Ira, Satu ja Salla uskovat, että maalaisidylli voisi rauhoittaa muitakin kuin heitä. ”Minäkin voisin tosi huonosti, jos minulla ei olisi yhteyttä maahan ja luontoon”, Ira sanoo. Kuvat: Juha Salminen

Satu, Ira ja Salla asuvat ekokylässä, koska haluavat pienentää hiilijalanjälkeään ja elävöittää maaseutua. Arki on paitsi yhteisiä sadonkorjuujuhlia myös vesivessasta luopumista ja keskeneräisiä rakennusprojekteja.

Iltahämärä laskeutuu talojen ylle, ja kylä hiljenee yöpuulle. Satu Mattila, 39, kävelee kohti ulkohuussia ja katsoo tummalle taivaalle. Tähdet näkyvät niin paljon kirkkaammin kuin kaupungissa.

– Se on ihana hetki. Silloin tuntuu kuin olisin yksin jossain tosi kaukana, Satu sanoo.

Yksinäiset hetket ovat harvinaisia iloja, sillä Satu kävelee huussille kotonaan noin 35 hengen ekoyhteisössä.

Kurjen tilalla Pirkanmaan Vesilahdella asuu yhteensä seitsemän taloutta ja vaihtuva määrä vapaaehtoisia, harjoittelijoita ja opiskelijoita. Osa asuttaa maatilan vanhoja asuinrakennuksia, loput ovat rakentaneet pihapiiriin oman ekotalonsa. Kylässä toimii biodynaaminen maatila, ja kaikkien käytössä on yhteisiä tiloja, kuten sauna ja piharakennuksesta kunnostettu talo, jossa kokoustetaan ja syödään joskus yhdessä.

Maisema on kodikas ja vähän keskeneräinen. Navetan ylisillä juoksee lauma lapsia, ja koirat Hilla ja Vanya pyörivät jaloissa.

Perheet ovat rakentaneet talonsa ekologisten periaatteiden mukaan. Yhteinen hakevoimala tuottaa koteihin lämmön, sähkö on ekosähköä. Lisäksi taloissa on kuivakäymälät – ja pihalla se huussi, josta Satu ei hevillä luovu. Tulevaisuudessa kyläläiset aikovat tehdä itse sähkönsä aurinko- ja tuulivoimalla.

Suomessa on määritelmästä riippuen kymmenkunta ekokylää. Kurjen tilalla pääroolissa on biodynaaminen viljely ja maaseudun elävöittäminen, yhdessä tekeminen.

Siis kuin monen trendikäs unelma: ekologisuutta ja yhteisöllisyyttä samassa paketissa!

– Tämä on kuin naimisissa olemista. Välillä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa, Satu naurahtaa.

Kerran haudattu haave

Puuterilumi leijailee vanhan navetan katolle. Sen takaa tuijottaa lauma tilan tiineinä olevia lehmiä ja hiljattain emoistaan vieroitettuja hiehoja.

– Täällä alkavat jo mahat pyöristyä. Helmikuussa syntyvät ensimmäiset uudet vasikat, Ira Hellstén, 44, sanoo ja silittää Iisa-kyytön päätä.

Kyläläiset haluavat elävöittää maaseutua. ”Ettei ainakaan olisi niin, että ihmisten pitää lähteä maalta pois, vaikka eivät halua”, Ira sanoo.

Ira ajattelee, että todella ekologinen elämä on mahdollista vain, kun iso osa ruuasta tulee suoraan maasta tai eläimestä. Tilalla on lehmien lisäksi kanoja, lampaita ja 30 hehtaaria peltoa.

Ira ja hänen miehensä Ari pyörittävät tilaa työkseen. Töissä auttavat vapaaehtoistyöntekijät, opiskelijat ja harjoittelijat. Kylässä on myös EU-rahoitteisen nuorisovaihto-ohjelman EVS:n kautta tulleita vapaaehtoisia, jotka auttavat tuomaan elämää vesilahtelaiseen maaseutuun.

Tilalla asuva Salla Kononow-Bracker, 34, auttaa vapaaehtoistoiminnan pyörittämisessä, ja Satu on päätoimisesti seitsenlapsisen sijaisperheen äiti. Muut asukkaat käyvät päivätöissä tilan ulkopuolella.

