Parhaimmillaan kateus voi auttaa saavuttamaan sen, mitä haluaa. Sitä ennen tunteesta on kuitenkin pystyttävä puhumaan.

”Ai kauhea, miten se Pirkko nyt silleen?”

”No en tiiä. Taitaa olla kateellinen.”

Kateus. Tuo suomalaisten perisynti. Jokainen meistä on ollut joskus kateellinen, mutta harvempi myöntää asiaa ääneen.

Syy on tietenkin se, että kateutta pidetään huonon ihmisen merkkinä. Siksi kateellisille sanotaan: Ei toisen onni ole sinulta pois. Miten voit olla noin pikkumainen? Kasva aikuiseksi.

Fraaseista huolimatta minun on pakko tunnustaa: olen aivan valtavan kateellinen tyyppi.

Kateus vaikuttaa elämääni päivittäin. Syyt ovat välillä niin pieniä, että ulkopuolista ne lähinnä naurattavat. Minut nämä pienet asiat ovat kuitenkin saaneet niin itkemään, suuttumaan kuin ahdistumaan. Ja ennen kaikkea ne ovat saaneet minut häpeämään.

No millaisia asiat ovat herättäneet minussa kateutta? Viimeisen viikon aikana esimerkiksi tällaiset:

  1. Tänään aamulla näin rullaportaissa kaksi rakastunutta suutelemassa. Ensin hieman paheksuin heitä katseellani. Kuinka se kaksikko niin julkeasti siinä toisiaan rakastaa? Pian kuitenkin ymmärsin, että rakastavaisten näkeminen herätti minussa ennen kaikkea kateutta. Miksei minun parisuhteeni ole yhtä intohimoinen?
  2. Alkuviikosta kävimme siskoni kanssa harrastamassa kiipeilyä. Siskoni suoriutui hommasta aivan mahdottoman hyvin, paljon minua paremmin. Turhauduin ja kotimatkalla aloin melkein itkeä. Voivottelin, kuinka huono olenkaan. Miksi en voi olla yhtä hyvä lajissa kuin hän? Miksi hän on meistä se liikunnallisempi? Äiti ja isä ihan varmasti kannustivat häntä lapsena enemmän liikkumaan kuin minua. Olin niin kateellinen hänen taidoistaan, että sanoin kumppanilleni lopettavani harrastuksen.
  3. Kaikista raastavinta kateutta tunsin, kun kävimme puolisoni kanssa yhteisen ystävämme uudessa kodissa. 100 neliön upea asunto Helsingin keskusta-alueella sai ensin suuni loksahtamaan ihastuksesta – ja sitten mieleni mustaksi. Pienessä päässäni aloin jauhaa, ettei tyyppi ansainnut hienoa kämppää.

Joka kerta, kun saan itseni kiinni kateellisuudesta, minua nolottaa. Häpeän omaa pikkumaisuuttani. Nolostelen kykenemättömyyttäni tuntea iloa toisten puolesta.

Pahimmassa nolostelun hetkessä minun on vaikea muistaa kaikkein parasta keinoa käsitellä kateutta.

Se on ymmärrys siitä, ettei kateellisuuttaan nimenomaan tarvitsisi hävetä. Ei siitäkään huolimatta, että meidät on opetettu niin tekemään.

Syitä on kaksi:

Ensinnäkin, häpeä estää pahimmillaan tunteen käsittelemisen. Se on iso ongelma. Helsingin Sanomien haastatteleman tutkijan Susanna Lundellin mukaan kateellisuus voi pahimmillaan ajaa hirveään kierteeseen. Siinä vaiheessa ei pysty enää keskittymään omaan elämäänsä, koska ajattelee katkerana muiden tekemisiä.

Toiseksi, nolosteleminen vähättelee kateuden voimaa. Kateus voi nimittäin parhaimmillaan olla varsin kehittävä tunne. Kodin Kuvalehden haastatteleman psykoterapeutti Terhi Teräs-Hukan mukaan kateudesta puhuminen auttaa ihmistä usein hahmottamaan, mitä hän oikeasti elämältä tahtoo. Kateus voi opettaa jotain.

Näistä syistä olen tehnyt päätöksen, että taistelen nolostelua vastaan ja puhun kateudestani aina suoraan.

Ääneen nuriseminen pienentää pahaa oloa. Se auttaa huomaamaan, ettei kateudessa vellominen vie minua minnekään. Sen sijaan toimintasuunnitelman tekeminen voi viedäkin. Sellaisesta on kuitenkin turha haaveilla, ennen kuin on myöntänyt itselleen, että haluaisi samanlaisen elämän kuin jollain toisella.

