Ira, Satu ja Salla uskovat, että maalaisidylli voisi rauhoittaa muitakin kuin heitä. ”Minäkin voisin tosi huonosti, jos minulla ei olisi yhteyttä maahan ja luontoon”, Ira sanoo. Kuvat: Juha Salminen

Satu, Ira ja Salla asuvat ekokylässä, koska haluavat pienentää hiilijalanjälkeään ja elävöittää maaseutua. Arki on paitsi yhteisiä sadonkorjuujuhlia myös vesivessasta luopumista ja keskeneräisiä rakennusprojekteja.

Iltahämärä laskeutuu talojen ylle, ja kylä hiljenee yöpuulle. Satu Mattila, 39, kävelee kohti ulkohuussia ja katsoo tummalle taivaalle. Tähdet näkyvät niin paljon kirkkaammin kuin kaupungissa.

– Se on ihana hetki. Silloin tuntuu kuin olisin yksin jossain tosi kaukana, Satu sanoo.

Yksinäiset hetket ovat harvinaisia iloja, sillä Satu kävelee huussille kotonaan noin 35 hengen ekoyhteisössä.

Kurjen tilalla Pirkanmaan Vesilahdella asuu yhteensä seitsemän taloutta ja vaihtuva määrä vapaaehtoisia, harjoittelijoita ja opiskelijoita. Osa asuttaa maatilan vanhoja asuinrakennuksia, loput ovat rakentaneet pihapiiriin oman ekotalonsa. Kylässä toimii biodynaaminen maatila, ja kaikkien käytössä on yhteisiä tiloja, kuten sauna ja piharakennuksesta kunnostettu talo, jossa kokoustetaan ja syödään joskus yhdessä.

Maisema on kodikas ja vähän keskeneräinen. Navetan ylisillä juoksee lauma lapsia, ja koirat Hilla ja Vanya pyörivät jaloissa.

Perheet ovat rakentaneet talonsa ekologisten periaatteiden mukaan. Yhteinen hakevoimala tuottaa koteihin lämmön, sähkö on ekosähköä. Lisäksi taloissa on kuivakäymälät – ja pihalla se huussi, josta Satu ei hevillä luovu. Tulevaisuudessa kyläläiset aikovat tehdä itse sähkönsä aurinko- ja tuulivoimalla.

Suomessa on määritelmästä riippuen kymmenkunta ekokylää. Kurjen tilalla pääroolissa on biodynaaminen viljely ja maaseudun elävöittäminen, yhdessä tekeminen.

Siis kuin monen trendikäs unelma: ekologisuutta ja yhteisöllisyyttä samassa paketissa!

– Tämä on kuin naimisissa olemista. Välillä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa, Satu naurahtaa.

Kerran haudattu haave

Puuterilumi leijailee vanhan navetan katolle. Sen takaa tuijottaa lauma tilan tiineinä olevia lehmiä ja hiljattain emoistaan vieroitettuja hiehoja.

– Täällä alkavat jo mahat pyöristyä. Helmikuussa syntyvät ensimmäiset uudet vasikat, Ira Hellstén, 44, sanoo ja silittää Iisa-kyytön päätä.


Kyläläiset haluavat elävöittää maaseutua. ”Ettei ainakaan olisi niin, että ihmisten pitää lähteä maalta pois, vaikka eivät halua”, Ira sanoo.

Ira ajattelee, että todella ekologinen elämä on mahdollista vain, kun iso osa ruuasta tulee suoraan maasta tai eläimestä. Tilalla on lehmien lisäksi kanoja, lampaita ja 30 hehtaaria peltoa.

Ira ja hänen miehensä Ari pyörittävät tilaa työkseen. Töissä auttavat vapaaehtoistyöntekijät, opiskelijat ja harjoittelijat. Kylässä on myös EU-rahoitteisen nuorisovaihto-ohjelman EVS:n kautta tulleita vapaaehtoisia, jotka auttavat tuomaan elämää vesilahtelaiseen maaseutuun.

