Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kiitollisuuslistan tekemisestä tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo, Miina Supinen kirjoittaa.

Joko sinäkin pidät kiitollisuuspäiväkirjaa?

Ilmeisesti kannattaisi. Aivotutkijat ovat todistaneet, että kiitollisuudenaiheiden listaaminen todella lisää onnen tunnetta ja pitää masennusta loitolla.

Minäkin olen hommannut kauniin vihon, johon merkitä kivoja juttuja. Takana on vaikea viikko, joten pieni onnen lisäbuusti tuskin tekisi pahaa.

Kiitollisuuden aiheita löytyykin. Kiitos universumi, että muistin ostaa eilen kahvia ja voin sitä nyt tässä mukavasti juoda. Kiitos, että radiosta kuuluu Grateful Deadin biisi, josta tykkään eniten, ja aurinko pilkistää pilvien takaa. Kiitos, oi armollinen kohtalo, että lapset vievät lautaset itse tiskikoneeseen, hiukseni näyttävät tänään niin pörheiltä ja läheiseni ovat terveitä.

”Kiitos, että lapseni vievät lautaset itse tiskikoneeseen.”

Mutta pian listan teko alkaa tökkiä. Minulle tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo.

Aivan kuin valehtelisin. Olen kyllä kaikista näistä asioista iloinen, mutta olenko tarkkaan ottaen kiitollinen?

Eikö kiitollisuus vaadi jonkin kohteen? Kenelle minun pitää olla tarkkaan ottaen kiitollinen? Jumalalle? Grateful Deadille? Pitääkö minun olla lasten oma-aloitteisuudesta kiitollinen lapsille vai itselleni, kun olen kasvattanut heidät niin oivallisesti? Mihin suuntaan lämmin ajatus pitää suunnata?

Kuten tavallista, kyselen mielipiteitä kavereiltani Facebookissa. Monet ovat kokeilleet kiitollisuuspäiväkirjaa, ja kaikki pitävät sitä mainiona ideana. Joillekin homma on aivan itsestään selvä. Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.

”Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.”

Mutta en oikeastaan pidä siitä logiikasta. Eihän elämän onni ole ansaittua tai ansaitsematonta. Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat onnea ihan synnyinoikeutenaan. Kuka ja missä pitää kirjaa kohtuullisesta onnellisuuden tasosta?

Jatkuva kiitollisuus läheisiä kohtaan tuntuu sekin oikeastaan ankealta ajatukselta. Olen onnellinen, että minulla on lähelläni rakkaita ihmisiä, mutta en voi olla heille kaiken aikaa kiitollisuudenvelassa – enkä halua, että he ovat minulle.

Aito ystävyys tarkoittaa pikemminkin vapautta antajan ja saajan roolista. Siinä ei lasketa, kuka on saamapuolella, vaan olo on rento ja tasapuolinen.

Filosofinen ongelmani ei ottanut ratketakseen. Kivojen juttujen listaaminen oli muuttunut henkisten velkojen ja uskonnollisten pohdintojen syöveriksi.

Lopulta päätin soveltaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Siitä tulikin ”tämä homma ainakin pelittää” -päiväkirja, jonka idea on kiinnittää huomiota elämän valoisiin puoliin.

Tähän mennessä se on tuntunut aika toimivalta. Listaan joka päivä kaiken kivan, mitä olen kokenut tai ajatellut. Aivan kuin päivä paistaisi vähän enemmän kuin ennen.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Walking and alive

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Toisinsanoen: älä kulje...
Lue kommentti
Huoh

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Vaihtelee tilanteen...
Lue kommentti

Lähes joka paikassa soi nykyään taustamusiikki. Se ei haittaisi, jos sillä olisi joku tarkoitus, mutta yleensä se on persoonatonta ja koneellista melua, joka lähinnä ärsyttää.

Havahduin kesken pomppimisen siihen, että oli ihan hiljaista. Siis hiljaista, jos ei lasketa ihmisten reippailusta kantautuvaa normaalia töminää ja ilakointia. Ei mitään musiikkia missään. Ilmeisesti äänentoistolaitteissa oli jotain vikaa. Edellisellä kerralla sisäurheilupuistossa oli pauhannut terävä biitti koko kaksituntisen ajan.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke. Kiinnitän siihen huomioni melkein ensimmäisenä, kun saavun johonkin uuteen tilaan. Eikä pinnani ole mielestäni edes erityisen kireällä.

