Kalamimmit ja talviaurinko: kyllä kelpaa! Kuva: Jukka Salminen
Kalamimmit ja talviaurinko: kyllä kelpaa! Kuva: Jukka Salminen

Pitäisikö sinunkin lähteä pilkille? Ei mihinkään joogaretriittiin vaan pilkille. Vielä järvet jäätyvät ja syvyyksissä elää kaloja – nyt olisi oikea aika.

Taivaanrannassa näkyy vasta vähän vaaleanpunaista, kun Pyhäjärven rannalla Vesilahdella on jo oudot sunnuntaiaamun kokoontumisajot. Autoista purkautuu ulos toppa-asuisia naisia, jotka nostavat takakontista isoja reppuja, halkoja, ahkion – ja lopuksi kairan takapenkiltä. He ovat pilkkijöitä: kiehtovaa ihmislajia, joka ei pelkää kohmeisia käsiä eikä kiemurtelevaa matoa. Ennen vanhaan heitä oli jäät väärällään, nykyään vähemmän. Uhanalaisuudestaan välittämättä, joustavin askelin he nyt astelevat jäälle, ikään kuin heidän mielissään siintäisi selkeä päämäärä. Seuratkaamme heitä.



#Kalamimmit

– Eiks se niin mene, että viisi senttiä paksu jää kantaa ihmisen ja puolitoistasenttinen kantaa pilkkijän? Saija Korhonen kysyy kävellessään.

No ei vaineskaan: tämä seurue menee jäälle vasta, kun siellä näkyy autonrenkaiden jälkiä. Saija sitä paitsi tuntee lapsuutensa kotijärven vaaranpaikat ja kalapaikat.

Lyhyen matkan päässä saaren vieressä on matalikko, jossa jään alla odottelee ehkä ahvenparvi. Saija, Maikku, Sini ja Jenni laskevat reput jäälle ja alkavat kairata. Kun jaksaa vähän aikaa vääntää, terä solahtaa jään läpi, ja pian kuuluu ihana veden ja jäähileiden lossahdus.

Saija on käynyt pienestä asti pilkillä perheen kanssa, mutta naisporukassa kalastus on uudempi juttu. Kalamimmit asuvat kaikki täällä päin: Saija tuntee Sinin lapsuudestaan, Maikku ja Sini tuntevat siitä, että Maikun nykyinen mies on Sinin eksä, Jenni taas on Saijan veljen avovaimo. Pontimena omiin kalareissuihin toimi kateus.

– Me huomattiin, että oltiin aina kotona lapsenvahteina, kun miehet lähtivät viettämään päivää järvelle. Siihen piti saada muutos.

Naiset päättivät haastaa miehet äijäkalastuksen ydinalueella, vetouistelussa. He ilmoittautuivat saman tien Suomen suurimpaan uistelukisaan Tappajahaukeen. Aluksi piti vain opetella pari pikkujuttua, kuten vetouistelu.

– Käytiin me kerran reenaamassa. Ei arvattu, että se olisi niin hauskaa! Mennä moottoriveneellä ja odotella isoa kalaa.

Avaintekijä onnistumisessa oli se, että Jenni osasi jo valmiiksi uistella ja opettaa muitakin.

– Miehet tykkäävät kyllä selittää, mutta nainen osaa neuvoa toista naista niin, että siitä ymmärtääkin. Oltiinhan me oltu ukkojen mukana veneessä, mutta ei saatu ikinä tehdä mitään, Saija selittää.

Naiset sijoittuivat aloittelijoiksi hyvin: yli kolmensadan veneen joukossa sijalle 123. Kilpailuvietti alkoi voimistua. Ja kun kisan ainoalle naisjoukkueelle tuli sponsoritarjouksiakin, teki mieli jatkaa. Nykyään Kalamimmit bloggaavat ja kalastavat aina, kun ehtivät. Pilkkikisoissa ei ole ainakaan vielä käyty, vaikka joukkueella on talvikalastukseen sopivat #Kalamimmit-pipot.



