Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Jos et tiedä, mitä tilata, tilaa munakas ja olut, Anna Perho kirjoittaa.

Omien vanhempien paras puoli on se, että heitä voi sujuvasti syyttää kaikista elämän vastoinkäymisistä: mitättömistä perintöodotuksista, erilaisista luonnevioista sekä persjalkaisesta ruumiinrakenteesta. (Puhun tietenkin yleisellä tasolla lainkaan viittaamatta omaan perheeseeni.)

Toki kasvattajiaan voi kiittää myös kaikesta hyvästä, mitä he ovat elämän emmeiksi antaneet. Sillä kieltämättä isäni neuvosta ”alkoholi kannattaa aina vaihtaa veteen puolenyön jälkeen” olisi varmasti ollut paljonkin iloa noudatettuna.

Niinpä me hakkaamme päätä samoihin seiniin kuin ihmiskunta ennen meitä.

Neuvomisen – sitähän kasvattaminen ärsyttävältä tosiolemukseltaan on – ongelma on se, että kannetut viisaudet eivät pysy tajunnan kaivossa. Ihmisen koodissa on ohjelmointivirhe, joka estää fiksumpaakin yksilöä ottamaan opiksi toisten sanomisista silloin, kun siitä todella olisi hyötyä. Eihän 80-lukukaan muuten olisi enää koskaan palannut muotiin kerran kadottuaan.

Niinpä me nakkelemme niskoja elämänviisauksille ja hakkaamme päätä samoihin seiniin kuin koko ihmiskunta ennen meitä.

Omille lapsilleni aion tästä huolimatta teroittaa ainakin seuraavia seikkoja:

Elämässä ei ole kiire. Mitä väliä, jos 19-vuotiaana ei tiedä vielä yhtään, mikä aikoo olla isona? Hampurilaisten paistaminen kirkastaa kyllä visiot ennen pitkää. Miksi ahdistua siitä, että ”kaikilla muilla” on tyttö- tai poikaystävä? Mikä kiire on pukeutua aikuisten vaatteisiin? Maaliviivaa ei ole, se on kunkin omassa päässä.

Kun hauskuuslamautin nimeltä perhe ja työelämä laukeaa, valvoa ei jaksa, nukkua ei ehdi.

Valvo kuin viimeistä päivää! Valvo! Kun hauskuuslamautin nimeltä ”perhe- ja työelämä” laukeaa, haaveilet yhtä aikaa valvomisesta ja nukkumisesta. Valvoa ei enää jaksa, nukkua ei enää ehdi. Älä bailaa kuin huomista ei olisi, bailaa kuin ylihuomista ei olisi.

Osta vain sopivia vaatteita. Huonosti istuva vaate tekee ulkonäölle huomattavasti enemmän hallaa kuin ylipaino, likainen tukka tai muu yksityiskohta, jonka pohtimiseen elämä on liian lyhyt. Sopiva on paljon oleellisempi argumentti kuin kallis, muodikas tai kun halvalla sai.

Eriparisukka jalkaan vain.

Eriparisukka jalkaan vain. Miksi tuhlata ainutkertaista elämäänsä täydellisen parin etsimiseen? Maailma ei kaipaa täydellisyyttä vaan toimintaa.

Jos astiaa on käytetty vain vähän, sen voi laittaa takaisin kaappiin. Säästää aikaa ja luontoa, kun ei lotrata veden kanssa, ja vastustuskyky vahvistuu, kun lautaselta tarttuu mukaan eilistä ruokaa. Sitä paitsi lasi, josta on juotu vettä, on tavallaan jo pesty.

Jos et tiedä, mitä tilata ravintolassa, tilaa munakas ja olut. Munakasta on lähes mahdoton pilata, ja olut nyt vain toimii kaiken kanssa, kunhan ei lähde pelleilemään nyhtöhipsterin jyvistä uutetuilla erikoisoluilla.

Ei sitä kukaan sadan vuoden päästä muista. Mitäkö? No mitään, vai muistatko sinä edes isoisoäitisi nimeä? Anna palaa.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä

Täydellisyys hämmentää ihmiset, näyttelijä Jenni Kokander kirjoittaa kolumnissaan.

Ihmettelin koko jouluajan, miksi kukaan ei kehu meidän huolella valittua täydellistä joulukuustamme. Kunnes veljeni tuli tapaninpäivänä kylään ja kysyi: ”Miks helvetissä teillä on muovikuusi?”

Olisiko sittenkin kannattanut ottaa se sympaattinen metsäkuusi, eikä ylihintaista ja täydellistä jalokuusta.

Täydellisyys hämmentää ihmiset. Ajatus on on heti: ”Tuo ei ole kyllä aito.”

Viime kesänä Kreikan-matkalla tuijotin yhden ruotsittaren tissejä uima-altaan reunalla päiväkausia miettien: ”Miksi ihmeessä noin kaunis kinkku on ottanut itselleen silikonit?” Toisaalta iloitsin siitä, että all inclusive -Bamse-helvetissä oli paljon meitä hyllyviä äiti-ihmisiä. Eräs Johanna Nokialta pelasti lomani tokaisemalla, että ”minun uimapuvustani pystyisi ompelemaan tuolle kymmenet bikinit”. Ajattelin, että Johanna on täydellinen.

