Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kiitollisuuslistan tekemisestä tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo, Miina Supinen kirjoittaa.

Joko sinäkin pidät kiitollisuuspäiväkirjaa?

Ilmeisesti kannattaisi. Aivotutkijat ovat todistaneet, että kiitollisuudenaiheiden listaaminen todella lisää onnen tunnetta ja pitää masennusta loitolla.

Minäkin olen hommannut kauniin vihon, johon merkitä kivoja juttuja. Takana on vaikea viikko, joten pieni onnen lisäbuusti tuskin tekisi pahaa.

Kiitollisuuden aiheita löytyykin. Kiitos universumi, että muistin ostaa eilen kahvia ja voin sitä nyt tässä mukavasti juoda. Kiitos, että radiosta kuuluu Grateful Deadin biisi, josta tykkään eniten, ja aurinko pilkistää pilvien takaa. Kiitos, oi armollinen kohtalo, että lapset vievät lautaset itse tiskikoneeseen, hiukseni näyttävät tänään niin pörheiltä ja läheiseni ovat terveitä.

”Kiitos, että lapseni vievät lautaset itse tiskikoneeseen.”

Mutta pian listan teko alkaa tökkiä. Minulle tulee epämääräisen nolo ja kiusaantunut olo.

Aivan kuin valehtelisin. Olen kyllä kaikista näistä asioista iloinen, mutta olenko tarkkaan ottaen kiitollinen?

Eikö kiitollisuus vaadi jonkin kohteen? Kenelle minun pitää olla tarkkaan ottaen kiitollinen? Jumalalle? Grateful Deadille? Pitääkö minun olla lasten oma-aloitteisuudesta kiitollinen lapsille vai itselleni, kun olen kasvattanut heidät niin oivallisesti? Mihin suuntaan lämmin ajatus pitää suunnata?

Kuten tavallista, kyselen mielipiteitä kavereiltani Facebookissa. Monet ovat kokeilleet kiitollisuuspäiväkirjaa, ja kaikki pitävät sitä mainiona ideana. Joillekin homma on aivan itsestään selvä. Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.

”Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi.”

Mutta en oikeastaan pidä siitä logiikasta. Eihän elämän onni ole ansaittua tai ansaitsematonta. Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat onnea ihan synnyinoikeutenaan. Kuka ja missä pitää kirjaa kohtuullisesta onnellisuuden tasosta?

Jatkuva kiitollisuus läheisiä kohtaan tuntuu sekin oikeastaan ankealta ajatukselta. Olen onnellinen, että minulla on lähelläni rakkaita ihmisiä, mutta en voi olla heille kaiken aikaa kiitollisuudenvelassa – enkä halua, että he ovat minulle.

Aito ystävyys tarkoittaa pikemminkin vapautta antajan ja saajan roolista. Siinä ei lasketa, kuka on saamapuolella, vaan olo on rento ja tasapuolinen.

Filosofinen ongelmani ei ottanut ratketakseen. Kivojen juttujen listaaminen oli muuttunut henkisten velkojen ja uskonnollisten pohdintojen syöveriksi.

Lopulta päätin soveltaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Siitä tulikin ”tämä homma ainakin pelittää” -päiväkirja, jonka idea on kiinnittää huomiota elämän valoisiin puoliin.

Tähän mennessä se on tuntunut aika toimivalta. Listaan joka päivä kaiken kivan, mitä olen kokenut tai ajatellut. Aivan kuin päivä paistaisi vähän enemmän kuin ennen.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Walking and alive

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Toisinsanoen: älä kulje...
Lue kommentti
Huoh

Kiitollisuuspäiväkirja on nolo – tässä syyt

Eva kirjoitti: "Jos elämässä käy ansaitsematon onnenpotku, se pitää tiedostaa nöyrästi." Olen kirjoitellut kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta tällaisesta "ohjeesta" en ole kuullutkaan. Kun on itsensä kanssa sujut, ei tarvitse pohdiskella onko tämä ansaittua vai ei ja onnenpotkuista voi olla aidosti onnellinen ja tuulettaa. Itselle "Tämä homma ainakin pelittää"-päiväkirja tuntuisi liian laimealta, mutta pääasia, että kaikki löytää itselleen sopimman tavan olla kiitollinen. :) Vaihtelee tilanteen...
Lue kommentti

”Olisihan sinun pitänyt huomata jo aiemmin, että hän on homo.” Ai jaa, mistähän?