Mitä affen miettii

He istuvat pilkkijakkaroillaan, kukin katsoo omaa onkeaan. Hiukan tuulee. Sini vaihtaa ongen toiseen, jos söisi paremmin.

Pilkkiminen on mukavan helppoa ja halpaa hupia. Ongen saa kympillä, vieheet ja toukat toisella, kaira kannattaa aluksi lainata. Paitsi saa tähänkin satsata, jos haluaa. Naisilla näyttää olevan apunaan kaikuluotain, jolla näkee kalaparvien paikat ja veden syvyyden. Toisen kairan päässä jöpöttää akkuporakone, ettei tarvitse käsillä vääntää. Jokaisella on useampi onki, joissa on erimalliset vieheet – ei ole pakko alkaa kesken kalastuksen näprätä pikkuosien kanssa, voi vain vaihtaa onkea.

– Ehkä hauskin hetki on ihan alku – sehän tulee nopeasti se ensimmäinen nykäisy, jos on tullakseen, Jenni sanoo.

Ei nykäise vielä, ei. Hetki odotellaan. Ei sen niin väliä, jos saalis jää välillä pieneksi. Tässä ei edes tavoitella mitään jättivonkaleita vaan pannulle sopivia ahvenia.

– Tärkeämpää kuin saada hirmu saalis on nauttia: tämä on meidän omaa aikaa, yhdessäoloa, ja onhan siinä aina se jännitys. Pilkkimistä voi hyvin harrastaa lastenkin kanssa, se on sitten vain vähän eri juttu.

Jäällä on hiljaista. Mitähän ahvenet miettivät alapuolellamme? Niiden sielunelämästä ei ota selvää: joskus ne iskevät heti kiinni, joskus eivät millään, vaikka kaikuluotaimella näkyy, että siinä ne ovat. Joskus niitä saa perinteisellä pystypilkillä, joskus trendikkäällä karvaperseellä…

– APUA!

Nyt on Maikulla selvästi kala. Hän on Kalamimmeistä se, joka ei mielellään koske toukkiin eikä kaloihin, mutta onhan kalastamisessa paljon muitakin puolia. Ja onneksi on kavereita, jotka auttavat: Jenni menee auttamaan ja huutaa ohjeita jo mennessään – siima nopeasti ylös nyt! Ahven, pienehkö mutta sopiva.

Hetkinen, sehän pitää tappaakin?

– Niin, no tosta kun kopauttaa vaikka sohjokauhalla silmien väliin – kops – niin kyllä se siitä taintuu.

Lähes taivaallista

Mikä on parasta Suomessa? No pilkkiminen! Ainakin jos ulkomaisilta matkabloggareilta kysytään. ”Finnish meditation”, sanoo Matkailunedistämiskeskuskin, ja taitaa olla oikeassa. Pilkkimisellä suomalaismiehet ovat hoitaneet pääkoppaansa jo vuosikymmeniä, paljon ennen kuin kukaan keksi mindfulnessin.

Ehkä vanhalla kunnon pilkkimisellä on vielä rahkeita uudeksi trendilajiksi: siinä on oikeanlaista juurevuutta, muodikasta hiljentymistä, sopivasti pelillisyyttä ja bonuksena mahdollisuus terveelliseen, itse pyydystettyyn ateriaan. Lisäksi se on mukavaakin.

– Kyllä tässä on ihmisen hyvä, miettii Jenni.

Tämän järven selällä on niin paljon tyhjää pilkkitilaa, että vaikuttaa siltä kuin suomalaiset eivät aivan uskoisi lajin mahdollisuuksiin. Toisaalta, Facebookissa on vireitä pilkkiryhmiä: Pilkkihullut, Pilkkihullut Oulu, Pilkkihullut ilman v*ttumaisia ylläpitäjiä, Vastuulliset pilkkijät, Kala-akat… Kyllä heitä selvästi on. He postaavat aktiivisesti kuvia kaloista (”tällaisia nousi tänään Puruvedeltä pystypilkillä, mahtavat on kelit”) ja jakavat vinkkejä (”vanhasta makuupussista saa hyvän pilkkihaalarin”).