Tilalla asuva Salla Kononow-Bracker, 34, auttaa vapaaehtoistoiminnan pyörittämisessä, ja Satu on päätoimisesti seitsenlapsisen sijaisperheen äiti. Muut asukkaat käyvät päivätöissä tilan ulkopuolella.

Tilan tunnelmasta pääsevät nauttimaan muutkin, se on kyläläisille tärkeää. Kesäisin pihassa pyöritetään kahvilaa ja luomutoria, jossa myydään vihanneksia, lihaa, taljoja ja villoja.

”Tämä on kuin naimisissa olemista. Välillä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa.”

Kylän asukkaat ostivat tilan vuonna 2011, mutta haave omasta yhteisöstä syttyi jo kymmenisen vuotta aiemmin tamperelaisen luomuruokapiirin pikkujouluissa. Sekalainen naisporukka saunoi ja jutteli haaveistaan. Joku sanoi yhteisen unelman ääneen: olisi ihanaa asua maalla, mutta ei yksin.

– Kaikkia pelotti ajatus, että asuisi yksin jossain tienpäässä, missä lapsilla ei olisi kavereita, Ira kertoo.

Rahaa oli vähän, mutta jotain niillä saisi, jos kaiken laittaisi yhteen. Ensitöikseen porukka osti Tampereen kaupungilta vanhoja, purkutuomion saaneita hirsitaloja euron kappalehintaan. Se osoittautui jälkikäteen vähän typeräksi, sillä jotta kylään saataisiin pelkät hirret, talot piti purkaa ja ylimääräinen materiaali hävittää.

– Kaupunkihan säästi siinä ihan hirveästi. Maksoimme varmaan 18 000 euroa jätemaksuja. Mutta hirret ovat tallessa vieläkin, Ira nauraa.


Salla, Satu ja Ira tietävät, että tilalla on aina jokin projekti kesken. Hiekoitetut polut syntyivät vasta, kun teneriffalainen vapaaehtoistyöntekijä kyllästyi kulkemaan mudassa.

Vaikka unelma yhteisöstä oli yksinkertainen, toteutus osoittautui vaikeaksi. Piti löytää tila, jonka kauppaan kuuluisivat myös pellot ja jolla olisi rakennusoikeutta uusille taloille. Julkisilla pitäisi päästä Tampereelle töihin ja kouluun.

Kului vuosi, toinen, lopulta kymmenen vuotta. Porukka tutustui 30 paikkaan, mutta sopivaa ei löytynyt. Joukko kutistui välillä kolmeen perheeseen, lapset kasvoivat, moni ehti ostaa talon muualta. Unelma haudattiin.

– Luovutimme ja ajattelimme, että enempää ei voi elää ”sitten kun” -elämää. Ei sitä tule löytymään. Parin viikon päästä välittäjä soitti ja kertoi, että nyt se on täällä, Satu sanoo.

Se tuntui uskomattomalta. Vielä nykyäänkin täytyy joskus nipistää itseään: saanko minä tosiaan asua täällä?

”Luovutimme ja ajattelimme, että enempää ei voi elää ”sitten kun” -elämää.”

Laina Tanskasta

Kun ostopäätös tehtiin, kyläläiset päättivät, että jokainen talous maksaa osuudestaan yhtä paljon. Muille se ei ollut yhtä yksinkertaista: oli vaikeaa löytää lakimiestä hoitamaan kauppoja, eivätkä pankit suostuneet antamaan lainaa.

Sadun perhe oli ehtinyt ostaa remontoivan talon Tampereelta. Kun lainaa lopulta irtosi tanskalaisesta pankista, perheen talo laitettiin pantiksi.

– Otimme ihan valtavan taloudellisen riskin. Laskelmat oli tehty sen mukaan, että lainaa maksaa kymmenen perhettä, ja meitä oli neljä. Ensimmäiset vuodet olimme tosi tiukilla, Ira sanoo.