Kyyneleiltäni ei tullut loppua, kun poikaystäväni kertoi, että hän tuntee enemmän vetoa oman sukupuolensa edustajia kohtaan ja haluaa erota. Otin maratonipuheluita ystäville ja kutsuin parhaimmat samalle illalle hätäkokoukseen.

Olimme tunteneet silloisen poikaystäväni kanssa yli kymmenen vuotta ja seurustelleet tiiviisti puoli vuotta. Virityksiäkin oli ollut jo aikaisemmin. Siinä ajassa ehtii tutustua läpikotaisin kumppaniin ja hänen vanhempiinsa sekä suunnitella yhteistä elämää aina eläkepäiviin saakka.

Kunnes yhtenä päivänä, täysin yllättäen, hän pyysi minua istumaan keittiönpöytänsä ääreen.

Poikaystäväni halusi kertoa jotain henkilökohtaista. Mielessäni ehti vilahdella jo kaikki kivat asiat uudesta työpaikasta kosintaan asti. Viime aikoina meillä oli ollut vähän myrskyistä, ja seksiä oli ollut liian vähän.

Ketään toista ei ole eikä ole ollut seurustelumme aikana, puolisoni vakuutteli. Hän kertoi alkaneensa kokea yhä voimakkaampaa mielenkiintoa omaa sukupuoltaan kohtaan. Suhde naisen kanssa ei enää toiminut; hän ei jaksanut näytellä eikä määritellyt itseään biseksuaaliksi. Hän oli kerännyt rohkeutensa eikä voinut enää tukahduttaa tunteitaan.

Kuulin puolessa tunnissa hänen nuoruudestaan, tunteistaan ja haaveistaan enemmän kuin koskaan. Ex-poikaystäväni halusi jakaa elämänsä miehen kanssa.

Itkun jälkeen päästelin ulos raivoa ja vihaa. Sen jälkeen vierähti satoja terapiakeskusteluja ja kuukausien pohdintaa yksin ja ystävieni kanssa.

Miksi tästä erosta kestää toipua pidempään kuin aiemmista eroistani? Olimme tunteneet toisemme pitkään ja edenneet kaveruudesta parisuhteeseen. Miksi koin yhtäkkiä suunnatonta inhoa hyvää ystävääni ja rakastani kohtaan? Ja miksi hänen ilmoituksensa oli suurin suhdejärkytys koskaan?

Pidän kuitenkin itseäni avarakatseisena ja seksuaalisesti joustavana. Ystävä- ja tuttavapiirissäni on eri tavalla seksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä, ja olen nähnyt monien seksuaalisuuden muuttuvan. Miksi se tällä kertaa tuntui niin pahalta?

”Ystävieni mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä etukäteen eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta.”

Pettymyksen hetkellä syytin hetken myös itseäni, vaikka se on ihan turhaa. Välillä päädyin riitelemään ystävienikin kanssa, kun olimme asioista vielä eri mieltä. Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt huomata merkkejä eksäni muuttuvasta seksuaalisesta suuntautumisesta vaikkapa yhteisten elokuvailtojemme aikana tai uimarannalla. Osa lohdutti surun hetkellä myös sillä, että kaikkihan me rakastamme ihmisiä – miksi sukupuolella olisi mitään väliä?

Olen selittänyt itselleni vahvoja reaktioitani muun muassa tunneshokilla. Jo itse ero oli raju uutinen. Puolisoni oli kelaillut asioita pitkään ja salassa minulta. Miksi hän ei ollut kertonut ajatuksistaan aiemmin? Nämäkin asiat harmittivat, mutta ne jäivät selvästi sukupuolikeskustelun jalkoihin.

Stressini purkautui omituisena käytöksenä ja ajatuksina, joita en osannut enää ahdistuksen keskellä hallita. Nukuin huonosti ja söin huonosti. Eksäni kanssa käyttäydyin rauhallisesti ja päätin näytellä hänelle alusta saakka, että kunnioitan hänen päätöstään. Muun ajan kiehuin itsekseni ja muiden seurassa. MIelenterveyteni vuoksi pyysin parasta ystävääni mukaani, kun hain loput tavarat pois ja jätin avaimen.  