Muutaman sadan metrin päässä näkyy kaksi tummaa hahmoa, jotka osoittautuvat pitkän linjan pilkkimiehiksi. Heitä ei väen vähyys jäällä ihmetytä.

– Hitaat hämäläiset tulevat sitten, kun kevätaurinko paistaa, sanoo Jan Luoko.

Kevätjäillä on mainioiden pilkkisaaliiden mahdollisuudet, mutta on nytkin. Made olisi juuri nyt otollaan – täytyisi vain miettiä, millä välineellä sen saisi. Perinteiset menetelmät kiellettiin viime vuonna.

– Matikoita on pyydetty sellaisilla vieheillä, jotka ovat voineet tehdä aika pahaa jälkeä, mennä eläinrääkkäyksen puolelle, Luoko kertoo.

Pilkkimiseen liittyy paljon kaikkea, mitä kokenut kalamies tietää: oikeat paikat, oikeat hetket, oikeat välineet. Mutta ahvenen sielunelämää Luokokaan ei tunne. Se on selvää, että odottamalla se ei ala nykiä – siksi pilkkijät vaihtavat paikkaa, jos ei ensimmäisessä pian nappaa. Ahven tylsistyy.

– Mutta onko se valon määrä vai mikä siihen vaikuttaa, ei noista tiedä. Jos haukia haluaisi, pitäisi melkein käydä illalla tekemässä reikä. Kun aamuauringon säteet osuvat avantoon, hauki on siinä odottamassa. Se on sellainen.

Luoko on pilkkinyt ikänsä. Hän muistaa, että 1970-80-luvuilla pilkkikisoissa oli tuhansia ihmisiä. Nyt harrastus ei ole enää niin suosittu. Onhan tässä hankalia juttuja: käsiä alkaa paleltaa, tuuli käy poskiin, ei tarkene kosketella älypuhelinta, jalkojakin paleltaa, kalaa ei tule, jos tulee, se pitäisi suomustaa ja käsitellä. Luoko ei ehkä ole huomannut varjopuolia.

– On tämä lähes taivaallista, hän sanoo ja panee tupakaksi.

Varo heikkoja jäitä

Kylmä kangistaa yllättävän nopeasti. Jo pari tuntia järven jäällä väärissä kengissä meinaa kangistaa, mutta entäs jos putoaisi jäihin? Jan Luoko on kokeillut sitäkin.

– Kyllä se on kylmää. Mutta vaatteet kelluttavat aluksi: ensimmäinen pomppu heti putoamisen jälkeen tuo sen verran ylös, että saa tuurilla jään reunasta kiinni ja itsensä ylös.

Luokon mielestä on vaikea antaa ohjetta, minkä paksuinen jää kantaa varmasti. Jäätä pitää tutkia pitkin matkaa – ei auta, että sitä on viisi senttiä yhdessä kohdassa, vähän matkan päässä voi olla vajaa sentti. Oman kokemuksen varaan ei kannata laskea.

– Minäkin putosin mökkirannassa – liian tuttu paikka, en ollut varuillani. Kokemus tylsyttää, sen takia vanhoja ukkoja aina hukkuu syysjäillä.

Tuleekohan näitä talvia enää montaa, jolloin Etelä-Suomessa voi jäällä hiihtää, luistella ja tuijottaa pieniä, itse porattuja reikiä? Kalamimmejä se mietityttää.

– Kyllä mua pelottaa ilmastonmuutos. Ja turhauttaa, kun tuntuu , että omilla valinnoilla on niin pieni merkitys, vaikka ne ovat ainoa tapa vaikuttaa, Saija sanoo.