Tilan tunnelmasta pääsevät nauttimaan muutkin, se on kyläläisille tärkeää. Kesäisin pihassa pyöritetään kahvilaa ja luomutoria, jossa myydään vihanneksia, lihaa, taljoja ja villoja.

”Tämä on kuin naimisissa olemista. Välillä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa.”

Kylän asukkaat ostivat tilan vuonna 2011, mutta haave omasta yhteisöstä syttyi jo kymmenisen vuotta aiemmin tamperelaisen luomuruokapiirin pikkujouluissa. Sekalainen naisporukka saunoi ja jutteli haaveistaan. Joku sanoi yhteisen unelman ääneen: olisi ihanaa asua maalla, mutta ei yksin.

– Kaikkia pelotti ajatus, että asuisi yksin jossain tienpäässä, missä lapsilla ei olisi kavereita, Ira kertoo.

Rahaa oli vähän, mutta jotain niillä saisi, jos kaiken laittaisi yhteen. Ensitöikseen porukka osti Tampereen kaupungilta vanhoja, purkutuomion saaneita hirsitaloja euron kappalehintaan. Se osoittautui jälkikäteen vähän typeräksi, sillä jotta kylään saataisiin pelkät hirret, talot piti purkaa ja ylimääräinen materiaali hävittää.

– Kaupunkihan säästi siinä ihan hirveästi. Maksoimme varmaan 18 000 euroa jätemaksuja. Mutta hirret ovat tallessa vieläkin, Ira nauraa.

Salla, Satu ja Ira tietävät, että tilalla on aina jokin projekti kesken. Hiekoitetut polut syntyivät vasta, kun teneriffalainen vapaaehtoistyöntekijä kyllästyi kulkemaan mudassa.

Vaikka unelma yhteisöstä oli yksinkertainen, toteutus osoittautui vaikeaksi. Piti löytää tila, jonka kauppaan kuuluisivat myös pellot ja jolla olisi rakennusoikeutta uusille taloille. Julkisilla pitäisi päästä Tampereelle töihin ja kouluun.

Kului vuosi, toinen, lopulta kymmenen vuotta. Porukka tutustui 30 paikkaan, mutta sopivaa ei löytynyt. Joukko kutistui välillä kolmeen perheeseen, lapset kasvoivat, moni ehti ostaa talon muualta. Unelma haudattiin.

– Luovutimme ja ajattelimme, että enempää ei voi elää ”sitten kun” -elämää. Ei sitä tule löytymään. Parin viikon päästä välittäjä soitti ja kertoi, että nyt se on täällä, Satu sanoo.

Se tuntui uskomattomalta. Vielä nykyäänkin täytyy joskus nipistää itseään: saanko minä tosiaan asua täällä?

”Luovutimme ja ajattelimme, että enempää ei voi elää ”sitten kun” -elämää.”

Laina Tanskasta

Kun ostopäätös tehtiin, kyläläiset päättivät, että jokainen talous maksaa osuudestaan yhtä paljon. Muille se ei ollut yhtä yksinkertaista: oli vaikeaa löytää lakimiestä hoitamaan kauppoja, eivätkä pankit suostuneet antamaan lainaa.

Sadun perhe oli ehtinyt ostaa remontoivan talon Tampereelta. Kun lainaa lopulta irtosi tanskalaisesta pankista, perheen talo laitettiin pantiksi.

– Otimme ihan valtavan taloudellisen riskin. Laskelmat oli tehty sen mukaan, että lainaa maksaa kymmenen perhettä, ja meitä oli neljä. Ensimmäiset vuodet olimme tosi tiukilla, Ira sanoo.

Tilan hinta ja yhteiset investoinnit, noin 700 000 euroa, jaettiin kymmenellä, ja jokainen laittoi yhteiseen kassaan noin 65 000 euroa. Sen päälle jokainen maksoi oman talonsa rakentamisen.

Yhteiset tilat rakennettiin ennen omia taloja. Satun perheen talo on kesken. ”Oli kätevää, kun yhteistaloa saattoi käyttää keittiönä tai sateensuojana, kun omia rakennettiin.”

Ekorakentamisen hinta riippuu siitä, millaisia valintoja tekee. Paksut hirret ja täyspuiset ikkunanpuitteet tulevat kalliiksi, mutta Sadun perhe on säästänyt käyttämällä lähes pelkästään kierrätysmateriaaleja.

