Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kiitollisuuslistan tekemisestä tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo, Miina Supinen kirjoittaa.

Joko sinäkin pidät kiitollisuuspäiväkirjaa?

Ilmeisesti kannattaisi. Aivotutkijat ovat todistaneet, että kiitollisuudenaiheiden listaaminen todella lisää onnen tunnetta ja pitää masennusta loitolla.

Minäkin olen hommannut kauniin vihon, johon merkitä kivoja juttuja. Takana on vaikea viikko, joten pieni onnen lisäbuusti tuskin tekisi pahaa.

Kiitollisuuden aiheita löytyykin. Kiitos universumi, että muistin ostaa eilen kahvia ja voin sitä nyt tässä mukavasti juoda. Kiitos, että radiosta kuuluu Grateful Deadin biisi, josta tykkään eniten, ja aurinko pilkistää pilvien takaa. Kiitos, oi armollinen kohtalo, että lapset vievät lautaset itse tiskikoneeseen, hiukseni näyttävät tänään niin pörheiltä ja läheiseni ovat terveitä.

”Kiitos, että lapseni vievät lautaset itse tiskikoneeseen.”

Mutta pian listan teko alkaa tökkiä. Minulle tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo.

Aivan kuin valehtelisin. Olen kyllä kaikista näistä asioista iloinen, mutta olenko tarkkaan ottaen kiitollinen?

Eikö kiitollisuus vaadi jonkin kohteen? Kenelle minun pitää olla tarkkaan ottaen kiitollinen? Jumalalle? Grateful Deadille? Pitääkö minun olla lasten oma-aloitteisuudesta kiitollinen lapsille vai itselleni, kun olen kasvattanut heidät niin oivallisesti? Mihin suuntaan lämmin ajatus pitää suunnata?

Kuten tavallista, kyselen mielipiteitä kavereiltani Facebookissa. Monet ovat kokeilleet kiitollisuuspäiväkirjaa, ja kaikki pitävät sitä mainiona ideana. Joillekin homma on aivan itsestään selvä. Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.

”Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.”

Mutta en oikeastaan pidä siitä logiikasta. Eihän elämän onni ole ansaittua tai ansaitsematonta. Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat onnea ihan synnyinoikeutenaan. Kuka ja missä pitää kirjaa kohtuullisesta onnellisuuden tasosta?

Jatkuva kiitollisuus läheisiä kohtaan tuntuu sekin oikeastaan ankealta ajatukselta. Olen onnellinen, että minulla on lähelläni rakkaita ihmisiä, mutta en voi olla heille kaiken aikaa kiitollisuudenvelassa – enkä halua, että he ovat minulle.

Aito ystävyys tarkoittaa pikemminkin vapautta antajan ja saajan roolista. Siinä ei lasketa, kuka on saamapuolella, vaan olo on rento ja tasapuolinen.

Filosofinen ongelmani ei ottanut ratketakseen. Kivojen juttujen listaaminen oli muuttunut henkisten velkojen ja uskonnollisten pohdintojen syöveriksi.

Lopulta päätin soveltaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Siitä tulikin ”tämä homma ainakin pelittää” -päiväkirja, jonka idea on kiinnittää huomiota elämän valoisiin puoliin.

Tähän mennessä se on tuntunut aika toimivalta. Listaan joka päivä kaiken kivan, mitä olen kokenut tai ajatellut. Aivan kuin päivä paistaisi vähän enemmän kuin ennen.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Walking and alive

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Toisinsanoen: älä kulje...
Lue kommentti
Huoh

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Vaihtelee tilanteen...
Lue kommentti

Valehtelu on vertaistukea, toisen ilahduttamista, maailman tekemistä rikkaammaksi, kirjoittaa näyttelijä Jenni Kokander kolumnissaan. Kokander aloittaa nyt Me Naisten uutena kolumnistina.

Joulukuun alussa meidän keittiömme kaapiston alle muuttaa Tonttu Koponen. Koponen on kotitonttu, jonka tehtävänä on tuoda joulun odotus taloon ja tarkkailla lasten kiltteyttä. Koposta ei voi nähdä, mutta hänen pienet jalanjälkensä voi huomata ikkunalaudalla ja Koponen vastaa kiitollisena hänelle lähetettyihin kirjeisiin. Tonttu rakastaa pipareita ja käy yön aikana syömässä illalla kaapin alle jätetyt herkut.