Epäilen jatkuvasti yhden ystäväni pitävän minua huonona äitinä.

Minä taas olen hysteerinen siivooja. Puhun mielelläni siivoamisesta ja pesuaineista. Kotimme on yleensä täydellisen siisti. Tämän seurauksena ihmiset eivät halua kutsua minua kylään, koska he ajattelevat minun arvostelevan kotinsa järjestystä.

Samoin minä epäilen jatkuvasti yhden ystäväni pitävän minua huonona äitinä. Hän kertoo auliisti, kuinka näppärästi heillä puetaan itse, kuinka hänen lapsensa eivät edes tykkää nakeista ja nukkumaanmeno tapahtuu ”hups vaan”, koska hän ja hänen miehensä olivat silloin vauva-aikana niin johdonmukaisia (lue: toisin kuin eräät).

Me kaikki haluamme kuulla, että toinen on yhtä epätäydellinen ja pihalla, kuin minäkin.

Se, että on avoin omien puutteidensa ja virheidensä kanssa, antaa muille luvan olla epätäydellisiä.

En minä iloitse muiden saliselfieistä, paitsi jos ne ovat ironisia, enkä ruokakuvista, paitsi jos mukana on myös reseptiikkaa, eikä vain kuvatekstiä: ”Tämänkään ruuan valmistukseen ei ole käytetty eläinkunnan tuotteita. Minä välitän ihanasta planeetastamme.”

Minä ja sadat muut ajattelimme, että lihapiirakka oli täydellinen rakkaudenosoitus.

Olen laittanut vuosien varrella Facebookiin kuvia lapsistani, kevään ensimmäisistä kukista, mieheni jäätyneestä parrasta, muuttolinnuista, raskausmahastani sun muusta.

Mutta.

Kuva lihapiirakasta on saanut eniten tykkäyksiä.

Minä ja sadat muut ajattelimme, että lihapiirakka oli täydellinen rakkaudenosoitus.

Toki kaikki haluavat antaa itsestään hyvän kuvan ja tehdä parhaansa, mutta ehkä tämän ankaran maailman vaatimukset saavat meidät poseeraamaan liikaa.

Pitäisi pysähtyä miettimään: ”Olenko minä muovikuusi?”

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Paransin itseni tuosta jo 15 v...

Jos haluat olla suosittu, älä ole muovikuusi – ole lihapiirakka

Itsetuntovammaiselle tarkoitettu teksti. Kun oma itsetunto on kunnossa - siis SISÄLLÄ on tunne siitä että on arvokas ihminen ihan vain itsessään ilman suorituksia, tiettyä ulkonäköä tms. - niin tarve vertailla itseä muihin poistuu. Täydellistä ei muuten edes ole olemassa, kun elektronimikroskoopilla katsotaan, niin sileinkin pinta on kuin perunapelto. "Täydellinen" on olemassa vain täydellisyydentavoittelijoiden (=itsetuntovamman aiheuttamaa) ja itsetunnoltaan heikkojen itsensä muihin...
Lue kommentti

Lähes joka paikassa soi nykyään taustamusiikki. Se ei haittaisi, jos sillä olisi joku tarkoitus, mutta yleensä se on persoonatonta ja koneellista melua, joka lähinnä ärsyttää.

Havahduin kesken pomppimisen siihen, että oli ihan hiljaista. Siis hiljaista, jos ei lasketa ihmisten reippailusta kantautuvaa normaalia töminää ja ilakointia. Ei mitään musiikkia missään. Ilmeisesti äänentoistolaitteissa oli jotain vikaa. Edellisellä kerralla sisäurheilupuistossa oli pauhannut terävä biitti koko kaksituntisen ajan.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke. Kiinnitän siihen huomioni melkein ensimmäisenä, kun saavun johonkin uuteen tilaan. Eikä pinnani ole mielestäni edes erityisen kireällä.

Terveiset myös muuten niin ihanalle kampaajalleni, en kehdannut viime kerralla valittaa, mutta sielläkin saa melkein huutaa, jotta saa ”taustamusiikin” yli sanottua, mitä väriä päähänsä haluaa.

Kaupassa, lentokoneessa ja jopa työpaikan aulassa soi nykyään musiikki tai jonkinlainen sitä etäisesti muistuttava keinotekoinen kilke.

Lomailimme viime syksynä isossa perhehotellissa. Kasaricoverit ja abbat jytäsivät aamusta iltaan hotellin piha-alueella. Illalla pää jyskytti tyynyä vasten niiden tahdissa. Nukkumisesta oli turha haaveilla, vaikka lepäämäänhän lomalle oli lähdetty. Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit. Jos haluaisin jorata kaikki illat, niin menisin baariin tai discoon remuamaan, enkä etsisi rauhaa hotellihuoneesta. Paluulennolla musiikin tapainen pimputti nousujen ja laskujen aikana, jopa yöllä.

