Ruumiitahan siitä tulee, ja Ruusu joutuu näkemään vaivaa piilottaakseen ne. Marcon rikostoveri vaatii rahoja itselleen, mutta Ruusu ei aio luovuttaa.

Navetan takana oli vanha lietekaivo, jota ei ollut käytetty pariinkymmeneen vuoteen. Sieltä löyhähteli joskus helteellä ikäviä tuulahduksia.

Kello oli puoli yksi, kesäkuun lopun yö hiljainen. Kottikärryjen pyörä lanasi märkää heinikkoa. Ruusu työnsi kärryt lietekaivon tuntumaan ja kippasi kolmannen vainajan samaan pinoon muiden kanssa. Pystytukkainen mies oli sentään yhtenä kappaleena. Ranen ja Artsin irto-osat hän keräsi nurmikolta muovilapiolla jätepussiin ja vei ne samaan paikkaan.

Ruusu vipusi betonikannen sorkkaraudalla sivuun ja oli pyörtyä lemusta, vaikka hänellä oli hengityssuoja kasvoilla. Hän heitti jätepussin ja muovilapion ensin lietteen sekaan, kieräytti konnakolmikon yksi kerrallaan perään ja näytti kynälampulla valoa aukkoon. Pikkuhiljaa ruumiit vajosivat ruskeanharmaan pinnan dalle.

Kun näkyvissä oli enää pelkkiä kuplia, Ruusu sovitti kannen takaisin paikoilleen, meni liiterin päätyyn pesemään letkulla ja juuriharjalla ja klooripesuaineella kottikärryt sekä rautaharavan. Eevertin sarvet ja päälaen hän huuhteli pelkällä vedellä. Pukki oli jo rauhoittunut kummasti. Hän oli antanut sille vähän pamia omista varastoistaan. Lääkäri oli joskus määrännyt sitä hänelle stressiin, mutta ei hän ollut halunnut käyttää. Ei halunnut nytkään.

Vielä piti jynssätä ulkoportaat. Sitten hän heitti haalarin ja huivin pesukoneeseen ja alkoi putsata haulikkoa ja miesten aseita keittiön pöydällä. Neljä pistoolia, kaksi revolveria. Kahvia ei tarvittu, hän pysyi kyllä hyvin hereillä. Käsien tärinä oli lakannut heti kun hän oli alkanut toimia.

Lopulta kaikki aseet olivat puhtaita ja öljyttyjä. Haulikon hän pani olohuoneen lukittavaan asekaappiin. Vieraat aseet ja ammukset, myös Marco-Viton aiemmin mukanaan tuomat, hän vei liiterin lukittavan työkalukaapin ylimmälle hyllylle, missä isä oli aikoinaan piilotellut pullojaan. Sieltä pojatkaan eivät saisi niitä.

”Mikä pamaus täältä kuului viime yönä?”

Kello oli kolme, aamu sarasti. Ruusu lukitsi ulko-oven ja laskeutui kellariin. Marcon kuume oli yön aikana hellittänyt, turvotus laskenut reidestä. Mies oli hiestä märkä.

Ruusu ajatteli vaihtaa vielä siteen ja puhdistaa haavan, mutta kun hän ojensi kätensä kohti sidettä, hän putosi Marcon kainaloon patjalle ja vaipui saman tien syvälle uneen.

– Mikä pamaus täältä kuului viime yönä? Selina kysyi autonsa ikkunasta saatuaan joka-aamuisen kananmunarasiansa.

Onneksi satoi, muuten Ruusu olisi tuskin pysynyt hereillä. Hän oli nukkunut korkeintaan pari tuntia ja senkin huonosti. Painajaiset olivat riivanneet.

Ei mikään ihme. Ensin oli kymppitiellä ryöstetty arvokuljetus. Sitten haavoittunut ryöstäjä oli tullut hänen pihaansa. Hän oli hoitanut miestä ja ihastunut siihen. Varsinkin sen jälkeen, kun se oli pelastanut hänet väkivaltaiselta eksältä. Tonilta.

Sitten Toni oli alkanut kiristää ja saanut lähteä. Marco oli lavastanut itsemurhan, mutta se ei ollut onnistunut aivan täydellisesti. Rikosylikonstaapeli Nikkilä oli vihjaissut hänelle siitä eilen. Nikkilä oli myös vihjaissut, että Marco saattoi olla Vito ja että Nikkilä itse saattoi olla Ruusun isä. Äiti ei ollut suoraan kiistänyt eikä vahvistanut.

Sitten tilalle oli hyökännyt kolme rosvoa, jotka uhkasivat hänen lapsiaan. Äiti ampui kaksi rosvoa ja Eevertti-pukki tappoi yhden sarvillaan. Ruusu kätki ruumiit ja siisti jäljet.

Ei ihme, jos unissa seikkaili päättömiä miehiä ja haulikolla ampuvia pukkeja ja puolitoistavuotias Eevikin ammuskeli miehiä ja selitti, että mummo näytti esimerkkiä.

Mutta nyt piti keksiä Selinalle selitys.

– Äiti kokeili skeettiä puolenyön aikaan, vippas risan lautasen taivaalle ja täräytti perään. Mä käskin lopettaa, kun naapurit ei välttämättä tykkää. Muksutkin olis voineet herätä.

– Airilla on aina ollut sellaisia tempauksia.

– No, nyt se uskoi kerrasta.

– Hyvä niin.

Kun Selina oli mennyt, Ruusu laskeutui alakertaan suihkuun. Onneksi kellarin ikkuna oli ollut raollaan ja hän oli kuullut, kun Selina oli ajanut pihaan.

Ruusu hankasi ihoaan karhealla sienellä ja tukkaansa harjan kanssa, jotta sai lietteen ja kuoleman hajun lähtemään kunnolla. Kun hän meni kylpytakissa pukuhuoneeseen, hiuksiaan vielä kuivaillen, Marco istui patjallaan perunakellarin puolella. Väliovi oli auki.

– Kuume on laskenut, Marco sanoi. – Eikä jalkakaan ole enää niin turvoksissa. Mä voisin käydä suihkussa, ja sitten me voitais…

– Suihkussa sä voit käydä, mutta muuten meidän pitää puhua.

– Sä kuulostat kauheen vakavalta. Ja näytätkin.

Ruusu istuutui penkille ja kertoi Marcolle, mitä viime yönä oli tapahtunut. Vakavaksi veti senkin.

– Tunnetko sä sen pystytukan? Ruusu kysyi.

Marco nyökkäsi. Taisi tajuta, että nyt oli lopultakin aika puhua totta.

– Tanhusen Tane. Puijoksi sanotaan, kun se on Kuopiosta kotoisin.

– Oliko Puijo mukana keikalla?

– Oli.

– Entä Artsi ja Rane?

– Niillä oli pienempiä hommia. Ne järkkäs autoja ja aseita ja niitten piti varmistella pakoreittiä.

– Mistä Vitosta se Puijo puhui?

– Musta. Mä en heti tiennyt, voiko suhun luottaa.

– Jaa heti?

– Sori vaan. Oikeesti mä oon kyllä Marcokin, koko nimi on Vito Marco Ketonen.

Nikkilän mukaan kyllä alun perin Voitto eikä Vito. Ruusu mietti hetken, sanoi sitten:

– Mä sanon sua silti Marcoksi. Mä en jaksa ruveta selittämään äidille ja muksuille.

– Sopii mulle.

– Tunsitko sä Tonin ennestään?

– Miten niin? Puhuko Puijo muka Tonistakin?

– Ei kun Nikkilä. Se Vito oli muka pöllinyt Tonin moottoripyörän, ja Nikkilä epäili että juttu oli sovittu. Ettei Tonikaan olis niin tyhmä, että jättäis Jammunsa pihalle avaimet virtalukossa ja lähtis itte huussiin istumaan.

”Mikäs kuulustelu tämä on?” Marco kysyi.

– No okei, se oli sovittu. Mä tunsin Tonin Hämeenlinnan kapakoista ja tiesin että se asui näillä main. Kun mä kuulin, että jengi aikoi pettää mut, mä ajattelin iskeä ensin.

– Miten iso jengi teitä oli? Liittyykö tää kuvio jotenkin Mustiin enkeleihin, kun Ranella oli niiden liivi?

– Mikäs kuulustelu tämä on? Marco kysyi. – Käskikö Nikkilä sun kysellä?

Ei suoraan, Ruusu ajatteli. Nikkilähän käski soittaa, jos Vitoa näkyisi. Ruusu katsoi kuitenkin parhaaksi olla kertomatta siitä

– Nikkilä käytti mut Apparan kellarissa kattomassa Tonin ruumista. Se ei oikein tuntunut ostavan sitä itsemurhajuttua.

– Miksei?

– En mä tiedä, Ruusu sanoi. – Ehkä se johtui siitä, että Tonilla oli luodinreikä kämmenselässä. On kuulemma pirun vaikee ampua itteensä ohimoon niin että ampuu samalla ampumakäden kämmenselän läpi.

– Voi olla.

– Mikset sä sanonut, että sä mokasit? Olis voitu piilottaa ruumis.

Marco väisti Ruusun katsetta, katsoi häntä sitten alta kulmain.

– Jos ihan totta puhutaan, mua nolotti. Enkä mä tiennyt, että sä olet ekspertti ruumiiden hävittämisessä.

– Hätä keinot keksii.

– Mihin sä muuten piilotit ne viimeöiset?

– Navetan lietekaivoon. Se ei oo enää käytössä, eikä kukaan mee vapaaehtoisesti tonkimaan sitä mönjää. Löyhkä on hirvee.

– Seuraava omistaja voi haluta tyhjentää sen.

– Mun ei sit kannata myydä tilaa. Jos perikunta joskus tekee niin, on ihan sama mitä sieltä silloin löytyy. Ja eiköhän siinä liejussa hajoa isompikin ihminen atomeiksi.

– Voi olla.

– Kerro teidän koplasta, Ruusu vaati.

– Arvokuljetusryöstöt vaatii ammattitaitoisen tiimin ja hyvät tiedot kohteesta. Muuten käy niinku Suomessa yleensä eli keikka onnistuu, mutta rahat jää saamatta ja porukka kiinni. Ruotsissa tää touhu on ihan toisella tasolla, siellä on satapäin ammattilaisia, joilla on kokemusta kentältä.

