Yllättävän monen elämä on ruoka-avun varassa. Kuvat: Vesa Ranta, kirjasta Lottovoittajien pöydässä

Kirjailija Katariina Vuoren ja valokuvaaja Vesa Rannan teoksessa kurkistetaan sinne, minne normaalisti ei näy: tavallisen suomalaisen köyhän ihmisen elämään.

Suomessa on 800 000 tilastollisesti köyhää ihmistä. Siis ihan köyhää: sellaista, jolla ei ole koskaan varaa matkustaa pois kotoa tai joka ei pysty menemään mukaan, kun kaverit tapaavat kaupungilla. Toimittaja Katariina Vuori ja valokuvaaja Vesa Ranta ovat koonneet kirjaansa Lottovoittajien pöydässä tarinoita suomalaisten köyhien elämästä.

– Halusin tutustua paremmin omaan tilastolliseen viiteryhmääni. Olen itsekin elänyt melkein koko aikuisikäni köyhyysrajan alapuolella. Minulla köyhyys on johtunut yhdistelmästä freelancertyö, opiskelu, yksinhuoltajuus ja lapsen sairastelu, mutta tarinoita on hyvin erilaisia, Katariina kertoo.

Kirjassa esitellään esimerkiksi 22-vuotias Kati, joka pyöräilee talvella kymmenen kilometrin päähän hakemaan vanhaksi mennyttä mehuglögiä, kun saa ilmaiseksi. Tai eläkeläinen Riitta, joka haaveilee pääsevänsä joskus teatteriin. Kuvissa näkyy tavallisia koteja ja huomattavan vähän kasvoja: vain neljä haastatelluista suostui kuvaan niin, että hänet voi tunnistaa.

Millaisia lottovoittajia suomalaiset köyhät ovat?

– Kirjaan haastatellut ovat itse ilmoittautuneet mukaan, joten he ovat kaikki aktiivisia, yritteliäitä tyyppejä. Köyhyyden taustoja on yhtä paljon kuin köyhiäkin: yt:t, mielenterveysongelmat, ero, yksinhuoltajuus, sairaus... ja usein lumipalloefekti toimii. Kun alkaa mennä huonosti, mikään ei onnistu, Katariina kertoo.

Tyly Suomi

Katariinaa jäi kirjaprojektin jälkeen vaivaamaan se, miten tylysti yhteiskunta suhtautuu köyhiin. Kela tuntuu pitävän lähtökohtaisesti kaikkia huijareina, toimeentulotukea saa odottaa, hakijaa pompotellaan eikä hakemuksissa ole Kelan mielestä koskaan riittävästi liitteitä ja selvityksiä mukana. Varakkailta ei heru myötätuntoa vaan enemmän ”oma vika” -asennetta.

– Toisten auttaminen ja empatia on jotenkin täällä jätetty köyhimmille. Facebookin apuryhmissä ne ovat aina muita köyhiä, joilla riittää halua auttaa kaveria.

”Toisten auttaminen on jätetty Suomessa köyhimmille.”

Köyhyys myös syrjäyttää. Kun elämä pyörii rahan ja ruoka-avun ympärillä, jää voimavaroja vähemmän oman aseman parantamiseen tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Elämänhallinta kärsii, kun elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin tuenmaksupäivä.

– Ei silloin halua mennä postilaatikolle, avata laskuja tai ajatella viikonpäiviä. Huomasin, että monien kanssa oli vaikeaa sopia haastattelupäivää viikon päähän – seuraavaa viikkoa odottaa lähinnä pelolla, että mikähän lasku silloin tulee.

Loppu lottovoittohöpinälle

Perheellisiä köyhiä huolestutti eniten se, miten lapsen käy, kun koulussa aletaan vertailla kännyköitä tai harrastaa. Katariina Vuori miettii, että pari ilmaispaikkaa harrastusporukassa tekisi ihmeitä: silloin köyhän lapsi voisi tehdä muutakin kuin mennä kesällä aina samalle kesäleirille, jossa muutkin ovat köyhiä.

