää huomiota elämän valoisiin puoliin.

Tähän mennessä se on tuntunut aika toimivalta. Listaan joka päivä kaiken kivan, mitä olen kokenut tai ajatellut. Aivan kuin päivä paistaisi vähän enemmän kuin ennen.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Walking and alive

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Toisinsanoen: älä kulje...
Lue kommentti
Huoh

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Vaihtelee tilanteen...
Lue kommentti

”En ollut ajatellut, että paljaassa navassani olisi mitään ihmeellistä”, kirjoittaa näyttelijä Jenni Kokander kolumnissaan.

Pari viikkoa sitten somessa keskusteltiin Tanssii tähtien kanssa -kilpailijan Hanna Sumarin alleista. Osa kommenteista oli loukkaavia, kuten ”miten tuon ikäinen nainen kehtaa esiintyä hihattomassa mekossa” . Mutta oli myös kannustavia viestejä, kuten ”hienoa, kun uskallat olla oma itsesi”.

Kävin heti kurkkaamassa Hannan kuvia. Näin niissä upean karismaattisen ammattiesiintyjän, jolla oli vilkkuvat silmät.

Mutta miksi jopa positiiviset ja kannustavat kommentit ärsyttivät minua?

Miten kaikkien viidakontähtösten ja temptationislandien rinnalla minun paljas mahani oli erityisen ”rohkea veto”.

Tein itse Putouksen kutoskaudella sketsihahmona napatanssiesityksen, jossa keikutin hyllyvää vatsaani, ja kyllä siinä allitkin lätkyivät. Jokin lehti oli otsikoinut jutun esityksestäni ”Jenni Kokanderin rohkea veto”.

Somekanavani täyttyivät riemastuneista viesteistä: Kiitos Jenni, ettet häpeä itseäsi! Olet meidän kaikkien isojen tyttöjen sankari! Ihailen itsetuntoasi!

Palaute hämmensi ja teki minut todella surulliseksi.

En ollut ajatellut esitystäni mitenkään rohkeana vetona. Olen aina ajatellut olevani ihan tavallinen nainen.

En ollut ajatellut, että paljaassa navassani olisi mitään ihmeellistä. En ymmärtänyt, miten kaikkien viidakontähtösten ja temptationislandien rinnalla minun paljas mahani oli erityisen ”rohkea veto”.

Miksi ajatellaan, että nainen, joka ei ole kokoa 36/38, on automaattisesti epätyytyväinen kroppaansa?

Toki minäkin puristelen vatsamakkaroitani välillä peilin edessä ja päätän jokaisen mässäilysession jälkeen aloittaa kaalisoppadieetin heti huomenna, mutta näinhän taitavat toimia kaikenkokoiset naiset.

Meille tyrkytetään kuvaa epätoivoisista lihavista ihmisistä, joita kiusataan ja syrjitään kaikkialla.

Tunnen nimittäin paljon tissikkäitä ja pyllykkäitä naisia, joilla on rautainen itsetunto. Toisaalta tunnen myös monta todella hoikkaa naista, jotka eivät suostu menemään uimahalliin, koska häpeävät timmiä kroppaansa.

Meille tyrkytetään kuvaa epätoivoisista lihavista ihmisistä, joita kiusataan ja syrjitään kaikkialla. Pullukat juoksevat juoksumatolla ja juovat smoothieita, jotta kelpaisivat puolisoilleen.

Ylipaino on iso kansanterveydellinen ongelma, ja tietysti minäkin liputan terveellisten elämäntapojen puolesta.

Äitinä yritän kasvattaa lapsistani ihmisiä, joilla on terve, luonnollinen ja kunnioittava suhde ruokaan ja omaan kehoonsa.

Silti unelmoin maailmasta, jossa erilaisuuteen suhtauduttaisiin aina itsestäänselvyytenä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

 

Mahakas

Milloin hyllyvän vatsan näyttämisestä tuli rohkea teko?

Kun elämässä on kokenut ja nähnyt muutakin, niin huomaa kuin toisarvoista on se "täydellinen" kroppa. Ja itse ehkä voin sanoa että olen tyytyväinen että olen elänyt, kasvanut lapsesta teiniksi aikana jolloin ei ollut tätä nykyajan ulkonäkökeskeisyyttä. Olen mieluummin epätäydellinen ja siksi juuri täydellinen makkaroineni ja alleineni
Lue kommentti

Jääräpäinen karvakasa, uskollinen rakastaja.  Kun edellinen suuri koirapersoonamme kuoli, päätimme, ettei perheeseen tulee enää ikinä uutta lemmikkiä. Vaan toisin kävi.

Kotona on seinä täynnä vanhoja valokuvia perheenjäsenistä, purjehdusreissuista ja muista onnellisista hetkistä. Yhdessä niistä on riehuva, musta koira pää alaspäin. Jo vuosia sitten kuollut lemmikki, joka oli legenda jo eläessään. Samainen koira kulkee yhä mukana suvun tarinoissa eeppisenä hahmona, lähes liikuttavan uskollisena kaverina, jonka pohjatonta jääräpäisyyttä ja ylitsevuotavaa rakkautta ei voi verrata mihinkään. Alun perin se tuli taloon arkana ja kaltoin kohdeltuna raasuna. Nimensä se sai italialaisen katupojan mukaan.

