Carry on -meemi on Anna Perhon mielestä niin nähty, mutta se on myös niin totta.
Carry on -meemi on Anna Perhon mielestä niin nähty, mutta se on myös niin totta.

Suurin osa muutoksista tapahtuu tuskastuttavan hitaasti. Siksi tärkeämpää kuin aloittaa, on sitkeästi jatkaa, kirjoittaa Anna Perho.

Rahoillemme on näihin aikoihin vuodesta ottajia. Elämmehän syksyä, pikku-uuttavuotta, jolloin kaiken voi aloittaa alusta tai uudestaan: laihduttamisen, teatterissa käymisen, taikinabatiikin. Elämän.

Ajatuksena on, että kun nyt aloitan jotain, jouluun mennessä olen perillä virkistyneenä ja italiankielentaitoisena; parempana versiona itsestäni.

Sesonkia fanittavat voidaan jakaa kahteen kategoriaan: hamstraajiin ja aloittajiin.

Hamstraajan juttu on tukkia kalenteri korteilla, lipuilla ja aloituspaikoilla ummistaen silmät siltä tosiseikalta, että elämä on muutenkin jo toivottoman täynnä kaikkea. Miten survoa ensi-illat, seinäkiipeily ja kolmesataa uutta Netflix-sarjaa aikatauluun, jota kuormittavat jo entisestään joogat, lukupiirit ja normaalin arjen rasitteet jauhelihakeittoineen ja mokkapalasirkuksineen?

Aloittaja inspiroituu ennen kaikkea itse aloittamisesta. Ja juuri siksi mikään ei koskaan muutu.

Hamstraaja kokee velvoitteekseen ”seurata aikaansa”. Toki ihmisen kannattaakin hieman vilkuilla ympärilleen, mutta kaiken seuraamisesta on tullut mahdotonta, kun pelkästään kukkakaaliin liittyviä reseptejä vyöryy kännykän näytöltä kuin paloletkusta.

Aloittaja taas inspiroituu ennen kaikkea itse aloittamisesta. Ja toki on inspiroivaa ajatella, että nyt minä muutan kaiken! Ja kerralla!

Ja juuri siksi mikään ei koskaan muutu.

Aloittaja ei suostu uskomaan, että suurin osa muutoksista tapahtuu tuskastuttavan hitaasti. Hyvien asioiden kehittyminen vie kirotusti aikaa. Mutta aloittaja shoppailee itsepintaisesti instant-ratkaisuja elämänmittaista skarppaamista edellyttäviin ongelmiin eikä halua kuulla sellaisia faktoja kuten että suurin osa dieeteistä päättyy 36 tunnin sisällä niiden aloittamisesta.

On vielä kolmaskin ryhmä. Jäseniä on suurin piirtein yhtä paljon kuin naisia Pörssiklubilla. Kyseessä ovat Jatkajat.

Jatkaja tajuaa, että elämä harvoin muuttuu toisenlaiseksi aloittamalla, mutta täysin varmasti jatkamalla.

Carry on -meemi on niin nähty, mutta se on myös niin totta. Aluksi lohduttomalta tuntuva, mutta sittemmin armollinen totuus on tämä: mitään maaliviivaa ei ole. Vain toistamalla samoja tylsiä valintoja täältä ikuisuuteen vaikeaksi koetusta tulee uusi normaali.

Omalla kohdallani merkittävin jatkamiseen perustuva elämänmuutos on se, että en ole juonut tuoremehua sitten vuoden 2012. Tiedäthän: tänään en juo. Jos otan yhdenkin huikan, antaudun hammasmädälle ja yleiselle rappiolle.

Kirjailija Hassan Blasimin mukaan minkä tahansa lauseen saa kuulostamaan ylevältä, jos siihen liitetään sana elämä. Ja eikö tämä kuulostakin hienolta: elämä on jatkamista.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho aikoo jatkaa valitsemallaan tiellä.

Lasten saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään, kirjoittaa kolumnisti-koomikko Ulla Virtanen.

”Haluatko pitää vauvaa” on naiselle retorinen kysymys. Yhtäkkiä huomaat tahtomattasi istuvasi uunituore vauva sylissä. Tällaisessa tilanteessa olen, välttääkseni vauvalle ja minulle epämiellyttävän tilanteen, sanonut etten sillä lailla ole vauvaihminen. Siihen saa valitettavan usein vastaukseksi: ”No sinä oletkin tuollainen lapsivihaaja”. Ehei! En ole vihaaja. Päinvastoin, olen lasten puolella! Kukapa meistä haluaisi joutua väkisin ventovieraan syliin, varsinkin jos itkettää ja puklaututtaa jo valmiiksi.

En minäkään pistä poikaystävääni istumaan kaikkien syliin vain, koska hän on minusta söpö ja maailman rakkain!

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta.

Oikeastaan ärsyttää, että kutsun itseäni ”ei-vauvaihmiseksi”. Olen toki itse aloittanut sen vapauttaakseni itseni kaikkien naisten niskaan asetetusta vauvaoletuksesta. Siis siitä ajatuksesta, että kaikki naiset aina haluavat mennä jokeltamaan vauvalle ja sanomaan, kuinka ”minustakin vauvanne näyttää ihan vanhemmiltaan. Isyys ja äitiys varmistettu! Jatkakaa.” Ja siitä, kuinka kaikki naiset vain odottavat sitä hetkeä, että saavat synnyttää. Sitä ultimaalista naisen tehtävän täyttymistä.

