Miksi abortista on edelleen vaikea puhua? Kaksi naista kertoo, miksi he päätyivät aborttiin, miltä se tuntui ja mitä he ajattelevat nyt.

”Mikä minä olen päättämään kenenkään elämästä?”

Nainen, 37, teki abortin kaksi vuotta sitten. Lapsiluku oli täynnä ja parisuhde solmussa.

”Elimme ruuhkavuosia. Rakkaus oli vähissä ja rahat lopussa. Kaikki oli hirveän keskeneräistä, paljon palloja ilmassa. Nuorin kolmesta lapsestamme oli vuoden ja saatettu juuri jaloilleen. Lapsiluku oli täynnä ja talonrakennus­projekti meneillään.

Asuimme pienissä tiloissa ja odotimme uuden kodin valmistumista kuin kuuta nousevaa. Talo oli mitoitettu juuri sille perheelle, joka meillä oli.

Olin lopettanut imetyksen, ja käytimme kondomia ehkäisynä. Se meni rikki. Kävin heti seuraavana aamuna hakemassa apteekista jälkiehkäisyn, mutta kaikille sekään ei toimi.

Tajusin oireista aika nopeasti, että olen raskaana. Se oli järkytys. Parisuhde oli niin vaakalaudalla, että erokorttiakin väläyteltiin.

Mietin, miten minulla voi olla niin huono tuuri, että joudun tämän eteen. Meillä oli kuitenkin koti ja turvattu elanto. Oli kauheaa tehdä päätös vain siksi, että elämä on solmussa.

”Mietin, miten minulla voi olla niin huono tuuri, että joudun tämän eteen.”

Varasin jo seuraavana päivänä ajan yksityislääkärille, ja hän kirjoitti lähetteen toimenpiteeseen. Luulin, että homma käy kädenkäänteessä, mutta ei se mennytkään niin. Piti odottaa, että sikiöllä on tarpeeksi viikkoja. Vasta sitten voitiin tarkistaa, että se on elävä ja oikeassa paikassa.

Odotellessa alkoi pohdinta. Entä jos sittenkin?

Mies oli ehdottoman ein kannalla. Hän ajatteli järjellä ja käytännön haasteiden kautta. Uusi koti on viivoittimella mitattu, ja eihän kuusihenkinen perhe mahdu edes normaaliin autoon. Olin samaa mieltä, mutta moraalisia kysymyksiä pohdin itsekseni: onko oikein vai väärin päättää jonkun pienen elämä. Päätös oli silti yhteinen.

Jos mies olisi ollut toista mieltä, olisin joutunut pohtimaan päätöstä paljon enemmän. Vaikuttaahan se hänenkin elämäänsä.

Abortissa ei ole kyse vain mahdollisesta syntyvästä lapsesta ja äidistä. Päätökseen liittyy monen muunkin ihmisen tulevaisuus. Mietinkö vain omaa moraaliani vai koko perhettä ja sitä, miten parisuhde voi?

Pitkät odotuspäivät

Kaikkein kipein juttu oli se, kun tunsin raskauden fyysiset oireet itsessäni enkä uskaltanut kertoa kellekään, että olin päättänyt tehdä näin. Viimeiset päivät tuntuivat pitkiltä.

Kurjinta oli mennä ultraan toteamaan, että sikiö on elävä. Muistin kuopuksesta vielä, kuinka paljon ultrassa käymiseen liittyi onnea ja iloa. Nyt en halunnut nähdä koko ruutua, kuvia elämänlangasta, jonka olin itse katkaisemassa.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että jotkut tekemällä tekevät lapsia, mutta eivät saa. Mikä minä olen päättämään kenenkään elämästä? En kehdannut tunnustaa läheisillekään, että elämämme on solmussa ja teemme näin radikaalin ratkaisun.

Häpeää en tuntenut, koska tiesin, että olin kaikkeni tehnyt ehkäistäksesi tapahtuneen.

”En ole vieläkään kertonut abortista äidille tai sisaruksille.”

