Anna Perho toivoo, että rajan takana on kirjasto.
Anna Perho toivoo, että rajan takana on kirjasto.

Moderni helvetti voitaisiin kustomoida jokaista asiakasta varten erikseen, ehdottaa Anna Perho kolumnissaan.

Anna-Leena Härkösen uudessa kirjassa Valomerkki pohditaan kuolemaa. Päähenkilö Anita heittää ilmoille kiinnostavan ajatuksen: miksi rajan takaa tulevissa viesteissä vakuutetaan kaiken olevan aina hyvin?

”Miksi kukaan ei koskaan lähetä sellaisia terveisiä että saatana, nyt loppuu tuo minun metsästäminen? Minä sain tarpeeksi teistä jo eläessä, pitääkö mun täälläkin päivystää siltä varalta että tulee jotain viestejä?”Anita raivoaa.

Ajatusta on kiinnostavaa kuljettaa eteenpäin. Mitä toisella puolella tapahtuu?

Lahkolaisperheessä kasvanut ystäväni sanoi jo lapsena ahdistuneensa kuvastosta, jossa taivaassa oli ikuinen kesä ja leikatut nurmikot.

”Sitä haluaisi vain kuolla, mutta ei pystyisi, ja mä olisin ainoa, joka tajuaa tilanteen: Tämä ei koskaan lopu. Ei koskaan!”

Haluan uskoa, että rajan takana on jotain aidosti kiinnostavaa, mutta mitä?

Mitä tarkemmin ystäväni taivasmielikuviaan eritteli, sitä ahdistuneemmaksi muutuin. Haluan uskoa, että rajan takana on jotain aidosti kiinnostavaa, mutta mitä? Toivottavasti jotain sen kaltaista kuin Jodie Fosterin tähdittämässä Ensimmäinen kontakti -elokuvassa: valkoista hiekkaa, vettä ja tähtiä. Lempeyttä. Seikkailtavaa.

Taivaan ja helvetin konseptit kaipaavat ylipäätään freesausta. Nykyajan kuluttaja on vaativa, eivätkä edelläkävijät halua mennä massan mukana. Paratiisin markkinoiminen vanhoilla asetuksilla on kuin houkuttelisi lifestylebloggaajaa viettämään kesälomansa Hyrsylän Mutkassa.

Nyt pitää olla elämyksellisyyttä ja instattavaa! Rouheita, elämänmakuisia kohtaamisia paikallisten kanssa (eli huijaavia taksikuskeja tarvitaan taivaassakin). Aperol Spritziä ja yin-joogaa. Kapeita kujia ja egyptinpuuvillasta kudottu aamutakki, joka laitetaan harteille kun noustaan infinity-altaasta. Hedonistista kuluttamista ilman huonoa omatuntoa, koska taivaassa jokainen eettinen ongelma on ratkaistu.

Minulle manala tarkoittaisi ikuisuutta iskelmäfestivaaleilla.

Helvetin kuva tulenlieskoineen taas on sinänsä tehokas, mutta käytössä kulunut, symboliksi kutistunut. Moderni helvetti voitaisiin kustomoida jokaista asiakasta varten erikseen, omien mieltymysten vastaiseksi.

Minulle manala tarkoittaisi ikuisuutta iskelmäfestivaaleilla. Ämyreistä raikuisi Satumaa, ja illat pitäisi viettää yhteisöllisesti niiden ihmisten kanssa, joiden kommentit leikataan pois Kansanradiosta. Ainoa kirja olisi Persujen kootut kännissä ja läpällä -päivitykset.

Uskon, että tuunattu vaihtoehto havahduttaisi riviluterilaiset tsemppaamaan aivan uudella tavalla. Ei nälänhätäkään missään tunnu, kun se ei kolahda omaan nilkkaan.

Asiakaslähtöiset mielikuvat tuonpuoleisesta laittaisivat oikeasti ajattelemaan, miten täällä kannattaa korttinsa pelata. Millaisen elämän elät, sellaisen ikuisuuden hankit.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Hei riviluterilainen, kiinnostaisiko uusiksi brändätty taivas ja helvetti?

Onhan se jotenkin herttaista miten oman kuolevaisuutensa ymmärtävä ihminen lohduttaa ja pettää itseään saduilla matkalla luonnon kiertokulkuun, mutta eipä siinä mitään jos se lohduttaa vaikka vanhenevaa naista matkalla matojen sonnaksi. Eiköhän sen sitten näe mitä tuleman pitää kun kuolee... Vaan noita itsensä jonkin" jumalan" sanansaattajiksi tai toimintaohjeiden antajia oikeanlaisen elämän elämiseen joka johtaa kuoltuaan tai miksei jo eläessäkin paikkaan tai tilaan jonka olemassaolosta ei ole...
Lue kommentti
Chinagirl

Hei riviluterilainen, kiinnostaisiko uusiksi brändätty taivas ja helvetti?

