Englanninkielinen termi guilty pleasure tarkoittaa toimintaa, joka tuottaa ihmiselle sekä syyllisyyttä että mielihyvää. Tiedättehän: roskaruuan syöminen, juorulehtien lueskelu, mammapalstalla trollaaminen.

Minä esimerkiksi saan suurta tyydytystä siitä, että liimailen pureskelemiani purukumeja palaveripöytien alle. Erityisen mukavalta se tuntuu silloin, kun katselen keskustelukumppaniani silmiin samalla kun sormeni painavat Juicy Fruit -möykyn neukkaripöydän alapintaan. (Kokemukseni mukaan Juicy Fruitin tarttuvuus on aivan omaa esimerkiksi xylitol-purkkiin verrattuina.)

Ja sitten rakastan Himohamstraajia. Se on tv-ohjelma, jossa ammattiraivaajat suostuttelevat tärähtäneitä päähenkilöitä luopumaan liiasta roinasta. Katson tavaroihinsa tarrautuvia ihmisiä inhonsekaisella uteliaisuudella samalla, kun tunnen syyllisyyttä sairastuneiden ihmisten tirkistelystä.

Itselleni ei ole ongelma heittää kamaa menemään. Kierrätän surutta lahjat (kuten Kodin terassit ja patiot -­kirjan, jonka lapseni vei kaverilleen 9-vuotispäiväksi), ja lahjoitan ylimääräiset vaatteet tarvitseville. Erityisen tiukka olen muistosälän suhteen. Jos en muista jotain tapahtumaa ilman lipunkantaa tai onnittelukorttia, tapahtuma ei ole muistamisen arvoinen.

Silti, jostain määrittelemättömästä syystä, varastossamme nököttää resuinen paperikassi, joka pursuilee vihkoja, päiväkirjoja ja muistiinpanoja elämästäni sellaisena kuin se oli parisenkymmentä vuotta sitten.

Päiväkirjoissa podetaan sydänsuruja, pähkäillään ammatinvalintaa (tarot-ennustaja vai hevoskauppias) ja lässytetään jotain pateettista maailman tilasta.

Aina kun retkahdan selailemaan vihkojani, tuntuu kuin keuhkoihini imeytyisi nekallinen lyijyä. Ärsyttää. Mihin tarvitsen muistoja, jotka saavat ilman tuntumaan raskaalta? Mitä järkeä säilöä  marisevan parikymppisen ekstistentiaali­ongelmia, jotka ovat olleet näköjään ihan samanlaisia kuin kaikkien muittenkin?

Sitten luin kirjaa, jossa puhuttiin muistista ja muistamisesta. Opin, että muistamme omasta elämästämme vain jotakin sieltä täältä. Mieli sepittelee tarinoita menneisyydestämme ja yrittää luoda jotain logiikkaa valintoihimme ja tempoiluumme, vaikka on yhtä hyvin mahdollista, että elämä on vain sarja täysin sattumanvaraisia tapahtumia.

Toisin sanoen elämässä ei ehkä ole mitään järkeä.

Innostuin tästä suunnattomasti. Jos en itsekään muista mitä elämässäni on tapahtunut, ei kukaan muukaan muista. Miksen siis tuunaisi omaa tarinaani uusiksi, vähän paremmaksi? Olen vapaa keksimään perustelut mille tahansa toilailuille, väittämään että jokainen tekoni on ollut harkittu valinta. Vaihtamalla paperikassin vihot uusiin saisin täydellisen elämän. Se kyllä kelpaa takautuvastikin.

Elämäni 2.0-versiossa saisin liitettyä purkkamöykkyihinkin syvällisiä tarkoituksia sen sijaan, että toteaisin sen olevan vain, noh, aika hauskaa.

Anna Perhon lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.

Jos et tiedä, mitä tilata, tilaa munakas ja olut, Anna Perho kirjoittaa.

Omien vanhempien paras puoli on se, että heitä voi sujuvasti syyttää kaikista elämän vastoinkäymisistä: mitättömistä perintöodotuksista, erilaisista luonnevioista sekä persjalkaisesta ruumiinrakenteesta. (Puhun tietenkin yleisellä tasolla lainkaan viittaamatta omaan perheeseeni.)