Itse toimenpide tuntui vain normaalia runsaammilta ja kivuliaammilta kuukautisilta. Lääkärit ja hoitajat kohtelivat minua inhimillisesti, eikä kukaan kyseenalaistanut päätöstämme.

Kun toimenpide oli ohi, tuli tyhjä olo. Kukaan ei kysynyt, haluanko jutella aiheesta. Mietin, että tämän kanssa tulen nyt elämään.

Haikeutta muttei syyllisyyttä

Puhuimme tapahtuneesta miehen kanssa, mutta nopeasti asia hautautui arjen jalkoihin. Se tuntui kivuttomammalta.

En ole vieläkään kertonut abortista äidille tai sisaruksille. Olen puhunut vain kolmelle tai neljälle ystävälle, joilla on aika sama elämäntilanne. He ymmärtävät, etteivät asiat ole mustavalkoisia.

Ystävillekin oli vaikeaa tunnustaa, että näin on käynyt. Kai sitä pelkäsi, että ihmiset syyllistävät, jos he päättäisivät itse eri tavalla kuin minä olin päättänyt. En halunnut joutua selittämään.

Joskus tunnen haikeutta ja mielessä käy, millaista elämä olisi nyt. Olisimmeko vielä perheenä yhdessä? Olisiko hän tyttö vai poika?

En kanna syyllisyyttä. Päätös tehtiin niillä tiedoilla, jotka meillä silloin oli, ja se oli hyvä päätös. Asiat alkoivat pikkuhiljaa järjestyä, ja elämästä tuli selvempää. Tarina sai hyvän lopun. Meillä on ehjä ydinperhe, kolme tyytyväistä, ihanaa lasta ja kaksi vanhempaa.”


”En tuntenut olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen”

Nainen, 35, teki abortin 12 vuotta sitten, koska silloinen kumppani ei halunnut lasta.

”Olimme vakavasti yhdessä puolisoni kanssa, mutta raskaus oli ei-toivottu yllätys. Puhuimme aiheesta kovasti, mutta mies ei halunnut lasta. Minun oli vaikea ymmärtää, miksi ei. Mies oli työssä, vanhempi, jo sellaisessa iässä. Ehkä hän tiesi, että suhteemme ei tulisi toimimaan.

En ajatellut, että lapsen pitäminen yksin olisi vaihtoehto. Olin nuori ja opiskelin ensimmäistä vuotta. Asuimme yhdessä. Lapsi tuntui kestämättömän suurelta muutokselta yksin koettavaksi. En tuntenut olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen.

En halunnut synnyttää lasta, jota molemmat vanhemmat eivät halua. Enkä toisaalta halunnut, että mies olisi kanssani vain lapsen takia.

Kaavinta oli mekaaninen ja kylmä toimenpide. Kukaan ei tarjonnut vertaistukea. Kertaakaan ei huomioitu, ettei tilanne välttämättä ole helppo, vaikka toimenpiteeseen tullaan omasta päätöksestä.

Lähetteen antanut lääkärikään ei jättänyt sijaa arvailuille, mitä mieltä hän oli päätöksestäni. Sain erittäin töykeää ja kylmäkiskoista kohtelua.

”En halunnut synnyttää lasta, jota molemmat vanhemmat eivät halua.”

Tuntui helpottavalta, kun toimenpide oli ohi. Ajattelin järjellä ja teknisesti. Se on nyt tässä. En uskaltanut miettiä pidemmälle.

Loppusyksystä olin työharjoittelussa suljetulla osastolla. Ympäristö oli ahdistava, ulkona pimeää, enkä saanut öisin nukuttua. Ahdistus löi vasten kasvoja. En osannut yhdistää oloani aborttiin, koska siitä oli jo muutama kuukausi aikaa.

Paikallisessa mielenterveystoimistossa tapasin hyvän psykiatrisen sairaanhoitajan. Aloin käydä hänen luonaan säännöllisesti, ensin kerran tai kaksi viikossa. Sain myös masennuslääkkeet.