Saman puhumispäätöksen on tehnyt myös laulaja Antti Tuisku. Hän kertoi viime kesänä Me Naisille, että tarkastelee oman päänsä liikkeitä jatkuvasti.

– Jos kateuden tai riittämättömyyden tunteet nousevat pintaan, suhtaudun niihin tosi brutaalisti. Puhun niistä ystävien kanssa ja terapiassa.

Ja arvatkaa, mitä se höpöttäminen on Antille antanut? Ehdottomasti paremman fiiliksen.

– Koen, että minulla on nyt kokonaisvaltaisesti tosi hyvä olo, hän kertoi.

Kokonaan uuden sukunimen ottaminen vaatii aikaa, paperityötä, rahaa ja kekseliäisyyttä – mutta kannattaa.

Kun menin naimisiin, yksi tärkeimmistä mietinnän kohteista oli sukunimi. Nimi on erittäin henkilökohtainen juttu, mutta henkilökohtainen tuppaa olemaan poliittista, ja siksi en halunnut tehdä nimivalintaa kepein perustein.

Minulla oli ihan kiva sukunimi aiemmin, samoin mieheni nimi oli ihan okei. Kumpikaan meistä ei ollut mitenkään poikkeuksellisen kiintynyt nimeensä. Halusimme tulevaisuutta varten yhteisen, yksiosaisen nimen. 

Kumpi siis ottaisi toisen nimen, pohdimme. Mieheni lähipiirissä vaimon nimen ottaminen olisi luultavasti aiheuttanut kevyttä ihmettelyä. Olisihan ihmettelyyn jaksanut vastata, jos olisi aidosti halunnut ottaa vaimon nimen. Mieheni ei halunnut. 

Minäkään en halunnut ottaa mieheni nimeä. Jos miehelläni olisi ollut todella kaunis ja etunimeeni sopiva sukunimi, asiasta ei olisi tarvinnut edes keskustella, mutta oman ihan kivan nimeni vaihtaminen toiseen ihan kivaan ei houkutellut.

Olen feministi ja ajattelen, että sukunimellään saa tehdä mitä haluaa – paino sanalla haluaa. Jos ei halua ottaa miehen nimeä, sitä ei pidä ottaa vain siksi, että niin on ollut tapana. Minäkin olisin varmaan saanut perustella ystävilleni puolison nimen ottamista, ja ”en jaksanut alkaa säätää” tuntui huonolta perustelulta.

Yhä useampi ajattelee samalla tavalla: Savon Sanomien mukaan miehen sukunimen suosio on ennätyksellisen alhaalla.

Nimi Viralliseen lehteen

Kun kumpikaan ei halunnut toisen nimeä, yhdistelmänimi ei tullut kysymykseen, kummankaan suvusta ei löytynyt molempia miellyttävää vanhaa nimeä ja halusimme yhteisen nimen, vaihtoehdoksi jäi enää kokonaan uuden sukunimen ottaminen. Uusien sukunimien ottaminen avioliiton yhteydessä vaikuttaa yleistyneen, ja muun muassa Hussingit, Kurkipotkut ja Koivulinnut ovat kertoneet uuden nimensä tarinan julkisuudessa. 

Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Sirkka Paikkala kertoi kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nimihakemuksia on sadellut erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana – siis noin vuodesta 2012. Hakemusten määrä tuskin on laantunut viimeisen kahden vuoden aikana. 

Nimen täytyy olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Kun avioituva pari haluaa kokonaan uuden nimen, prosessi on yleensä suurin piirtein tällainen: Nimestä tehdään hakemus toiselle tulevista puolisoista. Hakemussa kertoillaan seikkaperäisesti, miksi uusi nimi pitäisi saada. Sitten odotetaan monta kuukautta, että nimilautakunta tekee päätöksensä. Jos nimilautakunta puoltaa nimeä, julkaistaan nimi Virallisessa lehdessä, joka on siis ihan oikea Suomessa ilmestyvä lehti, jonka nimi oikeasti on Virallinen lehti. Sen jälkeen odotellaan, tuleeko valituksia. Jos valituksia ei tule, toinen tulevista puolisoista saa uuden nimen ennen häitä ja toinen ottaa sen häissä.

Näin nimenvaihto maksaa vajaat 200 euroa. Jos haluaa vaihtaa nimen molemmille kerralla, hintalappu on suurempi.