”Älä pääkköstele”

Jos joku luuli, että pilkkimuija voi nyhertää pilkkiensä kanssa kaukana maailman melskeestä, hän on väärässä. Tälläkin alalla kuohuu, ja isoin kiista koskee isoja kaloja. Pilkkijän unelmasaalis on jättiläishauki, mutta saako sellaisen paistaa pannulla? Kalamimmien mielestä ei. Iso petokala pitäisi päästää takaisin veteen, jatkamaan sukua, syömään pikkukaloja ja pitämään järven ekosysteemistä huolta. Tässä ollaan kuitenkin huvikseen kalassa eikä hengenpitimiksi.

– Yli kymmenkiloinen hauki on elänyt järvessään ehkä jopa kolmekymmentä vuotta. Se on aikamoinen kohtaaminen, kun sellainen katsoo avannosta. Hauki on vieläkin aliarvostettu kala, naiset miettivät.

Kalamimmit haluaisivat siis alamitan lisäksi kalastuslakiin ylämitan, mutta moni muu ei halua. Suhtautuminen asiaan on sukupolvikysymys, ja vähän maantieteellinenkin: mitä pohjoisempana tai kauempana kaupungeista, sitä vähemmän kiinnostaa vastuullinen kalastus. Tai pääkköstely, kuten sitä myös kutsutaan. Kalastusaktivisti-näyttelijä Jasper Pääkkönen on näköjään puolustanut lohia sen verran tehokkaasti, että pääsee pian Nykysuomen sanakirjaan.

Pilkkihullut-ryhmän säännöissä sanotaan, että kaverin saaliskuvan alla ei saa alkaa keskustella kalastuksen etiikasta. Keskustelu kuumenee nopeasti, kun on intohimoinen harrastus kyseessä.

– Missä siitä sitten puhutaan, jos ei siellä? Tämä on musta sellainen asia, jossa vanhemmat voisivat oppia nuoremmilta. ’Älä pääkköstele’, voi morjens, Jenni sanoo.



Eväät!

Pilkkireissun kohokohta, eväiden syönti, alkaa olla käsillä. Saija on tehnyt nuotion ja loihtinut pakastimensa sisällöstä folionyytit hiillokselle paistumaan. Kahvin kanssa on mummun tekemää mustikkapiirakkaa.

– Mustikkapiirakka on kyllä poikkeus, normaalisti meillä on mutakakkua. Se on mun bravuuri, tasan 18 minuuttia uunissa, niin tulee täydellistä.

Seurue hiljentyy ahven-kasvis-feta-annostensa äärelle, makkarat pannaan kuumenemaan.

– Tässä kohdassa tää poikkeaa aika paljon miesten pilkkireissusta. He olisivat kolmessa tunnissa tehneet sata reikää, vaihtaneet viiden minuutin välein paikkaa ja menneet jo monen kilometrin päähän.

Miehet saavat kuulemma paremmin saalista, mutta saavatko he hetkestä yhtä paljon irti? Kahvin jälkeen päätetään kasata tavarat ja lähteä kotiin. Saldoksi jäi viisi porattua reikää, neljä pientä ahventa Saijalle kokattavaksi, vähän palelevat sormet, kylläinen ja reipas olo. Ei tarvitse miettiä, miten jättiläishauki saataisiin ehjänä takaisin avantoon – mutta ehkä ensi kerralla.

– Kesällä viimeistään isot kalat, naiset lupaavat.

Riitta ryhtyi 80-luvulla seksityöhön melkein sattumalta. Hän luopui työstään oikeusjutun jälkeen.

Millä tavalla seksi ja seksuaalisuus ovat näkyneet Suomen historiassa?

Varsin monella tavalla.

Tämä selviää Ylen uudesta neliosaisesta Seksi-Suomen historia -dokumenttisarjasta, joka esitetään TV1:llä syyskuussa.

Dokumentissa seksin historiasta Suomessa puhuvat monet eri ihmiset. Ääneen pääsevät niin viranomaiset ja papit kuin he, jotka ovat tehneet seksistä itselleen tulonlähteen.

