Vaikka kannabis olisi laillista, Jouni saattaisi silti kasvattaa itse. "Oman maan sato on parasta."
Tarvitaan kasvulannoitetta, kukintalannoitetta, veden happamuutta säätävää juttua ja vähän muutakin.
Kiinnijäämisen riskin lisäksi Jounia huolestuttaa komeron paloturvallisuus. "Olen siivonnut täältä kaiken palavan materiaalin pois. Mutta aina kun on amatöörit asialla, saattaa sattua."
Postikortti kaverilta toimii kyhärinä.

Jouni on kannabiksen kotikasvattaja, Amanda ja Hannes sen viihdekäyttäjiä. Heidän toimintansa on laitonta, mutta yhä yleisempää.

Ihan selvästi sinkkumiehen asunto. Sellaista siistiä ja ­kodikasta tyyppiä: räsymattoja, kukkia ikkunalaudalla, Iittalan teemukit. Olohuoneessa on paljon soittimia ja vinyylilevyjä. Ei täällä muuten ­mitään ihmeempää näy. Paitsi onko tuo vähän epäilyttävän näköinen tuo sähköjohto, joka kiemurtelee pitkin lattiaa keittiöstä eteiseen ja oven alta siivouskomeroon? Mitäs siellä komerossa oikein... aah! Siellä valaistaan viherkasveja.

Kasvattaja kasvattaa

Terhakoita, terveen vihreitä. Ne näyttävät vähän nokkosilta. Niiden isäntä on kolmekymppinen Jouni, jolla on ystävällinen hymy, pitkä tukka ja jämäkkä kättely. Hän sutsuttelee kukkasiaan suihkepullolla ja juttelee viherpeukaloiden juttuja: kraanaveden pH-arvosta, mullanvaihtoasioista ja sen sellaisesta. Jouni on yksi Suomen noin 20 000 kannabiksen kotikasvattajasta, ja hänen kymmenen taintaan saavat hellää hoitoa.

Hamppu ei ole aivan helppohoitoisimpia huonekasveja. Jos sen haluaa saada tuottamaan päihdyttäviä kukkia, täytyy pitää huolta, että kasvattaa vain naaraspuolisia yksilöitä. Valoa pitää tulla oikea tuntimäärä vuorokaudessa. On tiedettävä, milloin on paras aika ottaa pistokkaat ja milloin vaihdetaan kasvu­lannoite kukintalannoitteeseen.

Jouni tietää ja niin tietävät monet muutkin: kannabiksenkasvatus on yleistynyt 2000-luvulla. Jos Suomessa näkee sauhuavan marihuanasätkän, se sisältää juuri tällaista, suomalaisen miehen ­komerossaan kasvattamaa kannabista. Nimenomaan miehen.

– Tämä on äijäharrastus. Siinä on käynyt kuten miehille aina, kun he innostuvat jostain: he alkavat hifistellä. Sama juttu kuin kokkauksen tai chilinkasvatuksen kanssa. Suomalaista kukkaa kasvatetaan pienimuotoisesti, rakkaudella ja hifistellen, Jouni nauraa.

Hän itse aloitti kasvattamisen parikymppisenä kommuunissa, jossa yksi kämppiksistä oli ollut töissä kasvatustarvikekaupassa. Kämppis jakoi tietoa, netistä löytyi lisää, valot ja ilmanvaihtolaitteet sai kaupasta, ulkomailta tilattiin siemeniä, ja siitä se sitten lähti.

Nyt kukkimistaan aloitteleva sato valmistuu lähiviikkoina. Siitä riittää omaan käyttöön ja vähän kavereille. Puuha näyttää kyllä leppoisalta, mutta onhan meillä tässä ongelma. Jouni nimittäin syyllistyy parhaillaan huumausaine­rikokseen.

Jos putkimies tulisi jonain päivänä yleisavaimilla sisään ja kurkistaisi kaappiin, puutarhaharrastuksesta voisi tulla poliisiasia.

– Seuraavaksi menettäisin työpaikkani, ja se se olisi nihkeää.

Se on päihde

Jouni on sitä mieltä, että poliisin resursseja menee hukkaan rauhallisten ihmisten viherkasveja ratsatessa.