Lottovoittajan Katariina halusi kirjan nimeen siksi, että häntä ärsyttävät perinteiset hokemat, joilla ihmisten hätä ohitetaan: On lottovoitto syntyä Suomeen! Huonomminkin voisi mennä!

– Olen asunut pitkiä aikoja ulkomailla, esimerkiksi Afrikassa ja Lähi-idässä, ja käyttänyt siellä julkista terveydenhuoltoa. Se on ollut heittämällä parempaa ja halvempaa kuin meillä. Mutta meillä ei saisi valittaa vaan pitäisi pitää yllä kuvitelmaa siitä, että täällä kaikki on paremmin. Ei sillä mikään mene eteenpäin! Ja jos päättäjät ovat niin pihalla, että he luulevat köyhyyden tarkoittavan 2000 euron kuukausipalkkaa, kuinka he pystyvät tekemään todellisuutta vastaavia päätöksiä?

Kuulutko sinä ”lottovoittajiin”? Kerro kokemuksistasi kommenttikentässä.

2000€/kk Sairas- ja kansaneläk...

Katariina Vuori tuntee suomalaisten köyhien arjen: ”Olen itsekin elänyt melkein koko aikuisikäni köyhyysrajan alapuolella”

Miksi näitä kuvia, ei näy Yle:n uutisissa, senhän pitäisi uutisoida suurtyöttömyydestä ja taloudellisen väkivallan seurauksista. On häpeällistä Suomelle, että verovuodot vuotavat ja kansaa seisotetaan nälissään pakkasessa, hoitamattomien sairauksien kanssa.
Lue kommentti

Kuulemma ennen oli kaikki paremmin, mutta silloin ei osattu arvostaa työn pieniä etuja, sanoo milleniaali.

Ihmetteletkö vai tunnistatko? Tämä on milleniaalin elämää:

Olen laman lapsi ja taantuman teini-ikäinen. Viimeistään siitä lähtien, kun menin lukioon vuonna 2008, minulle ja muille ikäisilleni on jankattu, että työelämä on murroksessa.

Vuonna 2008 paasattiin vielä siitä, että suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja jättävät jälkeensä valtavan työvoimapulan. Aika äkkiä selvisi, ettei tulekaan työvoimapulaa: tulee taantuma, yt-suma ja paljon työttömyyttä. Ryhdyttiin tolkuttamaan, ettei kukaan voi olla eläkeikään asti samassa työssä, jos nyt ylipäätään saa mitään työtä – ellei siis kouluttaudu lähihoitajaksi (koska kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos olisimme kaikki lähihoitajia).

Kun pikkuhiljaa pääsin työelämään kiinni, selvisi, ettei töissä olekaan ihan sellaista kuin koulussa annettiin ymmärtää. Samalla ilmeni, että minun ja kaltaisteni milleniaalien käsitys työelämästä on varsin erilainen kuin aiempien sukupolvien. Kun oli opetellut ajattelemaan, ettei kenellekään mitään töitä ole tarjolla, määräaikaisenkin työn saaminen tuntui luksukselta.

Toisaalta jotkin luutuneet työelämän käytännöt jaksavat hämmästyttää. Kuten:

1. Työterveyshuolto = käsittämätöntä vip-kohtelua

Kun tavallisella kuolevaisella on virtsatieinfektio, hän istuu päivystyksessä odottamassa, että joku ehtii todeta, että verisessä pissassa ei ole kaikki ok. Kun työterveyden asiakkaalla on virtsatieinfektio, hän käväisee työterveydessä – työajalla ja jonottamatta! Ensimmäinen antibioottipilleri annetaan suuhun, ettei tuntuisi niin pahalta. Ihanaa, mutta ei kovin tasa-arvoista.

2. Milloin on taas yt-neuvottelut?

Milleniaali ei yhteistoimintaneuvotteluja pelkää. Eihän hänellä ole vakituista työpaikkaakaan! Hän on oppinut, että on ihan normaalia, jos joka toinen vuosi on yt-neuvottelut, ja välivuodet käytetään edellisistä irtisanomisista toipumiseen. Lomautus on lottovoitto, koska se ei ole irtisanominen.