Loppuviikosta olin väsyneempi kuin kajareista raikuneet vanhat hitit.

Hiljaisuus on nykyajan luksusta, sillä sen saavuttamiseksi pitää nähdä aktiivisesti vaivaa. Kuuntelen paljon musiikkia, mutta on eri asia soittaa sitä kuulokkeista lenkillä tai bussimatkalla silloin, kun se on oma valinta. Ja kyllä, maailmaan kuuluvat kaikki mahdolliset elämisen äänet, ja niin pitääkin olla. Varsinkaan lapsiperheessä mölyä ei pääse pakoon mihinkään. Mutta jokaista julkista tilaa ei tarvitse täyttää ylimääräisellä taustamelulla, jolla ei ole kuulijoille järinkään suurta merkitystä. Simppelissä hiljaisuudessa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin.

 

Parasta viikonloppua!

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ovatko ne? kysyy Ulla Virtanen kolumnissaan.

Sinkkuaikoinani harkitsin siivoojan palkkaamista pikkuruiseen helsinkiläisyksiööni. Sain heti kuulla monelta taholta, että kyllähän nyt yksiö pitää siivota itse. Yritin kysellä, että onko olemassa jonkin kokoraja, minkä kokoista asuntoa ei ole enää pakko siivota itse. En saanut vastausta. Pakkokeskeinen ajattelumalli ei olekaan vastauskeskeinen.

Seuraavan pakon eteen jouduin muuttaessani yhteen poikaystäväni kanssa. Aloin yhtäkkiä saada tuttaviltani reseptejä, joita voisin nyt näppärästi kokata kotona. Tuttavapiirini tietää, etten osaa enkä tykkää kokata. He tietävät hyvin, että olen ihminen, joka ei ymmärrä, miksi keittiön hellassa on muita lämpövaihtoehtoja kuin 0 ja 6. Mielestäni hauduttaminen on hifistelijöiden hommaa, ja vedenkin voi polttaa pohjaan. Mutta avoliitossa asuvan naisen on kai pakko kokata.

Kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa.

Kokkauskyvyttömyydestäni johtuen lienee ymmärrettävää, että kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa. Innokas myyjäparka koitti auttaa: ”Teillä varmasti on jo mikrotimanttiraastin.” Suuni levähti hämmästyksestä auki ja koitin salamannopeasti miettiä, voisiko meillä olla sellainen. Onko meillä timantteja raastettavaksi? Miksi haluaisimme raastaa niitä?

Vastasin myyjälle, etten tiedä, mistä on kyse. Nyt myyjän suu vuorostaan levähti auki. ”Siis miten ei voi olla”, hän sopersi järkyttyneenä. Kohta olin kaupasta ulkona yhtä raastinta ja isoa kattilaa rikkaampana. Kyllä! Päädyin siis ostamaan myös kattilan, jotta voin kätevästi hauduttaa pataa pakastimeen samalla, kun käytän raastintani raastelemisasioihin. Pitäähän sitä nyt ammattilaista uskoa!

Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle.

Kun kerroin tuttavilleni ostoksestani, he riemastuivat: ”Se on niiiiin paras, kun sillä voi raastaa vaikka sitruunankuorta.” Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle. Sen päivän tullessa oletan kokevani suuren täyttymyksen ja ymmärrän paikkani maailmassa. Samalla hetkellä löydän varmasti myös alusvaatteiden viikkaamisen ja tavaroiden kiittelemisen onnen. Ja lopuksi raastan raastimella Konmari-kirjat ja itseni.

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ne asiat ovat usein vain kovin suhteellisia. Kun puhutaan vaikkapa ruuasta, Afrikassa pakko voi tarkoittaa sitä, että ihmisen nyt vain on syötävä pysyäkseen hengissä. Minun kaveripiirissäni on pakko varoa sokeria. Syyriassa on pakko varoa pommeja, mutta helsinkiläisen on pakko harrastaa cross fitiä.

Pakkojen keskellä lohtua voi saada vaikka timanttiraastimesta: humpuukistakin voi löytää iloa ja tarkoitusta. Ja lopulta me kuollaan kaikki. Se taitaa olla se ainoa todellinen pakko.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Avoliitossa naisen on pakko kokata ja muut kummalliset pakot

Ans kattoo ny, jos tuo päänsiirto toiseen kroppaan onnistuu niin epäilen ettei eliitin ole kohta pakko enää kuolla, ainakaan nykyisissä rajoissa, jos pää vain kestää. Ullallakin olisi hyvä kroppa jollekin älykölle tai eliitin edustajalle, vaikka Jörn Donnerille, Timo Soinille, Jari Tervolle yms jotka alkavat varreltaan olla "valmiita tähän maailmaan". Pitäisi vain kehittää joku salva tai peräpuikko jolla Ullan pään saisi surkastumaan tai sulamaan pois, ehkä joku terästetty peräpukamavoide...
Lue kommentti

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.