Tilan hinta ja yhteiset investoinnit, noin 700 000 euroa, jaettiin kymmenellä, ja jokainen laittoi yhteiseen kassaan noin 65 000 euroa. Sen päälle jokainen maksoi oman talonsa rakentamisen.


Yhteiset tilat rakennettiin ennen omia taloja. Satun perheen talo on kesken. ”Oli kätevää, kun yhteistaloa saattoi käyttää keittiönä tai sateensuojana, kun omia rakennettiin.”

Ekorakentamisen hinta riippuu siitä, millaisia valintoja tekee. Paksut hirret ja täyspuiset ikkunanpuitteet tulevat kalliiksi, mutta Sadun perhe on säästänyt käyttämällä lähes pelkästään kierrätysmateriaaleja.

Perhe asuu edelleen osittain Tampereella talossa, jonka he ehtivät aiemmin ostaa. Ekokyläkodin kolme ja puoli vuotta kestänyt rakennusprojekti on edelleen vaiheessa. Sopivaa osaa saatetaan metsästää kuukausia. Se vaatii kärsivällisyyttä, jota kaikilla ei ole.

– Minä en olisi niin pitkäpinnainen. Mies ei onneksi kerro, mitä milloinkin metsästää. Jos tietäisin, sanoisin, että eikö sitä voisi vain hakea kaupasta, Satu sanoo.

yhteiset säännöt

Yhteiskeittiön astiakaapeissa on täyttä. Yhdessä ovessa lukee community food, toisessa lasten kaapit, kolmannessa kesäkahvila. Lautaspinot kallistuvat niin, että kaatuminen on lähellä.

Seinällä on vuosikello ja iloisen oranssille pahville kirjoitettu ruokaruno, joka lausutaan yhteisillä aterioilla: Maasta versonut on vilja tämä. Armaan aurinkoisen kypsyttämä. Rakas aurinko ja rakas maa, teitä emme tahdo unhoittaa.

Runo on tuttu kylän lasten steinerkoulusta.

– Se on ainoa riitti, joka meillä on, Satu sanoo.

Kurjen tila on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhteisö, mutta tekemisen taustalla on Rudolf Steinerin kehittämä antroposofinen ajattelu. Arjessa se ei juuri näy.

– On ihan sattumaa, että kaikki lapset käyvät steinerkoulua, Ira sanoo.


Runo lausutaan yhteisten ruokahetkien aluksi.

Aikataulutettua yhteisöllisyyttä on maltillisesti: Sauna lämpiää kolmesti viikossa, ja kesäaikaan tarjolla on yhteinen lounas, jonne tulevat ne, jotka ehtivät. Pakollista on vain kuukausittaiseen kyläkokoukseen osallistuminen.

Sen lisäksi pitää sitoutua yhteisiin sääntöihin – siis maksaa oma osuus tilasta, rakentaa ekotalo yhteisen rakennusohjeen mukaan, olla sinut biodynaamisen viljelyn kanssa ja osallistua kesäkahvilan pyörittämiseen. Ja tietenkin haluta elää ekologisesti.

– Meillä jokaisella on siinä parantamista, mutta pitää välittää siitä, mitä merkitystä omilla valinnoilla on, Satu sanoo.

Siis suosia kimppakyytejä, kierrättää ja syödä pääosin luomua. Koska tilan jätevedet menevät omaan imeytyskenttään, asukkaat käyttävät vain biohajoavia pesuaineita. Myös vesivessan puute on kannanotto.

– Pöljäähän se on puhtaaseen veteen kakkia. Kokeillaan nyt tätä, vaikka ei se helppoa ole, Ira sanoo ja räjähtää nauramaan.

”Mies kiukuttelee ekovessasta aika paljon. Ehkä siksi, että hän yleensä tyhjentää sen.”

Ulkopuolisesta vesivessan puute tuntuu ehdottomasti suurimmalta uhraukselta – eikä se ole niin ruusuista asukkaillekaan.

– Mies kiukuttelee ekovessasta aika paljon. Ehkä siksi, että hän yleensä tyhjentää sen, Salla Kononow-Bracker naurahtaa.