Koponenhan on tietysti huijausta. Suunniteltu valhe. Koposelle lähetettyihin kirjeisiin vastaan minä, ja mieheni Jukka polttaa stendarilla kirjeiden reunat autenttisen vaikutelman saavuttamiseksi. Pienet jalanjäljet ikkunalaudalle tehdään Barbien jalkoja apuna käyttäen.

Saako lasta huijata näin? Saa ja pitää. Vanhemman tehtävä on ruokkia lapsen mielikuvitusta ja rikastaa hänen maailmaansa monin kepulikonstein.

Mikä on tylsempää kuin ihminen, joka ei väritä?

Aikuisetkin kaipaavat huijatuksi tulemista, pientä värikynää, joka saa tarinan tuntumaan kiinnostavammalta ja ehkä jopa houkuttelee kertomaan sen eteenpäin omana juttuna.

Mikä on tylsempää kuin ihminen, joka ei väritä? Jos tarinassa ei ole tarpeeksi aineksia, voi sitä vähän tuunata. Pari vuotta sitten (varmaan viisitoista, mutta sitä ei kannata sanoa, koska mitä tuoreempi juttu muka on, sitä tehokkaammin se uppoaa ja lähtee ehkä jopa uudelle kierrokselle) kiersi vitsi Loirista ja Lordista. Minä kuulin sen kollegaltani tarinana, jossa hänen lähihoitajavaimonsa oli selaillut lehtiä erään asiakkaansa kanssa ja vastaan oli tullut Lordin kuva. Tähän mummo oli tokaissut, että onpas tuo Loiri mennyt huonon näköiseksi. Tätä nauroin pitkään, kunnes juttu tuli vastaan toisessa muodossa, anonyyminä vitsinä. Ei naurattanut, mutta en myöskään ajatellut, että kollegani valehteli kertoessaan jutun omana sattumuksenaan. Eihän siitä voi olla vihainen, että joku haluaa viihdyttää minua ja saada minut nauramaan.

Valehteleminen on myös vertaistukea. Lähes päivittäin, kun joku kertoo itseään rasittavasta ongelmasta, tokaisen: ”Mä niin tiedän miltä susta tuntuu, mulla on toi ihan sama.”

Valheen tulee olla kuulijan iloksi ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Toki rajansa kaikella. Annoin kerran leikkisän kysymys-vastaushaastattelun, jossa kerroin, että lapsille pitää valehdella, että joulupukki on olemassa. Myöhemmin sain teatterille käsin kirjoitetun kirjeen, jossa ”Maili” kertoi, kuinka häntä oli lapsena peloteltu. Kuinka hän oli istunut kylmässä eteisessä, ettei olisi häirinnyt vanhempiaan tai vahingossa sanonut tai tehnyt jotain, joka antaisi joulupukille syyn rangaista häntä.

Värikynän tarkoitus on tehdä maailmasta jännittävämpi, rikkaampi ja kiinnostavampi. Valhetta ei saa käyttää loukkaamiseksi tai oman selustan turvaamiseksi. Valheen tulee olla kuulijan iloksi ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Hyvällä valheella on pitkät jäljet. Maailma on täynnä tarinoita, jotka saavat kansakunnat yhteisten perinteiden äärelle.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ihminen haluaa usein eniten sitä, mikä häneltä kielletään. Jonkinlainen pienen ihmisen kapina sekin, että aikuisena hamstraa asioita, joita ilman lapsena jäi.

Ystäväni aloitti sukeltamisen. Kävi samoin kuin muidenkin uusien harrastusten kohdalla: Ihan ensimmäiseksi hän marssi kauppaan ostamaan useiden tuhansien eurojen varusteet. Sen lisäksi että kamppeet olivat tolkuttoman tyyriit, ne veivät kodista tilaa ainakin neliön tai kahden edestä.

Harrastuksen käytännöllisyyttä ei lisännyt se, että yleensä sukellusta harrastetaan kirkkaissa ja lämpimissä vesissä kaukomailla. Jättimäisiä sukellusvarusteita on kuitenkin melkein mahdotonta kuljettaa mukana lentomatkoilla. Varusteet jäivätkin lojumaan vuosiksi saunan lauteille, mitä nyt tasan kerran pääsivät kastumaan pimeässä Päijänteessä.

Toinen taas on hamstrannut kotiinsa laatikollisen erilaisia sykemittareita, kymmeniä pareja lenkkareita ja polkupyöriä joka lähtöön. Hän on vähän kuin se ihminen, joka kahmii kaupasta aina viime metreillä mukaansa kaikki mahdolliset herkut ja turhat pienet ostokset ihan vain siitä ilosta, että voi.