Perhe asuu edelleen osittain Tampereella talossa, jonka he ehtivät aiemmin ostaa. Ekokyläkodin kolme ja puoli vuotta kestänyt rakennusprojekti on edelleen vaiheessa. Sopivaa osaa saatetaan metsästää kuukausia. Se vaatii kärsivällisyyttä, jota kaikilla ei ole.

– Minä en olisi niin pitkäpinnainen. Mies ei onneksi kerro, mitä milloinkin metsästää. Jos tietäisin, sanoisin, että eikö sitä voisi vain hakea kaupasta, Satu sanoo.

yhteiset säännöt

Yhteiskeittiön astiakaapeissa on täyttä. Yhdessä ovessa lukee community food, toisessa lasten kaapit, kolmannessa kesäkahvila. Lautaspinot kallistuvat niin, että kaatuminen on lähellä.

Seinällä on vuosikello ja iloisen oranssille pahville kirjoitettu ruokaruno, joka lausutaan yhteisillä aterioilla: Maasta versonut on vilja tämä. Armaan aurinkoisen kypsyttämä. Rakas aurinko ja rakas maa, teitä emme tahdo unhoittaa.

Runo on tuttu kylän lasten steinerkoulusta.

– Se on ainoa riitti, joka meillä on, Satu sanoo.

Kurjen tila on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhteisö, mutta tekemisen taustalla on Rudolf Steinerin kehittämä antroposofinen ajattelu. Arjessa se ei juuri näy.

– On ihan sattumaa, että kaikki lapset käyvät steinerkoulua, Ira sanoo.

Runo lausutaan yhteisten ruokahetkien aluksi.

Aikataulutettua yhteisöllisyyttä on maltillisesti: Sauna lämpiää kolmesti viikossa, ja kesäaikaan tarjolla on yhteinen lounas, jonne tulevat ne, jotka ehtivät. Pakollista on vain kuukausittaiseen kyläkokoukseen osallistuminen.

Sen lisäksi pitää sitoutua yhteisiin sääntöihin – siis maksaa oma osuus tilasta, rakentaa ekotalo yhteisen rakennusohjeen mukaan, olla sinut biodynaamisen viljelyn kanssa ja osallistua kesäkahvilan pyörittämiseen. Ja tietenkin haluta elää ekologisesti.

– Meillä jokaisella on siinä parantamista, mutta pitää välittää siitä, mitä merkitystä omilla valinnoilla on, Satu sanoo.

Siis suosia kimppakyytejä, kierrättää ja syödä pääosin luomua. Koska tilan jätevedet menevät omaan imeytyskenttään, asukkaat käyttävät vain biohajoavia pesuaineita. Myös vesivessan puute on kannanotto.

– Pöljäähän se on puhtaaseen veteen kakkia. Kokeillaan nyt tätä, vaikka ei se helppoa ole, Ira sanoo ja räjähtää nauramaan.

”Mies kiukuttelee ekovessasta aika paljon. Ehkä siksi, että hän yleensä tyhjentää sen.”

Ulkopuolisesta vesivessan puute tuntuu ehdottomasti suurimmalta uhraukselta – eikä se ole niin ruusuista asukkaillekaan.

– Mies kiukuttelee ekovessasta aika paljon. Ehkä siksi, että hän yleensä tyhjentää sen, Salla Kononow-Bracker naurahtaa.

Keltään ei vaadita täydellisyyttä. Salla ei ole kuskannut lapsia pyöräkärryllä kertaakaan maallemuuton jälkeen. Sadun keittiötä somistaa Italian-matkalta tuotu muovikuusi, ja suurperheen ruokaostokset kulkevat kätevämmin takakontissa kuin joukkoliikenteessä.

Tärkeintä on, että jokainen tekee parhaansa.

– Kun tuli lapsia eikä asunut yhteisössä, ekologiset arvot unohtuivat välillä. Täällä kaikki haluavat sitä. Kun saa tukea, jaksaa itsekin paremmin, Salla sanoo.

Naapurin hipit

Kylän elämäntapa herättää joskus ennakkoluuloja. Kun mopopojat alkoivat kyläillä Sadun teinitytön luona, yksi heistä kysyi, onko Satu huomannut, että naapurissa on ”sellainen ekohippikylä”.

– Että varo vaan, kun menet tuonne pihalle. Siellä saattaa olla joku alasti joogaamassa, Satu nauraa.