Viranomaiset ovat kuitenkin kannabiksesta ­samaa mieltä kuin ennenkin: Suomeen ei tarvita yhtään lisää laillisia päihteitä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella pelätään, että jos kannabis laillistettaisiin, sen käyttö lisääntyisi räjähdysmäisesti ja haitat samaa tahtia.

Laillistamisen kannattajat taas puhuvat mielellään siitä, että hamppu ei ­aiheuta niin paljon terveysongelmia kuin viina. Niinkö se on?

– Molemmilla on omat haittansa. ­Alkoholi on selvästi pahempi yleiselle terveydelle, se on totta. Mutta jos puhutaan aivoista, viina ja kannabis vaikuttavat eri mekanismeilla. Vertailu on aika turhaa, kertoo A-Klinikkasäätiön yli­lääkäri Kaarlo Simojoki.

Hän selittää lisää. Alkoholi on hermomyrkky, joka liuottaa aivosoluja. Siksi alkoholistin aivot pienenevät. Kannabis toimii eri tavalla: se häiritsee aivoalueiden välistä yhteispeliä ja katkoo yhteyksiä. Kannabiksen suurkuluttajilla on vaikeuksia hahmottaa monimutkaisia ­asioita, heidän keskittymiskykynsä ja muistinsa kärsii.

– Pitkään kannabista käyttänyt saattaa tuntea itsensä erinomaiseksi. Maail­ma näyttää yksinkertaiselta, koska omat aivot eivät enää ymmärrä sen moni­mutkaisuutta.

Melkein kuin murtsikka?

Kannabis ei ole muuttunut vaarattomammaksi kuin ennenkään, mutta ­olisiko Yleinen Kannabismielipide, siinä viranomaisten ja kotikasvattajien välimaastossa, nyt lieventymässä? Maailmalla nimittäin tapahtuu: Uruguay laillisti juuri ensimmäisenä maana kannabiksen kokonaan. Yhdysvalloissa moni osavaltio sallii lääkekäytön, parissa sallitaan viihdepolttelunkin.

Suomessa mietitään, pitäisikö keksiä jokin uusi tapa suhtautua päihteeseen, koska täyskielto ei käyttöä näköjään lopeta. Kun telkkarissa järjestettiin keväällä suuri päihde­keskustelu, sen sävy oli oudon kiihkoton. Eläkkeelle jäänyt opettajatar totesi pilvenpoltosta, että "se koukuttaa samalla tavalla kuin murtomaahiihto".

Murtomaahiihto, hyvät ihmiset. ­Mitähän Eero Mäntyranta siitä miettisi? Ai niin, hän jäi kiinni amfetamiinista. No Juha Mieto sitten. Ei tykkäisi.

– Kyllä kannabis mun elinaikana vielä laillistetaan täälläkin, Jouni uskoo.

Jos näin käy, ainakin huumeriippuvaisia hoitava lääkäri olisi huolissaan. Hänelle kannabiksen eri haitat ovat tuttuja. Kaarlo Simojoen mukaan erityisesti teineistä kannattaa olla huolissaan.

– Kannabis vaikuttaa kasvuikäisen aivoihin pahasti – ja siitä on tutkimustietoa. Se sotkee aivosolujen kehittymistä. Säännöllinen käyttö näkyy älykkyydessä ja koulumenestyksessä nopeasti.

Lisää huolestuttavaa tutkimustietoa liittyy kannabiksen ja skitsofrenian ­yhteyteen. Kannabiksen polttaminen, varsinkin alle 16-vuotiaana, lisää riskiä skitsofrenian puhkeamiseen. Läheskään kaikki ne, joilla on perinnöllinen alttius, eivät sairastu. Mutta jos sattuu sairastumaan, elämä muuttuu kerralla.

Flow-tilaa ja ahdistuksen purkua

Kannabista kasvattava Jouni väittää, että ihmiset yllättyisivät, jos tietäisivät, miten suuri osa heidän kuuntelemastaan musiikista tai vaikka tv-viihteestä tehdään pilvessä.

– Minua se auttaa saavuttamaan soittaessa flow-tilan. Lisäksi se vähentää arkiahdistusta: saa työasiat pois mielestä ja voi keskittyä olennaiseen.

Muusikot genrerajoista riippumatta ovat Jounin mukaan kovia pössyttelijöitä. Paitsi ehkä heviväki pitäytyy viinassa. Jounille musiikki on harrastus, päivätyö on muulta alalta. Ihan haastavaa ja kiinnostavaa, mutta ei elämäntehtävä.