Yksi haastatelluista on 80-luvulla seksityötä tehnyt Riitta. Sarjan toisessa osassa hän kertoo tarinansa. Riitta kertoo päätyneensä seksityöntekijäksi oikeastaan sattumalta.

– Olin vähän yli 20-vuotias ja kävelin Helsingin keskustassa. Eräs mies ehdotti minulle, että jos lähden hänen kanssaan, hän maksaa minulle seksistä. Ja niin siinä sitten kävi, Riitta kertoo dokumentissa.

Kelpo tienestit rankasta työstä

Aluksi Riitta haki itselleen asiakkaita esimerkiksi miestenlehtien ja Helsingin Sanomien ilmoituspalstoilla. Niihin hän kirjoitti: ”Kaunis nainen etsii mukavaa herraseuraa vaikka päiväkahvien merkeissä.”

Parhaina aikoina Riitta nettosi kohtuullisesti. Tienestit saattoivat nousta yli 10 000 markkaan kuukaudessa. 80-luvulla naisten keskipalkka oli noin 121 000 markkaa, joten hänen palkkansa oli varsin mukiinmenevä.

Aluksi Riitta haki itselleen asiakkaita miestenlehtien ja Helsingin Sanomien ilmoituspalstoilla.

– Aika paljon laitoin säästöön ja hankin kaikenlaista. Kävin joskus matkoilla vähän rentoutumassa, koska työ oli aika raskasta, Riitta kertoo.

80-luvun seksityöntekijöiden palkat eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna joihinkin nykypäivän prostituoituihin. Vuonna 2015 Yle Kioskin haastattelema Katja kertoi elävänsä parhaimmillaan yhden illan tienesteillä pari viikkoa.

– Tulotaso ylittää monetkin korkeakoulutetut ammatit, Katja kertoi.

Apuna kaupoissa

Dokumentissa kerrotaan, että 80-luvun Suomessa seksityöntekijät liittyivät oleellisesti myös yritysmaailmaan. Prostituoituja kutsuttiin usein firmojen kekkereihin, joissa heidän tehtävänään oli piristää railakkaita juhlia.

Heidän tehtävänään oli myös auttaa yrityskaupoissa. Heidät saatettiin pyytää paikalle, jotta kaupanteko sujuisi liukkaammin. Myös Riitta kertoo osallistuneensa yritysmaailman juhliin:

– Hotelleissa kävin jonkun verran, ja firmojen tilaisuuksissa. Pikkujouluissa ja semmoisissa olin mukana. Silloin saatoin hoitaa illassa 1–2 asiakasta.

Työ loppui tuomioon

80-luvun Suomessa prostituoitujen asema oli kehno. Heidän toimintaansa sääteli hyvin tiukka irtolaislaki, jonka tarkoituksena oli kitkeä prostituutio yhteiskunnasta.

”Minulle tuli maksettavaksi noin 500 000 markkaa viiden vuoden ajalta veroa korotuksineen.”

Vuonna 1982 huoltopoliisi syytti myös Riittaa ja puolta tusinaa hänen kollegaansa parituksesta ja veronkierrosta. Riitta joutui oikeuteen ja hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen sekä veromätkyihin.

– Kotiin alkoi tippua lappuja, ja minulle tuli maksettavaksi noin 500 000 markkaa viiden vuoden ajalta veroa korotuksineen. En pystynyt sellaisia maksamaan, Riitta kertoo.

Tapahtumien jälkeen Riitta luopui työstään seksityöntekijänä.

– Minä vähän pelästyin tapahtuneesta. En sen [tuomion] jälkeen juurikaan mitään tuollaista enää tehnyt. Hankin ammatin ja menin normaalitöihin, Riitta kertoo. 

Seksi-Suomen Historia nähdään Yle TV1:llä tiistaisin 5.–26.9.2017 klo 20.00. Sarja on myös nähtävissä Yle Areenassa. 