Terveiset myös muuten niin ihanalle kampaajalleni, en kehdannut viime kerralla valittaa, mutta sielläkin saa melkein huutaa, jotta saa ”taustamusiikin” yli sanottua, mitä väriä päähänsä haluaa.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke.

Lomailimme viime syksynä isossa perhehotellissa. Kasaricoverit ja abbat jytäsivät aamusta iltaan hotellin piha-alueella. Illalla pää jyskytti tyynyä vasten niiden tahdissa. Nukkumisesta oli turha haaveilla, vaikka lepäämäänhän lomalle oli lähdetty. Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit. Jos haluaisin jorata kaikki illat, niin menisin baariin tai discoon remuamaan, enkä etsisi rauhaa hotellihuoneesta. Paluulennolla musiikin tapainen pimputti nousujen ja laskujen aikana, jopa yöllä.

Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit.

Hiljaisuus on nykyajan luksusta, sillä sen saavuttamiseksi pitää nähdä aktiivisesti vaivaa. Kuuntelen paljon musiikkia, mutta on eri asia soittaa sitä kuulokkeista lenkillä tai bussimatkalla silloin, kun se on oma valinta. Ja kyllä, maailmaan kuuluvat kaikki mahdolliset elämisen äänet, ja niin pitääkin olla. Varsinkaan lapsiperheessä mölyä ei pääse pakoon mihinkään. Mutta jokaista julkista tilaa ei tarvitse täyttää ylimääräisellä taustamelulla, jolla ei ole kuulijoille järinkään suurta merkitystä. Simppelissä hiljaisuudessa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin.

 

Parasta viikonloppua!

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ovatko ne? kysyy Ulla Virtanen kolumnissaan.

Sinkkuaikoinani harkitsin siivoojan palkkaamista pikkuruiseen helsinkiläisyksiööni. Sain heti kuulla monelta taholta, että kyllähän nyt yksiö pitää siivota itse. Yritin kysellä, että onko olemassa jonkin kokoraja, minkä kokoista asuntoa ei ole enää pakko siivota itse. En saanut vastausta. Pakkokeskeinen ajattelumalli ei olekaan vastauskeskeinen.

Seuraavan pakon eteen jouduin muuttaessani yhteen poikaystäväni kanssa. Aloin yhtäkkiä saada tuttaviltani reseptejä, joita voisin nyt näppärästi kokata kotona. Tuttavapiirini tietää, etten osaa enkä tykkää kokata. He tietävät hyvin, että olen ihminen, joka ei ymmärrä, miksi keittiön hellassa on muita lämpövaihtoehtoja kuin 0 ja 6. Mielestäni hauduttaminen on hifistelijöiden hommaa, ja vedenkin voi polttaa pohjaan. Mutta avoliitossa asuvan naisen on kai pakko kokata.

Kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa.

Kokkauskyvyttömyydestäni johtuen lienee ymmärrettävää, että kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa. Innokas myyjäparka koitti auttaa: ”Teillä varmasti on jo mikrotimanttiraastin.” Suuni levähti hämmästyksestä auki ja koitin salamannopeasti miettiä, voisiko meillä olla sellainen. Onko meillä timantteja raastettavaksi? Miksi haluaisimme raastaa niitä?

Vastasin myyjälle, etten tiedä, mistä on kyse. Nyt myyjän suu vuorostaan levähti auki. ”Siis miten ei voi olla”, hän sopersi järkyttyneenä. Kohta olin kaupasta ulkona yhtä raastinta ja isoa kattilaa rikkaampana. Kyllä! Päädyin siis ostamaan myös kattilan, jotta voin kätevästi hauduttaa pataa pakastimeen samalla, kun käytän raastintani raastelemisasioihin. Pitäähän sitä nyt ammattilaista uskoa!

Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle.

Kun kerroin tuttavilleni ostoksestani, he riemastuivat: ”Se on niiiiin paras, kun sillä voi raastaa vaikka sitruunankuorta.” Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle. Sen päivän tullessa oletan kokevani suuren täyttymyksen ja ymmärrän paikkani maailmassa. Samalla hetkellä löydän varmasti myös alusvaatteiden viikkaamisen ja tavaroiden kiittelemisen onnen. Ja lopuksi raastan raastimella Konmari-kirjat ja itseni.