– Kasvattajapiireissä on sitäkin ­porukkaa, joka elää sossun varassa. Mutta mä en enää tässä iässä halua syödä pelkkiä nuudeleita.

Jounilla on paljon myös sellaisia kavereita, jotka eivät polta pilveä. Lisäksi hän tuntee ihmisiä, joiden keskushermostoa kannabis on tylsyttänyt. Hän on itsekin huomannut, että polttelusta tulee helposti tapa. Täytyy tarkkailla itseään, jotta pysyy kohtuudessa.

– Hampussa on se huono puoli, että sen käytöstä puuttuu sosiaalinen koodi. Viinan kanssa on kaikille selvää, mikä on kohtuukäyttöä – että joka päivä ei ole tervettä juoda. Mä poltan melkein päivittäin yhden jointin.

Jounin työt ja ihmissuhteet sujuvat ja elämä tuntuu mielekkäältä, joten Jouni on päättänyt olla tekemättä asiasta ­ongelmaa. Jos kannabiksen säännöllinen käyttö jossain näkyy, niin silmissä.

– Ne punoittavat vähän. Siitä sen ehkä huomaa.

Lauantaikantsut

– Vitsit ovat hauskempia. Karkit maistuvat paremmilta!

– Leffoista saa enemmän irti.

Tervetuloa toiseen rikollisuuden ­pesäkkeeseen, pienehköön yksiöön Helsingin kantakaupungissa. Täällä asuu nuoripari, joka juuri koettaa sanallistaa kannabiksen vaikutuksia. Amanda ja Hannes syyllistyvät lauantai-iltana hallussapito- ja käyttörikokseen. He ostavat silloin tällöin kannabista kaveriltaan.

– En ajattele olevani huumeidenkäyttäjä tai rikollinen, Amanda sanoo.

Hän on vastavalmistunut ekonomi, Hannes opiskelee yliopistolla. He ovat molemmat  vähän yli parikymppisiä eli sitä ikäluokkaa, jonka ei ole ollut pakko opetella juomaan keskiolutta. On ollut muitakin päihdevaihtoehtoja: karpalolonkero, vadelmasiideri, skumppa... ja miedot huumeet. Amandan ja Hanneksen ikäisistä suomalaisista melkein neljä­kymmentä prosenttia on kokeillut kannabista.

Heidänkin aikanaan oli koulussa huumevalistusta, jossa raitistunut ex-käyttäjä, yleensä Riitta tai Paula, kertoi kokemuksistaan. Valistus upposi hedelmälliseen maaperään. Hannes muistaa ­olleensa teininä jyrkän päihteidenvastainen, kuten muutkin koulukaverit.

– Meidän yläasteella tiedettiin, missä kannabista liikkuu, mutta huumeita ­paheksuttiin. Lukiossa sitten kokeilin – yhden kaverin vana­vedessä, joka ei välittänyt ympäristön paineista.

Amandalla taas oli 16-vuotiaana ­yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut ystävä, jota hän katsoi ylöspäin. Haluut säkin, ystävä kysyi yhtenä iltana. Joo! ­sanoi Amanda.

Yrttinen, hiukan pistävä

Hannes ottaa kirjoituspöydän toiseksi alimmasta laatikosta taitetun posti­kortin.

– Tää on kyhäri. Tällä kyhätään, hän sanoo ja ripottelee vähän kuivattua ­marihuanaa postikortin taitteeseen.

Seuraavaksi tyhjennetään tupakka ja sekoitetaan sitä kannabiksen sekaan. Sitten... No ei tätä tarvitse ­kenenkään tietää, tämä on laitonta! Lopputuotetta kuitenkin poltetaan, tai hiisataan, tai blaadataan, vuorotellen. Alan sanasto on vaihtelevaa jo laittomuudenkin takia.

– En mä ainakaan halua kirjoittaa tekstarissa suoraan pilvestä. Puhun vaikka yrteistä tai luonnon hyvästä... Mielikuvitus on rajana, Amanda kommentoi.

Pilveä voi polttaa sisällä asunnossa, sen haju ei pinty tupakan tavoin vaatteisiin. Se tuoksuu kyllä voimakkaalle. Ei makealle, ei tupakalle, jollekin muulle...