– Meidän 16-vuotiaamme on inhonnut tätä paikkaa yli kaiken. Eihän täällä ole edes vessaa eikä saa pestä kunnon pesuaineilla. Nyt sekin on leppynyt, kun on löytänyt täältä kavereita ja poikaystävän.

”On iso päätös alkaa rakentaa kotia. Ei kannata ajatella liian ruusuisesti.”

Yhteisön parhaat puolet ovat myös niitä huonoimpia: täytyy sietää monenlaisia ihmisiä ja mielipiteitä. Sadun mielestä oli vain hyvä, etteivät asukkaat olleet aloittaessaan parhaita ystäviä. Tärkeämpää on, että heillä on yhteinen päämäärä.

– On iso päätös alkaa rakentaa kotia. Ei kannata ajatella liian ruusuisesti. Jokainen, jolla on ollut ihmissuhteita, tietää, että välillä ne ovat ihania, välillä ihan hirveitä, Satu sanoo.

Toisten näkemysten kuuntelu avartaa ja opettaa suvaitsevaiseksi.

– Täällä oppii näkemään, että noinkin tämän asian voi ajatella. Ei voi ajatella, että tuo on vain naapuri ja onneksi ei tarvitse olla sen kanssa missään tekemisissä. Täytyy miettiä, jaksaako sellaista.

”Joku on joskus sanonut, että jos haluat mennä nopeasti, kulje yksin, mutta jos haluat mennä pitkälle, kulje yhdessä”, Satu miettii keittiössään.

Monissa ulkomaisissa yhteisöissä keittiö, suihku ja vessakin jaetaan. Kurjen tilan asukeille oli perisuomalaiseen tapaan itsestään selvää, että kaikilla on omat kodit ja mahdollisuus rauhaan. Hiljaisuutta saa, kun lähtee koiran kanssa kävelylle tai pinkaisee metsään. Jos omaa aikaa ei osaa ottaa, yhteisöelämään väsyy helposti.

– Täällä tulee eri tavalla tietoiseksi siitä, että tarvitsee oman tilan. Ja että se on ihan sallittua ja oikein, Ira sanoo.

Ihaninta yhteiselossa ovat ne ihan tavalliset hetket. Kohtaamiset saunapolulla. Yhteiset lounaat. Kanojen ruokkiminen. Lapsilla on aina kavereita, ja yhdessä järjestetään sadonkorjuujuhlia.

– Kun ihmiset tuntee, tuntuu turvalliselta kysyä, voisitko käydä laittamassa uunin luukut parin tunnin päästä kiinni, koska nyt pitää lähteä, Salla sanoo.

– Minusta ihmisten kuuluu asua yhteisöissä, ei vain ydinperheen ympärillä. Nykyään yhteiskunta vain on rakennettu niin, että se on tosi vaikeaa.

”Minusta ihmisten kuuluu asua yhteisöissä, ei vain ydinperheen ympärillä.”

Isoja unelmia

Navetan ylisten katto kohoaa korkealle. Sen alle mahtuu paljon kaikenlaista varastoitavaa: kuudettoista kumisaappaat, rivi polkupyöriä, vanha mikro, kasa lautaa. Alakerrasta kuuluu kukon huuto.

Jos asukkaiden unelmat käyvät toteen, varaston tilalla on muutaman vuoden päästä suurtalouskeittiö, jossa mahtuu kokkaamaan 60 hengelle. Päätyyn avataan ikkunat, joista näkee suoraan järvelle.

– Tänne voi sitten tulla teelle tai viinille, kun lapset ovat nukkumassa, Satu maalailee.

– Mutta tämän rakentamiseen ei ihan kaksi tonnia riitä. Odotamme uusia osakkaita.

Kyläläiset haaveilevat hoivakodin perustamisesta. ”Tämä ympäristö on terapeuttinen, meille itsellemmekin”, Ira sanoo.

Suurtalouskeittiö on vain yksi monista unelmista. Sen lisäksi suunnitteilla on vierastalo, uimaranta ja ehkä hoivakoti stressitöntä ympäristöä kaipaaville vanhuksille, kehitysvammaisille tai pitkäaikaistyöttömille. Hoivatoiminta voisi työllistää tilan asukkaita.

Ira uskoo, että ekokyläelämäntapa auttaisi moniin Suomen ongelmiin – muihinkin kuin siihen, että maaseutu autioituu ja kaupungit täyttyvät.