– Montako arvokuljetusryöstöä sä oot tehnyt? Ruotsissa tai meillä?

– En yhtään, johan mä sanoin. Tää oli eka kerta.

– Sä sanoit paljon muutakin, mikä ei ollut totta.

Marco levitti kätensä.

– No, toi oli.

– Montako kokenutta ammattilaista teillä oli keikalla?

– Ydinporukka eli viis ryöstäjää oli kaikki kokeneita konnia, mutta arvokuljetusryöstäjiähän meillä ei hirveesti ole. Tekijät on tähän mennessä tulleet melkein Ruotsista.

– Oliko teillä ruotsalaisia mukana?

– Virpi oli.

– Virpi? Se käärme?

– Sama nainen. Sillä oli kokemusta keikkojen suunnittelusta. Se oli monta vuotta sveduissa jonkun Håkanin tai Joakimin kanssa, joka teki niitä työkseen. Virpi auttoi sitä suunnittelemaan.

– Missä se Håkan tai Joakim nyt on?

– Saramäessä Turussa.

– Vankilassa? Ruusu varmisti.

– Just.

– No just joo, Ruusu sanoi. – Toihan kertookin kaiken Virpin ammattitaidosta.

– Virpi ja mä oltiin ainoot, jotka ei keikalla mokanneet.

Ruusu nyökkäsi, oli vähällä paljastaa että Marcolta eli Vitolta oli Nikkilän mukaan jäänyt osittainen sormenjälki ryöstössä käytettiin pakettiautoon. Päätti sitten vaieta siitä.

Turha ärsyttää Marcoa enemmän kuin oli tarpeen.

– Jos Virpi oli keikalla, miksi kaikki puhui viidestä miehestä? Onks Virpi joku transu tai vaihdokas?

– Virpi on kuule oikee nainen. Se vaan ei halunnut paljastua. Se litisti rintansa ja toppas vaatteensa, eikä se puhunut mitään koko aikana.

– Okei, Ruusu oli uskovinaan. – Keitä muita siinä oli mukana?

”Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut.”

– Puijo ja kaks muuta.

– Mihin se saalis joutui?

– Jätkät vei sen. Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut ja ampuikin, mutta osui vaan reiteen. Se oli päättänyt uhrata mut.

– Mistä tiedät?

– Mä kuulin, kun se puhui siitä jätkien kanssa puhelimessa.

Kuulosti tosiaan oikein ammattimaiselta touhulta. Ruusun teki mieli peittää kasvonsa käsillään.

– Vedätkö sä mulle sen kelmun tohon haavan päälle? Marco kysyi. – Mä voisin mennä suihkuun.

Ruusu lupasi vetää.

Samalla hän voisi vetää kelmun Marcon pään ympärille. Kaikenlaisten tunarien kanssa hänkin joutui tekemisiin.

Marcon suihkun jälkeen Ruusu päätyi kuitenkin tämän kanssa patjalle perunakellariin. Äiti keskeytti heidät huikkaamalla pukuhuoneen ikkunan raosta:

– Anteeks häiriö, Ruusu! Mä käyn vähän kävelyllä. Pää ei kestä sisällä sen viimeöisen jälkeen. Mä lupasin muksuille, että sä tuut kohta keittiöön.

Ruusu nousi, veti housut jalkaansa ja lähti saman tien. Marco jäi patjalle voihkimaan. Varmaan reisihaavaansa.

Rappusissa Ruusu tajusi auton­avaimet taskussaan.

– Äiti! hän huusi ulko-ovesta.

Äiti pysähtyi sateessa ulkoportaille ja kääntyi. Se näytti vieläkin järkyttyneeltä.

– Mun täytyy vähän koota itteeni. Ei oo hyväks muksuille, jos mummo tuijottelee seinille ja näkee niillä päättömiä miehiä.

– Mä näin unta niistä, Ruusu sanoi.

– Aika hyvin taisit jo toipua painajaisistas.

– Se oli hoitoa.

– Hoitoopa hyvinkin. Ihan lähihoitoa.

Äiti kyllä osasi näpäytellä. Missä tilassa tahansa.

Ruusu otti autonavaimet taskusta ja näytti niitä äidille.

– Vierailta jäi auto johonkin lähitienoille, luultavasti mettäautotien varteen. Hopeenharmaa Audi. Se täytyy hoitaa pois täältä.

– Aina vaan hoidot mielessä.

Äiti meni ennen kuin Ruusu ehti keksiä tarpeeksi napakkaa vastausta. Äidin kanssa jäi aina toiseksi.

– Helou hoitsu! Iivari huusi olohuoneesta. Toisti jonkin piirretyn repliikkiä.

Äiti oli ottanut käyttöön Ruusun lapsuudesta tutut kasvatusmenetelmät. Nyt vain ei ollut Disney-video pyörimässä kolmattasadatta kertaa, vaan telkkarista tuli suoraan jotain animaatiota. Pojat loikoilivat sohvalla voileipineen, Eevi istui potalla telkkarin edessä ja imi tuttia.

Ruusu katsoi lapsiaan keittiön ovelta ja mietti, mitä olisi tehnyt, jos Artsi ja Rane olisivat päässeet sisään ja uhanneet tehdä pahaa lapsille. Rahat hän olisi antanut heti, mutta se tuskin olisi riittänyt. Rosvot eivät olleet naamioituneet, joten niiden olisi pitänyt eliminoida todistajat.

Koska tämä loppuisi ja miten? Virpi ja kaksi miestä olivat vielä jäljellä Marcon keikkakavereista. He voisivat hankkia apujoukkoja, ja jossain vaiheessa Marcokin varmaan vaatisi saalistaan.

Muksut pitäisi saada turvaan.

Toinen vaihtoehto olisi antaa rahat Marcolle ja käskeä sen häipyä. Mutta ei hän vielä halunnut luopua kummastakaan. Ja vaikka hän luopuisikin, Marcon keikkakaverit voisivat silti tulla kovistelemaan heitä. Tai poliisit.

Ruusu meni sohvalle lasten viereen. Tuntui hyvältä istua siinä ja katsella Animaanisten kouhotusta. Iivari ja Jalmari tulivat hänen kainaloihinsa, ja potalta selvittyään Eevi veti vaippahousut ylös ja kiipesi syliin.

Ruusu unohti kaiken muun.

Marco kömpi omin voimin eteiseen, kun Ruusu teki lähtöä ulko-ovella. Lapset katsoivat vieläkin telkkaria, nyt Pikku-Kakkosta.

– Mä käyn hoitamassa eläimet, Ruusu sanoi. – Termarissa on kahvia ja jääkaapissa ruokaa. Koita pärjätä.

– Enköhän mä jotenkin, Marco sanoi. Sillä oli nyt Tonin vanha hihaton paita, vaimonhakkaajapaidaksi niitä sanottiin. Osuva nimi. Käsivarsien tatuoinnit näkyivät kaikessa komeudessaan.

Satoi yhä, pehmeää kesätihkua. Elmeri kiekui kanalan takana verkkoaitauksessa, oli kiekunut jo hyvän aikaa. Ruusu heitti sille ja kanoille jyviä, lampaille kuivia heiniä ja rehua, kaneille heiniä ja porkkanoita. Tarkisti kaikilta veden.

Kuvitteliko hän, vai tuntuiko lietekaivon tienoilla tavallista etovampi lemu? Kuvitteli varmaan. Ei muutama mätänevä konna tuntuisi siinä kimarassa.

Vielä piti siirtää Eevertti uuteen paikkaan. Pukki vaikutti tavallista levottomammalta. Viimeöinen oli varmasti järkyttänyt sitäkin. Ei se ennen ollut tappanut ketään, vaikka oli elänyt jo kolmetoista vuotta.

Kun Ruusu solmi köyttä koivuun pihan laidalla, Eevertti töytäisi häntä yhtäkkiä sarvellaan reiteen. Onneksi sivulta päin, niin ettei terävä kärki tökännyt reikää jalkaan. Töytäisy oli kuitenkin sen verran kova, että Ruusun jalka puutui hetkeksi. Hän ontui nopeasti kauemmaksi ja sanoi:

– Sut täytyy ukkoparka kohta lopettaa, jos et sä rauhoitu. Vaikka yöllä oli ihan hyvä, ettet ollut rauhallinen…

Eevertti kiskaisi ruohotuppaan maasta, jauhoi sitä hampaissaan ja nyökytteli kuin olisi tajunnut kaiken.

Kun Ruusu palasi sisään, Marco istui keskellä sohvaa ilman paitaa ja pojat ja Eevi tökkivät sormella hänen tatuointejaan ja kyselivät niistä. Onneksi vyötärön yläpuolella ei ollut mitään härskiä.

Eevi oli ihastunut Suomi-leijonaan, joka oli Marcon vasemman rinnan päällä.

– Kit kit kitta, Eevi sanoi ja taputti leijonaa.

Ruusu ei todellakaan halunnut luopua vielä Marcosta.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan.

Puolenpäivän aikaan Ruusu veti tuulitakin päälleen ja tennarit jalkaan ja lähti kävelylle. Sade oli tauonnut, Eevi päiväunilla ja pojatkin omassa huoneessaan. Äiti ja Marco jäivät kahville keittiöön.

Äiti oli löytänyt Audin reilun kilometrin päästä, metsäautotien lyhyestä sivuhaarasta. Metsäautotie erkani kylätiestä vähän ennen heidän pihatietään, samaan suuntaan.

Auton luo tullessaan Ruusu veti hupun päähän ja aurinkolasit silmille, uudet puutarhahanskat käteen. Hän ei halunnut jättää hiuksiaan tai muitakaan jälkiä autoon.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan. Avain ei vain tahtonut toimia. Ei houkuttanut avata avainta ja työntää sitä lukkoon, koska se saisi hälytyksen toimimaan. Kukaan ei ehkä kuulisi sitä täällä, mutta matkan varrella se varmasti osuisi jonkun korviin ja herättäisi uteliaisuutta.

Lopulta hän tajusi, että aurinkolippa oli edessä. Piti työntää avain ihan kiinni sivuikkunaan, ennen kuin säde osui maaliinsa ja lukko rapsahti auki.

Audi käynnistyi kevyesti. Bensaa oli tankki puolillaan. Se riittäisi hyvin Hämeenlinnaan. Ei tarvitsisi näyttäytyä Audin kanssa bensa-asemien valvontakameroissa.