Aluksi puhuminen oli todella ahdistavaa. Tuntui, että vain itkin. Lopulta siitä oli ihan suunnaton apu.

Tajusin, ettei abortti ollut täysin oma päätökseni, vaikka olin niin perustellut itselleni. Samalla meni pohja parisuhteelta ja siltä, minkä luulin olevan olemassa. Olin ajatellut, että perustaisimme perheen, jos ei nyt niin tulevaisuudessa. Että raskaus vain täydentäisi auvoa ja onnea.

Kukaan ei kysy

Syyllistin puolisoani masennuksesta ja käyttäydyin tosi vihamielisesti. En muista, että hänkään olisi suhtautunut empaattisesti. Koin, että masennus oli minun oma asiani, josta minun piti selviytyä. Suhde kesti vain vuoden abortin jälkeen.

Seuraavana keväänä olo alkoi helpottaa. Huomasin, että pysyin jaloillani. Viimeisillä käynneillä mielenterveystoimistossa jo mietin, mistä juteltaisiin, kun asiat ovat aika hyvin.

Minulla on nyt toista luokkaa käyvä tyttö. Hänen neuvolakäynneillään abortti tuli välillä puheeksi. Kukaan ei kysynyt, miten olen toipunut, oliko se kova paikka tai miten minä abortin koin. Toivoin, että ammattilaiset olisivat sanoneet ääneen, että tämä ei ole helppoa ja apua voi hakea. Jos en olisi ollut itse aktiivinen, olisin jäänyt yksin.

”Jos en olisi ollut itse aktiivinen, olisin jäänyt yksin.”

Minulla on paljon läheisiä ystäviä, eikä suurin osa heistä vieläkään tiedä abortista. Minulla täytyy olla 150-prosenttinen luotto ihmiseen, että voin kertoa. Ihmisillä on ennakkoasenteita, enkä halua ottaa sitä riskiä, että he tuomitsevat tietämättä taustoja.

Jos lapsi on vakavasti sairas, abortti ymmärretään paremmin. Monet ajattelevat, että sosiaaliset syyt eivät ole riittäviä ja abortti on itsekäs päätös. Ajatellaan pintapuolisesti eikä osata nähdä kokonaisuutta.

Vuosia pohdin, millaista elämä olisi, jos asiat olisivat menneet toisin. Annoinko toisen vaikuttaa liikaa mielipiteeseeni? Olen 98-prosenttisesti sinut päätökseni kanssa. Kahden prosentin verran mietin.

Itsensä ruoskimista

Haluaisin toisen lapsen, mutta nykyinen kumppanini ei halua. Sitä miettiessä olen tuntenut katkeruutta ja syyllisyyttä. Pilasinko itse mahdollisuuden siihen, että saisin enemmän lapsia?

Tiedän, että ajatuksissani ei ole järkeä. Ne ovat vain itseni ruoskimista.

Välillä luen lehdestä, että jotkut lääkärit eivät halua tehdä aborttia uskonnolliseen vakaumukseen vedoten. Se keskustelu ei auta asenteiden muuttumista. Jos lainsäädäntöä tiukennetaan, abortteja tehdään laittomasti tai lapsia voi syntyä hankaliin tilanteisiin. Ne eivät ole yhtään parempia vaihtoehtoja.

Ammattilaisten pitäisi olla avoimempia, kysyä vointia ja antaa abortin tekijälle tilaa olla oma itsensä. Suurin osa abortin tekijöistä on puntaroinut asiaa tarkasti ja tietää, mitä tekee. Ei kukaan tee aborttia huvikseen.”

Haastateltavat eivät halua esiintyä nimillään, koska aihe on niin arkaluontoinen.

Miksi se hävettää?

Abortista ei puhuta, koska abortin tehneelle naiselle on tarjolla vain kapea katuvaisen rooli: velvollisuus hävetä ja selitellä ratkaisuaan. Näin uskoo Väestöliiton asiantuntijalääkäri Miila Halonen.