– Tulee eriarvoistumista ja ihmiset syrjäytyvät ja voivat pahoin. Minun tulevaisuuden unelmamaailmassani voisimme elää yhä enenevässä määrin näin, Ira sanoo.

– Täytyy itseäkin ajatellen pohtia, miten järjestän kuviot sitten, kun olen vanha ja tarvitsen apua. Onko joku lähellä?

Ihanasti rempallaan

Haaveiden lisäksi elämässä varmaa on vain keskeneräisyys. Koska ekokylät ovat Suomessa vielä verrattain uusi juttu, moni asia pitää aloittaa tyhjästä. Se vaatii kärsivällisyyttä ja pioneerin mieltä. Moni on tullut katsomaan ja sanonut, että ihan kiva – jos voisi tulla vuokralle valmiiseen. Toistaiseksi se ei ole mahdollista.

– Kun muuttaa tänne, on pakko kokea, että kylläpä näyttää ihanalta, vaikka joka paikka on kesken ja rempallaan. Pitää nähdä, että tuossa on kymmenen vuoden päästä sitä ja tuossa viiden vuoden päästä tätä, Satu sanoo.

Kyläläiset toivovat näyttävänsä mallia muille.

– Jos ja kun saamme tämä toimimaan, tätähän sopii kopioida, Ira sanoo.

– Yhteisöelämälle on kysyntää. Tarvitaan vain pioneereja, jotka näyttävät, että tämä on mahdollista. Ihmiset kaipaavat jotain vastaavaa, mutta eivät vain tiedä, miten siihen ryhtyisivät, Salla sanoo.

Eikä se helppoa olekaan. Pitää saada laina, rakentaa, löytää yhteisö ja haluta sitoutua siihen. Kylään sijoittaminen on myös iso taloudellinen sitoumus. Ensimmäisen erimielisyyden tullen ei voi lähteä kävelemään. Tässä ollaan, hyvässä ja pahassa.

– Mutta on äärimmäisen hyvä asia, että olemme munaskuitamme myöten sitoutuneet. Se tuo turvaa. Luotan, että ei tuo tuosta lähde, koska ei se pääse mihinkään, ennen kuin myy tämän mörskänsä, ja kuka tällaisen ostaisi, Ira sanoo ja nauraa taas raikuvasti.

Uimapukukielto julkisissa saunoissa on hygienian kannalta turha.

Miksi julkisessa saunassa pitää olla alasti? Tätä ikuisuusaiheesta on pohdittu taas tänään, kun forssalainen mies kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan, että uimapukukieltoa tulisi harkita uudelleen. Hän miettii, että ei kai alapää ole yhtään sen hygieenisempi kuin uimapuku. Kysyimme asiaa  filosofian tohtori Kirsi Saukkoselta. Hän on terveydenhuollon ympäristön hygienian asiantuntija ja ollut mukana saunahygieniatutkimuksissa.

Onko  saunassa hygieenisempaa olla alasti kuin uimapuku päällä?

– Uimapukukielto julkisissa saunoissa ei perustu hygieniaan, vaan aikaan, jolloin esimerkiksi uimahallien vettä vielä kloorattiin paljon. Kielto perustuu siihen, että kun menet uimapuvussa saunaan, niin uimapuvusta tuleva kloori saattaa höyrystyä. Se taas voi aiheuttaa hengitysteiden ärsytystä – varsinkin astmaatikoille tai muille herkille. Nykyään kloorin käyttäminen ei kuitenkaan tietääkseni ole enää niin yleistä kuin ennen, sillä monissa paikoissa käytetään otsonoitua vettä, Saukkonen sanoo.

”Mikrobit uivat hirveän helposti lauteen pintaan märästä kankaasta.”

Jos hallissa käytetään otsonoitua vettä, uimapukukielto on siis turha?

– Hygienian kannalta näin voidaan sanoa. Sitä paitsi julkisissa saunoissahan istutaan yleensä laudeliinan päällä. Mutta toki siinä on sellainen näkökulma, että jos menet uimapuku päällä saunaan, se voi herättää epäilyksen, oletko peseytynyt lainkaan. Peseytyminen on nimittäin todella tärkeää.

Saukkosen mukaan epähygieenisintä on se, jos menee uimasta suoraan saunaan eikä ole peseytynyt ennen uintia eikä sen jälkeen.

– Tällöin mikrobit voivat päästä esimerkiksi alapäästä lauteisiin. Mikrobit uivat hirveän helposti lauteen pintaan märästä kankaasta.

