Anna Perho on toimittaja, joka osaa ulkoa kaikki Eppu Normaalin kappaleet ja kyynelehtii laulaessaan niitä.
Anna Perho on toimittaja, joka osaa ulkoa kaikki Eppu Normaalin kappaleet ja kyynelehtii laulaessaan niitä.

Lopulta kaiken korjaa unohdus, kirjailija-toimittaja Anna Perho uskoo.

Mitä kiihkeämmin maailma muuttuu, sitä hanakammin me takerrumme menneisyyteen. Unikko-kuosiin, Bumtsi­bumiin, Hellä Mietonen -sampooseen. Enää puuttuu trendiravintola, jossa tarjoillaan makkarakuppeja, ja taantuma 1970-luvulle on aukoton.

Nostalgisointiin liittyy myös Ultra Bran paluu, joka tekee näkyväksi muutamia keski-ikäistymisen lieve­ilmiöitä. Siis sen tapauksen lisäksi, missä käsityöopettaja salakuljetti Ruisrockiin pikkupullon Fresitaa voidakseen tuntea olevansa vielä kerran ihan ”irti”.

”Jokainen sukupolvi muuttuu isäkseen ja äidikseen. Marjaksi ja Kaleviksi, jotka muistelevat, miten kouluun hiihdettiin kesät talvet.”

Ensinnäkin, paluukeikkoihin liittyvä sentimentalismi on tehnyt nelikymppisten ­somefeedeistä entistäkin ennalta-arvattavampia: ”Joko on keltaiset sadetakit pakattu?” ”Nyt UB näiden #ihanien kanssa. En kestä!” ja ”Joel on vieläkin hot!”

Lisäksi comeback osoittaa masentavan selvästi, miten jokainen sukupolvi muuttuu isäkseen ja äidikseen. Marjaksi ja Kaleviksi, jotka muistelevat, miten kouluun hiihdettiin kesät talvet, ja kaikki oli paremmin ilman joustofarkkujakin.

Eräs kulttuurikolumnisti maukui, ettei nykyajan nuoriso enää kuuntele tiedostavaa musiikkia. Keikoilla ei bailata perheväkivallasta kertovien biisien tahtiin, kun on vain sitä sellaista lätkäräppiä ja pop-hömpötystä. Toista oli silloin, kun Terhi ja Vuokko lauloivat Ken Saro-Wiwasta.

”Taiteenlajina populaarimusiikin toivoisi antavan jotain enemmän, kuten haastavia rakenteita ja kuulijoita”, Hesarin kolumnissa haikailtiin. Juu! Muutaman muovituopin nosteessa oleva milleniaali haluaakin varmasti miettiä rakenteita eikä hauskanpitoa. Nyt mietitte, nuoriso, työelämän murrosta, Trumpia ja tuulettimessa roiskuvaa ympäristökatastrofia! Hymyt persuksiin, ja loppuu se takajeejee!

Onneksi meille vanhuksille on UB:n lisäksi tarjolla myös comebackin tehnyt Timo Rautiainen ja Niskalaukaus, joka laulaa ­Jugoslavian sodan kansanmurhista sekä viinaan kuolevista aikamiespojista. Sen rinnalla asuntolainojen korkoriskit ja väljähtynyt avioliitto tuntuvat hetken verran siedettäviltä ongelmilta.

Nostalgiaa sanotaan viattomuuden kaipuuksi, vaikka ­todellisuudessa mitään viattomuuden aikaa ei koskaan ollutkaan. Muistimme siinä vain tekee temput: olemme taipuvaisia muistamaan hyvät asiat ja unohtamaan huonot, kuten 1990-luvun muodin.

On tietenkin hienoa, jos menneisyys näyttäytyy paikkana, missä kaikki oli hyvin. Mutta menneisyyteen juuttuva aikuinen menettää kykynsä iloita siitä, mitä on nyt. Lopulta kaiken korjaa kuitenkin unohdus. Se vapauttaa ja ahdistaa. Parin sukupolven jälkeen kukaan ei enää muista, keitä olimme: hassuihin takkeihin pukeutunut joukko, joka hoilasi jotain hauesta.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho on toimittaja, joka osaa

ulkoa kaikki Eppu Normaalin kappaleet

ja kyynelehtii laulaessaan niitä.

annaperho

Vierailija

Anna Perho: ”Ultra Bran comeback osoittaa masentavasti, miten jokainen muuttuu isäkseen ja äidikseen”

Menneisyyden jonkinlaisessa hallitsemisessa on se hyvä puoli, että siihen aikaan pärjättiin hyvin sellaisissa oloissa joihin saatamme olla tulevaisuudessa menossa, joten saattaa hyvinkin olla järkevää pitää jonkinlainen tatsi yllä "vanhoihin hyviin aikoihinkin". Ovathan vanhempamme, esi-vanhempamme kuitenkin selvinneet joskus aikoina ennen ristusta ja saaneet jopa siitetyksi ehkäpä jopa saunan jälkeisessä pienessä humalassa traditionaalisessa lähetyssaarnaaja- asennossa jonkun ypäjäläisen...
Lue kommentti

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä, muistuttaa Jenni Kokander kolumnissaan.