Koomikko aiheutti pienen somekohun jakamalla meemin Magic Johnsonin ja Samuel L. Jacksonin harmittomasta kuvasta. Ironia ei auennut kaikille.

”Sam ja minä chillasimme penkillä eilen Forte dei Marmissa, Italiassa. Fanit jonottivat ottaakseen kuvia kanssamme.”

Näin entinen huippukoripalloilija Earvin ”Magic” Johnson twiittasi, kun hän vieraili elokuun puolessa välissä Italian Toscanassa. Samalla hän julkaisi shoppailureissunsa päätteeksi kuvan, jossa hän istui rennosti puupenkillä näyttelijä Samuel L. Jacksonin kanssa. Prada- ja Louis Vuitton logot vilkkuivat miesten ostoskasseissa, ja molemmilla oli kuvassa leveähkö hymy.

Johnsonin julkaisema Twitter-kuva alkoi pian elämää omaa elämäänsä, koska italialaiset eivät tunnistaneet julkkiskaksikkoa, kertoo Independent-lehti.

Jotkut italialaiset nimittäin luulivat, että kyseessä on kaksi maahanmuuttajaa – joilla on äärettömän paljon rahaa shoppailuun. Ja kaiken kustantaa tietenkin Italian valtio.

Koomikko Luca Bottura käytti yhtä kuvaa meeminä ja jakoi sen Facebookissa. Hän kirjoitti kuvan yhteyteen muun muassa: ”Valtion varoja Forte dei Marmissa… he tekevät ostoksia Pradan liikkeessä päivittäisellä 35 eurollaan.”

Bottura myös pyysi seuraajiaan jakamaan kuvan, jos he ovat raivostuneita. Telegraphin mukaan Bottura väittää nettimeeminsä tarkoituksen olleen ironinen – mutta moni ymmärsi Botturan sanoman väärin ja lähti levittämään kuvaa ”shoppailevista maahanmuuttajista”.

Facebook-kommentoijat ilmaisivat Botturan kuvan yhteyteen muun muassa ”häpeää” ja ”inhoa”, jota he kokivat –  ja luulivat kuvassa olevan kaksi maahanmuuttajaa, jotka istuskelevat penkillä ökyostoksiensa kanssa.

Kuvaa on jaettu tuhansia kertoja, Bottura kertoi myöhemmin Facebookissa ja analysoi samalla kuvan aiheuttamia reaktioita:

– 40 prosenttia ihmisistä ymmärsi provosointini, 30 prosenttia oli raivoissaan ja 20 prosenttia oli sitä mieltä, että se oli rasistinen meemi ja että en tunnistanut Samuel Jacksonia ja Earvin 'Magic' Johnsonia (en paljasta loppua kymmentä prosenttia).

Monet ovat pitäneet Maria Veitolan Instagram-päivitystä esimiestyön rankkuudesta tärkeänä. Jotkut ovat kuitenkin ihan toista mieltä. 

Radio Helsingin sisältöjohtajana työskentelevä Maria Veitola, 44, kertoi eilen Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Maria kertoi, että hänen voimansa ovat viime aikoina huvenneet oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä, jotka sanovat: ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Maria kirjoitti eilen.

Instagram-päivityksessään Maria kertoi kärsineensä jopa fyysisistä oireista. Hän kuvaili olleensa paniikkihäiriön reunalla.

Lue lisää täältä: Maria Veitola puhuu esimiestyönsä raskaudesta: ”On kamalaa menettää elämänhallinta siksi, että muut ei hallitse elämäänsä”

(Juttu jatkuu päivityksen jälkeen.)

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, bossladynä altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin" tai sekoilevat muuten vaan. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

A post shared by Maria Veitola (@mariaveitola) on

Päivitys on herättänyt paljon keskustelua. Monet ovat kirjoittaneet päivityksen alle, että Maria on rohkea, koska uskaltaa puhua vaikeista asioista niin suoraan.