Muovitettu laudeliina hygieenisin

Saukkosen mukaan saunoissa hygieniaan vaikuttaa myös lauteiden pintamateriaali.

– Kun teimme saunatutkimusta, siinä selvisi, että puulauteet ovat paljon hygieenisempiä kuin vaikkapa kaakelilauteet. Puussa on itsessään antimikrobisia aineita, jotka ehkäisevät bakteerien kasvua. Kaakelilauteiden alle taas pannaan usein vesikanavia viilentämään lauteita, mutta ne saavat aikaan sen, että lauteet eivät kuivu eivätkä mikrobit näin kuole.

Hygieenisin laudeliina on Saukkosen mukaan muovitettu, sillä se suojaa lauteita parhaiten mikrobeilta.

– Kankainen laudeliina on hyvä niin kauan kun se pysyy kuivana. Mutta jos ja kun se kastuu, liina ei estä mikrobeja leviämästä lauteisiin.

 

Kysely

Pitäisikö uimapukukiellosta mielestäsi luopua julkisissa saunoissa?

Ja lajityypillinen vaihtoehto on...

Jos psykologi Liisa Keltikangas-Järviseltä kysytään, lapsia olisi hyvä hoitaa kolmevuotiaiksi asti kotona. Usein kysytäänkin. Sitten seuraa aina kiihkeä keskustelu lapsen edusta, yhteiskunnan edusta ja siitä, mitä se tarkoittaa, jos naiset alkavat jäädä vuosikausiksi kotiin.
 
Mutta hei! Lastenhoitoa miettivät muutkin kuin psykologit. Vaihteeksi asiaa voi tarkastella vaikkapa biologisen antropologian näkökulmasta. Apinatutkija Sonja Koski tutkii ihmisen evoluutiota lähisukulaisten avulla. Sieltä käy ilmi, että ihminen on parin miljoonan vuoden aikana kehittänyt omanlaisensa tyylin kasvattaa lapsia: porukalla.

– Se on kädellisillä aivan poikkeuksellista: esimerkiksi simpansseilla emo hoitaa poikasen yksin, Koski sanoo.

Nyky-yhteiskunnassa ihmisen yhteiskasvattajuus näkyy vaikka siinä, että isoisiä, kummeja ja kavereita pyydetään välillä lapsenvahdeiksi ja että lapset viedään työpäivän ajaksi päiväkotiin. Apinatutkijan mielestä tutkimuksella voisi olla hyvä opetus äideille:

– Ei tarvitse syyllistyä siitä, että päiväkodin tädistä tulee omalle lapselle tärkeä ihminen. Se on meille lajityypillistä!

Seuraavan kerran, kun päivähoitokeskustelu lähtee omituisille raiteille ja naiset ryhtyvät syyllistymään kotihoidosta tai päivähoidosta, muistakaamme apinoita ja keskittykäämme siihen, mitä Keltikangas-Järvinenkin yrittää oikeasti sanoa: olennaista on, että päiväkodeissa on tarpeeksi pienet lapsiryhmät ja hyvinvoiva henkilökunta.
 
Lue juttu tutkija Sonja Kosken työstä Me Naisten numerosta 12/2017.

 

Mistä kaksikko saa ruokaa, kun unelias ja syöppö majava ei survivalistin metsästysyrityksistä hätkähdä?

IS TV-LEHTI: Kuusamon korpi kutsuu uusiseelantilaista survivalistia Josh Jamesia ja brittikokki Matt Tebbuttia tosi-tv-sarjan Nälkäiset selviytyjät toisessa jaksossa.

Lumipeitteistä järvimaisemaa kaksikko kehuu kauniiksi. Talven karuus kuitenkin yllättää kokeneen eränkävijän ja rajallisista raaka-aineista herkkuruokia ääriolosuhteissa loihtivan kokin nopeasti.

Ohjelman vetävyyden kannalta tämä tietää lunta tupaan – valtaosan jaksosta kaksikko kyhnöttää kylmissään ja nälissään rakentamassaan tukikohdassa. Edes majavanmetsästys ei ota tuulta alleen, sillä unelias ja syöppö majava ei survivalistin metsästysyrityksistä hätkähdä.

Kokki-Mattin etukäteen hehkuttamat luonnonmarjatkaan eivät ole parhaimmillaan talven pakkasilla.