Lopulta kaikki meni hyvin. Rankan tunnekuohunnan jälkeen olen kokenut pelkkää tyytyväisyyttä ja rauhaakin. Käsittelin asian, eikä minun tarvitse enää näytellä: osaan nyt olla onnellinenkin eksäni uudesta elämästä – sekä varsinkin omasta elämästäni.

Suuri muutos on aina hyvä tilaisuus pohtia omia intohimoja ja näkökulmia muun muassa seksuaalisuuteen sekä siihen, mitä elämältään haluaa ja kenen kanssa.

Vanha nainen

Järkytyin, kun poikaystäväni halusi erota ja jakaa elämänsä miehen kanssa

Avarakatseisuus lienee teoriaa, koska reaktio "kyläkokouksineen" oli niin vahva. Kun asia sattui kohdallesi, avarakatseisuus oli pelkkä kupla. Ei ketään voi väkisin pitää. Minusta kumppaniasikin olisi pitänyt kunnioittaa, eikä heti julkaista "paaluilmoitusta" asiasta. Kuten ystäväsikin totesivat, olisi sinun pitänyt havaita merkkejä asiasta jo aikaisemmin.
Lue kommentti

Chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulat.

Väitetään, että some on pilannut aidon yhteydenpidon. Tutkimukset kertovat, että sieltä poistuneet tuntevat itsensä onnellisemmiksi, ja moni omassakin tuttavapiirissäni on sulkenut tilinsä ainakin tilapäisesti. Minä sen sijaan olen löytänyt somesta paikan, jossa voin olla juuri niin avoin ja epätäydellinen kuin haluan.

Kutsun ryhmäämme Satuhäät-posseksi. Olemme keskustelleet jo vuosien ajan ryhmächatissa, ja uusia viestejä sinkoaa älypuhelimeni ruudulle päivittäin. Porukalla on edesmenneeseen tosi-tv-sarjaan viittaava nimi, koska sarjan intomielinen seuraaminen ja kommentointi saattoivat meidät aikanaan yhteen Facebookissa. Keskustelu keskustelulta huomasimme, että meillä on paljon muutakin yhteistä, ja niinpä chatissamme käsitellään nykyään niin ikääntyvien vanhempien ongelmat, lomareissuvinkit kuin rahapulatkin. Meillä on hellittelevät koodinimet paitsi toisillemme myös lähipiiriemme ihmisille, ja jos elämä potkii jotakuta päähän, sympatiavyöry on vuolas. Näemme myös somen ulkopuolella niin aamukahveilla kuin yllätyssyntymäpäivilläkin, mutta tärkeimmät keskustelumme ovat yhä merkkejä ruudulla.

Ilman somea tätä porukkaa ei koskaan olisi muodostunut. Olemme eri aloilla emmekä asu lähekkäin, joten olemme tutustuneet syvällisesti vasta kirjoittamalla toisillemme. On aika hienoa, että tällaista voi tapahtua vielä tukevassa keski-iässäkin.

Elämä on keskimäärin ruuhkaista, arkista ja välillä ärsyttävää. Siksi on hyvä tietää, että muutaman hipaisun takana odottaa joukko ihmisiä, jolla on etänäkin aikaa niin syvällisille kuin tyhmillekin jutuilleni.

Sosiaalista viikonloppua!

Suomeen tulee vuosittain kiinalaisista verkkokaupoista kymmenen miljoonaa pakettia. Tavaraa saa naurettavan halvalla ja helposti, mikä ymmärrettävästi houkuttelee tilaamaan mitä ihmeellisempää kamaa ”Alilta”.

Mitä halvempi vaate tai tavara on, sitä vähemmän joku on todennäköisesti saanut palkkaa sen tekemisestä. Se ”joku” saattaa olla tehtaaseen lukittu lapsi, joka tekee töitä aamusta yöhön ja pelkää, että katto romahtaa niskaan.

Moni ajattelee, että turha maksaa merkkivaatteesta maltaita, kun samannäköisen saa netistä pilkkahinnalla. Ostamalla väärennetyn tavaran voi Suomen Tullin mukaan tukea järjestäytynyttä rikollisuutta, eikä ostaja voi tietää, missä kemikaaleissa feikki on uitettu. Myrkkyjen pelko ei ole mitään ituhippien utopiaa, se selvisi, kun tiedustelin asiaa Tullilaboratoriosta.