3. Oi, lounasseteli!

Kun olin esiteini, lounassetelin saaminen äidiltä oli juhlava hetki. Koska setelin arvo ylitti hampurilaispaikan lastenaterian arvon, lounassetelillä saattoi tarjota purilaista kaverillekin. Päivä rikkaana kersana! Lienee tarpeetonta sanoa, että kun sain ensimmäiset lounassetelit työn kautta, piilottelin niitä lompakkooni kuin Klonkku sormusta. En edes ala kertoa, millaisia reaktioita liikunta- ja kulttuurisetelien saaminen on ystäväpiirissäni herättänyt.

4. Kosteat työpäivät

Jos työelämän konkareita on uskominen, suomalainen työelämä oli vielä parikymmentä vuotta sitten kuin suoraan Mad Menistä. Ei tietenkään pukeutumistyylin vaan alkoholinkäytön osalta. Luovilla aloilla ryypättiin pitkin viikkoa ja teollisuudessa avattiin tenuhanat perjantaiaamuisin. Rööki tietysti paloi kaikkien suupielessä aamusta iltaan. Nykyään töissä ollaan yleensä selvin päin, eikä missään saa tupakoida.

5. Vakituinen työ, mikä se on?

Pakkoyrittäjyyden konsepti kuulostaa milleniaalin korvaan paljon tutummalta kuin vakityösopimus. Minulta kysyttiin kerran kehityskeskustelussa, mitä ajattelisin vakituisesta työpaikasta. Jäädyin moneksi sekunniksi, koska mielessäni ei ollut sitten yläasteen käväissyt, että voisin joskus saada vakituisen työn paikasta, josta pidän.

Kuvaavin esimerkki on kuitenkin tämä: Olin muutama vuosi sitten naamiaisissa, joiden teemana olivat legendat. Pukukilpailun voitti tyttö, joka oli pukeutunut vakituiseksi työsopimukseksi.

6. Kultakellot, kesäjuhlat ja muut muhkeat edut 

Joka työpaikalla pitää olla joku eläkeikää lähestyvä valittamisen ammattilainen, jonka tehtävä on kertoa nuoremmille, että nykyään on kaikki niin pirskuleen huonosti. Milleniaaliparka ei osaa kaivata hulppeita kesäjuhlia, muhkeita bonuksia tai kultakelloa 50-vuotislahjaksi. Myöskään 20 palvelusvuodesta saatavat lomat eivät lama-ajan lasta paljon kiinnosta, koska hän olettaa, ettei kukaan voi pyöriä 20:ta vuotta samassa työpaikassa.

7. Onko nousukausiakin?

Lamaan ja taantumaan kasvaneena ajattelin pitkään, että tätä tämä nyt on: yt-neuvotteluja yt-neuvottelujen perään, kunnes puolet kansasta on työttömänä. Sitten eräänä kauniina kesäpäivänä vanhempi kollegani totesi, että taloushan on aaltoliikettä, joten pakko kai tässä on pian tulla nousukausi. Mikä se sellainen on?

Lopputulos: Puoli vuotta surffipummina, miksei

Työnantajia harmittaa, että nuoret työntekijät eivät odota kieli pitkällä ylennyksiä ja uusia vastuualueita vaan seuraavaa lomaansa. Milleniaalien päähän on uponnut, että työnantajaan on turha sitoutua, koska työnantaja tuskin sitoutuu takaisin. Niinpä moni käyttää työpaikkaa ainoastaan rahantekovälineenä, joka mahdollistaa oikean elämän Aasian auringossa. 

Miksi kaikkien pitäisi uskaltaa puhua palkasta työkaverien kanssa? Suomalaisen Vincit-yritys repäisi ja päätti julkaista kaikkien työntekijöidensä palkat.

Toisten ihmisten raha-asioista uteleminen on epäkohteliasta, se oppi meihin on iskostunut tiukasti – liiankin tiukasti. Ajatuskin avoimesta palkkojen pohtimisesta saa monen meistä muistuttamaan seiskaluokkalaista, joka yrittää pitää luokan edessä puhetta seksistä.