Kylätiellä Ruusun sydän sykähti, kun Selinan mies Seppo tuli koiran kanssa vastaan. Sepi käänsi katseensa pökälettä vääntävästä ajokoirasta autoon ja morjesti kädellään. Ruusu puristi rattia kaksin käsin, jottei olisi vastannut. Täällä tervehdittiin kaikkia, mutta oliko Sepi tunnistanut hänet? Epävarmuus jäi kaihertamaan.

Kymppitien liikenne oli hiljaista. Ruusu ajoi Hämeenlinnan keskustaan ja vähän sen ohi, jätti Audin vanhan sähkölaitoksen taakse Pohjantähden vieraspaikalle. Se oli keskustan tuntumassa ainoita paikkoja, missä Parkki-Pate tai kaupungin pysäköintivalvojat eivät saalistaneet.

Hän lukitsi auton ja käveli parkkipaikan nurkkaan, mistä lyhyet portaat nousivat jalkakäytävälle. Kumartui solmimaan tennarinnauhoja, sujautti avaimen sadevesiviemärin rakoon. Sähköavain oli sen verran paksu, että piti painaa se tennarin pohjalla läpi. Sinne molskahti.

– Bravo, joku sanoi ja taputti vaimeasti käsiään.

Ruusu kohotti katseensa ääneen suuntaan, jalkakäytävälle. Vaaleakiharainen nainen katsoi Ruusuun sinisillä silmillään metrin verran alaspäin. Kyllä se oli oikea nainen, niin kuin Marco oli vakuuttanut.

Virpi.

Kukapa muukaan? Kaunis blondi, siisti meikki, valkoinen miestenpaita, musta jakkupuku, kirkkaanpunaiset piikkikorot. Hänen ikiään. Olalla roikkui pieni mutta painavan näköinen laukku, valkoista nahkaa ja messinkiä. Siellä oli taatusti pistooli.

Sormissa savusi tupakka. Tietysti. Muijan hymy luokitteli Ruusun sinne missä hän olikin: metrin alempana.

– Te näköjään selvisitte Puijon porukasta. Onneksi olkoon.

– Kiitos, vaikka mulla ei ole aavistustakaan mistä sä puhut.

– Älä sä Rengon vosu lässytä, blondi sanoi. Se vilkaisi ympärilleen.

Sivukatu oli kesäaamupäivänä hiljainen, vastapäisen Valintatalon parkkipaikka tyhjä. Ison tien toisella puolella teatteri mainosti jo syyskauden näytelmää isolla lakanalla: J-P Koskisen SAVURENKAITA.

– Me halutaan ne fyrkat. Ja me halutaan Vito.

– Ainahan haluta saa.

– Me tiedetään sun osoittees, blondi sanoi ja meni kuskin paikalle uudenkarheaan siniharmaaseen sportti-Mersuun, joka seisoi kadun laidassa.

Ei seisonut kauan. Ruusu jäi nielemään pakokaasuja, kun mimmi kurvasi Valintatalon parkkipaikalle, kiepautti siellä U:n, palasi taas Ruusun eteen, näytti hänelle keskisormea ja kääntyi ison tien risteyksestä vasemmalle päin punaisia.

Ikävä kyllä kukaan ei törmännyt Mersuun, eikä poliisiautokaan lähtenyt perään.

Ruusulla ei ollut mitään keinoa seurata naista. Audin avainkin oli ulottumattomissa.

Virpi oli varmasti seurannut häntä Rengosta. Missä kohtaa se oli odottanut? Hän ei ollut huomannut mitään, mutta ei hän ollut erityisesti yrittänytkään huomata seuraajia. Näköjään pitäisi koko ajan olla varuillaan.

Onneksi Ruusu oli painanut mieleensä Mersun rekisteritunnuksen. Linja-autoasemalle kävellessään hän lähetti Trafiin kyselyn. Pian tuli viittä senttiä vaille neljän euron vastaus: rekisteritunnus kuului vuoden 1994 Volkswagen Passatille, joka oli romutettu kaksi vuotta sitten.

Poliisissa niitä kutsuttiin sikakilviksi, Ruusu muisti isän tarinoista. Kun atarihommissa seurattiin konnia eikä haluttu heti jäädä kiinni sisäministeriön autolla liikkumisesta, vaihdettiin omien kilpien tilalle sikakilvet, jotka olivat jostain romutetusta autosta.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Näköjään konnilla oli käytössä sama temppu.

Pekolan pikavuorolla Ruusu pääsi Rengon sahan pysäkille kymppitien varteen. Sieltä hän käveli kotiin. Viitisen kilometriä. Oli hyvä selvittää ajatukset ja päästellä höyryt, varsinkin kun sade kiihtyi. Viimeisen metsätaipaleen hän juoksi ja syyti kirouksia kuusikkoon. Kukaan ei kuullut. Eikä sen väliä, vaikka kuulisikin.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Kun takaa kuului auton hyrähdys, hän hätkähti ja kääntyi nopeasti. Valmiina heittäytymään tien sivuun, jos joku yrittäisi ajaa hänen ylitseen.

Ei yrittänyt. Nikkilä heilautti kättään Focuksen ratin takaa, pysäytti auton ja huikkasi ikkunasta:

– Mä toin nyt sen ruumiintunnistuspöytäkirjan. Ehditkö lukee sen ja pistää nimes alle?

– Totta kai, Ruusu sanoi ja viittasi kädellään. – Aja pihaan vain.

Toivottavasti Marco olisi kellarissa. Toivottavasti lapset eivät ottaisi setää puheeksi. Toivottavasti äiti ei höläyttäisi mitään.

Viimeisin ei käynyt toteen. Äiti tuli heti ulkoportaille ja toivotti:

– Nyt on Taiston pakko tulla kahville!

– No jos pakko on, Nikkilä sanoi ja nousi autosta. – Mulla on Ruusulle vähän papereita…

– Mitäs sulla nyt sille? äiti kiinnostui.

Nikkilä kumartui poimimaan muovitaskua apumiehen paikalta. Ruusu vastasi poliisin puolesta:

– Isyyspapereita kuulemma.

Äiti järkyttyi sanattomaksi.

– Pysy sä vaan Topin tyttärenä, Nikkilä sanoi oikaistessaan selkäänsä. – Sulla on sentään tää tila isäs perintönä. Mun kotitilani Hauholla meni jo 70-luvulla serkkupojan kuorma-auton vakuudeksi. Kari oli lahjakas kaveri. Sai firmansa miljoonavelkoihin parissa vuodessa. Meni autot ja talot ja perheet. Ajaa nyt taas muiden renkinä ja saa jo koko palkkansa, kun loppuvelat annettiin muutama vuosi sitten anteeksi. Kannatti kuulemma yrittää. Ei harmita sitten vanhana.

Mentiin sisään. Marcoa ei näkynyt keittiössä eikä olohuoneessa. Muksut olivat päiväunilla tai ainakin yläkerrassa. Äidillä oli kahvi kiehumassa hellalla.

– Ihan pannukahvia, Nikkilä kiitteli.

– Tossa on vielä niitä mokkapaloja, äiti sanoi ja lykkäsi lautasen pöytään. – Ei ne vielä hirveen kovia ole. Taistokin ottaa siitä.

Ruusu haki olohuoneesta toimivan kuulakärkikynän ja istuutui puusohvalle lukemaan Nikkilän ojentamaa pöytäkirjaa. Puoli minuuttia myöhemmin hän veivasi siihen nimmarin.

– Kiitos, Nikkilä sanoi. – Pistä sä se siihen muovitaskuun, mulla on jo rasvaset sormet. Hyvää mokkapalaa, Airi. Kiitos vaan sullekin.

Äiti kaatoi kahvit ja käpertyi tuoliin Nikkilää vastapäätä kuin tyytyväinen kissa. Hyvä ettei kehrännyt. Nikkilä katseli ympärilleen, nousi kahvimuki ja mokkapala kädessä ja kiersi koko alakerran. Ruusu jännitti yläkerran portaiden ja kellarin oven kohdalla, mutta turhaan.

Nikkilä palasi pöytään.

– Ei ole talo hirveästi muuttunut siitä kun täällä Topin aikoina kävin.

– Miksi sä et käynyt enää hautajaisten jälkeen? äiti kysyi.

– Eikö se nyt olis ollut vähän noloa? Nikkilä sanoi ja hörppäsi kahvia. – Et säkään soittanut.

– Kyllä se on miehen asia soittaa tommosessa tilanteessa.

– Anteeks vaan. Mä en ole tainnut lukea samaa käytösopasta.

Ruususta tuntui siltä, etteivät äiti ja Nikkilä enää huomanneetkaan häntä. He jatkoivat keskustelua siitä, mihin se oli parikymmentä vuotta sitten jäänyt, kun isä oli kuollut. Tai Topi, eihän se tainnut olla hänen oikea isänsä.

Isänä hän kuitenkin aina Topin muistaisi. Hän oli 13-vuotias, kun isä kuoli. Ei isä viinaan kuollut, pelkästään. Isä hirttäytyi liiterin orteen. Ruusu löysi hänet, kun meni hakemaan keittiöön lisää puita. Siinä isä heilui keskellä liiteriä, sininen nailonnaru kaulaan syöpyneenä, kieli ulkona suusta ja silmät melkein ulkona päästä. Naama valkoisena. Hakkuutukki oli nurin lattialla.

Äiti oli töissä ja tuli kotiin vasta seuraavana aamuna. Silloin Ruusu ei vielä tajunnut ihmetellä, miten kampaamossa voi olla yövuoroja.

– Ei Topi meidän takia hirttäytynyt, äiti sanoi nyt Nikkilälle, mutta vilkaisi samalla Ruusuun. – Sille oli ihan sama, missä mä kuljin. Ei sitä ainakaan kiinnostanut mun seurani. Pullo voitti aina.

– Jos totta puhutaan, Nikkilä sanoi ja katsoi kahvimukiin, – ja miksei puhuttais, niin Topi sanoi kerran, kun mä kannoin sitä kapakasta autoon, että ota sä Taisto sitten Airista ittelles akka, kun musta aika jättää. Siinä on hyvä eukko. Musta ei ole aikoihin ollut sille mieheksi, enkä mä enää elä pitkään.

– Niinkö sanoi? Airi kysyi.

Nikkilä nyökkäsi.