Taivas..paikka ei ole selkainen kuin kuvittelit.. se on enemminkin fiktio elokuvista tuttu paikka, missä "sielut" otetaan vastaan enkelien "ufojen" avustamana. Sielut talutataan neliön muotoisen v a l o lähteen luokse. Kohta oletkin syntynyt uudestaan ja löydät itsesi vauvana. Sielujen uudesti syntyminen on TOTTA. Jos sinun taivaasi ei ole vasta ajattu nurmikko...voi se jollekin toiselle olla.
Lue kommentti

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä, muistuttaa Jenni Kokander kolumnissaan.

Olen lähiaikoina toistuvasti törmännyt ilmiöön, jossa me perheelliset ihmiset vähättelemme kanssaihmisiä, joilla ei ole lapsia.

Lapseton ystäväni kertoi, kuinka sukulaistäti oli ristiäisissä ihmetellyt hänen taitoaan käsitellä vastasyntynyttä vauvaa. ”Onpas sinulla varmat otteet, vaikka olet varmaan tottunut kantamaan lähinnä käsilaukkua.” Toinen ystäväni oli jätetty mökkireissulta perustelulla, että ”Me lapsiperheet ollaan kato sulle tylsää seuraa. Meet vaikka baariin viikonloppuna tai teet muita juttuja, jotka sua kiinnostaa.”

Itse kommentoin lapsettomalle ystävälleni kiireitäni: ”Ja sitten mulla on vielä se tärkein vastuu, eli lapset.”

On todella tavallinen ajatus, että perheettömän ihmisen elämä on vastuutonta hengailua ja epäempaattista oleilua. ”Vain toinen vanhempi voi ymmärtää” on yleisesti viljelty fraasi, joka varmasti loukkaa lapsetonta.

”Vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.”

On täyttä puppua, että äidiksi tai isäksi tuleminen avaisi jonkin mystisen maailman. Tunnen monia vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka rakastavat lapsia, viihtyvät näiden seurassa ja kokevat lapsia kohdanneet tragediat ihan yhtä syvästi kuin lapsekkaatkin.

Vanhemmuus on myös lahja, jota ei kaikille halukkaille suoda, siksikin vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä. Äidiksi tuleminen ei tehnyt minusta yhtään empaattisempaa tai viisaampaa. Usein kuitenkin syyllistyn ajattelemaan, että globaalit lapsiin kohdistuvat kamaluudet tuntuvat minussa syvemmin kuin lapsettomissa ystävissäni.

Kun itse tulin äidiksi, pelkäsin lapsettomien ystävieni katoavan maailmastani. Kummallinen ajatus – ja kovin yleinen – täällä vanhemmuuden vaaleanpunaisessa kuplassa. Miksi ihmiset, jotka tuntevat minut läpikotaisin, poistuisivat elämästäni, kun minusta on tullut äiti? Enhän minä ole muuttunut, eivätkä ystäväni. Toki perhe ja sen tuomat uudet elämäntilanteet ovat isoja käänteitä, mutta ihminen kaiken pyörityksen keskellä on sama.

Vanhemmuus on vain yksi elämän sitovista ja palkitsevista asioista, yksi elämän isoista käännekohdista. On outoa ajatella, että lapsettoman ihmisen elämä olisi vastuuton ja vapaa tasainen viiva. Me kaikki olemme vastuussa omistamme. Ovat ne sitten lapsia, vanhempia, ystäviä, kummilapsia, koiria, mummoja tai vaikkapa rengastamiamme lintuja.

Vanhemmuus ei ole salaseura. Se on vain yksi muoto elää.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Kyllä se avaa, mutta ei mihinkään "mystiseen maailmaan". Se avaa oven rakkauden, hyvyyden ja vastuun maailmaan. Vanhempi kehittyy monissa luonteenpiirteissään, kuten : pyyteettömässä rakkaudessa, kärsivällisyydessä, luottamuksessa, suojelunhalussa, kuuntelemisessa, neuvottelutaidossa, jopa pelossa ja kärsimyksessä. Ja teettäväthän lapset monenlaista "ylimääräistä" työtä. Lapset voivat aiheuttaa monenmoista huolta ja hätää. Vanhemman huoli lapsesta päättyy vasta hänen omaan kuolemaansa.
Lue kommentti

Kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen uskoo, että luolamiesten aika on ohi. Nyt on tilausta korvahenkilöille, hän arvelee kolumnissaan.