– Pitää olla häpeissään, koska on jotenkin mokannut elämänsä. Totta kai se hiljentää, Halonen sanoo.

– Kaikki eivät kerro abortista edes kumppanille, edes vakisuhteessa elävät. Se kertoo, että tämä on hyvin henkilökohtainen asia, jota on vaikea jakaa kellekään.

Häpeän takia abortin kokeneiden ääni ei kuulu julkisessa keskustelussa ja inhimilliset kokemukset jäävät taka-alalle. Halosen mielestä suurin aborttia koskeva väärinkäsitys on, että keskeytyksiä tehtäisiin jotenkin kevein perustein. Elämäntilanteita ja perusteluja on yhtä monta kuin abortin tekijöitäkin.

– Nyt keskustelu on lakivärittynyttä ja eettisiin kysymyksiin keskittyvää: Onko abortti oikein vai väärin? Pitäisikö lakia tiukentaa vai höllentää? Halonen sanoo.

Jos abortista keskusteltaisiin avoimemmin, sen kokeneet naiset saisivat ehkä ymmärrystä itseään kohtaan.

– Nyt ei ole tilaa näyttää esimerkiksi helpotuksen tai huojennuksen tunteita, vaikka ne ovat ihan luonnollisia reaktioita.

Aborttiin liittyy valtavasti tunteita: syyllisyyttä, surua, pettymystä, ahdistusta, vihaa, helpotusta. Halosen mukaan 20–40 prosenttia abortin tehneistä saa lievän tai keskivaikean masennuksen oireita.

– Osa tarvitsee paljon tukea ja keskusteluapua. Jos apua joutuu kovasti hakemaan, se voi kääntyä tulkinnaksi, ettei ole avun arvoinen.

Se voimistaa häpeän kierrettä.

– Vertaistuki olisi merkittävää abortin kokeneille naisille. He saisivat luvan olla olemassa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan viime vuonna Suomessa tehtiin 9 440 aborttia. Luku on alhaisempi kuin kertaakaan sitten vuoden 1970, kun raskaudenkeskeytystä koskeva laki tuli voimaan. Sosiaaliset syyt ovat ylivoimaisesti yleisin abortin peruste. Noin puolet aborttiin päätyneistä on synnyttänyt ainakin kerran aiemmin.

Koomikko aiheutti pienen somekohun jakamalla meemin Magic Johnsonin ja Samuel L. Jacksonin harmittomasta kuvasta. Ironia ei auennut kaikille.

”Sam ja minä chillasimme penkillä eilen Forte dei Marmissa, Italiassa. Fanit jonottivat ottaakseen kuvia kanssamme.”

Näin entinen huippukoripalloilija Earvin ”Magic” Johnson twiittasi, kun hän vieraili elokuun puolessa välissä Italian Toscanassa. Samalla hän julkaisi shoppailureissunsa päätteeksi kuvan, jossa hän istui rennosti puupenkillä näyttelijä Samuel L. Jacksonin kanssa. Prada- ja Louis Vuitton logot vilkkuivat miesten ostoskasseissa, ja molemmilla oli kuvassa leveähkö hymy.

Johnsonin julkaisema Twitter-kuva alkoi pian elämää omaa elämäänsä, koska italialaiset eivät tunnistaneet julkkiskaksikkoa, kertoo Independent-lehti.

Jotkut italialaiset nimittäin luulivat, että kyseessä on kaksi maahanmuuttajaa – joilla on äärettömän paljon rahaa shoppailuun. Ja kaiken kustantaa tietenkin Italian valtio.

Koomikko Luca Bottura käytti yhtä kuvaa meeminä ja jakoi sen Facebookissa. Hän kirjoitti kuvan yhteyteen muun muassa: ”Valtion varoja Forte dei Marmissa… he tekevät ostoksia Pradan liikkeessä päivittäisellä 35 eurollaan.”