Mikä järjenvastaista käytöstä selittää? Jos lapsuuden kirkkain muisto liikunnasta on se, että joutui laskettelemaan rispaantuneessa toppapuvussa tai vanhoissa nahkamonoissa, kun kaikilla muilla oli jo nykyaikaiset vehkeet, niin aikuisena välineillä voi olla käsittämättömän korostunut merkitys. Tai jos joka kerta kaupan kassalla mieleen jysähtää takautuma lapsuudesta ja kaiken kivan kieltävistä vanhemmista, niin heräteostoksia kohtaan voi tuntea myöhemmässä elämässä ihan ylitsepääsemätöntä houkutusta. Ehkä se on eräänlaista pienen ihmisen kapinaa omia vanhempiaan kohtaan.

Varusteet jäivätkin lojumaan vuosiksi saunan lauteille, mitä nyt tasan kerran pääsivät kastumaan pimeässä Päijänteessä.

Varmaan meille kaikille on jäänyt lapsuudestamme monia lähinnä hilpeyttä herättäviä traumoja. Tavara on vain tavaraa, ja useimmille meistä taloudellinen pakko sanelee sen, mitä jälkikasvulle voi hankkia. Joskus kyse on myös kasvatusperiaatteista.

Mutta ihmisen mieli on siitä hassu, että yleensä se haluaa eniten juuri sitä, mitä siltä kielletään.

Rentoa viikonloppua!

Kuunnellako New York Timesin muotikolumnistin vai muusikko Paula Vesalan neuvoja? Miten aikuinen saa pukeutua? aprikoi Anna Perho kolumnissaan.

Kun jatkettu nuoruus elää kukoistuskauttaan ja keski-ikäisyyden raja siirtyy yhä pidemmälle (odotan enää sitä, että 50-vuotisjuhlissa leikitään ongintaa ennen kuin vanhemmat tulevat hakemaan sovitulla kellonlyömällä), on vaikea määritellä, mitä aikuisuus tarkoittaa.

”Äitisi ei siivoa täällä” -lauseen reaalisovellusta ainakin. Kaikki pitää hoitaa itse: Renkaanvaihdot ja hammaskeijun tehtävät. Verot ja hammaslääkärivaraukset.

Mutta on olemassa alue, jossa rajat ovat hämärät: pukeutuminen.

1990-luvulla olin varhaisaikuinen, jolla oli avoin valtakirja tehdä tyylikokeiluja.

Tajuan tämän aina, kun yritän löytää kaapistani farkut, joissa ei olisi reikiä. Sellaisia tahallaan tehtyjä, joista Remu Aaltonen on sanonut, että hänen äitinsä olisi antanut hyvien housujen rikkomisesta selkäsaunan.

Taantuneimmillani käytän repalehousujeni kanssa myös lippistä ja tennareita alleviivatakseni jonkin sellaisen puuttumista, joka ei enää koskaan tule takaisin: 90-luvun. Silloin olin varhaisaikuinen, jolla oli avoin valtakirja tehdä tyylikokeiluja.

Niistä mieleeni on jäänyt erityisesti sortsiasu, joita näkee nykyisin hot jooga -saleilla. Asuun kuuluvat lahkeelliset stretch-sortsit sekä urheilurintaliivimäinen yläosa. Joogassa niitä näkee kaikenlaisten vartalotyyppien yllä, koska siinä vaiheessa, kun yrität vääntää vasenta korvaasi kiinni häntäluuhun, on oma tai toisen ulkonäkö viimeisin asia, jota mietit.

Itse kuitenkin valitsin tämän asun valokuvauskeikalle, jossa seisoin valtavan urheilukentän keskellä kuvaamassa hevosia. Mieleeni ei todellakaan juolahtanut, että joku saattoi katsoa (alus-)vaatetustani sillä silmällä. Minusta asu oli vain yksinkertaisesti cool.

Jos asusi on ainoa asia, joka sinusta muistetaan, valinta on pielessä.

Enää sellainen ei menettelisi. Vai olenko konventionaalinen nynny? Miten aikuinen saa pukeutua?

New York Timesin muotikolumnistin mukaan näin:

Vaatteiden ei tule häiritä muita. Jos asusi on ainoa asia, joka sinusta muistetaan, valinta on pielessä. Myös paljaan ihon ylenpalttinen esittely lukeutuu häiritseviin asioihin. Läpinäkyvyys on hyvä asia yrityksen palkkiojärjestelyissä, ei kaula-aukossa.