– Pistävälle. Sille ensimmäiselle tuoksulle, mikä tulee, kun avaa Corona-­oluen! Mun mielestä vähän muoville. Ja basilikalle, Amanda kuvailee.

Ehkä myös vähän siltä kuin kiukaalle pudonnut koivunlehti. Kyllä sen tunnistaa.

Lain toisella puolella

Noh. Miksi mitään ei tapahdu? Kumpikaan seurattavista kohteista ei huoju eikä sammalla.

– Ei tästä mene sekaisin samalla ­tavalla kuin viinasta. Se vaikuttaa enemmän niin, että aistit terävöityvät, he kertovat.

Alkoholille on pariskunnan mukaan edelleen käyttöä: se on sosiaalisten tilanteiden juttu. Pilvessä ei tutustu uusiin ihmisiin vaan kääntyy enemmän sisäänpäin. Siksi he käyttävät kannabista koti-iltoina, keikkoja kuunnellessaan, leffaa katsellessaan.

Heidän kavereistaan noin puolet polttaa silloin tällöin marihuanaa. Kaikkia ei kiinnosta. Kaikki eivät uskalla. Toiset ovat kokeilleet eivätkä tykänneet. Eivät kaikki tutut käytä alkoholiakaan.

– Mitä enemmän asiasta ottaa selvää, sitä vaikeampaa on vastustaa kannabiksen laillistamista, Amanda pohtii.

Hannes empii.

– Kyllä mä ymmärrän, että se halutaan pitää laittomana. Suomessa ollaan pulassa viinankin kanssa, ja on turha väittää, etteikö kannabis olisi joillekin ongelma. On niitä tyyppejä, joiden sosiaa­linen elämä kärsii.

Amandan ja Hanneksen tutuissakin on ihmisiä, joille kannabis on ongelma. Heille se on lähinnä käytännön ongelma: he ovat jääneet festareilla kiinni jointti kädessä ja saaneet rikosrekisteriinsä
H-merkinnän. Merkintä säilyy rekisterissä ikuisesti ja tulee vastaan töitä hakiessa.

Entä jos?

– Jos kannabis olisi laillista, valtio saisi siitä verotuloja. Mun mielestä ne kannattaisi ottaa, toteaa Amanda.

Jos hamppu tosiaan olisi laillista, ­moni asia muuttuisi. Kasvatus siirtyisi Jounin siivouskomerosta isompiin ­ympyröihin. Käyttäjiä olisi varmasti monta kertaa enemmän kuin nyt. Olisiko sitten vastaavasti vähemmän alkoholisteja ja maksakirroosia? Ei voi tietää, luultavasti ei.

Jounin kaapissa on jo voimakas, kukkaisa tuoksu: sadonkorjuu lähenee.  Hän vaihtoi äskettäin uuden aktiivihiili­suodattimen, koska rappukäytävässä alkoi tuoksahtaa. Jos kannabis olisi laillista, naapureilta ei tarvitsi suojautua ja kasvatuksesta voisi tulla laillinen elin­keino. Ei ehkä Jounille, mutta on hänkin miettinyt asiaa. Hänellä on nimittäin käytännön kokemusta siitä, miten kannabis voi toimia porttina kovempiin juttuihin: ­vakavaan puutarhainnostukseen.

– Monet kasvatuksesta innostuneet kaverit ovat hakeutuneet opiskelemaan puutarha-alaa. Olen pohtinut, että mitä tapahtuisikaan, jos yhdistettäisiin vanhojen maanviljelijöiden tietotaito siihen nuoruuden intoon, jolla Suomen komeroissa nykyään kasvatetaan hamppua? Sillähän pelastetaan vielä suomalainen maaseutu...

Haastateltavien nimet on muutettu.

Pitäisikö kannabis laillistaa?

EI

Kaarlo Simojoki, A-Klinikkasäätiön ylilääkäri

"On sillä merkitystä, että kannabis on laitonta. Laittomuus pitää meistä suuren osan kaidalla tiellä, ­vähän niin kuin nopeusrajoitus. Rajoituksen takia emme aja ylinopeutta, vaikka se olisi helppoa. Kannabiksen laittomuus helpottaa minua, kun teen työtä riippuvuutta vastaan taistelevien ihmisten kanssa – se toimii yhtenä lisäperusteena sille, miksi päihteestä kannattaa pyrkiä eroon.