Ennen kuin tähän ryhtyy, täytyy tietysti keksiä uusi nimi, ja sehän se varsinainen työ on. Nimen täytyy nimittäin olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Sukunimihaku, uusi paras ystäväni

Minulla ja puolisollani oli Väestörekisterikeskuksen sukunimihaku auki kaikilla päätelaitteilla monen kuukauden ajan. Meillä oli nimelle joitakin kriteerejä, muttei mitään selkeää ideaa. Toimiva nimi-idea saattoi tulla mieleen milloin vain, ja silloin oli pakko päästä sydän tykyttäen varmistamaan, onko nimi jo varattu. Muistan naputelleeni sukunimihakua kuumeisesti esimerkiksi baarissa keskellä yötä.

Joulupöydässä kahdeksan kuukautta ennen hääpäivää esittelimme yhden mieleemme tulleen vaihtoehdon, mutta se sai pöytäseurueessa aikaan lähinnä huvittueita tyrskähdyksiä ja epäuskoa. Vaihtoon!

Lopulta, kun häihin oli enää runsaat puoli vuotta, istuimme eräänä iltana kotisohvalla, ja nimi Aaltovesi tuli jostakin mieleeni. Se sopi miehelleni ja oli vapaana. Niin meistä tuli, edellä kuvaillun prosessin kautta, Aaltovesiä. Sen verran annoin periksi patriarkaatille, että nimi haettiin virallisesti ensin miehelleni, ja minä sain sen häissä. 

Nimi tuntuu omalta ja ihanalta. Upouuden nimen ottamisen voi tietysti nähdä turhanamaisena erikoisuudentavoitteluna, ja ehkä se on sitäkin. Olen silti todella ylpeä nimestäni.

Kukaan ei ole kommentoinut uutta nimeämme negatiivisesti. Muutamia kohteliaisuuksia on kyllä tullut tutuilta ja tuntemattomilta. Vain kerran olen malttanut vastata pelkästään ”kiitos” sen sijaan että olisin sanonut ”kiitos, keksin sen itse”.

Onko kesämökkiä pakko omistaa itse? Vuokramökin kanssa mitään ei tarvitse kunnostaa ja huoltaa, mutta kaikki pysyy vuodesta toiseen paikallaan.

Voiko vuokramökkiin kiintyä yhtä syvästi kuin suvun omistamaan kesämökkiin? Voi, ja pitäisikin. Omistusmökki on kallis ja jatkuvaa huolenpitoa vaativa kohde, vuokramökin kanssa pääsee helpommalla.

Oma lapsuudenperheeni vuokraa joka vuosi kesämökin samasta paikasta, samoilta omistajilta Keski-Suomesta. Tänä vuonna jo 40:tä kertaa. Itsekin olen ollut mukana joka vuosi syntymäni jälkeen.

Minulle kesä ei ole kesä ilman ”meidän mökkiä”. Joka vuosi vietämme siellä viikon, joskus lapsuudessani pidempäänkin. Tuttu vuokramökki on laiskalle lomailijalle kuin unelma: mitään ei tarvitse kunnostaa ja huoltaa, mutta kaikki on silti paikallaan.

”On aika hurjaakin, että moni mökki seisoo niin pitkään tyhjillään.”

Kun muut menevät omille mökeilleen työleirille, meidän mökillämme heittäydytään sängylle ja nostetaan jalat kattoon. Suurinta jännitystä päivään tuo munkkirinkilöiden syöminen läheisellä huoltoasemalla. Rentous ja mitääntekemättömyys on kaiken ydin.

Minua ei häiritse ajatus, että kesäpaikkamme omistaa joku muu ja että se on enimmäkseen käytössä ihmisillä, joita en tunne. Silloinhan siitä saadaan täysi hyöty irti. On aika hurjaakin, että moni mökki seisoo niin pitkään tyhjillään.

San Holo

Perheeni on vuokrannut joka kesä saman mökin jo 40 vuotta – yhdestä syystä

Minusta tämä on oikein kannatettava ja hyvä idea. Ei aina tarvitse omistaa. Jos häiritsee samojen kivien ja kantojen tuijottaminen, niin voi aina vuokrata eri kohteen, ja palata sitten myöhemmin siihen tuttuun kohteeseen. Meidän perheellä on ollut onni vuokrata vuosittain edullisia liiton mökkejä, tosin tänä kesänä kiky iski niin kipeästi, että päätimme pitää kaupunkiloman ja säästää pahan päivän varalle.
Lue kommentti
Tuleva Huoleton

Perheeni on vuokrannut joka kesä saman mökin jo 40 vuotta – yhdestä syystä

Juuri minäkin harkitsen oman mökin myymistä- en jaksa enää maksaa mökistä aiheutuvia kuluja ja olen kyllästynyt mökin putsaamiseen ja korjaamiseen. Pidän sinänsä mökkeilystä , mutta haluan lähtiessä laittaa mökin oven kiinni ja poistua ilman huolia . Vuokratessani mökin ostan siihen myös siivouksen jatkossa.
Lue kommentti

Äitiys voi mullistaa huippu-urheilijan elämän, mutta hänen saavutuksiaan se ei silti riistä.