Bottura myös pyysi seuraajiaan jakamaan kuvan, jos he ovat raivostuneita. Telegraphin mukaan Bottura väittää nettimeeminsä tarkoituksen olleen ironinen – mutta moni ymmärsi Botturan sanoman väärin ja lähti levittämään kuvaa ”shoppailevista maahanmuuttajista”.

Facebook-kommentoijat ilmaisivat Botturan kuvan yhteyteen muun muassa ”häpeää” ja ”inhoa”, jota he kokivat –  ja luulivat kuvassa olevan kaksi maahanmuuttajaa, jotka istuskelevat penkillä ökyostoksiensa kanssa.

Kuvaa on jaettu tuhansia kertoja, Bottura kertoi myöhemmin Facebookissa ja analysoi samalla kuvan aiheuttamia reaktioita:

– 40 prosenttia ihmisistä ymmärsi provosointini, 30 prosenttia oli raivoissaan ja 20 prosenttia oli sitä mieltä, että se oli rasistinen meemi ja että en tunnistanut Samuel Jacksonia ja Earvin 'Magic' Johnsonia (en paljasta loppua kymmentä prosenttia).

Monet ovat pitäneet Maria Veitolan Instagram-päivitystä esimiestyön rankkuudesta tärkeänä. Jotkut ovat kuitenkin ihan toista mieltä. 

Radio Helsingin sisältöjohtajana työskentelevä Maria Veitola, 44, kertoi eilen Instagramissaan haastavasta työviikostaan esimiehenä. Maria kertoi, että hänen voimansa ovat viime aikoina huvenneet oman kunnianhimon ja muiden ihmisten takia.

– Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, esinaisena altistuu sille, että on muita ihmisiä, jotka sanovat: ”en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin”. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni – tavallaan – selvittää sotkut ja tilanteet, Maria kirjoitti eilen.

Instagram-päivityksessään Maria kertoi kärsineensä jopa fyysisistä oireista. Hän kuvaili olleensa paniikkihäiriön reunalla.

Lue lisää täältä: Maria Veitola puhuu esimiestyönsä raskaudesta: ”On kamalaa menettää elämänhallinta siksi, että muut ei hallitse elämäänsä”

(Juttu jatkuu päivityksen jälkeen.)

 

Esimiestyössä -tai siis mit vit- esiNAIStyössä parasta ja pahinta: ihmiset. Oon ite tehnyt himmeen duunin siinä että tunnistan omat rajani esim. jaksamisen suhteen ja huolehdin niistä. Tää asia on muuten suoraan yhteydessä luotettavuuteen. Mutta: Vaikka sitä kuinka yrittää huolehtia oman elämänsä kohtuullisuudesta ja selkeydestä, bossladynä altistuu sille, että on muita ihmisiä jotka sanovat, että "en mä jaksakaan tai ei mua huvitakaan, vaikka mä lupasin" tai sekoilevat muuten vaan. Sitten se kaikki kaatuu tietty mun päälle, koska se on mun duuni -tavallaan- selvittää sotkut ja tilanteet. No, viime viikko olikin sitten ihan hirveä edellämainituista syistä. Sata palloa ilmassa ja yritin jongleerata parhaani mukaan ja tehdä viisaita päätöksiä. Torstaipäivä meni paniikkihäiriön ja migreenin reunalla koska kaikki oli vaan kaaosta ja olin aivan finaalissa. Kun työkaveri yritti halata, sanoin että "älä koske koska alan itkemään enkä pysty lopettamaan". Se on kamalaa kun oma elämänhallinta menee siitä syystä, että muut ei hallitse elämäänsä. Sit tähän liittyy vielä oma kunnianhimo: en tyydy keskinkertaisuuteen. Pääsisin itse helpommalla jos tyytyisin. Mutta kun en halua. Haluan tehdä työni mahd hyvin. Perjantaina laitoin työpaikalle viestin että en tuu töihin, meen metsään makaamaan sammalmättäälle koska muuten oon kohta jossain akuuttipäivystyksessä. Onneks oli mökkiviikonlippu buukattu veljen perheen kanssa. Tarinan opetus: menkää metsään ja olkaa rakkaittenne kanssa jos ja kun ahdistaa ja kaikki kaatuu päälle. Se saattaa auttaa. Ja pyytäkää apua. Mä pyysin ja onneks mun ihanat työkaverit antoi tukea ja apua. Ja Radio Helsingin sisältöjohtajana ilmoitan, että meidän syysohjelmisto starttaa viikon päästä maanantaina. Mukana mm. uusi, ihana aamushow. #bosslady #radiohelsinki 📻❤️