Minulla on humanistinen lähestyminen vauvoihin. ”Hei uusi ihminen, tervetuloa. Elä onnellisena ja ole kiva toisille. Tee paljon hassuja ilmeitä. Juuri noin, high five.” Lapsivihaaja-nimittely on kauheaa. Ei se, ettei halua omia lapsia, tarkoita sitä, että on lapsivihaaja. Hän on en-halua-lapsia-ihminen.

Se että joku ei hanki lapsia, ei myöskään tarkoita sitä, etteikö tämä osaisi olla lasten kanssa. Minä esimerkiksi olen loistava lasten kanssa. En vain halua kasvattaa heitä.

On outoa, että toisten on vaikea hyväksyä, ettei joku halua lasta. Lausahdukset kuten ”Nuuhkaise vauvaa, niin herää vauvantekohimot” ja ”Et voi ymmärtää rakkautta ennen kuin sinulla on lapsi” tulevat lapsettomille tutuiksi.

Vauvan tuoksusta minulla herää vain himo syödä banaanipersikkasosetta. Miksi muuten puhutaan vain vauvan tuoksusta? Eikö neljävuotiaassa ole enää mitään äidinvaistoja herättävää?

Julmin on väite , että ainoan oikean rakkauden voi kokea ainoastaan lapsen kautta. Se on loukkaavaa sekä kaikkia parisuhteita kohtaan että myös niitä kohtaan, jotka eivät pysty saamaan lapsia.

Lapsien saaminen kuuluu ihmisen elämään, mutta sen ei tarvitse kuulua jokaisen ihmisen elämään. Maailmassa on lapsia yllin kyllin, joten jos kaikki eivät niitä halua tehdä, ei se ole huolenaihe tulevaisuutta ajatellen. Päinvastoin. Sen sijaan, että vastustamme homoseksuaalien vanhemmuutta ja huudamme lapsettomia heteroita itsekkäiksi, voisimme keskittyä olemaan kaikille lapsille hyviä roolimalleja.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen fanittaa lapsia, koska he ovat vielä rohkeita unelmoijia.

Vierailija

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Miksei ihmiset pysty hyväksymään, jos sanoo ettei vain pidä lapsista? Aina sitä viestiä pitää yrittää pehmentää ettei kukaan loukkaannu. En yksinkertaisesti ole suostunut pitämään sylissä kenenkään lapsia väkisin ja tuputtajat ovat lopettaneet vasta siinä vaiheessa kun lähden pois tilanteesta. Viesti tuntuu menevän hitaasti perille, jos lainkaan. Ymmärrän että oma lapsi on vanhemmalle rakas. Minulle muiden lapset eivät ole rakkaita, söpöjä tai kiinnostavia. En halua leikittää niitä tai...
Lue kommentti
Vierailija

Olen loistava lasten kanssa – en vain halua kasvattaa heitä

Se voi vaikka tarkoittaa etta on luonteva ja hyva lasten kanssa! Mina olen hyva lasten kanssa ja kuulemma lapset tykkaa olla mihin kanssa! Mua ei vaan tippaakaan kiinnosta hankkia lapsia ja tama tunne vaan kasvaa mita vanhemmaksi tulen. Vaitat etta ilman lasten hankkiminen on muoti asia, miten niin?! Emme ela 50-luvulla. Voimme puhua asiasta vapaammin nykyaan, se ei tarkoita etta se olisi muotia!
Lue kommentti

Viisas kirja ei vanhene vuodessa.

Sääliksi käy kirjailijaa.

Häntä, jonka romaani julkaistiin vuosi sitten tai vaikka viime keväällä. Vähän jo häntäkin, jonka teos saatiin kauppoihin kesällä ja markkinoitiin täydellisenä lomakirjana.

Sillä eihän näitä kirjoja enää kukaan osta tai lue.

Nyt on syksy, ja syksyllä kuuluu lukea syksyn uutuuskirjoja, jotta voi ottaa Facebookiin kuvan kirjan kannesta ensimmäisten joukossa ja liittää perään pari sydäntä.

Näin olen itsekin huomaamattani ajatellut. Vuosi sitten vuorotteluvapaallani löysin pitkän tauon jälkeen uudestaan kirjastoon ja monen vanhan tutun lempikirjailijani tuotannon pariin.

Muistin, että viisas kirja ei vanhene vuodessa, parhaimmat kestävät aikaa vuosikymmenenkin. Ja mikseivät kestäisi: onhan niitä kirjoitettu, muokattu ja hiottu joskus vuosia niin kirjailijan kuin kustannustoimittajankin työpöydällä.

Vaikka rakastan sitä pöhinää, joka syksyisin syntyy uutuuskirjojen ja Finlandia-palkinnon ympärille, aion jatkossakin kohkata ja suositella ystävilleni kaikkia niitä kirjoja, jotka ovat saaneet sydämeni pamppailemaan – oli siitä sitten viikko tai kuusi vuotta.