– Tämän kaiken saa ja pitää sanoa ääneen. Miksi hyssytellä ja esittää supernaista, jos tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Tunteista kertominen auttaa niin itseä kuin muita, eräs kommentoija kirjoittaa.

Jotkut ovat kuitenkin suhtautuneet Marian kirjoituksen aivan toisella tavalla.

Kohtuutonta syyttelyä...

Instagram-tili @lindiis kirjoittaa, että Maria syyllistyy kaksinaismoralismiin. Hänen mielestään on erikoista, että Maria vaatii toisia jaksamaan tappiin saakka. Hänen mielestään on myös kohtuutonta syyttää muita siitä, että esimiehenä joutuu puurtamaan.

– Siksi toivon vähän armollisuutta myös sinulta julkisuuden henkilönä – jos on armollinen itselleen, on oltava sitä myös ulkoisille olosuhteille ja muiden, inhimillisten ihmisten heikkouksille. Saa olla kunnianhimoinen, mutta oikeesti bossladyä on se, ettei syyttele julkisesti omasta olostaan muita.

”Olisit voinut vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa, että oli rankka viikko.”

Instagram-tili @ruutiainen puolestaan toteaa, että Marian kirjoitus saattaa vaikuttaa hänen alaisistaan hyvin loukkaavalta.

– Esimiehenä olet myös yksi iso (ehkä isoin?) tekijä siinä uupuvatko alaisesi. Sitä paitsi, vaikka kuinka vika olisi niissä alaisissa, niin ei oo kovin jees pomona alkaa julkisessa Instassa niitä asioita puimaan, hän kirjoittaa.

– Työpaikan sisäiset asiat kuuluu jäädä työpaikalle. Olisit täällä voinut myös vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa että oli rankka viikko, mutta päätit jakaa koko maailmalle, että syy oli alaisissasi.

...vai sittenkin voimaannuttava keskustelunavaus?

Maria vastasi kommentoijilleen useammalla pitkällä viestillä. Hänen mukaansa päivityksen tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa, miten rankkaa esimiestyö voi olla.

– Ihmiset ovat inhimillisiä otuksia kaikkine piirteinensä ja virheinensä, niin alaiseni kuin minäkin. Se tekee elämästä ihanaa ja joskus myös haastavaa. Uskon yhdessä tekemiseen ja avoimuuteen, en erakkouteen, vaikka se voisikin olla monella tavalla helpompaa, Maria kirjoittaa vastauksena @lindiis-nimimerkille.

Maria toteaa vastauksissaan, ettei esimerkiksi ”freelancereiden elämänhallinta ja motivaatio ole hänen vastuullaan”. Hänen mukaansa tilanteessa ei myöskään ole kyse siitä, että alaiset olisivat uupuneita. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan kerro, millainen tilanne työyhteisössä on meneillään.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?”

– En valitettavasti voi vastata uteliaisuudennälkääsi ja kertoa detaljeja eikä sillä oikeastaan ole väliä. Mutta varmasti osaat kuvitella tilanteen jossa usea ihminen – syystä tai toisesta – jättää tekemättä sovitut asiat ja ne kaatuvat muiden päälle. Onko se reilua? Saako siitä puhua? Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä esimies tai -nainen, ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Maria kysyy.

Lopuksi Maria vielä toteaa, että hänelle on tärkeää puhua myös niistä asioista, joista joidenkin mielestä ei julkisesti saisi puhua.

– Mulle on tärkeää puhua asioista joista perinteisesti ”ei saa puhua”, koska ne täytyy vaieta tai piilottaa, koska näin on ollut tapana tehdä. Mun inboxit ja dm [yksityisviestilaatikko] on täynnä viestejä esimiehiltä ja -naisilta, joille postaukseni oli juuri siitä syystä voimaannuttava ja tärkeä, hän kirjoittaa.