Suomen Tulli valvoo maahan tulevia tekstiilejä ja tavaroita – silloin kun kyse on jälleenmyyjälle saapuvasta tilauksesta. Niitä kymmeniä miljoonia suomalaisille kuluttajille tulevia Kiina-paketteja Tulli ei seulo mitenkään.

Tullin pistokokeissa tekstiileistä on löydetty kemikaaleja, joiden haittalista on pitkä: ne voivat aiheuttaa allergiaa, hormonihäiriöitä ja syöpää. Miksi kukaan haluaisi pukea päälleen tai varsinkaan lapselleen vaatetta, jonka alkuperä on hämärän peitossa?

Alkuperän selvittäminen on todella hankalaa ja harvaa se edes kiinnostaa.

Eikä tämä ole enää vain jokaisen oma ongelma. Väärennetyt merkkivaatteet ovat löytäneet tiensä Facebookin nettikirppiksille, joissa hämmentävän hyvin kopioituja tuotteita myydään aitoina. Herää kysymys, uskaltaako kirppiksillä käydä enää kauppaa, jos ei halua vahingossa lunastaa itselleen feikkiä.

Vasta viime vuosina julkisuudessa on nostettu esiin halpatuotannon ongelmia. Valitettava seikka on, että alkuperän selvittäminen on todella hankalaa ja vielä valitettavampaa on, että harvaa se edes kiinnostaa. Suomalaisessa supermarketissa Ryhmä Hau t-paita maksaa vajaan kympin. Onko se liian kallis hinta siitä, että tavara on tullut Suomeen laillisesti Tullin seulan läpi?

Realisti

Soitto Tullilaboratorioon vahvisti: en halua tilata kiinalaisista verkkokaupoista mitään

Olen itse asunut Kiinassa muutaman vuoden, minusta nämä jutut että kaiken takana on järjestäytynyt rikollisuus on huvittavia. Kiinalaiset on kovia kauppamiehiä, haluaisin nähdä sen mafioson joka heiltä rahaa tuoteväärennöksista kerää. Toisaalta Kiinan lait on aika sallivia kopioinnin suhteen, joten väärennöksiä piisaa. Samoissa tehtaissa toki tehdään myös merkkivaatteet, ja samat työntekijät niissäkin on. Hurskastelua kuvitella että maailma paranee kun maksat jostain "Ryhmä hau" brändistä. Ne...
Lue kommentti

Facebook-ryhmissä näkyy yhä enemmän inhoselfieitä. Voisiko ne kieltää kokonaan?

”Tämä läski lähtee nyt radalle, heippa!” ”Onko kenelläkään kauheampaa kuvaa itsestään?” ”Tulin niin surulliseksi, kun katsoin kuvaani: siinä näkyy valtava valas!”

Tämän tyyppisiin ajatuksiin olen törmännyt monessa Facebook-ryhmässä, joihin jäsenet postaavat kuviaan – vaikka ryhmän ydinteemana on kehopositiivisuus. Viime viikolla tietokirjailija Petteri Järvisen julkaisema selfie herätti samoissa FB-ryhmissä paheksuntaa. Järvinen otti kuvansa tuntemattoman, isokokoisen naisen vieressä ja kirjoitti siihen ”Tästä tulee pitkä lento”. Siitä tehtiin somessa heti julkinen body shaming -tapaus.

Mutta jäikö tapauksesta mitään konkreettista käteen – muuta kuin lukuisat kannanotot Järvisen loukkaavasta käytöksestä ja vastaavasti puolustukset valittamisen oikeudesta? Ei. Tällä viikolla Petteri-gate on jo melkein unohdettu. Body shaming eli nöyryyttäminen pilkkaamalla tai kritisoimalla kehon muotoa tai kokoa ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään. Päinvastoin, sitä näkyy paljon ja erittäin hämmentävässä muodossa.

Olen yllättänyt, että kehopositiivisuutta ylistävissä, vertaistuen kaltaisesti toimivissa ryhmissä näkee niin paljon erilaisia haukkumasanoja. Ja yleensä nämä ikävät asiat on kohdistettu rakkaimpaan ystävään eli omaan vartaloon.