”Entinen isäpelaaja uskoo, että Roger Federeriä odottaa hankala paluu isyyslomalta tennishuipulle”

”Tenniksessä isäpelaajien paluuseen vaikuttaa ainainen matkustelu. Voi olla, ettei yksikään vuoden turnauksista osu omalle kotipaikkakunnalle. Silloin vaaditaan toimivaa ja laajaa tukiverkostoa.”

Kuulostaako vähän erikoiselta kirjoittelulta?

No totta kai kuulostaa. Eihän tällaisia virkkeitä voi lukea mistään, koska tennistähti Roger Federeristä ei koskaan kirjoitettaisi näin. Kuinka moni edes tietää, että Federerillä on puolisonsa kanssa kahdet kaksoset? Vaikka itse seuraankin tennistä, jouduin tarkistamaan faktan Wikipediasta.

Harmi kyllä tilanne muuttuu ihan toiseksi, kun puhutaan naisista.

”Entinen äitipelaaja uskoo, että Serena Williamsia odottaa hankala paluu äitiyslomalta tennishuipulle.”

”Tenniksessä äitipelaajien paluuseen vaikuttaa ainainen matkustelu. Voi olla, ettei yksikään vuoden turnauksista osu omalle kotipaikkakunnalle. Silloin vaaditaan toimivaa ja laajaa tukiverkostoa.”

Jälkimmäiset katkelmat ovat ihan oikeasti kohtia eilen julkaistusta Helsingin Sanomien urheilu-uutisesta.

Uutisessa uransa jo lopettanut huippu-urheilija, nelinkertainen Grand Slam -voittaja Kim Clijsters kommentoi sitä, millaista on palata takaisin huippu-urheilun maailmaan sen jälkeen, kun on saanut lapsen. Hän myös kertoo oman arvauksensa siitä, miten Serena Williamsin paluu kilpailuihin sujuu sen jälkeen, kun hänestä tulee äiti.

 

35-vuotias Serena Williams on urallaan voittanut 23 Grand Slam -turnausta. Hän on voittanut jokaisen Grand Slam -turnauksen ainakin kerran niin kaksin- kuin nelinpelissä. Hänellä on plakkarissa myös olympia-mitali. Hän on siis kaikilla mittapuilla ihan jäätävän kova urheilija.

Mutta. Kaikkien saavutusten päälle Williams on tosiaan tänä vuonna pusertamassa pienen ihmisen itsestään maailmaan. Ja se on ilmeisesti asia, joka riistää Williamsilta huippu-urheilijan tittelin.

Sen sijaan Williamsista tulee ”äitipelaaja” ja ”tennisäiti”. Sen sijaan Williams joutuu painiskelemaan sen kanssa, että hänen miehensä tukee häntä lapsen kasvatuksessa.

”Williams on tosiaan tänä vuonna pusertamassa pienen ihmisen itsestään maailmaan. Ja se on ilmeisesti asia, joka riistää Williamsilta huippu-urheilijan tittelin.”

Ei voi tietenkään kiistää, etteivätkö raskaus, synnytys ja pienen lapsen äitiys ole huippu-urheilijanaiselle iso muutos elämään. Ovat ne. Mutta onhan vanhemmuus ihan yhtä suuri mullistus isille. Siitä huolimatta ei puhuta isipelaajista ja tennisisistä.

Eikä äitiys todellakaan rampauta ihmisen elämää. Sen ei myöskään pitäisi tarkoittaa, että naisen on jäätävä kotiin ja kerjättävä kumppanin apua lastenhoidossa. Eikä se varsinkaan pyyhi yli sitä, mitä on saavuttanut aiemmin. Niin kuin ei isyyskään.

 

Clijstersia ja Williamsia ei siis missään nimessä pitäisi kutsua joksikin pirun äitipelaajiksi tai tennisäideiksi. Ihan niin kuin Roger Federeriäkään ei tarvitse alkaa kutsua tennisisäksi.

He ovat kaikki – äitiyteen, isyyteen tai värkkeihin katsomatta – ihan puhtaasti huippu-urheilijoita.