Keltään ei vaadita täydellisyyttä. Salla ei ole kuskannut lapsia pyöräkärryllä kertaakaan maallemuuton jälkeen. Sadun keittiötä somistaa Italian-matkalta tuotu muovikuusi, ja suurperheen ruokaostokset kulkevat kätevämmin takakontissa kuin joukkoliikenteessä.

Tärkeintä on, että jokainen tekee parhaansa.

– Kun tuli lapsia eikä asunut yhteisössä, ekologiset arvot unohtuivat välillä. Täällä kaikki haluavat sitä. Kun saa tukea, jaksaa itsekin paremmin, Salla sanoo.

Naapurin hipit

Kylän elämäntapa herättää joskus ennakkoluuloja. Kun mopopojat alkoivat kyläillä Sadun teinitytön luona, yksi heistä kysyi, onko Satu huomannut, että naapurissa on ”sellainen ekohippikylä”.

– Että varo vaan, kun menet tuonne pihalle. Siellä saattaa olla joku alasti joogaamassa, Satu nauraa.

– Meidän 16-vuotiaamme on inhonnut tätä paikkaa yli kaiken. Eihän täällä ole edes vessaa eikä saa pestä kunnon pesuaineilla. Nyt sekin on leppynyt, kun on löytänyt täältä kavereita ja poikaystävän.

”On iso päätös alkaa rakentaa kotia. Ei kannata ajatella liian ruusuisesti.”

Yhteisön parhaat puolet ovat myös niitä huonoimpia: täytyy sietää monenlaisia ihmisiä ja mielipiteitä. Sadun mielestä oli vain hyvä, etteivät asukkaat olleet aloittaessaan parhaita ystäviä. Tärkeämpää on, että heillä on yhteinen päämäärä.

– On iso päätös alkaa rakentaa kotia. Ei kannata ajatella liian ruusuisesti. Jokainen, jolla on ollut ihmissuhteita, tietää, että välillä ne ovat ihania, välillä ihan hirveitä, Satu sanoo.

Toisten näkemysten kuuntelu avartaa ja opettaa suvaitsevaiseksi.

– Täällä oppii näkemään, että noinkin tämän asian voi ajatella. Ei voi ajatella, että tuo on vain naapuri ja onneksi ei tarvitse olla sen kanssa missään tekemisissä. Täytyy miettiä, jaksaako sellaista.


”Joku on joskus sanonut, että jos haluat mennä nopeasti, kulje yksin, mutta jos haluat mennä pitkälle, kulje yhdessä”, Satu miettii keittiössään.

Monissa ulkomaisissa yhteisöissä keittiö, suihku ja vessakin jaetaan. Kurjen tilan asukeille oli perisuomalaiseen tapaan itsestään selvää, että kaikilla on omat kodit ja mahdollisuus rauhaan. Hiljaisuutta saa, kun lähtee koiran kanssa kävelylle tai pinkaisee metsään. Jos omaa aikaa ei osaa ottaa, yhteisöelämään väsyy helposti.

– Täällä tulee eri tavalla tietoiseksi siitä, että tarvitsee oman tilan. Ja että se on ihan sallittua ja oikein, Ira sanoo.

Ihaninta yhteiselossa ovat ne ihan tavalliset hetket. Kohtaamiset saunapolulla. Yhteiset lounaat. Kanojen ruokkiminen. Lapsilla on aina kavereita, ja yhdessä järjestetään sadonkorjuujuhlia.

– Kun ihmiset tuntee, tuntuu turvalliselta kysyä, voisitko käydä laittamassa uunin luukut parin tunnin päästä kiinni, koska nyt pitää lähteä, Salla sanoo.

– Minusta ihmisten kuuluu asua yhteisöissä, ei vain ydinperheen ympärillä. Nykyään yhteiskunta vain on rakennettu niin, että se on tosi vaikeaa.

”Minusta ihmisten kuuluu asua yhteisöissä, ei vain ydinperheen ympärillä.”