Lue myös: Lapin lasi-igluhotellista tuli somesensaatio maailmalla: ”Suomi taisi juuri päihittää Islannin”

Tosi-tv:ssä tunteet ovat avainasemassa – niin luomassa tarinaa kuin katsojan samaistumispintana. Suomen talvisen luonnon karuus saa kaksikolta pääasiassa kylmää kyytiä. Kuitenkin juuri näiden negatiivisten tunteiden ylivalta syö mahdollisuuden samastua kaksikon harvoihin riemunhetkiin.

Kaksikko ihastelee Suomea monessa asiassa, mutta myös tämä jää selviytymistaiston jalkoihin. Päällimmäisenä jaksosta mieleen jää onttouden tunne, mikä tekee jaksosta hieman vaikeasti lähestyttävän.

Eksotiikkaa ja selviytymiseetosta ei siis lumisista metsistä puutu, vaikkakin kuusamolaisten matkailuyrittäjien on turha odottaa jakson perusteella yleisöryntäystä – sen verran kylmää, märkää ja nälkäistä seikkailijoiden meno on.

Nälkäiset selviytyjät, Kutonen ma klo 21.00

 

Tyytyväisimmät kaupunkilaiset eivät asu suurimmissa cityissä vaan lakeuksilla. 

Kun Suomen 20 suurimman kaupungin asukkailta kysyttiin, onko kotikunta hyvä paikka asua, monessa kaupungissa oltiin melko tyytyväisiä – mutta Seinäjoella todella vastattiin kyllä. Epsi Ratingin raportin mukaan Seinäjoella on suurista kaupungeista kaikkein tyytyväisimmät asukkaat.

Suurten kaupunkien kärkikolmikkoon mahtuivat voitokkaan Seinäjoen lisäksi Tampere ja Espoo. Tampere pyyhki lattiaa Turulla, joka sijoittui suurien kaupunkien seitsemänneksi. Tampere–Turku-maaottelun kuvio on toistunut jo vuodesta 2012, jolloin vuosittainen vertailu aloitettiin.

Pääkaupunki Helsinki sijoittui kuudenneksi ja päästi nyt edelleen muun muassa Joensuun ja Kuopion. 

Duudsonien kotipaikkakunta

Mitä stereotypioihin tulee, seinäjokelaisia pidetään luonteeltaan suorina ja ylpeinä. Voi siis olettaa, että Seinäjoella asiat tosiaan ovat melko mallillaan: kai suorapuheiset kaupunkilaiset olisivat sanoneet, jos jokin omassa kotikaupungissa olisi isommin pielessä. Toisaalta, jos seinäjokelaisten ylpeys ilmenee korostuneena kotiseuturakkautena, tulos on voinut saada siitä lisää nostetta.

Tunnetuimpiin seinäjokelaisiin lukeutuvat Duudsonit, jotka ovat viime vuosina vieneet kotipaikkaansa maailmankartalle oikein urakalla. Duudsonien Jukka Hildén on muun muassa vieraillut Valkoisessa talossa. Hildén ja Jarno Laasala tosin muuttivat runsas vuosi sitten Los Angelesiin, joten jäämme odottamaan vertailua, kumpi on parempi asuinpaikkakunta: Seinäjoki vai Los Angeles. 

Pirkkala on silti parempi

Kuntavertailussa vastaajat antoivat kotikunnalleen arvosanan kolmessa kategoriassa: kuinka tyytyväinen asukas on kaikkiin asuinkunnan tarjoamiin palveluihin, kuinka hyvin palvelut täyttävät asukkaan odotukset ja kuinka lähellä asuinkunta on täydellistä kuntaa. Jokainen kategoria sai arvon nollasta sataan, ja sata tarkoittaa täydellistä kuntaa. 

Seinäjokelaiset antoivat kunnalleen mukavat 76,5 pistettä sadasta, ja loputkin suurten kaupunkien kärkiseitsikosta pyörivät 70 pisteen paremmalla puolella. 

Pienemmillä paikkakunnilla ollaan kuitenkin vielä tyytyväisempiä omaan asuinpaikkaan. Kun mukaan otetaan tutkimuksen kaikki 75 kuntaa, Seinäjoki on vasta yhdeksännellä sijalla. Edelle ovat kirineet muun muassa Lapua, Siilinjärvi ja Naantali. Kaikkien kuntien ykkösinä paistattelevat Pirkkala ja Kauniainen 84,5 pisteen tuloksellaan.