– Tytärtäkin se kehui. Ihmetteli, miten hänenlaisellaan maalaisrentulla voi olla niin hieno ja fiksu tytär. Tais arvata, ettei se ihan hänen ole.

– Helppo arvata, Airi sanoi. – En kai mä olis sun kanssas mihinkään ruvennut, jos Topi olis vielä ollut oikee mies.

Ruusu nousi ja ryntäsi pihalle. Liikaa tietoa. Hän tunsi itsensä teini-ikäiseksi, joka kuulee vahingossa vanhempiensa intiimejä puheita. Teki mieli oksentaa ne kaikki pois muistista, mutta miten se muka onnistuisi?

Sade auttoi vähän. Toisaalta tuli kylmä, kun oli jo juoksun jäljiltä hiessä.

Kun Ruusu palasi sisään, Nikkilä ja äiti istuivat puhumattomina pöydän ääressä ja katselivat seinille. Nikkilä nousi nopeasti.

– Nyt täytyy lähtee.

Ruusu ojensi hänelle muovitaskun pöydän kulmalta.

– Älä unohda tätä.

– Joo en, Nikkilä vakuutti.

Auto hyökkäsi pihasta kiivaasti matkaan.

”Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa.”

– Lähtihän se, äiti sanoi. – Mä jo pelkäsin, että se jää asumaan.

– Teillä oli jo avioriita hyvällä alulla, Ruusu sanoi. Huomasi äidin ilmeen ja vaihtoi aihetta: – Mä sain tuolla matkalla idean.

– Liittyykö se jotenkin Nikkilään? äiti epäili.

– Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa, jos jotkut Marcon kaverit vielä hyökkää. Mä maksan.

– Sopii mulle, äiti sanoi. – Mä olenkin hermoloman tarpeessa. Jos en vielä viimeöisen jälkeen niin ainakin ton Nikkilän vierailun. Muistin taas, miksen mä soittanut sille edes silloin, kun Topi oli haudattu ja verottaja meinas viedä Topin mätkyistä koko tilan. Mieluummin otin pankista lainaa.

Ruusu sanoi ymmärtävänsä.

– Kerro muksuille ja pakkaa tavarat. Mä käyn kaupassa.

– Täällä on jääkaappi täynnä.

– Täytyy olla vierasvaraa, Ruusu sanoi.

Yläkerrassa Marco oli nukahtanut poikittain makuuhuoneen sängylle. Eevi nukkui miehen kainalossa ja pojat olivat torkahtaneet sen päälle kesken kiipeilyn. Marco näytti rennolta, reisi oli sulanut normaaliksi.

Auringonsäde pilkisti pilven raosta ja ikkunasta. Kun se osui Marcon otsaan, Ruusulle tuli mieleen lasertähtäimen juova.

Hän käänsi nopeasti päänsä ja päätti lähteä saman tien autolle. Kuka niitä vaatteita jatkuvasti jaksoi vaihtaa.

– Ruusu, Marco sanoi hiljaa. – Mikä hätänä?

– Ei mikään, Ruusu sanoi päätään kääntämättä. – Mä vein sen Puijon porukan vuokra-auton Hämeenlinnaan Pohjantähden parkkipaikalle ja tiputin avaimen sadevesikaivoon.

– Hyvä homma. Siellä se saa olla rauhassa melko pitkään.

– Mä näin Virpin.

Marco hätkähti, ja pojat liikahtivat levottomasti hänen päällään. Eevin unta mikään ei häirinnyt.

– Missä? Marco kysyi.

– Siellä parkkipaikalla. Se oli varmaan seurannut mua jostain täältä.

– Mistä sä tiedät, että se oli Virpi? Tuliko se sanomaan, että hyvää päivää, nimeni on Virpi?

– Ei. Se tuli sanomaan, että ne haluaa rahat ja sut.

– Oli se sit Virpi, Marco vahvisti.

Ruusu käänsi varovasti katseensa Marcoon. Aurinko oli mennyt pilveen, lasersäde kadonnut. Ehkä se oli hyvä enne.

Forssan Hankkijalta Ruusu lastasi Transitin perään reilusti aniittia, tulilankaa, sähkönalleja ja laukaisimia. Kun hän oli sanonut räjäyttävänsä kiviä pihasta, myyjä oli tarjonnut jotain ihme etanadynamiittia. Ruusu sanoi, ettei kelpaa.

– Mä tykkään, että silloin kun räjäytetään, pitää pamahdella kunnolla.

Jätkä katsoi häntä hetken ja sanoi:

– Sen mä kyllä uskon.

Isän kanssa Ruusu oli sen oppinut, kun he olivat räjäytelleet kantoja ja kiviä pihalta ja sen tuntumasta. Siinä ikkunat helisivät ja särkyivätkin. Iso murikka lensi navetan kiviseinään aivan heidän välistään ja jätti jäljen rappaukseen. Isä sanoi, että kävipä tuuri. Ja otti huikan.

Ruusu pyysi vielä laatikollisen haulikon patruunoita, kunnon susihauleja. Myyjä haki sen nopeasti hyllystä.

– Katotaan sulle sopuhinta koko satsista, ettei vaan jää mitään hampaankoloon…

Ruusu hymyili.

Ei tietysti ollut viisasta jäädä nyt kenenkään mieleen, varsinkaan kun oli tullut Forssaan saakka juuri siksi, että siellä häntä ei tunnettu. Mutta minkä hän itselleen mahtoi. Ei hänestä ollut seinäruusuksi.

Satoi taas. Ilta tummeni, halogeenivalo syttyi pihaan. Elmeri kiekui navetan päädyssä. Luuli varmaan lamppua auringoksi.

Ruusu heitti muksujen kassin farkku-Subarun tavaratilaan ja löi peräoven kiinni. Äiti kiinnitti Iivarin ja Jalmarin turvavöitä Subarun takapenkillä. Eevi oli jo turvaistuimessaan apumiehen paikalla. Ruusu meni vielä suutelemaan ja halaamaan tytärtään ja teki saman pojille, vaikka tiesi että se vain pahensi eroikävää.

– Mikset sä tuu mukaan, äiti? Jalmari kysyi. – Voitais uida yhdessä.

– Jonkun täytyy hoitaa eläimet.

– Eiks Marco vois hoitaa? Iivari kysyi.

– Malko, Eevi sanoi etupenkiltä.

– Muistakaa, että ette puhu Marcosta kenellekään, Ruusu vannotti poikia.

– Miksei? Iivari kysyi.

– Marco on salainen agentti. Kukaan ei saa tietää, että se on täällä. Muuten sille voi käydä huonosti. Ette kai te halua, että Marcolle käy huonosti?

– Ei, pojat sanoivat yhteen ääneen. – Ei me kerrota siitä kellekään.

– No hyvä.

– Mummokaan ei sit saa kertoa, Jalmari muistutti.

– En mä kerro, äiti vakuutti. – Mees nyt Ruusu siitä, että päästään lähtemään.

Ruusu meni, ja Subaru lähti pihasta. Kun auton perävalot katosivat koivikkotien mutkaan, Ruusu huokaisi helpotuksesta.

Ainakin lapset olivat turvassa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Auervaara Karri Kettunen saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Samalla hän pääsee taas uusien lakanoiden väliin.

Rapujuhlia seurannut viikko kului hitaasti. Piia oli hiljainen ja vetäytyi usein syrjään mietiskelemään.

Yhtenä yönä Kettunen havahtui unestaan siihen, että Piia oli kadonnut hänen vierestään. Nainen istui teekuppi kädessään parvekkeella. Hän pyyhki nopeasti kyyneleet kasvoiltaan, kun näki Karrin tulevan.

Piian mieltä painoi rapujuhlissa koettu nöyryytys, Kettunen arvasi. Siitä illasta koitui totta tosiaan viheliäinen prosessi kuten hän aavisteli — olihan hän loukannut Piiaa julkisesti syventymällä illanviettoon Liina Meren kavaljeerina. Ja Meri puolestaan otti asemansa turvin haluamansa. Liinan itsevarmaa säteilyä oli vaikea vastustaa.

Karri ei muistanut koko iltana edes vilkaista Piiaa, niin tärkeää hänelle oli Liina Meren ylitsevuotava huomio.

Kun hiljaisuutta ja unettomia öitä vain jatkui, Karri päätti aloittaa pehmitystaktiikan. Hän osti Piialle kallista parfyymia ja toi joka päivä tuoreen kukkakimpun olohuoneen pöydälle. Hän osallistui omatoimisesti kotitöihin, hankki Tomille viikonlopuksi lastenhoitajan ja varasi kahden hengen kylpylämatkan Turkuun.

Pikkuhiljaa Piia virkistyi, jokin hauras hymyksi tulkittava ilmekin alkoi viivähtää silloin tällöin hänen kasvoillaan. Kyllä tämä tästä, Kettunen lohdutteli naista. Kuten sanoin — mitään ei tapahtunut, hän vakuutteli vakuuttelemasta päästyäänkin.

Piia ei vastannut vakuutteluihin. Hän ei kertonut Karrille, että hänen vieressään illastanut projektipäällikkö oli nähnyt Karrin ja Liinan astuneen rapujuhlien päätteeksi samaan taksiin. Piialle mies oli kertonut kävelleensä kotiin. Luottaminen oli vaikeaa, kun tarinat ja tulkinnat eivät käyneet yksiin.

Olet varsinainen punapääkissa. Äläkä luule, ettenkö vastaa haasteeseen.

 

Eräänä päivänä Leutonen kiidätti autopajan työpuhelimen Kettuselle. Joku nainen kysyy sinua, Leutonen ilmoitti mulkaisten Karria epäluuloisesti. Kettunen laski vasaran maahan ja nosti puhelimen korvalleen.

– Liina Meri täällä hei!

Karri vilkaisi nopeasti Leutosta ja käveli nurkan taakse. Jostakin syystä hän oli joutunut huonoon valoon Leutosen silmissä sen jälkeen, kun tämä oli kuullut hänen suhteestaan Piiaan. Ties mistä syystä Leutonen oli ottanut isällisen suojelevan asenteen kovia kokenutta nuorta naista kohtaan. Kettunen ei halunnut pomonsa saavan vihiä asioista, jotka voisivat kulkeutua Piian tietoon.

Kun puhelu oli päättynyt, Leutonen näki pajan likaisen ikkunan läpi, kuinka Karri hyppäsi autoonsa ja häipyi renkaat vonkuen kaupungin suuntaan.