Ja on seinällä kuva myös honkkelista pennusta. Toinen korva on noussut pystyyn, toinen vasta sojottaa mihin sattuu. Tämänkin kuvan ottamisesta on jo yli kymmenen vuotta. Uusimmissa kuvissa erottuvat harmaa kuono ja kaihin samentamat, lähes sokeat silmät. Viikonloppuna kiersimme saaren. Viiden kilometrin matka jäykisti nivelet moneksi päiväksi. Eikä ole kuin pari vuotta siitä, kun 20 kilometrin hiihtoreissun jälkeen lenkkikaveri oli lähes heti valmis uuteen seikkailuun.

”Samainen koira kulkee yhä mukana suvun tarinoissa eeppisenä hahmona, lähes liikuttavan uskollisena kaverina, jonka pohjatonta jääräpäisyyttä ja ylitsevuotavaa rakkautta ei voi verrata mihinkään.”

Vanha koira on monella tapaa viisas, se kulkee rinnalla kuin ajatus. Vaikka askel välillä pettää ja näkö on mennyt, koira luottaa ihmisiin ja selviää päivistä vanhojen rutiinien avulla. Se osaa tutut kävelylenkit ja erottaa oman perheen ja naapureiden autojen äänet jo kaukaa. Lapsiperheessä ruuhkavuosien kiirettä väistelleenä se tietää, mihin aikaan päivästä sen hetki on koittanut. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään muiden jo nukkuessa se tunkee koko 55 kilon voimalla päänsä syliin rapsutettavaksi.

Edellisen suuren koirapersoonan kuolema oli aikanaan niin kova paikka, että päätimme, ettei perheeseen tulee enää ikinä uutta lemmikkiä. Kokonaisen kuukauden maltoimme elää ilman. Sama suru ja luopuminen on väkisinkin edessä taas parin vuoden sisällä. Mutta nyt olemme jo etukäteen päättäneet, että seinälle kehystetään vielä joskus kuva uudesta perheenjäsenestä. Sillä kuten kylässä käynyt pieni poika totesi: Koiranpennun kuva on hieno, uuden tarinan alku. Ja muistojen!

Koomikko Ulla Virtanen kertoo kolumnissaan, kuinka hän kävi läpi surutyön kaikki vaiheet, kun puolet hänen kasvoistaan halvaantui.

Haluatko kuulla salaisuuden? Yläpuolella olevassa kuvassani minulla on kasvohalvaus. Kyllä! Siksi en väläytä isoa hymyä vaan olen vakavaa tyttöä. Vaikka kasvoistani oli puolet halvaantunut, saimme viime syksynä otettua kolumnikuvan määräaikaan mennessä – kiitos ihanan taustatyöryhmän.

Näyttelijän ainoa työkalu on oma keho. Kasvohalvausdiagnoosi ei siis kauheasti ilahduttanut, etenkin kun tiedän, kuinka naisnäyttelijän työnsaanti hankaloituu iän karttuessa.

Minusta tulisi hullu kissamummo yksin pirtissä!

Kävin läpi surutyön kaikki vaiheet. Aluksi työtehtävät eivät minua huolettaneet.

Ensimmäiset päivät vain naureskelin asialle ja tein roikkuvalla naamallani liian monta Merirosvokapteeni Virtanen har-har-har- sekä Suihkulähde vuotavasta suupielestä -imitaatiota. Ihan varmasti löytyisi monta näytelmää ja elokuvaa, joissa tarvittaisiin puolinaamaista naisnäyttelijää! Niin kuin esimerkiksi Batman-elokuvat. Menestys Hollywoodissa varma!

Ystäväni alkoivat pian toivoa, että kasvohalvauksen sijaan olisin saanut akuutin mykkyyskohtauksen.

Jossain vaiheessa sairauslomaa aloin kuitenkin turhautua – ja googlailla. Siirryin vaiheeseen epätoivo. Sain tietää, että halvaus saattaisi kestää jopa vuoden tai jopa koko loppuelämän. Sen lisäksi diagnosoin samalla itselleni myös kaikkea hullun lehmän taudista kivessyöpään. Romahdin.

Poikaystäväni silitteli päätäni, kun paruin urani ja koko elämäni olevan ohitse. Minusta tulisi hullu kissamummo yksin pirtissä! Poikaystäväni huomautti, etten asunut yksin eikä minulla ollut kissoja eikä pirttiä. Mutta surutyön tässä vaiheessa kaikki oli minulle mahdollista.

Höyrypäissäni löysin kaikki mahdolliset sivuoireet eli kuukasvot ja painonnousun.