Toki kasvattajiaan voi kiittää myös kaikesta hyvästä, mitä he ovat elämän emmeiksi antaneet. Sillä kieltämättä isäni neuvosta ”alkoholi kannattaa aina vaihtaa veteen puolenyön jälkeen” olisi varmasti ollut paljonkin iloa noudatettuna.

Niinpä me hakkaamme päätä samoihin seiniin kuin ihmiskunta ennen meitä.

Neuvomisen – sitähän kasvattaminen ärsyttävältä tosiolemukseltaan on – ongelma on se, että kannetut viisaudet eivät pysy tajunnan kaivossa. Ihmisen koodissa on ohjelmointivirhe, joka estää fiksumpaakin yksilöä ottamaan opiksi toisten sanomisista silloin, kun siitä todella olisi hyötyä. Eihän 80-lukukaan muuten olisi enää koskaan palannut muotiin kerran kadottuaan.

Niinpä me nakkelemme niskoja elämänviisauksille ja hakkaamme päätä samoihin seiniin kuin koko ihmiskunta ennen meitä.

Omille lapsilleni aion tästä huolimatta teroittaa ainakin seuraavia seikkoja:

Elämässä ei ole kiire. Mitä väliä, jos 19-vuotiaana ei tiedä vielä yhtään, mikä aikoo olla isona? Hampurilaisten paistaminen kirkastaa kyllä visiot ennen pitkää. Miksi ahdistua siitä, että ”kaikilla muilla” on tyttö- tai poikaystävä? Mikä kiire on pukeutua aikuisten vaatteisiin? Maaliviivaa ei ole, se on kunkin omassa päässä.

Kun hauskuuslamautin nimeltä perhe ja työelämä laukeaa, valvoa ei jaksa, nukkua ei ehdi.

Valvo kuin viimeistä päivää! Valvo! Kun hauskuuslamautin nimeltä ”perhe- ja työelämä” laukeaa, haaveilet yhtä aikaa valvomisesta ja nukkumisesta. Valvoa ei enää jaksa, nukkua ei enää ehdi. Älä bailaa kuin huomista ei olisi, bailaa kuin ylihuomista ei olisi.

Osta vain sopivia vaatteita. Huonosti istuva vaate tekee ulkonäölle huomattavasti enemmän hallaa kuin ylipaino, likainen tukka tai muu yksityiskohta, jonka pohtimiseen elämä on liian lyhyt. Sopiva on paljon oleellisempi argumentti kuin kallis, muodikas tai kun halvalla sai.

Eriparisukka jalkaan vain.

Eriparisukka jalkaan vain. Miksi tuhlata ainutkertaista elämäänsä täydellisen parin etsimiseen? Maailma ei kaipaa täydellisyyttä vaan toimintaa.

Jos astiaa on käytetty vain vähän, sen voi laittaa takaisin kaappiin. Säästää aikaa ja luontoa, kun ei lotrata veden kanssa, ja vastustuskyky vahvistuu, kun lautaselta tarttuu mukaan eilistä ruokaa. Sitä paitsi lasi, josta on juotu vettä, on tavallaan jo pesty.

Jos et tiedä, mitä tilata ravintolassa, tilaa munakas ja olut. Munakasta on lähes mahdoton pilata, ja olut nyt vain toimii kaiken kanssa, kunhan ei lähde pelleilemään nyhtöhipsterin jyvistä uutetuilla erikoisoluilla.

Ei sitä kukaan sadan vuoden päästä muista. Mitäkö? No mitään, vai muistatko sinä edes isoisoäitisi nimeä? Anna palaa.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä

Minut saa hiljaiseksi, kun keskustelu kääntyy marjojen pakastamiseen, uusi päätoimittaja Iina Artima-Kyrki kirjoittaa.

Viime numerossa Me Naisten päätoimittajan tehtävät jättänyt Johanna Lahti sanoi teille heipat. Paljon onnea Johannalle uuteen! Nyt on minun vuoroni sanoa moikka! Koska aloitan Me Naisten uutena päätoimittajana, pitäähän minun kertoa teille jotain siitä, mikä itse olen naisiani.