Istuin jokin aika sitten stand up -kollegani kanssa junan ravintolavaunussa. Vastapäiseen pöytään istui kaksi töistä palaavaa miestä, oluttuopit käsissään. Parin tunnin kuluttua kollegani lähti vessaan, ja minä jäin yksin.

Miehistä toinen oli jo hiprakassa, ja näin silmäkulmastani hänen luovan minuun pitkiä vokotuskatseita. Keskityin tiiviisti puhelimeeni, sillä minulla ei ollut mitään kiinnostusta small talkiin tuntemattoman kanssa. Vaan ei. Mies keksi selittää kaverilleen tarinaa show-miehen elkein lisäillen rivien väliin “jos olisi vieressä punapäinen kaunotar ravintolavaunussa...” Oli mielestään kovinkin nokkela. Naisen lisääntymisviettihän herää, kun joku vain huomioi hänet. Ihan kuka vain. Huomioi minut uros, niin olen sinun! (Ei.)

Mies vain katsoi, että siinä nainen istuu yksin, ja hän päätti hiprakassaan syöttää huomiotaan.

En nostanut katsettani. Turhautuneena temppunsa epäonnistumisesta mies alkoi huutokyselemään nimeäni. Vaientamisyrityksenä tokaisin: ”Ulla. Jatkan nyt tätä, hauskaa illanjatkoa”. Mies tuhahti: “Juttele meille äläkä vaan näprää jotain puhelintasi”. Kuinka raivostuttavaa! Mikä on tällainen tapa vaatia osallistumaan?

Kerran aiemmin samanlaisessa tilanteessa eräs pöytään pakolla ängennyt mies hermostui, kun hänelle ei puhuttu. ”Voisitte nyt jutella, kun mä kerran tulin tähän. Voidaan puhua jostain, mikä naisia kiinnostaa, niin kuin vaikka pikku eläimistä.”

On rasittavaa joutua käyttämään niin paljon energiaansa tilanteessa, johon ei ole tahtonut. Joku voisi tietenkin ajatella, että senhän pitäisi olla miellyttävää, kun joku osoittaa kiinnostustaan. Mutta eihän tällaisessa käytöksessä ole kyse kiinnostuksesta! Mies vain katsoi, että siinä nainen istuu yksin, ja hän päätti hiprakassaan syöttää huomiotaan.

Miten kukaan löytäisi rakkautta, jos uutta ihmistä ei saisi yrittää lähestyä?

Ystäväni totesi myöhemmin, että olisin voinut vain kertoa olevani parisuhteessa. Siihen en lähtisi, sillä sehän käytännössä tarkoittaisi sitä, että sinkun olisi pakko puhua äijän kanssa, koska hänellä ei olisi kieltäytymiseen sopivaa syytä.

Kohtelias tulee olla, mutta ei ole pakko viihdyttää.

Aloin pohtia tätä pokaamisdilemmaa. Oliko ärsyyntymiseni ollut kohtuutonta? Solmiakseen uusia tuttavuuksia pitää toki ensin jutella ihmiselle. Miten kukaan löytäisi rakkautta, jos uutta ihmistä ei saisi yrittää lähestyä? Mutta silti, tuollainen käytöshän on joko totaalista kyvyttömyyttä sosiaaliseen kanssakäymiseen tai pokaajan oppimaa ylästatusmöyhäämistä. Huonoa käytöstä siis. Eivätkö nämä apinamiehet jo joutaisi jäädä kivikaudelle? Luulisi, että nykyään kannattaisi olla mieluummin korvamiehiä: kuuntelevia ja kiinnostuvia. Sukupuoleen katsomatta tietenkin. Olkaamme siis korvahenkilöitä!

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen osaa small talkin vain roolihahmon takaa.

Vierailija

Täsmävinkki iskuyritykseen: apinamies ärsyttää, ole mieluummin korvahenkilö!

Noh kaikki eivät ole sujuvasanaisia näyttelijöitä tai puheammattilaisia ja alkoholilla on sekä hyvässä että pahassa estoja poistava vaikutus. Ehkäpä Ullalla oli ovulaatio käynnissä ja nämä neandertalin miehet aistivat sen onhan Ulla punapäänä itsekin ehkä näiden samaisten neandertalilaisten jälkeläisiä eli samaa heimoa, joten ehkä mies ajatteli alitajuisesti, että Ullakin on seksuaalisesti että älyllisesti samalla tasolla. Onhan sitä muuten kuitenkin tapahtunut jonkin verran kehitystäkin, koska...
Lue kommentti