Opettele silittämään. Aikuinen ei voi kulkea ryppyisissä, tahraisissa tai nuhruisissa vaatteissa. Piste.

Jos voit pukeutua johonkin vaatteeseen, se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi pukeutua siihen. Mieti, kuka pohjimmiltasi olet, ja valitse asusi sen mukaan.

Ihan hyviä neuvoja. Mutta aina, kun festarisesonki alkaa ja kaivan esiin arveluttavan taftihameen ja hassun lierihatun, tukeudun Paula Vesalaan. Kun häneltä kysyttiin PMMP-aikoina jotain bändin eksentrisistä esiintymisasuista, Vesala vastasi, että elämä on liian lyhyt sellaisen miettimiseen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho pohtii kolumnissaan iäisyyskysymystä: voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä? Entä parisuhteessa?

Olen kuusivuotias ja pesen polkupyörääni puutarhaletkulla. Olen täysin uppoutunut omaan maailmaani, kuten yleensäkin. Asumme niin syrjässä, että minulla ei ole juuri muita ystäviä kuin Piia, joka on olemassa vain mielikuvituksessani.

Kuvittelu on sinänsä mahtava tapa ystävystyä: saa juuri sellaisia kavereita kuin haluaa, ja kun heidän juttuihinsa kyllästyy, ei tarvitse kohteliaasti odottaa että he häipyisivät. Sen kuin räpäyttää silmiä ja tiks, he ovat mennyttä.

Ilahdun, kun pihaan ilmestyy naapurin Janne, tosimaailman ystävä. Tällä kertaa Jannen mukana on kuitenkin kaveri, joka näyttää Pilliltä ja Pullalta, satukirjan tyhmiltä ilkimyskissoilta.

”Mulla ois sulle yks juttu”, Janne sanoo, ja Pilli/Pulla virnuilee tietäväisen näköisenä.

Sitten Janne yrittää pussata minua, mutta reagoin salamannopeasti ja suuntaan jääkylmän vesisuihkun suoraan hänen naamaansa. Pilli/Pulla lähtee raukkamaisesti pakoon ja Janne vannoo kertovansa äidilleen.

Selviydyn tilanteesta ylivoimaisena voittajana, mutta kohtaukseen tiivistyy yksi aikamme suurista kysymyksistä: voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä?

Selkäytimestä tekee mieli vastata, että tietysti voivat. Kaikki eivät ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita vastakkaisesta sukupuolesta, eikä kaikkien kaverusten ympärillä leijaile ratkaisematonta seksuaalista vetovoimaa.

Rakkaudessa määrää se, joka rakastaa vähemmän.

Ystävyyssuhde voi rakentua myös vaikkapa yhteisen työn tai harrastuksen pohjalle. Eräs ystäväni hengaili pitkään hanuripiirissä tapaamiensa herrasmiesten kanssa. Ja hanurilla viittaan nyt tosiaan soittimeen.

Evoluutiopsykologi David M. Bussin mukaan miehen ja naisen välinen ystävyys vahvistaa sosiaalista statusta ja itsetuntoa sekä lisää sukupuolten välistä ymmärrystä ja kunnioitusta.

Hyvä. Mutta suhde voi sisältää myös salattua pettymystä ja mustasukkaisuutta, koska rakkaudessa määrää se, joka rakastaa vähemmän. Niinpä toinen ystävistä saattaa riutua haaveillessaan enemmästä.

Eikö juuri rakastetun pitäisikin olla kuin ystävä, se kaikkein parhain?

Monien parisuhteiden sanotaan päättyvän siihen, että osapuolista tulee ”vain kämppiksiä”.

Mutta eikö tosirakkaus itse asiassa alakin juuri tästä pisteestä? Eikö juuri rakastetun pitäisikin olla kuin ystävä, se kaikkein parhain?

Parisuhteen toimintakohtausten pituus on Väestöliiton mukaan keskimäärin kolme (3) minuuttia, ja näitä kohtauksia on pariskunnilla noin 4,5 kertaa kuukaudessa. Jäljelle jää reippaat 43 000 minuuttia, jotka on huomattavasti mukavampi viettää hyvän ystävän kuin vihollisen tai neutraalin tylsäkin seurassa.

Oikein hyvässä parisuhteessa toteutuu myös ystävyyden ylin määre: hiljaisuus, joka ei tunnu vaivaannuttavalta.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.