Ammatin jo tiedättekin. Ja meille naisille ikä on vain numero. Fyysisiltä ulottuvuuksiltani olen niin lyhyt, ettei siitäkään kannata tehdä numeroa.

Valokuvat teini-ikäisestä Iinasta on revitty palasiksi ja nielty. 

Mutta mitkä asiat paljastavat sen, millainen ihminen on? Ihan kauhean vaikeaa. Hyvillä ystävilläni on tähänkin toki selvä kanta: kerro ainakin, että olet futismutsi (no olen, mutta en kovinkaan puhdasverinen, sillä en osaa leipoa mokkapaloja) ja että olet Lahdesta. Miksi se muuten pitää aina mainita? Muutin pois Lahdesta yli 20 vuotta sitten. Mutta sanotaan, että vaikka tyttö voi lähteä Lahdesta, Lahti ei ikinä lähde tytöstä.

Facebookin nuoruuskuvahaasteesta olin lähinnä kauhuissani. Jos joku ikinä vielä erehtyy kysymään, niin valokuvat teini-ikäisestä Iinasta on revitty palasiksi ja nielty. Ylioppilasjuhlien jatkoilta otetussa kuvassa näytämme kaksossiskoni kanssa yhtä myrtseiltä kuin Kummelin Tuija ja Satu. Hyvin epätyypillistä näin aikuisiällä, sillä olen ihminen, joka nauraa paljon ja helposti.

Sienessä käyn vain, jos apaja löytyy mökin takapihalta.

Mutta silloin, kun keskustelu kääntyy marjojen pakastamiseen, istun hiljaa ja tuijotan seinää. Sienessä käyn vain, jos apaja löytyy mökin takapihalta. Kova olen kyllä niitä(kin) syömään!

Muuten olen aika kätevä emäntä. Tästä uudesta työstä olen enemmän kuin innoissani. Toivon, että meillä on edessä paljon hienoja yhteisiä hetkiä. Me Naisilla on fiksut, vaativat ja huumorintajuiset lukijat. Lupaan tehdä parhaani sen eteen, että toimitamme teille jatkossakin mahdollisimman hyvää lehteä ja verkkoa.

Yllä luetellut asiat kertovat minusta vain vähän. Mutta mitä ikinä haluattekin tietää, lupaan vastata vielä tällä samaisella palstalla. Kysymyksiä ja ylipäätään kaikkea palautetta lehdestä voi lähettää suoraan sähköpostilla.

Aiemmin kirjailija saattoi joutua jumalanpilkasta oikeuteen, mutta vähemmistöjä, ulkomaalaisia ja naisia sai pilkata huoletta, Miina Supinen kirjoittaa.

Yksi lempikirjoistani on Vladimir Nabokovin Lolita. Kaunokirjallisilla mittareilla romaani on priimaa, mutta aihe on hyytävä: se kertoo aikuisen miehen ja 12-vuotiaan tytön seksisuhteesta.

Lolita oli aikoinaan kohuteos, mutta ehkä enemmänkin seksin kuin pedofilian vuoksi. Gummerus julkaisi kirjasta painoksen, jonka kannessa oli alaston nainen ja teksti ”eroottisen kirjallisuuden klassikkoja”. Eipä menisi enää läpi.

”Eroottisen kirjallisuuden klassikkoja”. Eipä menisi enää läpi.

Jokaisella ajalla on omat tabunsa ja kielletyt aiheensa. Vielä 60-luvulla kirjailija saattoi joutua jumalanpilkasta oikeuteen, mutta vähemmistöjä, ulkomaalaisia ja naisia sai pilkata huoletta. Tulevaisuudessa kauhistellaan jotakin, joka on tänä päivänä täysin salonkikelpoinen puheenaihe.