Isoja unelmia

Navetan ylisten katto kohoaa korkealle. Sen alle mahtuu paljon kaikenlaista varastoitavaa: kuudettoista kumisaappaat, rivi polkupyöriä, vanha mikro, kasa lautaa. Alakerrasta kuuluu kukon huuto.

Jos asukkaiden unelmat käyvät toteen, varaston tilalla on muutaman vuoden päästä suurtalouskeittiö, jossa mahtuu kokkaamaan 60 hengelle. Päätyyn avataan ikkunat, joista näkee suoraan järvelle.

– Tänne voi sitten tulla teelle tai viinille, kun lapset ovat nukkumassa, Satu maalailee.

– Mutta tämän rakentamiseen ei ihan kaksi tonnia riitä. Odotamme uusia osakkaita.


Kyläläiset haaveilevat hoivakodin perustamisesta. ”Tämä ympäristö on terapeuttinen, meille itsellemmekin”, Ira sanoo.

Suurtalouskeittiö on vain yksi monista unelmista. Sen lisäksi suunnitteilla on vierastalo, uimaranta ja ehkä hoivakoti stressitöntä ympäristöä kaipaaville vanhuksille, kehitysvammaisille tai pitkäaikaistyöttömille. Hoivatoiminta voisi työllistää tilan asukkaita.

Ira uskoo, että ekokyläelämäntapa auttaisi moniin Suomen ongelmiin – muihinkin kuin siihen, että maaseutu autioituu ja kaupungit täyttyvät.

– Tulee eriarvoistumista ja ihmiset syrjäytyvät ja voivat pahoin. Minun tulevaisuuden unelmamaailmassani voisimme elää yhä enenevässä määrin näin, Ira sanoo.

– Täytyy itseäkin ajatellen pohtia, miten järjestän kuviot sitten, kun olen vanha ja tarvitsen apua. Onko joku lähellä?

Ihanasti rempallaan

Haaveiden lisäksi elämässä varmaa on vain keskeneräisyys. Koska ekokylät ovat Suomessa vielä verrattain uusi juttu, moni asia pitää aloittaa tyhjästä. Se vaatii kärsivällisyyttä ja pioneerin mieltä. Moni on tullut katsomaan ja sanonut, että ihan kiva – jos voisi tulla vuokralle valmiiseen. Toistaiseksi se ei ole mahdollista.

– Kun muuttaa tänne, on pakko kokea, että kylläpä näyttää ihanalta, vaikka joka paikka on kesken ja rempallaan. Pitää nähdä, että tuossa on kymmenen vuoden päästä sitä ja tuossa viiden vuoden päästä tätä, Satu sanoo.

Kyläläiset toivovat näyttävänsä mallia muille.

– Jos ja kun saamme tämä toimimaan, tätähän sopii kopioida, Ira sanoo.

– Yhteisöelämälle on kysyntää. Tarvitaan vain pioneereja, jotka näyttävät, että tämä on mahdollista. Ihmiset kaipaavat jotain vastaavaa, mutta eivät vain tiedä, miten siihen ryhtyisivät, Salla sanoo.

Eikä se helppoa olekaan. Pitää saada laina, rakentaa, löytää yhteisö ja haluta sitoutua siihen. Kylään sijoittaminen on myös iso taloudellinen sitoumus. Ensimmäisen erimielisyyden tullen ei voi lähteä kävelemään. Tässä ollaan, hyvässä ja pahassa.

– Mutta on äärimmäisen hyvä asia, että olemme munaskuitamme myöten sitoutuneet. Se tuo turvaa. Luotan, että ei tuo tuosta lähde, koska ei se pääse mihinkään, ennen kuin myy tämän mörskänsä, ja kuka tällaisen ostaisi, Ira sanoo ja nauraa taas raikuvasti.

Heinäkuun lopussa ja elokuussa oinailla riittää toimintaa.