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ne asiat ovat usein vain kovin suhteellisia. Kun puhutaan vaikkapa ruuasta, Afrikassa pakko voi tarkoittaa sitä, että ihmisen nyt vain on syötävä pysyäkseen hengissä. Minun kaveripiirissäni on pakko varoa sokeria. Syyriassa on pakko varoa pommeja, mutta helsinkiläisen on pakko harrastaa cross fitiä.

Pakkojen keskellä lohtua voi saada vaikka timanttiraastimesta: humpuukistakin voi löytää iloa ja tarkoitusta. Ja lopulta me kuollaan kaikki. Se taitaa olla se ainoa todellinen pakko.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Avoliitossa naisen on pakko kokata ja muut kummalliset pakot

Ans kattoo ny, jos tuo päänsiirto toiseen kroppaan onnistuu niin epäilen ettei eliitin ole kohta pakko enää kuolla, ainakaan nykyisissä rajoissa, jos pää vain kestää. Ullallakin olisi hyvä kroppa jollekin älykölle tai eliitin edustajalle, vaikka Jörn Donnerille, Timo Soinille, Jari Tervolle yms jotka alkavat varreltaan olla "valmiita tähän maailmaan". Pitäisi vain kehittää joku salva tai peräpuikko jolla Ullan pään saisi surkastumaan tai sulamaan pois, ehkä joku terästetty peräpukamavoide...
Lue kommentti

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Tuntuuko joku asia elämässä liian pelottavalta tai ylitsepääsemättömältä? Silloin kannattaa kokeilla norsuteoriaa!

Pilko elefantti ihan pikkiriikkisiin osiin ja syö pala kerrallaan. Siinäpä yksi parhaista elämänohjeista, jonka olen kuullut. Ystäväni hokee norsuvertausta aina, kun jonkun asian tekeminen tuntuu liian pelottavalta tai ylitsepääsemättömältä. Ohje sopii niin työhön kuin muihinkin isoihin tai tärkeisiin tavoitteisiin elämässä. Ja ihan erityisen hyvin norsuteoriaa voisi soveltaa kaikkiin uudenvuodenlupauksiin tai pieniin ja suuriin elämänmuutoksiin, joista haaveilemme.

Niin simppeliä, mutta niin totta. Norsu on pelottava ja kunnioitusta herättävä olento. Mutta omat unelmat kannattaa palastella niin helposti lähestyttäviksi kuin mahdollista. Muuten ne jäävät ikuisiksi unelmiksi.

Erityisen hyvin norsuteoriaa voisi soveltaa kaikkiin uudenvuodenlupauksiin tai pieniin ja suuriin elämänmuutoksiin, joista haaveilemme.

Ei ole järkeä yrittää rysäyttää vimmaisesti kaikkea kerralla valmiiksi. Ei päivässä, ei viikossa eikä välttämättä edes vuodessa. Kukaan ei saa ahdettua norsua napaansa yhdellä nielaisulla, vaikka mieli tekisi. Mieluummin kannattaa laatia itselleen useita pieniä tavoitteita. Sellaisia, että ne ovat mahdollisia myös saavuttaa. Jos joku etappi menee välillä plörinäksi, niin ei kannata heittää hanskoja tiskiin, uusia kyllä riittää.

Itse olen tyypillinen norsun ahmija, kaikki tänne ja heti -tyyppinen ihminen, jolle päämäärä on aina ollut tärkeämpi kuin matka sinne. Stressiähän siitä seuraa, tekemisen iloa vieläkin vähemmän. Tai vielä hölmömpää: jos jokin asia on tuntunut liian kunnianhimoiselta, olen jättänyt sen kokonaan tekemättä sillä tekosyyllä, ettei siitä kuitenkaan mitään tule.

Mutta tämä vuonna aion opetella kärsivälliseksi norsun pilkkojaksi, joka ottaa ilon irti myös itse tekemisestä.

Silti aina on ihan voittajaolo, kun se viimeinenkin pala norsua on selätetty.

Ihanaa viikonloppua!