Nykypäivän tarinanikkarit saavat välillä kuulla syytöksiä kulttuurisesta omimisesta. Ensin keskiluokkainen, länsimaalainen hetero kirjoittaa romaanin vaikka maahanmuuttajasta tai transsukupuolisesta nuorukaisesta. Hän kuvaa mielestään koskettavasti hahmonsa elämää ja vaikeuksia. Lukijatkin ehkä tykkäävät. Kirjaa pidetään kenties silmiä avaavana ja tärkeänä puheenvuorona.

Aktivistit kuitenkin älähtävät. He vastustavat kulttuurista omimista. Heidän mielestään tarina on varastettu ja vääristelevä. Kirjailija ei saisi keksiä päästään etnisten ja alistettujen ryhmien edustajia, joiden elämää ei oikeasti tunne. Tämä ei ole sinun tarinasi, he sanovat.

Tilanne on uusi taiteilijoille, jotka ovat tottuneet saamaan kritiikkiä pikemmin konservatiiveilta. Nyt moitteet tulevat vähemmistöaktiiveilta, joiden puolella tekijät ovat ehkä mieltäneet olevansa.

Myös hyväntahtoisiksi tarkoitetut kuvaukset voivat olla rasistisia ja loukkaavia. Romantisoivat tarinat alkuperäiskansoista jaloina villeinä voivat olla alentuvia ja tökeröitä. Tv-sarjojen kivat maahanmuuttajat ja sympaattiset homot ovat joskus latteita stereotyyppejä.

Tänä syksynä keskustellaan Jari Tervon Matriarkka-romaanista, joka kertoo inkeriläisestä suvusta. Bloggari Veikka Lahtisen mielestä Tervon olisi pitänyt kuunnella tarkemmin inkeriläisten omia tarinoita. Tervo kun kehtasi olla edelleen sitä mieltä, että kirjoittaminen on soololaji.

Naiset lähinnä aiheuttavat harmia ja iloa olemalla seksikkäitä.

Luulen, että jokainen hyväosainenkin nainen ymmärtää ainakin pikkuisen vähemmistöaktivistien turhautumista. Maailmankirjallisuus ja populaarikulttuuri ovat täynnä mielenkiintoisia mieshahmoja. Naisia on vähän, ja he ovat lähinnä aiheuttamassa miehille harmia ja iloa olemalla seksikkäitä.

Kulttuurisen omimisen täydellinen välttäminen on tietysti mahdotonta. Vapaa mielikuvitus on tarinankertojan tärkein työkalu. Ilman sitä fiktio kuolee.

Meissä kaikissa on myös paljon samaa. Tarinat rohkeudesta, petoksesta, rakkaudesta ja kuolemasta vetoavat kaikkialla maailmassa.

Lue Me Naisten kaikki kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Nainen

Jesu...

...ja suurella varmuudella olet yksi niistä "hyväntahtoisista" -puhujista... mutta entäpä jos kyse olisi äidistäsi, siskostasi, tyttöystävästäsi, vaimostasi, tyttärestäsi.... hakisit suomalaisen miehen menttaliteetillä haulikon.

Puhe on hyökkäys ellei muuten niin objektivoiden joka kertoo siitä minkä arvoisena kaunista naista pidetään ja kuinka merkityksellisenä hänen tekemisiään.

Mieti jos jokainen tekosi ja sanasi arvotetaan vartalon ja kasvojen mitta puulla niin että jokainen osapuilleen vastaantuleva mies on naiselle pelkästään potentiaalinen seksikimppani ja tekeminen vain ja ainoastaan tuon puutteen korvike niin (vaikka et voisi) niin yritä edes kuvitella kuinka raskasta kauniin naisen elämä on missä tahansa elämän osa-alueessa tai työtehtävässä.

Muitakin intohimoja on kuin olla kumppani. Muitakin arvoja on kuin potentiaalinen tarve tyydyttää seksuaalisuuttaan. Naisella yhtä kuin miehellä on tarve kokea merkityksellisyyttä eikä seksipartnerius tai puolison osa sitä täytä.

Seksuaalisuus on toki ihana asia, mutta siihen tarvitaan paljon enemmän kuin räkäposkella kuolaamista ja sen herättämiseen paljon enemmän kuin hyväntahtoista möläyttelyä. Yksin jo luottamuksen herättäminen vaatii paljon enemmän.