Olen lähiaikoina toistuvasti törmännyt ilmiöön, jossa me perheelliset ihmiset vähättelemme kanssaihmisiä, joilla ei ole lapsia.

Lapseton ystäväni kertoi, kuinka sukulaistäti oli ristiäisissä ihmetellyt hänen taitoaan käsitellä vastasyntynyttä vauvaa. ”Onpas sinulla varmat otteet, vaikka olet varmaan tottunut kantamaan lähinnä käsilaukkua.” Toinen ystäväni oli jätetty mökkireissulta perustelulla, että ”Me lapsiperheet ollaan kato sulle tylsää seuraa. Meet vaikka baariin viikonloppuna tai teet muita juttuja, jotka sua kiinnostaa.”

Itse kommentoin lapsettomalle ystävälleni kiireitäni: ”Ja sitten mulla on vielä se tärkein vastuu, eli lapset.”

On todella tavallinen ajatus, että perheettömän ihmisen elämä on vastuutonta hengailua ja epäempaattista oleilua. ”Vain toinen vanhempi voi ymmärtää” on yleisesti viljelty fraasi, joka varmasti loukkaa lapsetonta.

”Vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.”

On täyttä puppua, että äidiksi tai isäksi tuleminen avaisi jonkin mystisen maailman. Tunnen monia vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka rakastavat lapsia, viihtyvät näiden seurassa ja kokevat lapsia kohdanneet tragediat ihan yhtä syvästi kuin lapsekkaatkin.

Vanhemmuus on myös lahja, jota ei kaikille halukkaille suoda, siksikin vanhemmuuden glorifiointi on rikospoliisin asia.

Lapsen saaminen ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä. Äidiksi tuleminen ei tehnyt minusta yhtään empaattisempaa tai viisaampaa. Usein kuitenkin syyllistyn ajattelemaan, että globaalit lapsiin kohdistuvat kamaluudet tuntuvat minussa syvemmin kuin lapsettomissa ystävissäni.

Kun itse tulin äidiksi, pelkäsin lapsettomien ystävieni katoavan maailmastani. Kummallinen ajatus – ja kovin yleinen – täällä vanhemmuuden vaaleanpunaisessa kuplassa. Miksi ihmiset, jotka tuntevat minut läpikotaisin, poistuisivat elämästäni, kun minusta on tullut äiti? Enhän minä ole muuttunut, eivätkä ystäväni. Toki perhe ja sen tuomat uudet elämäntilanteet ovat isoja käänteitä, mutta ihminen kaiken pyörityksen keskellä on sama.

Vanhemmuus on vain yksi elämän sitovista ja palkitsevista asioista, yksi elämän isoista käännekohdista. On outoa ajatella, että lapsettoman ihmisen elämä olisi vastuuton ja vapaa tasainen viiva. Me kaikki olemme vastuussa omistamme. Ovat ne sitten lapsia, vanhempia, ystäviä, kummilapsia, koiria, mummoja tai vaikkapa rengastamiamme lintuja.

Vanhemmuus ei ole salaseura. Se on vain yksi muoto elää.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Taitaa olla aika yksilöllistä, avaako vanhemmuus yhtään mitään. Väsymys, uupumus ja huoli ei aina jalosta. Pahimmat nettirinkipedofiilit taitavat olla pinjojen ja patujen isiä samoin kuin huoletta alaikäisten tekemiä tuotteita ostavat vanhemmat, myöskään öljyvalmisteisten goretexin ym vesistöihin päästämät myrkyt eivät huoleta. Kuten ei mikään muu kuin oman lapsen kaverimäärä tai liikunta ja ruoka ja kiusaajilla riittää kavereita. Samat vanhemmat, jotka kärräävät omia mukuloitaan koulun pihaan...
Lue kommentti
Unna K.

On täyttä puppua, että vanhemmuus avaisi jonkin mystisen maailman

Vanhemmuus tuntuu avaavan portin puhtaaseen itsekkyyteen ja omien lasten suosimisen muiden ihmisten kustannuksella. Usein vielä vanhemmat odottavat, että muidenkin ihmisten moraalinen velvollisuus on laittaa juuri heidän lastensa etu tärkeimmäksi muiden edun kustannuksella. Huvittavaa on, että vanhemmat näkevät tämän niin hyvänä ihmisyytenä.
Lue kommentti

Kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen uskoo, että luolamiesten aika on ohi. Nyt on tilausta korvahenkilöille, hän arvelee kolumnissaan.