A post shared by Maria Veitola (@mariaveitola) on

Päivitys on herättänyt paljon keskustelua. Monet ovat kirjoittaneet päivityksen alle, että Maria on rohkea, koska uskaltaa puhua vaikeista asioista niin suoraan.

– Tämän kaiken saa ja pitää sanoa ääneen. Miksi hyssytellä ja esittää supernaista, jos tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Tunteista kertominen auttaa niin itseä kuin muita, eräs kommentoija kirjoittaa.

Jotkut ovat kuitenkin suhtautuneet Marian kirjoituksen aivan toisella tavalla.

Kohtuutonta syyttelyä...

Instagram-tili @lindiis kirjoittaa, että Maria syyllistyy kaksinaismoralismiin. Hänen mielestään on erikoista, että Maria vaatii toisia jaksamaan tappiin saakka. Hänen mielestään on myös kohtuutonta syyttää muita siitä, että esimiehenä joutuu puurtamaan.

– Siksi toivon vähän armollisuutta myös sinulta julkisuuden henkilönä – jos on armollinen itselleen, on oltava sitä myös ulkoisille olosuhteille ja muiden, inhimillisten ihmisten heikkouksille. Saa olla kunnianhimoinen, mutta oikeesti bossladyä on se, ettei syyttele julkisesti omasta olostaan muita.

”Olisit voinut vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa, että oli rankka viikko.”

Instagram-tili @ruutiainen puolestaan toteaa, että Marian kirjoitus saattaa vaikuttaa hänen alaisistaan hyvin loukkaavalta.

– Esimiehenä olet myös yksi iso (ehkä isoin?) tekijä siinä uupuvatko alaisesi. Sitä paitsi, vaikka kuinka vika olisi niissä alaisissa, niin ei oo kovin jees pomona alkaa julkisessa Instassa niitä asioita puimaan, hän kirjoittaa.

– Työpaikan sisäiset asiat kuuluu jäädä työpaikalle. Olisit täällä voinut myös vain keskittyä omiin tunteisiisi ja kertoa että oli rankka viikko, mutta päätit jakaa koko maailmalle, että syy oli alaisissasi.

...vai sittenkin voimaannuttava keskustelunavaus?

Maria vastasi kommentoijilleen useammalla pitkällä viestillä. Hänen mukaansa päivityksen tarkoituksena oli ainoastaan osoittaa, miten rankkaa esimiestyö voi olla.

– Ihmiset ovat inhimillisiä otuksia kaikkine piirteinensä ja virheinensä, niin alaiseni kuin minäkin. Se tekee elämästä ihanaa ja joskus myös haastavaa. Uskon yhdessä tekemiseen ja avoimuuteen, en erakkouteen, vaikka se voisikin olla monella tavalla helpompaa, Maria kirjoittaa vastauksena @lindiis-nimimerkille.

Maria toteaa vastauksissaan, ettei esimerkiksi ”freelancereiden elämänhallinta ja motivaatio ole hänen vastuullaan”. Hänen mukaansa tilanteessa ei myöskään ole kyse siitä, että alaiset olisivat uupuneita. Sen tarkemmin hän ei kuitenkaan kerro, millainen tilanne työyhteisössä on meneillään.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?”