Toivottavasti nautit alkukesän romantiikasta, sillä rakkauden papitar Venus hellii merkkiäsi pitkään. Juhannuksen kohdalla sosiaalinen elämäsi on jo rauhallisempaa. Silloin keksit itsellesi tekemistä, ja romantiikka jää sukujuhlan tai mökkiremontin jalkoihin.

Huhtikuinen oinas ärtyy liiasta tekemisestä ja levontarpeesta, ihmisuhteissa ilmenee jännitteitä aina 20.7. saakka. Heinäkuun loppu ja elokuu ovat merkillesi toiminnallisia, yhteiset harrastukset nousevat tärkeälle sijalle.

Parhaat tunnetilat löytyvät 15.–17.7 ja 11.–13.8.

Suomalaisista tavoista ja ongelmista kirjan kirjoittanut Joel Willians ei ymmärrä, miksi suomalaiset juhlat ovat niin riippuvaisia hyvästä säästä.

Hetken aikaa oli vielä toivoa auringonpaisteesta, ja viisi minuuttia myöhemmin alkaa sataa. Sitten harmitellaan, kuinka tänäkin juhannuksena on niin ärsyttävän huono sää – sama keskustelu käydään joka juhannus vuosi toisensa jälkeen, kuten kaikki suomalaiset tietävät.

Englantilaista kirjailijaa Joel Willansia, 45, jokavuotinen sääkeskustelu lähinnä huvittaa. Samoin naurattavat lukemattomat muutkin suomalaiset kummallisuudet.

Williansilta on ilmestynyt hiljattain kirja, 101 Very Finnish Problems eli 101 erittäin suomalaista ongelmaa, jossa aihepiiriin pureudutaan humoristisella otteella.

– Menen viettämään juhannusta vaimoni äidin kesämökille. Varmasti valitamme huonosta säästä: olen kokenut useaan otteeseen sen, että juhannuksena ollaan kesämökillä vaikka on todella kylmä ja sataa, mutta on vain pakko näyttää siltä, että on kivaa. Se on aika outoa, että juhannuksen onnistuminen on täysin riippuvainen säästä – vaikka se on kuitenkin joka vuosi huono, Willans nauraa.

”Vaimoni katkoo rennosti kalojen niskat ja itse kauhistelen vieressä.”

Willans muutti Suomeen 15 vuotta sitten suomalaisen tyttöystävänsä kanssa, ja he menivät lopulta Suomessa naimisiin ja perustivat perheen. Suomalaisten tavat tuntuvat silti joskus hassuilta.

Willans on vuosien varrella huomannut, ettei mökkeily tule koskaan olemaan pelkkää juhlaa. Hän kuvailee mökkeilyä leikillään enemmän työleiriksi kuin paikaksi rentoutua.

– Pidän kyllä todella paljon suomalaisesta mökkeilystä. Olen alun perin maaseudulta kotoisin, joten kalastus ja puiden hakkuu ei haittaa, vaikka en tekisi niitä rentoutuakseni. Kalastaminen on mukavaa, mutta en välitä kalojen tappamisesta, lapsena päästin ne aina takaisin veteen. Vaimoni kuitenkin katkoo rennosti kalojen niskat ja itse kauhistelen vieressä.

Ensimmäisenä kesänä Suomessa Joel Willans ihastui hyvään säähän, mutta sai nopeasti huomata, että se oli vain poikkeuksellinen päivä. Kuva: Sanoma-arkisto / Marja Väänänen
Ensimmäisenä kesänä Suomessa Joel Willans ihastui hyvään säähän, mutta sai nopeasti huomata, että se oli vain poikkeuksellinen päivä. Kuva: Sanoma-arkisto / Marja Väänänen

Nopeasti ja värikkäällä kielellä puhuva sekä suuresti elehtivä Willans kokee varmasti syystäkin olonsa toisinaan vähän vaikeaksi suomalaisissa juhlissa.