Hei esimies! Onko sinun työsi ollut rankkaa? Kerro kokemuksistasi alla olevalla lomakkeella. Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Vierailija

Maria Veitola sai tiukkaa kritiikkiä avauduttuaan esimiestyön rankkuudesta – näin hän vastaa saamiinsa kommentteihin

rasittava tyyppi kaikenkaikkiaan. Jaksaa hakea julkisuutta ja aina valittaa jotain. esimiehellä esimiehen työt, työntekijällä omansa. En voisi itse omia väsymyksiäni kirjoitella yleisesti julkisuuteen.. olisi pian entinen työ.... Asioita voi käsitellä muutenkin kuin nettipalstoilla.. joo paniikki häiriö.. jos oikeasti oli niin meneppä lääkäriin hakemaan apua mieluummin kuin kohdennat sen tänne nettiin..
Lue kommentti
Jannika B. Kuva: Jonna Öhrnberg / Sanoma-arkisto

Laulaja kertoo Instagramissa hävenneensä reisiään ja korviaan. Nyt hän kannustaa kaikkia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Laulaja Jannika B, 32, on viime aikoina puhunut suorasanaisesti omista epävarmuuksistaan ja kamppailustaan mielenterveytensä kanssa. Hänen avoin suhtautuminensa vaikeina pidettyihin aiheisiin jatkuu.

Tänään hän julkaisi Instagramissaan näyttävän kuvan, jossa kertoo suhtautumisesta kehoonsa.

– Nuorempana – ja välillä edelleenkin – huomaan häpeäväni ja piilottelevani ”tynnyrireisiäni” ja ”dumbokorviani”. Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itse asiassa neljän) asian näkyä, Jannika kirjoittaa.

 

Eilen oli ihanat kesäpäiväkuvaukset. 🌸🌞 Nuorempana -ja välillä edelleenkin- huomaan häpeäväni ja piilottelevani "tynnyrireisiäni" ja "dumbokorviani". Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itseasiassa neljän) asian näkyä. 💪 Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Kaikilla. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen. Huomenna 23.8.2017 järjestetään kaikenlaisten kehojen riemukulkue ja puistojuhla Helsingin Esplanadin puistossa klo 16.30 alkaen. Suomen ensimmäinen kehopositiivisuuden juhla, Body Pride on Vaakakapinan #lupanäkyä -teeman huipentuma. Kaikki ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisena, kuin haluaa tulla nähdyksi! ❤️ #lupanäkyä @yleisradio @vaakakapina

A post shared by Jannika B 💎 (@jannikabofficial) on

Jannikan mukaan kukaan meistä ei säästy ulkonäköön kohdistuvilta epävarmuuksilta. Hänen mielestään kauneutta kannattaisi tavoitella erityisesti sisältä päin.

– Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniiseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen.

Kuva on julkaistu huomenna järjestettävän Body Pride -tapahtuman kunniaksi. 

”Maailman söpöimmät korvat”

Jannika on aiemminkin puhunut ulkonäköönsä liittyvistä epävarmuuksista. Helmikuussa hän kertoi, että häntä kiusattiin koulussa korviensa ja ihonsa pigmenttihäiriön takia. Sen takia hänet on aiemmin nähty julkisuudessa vain harvoin hiukset kiinni.

– Syy tähän on korvani ja kaulassa oleva vitiligo. Koulussa minua kiusattiin näistä kahdesta asiasta, Jannika kertoi.

Emma Gaalan aikaan Jannika kuitenkin huomasi, että hänen tyttärensä Martta on perinyt monet asiat äidiltään.

”Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän.”

– Eilen tajusin, että kaunis tyttäreni on perinyt minun korvani ja ne ovat maailman söpöimmät korvat ja toivon, ettei hän koskaan halua piilotella niitä, Jannika totesi.

Samalla hän kertoi, että aikoo tulevaisuudessa pitää ylpeästi hiuksiaan enemmän kiinni.

– Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän – niin hyvässä kuin pahassa. Olkaa armollisia toisillenne ja etenkin itsellenne, hän kertoi.