– En valitettavasti voi vastata uteliaisuudennälkääsi ja kertoa detaljeja eikä sillä oikeastaan ole väliä. Mutta varmasti osaat kuvitella tilanteen jossa usea ihminen – syystä tai toisesta – jättää tekemättä sovitut asiat ja ne kaatuvat muiden päälle. Onko se reilua? Saako siitä puhua? Oletko tosiaan sitä mieltä, että hyvä esimies tai -nainen, ihminen pitää kaiken sisällään ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Maria kysyy.

Lopuksi Maria vielä toteaa, että hänelle on tärkeää puhua myös niistä asioista, joista joidenkin mielestä ei julkisesti saisi puhua.

– Mulle on tärkeää puhua asioista joista perinteisesti ”ei saa puhua”, koska ne täytyy vaieta tai piilottaa, koska näin on ollut tapana tehdä. Mun inboxit ja dm [yksityisviestilaatikko] on täynnä viestejä esimiehiltä ja -naisilta, joille postaukseni oli juuri siitä syystä voimaannuttava ja tärkeä, hän kirjoittaa.

Hei esimies! Onko sinun työsi ollut rankkaa? Kerro kokemuksistasi alla olevalla lomakkeella. Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Vierailija

Maria Veitola sai tiukkaa kritiikkiä avauduttuaan esimiestyön rankkuudesta – näin hän vastaa saamiinsa kommentteihin

rasittava tyyppi kaikenkaikkiaan. Jaksaa hakea julkisuutta ja aina valittaa jotain. esimiehellä esimiehen työt, työntekijällä omansa. En voisi itse omia väsymyksiäni kirjoitella yleisesti julkisuuteen.. olisi pian entinen työ.... Asioita voi käsitellä muutenkin kuin nettipalstoilla.. joo paniikki häiriö.. jos oikeasti oli niin meneppä lääkäriin hakemaan apua mieluummin kuin kohdennat sen tänne nettiin..
Lue kommentti
Jannika B. Kuva: Jonna Öhrnberg / Sanoma-arkisto

Laulaja kertoo Instagramissa hävenneensä reisiään ja korviaan. Nyt hän kannustaa kaikkia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Laulaja Jannika B, 32, on viime aikoina puhunut suorasanaisesti omista epävarmuuksistaan ja kamppailustaan mielenterveytensä kanssa. Hänen avoin suhtautuminensa vaikeina pidettyihin aiheisiin jatkuu.

Tänään hän julkaisi Instagramissaan näyttävän kuvan, jossa kertoo suhtautumisesta kehoonsa.

– Nuorempana – ja välillä edelleenkin – huomaan häpeäväni ja piilottelevani ”tynnyrireisiäni” ja ”dumbokorviani”. Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itse asiassa neljän) asian näkyä, Jannika kirjoittaa.

 

Eilen oli ihanat kesäpäiväkuvaukset. 🌸🌞 Nuorempana -ja välillä edelleenkin- huomaan häpeäväni ja piilottelevani "tynnyrireisiäni" ja "dumbokorviani". Tästä syystä annoin eilisissä kuvauksissa juuri näiden kahden (tai itseasiassa neljän) asian näkyä. 💪 Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Kaikilla. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen. Huomenna 23.8.2017 järjestetään kaikenlaisten kehojen riemukulkue ja puistojuhla Helsingin Esplanadin puistossa klo 16.30 alkaen. Suomen ensimmäinen kehopositiivisuuden juhla, Body Pride on Vaakakapinan #lupanäkyä -teeman huipentuma. Kaikki ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisena, kuin haluaa tulla nähdyksi! ❤️ #lupanäkyä @yleisradio @vaakakapina

A post shared by Jannika B 💎 (@jannikabofficial) on

Jannikan mukaan kukaan meistä ei säästy ulkonäköön kohdistuvilta epävarmuuksilta. Hänen mielestään kauneutta kannattaisi tavoitella erityisesti sisältä päin.