Vierailija

Siis oikeasti, mikä pirun ”äitipelaaja”? Vaikka Serena Williams saa lapsen, hän on edelleen ennen kaikkea huippu-urheilija

Nämä ovat oikeasti hyviä huomioita nostoja tekstistä. Jotain kertoo ehkä sekin, että kun miehenä luen noita samaisia juttuja niin en tee-häpeäkseni- useinkaan tuonkaltaisia huomioita. Se on jotenkin niin ajettu takaraivoon luonnolliseksi tietynlainen ajatusmaailma, että olen sellaiselle jotenkin sokea...
Lue kommentti

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä, muistuttaa Jenni Kokander kolumnissaan.

Olen lähiaikoina toistuvasti törmännyt ilmiöön, jossa me perheelliset ihmiset vähättelemme kanssaihmisiä, joilla ei ole lapsia.

Lapseton ystäväni kertoi, kuinka sukulaistäti oli ristiäisissä ihmetellyt hänen taitoaan käsitellä vastasyntynyttä vauvaa. ”Onpas sinulla varmat otteet, vaikka olet varmaan tottunut kantamaan lähinnä käsilaukkua.” Toinen ystäväni oli jätetty mökkireissulta perustelulla, että ”Me lapsiperheet ollaan kato sulle tylsää seuraa. Meet vaikka baariin viikonloppuna tai teet muita juttuja, jotka sua kiinnostaa.”

Itse kommentoin lapsettomalle ystävälleni kiireitäni: ”Ja sitten mulla on vielä se tärkein vastuu, eli lapset.”

On todella tavallinen ajatus, että perheettömän ihmisen elämä on vastuutonta hengailua ja epäempaattista oleilua. ”Vain toinen vanhempi voi ymmärtää” on yleisesti viljelty fraasi, joka varmasti loukkaa lapsetonta.

”Vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.”

On täyttä puppua, että äidiksi tai isäksi tuleminen avaisi jonkin mystisen maailman. Tunnen monia vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka rakastavat lapsia, viihtyvät näiden seurassa ja kokevat lapsia kohdanneet tragediat ihan yhtä syvästi kuin lapsekkaatkin.

Vanhemmuus on myös lahja, jota ei kaikille halukkaille suoda, siksikin vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä. Äidiksi tuleminen ei tehnyt minusta yhtään empaattisempaa tai viisaampaa. Usein kuitenkin syyllistyn ajattelemaan, että globaalit lapsiin kohdistuvat kamaluudet tuntuvat minussa syvemmin kuin lapsettomissa ystävissäni.

Kun itse tulin äidiksi, pelkäsin lapsettomien ystävieni katoavan maailmastani. Kummallinen ajatus – ja kovin yleinen – täällä vanhemmuuden vaaleanpunaisessa kuplassa. Miksi ihmiset, jotka tuntevat minut läpikotaisin, poistuisivat elämästäni, kun minusta on tullut äiti? Enhän minä ole muuttunut, eivätkä ystäväni. Toki perhe ja sen tuomat uudet elämäntilanteet ovat isoja käänteitä, mutta ihminen kaiken pyörityksen keskellä on sama.

Vanhemmuus on vain yksi elämän sitovista ja palkitsevista asioista, yksi elämän isoista käännekohdista. On outoa ajatella, että lapsettoman ihmisen elämä olisi vastuuton ja vapaa tasainen viiva. Me kaikki olemme vastuussa omistamme. Ovat ne sitten lapsia, vanhempia, ystäviä, kummilapsia, koiria, mummoja tai vaikkapa rengastamiamme lintuja.

Vanhemmuus ei ole salaseura. Se on vain yksi muoto elää.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Taitaa olla aika yksilöllistä, avaako vanhemmuus yhtään mitään. Väsymys, uupumus ja huoli ei aina jalosta. Pahimmat nettirinkipedofiilit taitavat olla pinjojen ja patujen isiä samoin kuin huoletta alaikäisten tekemiä tuotteita ostavat vanhemmat, myöskään öljyvalmisteisten goretexin ym vesistöihin päästämät myrkyt eivät huoleta. Kuten ei mikään muu kuin oman lapsen kaverimäärä tai liikunta ja ruoka ja kiusaajilla riittää kavereita. Samat vanhemmat, jotka kärräävät omia mukuloitaan koulun pihaan...
Lue kommentti
Unna K.

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Vanhemmuus tuntuu avaavan portin puhtaaseen itsekkyyteen ja omien lasten suosimisen muiden ihmisten kustannuksella. Usein vielä vanhemmat odottavat, että muidenkin ihmisten moraalinen velvollisuus on laittaa juuri heidän lastensa etu tärkeimmäksi muiden edun kustannuksella. Huvittavaa on, että vanhemmat näkevät tämän niin hyvänä ihmisyytenä.
Lue kommentti