Yömajan asukkaat pukeutuvat kuin luovan talouden ihmelapset, Anna Perho kirjoittaa.

1990-luvun alussa kuuluin sukupolvi x:ään, hengailin New Yorkin Tribecassa ja häpesin kaikkea. Vaatteitani, aksenttiani ja sitä, ettei elämäni ollut kovin coolia.

Tarkkailin Academy of Artsin laihoja, mustiin pukeutuneita oppilaita ja tajusin, etten koskaan olisi samalla tavalla viileä kuin he. Olin liikaa oliiviöljyssä paistettua spagettia syönyt tyttö, jolla ei ollut varaa edes Misfits-t-paitaan saati huumeisiin, jotka tuntuivat olevan osa taiteilijataimien auraa.

Suomeen palattuani menin paikalliseen ravintolaan pyjama päällä. Selitin ihmettelijöille, että New Yorkissa tällainen on arkipäivää. Se, että on Tribecassa luuseri, ei tarkoita sitä, että olisi sellainen Lievestuoreella!

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin.

Seurasi vaivaannuttavia vuosia, joiden aikana paitsi kuvittelin olevani uusi Arto Meller, pukeuduin kuin olisin ollut UFF-boksista löytynyt goottimestitsi, puoliksi punkkari ja puoliksi roska.

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin, ja kaikki olisi voinut päättyä tähän sekä Seppälästä ostettuun järkevään pellava-asuun.

Academy of Artsin tytöt ja pojat jäivät henkilökohtaisiksi riivaajikseni. Mitä sellaista heillä on mihin minä en voi koskaan päästä? Mikä on coolin kaava?

Mahdoton sanoa, koska coolius pohjimmiltaan pelkkää tulkintaa, sanovat Dick Pountain ja Dave Robins, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta Cool Rules -nimisen kirjan. Pountain sanoo, että tunnistamme viileät jutut automaattisesti sellaisia kohdatessamme. Niinpä muun muassa Trainspotting, Italian renessanssinaikainen etikettiopas ja homojen suvaitseminen ovat automaattisesti coolia.

Kirja jäljittää coolin olemusta aina muinaiseen Afrikkaan asti, mutta kuten aina, kaikki on suhteellista. Itse asiat – tupakointi, laihuus, musta, omituiset aurinkolasit – eivät ole itseisarvoltaan yhtään mitään, vaan meidän niihin kiinnittämämme merkitykset.

Tämän tajuaa, kun kävelee vaikkapa Suomen trendikkäimmillä neliökilometreillä Helsingin Punavuoressa tai Kalliossa. Asunnottomien yömajan asukkaat pukeutuvat tismalleen samalla tavalla kuin luovan talouden ihmelapset: kasarihenkisiä tuulitakkeja, ellottavia viiksiä ja Impazzivo-retrocollegeita.

Me kaikki tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Kaava on ilmeinen, kun sen oivaltaa: ensin jokin asia, kuten tuulipuku, todetaan juntiksi. Mutta koska tuulipuku on päällä aika mukava, otetaan siihen ironinen asenne. Nauretaan alleviivaavasti päälle vaikka ei tarvitsisi, koska nyt kaikki ovat huojentuneita siitä, että voi lähteä tuulipuvussa päiväristeilylle.

Sekavaa tämä tällainen. Mutta Juhani Merimaan sanoin: kaikkihan me tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Tai sitten voi asennoitua kuten työ­kaverini: ”Jos joku alkaa lässyttää sauva­kävelyn olevan noloa, niin mä sanon, et hanki säkin elämä.”

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Nykyhetkenajan keski-ikäinen eliitti- prouva muistelee. Muuta eroa ei kaiketi oikeastaan ole kuin että ennen heristettiin etusormea tämä heiluttaa peukaloa. Tai no, ennenhän näillä oli turkista vähän joka paikassa, mutta tämä taitaa olla aika puuhkaton. Tiedä sitten kumpi ompi kornimpi, pornomman tietäisin kyllä.