– Englantilaiset eivät oikein siedä hiljaisuutta. Yksi asia, jonka välttämiseksi voisin tehdä ihan mitä vain, on suomalaisiin sukujuhliin osallistuminen. Niissä kaikki usein vain istuvat olohuoneessa ringissä täydellisessä hiljaisuudessa ja juovat mustaa kahvia. Minä puolestaan kärsin tarpeesta sanoa jotain ja toivon, että muut tekisivät jotain tai edes puhuisivat.

”Ja yhtäkkiä kaikki olivat alasti.”

Juhlia hän ei ole onnistunut välttelemään: jo ensimmäisissä Suomessa viettämissään juhlissa Willans sai kokea perisuomalaisen erikoisuuden, nimittäin massa-alastomuuden.

–  Kun ensimmäisen kerran kävin Suomessa tyttöystäväni kanssa, menimme hänen isoisänsä 80-vuotisjuhliin. Olimme keskellä ei mitään lähellä Savonlinnaa, ja olin todella hermostunut, koska olin menossa tapaamaan tyttöystäväni sukulaisia ensimmäistä kertaa. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja tilanne rentoutui, kunnes joku ehdotti, että mennään uimaan. Ja yhtäkkiä kaikki olivat alasti. Olin vain, että vau, tämä on ihan hullua. Alastomuus ei ole kotiseudullanikaan mikään tabu, mutta massa-alastomuus heti ensimmäisellä tapaamiskerralla oli aika erikoista.

Monta vuotta Suomessa asumisen jälkeen suomalaisten outouksista syntyi ensin Facebook-sivu Very Finnish Problems, jolla on jopa yli 200 000 tykkääjää. Nyt mieheltä ilmestyi kirja, johon Willans keräsi 101 erikoisinta tapaa ja ongelmaa, joihin hän on Suomessa olonsa aikana törmännyt.

– Kirjoittaminen oli aika helppoa, koska kaikki kirjaan tarvittavat asiat olivat pyörineet päässäni 15 vuoden ajan. Vielä kirjan valmistuttuakin mieleeni tuli useita asioita, joista toivoin, että olisin voinut lisätä ne kirjaan. Voisin varmasti helposti keksiä vielä toiset sata vastaavanlaista suomalaista asiaa.

Suomalaisilla ei useinkaan ole mitään hajua, mikä liputuspäivä on.

Teos on samankaltainen kuin Karoliina Korhosen hauskoilla kuvilla höystetyt kirjaset Suomalaisten painajaisia, jotka antavat suomalaisille ”vähäsanaista vertaistukea” esimerkiksi ikäviin sosiaalisiin tilanteisiin. Willansin teos sisältää hauskoja oivalluksia, kuten että suomalaisilla ei useinkaan ole mitään hajua, mikä liputuspäivä on, kun he huomaavat, että lippu on salossa.

– Halusin kirjassani mennä tavallisimpia kliseitä pidemmälle ja antaa suomalaisten nähdä maansa uudenlaisella tavalla. Samalla kirja auttaa ulkomaalaisia ymmärtämään paremmin, millainen Suomi maana oikein on.

Presidentti Sauli Niinistön kuuluisa Lennu-lemmikki kuuluu koirarotuun, jolla hengitysongelmat ovat yleisiä. 

Pienet, ruttunaamaiset, tuhisevat koirat ovat suloisia, mutta eivät välttämättä terveitä. Suomen Eläinlääkäriliitto julkaisi hiljattain lausunnon, jossa se muistuttaa lyhytkuonoisten ja -kalloisten koirien vakavista terveysongelmista ja vaatii, että koiria jalostettaisiin terveempään suuntaan. 

Suloisen ja hassun ulkonäön takia lyhyeksi jalostettu kuono tuottaa koiralle monenlaisia hankaluuksia. Sieraimet voivat esimerkiksi olla ahtaat ja hengitystiet alikehittyneet, ja muun muassa näistä syistä osa koirista hengittää jatkuvasti suun kautta. Hapensaannin lisäksi lyhytkuonoisilla koirilla on vaikeuksia lämmönsäätelyssä, koska lyhyessä kuonossa on vähänlaisesti lämmönsäätelyn kannalta tärkeää limakalvoa. 