Kannabis on voimakkaasti riippuvuutta aiheuttava. Aluksi voi tuntua, että se lisää luovuutta. Mutta kuten alkoholinkin kanssa, pian päihde
sotkee aivokemiat ja tarvitaan aina lisää päihdettä, jotta olo olisi edes normaali.

Kukaan ei ole kuollut kannabikseen, se on totta. Luonnontuotetta pahempi juttu ovatkin synteettiset kannabinoidit, joita tulee markkinoille koko ajan lisää. Niistä on raportoitu jo yliannostuskuolemia."

KYLLÄ

Marika Miettinen, Kannabisyhdistys

"Kannabikseen ei ole ikinä kuollut kukaan. Se on minusta hyvä vaihtoehto alkoholille. Kannabiksella on myös ­oikeasti hyödyllisiä vaikutuksia – se toimii kipulääkkeenä. Minä tutustuin pilveen ollessani au pairina Hollannissa. ­Satutin selkäni, lääkekuureista ei ollut apua, mutta marihuanaa sai ostaa laillisesti. Kokeilin mietoa lajiketta, joka rentouttaa ja auttaa saamaan unen. Se tepsi.

Poltin viimeiset kuukaudet Hollannissa asuessani säännöllisesti, mutta lopetin, kun palasin Suomeen. En kärsinyt vierotusoireista. En nykyään osta kannabista enkä kasvata sitä, koska se on laitonta. Jos kaverit tarjoavat, saatan polttaa. Mutta olen mukana Kannabisyhdistyksessä ja keräsin ensimmäisten joukossa nimiä adressiin laillistamisen puolesta.

Ihmiset luulevat, että jos kannabis olisi laillista, sitä kaupiteltaisiin heidän lapsilleen. Totuus on, että nyt alaikäisille kaupitellaan pimeillä markkinoilla ­rikollista marihuanaa, jota on saatu hiuslakalla painavammaksi ja kalliimmaksi.

Parempi ratkaisu olisi, että kannabista saisi säännellysti ostaa
kahviloista, ­kuten Amsterdamissa."

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.

Spencer Elden poseerasi Nevermind-klassikkoalbumin kannessa tasan 25 vuotta sitten. Nyt hänestä on otettu uusi kuva samanlaisissa olosuhteissa.

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta, kun Nirvanan klassikkoalbumi Nevermind julkaistiin. Kanteen ikuistettiin tuolloin neljän kuukauden ikäinen vauva, Spencer Elden. Kannen kuvasi aikoinaan Kirk Weddle, mutta nyt toinen valokuvaaja, John Chapple, on saanut houkuteltua Eldenin uudestaan veteen kuvattavaksi. New York Postissa julkaistu kuva on muuten samanlainen kuin alkuperäinen, mutta tällä kertaa Eldenillä on sortsit jalassa, eikä vedessä lillu ongenkoukussa roikkuvaa yhden dollarin seteliä.

Vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria

Elden päätyi kanteen vuonna 1991, sillä hänen vanhempansa olivat valokuvaajan ystäviä. Kuvan ottaminen kesti 15 sekuntia, ja vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria. Daily Mail haastatteli Eldeniä vuonna 2007, kun tämä oli vielä teini.

− On vähän pelottavaa, että niin moni on nähnyt minut alasti. Toisaalta on siistiä olla albumin kannessa. Minulle asia tuntuu melko normaalilta, sillä olen kasvanut tietäen olevani Nirvana-vauva, Elden kertoi lehdelle vuonna 2007.

Nykyään Elden asuu Independent-lehden mukaan Los Angelesissa ja tekee kuulemma taidetta sekä kasvattaa tomaatteja. Nirvanan jäsenet, Kurt Cobain, Dave Grohl ja Krist Novoselic, eivät aikoinaan olleet mukana kansikuvauksissa, mutta Elden ei ole myöhemminkään tavannut yhtyeen elossa olevia muusikoita Grohlia eikä Novoseliciä.

Nevermind oli aikoinaan Nirvanan läpimurtolevy ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta.

Milka Ahlroth näyttelee Irlantiin muuttanutta Julianaa draamaelokuvassa Jumissa.