Aika monessakin tilanteessa rahasta puhuminen olisi kuitenkin hyödyllistä ja helpottavaa. Erityisesti suu kannattaisi avata työpaikalla, koska rahapuheen lisääntyminen saattaa hyvinkin johtaa rahan, siis palkan, lisääntymiseen. 

Monella suomalaisella työpaikalla palkkaus on lähes valtionsalaisuus, mutta joukossa on poikkeuksiakin. Esimerkiksi ohjelmistokehitysyritys Vincit on tullut tunnetuksi siitä, että siellä työntekijät tietävät toistensa palkat. Vincitin henkilöstöjohtaja Johanna Pystynen kertoo, että Vincitissä palkka-avoimuus on lisännyt työntekijöiden ymmärrystä siitä, mikä on kullekin oikeudenmukainen palkka. 

– Kun palkat on avattu, ihmiset alkavat ajatella enemmän sitä, mistä palkan pitäisi tulla, Pystynen kertoo. 

Palkka kertoo arvostuksista

Palkoista puhuminen työkavereiden kesken antaa osviittaa siitä, mitä missäkin työpaikassa arvostetaan. Sen perusteella uraansa voi kehittää suuntaan, joka tietää lisää liksaa – tai hankkiutua kokonaan toiseen työpaikkaan. Palkoista jutellessahan voi käydä niinkin, että saa tietää kokeneempien ja enemmän vastuualueita hallitsevien työkaverien palkkojen junnaavan paikallaan korotuspyynnöistä huolimatta. Kaikille se ei ole motivoiva tulevaisuudennäkymä.

”Palkkaan liittyy paljon tunteita ja statuksen arvostelemisen pelkoa.”

VIncitillä palkkojen avaaminen aloitettiin pienellä kokeilulla, jossa yksi tiimi jakoi palkkatietonsa keskenään. Kaikissa yrityksissä ei ole halua palkkatietojen avaamiseen, mutta avoimuutta voi lisätä työkavereiden kesken. 

– Kannattaa ottaa avoimesti esiin se keskustelu, että millä tavalla ihmiset olisivat valmiita avaamaan palkkojaan. Palkkoja voi kuvata vaikka 500 euron välein olevissa kategorioissa, jolloin vähän hahmotetaan, kuka tienaa mitäkin, Johanna Pystynen ehdottaa.

Palkkaan liittyy pelkoja

Miksi kaikki yritykset eivät toimi niin kuin Vincit, ja miksi oman palkan kertominen tuntuu niin ahdistavalta? 

– Palkkaan liittyy paljon tunteita ja statuksen arvostelemisen pelkoa, Pystynen sanoo.

– Jos palkka on pienempi kuin muilla, ajatellaan, ettei ole taitava tai tuo yritykselle lisäarvoa. Jos taas palkka on suurempi kuin muilla, sekin on ongelma. 

Pystynen toteaa, ettei mikään yritys voi avata palkkoja tuosta vain, vaan taustalla täytyy olla yrityskulttuuri, jossa työntekijöillä on luottamusta ja uskallusta kyseenalaistaa ja johto pystyy ottamaan palkkoja koskevan kritiikin vastaan. 

Palkkatasa-arvo ei ole avoimuuden tae

Rahasta vaikenemista pidetään toisinaan suomalaiskansallisena erityispiirteenä, mutta ainakin Glamourin tuoreen jutun mukaan palkkapuhe ujostuttaa Yhdysvalloissa siinä missä Suomessakin.

”Suomessa ollaan paljon tasa-arvoisempia, eikä suuria palkkaeroja haluta tuoda esiin.”

Johanna Pystynen huomauttaa, että jossakin määrin Yhdysvalloissa ollaan palkoissa avoimempia. 

– Siellä palkat kerrotaan jo työnhakuilmoituksissa eikä ole muodostunut sellaista kulttuuria, että niitä pidetään salassa.