– Kaikilla meillä on epävarmuuksia kehojemme kanssa. Harvemmin nämä epävarmuudet kuitenkaan näkyvät ulospäin. Vielä harvemmin niiden poistamiseksi voi tehdä mitään näkyviä kikkoja. Minä uskon, että ainoa tie kauniiseen kehoon on korvien välinen jumppa ja negatiivisten ajatusten leikkaaminen.

Kuva on julkaistu huomenna järjestettävän Body Pride -tapahtuman kunniaksi. 

”Maailman söpöimmät korvat”

Jannika on aiemminkin puhunut ulkonäköönsä liittyvistä epävarmuuksista. Helmikuussa hän kertoi, että häntä kiusattiin koulussa korviensa ja ihonsa pigmenttihäiriön takia. Sen takia hänet on aiemmin nähty julkisuudessa vain harvoin hiukset kiinni.

– Syy tähän on korvani ja kaulassa oleva vitiligo. Koulussa minua kiusattiin näistä kahdesta asiasta, Jannika kertoi.

Emma Gaalan aikaan Jannika kuitenkin huomasi, että hänen tyttärensä Martta on perinyt monet asiat äidiltään.

”Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän.”

– Eilen tajusin, että kaunis tyttäreni on perinyt minun korvani ja ne ovat maailman söpöimmät korvat ja toivon, ettei hän koskaan halua piilotella niitä, Jannika totesi.

Samalla hän kertoi, että aikoo tulevaisuudessa pitää ylpeästi hiuksiaan enemmän kiinni.

– Muistakaa rakastaa joka ikistä kohtaa itsessänne ja, että sanoilla ja esimerkillä voi vaikuttaa ihmiseen läpi elämän – niin hyvässä kuin pahassa. Olkaa armollisia toisillenne ja etenkin itsellenne, hän kertoi.

Näyttelijä teki yhden elämänsä fyysisesti raskaimmista rooleista uutuuselokuvassa.

Pamela Tola pääsi uudessa Napapiirin Sankarit 3 -elokuvassa kokeilemaan elämänsä ensimmäistä kertaa suofutista. Filmiryhmä kuvasi suolle sijoittuvia kohtauksia monen päivän ajan.

– Se oli kivaa, mutta hirveän raskasta fyysisesti. Otti pari askelta ja tuntui, kuin olisi juossut 10 kilsan lenkin. Sillä ei ole mitään tekemistä tavallisen futiksen kanssa. Kamppeet olivat märkänä aamusta iltaan, hyväntuulinen Pamela kuvaili saapuessaan maanantaina elokuvan ensi-iltaan.

Pamela kuvaa parhaillaan Elisa Viihteelle Kolmistaan-tv-sarjaa yhdessä näyttelijämiehensä Lauri Tilkasen kanssa. Hän oli ottanut pinkin sävyn tukkaansa roolia varten.

– Viikko sitten alkoivat kuvaukset, ja lopputulos nähdään joulukuussa.

”Suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan.”

Työskentely oman miehen kanssa on kuulemma sujunut mallikkaasti.

– Se auttaa, kun tuntee toisen. Kuvauksissa olemme toki eri roolissa kuin kotona ja suhtaudumme toisiimme kuin kehen tahansa kollegaan, hän kuvaili.

Työasiat seuraavat usein yhteisten projektien myötä kotiin saakka.

– Puramme kohtauksia ja roolihenkilöitä kotona hyvässä hengessä. Lomalla ja viikonloppuisin yritämme välttää sitä, mutta ei meillä sellaista sääntöä ole, ettei työjutuista saisi kotona puhua, hän kertoi.

Sarjan kuvausten jälkeen pariskunta jatkaa Turun kaupunginteatteriin tekemään Kybersielut-näytelmää.

– Jatkamme yhteistä duuniputkea siellä. Ainakin näemme jossain, kahden freelancerin ja kolmen lapsen uusperhettä pyörittävä näyttelijä hymähti.

Jutun otsikkoa muutettu 22.8. klo 11.53. Lauri Tilkasen sukunimi on Tilkanen. Ei Tola, kuten otsikossa aiemmin kirjoitettiin.