”Vaikka suurisilmäinen, pyöreänaamainen ja tuhiseva koira voi olla joidenkin ihmisten mielestä hellyttävä ja ihanan rauhallinen, se on hyvin todennäköisesti myös hengitysteiltään sairas eläin, jolle hengittäminen on työlästä,” lausunnossa huomautetaan.

Hyvästit mopsimainoksille?

Eläinlääkäriliiton mukaan lyhytkuonoisten koirien suosio ja määrä ovat lisääntyneet. Lyhytkuonoisia rotuja ovat esimerkiksi mopsi, ranskanbulldoggi, englanninbulldoggi, bostoninterrieri ja kiinanpalatsikoira. Yksi suosiota lisäävä tekijä lienee näiden söpöinä pidettyjen koirarotujen saama näkyvyys: esimerkiksi Pugs of Instagram -mopsitilillä on lähes miljoona seuraajaa, ja #frenchbulldog-tunnisteella löytyy yli 12 miljoonaa Instagram-kuvaa. 

Lyhytkuonoisten rotujen suosion suitsimiseksi Suomen Eläinlääkäriliitto suosittelee nyt, että lyhytkuonoisten rotujen käyttöä mainoksissa ja markkinoinnissa vältettäisiin eettisistä syistä. Söpöistä mopsikuvista tykkäämistä täytynee jatkossa harkita kahteen kertaan.

Lennun terveydestä ei tietoa

Mitä markkinointiin tulee, saakohan lyhytkuonoisia koiria käyttää Suomi-kuvan rakentamiseen? Suomen merkittävin koira, tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja tämän puolison Jenni Haukion lemmikki Lennu on nimittäin bostoninterrieri. Lennu nousi kansainväliseen julkisuuteen iloisena Suomi-kuvan lähettiläänä alkuvuodesta 2017. 

Juuri Lennun hengitysterveydestä ei ole tietoa. Saattaa olla, että Lennu on terve ja hyvinvoiva pikku koira, mutta sen asema julkkiksena voi innostaa yhä useampia hankkimaan lemmikiksi juuri bostoninterrierin. Siinä tapauksessa täytyy toivoa, että bostoninterrierien kasvattajat valitsevat jalostukseen mahdollisimman terveitä yksilöitä. 

Festareille, kyläjuhliin, kaverin mökille vai lavatansseihin? Valintaa ei tarvitse tehdä, riittää kun avaa telkkarin.

Koko Suomi juhlii yötöntä yötä tänä vuonna yhdessä. Yle nimittäin tekee tänään viiden tunnin suoran juhannuslähetyksen, jonka aikana kamerat kiertävät kaikenkokoisia kekkereitä Ahvenanmaalta Kilpisjärvelle.

Omalta sohvalta voi vierailla isoilla festareilla, lavatansseissa ja monien paikkakuntien perinteisillä juhannuskarkeloilla.

Tavallisten suomalaisten kesämökeilläkin kyläillään ihmisten omien Facebook-suorien välityksellä. Miltähän siellä näyttää? Grillataanko makkaraa vai ollaanko saunan lauteilla?

Lähetyksessä tapahtuu asioita niin paljon, että ohjelman tuottajan lista kohteista on 36 sivua pitkä. Esimerkiksi Arja Koriseva laulaa juhannustanssikeikalla Kangasniemessä, tehdään visiitti sukujuhliin Pellossa, eletään mukana hiihtokilpailuissa Kilpisjärvellä ja nostetaan lippu salkoon Muumien kanssa Naantalissa.

– Oikeastaan tämä on dokumentti suomalaisten juhannuksenvietosta, sillä Yle ei järjestä mitään, vaan ihmiset järjestävät, ohjelman tuottaja Markku Mastomäki sanoo.

Ylen kesän suursatsaus tehdään 100-vuotiaan Suomen kunniaksi.

Hulahula Suomi – Kaikkien aikojen juhannusjuhlat, TV1 pe klo 17.00