Istuin jokin aika sitten stand up -kollegani kanssa junan ravintolavaunussa. Vastapäiseen pöytään istui kaksi töistä palaavaa miestä, oluttuopit käsissään. Parin tunnin kuluttua kollegani lähti vessaan, ja minä jäin yksin.

Miehistä toinen oli jo hiprakassa, ja näin silmäkulmastani hänen luovan minuun pitkiä vokotuskatseita. Keskityin tiiviisti puhelimeeni, sillä minulla ei ollut mitään kiinnostusta small talkiin tuntemattoman kanssa. Vaan ei. Mies keksi selittää kaverilleen tarinaa show-miehen elkein lisäillen rivien väliin “jos olisi vieressä punapäinen kaunotar ravintolavaunussa...” Oli mielestään kovinkin nokkela. Naisen lisääntymisviettihän herää, kun joku vain huomioi hänet. Ihan kuka vain. Huomioi minut uros, niin olen sinun! (Ei.)

Mies vain katsoi, että siinä nainen istuu yksin, ja hän päätti hiprakassaan syöttää huomiotaan.

En nostanut katsettani. Turhautuneena temppunsa epäonnistumisesta mies alkoi huutokyselemään nimeäni. Vaientamisyrityksenä tokaisin: ”Ulla. Jatkan nyt tätä, hauskaa illanjatkoa”. Mies tuhahti: “Juttele meille äläkä vaan näprää jotain puhelintasi”. Kuinka raivostuttavaa! Mikä on tällainen tapa vaatia osallistumaan?

Kerran aiemmin samanlaisessa tilanteessa eräs pöytään pakolla ängennyt mies hermostui, kun hänelle ei puhuttu. ”Voisitte nyt jutella, kun mä kerran tulin tähän. Voidaan puhua jostain, mikä naisia kiinnostaa, niin kuin vaikka pikku eläimistä.”

On rasittavaa joutua käyttämään niin paljon energiaansa tilanteessa, johon ei ole tahtonut. Joku voisi tietenkin ajatella, että senhän pitäisi olla miellyttävää, kun joku osoittaa kiinnostustaan. Mutta eihän tällaisessa käytöksessä ole kyse kiinnostuksesta! Mies vain katsoi, että siinä nainen istuu yksin, ja hän päätti hiprakassaan syöttää huomiotaan.

Miten kukaan löytäisi rakkautta, jos uutta ihmistä ei saisi yrittää lähestyä?

Ystäväni totesi myöhemmin, että olisin voinut vain kertoa olevani parisuhteessa. Siihen en lähtisi, sillä sehän käytännössä tarkoittaisi sitä, että sinkun olisi pakko puhua äijän kanssa, koska hänellä ei olisi kieltäytymiseen sopivaa syytä.

Kohtelias tulee olla, mutta ei ole pakko viihdyttää.

Aloin pohtia tätä pokaamisdilemmaa. Oliko ärsyyntymiseni ollut kohtuutonta? Solmiakseen uusia tuttavuuksia pitää toki ensin jutella ihmiselle. Miten kukaan löytäisi rakkautta, jos uutta ihmistä ei saisi yrittää lähestyä? Mutta silti, tuollainen käytöshän on joko totaalista kyvyttömyyttä sosiaaliseen kanssakäymiseen tai pokaajan oppimaa ylästatusmöyhäämistä. Huonoa käytöstä siis. Eivätkö nämä apinamiehet jo joutaisi jäädä kivikaudelle? Luulisi, että nykyään kannattaisi olla mieluummin korvamiehiä: kuuntelevia ja kiinnostuvia. Sukupuoleen katsomatta tietenkin. Olkaamme siis korvahenkilöitä!

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen osaa small talkin vain roolihahmon takaa.

Vierailija

Täsmävinkki iskuyritykseen: apinamies ärsyttää, ole mieluummin korvahenkilö!

Noh kaikki eivät ole sujuvasanaisia näyttelijöitä tai puheammattilaisia ja alkoholilla on sekä hyvässä että pahassa estoja poistava vaikutus. Ehkäpä Ullalla oli ovulaatio käynnissä ja nämä neandertalin miehet aistivat sen onhan Ulla punapäänä itsekin ehkä näiden samaisten neandertalilaisten jälkeläisiä eli samaa heimoa, joten ehkä mies ajatteli alitajuisesti, että Ullakin on seksuaalisesti että älyllisesti samalla tasolla. Onhan sitä muuten kuitenkin tapahtunut jonkin verran kehitystäkin, koska...
Lue kommentti