Pystysen mukaan syy on ainakin osittain siinä, että amerikkalaisessa työelämässä kannustetaan yrittäjyyteen ja nähdään palkan määrä suorana seurauksena omasta onnistumisesta. Jokainen on oman onnensa ja palkkansa seppä. 

– Suomessa ollaan paljon tasa-arvoisempia, eikä suuria palkkaeroja haluta tuoda esiin. 

Viulisti on nauttinut viime aikoina siitä, että saa määritellä oman vuorokausirytminsä. 

Elonkerjuu-yhtyeen viulisti Johanna Koivu on elänyt pian vuoden uutta elämänvaihetta, kun yhtyeen kuusitoista vuotta kestänyt bändiura päättyi. Elonkerjuu teki viimeisen keikkansa viime kesänä.

– Olen nauttinut, että saan nyt itse määritellä oman vuorokausirytmin. Keikkaillessa rytmi oli koko ajan hukassa. Viikolla elin Suomen aikaa ja viikonlopuksi piti hypätä sitten Aasian aikaan, kun vedimme keikkoja. Olin vuosia todella väsynyt.

Viimeisen bändivuoden aikana Johanna aloitti liiketoimintaterapiamenetelmien opinnot, jonka ohjauksia hän tekee nyt.

– En ottanut paniikkia työllistymisestä. Olen ajatellut, että nyt on uuden etsimisen ja seesteisemmän elämänvaiheen aika.

Helsinkiin asettunut näyttelijä-muusikko sanoo, että ihmissuhteille ei kiertue-elämässä ollut juuri aikaa.

”Olen ajatellut, että nyt on uuden etsimisen ja seesteisemmän elämänvaiheen aika.”

– Myös monet perhejuhlat menivät ohi, kun olimme tien päällä. Viikonloput ovat nyt olleet vapaina, olen ehtinyt nähdä ystäviä. Ja onhan uusille ihmissuhteille tässä elämänvaiheessa eri tavalla tilaa kuin aikaisemmin, yksityisasioistaan vaitonainen Johanna sanoo.

Vanhasta elämästä hän kaipaa esiintymistä ja isoja lavoja. Yhtye keikkaili ensin Lauri Tähkä ja Elonkerjuu -nimellä. Tähkän jätettyä yhtyeen vuonna 2011 bändi jatkoi uuden solistin kanssa Elonkerjuu-nimellä.

– Oli hyvä, että jatkoimme. Muuten olisi jäänyt tunne, että kaikki loppui kesken kaiken. Nyt haluan luoda jotain uutta. Olen itse asiassa esiintyjänä isossa roolissa, joka lanseerataan syksyllä, Johanna kertoi tänään Granonin ja Suomen Urheiluliiton hyvinvointi-iltapäivässä.

Ville Haapasalo tietää nyt, mikä on kaunein paikka maailmassa. Oikeastaan hän on tiennyt sen jo kauan. Mutta nyt saavat muutkin tietää.

IS TV-LEHTI: Ja mikä se paikka on? ”

– Altain vuoristo Kaakkois-Venäjällä on silkkaa ihmettä tällaiselle tasamaan pojalle, jolle Messiläkin on huippujen huippu. Turkoosit järvet eivät jäädy edes 30 asteen pakkasella, ja koko alueessa on taikaa. Luonto yhdistää seudun ihmisiä, joita on jokaisesta uskontokunnasta: kaikilla on sama talvi, josta selviytyä, näyttelijä Ville Haapasalo kuvailee.

Altai 30 päivässä on Haapasalon ”30 päivässä” -teeman seitsemäs sarja. Alue näyttäytyy elämyskohteena, jonne ei kuitenkaan ole aivan helppo mennä. Telengit-intiaaneja, muumioprinsessoja, shamaaneja...

– Suomessa Altaita ei juuri tunneta, mutta Venäjällä kaikilla on tästä mielipide, vaikka he eivät olisi siellä edes käyneet. Alueelle voi matkustaa, mutta vuoristoon pääseminen on haastavaa. Teitä ei ole, ja apuna ovat lähinnä aasit ja helikopteri, Haapasalo kertoo.