Epätoivosta siirryin pahimpaan vaiheeseen, itsekeskeiseen turhamaisuuteen. Kun kortisonilääkitys ja lepo alkoivat tehota, tutkiskelin kortisonin sivuvaikutuksia. Höyrypäissäni löysin kaikki mahdolliset sivuoireet eli kuukasvot ja painonnousun. Tulkitsin ne niin, että tulisin lihoamaan vähintään sata kiloa viikossa. Itku kurkussa lähetin kolumnikuvieni stylistille viestin, etten tulisi mahtumaan mihinkään vaatteisiin.

Tämä vaihe hävettää minua. Kuinka hömppä pitää olla, että pelkää mahdollista painonnousua enemmän kuin sitä, että toinen silmä ei mene halvauksen vuoksi enää koskaan kiinni?

Selvisin vähällä. Kuukaudessa olin jo lähes parantunut. Ja jos jotakin, niin halvaus auttoi arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani. Jo niissä kolumnivalokuvauksissakin pyysin photoshoppaamaan ryppyjä kasvoilleni. Mieluummin ryppyjä ja ilmeet kuin tunteeton vahakasvo.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

 

Himmennintoiminto

Kasvohalvaus auttoi minua arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani

Että sellainen vaikeuksien kautta voittoon juttu. Itse antaisin tässä tapauksessa pisteet kirjoittajan miehelle, koska moni nainen olisi jo tuollaisessa tilanteessa lähtenyt lätkimään jos miehelle olisi käynyt samoin. Ehkäpä Ulla on muitakin piilotettuja avuja jonka vuoksi mies oli valmis pitämään puunaamaisenkin naisen, itse vetäisin johtopäätöksen suoraan erääseen evvk:n jaksoon jossa Ulla kertoi näistä avuistaan...
Lue kommentti
Facialis parese

Kasvohalvaus auttoi minua arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani

Aihe on minulle tuttu, sillä rakas poikani on syntymästään saakka kärsinyt kasvohalvauksesta. Mistä halvaus johtuu, sitä ei ole kukaan pystynyt meille kertomaan. Poikani on hyvännäköinen nuori mies, mutta kasvohalvaus on ollut hänelle niin tuskaa, ettei sitä voi sanoin kuvata. Nämä kuukauden tai parin kasvohalvauksesta kärsineet eivät ymmärrä, millaista on jatkuvasti olla vinokasvoinen "vahakasvo" elämän loppuun saakka. Kaikki selfiet ja hymyilyt, uusiin tilanteisiin menemiset, esiintymiset jne...
Lue kommentti

Miten voi opettaa pienelle tytölle, ettei kaikesta tarvitse stressata vatsaansa kipeäksi?

Kauhea pelko siitä, ettei osaakaan tehdä jotain asiaa tai se ei onnistu ihan täydellisesti. Sellainen moni meistä on pienenä ollut ja on yhä. Sellainen on myös yhdeksänvuotias kummityttöni. Skarppi, taitava ja lahjakas, mutta silti jännittää ja vaatii itseltään huippusuorituksia koulussa ja harrastuksissa. Kotona näitä odotuksia ei ruokita, eikä koulussa. Päinvastoin. Suorittamista on yritetty hillitä kaikin keinoin.

Ei auta yhtään, että kokeista tulee kymppejä. Ja hyviä numeroita tulisi varmasti paljon pienemmälläkin pinnistelyllä. Kaikessa pitää olla huippu. Mikään ei saa mennä mönkään. Eikä ainakaan saa olla huonompi kuin muut.

Eikä hän ole yksin. Olisi epäreilua väittää supersuorittamista ja itseltään vaatimista vain pienten tyttöjen ja naisten ongelmaksi. Mutta jostain syystä naiset ovat siinä ihan kaikkien alojen eksperttejä.

Jostain syystä naiset ovat siinä ihan kaikkien alojen eksperttejä.

Suorittajasankarit vertailevat itseään muihin ja asettavat itselleen tavoitteita, joissa rima on kuutakin korkeammalla. Miten pienille tytöille ja ylipäänsä kenellekään voisi tolkuttaa, että kunnianhimo on hyvä piika mutta huono emäntä. Välillä, tai oikeastaan aika usein, vähän vähempikin riittää. Joka asiasta ei tarvitse stressata vatsaansa kipeäksi.

Entinen työkaverini kiteytti oivallisesti: Kunnianhimon pitää viedä eteenpäin ja kannustaa tekemään asioita paremmin. Mutta se ei saa syödä voimia ja polttaa loppuun. Silloin se ei palvele mitään tarkoitusta.

Valokuvaaja Erika Lind kuvasi tuoreeseen Me Naiset -lehteen naisia, jotka ovat olleet itselleen ihan erityisen ankaria. Naisia, jotka ovat etsineet ja löytäneet itsestään vain ja ainoastaan virheitä. Erika halusi osoittaa, että kaikki he ovat kauniita. Erikan kaltainen ihminen pitäisi jokaisella olla elämässään. Ystävä, läheinen tai työkaveri, joka jaksaisi etsiä ja osoittaa, mitä hyvää meissä on. Kertoisi sen sellaisinakin päivinä, kun itse siihen kaikkein vähiten uskomme.