Meri OY:n toimistotilat sijaitsivat kaupungin laitamalla. Karri pysäköi autonsa parkkipaikalle ja koetti kuumeisesti muistella missä päin Piian työpiste oikein sijaitsi. Hän halusi kaikin keinoin välttää Piian kohtaamista.

Ulko-ovelle tultuaan hän luki nopeasti osoitetaulun. Laskutussihteeri työskenteli neljännessä kerroksessa. Toimitusjohtaja ensimmäisessä. Kettunen huokaisi helpotuksesta. Jos hänellä oli tuuria, tämä käynti jäisi pimentoon Piialta.

Kettunen painoi ovisummeria. Vihreä valo välähti. Kettunen kouhaisi hiuksiaan ja avasi oven. Liina Meren toimistossa tuoksui kallis hajuvesi. Meri oli pukeutunut vartalonmyötäiseen, liituraitakankaiseen jakkupukuun ja valkoiseen paitaan. Kiiltonahkaiset korkokengät kopisivat, kun hän riensi toimiston ovelle Karria vastaan.

– Aivan mahtavaa, että pääsit tulemaan. Firman auto on temppuillut viime aikoina ja tänään moottori teki stopin. Onneksi muistin sinut, Liina vuodatti hengästyneesti halatessaan Karria lujasti ja pitkään.

– Missäs se murheenkryyni on? Menen heti kurkkaamaan mikä sitä vaivaa, Karri kysyi heidän irrotessaan toisistaan.

Liina käveli tarjoilupöydän ääreen ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.

– Kuulehan Karri. Ensin jutellaan ja juodaan kahvit. En koskaan teetä kenelläkään töitä ennen kuin käytännön asiat on sovittu selviksi.

Liina istahti Karria vastapäätä ja nosti säärensä naisellisesti ristiin. Hän tuijotti lakkaamatta Karria silmiin. Mies aavisti mistä tässä oli kyse. Se hiveli hänen itsetuntoaan. Suurehkon firman toimitusjohtaja halusi tutustua häneen paremmin, se oli nyt päivänselvää.

– Minulla on sinulle ehdotus. Jos saat firman Bemarin ajokuntoon, toivon, että katselet kuun vaihteessa avoimia työpaikkoja. Sieltä tulet löytämään Meri OY:n hakuilmoituksen.

Karri asetti puoliksi juodun kahvikuppinsa lasiselle design-pöydälle.

– Mistähän työstä mahtaa olla kysymys?

Liina hymyili arvoituksellisesti.

– Ajattelin olla kertomatta. Haluan tehdä sinut uteliaaksi.

Karri hymähti ja vastasi Liinan katseeseen. Uteliaaksi olet tehnytkin minut, hän totesi hiljaa mielessään. Olet varsinainen punapääkissa. Äläkä luule, ettenkö vastaa haasteeseen. Karri Kettunen on nimensä mukaisesti kettu, joka vainuaa mihin suuntaan on edettävä.

– On minulla vielä toinenkin asia, Liina sanoi ja nosti jalkaansa niin, että hameenhelma vetäytyi reidelle asti.

– Voisit ottaa meidän automme työn alle vaikkapa huomenissa. Olen jo tilannut hinauksen ja auto tuodaan teidän pajallenne korjattavaksi. Mutta sitä ennen on muutakin korjattavaa. Ja se on itse asiassa kiireellisempi työ, Liina kertoi madaltuneella äänellä.

– Autan toki siinäkin, jos vain voin.

– Lupaatko? Liina innostui.

– Totta kai, kun vain kerrot mitä pitää tehdä.

Liina nousi tuolista ja osoitti sormellaan ovea.

– Pian näet!

Karri seurasi määrätietoisesti kävelevää Liinaa. He menivät ulos parkkipaikalle.

– Missä sinun autosi on, Liina kysyi nopeasti.

Karri osoitti suunnan ja Liina riensi autoa kohti.

– Asun aivan lähellä, tuon metsäsaarekkeen takana. Menemme minun kotiini ja näytän mihin tarvitsen apuasi.

 

Karri puisti salaa päätään ja naurahti itsekseen. Noin vain? Kesken työpäivän vieraan miehen kanssa kotiin? Kohtalo tuntui kuljettavan häntä eteenpäin yhä vääjäämättömämmällä voimalla.

Liinan asunto sijaitsi uudehkon rivitalon päätyhuoneistossa. Naisen posket hehkuivat kun hän avasi oven tilavaan, valoisaan kotiinsa.

– Minulle on huomenna tulossa vieraita. Kutsun kerran vuodessa ison naisporukan kotiini tyttöjen iltaan. Vähän viiniä, naposteltavaa ja saunomista. Ja tietenkin juoruilua, Liina lisäsi ilkikurisesti ja taputti Karria olkapäälle tuttavallisesti.

– Nyt on kuitenkin ilmennyt ongelma.

Karri levitti käsiään.

– Anna tulla. Katsotaan, seisooko ongelmanratkaisija edessäsi.

Liina käveli halki aistikkaasti sisustetun huoneiston ja avasi kylpytiloihin johtavan oven.

– Kiuas. Se ei toimi. Kokeilin lämmittää pari päivää sitten ja kivikasa pysyy kylmänä.

Karri kumartui sähkökiukaan ylle ja oli tutkivinaan laitteita. Hän ei ymmärtänyt mitään sähkökiukaista saati niiden teknisistä vioista.

– Ehkä kysymyksessä on viallinen vastus. Ihan tarkkaa diagnoosia en nyt nopeasti osaa tehdä.

Karri kyykistyi ja kurkisti vielä kiukaan alle.

– Sinuna tilaisin sähkömiehen paikalle. Varsinkin jos korjauksella on kiire.

Mies napsautti on/off-nappulaa. Valo syttyi mittariin.

– No katos pirua! Virta ainakin kulkee normaalisti.

Karri nousi ylös ja painoi kätensä kiviä vasten.

– Vastukset punertuvat ja kivet lämpiävät. Tämähän toimii taas.

Liina oli siirtynyt lähemmäs, sankka hajuvesipilvi ympäröi Karrin.

– Karri, sinulla taitaa olla taikurinkäsi, nainen totesi pehmeästi.

Karri siirsi sormensa virtanappulalle katkaistakseen sähkön kiukaasta. Liina tarrasi hänen ranteeseensa.

Nainen ei päästänyt häntä heti lähtemään, vaan halusi vielä saunoa yhdessä rakastelun lopuksi.

– Antaa kiukaan lämmetä. Katsotaan toimiiko se todellakin vai onko se vain hetken juttu.

Liina painautui Karrin selkää vasten.

– Karri. Minullakin on ollut jo jonkin aikaa mielessä sellainen hetken juttu. Saanhan riisua sinut?

Karri tunsi kuumenevansa. Liina halusi vietellä hänet. Röyhkeästi ja häpeilemättä. Karri tarttui Liinan jakkuun ja kiskoi sen naisen yltä. Nainen avasi hameensa vetoketjun ja antoi hameen valahtaa lattialle. Karri avasi Liinan paitapuseron hitaasti nappi napilta.

 

Ehti kulua kaksi tuntia ennen kuin Karri käynnisti autonsa ja poistui Liina Meren asunnolta.

Karri huokaisi helpotuksesta huomatessaan että korjaamo oli tyhjä. Leutonen oli lähtenyt jo kotiinsa. Pajan ilmoitustaululla odotti kuitenkin vihainen viesti. ”Kesken työpäivän lähteminen ilman mitään syytä tarkoittaa palkatonta työpäivää.”

Siinäpähän kiukuttelet, Jouko Leutonen, Karri mutisi hampaittensa raosta. Minä olen hankkinut sinulle tänä päivänä uuden, maksukykyisen asiakkaan , joten ei pitäisi olla valittamista.

Kettunen pysähtyi mustuneen eteispeilin eteen. Liina oli kuuma kissa kuten hän oli aavistanutkin. Nainen ei päästänyt häntä heti lähtemään, vaan halusi vielä saunoa yhdessä rakastelun lopuksi. Kunnes he päätyivät uudestaan sänkyyn.

Kettunen huokaisi ja puisteli päätään — kukapa olisi uskonut. Nyt vain oli oltava tarkkana, ettei Piia saisi tietää mitään hänen ja Liinan välisistä kuvioista.

Illalla Piia koetti helliä ja hyväillä Karria, mutta tämä valitteli pitkää työpäivää ja väsymystä ja käänsi kylkensä. Piia huoahti pettyneenä.

– Harmi kun et halua minua tänään. Huomenna minä en sitten olekaan illalla kotona.

– Mitäs sinulla on muka huomenna? Karri mumisi unisena.

– Minähän sanoin sinulle jo aikaa sitten. Tyttöjen ilta Liina Meren kotona. Minun on mentävä sinne, koska muuten Liina loukkaantuisi. Nämä ovat niitä pakollisia velvollisuuksia, valitettavasti.

Karri kuunteli hiljaa ja liikkumatta Piian jutustelua. Nyt liikutaan riskirajoilla, hän mietti kuumeisesti. Liina oli temperamenttinen ja arvaamaton nainen, varsinkin viinipäissään. Entä jos — ei, siinä ei olisi mitään järkeä. Ei Liina Meren asemassa oleva nainen paljastaisi miesasioitaan alaisilleen. Mutta silti. Mahdollisuus siihen oli toki olemassa.

Karri kääntyi hitaasti ja silitti vaaleansiniseen pitsiunelmaan pukeutunutta Piiaa. Tyttöparka. Leutonen oli oikeassa; Piia olisi ansainnut kumppanikseen paremman miehen kuin hänet. Mutta hän oli sitä mitä oli. Karri Kettunen. Mies, joka eteni etapilta toiselle saadakseen sen mitä havitteli.