Altai sijaitsee Venäjän, Kazakstanin, Kiinan ja Mongolian välissä. 30 päivän aikana Ville tiimeineen matkustaa kaikkien näiden maiden vuoristossa, paitsi Kiinan. Seikkailuista syntyi yhdeksän uutta jaksoa.

Alueella turismi on pääelinkeino, ja erityisesti viime vuosina ekohenkinen kohde on löydetty. Altailla kiipeillään, lasketaan koskia, kylvetään, vaelletaan, harjoitetaan luonnonlääketiedettä ja taiteillaan.

– Altain erikoinen energia houkuttelee puoleensa. Ihmiset saapuvat kerran ja jäävät jumiin. Olen tavannut taidemaalareita, jotka ovat 30 vuotta maalanneet samaa vuorenhuippua. Moni jättää suoritusarjen ja valitsee yksinkertaisen ja luonnonläheisen elämäntyylin.

Tervemenoa muutkin Venäjälle

Haapasalo on huomannut, että hänen ohjelmiensa myötä katsojat todella ovat lähteneet tutkimaan uusia seutuja.

– On aina ilo kuulla palautetta. Kun lensin Georgiaan, oli koneessa iso kasa Suomi-äijiä, jotka kiittelivät, että ennen sarjaani heillä ei ollut hajuakaan, mikä koko Georgia on.

– En ole koskaan väittänyt, että Venäjällä asiat olisivat hyvin, mutta siellä on paljon hyvää. Jos saan ennakkoluuloja hieman lievennettyä, olen tyytyväinen. Minulle on esimerkiksi Ranskassa ihmetelty, että voiko siellä Venäjällä kävellä kadulla noin vain kuka tahansa.

Haapasalo on aina keskittynyt tarinoihin ja ihmisiin. Näitä kohtaamisia painotetaan myös Altai-jaksoissa.

– Mikä vain asia saa sielun, kun mukana on ihminen siitä kertomassa. Tilanteet elävät, autokuskit antavat vinkkejä, reitti vie usein täysin tuntemattomaan. Jos olemme menossa katsomaan laulavaa hevosta, saattaa paikalta löytyä vain mykkä kissa. Sitten mietitään, että mitäs nyt.

– Omia haasteen paikkoja on aina ja ikuisesti helikopteri. Vaikka olen jo 25 vuotta istunut sen vispaimen kyydissä, se pelottaa yhä. Kerran kuskina oli kokenut sotalentäjä, joka päätti näyttää, kuinka kopteri nuolee vuoren seinää. Siinä ei uskaltanut edes huitaista kuonoon.

”Ihmisiltä puuttuu unelma, valtava haave päästä jonnekin.”

Matkustaminen on Villelle täyttä työtä, jota vapaa-ajalla ei harrasteta.

– Joka matkalla mietin, että tämä on se viimeinen. Kun on hytkynyt sotilaskuorma-auton lavalla kivikossa loputtoman kauan ja huomaa, että on kulunut 8 minuuttia, tajuaa, että on tämä aika raskasta. Mutta sitten menee kuukausi ja taas miettii, että pitäisikös. Vai pitäisikö antaa homma jo jollekin nuoremmalle.

Perhe ja tiikerit ovat tärkeitä

Matkailusta Haapasalolla on kriittisiäkin mielipiteitä.

– Minusta kohteet ovat nykyään liian helposti saavutettavissa. Ihmisiltä puuttuu unelma, valtava haave päästä jonnekin, koska matkailu on jo niin arkipäiväistä.

Työrintamalla on taas hiljaisten vuosien jälkeen alkanut olla uutta vipinää, ja jämähtäneiden elokuvaprojektien tuottajat ovat soitelleet Haapasalolle toinen toisensa jälkeen.

– Työtilanne on nykyään hyvä. Vastapainona vapaa-ajalla keskityn perheeseen, nostelen verkkoja mökillä ja suojelen Amurin tiikereitä.

Altai 30 päivässä, Yle Teema & Fem ke klo 21.00