Kaikenikäiset ja -kokoiset naiset puhuvat itsestään Facebook-ryhmissä niin rumasti, että tulee melkein itku. Miksi ihmeessä kenelläkään pitäisi olla oikeutta haukkua itseään läskiksi? Mitä se opettaa?

”Olipa itsensä kutsuminen läskiksi sitten vitsailua tai suojautumista, se kuulostaa kamalalta.”

Olipa itsensä kutsuminen läskiksi sitten vitsailua tai suojautumista, se kuulostaa kamalalta. Eikä auta, vaikka kuinka toinen tsemppaisi ”ei, et ole kyllä mikään läski, vaan näytät ihanalta”. Kun ihmisellä on paha olla, positiivisia viestejä on vaikea ottaa vastaan.

Tein aiemmin sitä samaa kymmeniä vuosia, ja tiedän, ettei kielteisen ajatusmallin muuttaminen ole helppoa. Negatiivisista ajatuksista ei pääse eroon yhdessä yössä, ei vertaistukiryhmässä eikä varsinkaan Facebookin ryhmätuella. Kaikki hyvä tapahtuu pienin askelin ja lopputuloksen tavoittaminen voi kestää vuosia ja vaatia eri terapeutteja sekä hoitomuotoja. Suuri voitto on jo se, kun osaa puhua itselleen peilin edessä neutraalisti: että ”olen tässä ihan ok”. Tai osaa katsoa vuosi sitten otettua kuvaa ja todeta, kuinka upealta silloin näyttikään. Peilin edessä feikattu hymy ja upea fiilis tarttuvat ja tulevat helposti osaksi normaalia elämää, kun antaa niille mahdollisuuden.

Selfieiden julkaiseminen positiivisessa mielessä on aina ihailtava ja kannustavakin teko. Parhaimmillaan sen ottaminen voimaannuttaa ja kertoo tärkeästä muistosta vielä vuosienkin päässä. Mutta kun niihin liittyy bodyshaming-ajatuksia tai tykkäämisten kerjäämistä, omakuvan idea menee helposti pieleen.

Läskifiilikset ovat jokaisen oma asia ja tietenkin niistä voi myös kertoa julkisesti. Mutta jokainen tietää, että parhaan ystävän haukkuminen julkisesti läskiksi on erittäin raaka teko. Itsensä rakastamisen opetteleminen voi olla elinikäinen matka. Mutta se hetki, kun tajuaa, että itsensä haukkumisesta ei ole mitään hyötyä, on niin palkitseva, että se matka kannattaa tehdä.  

Silloin keho ja ajatukset alkavat tuntua koko ajan kevyemmältä. Silloin on helpompi myös huomata kauneutta ympärillään ja itsessään. Jokaisen uniikkien vartalonmuotojen lisäksi kauneutta löytyy muun muassa älykkyydestämme, myötätunnostamme ja jopa huumorintajustamme. Nautitaan mieluummin kaikesta tästä kauneudesta – myös selfieissämme!

Ännä

Hei nainen, miksi haukut itseäsi julkisesti läskiksi?

Tämä johtunee siitä, että läskejä on aina saanut ja saa vastakin haukkua ilman pelkoa leimautumisesta vihapuhujaksi, suvakiksi, natsiksi, rasistiksi, jne. Kaikki ovat vastuussa omasta kehostaan ja vain läskit ovat laiskoja ja hölmöjä jotka eivät pidä itsestään huolta ja aiheuttavat suuret kulut kansakunnallenme. Sitten on olemassa se toinen puoli... Sairaudet, perimä, ympäristö muuttujat jne. Vaikka sama se kun nämäkin voidaan yleisellä siunauksella niputtaa laiskuuden ja yleisen...
Lue kommentti
Heluna

Hei nainen, miksi haukut itseäsi julkisesti läskiksi?

Kannattaa lukea samaan pötköön MeNaiset-toimituksen tekemä http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/me_naiset_riisui_talta_na... Hymyilyttää, kun siinä normaalikroppaiset naiset harmittelevat vartaloasioitaan ja nyt muutama vuosi myöhemmin harmitellaan tässä tekstissä sitä, että naiset ylipäätään harmittelevat vartaloasioitaan. Söpön ristiriitaista. ;*
Lue kommentti