 

Seuraavan illan Karri vietti kaksin Tomin kanssa. Tomi riehui ja pelleili lelujensa keskellä, mutta Karri makaili lastenhuoneen lattialla hajamielisin ilmein. Mitenkähän siellä Meren luona mahtaa tyttöjen ilta sujua? Mitä Liina mahtaa ajatella nähdessään Piian istumassa olohuoneensa sohvalla — samalla, jossa he rakastelivat pari päivää sitten kiihkeästi. Mitä Liina mahtaa höpötellä saunoville, hiprakkaisille naisille, kun he pääsevät siihen hetkeen illassa, jolloin ruvetaan puhumaan miehistä? Karria kylmäsi, vaikka hän koetti pitää mietteensä kurissa. Tämä oli lasku, joka oli maksettava kaksoiselämästä. Epävarmuus. Haparointi heikoilla jäillä. Koko ajan piti kuulostella risahteluja, vaania jään alla kulkevia salavihkaisia virtauksia. Tyyneyttä oli turha kaivata — aina piti valmistautua siihen, että jossakin liitos naksahtaisi ja seinät kaatuisivat ympäriltä.

Seuraavana aamuna Karri tapojensa vastaisesti heräsi ennen Piiaa. Hän hiipi keittiöön, sulki oven äänettömästi ja alkoi laittaa aamiaista. Kun kahvi oli valmis, munakas paistunut ja kattaus kunnossa, hän herätti suudelmalla Piian.

– Ihana tuoksu, oletko sinä todellakin kokannut ihan omatoimisesti, Piia ihmetteli unisella äänellä.

– Tulehan kulta, syödään rauhassa ihan kahdestaan, kun Tomikin vielä nukkuu, Karri houkutteli lempeästi.

Aamupalapöydässä Karri tutkaili salavihkaa Piiaa. Oliko nainen alakuloinen, ärtynyt tai jotenkin tolaltaan? Piiasta ei ainakaan päällepäin voinut tulkita mitä tämä mietti.

– No. Oliko teillä kiva tyttöjen ilta?

– Ihan hauska, Piia vastasi ja haukkasi palan banaanista.

Karri jäi turhaan odottamaan kertomusta illan kulusta. Piia oli yhä uninen, nautti valmiista aamiaisesta eikä tuntunut olevan halukas puhelemaan. Karrin kahvipannua pitelevä käsi huojahti, kun Piia yhtäkkiä sanoi:

– Pari päivää sitten henkilökunta ihmetteli, kun Liina poistui kesken päivän työpaikalta.

Jouko Leutonen, sinun esimiehesi soitti minulle töihin.

Karri täytti kahvimukit ja pidätteli hengitystään.

– Liinaa ei löytynyt mistään, vaikka meillä piti olla kokous yhden aikaan. Ihan outo juttu.

– Kysyikö kukaan asiaa eilen illalla häneltä itseltään, uskaltautui Karri utelemaan.

– Projektipäällikkö, se harmaatukkainen rouva, jos muistat rapuillasta. Hän oli ainoa, joka rohkeni kysyä. Hän kun on meistä ainoa, jolla on sisua sellaiseen.

Karri veti syvään henkeä.

– Ja mikä oli pomosi vastaus?

Piia kulautti mietteissään kahvia.

– ”Se on salaisuus.” Tuolla tavoin hän vastasi. Omituista.

Karri koetti pitää itsensä tyynenä.

– Ehkäpä esimiehet ajattelevat pystyvänsä tekemään mitä haluavat, ilman selityksiä.

Piia laski mukin pöydälle.

– Esimiehistä muistuikin mieleeni. Sain juuri samaisena päivänä työpaikalle puhelun. Arvaapa keneltä?

Karri puisti päätään.

– Miten minä voisin sen arvata?

– Jouko Leutonen, sinun esimiehesi soitti minulle töihin.

Karri jäykistyi sijoilleen.

– Mitä ihmeen asiaa ukolla oli sinulle?

Piia pudotti banaaninkuoren lautaselle ja katsahti mieheen tutkivasti.

– Sinäkin olit kadonnut kesken päivän työpaikaltasi.

Keittiöön laskeutui piinaava hiljaisuus.

– En minä minnekään kadonnut, Karri vastasi käheästi ja rykäisi pariin kertaan ääntään auki.

– Menin vastaanottamaan erään tilauksen. Korjattavan auton, jos haluat välttämättä tietää. Siellä se on nyt Leutosen pajan pihassa odottamassa.

Piia nousi pöydästä ja asetteli Tomin aamiaisen valmiiksi odottamaan.

– No sittenhän asiassa ei ole mitään ihmeellistä, hän totesi viileästi.

 

Aamiaisen jälkeen Karri seisoi vielä pitkään parvekkeella rauhoittelemassa ajatuksiaan. Oli oltava tarkkana. Ja varsinkin nyt kun hän oli lukenut aamun lehden. Siellä oli Meri OY:n työpaikkailmoitus, johon hän aikoi vastata. Liina Meri tarvitsi firmalleen vakituisen autonkuljettajan.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Karri Kettunen oli leikannut lehdestä talteen työpaikkailmoituksen. Puhelu Liina Merelle oli ollut lyhyt.

– Karri, ei mitään kirjallisia hakemuksia. Olen jo tehnyt päätöksen. Aloitat meillä heti maanantaina. Minulla ravaa liikekumppaneita pitkin viikkoa ja he tarvitsevat kyydit lentoasemalta tänne ja takaisin. Ja tietysti tarvitsen myös itsekin silloin tällöin autonkuljettajaa. Varsinkin jos lähden pidemmille matkoille eri puolelle Suomea.

Puhelun loputtua Karri pohti miten selviäisi tilanteesta. Uusi työpaikka Meri OY:n autonkuljettajana oli hänelle lottovoitto. Ei enää rasvaisia haalareita, ei auton alle kömpimisiä, miettimistä kuinka päin pitää jakoavainta kourassa.

Nyt hän voisi työskennellä siististi puettuna, ajella Meri OY:n mukavalla Bemarilla ja seurata läheltä kuinka liikemaailmaa pyöritettiin. Hän saisi tavata Liinan tärkeitä yhteistyökumppaneita, joilla oli rahaa, valtaa ja vaikutusvoimaa. Hän saisi hengittää heidän kanssaan samaa ilmaa.

En tule enää pajalle töihin. Olen saanut uuden työpaikan.

Karri suuntasi autollaan kohti Leutosen pajaa. Ukon reaktiot hän sietäisi, olivatpa ne minkälaiset tahansa. Mutta kuinka kertoa Piialle, että he työskentelisivät ensi viikosta lähtien samassa firmassa? Kylmät väreet juoksivat niskasta nilkkoihin, kun Karri mietti Piian reaktioita. Ei Piia tyhmä ollut. Totta kai hän osasi ynnätä viime aikojen tapahtumat yhteen.

Ensin nöyryyttävät rapujuhlat, joita Liina Meri emännöi. Hän oli jättänyt Piian yksin ja täysin huomiotta ja seurustellut koko illan tämän esimiehen kanssa. Ei hän ollut havahtunut siinäkään vaiheessa, kun Piia oli loukkaantuneena poistunut juhlista. Liinan vetovoima oli liian suuri vastustettavaksi — ja hänellä oli vainu siitä miten hän voisi hyötyä naisen vaikutusvallasta. Jotakin Piia myös aavisteli tapahtuneen sinä päivänä, jolloin Liina katosi työpaikaltaan ja hän omaltaan.

Karri huitaisi kädellään autonrattia niin että paukahti. Perhanan Leutonen, miksi sen ukkorahjuksen piti tunkea turpea nokkansa jokaiseen asiaan? Soittaa nyt Piialle tämän työpaikalle ja kysellä missä Karri mahtoi kuljeskella. Siinäkin olisi Piialle helppo laskutehtävä ratkaistavaksi. Nainen arvaisi heti, kuinka Karri oli uuden työpaikkansa hankkinut.

Leutosen Autokorjaamon pihamaalla komeili Meri OY:n auto ja Karrin pomo seisoi sen vieressä mietteliään oloisena. Karri käveli lähemmäs ja kysyi, oliko pomo jo keksinyt moottoria vaivaavan vian.

– Löytyi ja korjattiin, ynähti Leutonen happamasti.

– No sehän mainiota! Liina Meri jo soitteli ja kyseli autonsa perään. Laitapa sille firmalle muhkea lasku, en minä sinulle turhaan rikasta asiakasta hommannut.

Karri hieroi hykerrellen käsiään yhteen. Hänellä oli kiire päästä ajamaan edessään hohtavaa hopeanharmaata komistusta. Minun autoani, hän korjasi mielessään ja oli jo tarttumaisillaan oveen, kun Leutonen ärähti.

– Yksi korjauskeikka ei poista sitä seikkaa, että karkasit puoleksi päiväksi työmaalta minulle mitään ilmoittamatta.

Karri ojentautui suoraksi. Hänen katseensa kylmeni.

– Tällä kertaa saat lähtöilmoituksen ajoissa. En tule enää pajalle töihin. Olen saanut uuden työpaikan.

Leutosen leuka loksahti auki.

– Lisäksi toivon, ettet enää soittele Piialle ja kysele missä liikun. Se ei kuulu sinulle.

– Eikä ilmeisesti Piiallekaan, murahti Leutonen synkästi.

Kettunen istahti Meren Bemariin ja käynnisti auton.

– Haen oman koslani täältä kun ehdin. Mitä Piiaan tulee, meidän kahdenkeskiset asiamme eivät todellakaan koske sinua. En kuuntele enää sanaakaan keljuiluasi.

– Niinhän sinä luulet. Mutta varopa vain. Jos luulet seilaavasi tyynillä vesillä, voit olla varma, että jossakin vaiheessa nousee myrsky, karjahti Leutonen kädet nyrkkiin puristuneina.

Karri naurahti ilottomasti ja painoi kaasua niin että sora lensi rumasti Leutosen kengille. Hyvästi pahainen pajamurju ja hyvästi nilkkiluonteinen pomo. Kettusen poika ratsastaa nyt kohti auringonnousua. Karri etsi radiosta mieleisen musiikkikanavan ja alkoi hoilata täysin palkein ajaessaan Liinan asuntoa kohti.

 

Karri lykkäsi työasian kertomista sunnuntai-iltaan saakka. Kun Tomi oli saatu nukkumaan, hän keitti teetä ja pyysi Piian seurakseen.

– No. Mikä nyt on? Näytät niin vakavalta ja juhlavalta, Piia naurahti.

Karri asetti höyryävän teemukin naisen eteen.

– Minulla onkin vähän erikoisempaa asiaa. Vaihdan työpaikkaa.

Piian silmät pyöristyivät ihmetyksestä.

– Oletko hakenut uuteen paikkaan? Etkä ole kertonut mitään suunnitelmistasi minulle.