IS TV-LEHTI: Eurooppalaiset, usean maan yhteistyöelokuvat ovat EU:n myötä olleet arkipäivää jo kauan. Yleä lukuun ottamatta suomalaiset ovat kuitenkin yhä vain harvoin mukana yhteistuotannoissa.

Helsinki Filmin ja irlantilaisen Ripple World Picturesin karhean realistisessa Jumissa-elokuvassa pääosassa on irlantilaisköriläs, monista brittielokuvista tuttu ja jälleen hyvän roolin tekevä Colm Meaney.

Hän näyttelee kolean tuulisille kotikonnuilleen Dubliniin palaavaa Frediä, joka asunnottomana ja työttömänä joutuu nukkumaan vanhassa autossaan. Fred tutustuu nuoreen huumeheppuun Cathaliin (Colin Morgan). Reilusta ikäerosta ja erilaisista harrastuksistaan huolimatta kaksi yksinäistä ystävystyy, ja yhdessä he löytävät uusia näkökulmia ankeaan elämäänsä.

Monista brittielokuvista tuttu Colm Meaney näyttelee Frediä, jolla on orastava romanssi Milka Ahlrothin esittämän Julianan kanssa. Kuva: Yle kuvapalvelu.
Monista brittielokuvista tuttu Colm Meaney näyttelee Frediä, jolla on orastava romanssi Milka Ahlrothin esittämän Julianan kanssa. Kuva: Yle kuvapalvelu.

Suomi-kuvaa edustaa Milka Ahlroth, joka näyttelee Irlantiin muuttanutta musiikinopettaja Julianaa. Hän törmää uimahallissa mieskaksikkoon, ja kohta ilmassa jo väreilee Julianan ja Fredin välillä pieni ja aavistuksenomainen romanssinpoikanen.

Cathalin huumevelkojen ja vaikean isäsuhteen myötä ihmissuhdedraamassa sukelletaan lopulta syviin vesiin. Elokuvan käsikirjoittajana debytoi Ciaran Creagh ja ohjaajana Darragh Byrne

Jumissa, Liv klo 21.00

Riikka Pulkkisen uutuuskirja vetoaa erityisesti heihin, joita kiinnostaa näyttelijän työ.

Aurelia on hehkutettu näyttelijälupaus. Kun hänet roolitetaan Berliiniin sijoittuvaan näytelmään, vanhemmat järkyttyvät selittämättömän paljon. Isä vannottaa tulemaan puheilleen – mutta saa ilmaisukyvyn vievän sairauskohtauksen ennen kuin ehtii kertoa asiansa.

Tästä lähes dekkarimaisesta asetelmasta alkaa Riikka Pulkkisen uusin romaani, joka kirjailijalleen tyypillisellä tavalla on matka keskelle kipeää, salattua ihmissuhdesolmua. Välillä seurataan Aureliaa, välillä ääneen päästetään minäkertojana äiti, joka on salaisuuden vartija. Sen paljastaminen ennakkoon pilaisi lukunautinnon, mutta sitä olennaisempaa onkin seurata, miten ihminen muuttuu ja kasvaa, kun saa tietää asioita, jotka muuttavat koko siihenastisen elämän.

Aurelian työtä kuvataan niin perusteellisesti, että ilman kiinnostusta se saattaa jopa puuduttaa.

Riikka Pulkkisella on aina ollut taito tasapainoilla kauniin ja lähes kliseisen ilmaisun välillä, ja siinä hän on vahvoilla nytkin. Perhesalaisuuksissa sen paremmin kuin nuoren naisen kasvutarinassakaan ei ole mitään erityisen uutta, mutta juonta kuljetetaan niin vetävästi, että lukijan on käännettävä sivuja tiheään tahtiin. Erityisen kiinnostava lukukokemus tämä on lukijalle, jota näyttelijäntyö ja rooliin uppoaminen kiinnostaa – Aurelian työtä kuvataan niin perusteellisesti, että ilman kiinnostusta se saattaa jopa puuduttaa.

Yksi romaanin päähenkilöistä on Berliini, kaupunki joka kahtia jakautuneen historiansa vuoksi sopii täydellisesti salaisuuden pitopaikaksi. Lukukokemuksen bonuksena tulee siis myös matkakuume ja ehkä hieman seikkailunhalukin.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

(Otava)