Karri nojautui pöydän yli lähemmäs Piiaa ja otti tämän käden käteensä.

– En kertonut kun kaikki oli niin epävarmaa. Mutta nyt kaikki on selvää. Olen irtisanoutunut autokorjaamolta ja aloitan uuden työn maanantaina. Minusta tulee erään isohkon firman hyväpalkkainen autonkuljettaja.

Piian kasvot sulivat hymyyn.

– Onneksi olkoon! Ihan mahtava juttu! Kerro jo! Mikä sinun työpaikkasi on huomisesta lähtien?

Karrin katse harhaili tovin ennen kuin hän sai vastatuksi.

– Meri OY.

Piia veti kätensä pois Karrin kädestä. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.

– En ymmärrä, Piia kuiskasi.

– Kulta, huomasin työpaikkailmoituksen ja vastasin siihen. Ei enää hanslankarin likaisia hommia pajalla. Meidän elämämme helpottuu kun —

Piia alkoi täristä järkytyksestä.

– Helpottuu? Sanotko sinä todellakin että meidän elämämme tulee helpommaksi kun alat ajaa Liinan leasing-autoa ja kuljettaa häntä työmatkoilla ympäri Suomea?

Karri huokaisi.

– Kuulostaa siltä ettet luota minuun himpun vertaa.

Piia naurahti katkerasti.

– Onko se ihme? Kaiken sen jälkeen mitä olet tehnyt.

Karri pysyi vaiti. Tämä oli nyt otettava vastaan ja kestettävä. Huomenna hän istahtaisi uudehkon Bemarin penkille ja ajaisi ensimmäisen ajonsa lentoasemalle. Liina oli jo ohjeistanut hänen työpäivänsä. Tärkeä liikekumppani Helsingistä saapuisi iltapäivälennolla ja häntä olisi oltava kohteliaasti vastassa. Liikeneuvottelut kestäisivät koko päivän. Seuraavana aamuna hän kiidättäisi vieraan takaisin kentälle. Helppo työpäivä tiedossa, Karri myhäili kuultuaan ohjeet.

Antaa Piian nyt kiukutella ja itkeskellä. Hän ei perääntyisi.

– Piia. Sinun pitää nyt sopeutua ajatukseen siitä, että meillä on yhteinen esimies.

Piia nosti katseensa. Hänen silmissään oli kyyneleitä.

– Minulla on aavistus siitä, kuinka tämä työpaikka on sinulle junailtu.

Karri puisti päätään kummastuneena.

– En tajua mitä haudot pienessä päässäsi. Sinulla on ollut taipumus rakennella omituisia salaliittoteorioita siitä lähtien, kun olimme niillä ankeilla rapujuhlilla.

Piia nousi ylös ja heilautti kättään kiivaasti.

– Kovin ankeaa siellä ei sinulla näyttänyt olevan.

Makuuhuoneen ovi pamahti kiinni. Karri siivosi pöydän ja kuulosteli tilannetta. Antaa Piian nyt kiukutella ja itkeskellä. Hän ei perääntyisi. Huomenna hän aloittaisi työt Liinan autonkuljettajana ja sitä ei voisi estää enää mikään. Ei mikään.

 

Karri tähyili laskeutuvia koneita lentokentän parkkipaikalta. Ensimmäinen työtehtävä alkaisi muutaman minuutin kuluttua. Hänen piti olla portilla vastassa Helsingistä saapuvaa toimitusjohtajaa. Hänen nimensä on Astrid Sjöberg, Liina oli kertonut puhelimessa. Ikä 64, pitkä, näyttävä tummaverikkö. Entinen valokuvamalli, nykyinen vientijohtaja. Kyllä sinä hänet heti tunnistat. Häntä ei voi nimittäin olla erottamatta tavallisista matkustajista. Ja Astrid tietää kuka hän on, Liina naurahti toivottaen hyvää työpäivää. Ja Karri, hän lisäsi. Tervetuloa Meri OY:n palvelukseen. Uskon että meillä tulee olemaan mielenkiintoisia vuosia edessämme.

Liina puhui totta. Kun Astrid Sjöberg käveli ulos portista tyylikkäissä saapikkaissaan ja valkoisessa pitkässä takissaan, Karri tiesi heti kenestä oli kyse. Hän otti kasvoilleen kohteliaan hymyn ja käveli naisen luo.

– Karri Kettunen Meri OY:sta. Vien teidät Liina Meren luokse.

Astrid katsahti mieheen nopeasti ja ojensi tälle kalliin lentolaukkunsa.

– Näytät paremmalta kuin se edellinen autonkuljettaja. Liinan maku on parantunut.

Karri hymyili itsekseen ja ohjasi Astridin ulos.

Nyt oli nautittava uusista kuvioista ja uusista ihmisistä, joita hän sai työssään tavata.

Automatkan aikana nainen soitti pari työpuhelua. Kun he tulivat Meri OY:n pihaan, Liina seisoi portailla vastassa hymyilevänä ja tyylikkäänä.

– Onpa ihanaa nähdä sinua Astrid, hän huudahti ja riensi poskisuukottelemaan tärkeää vierastaan.

– Sinulla on poikkeuksellisen kohtelias autonkuljettaja. Ja on mukavaa, että hänestä on iloa myös vaateliaammalle silmälle, Astrid totesi.

Liina hymyili salavihkaa Karrille kun naiset lähtivät nousemaan portaita kohti neuvotteluhuonetta.

– Muistathan Karri. Huomenaamulla kello kahdeksan. Astridin kone lähtee Helsinkiä kohti ja sinä viet hänet kentälle.

Karri nyökkäsi ja palasi vihellellen autolleen. Piian työhuoneen ikkunassa heilahti varjo. Karri karisti ikävät ajatukset mielestään. Nyt oli nautittava uusista kuvioista ja uusista ihmisistä, joita hän sai työssään tavata. Hän ei halunnut ajatella murjottavaa Piiaa ja tämän surumielisiä silmiä.

 

Karri istahti autoonsa ja veti sisäänsä Astridista jäänyttä tuoksua. Chanel 5, sitä se oli. Samassa hänen silmiinsä sattui valkoinen pahvinpala, joka lojui autonlattialla. Hän poimi sen ylös. Astrid Sjöbergin käyntikortti. Karri käänsi kortin toisinpäin. Joku oli kirjoittanut kortin taakse hotellin nimen. Karri vihelsi itsekseen. Hotelli, jossa Astrid Sjöberg majoittuisi tulevan yön.

Mies tuijotti eteensä mietteliäänä. Sattumaa vai ei? Oliko tämä hänelle tarkoitettu viesti? Karri pyöritteli käyntikorttia kädessään. Astrid Sjöberg oli helsinkiläisen suuren vientiyhtiön toimitusjohtaja. Naisella oli rahaa ja vaikutusvaltaa — Liina Meri oli häneen verrattuna pikkutekijä.

Karri lähti ajamaan päiväkotia kohti. Hän oli luvannut hakea Tomin tarhasta aiemmin ja laittaa päivällisen. Pieniä myönnytyksiä oli nyt ripoteltava arjen lieventämiseksi. Piia oli saatava leppymään.

Illalla Piia söi ateriansa yksin ja vaitonaisena. Karrin tempaus painoi raskaasti hänen mieltään. Karri seisahtui keittiön ovelle.

– Kulta, on vaikea nähdä sinut noin masentuneena.

Piia nieleskeli ruokaa vastentahtoisesti.

– Olet alkanut laihtua. Se ei ole hyvä asia, Karri huolehti.

Piia pysyi mykkänä.

– Laitoin Tomin nukkumaan ja ajattelin käydä ostamassa bensaa firman autoon. Minun on mentävä varhain aamulla jo kentälle kyytimään vieras koneelle. Ei tule sitten kiire ja hoppu.

Piia tuijotti eteensä reagoimatta mitenkään Karrin sanoihin. Karri painoi ulko-oven perässään kiinni. Iltatuuli kohisi lehmuksissa. Yö oli lämmin, vaikka kuljettiin syksyä kohti. Pihlajanmarjat portinpielessä punersivat hennosti.

Karri ei ehtinyt koputtaa Astridin ovea, kun ovi jo avautui.

Auto keinahti pehmeästi, kun Karri istahti penkille. Hän tarvitsi ajatuksilleen tilaa. Hän ei jaksanut katsella tunnista toiseen ahdistuneen oloista Piiaa. Karri käynnisti auton ja vilkaisi keittiön ikkunaan. Siellä Piia istui yhä, samassa asennossa, liikkumatta.

Tuntui siltä kuin jokin vieras käsi olisi ohjannut autoa kohti Hotelli Charlottaa, joka sijaitsi lähellä jokea kaupungin keskustan liepeillä. Paras hotelli näillä kulmilla. Ainoa, johon Astrid Sjöbergin tasoisen naisen olisi voinut kuvitella majoittuvan liikematkallaan. Hotelli Charlotta, niinhän käyntikorttiin oli raapustettu nopeasti.

Hotellin pihalla Karri sammutti moottorin ja vilkaisi kelloaan. Puoli kymmenen. Hän vajosi hetkeksi mietteisiinsä. Sitten hän nousi hitaasti autosta. Hotellin vastaanotossa oli ruuhkaa — iso seurue selvitteli epäselviä huonevarauksiaan ja vastaanottovirkailija koetti kuumeisesti etsiä nimiä koneelta. Karri livahti vastaanoton ohitse huomaamatta hisseille. Käyntikortista hän katsoi Astridin puhelinnumeron. Soitto. Nainen vastasi ja kertoi huoneensa numeron. Karri painoi hissin nappulaa. Kolmas kerros, huone 305. Hissin peilistä hän tarkisti, että kaikki näytti hyvältä. Hän oli lähtiessään käynyt suihkussa, pessyt hiuksensa, ajanut partansa, nyppinyt nenäkarvansa ja vaihtanut puhtaan paidan. Alles in Ordnung, hän sanoi peilikuvalleen ja hymyili.

Karri ei ehtinyt koputtaa Astridin ovea, kun ovi jo avautui.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

On julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia.

Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi.

Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Kirjailija Maritta Lintusen jatkokertomuksessa Ketunloukku päähenkilö Karri Kettunen punoo juoniaan päästäkseen elämään makeampaa elämää.

Painaessaan Piian ovikelloa Kettuselle kävi selväksi, että häntä oli odotettu. Tömisevät juoksuaskeleet ja riemuntäyteiset kiljahdukset kantautuivat ulos asti.

Kun ovi avautui, Kettunen näki hämmästyksekseen uudenlaisen Piian: kasvot raikkaasti meikattuina, hiukset laitettuina, tyttömäinen mekko yllä. Tämähän sujuu hyvin, mies tuumasi — minua on odoteltu täällä niin pojan kuin äidinkin voimin.

–Hyvä, että tulit. Tomi on kiipeillyt ikkunalaudalla ja seissyt korva kiinni ovessa jo parisen tuntia. Syömäänkään en saanut millään ilveellä. Niin hirveästi hän on sinua odottanut, Piia naurahti väistäessään tuulispäänä kiitävää kolmivuotiasta, joka syöksähti Kettusen eteen, tarrasi miehen kouraan ja lähti kuljettamaan tätä kohti lastenhuonetta.

–Mä näytän sulle kaikki mun lelut ja sitten me leikitään junilla.

Piia seurasi perässä ja koetti toppuutella pojan intoa.

–Kuulehan Tomi. Setä tuli vain hakemaan autonsa eikä ehdi nyt ruveta leikkimään. On jo myöhä ja sinunkin pitää mennä pian iltapesulle ja nukkumaan.

Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi latoa pikkuautoja ja junanradan osia lattialle. Kettunen arvasi hetkensä tulleen ja heittäytyi hänkin kuuroksi Piian toiveille. Mies istahti lastenhuoneen lattialle ja syventyi tutkimaan lelutornia, jota poika lastasi hänen eteensä. Piia seisoskeli neuvottoman oloisena kynnyksellä.

–Sano vaan heti kun kyllästyt Tomin höpötyksiin.

Kettunen iski silmää ja alkoi koota junarataa pojan apuna.

–Joisitko teetä tai kahvia? Piia kysyi huomatessaan ettei mies ollut todellakaan lähtöaikeissa.

–Kuppi kahvia maistuisi. Jos siitä ei ole vaivaa, Kettunen lisäsi ja pyöräytti kädellään Tomin vaaleaa kiharapehkoa.

–Mikä sun nimi on? poika kysyi uteliaana.

–Karri.

–Ai Kalli?

–Ei kun Kar-ri.

Piia pidätteli hymyään.

–Tomi ei ole vielä oppinut ärrää.

Kettunen asetteli veturin perään vaunuja ja katsahti poikaan tutkivasti.

–Mites Tomi on? Haluaisitko oppia sanomaan ärrän?

Poika puristi puista radanpalaa kädessään ja kurtisti synkkänä kulmiaan.

–Mä en opi sitä.

–No ihan varmasti opit, jos minä opetan sinua. Katsos kun minäkään en osannut pikkupoikana ärrää. Eikä ollut kivaa kun kaverit siitä aina huomauttelivat. Ja koulussa opettaja kenkkuili kun sanoin nimekseni Kalli Kettunen.

Poika istahti lattialle ja mietti hiljaa hetken.

–Muakin on kiusattu ällästä päiväkodissa.

–Vai sillä lailla. No se kiusaaminen loppuu äkkiä, kun eräänä päivänä menet tarhaan ja päräytät ärrää niin, että säikähtävät koko sakki.

Pojan kasvoille kohosi varovainen hymy.

–Se olis kivaa.

–Varmasti olisi. Ja me miehet opetellaan se ärrä, eikö?

–Joo! Tomi hihkaisi ja hyppäsi siltä istumalta Kettusen syliin.

Piia punastui, pyörähti ympäri ja jatkoi keittiön suuntaan. Kettunen arvasi miltä naisesta mahtoi tuntua. Se olikin hänen taitonsa — aavistaa ihmisten ajatukset ja tuntemukset. Pienen painiottelun jälkeen he kokosivat junaradan valmiiksi huoneen lattialle. Kahvintuoksu kiemursi huoneeseen ja Kettunen koppasi Tomin syliinsä.

Tulisitko meille vaikka pizzalle ja lasilliselle? Jos sinulla ei ole muita menoja, nainen lisäsi kiireesti.

–Nyt pidetään tauko.

Poika ei vastustellut — hän nautti siitä, että sai olla ison miehen olkapäillä, keikkua pää alaspäin ja pudota leikisti keittiön lattialle äidin jalkojen juureen.

–Kalli on kiva! poika riemasteli äidilleen silmät loistaen.

Piia oli kattanut pöytään voileipiä ja suklaakeksejä. Tomi halusi välttämättä istumaan Karrin viereen ja alkoi järsiä keksiä suupielet kaakaosta ruskeina.

–Mites se minun autoni? Vieläkö sitä pitää korjata?

Piian varovainen kysymys valpastutti Kettusen.

–Menee vielä pari päivää, valitettavasti. Sitä oikeastaan tulinkin kertomaan, mutta en ehtinyt, kun tämä villiviikari hyökkäsi väliin, Kettunen tuumasi poikamaisesti virnistäen ja nappasi kiposta uuden keksin Tomia varten.

–Jätän oman autoni sinulle edelleen lainaan siksi aikaa kun saan Fiatin ajokuntoon.

Piian kasvoille kohosi torjuva ilme.

–Eihän se nyt käy ollenkaan laatuun! En minä voi ajella sinun autoasi kuin omaani. Kyllä me Tomin kanssa jotenkin pärjätään pari päivää. Voin ajaa fillarilla tarhaan ja jatkaa siitä bussilla työpaikalle.

Kettunen tajusi, että nyt jos koskaan oli oivallinen tilaisuus kysyä Piian työstä.

–Missä asti se sinun työpaikkasi sitten on?

–Viiden kilometrin päässä. Olen laskutussihteerinä Meri OY:n konttorilla.

Kettunen painoi työpaikan nimen mieleensä. Hän tutkisi aikanaan senkin tiedot tarkoin.

–Kyllähän te autoa tarvitsette. Muuten joudutte heräämään kukonaikaan ja nyt on luvattu kaiken lisäksi rankkoja sateita moneksi päiväksi. Poika vilustuu, jos pitää istua märkänä pyörän kyydissä. Auton lainaamisesta ei ole mitään vaivaa. Käytä sitä niin kuin omaasi.

Tomi juoksi äitinsä eteen ja tarttui tätä mekonhelmasta.

–Äiti. Tottele Kallia!

Kettunen naurahti ja haukkasi palan voileipää.

–Poikasi on oikeassa. Nyt on parasta totella.

Piia hymähti ja kohautti olkapäitään.

–Minkäpä minä teille voin. Kaksi itsepäistä miestä. Mutta haluan kyllä korvata kaiken vaivan edes jollakin tavoin. Ylihuomenna on perjantai. Tulisitko meille vaikka pizzalle ja lasilliselle? Jos sinulla ei ole muita menoja, nainen lisäsi kiireesti.

Kettunen hihkaisi hiljaa mielessään ilosta. Jalka oli jo ovenraossa, kohta koko mies sisällä.

–Totta kai tulen. Kiitos kutsusta.

Hänen katseensa kohtasi Piian katseen. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun hän oli hyväillyt saati rakastellut ketään. Piian hän halusi valloittaa ja vietellä. Riisua, koskettaa, saada naisen haluamaan. Sen jälkeen kaikki olisi helppoa ja tie uuteen avoinna.

Tomi juoksi huoneeseensa jatkamaan leikkejään. Piia kääntyi selin ja nousi varpailleen kurottaakseen serviettipakettia kaapin ylähyllyltä. Kettunen seurasi kuinka naisen vartalo jännittyi ja pienet, sievät pakarat kohosivat mekon helman alla.

–Annapa kun autan, Kettunen ehdotti. Hän asteli Piian viereen ja otti pakkauksen käteensä.

–Piia. Ei sinun minulle mitään tarvitse korvata. Mutta tulen oikein mielelläni perjantaina käymään.

Hän ojensi servietit Piialle ja hipaisi hellästi naisen poskea.

–Näytät muuten tänään erityisen nätiltä.

Pomo palasi autokorjaamolle sairauslomalta yhä selkävaivaisena, mutta muutoin levänneenä. Ihmeissään hän kävi viikon työt lävitse — kaikki näytti olevan kunnossa. Kettunen oli soittanut hänelle sairaalaan muutaman päivän välein ja vakuuttanut joka kerta, että työt hoituivat sutjakasti. Miten ihmeessä se oli mahdollista, Leutonen pähkäili eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan kääntelipä sitä miten päin tahansa.

Karri Kettunen oli kouluttamaton, kolmikymppinen luikuri, jonka hän ties mistä syystä oli erehtynyt palkkaamaan apumieheksi korjaamolle. Puheenlahjoilla Kettusta oli siunattu, siitä haksahdus oli todiste. Mutta kuinka oli mahdollista, että korjaamon pöydällä odotti nyt rästitön työlista?

Pomonsa kiitoksissa paistatteleva Kettunen hymyili salaa ja kiitteli kekseliäisyyttään. Onneksi hän oli muistanut lämmitellä suhteita serkkupoikaansa, joka oli juuri valmistumassa ammattikoulusta autonasentajaksi. Niko oli ollut enemmän kuin mielissään saadessaan viikon työharjoittelupaikan Leutosen Autokorjaamosta. Poika nikkaroi pajalla yömyöhään ja kun viikko oli ohitse, työlistan ylitse saattoi vetää viivan.

–Jos sopii, lähden viemään Fiatin omistajalleen, ilmoitti Kettunen Leutoselle. Pomo nyökkäsi tyytyväisenä. Tällä tavoin pidettiin asiakkaat tyytyväisinä: auto ajettiin korjauksen jälkeen kotiovelle.

–Hyvä idea. Se Piia on sen verran kovia kokenut tyttö, että tuollainen palvelus on mukava ele meiltä. Toivottavasti senkin naisen elämä paranee eikä vastaan enää satu samanlaista kuin huijaria kuin edellinen häiskä.

Kettunen piti naamansa peruslukemilla ja ahtautui Piian pikkuiseen Fiatiin. Onneksi Niko oli löytänyt vian, joka autoa vaivasi. Häneltä se ei olisi onnistunut. Kunnian ja kiitokset hän tietenkin otti kuitenkin kaikesta itse.

Kukkakaupan kohdalla hän pysähtyi ja palasi autolle kourassaan kimppu vaaleanpunaisia ruusuja. Tavaratalosta hän haki Tomin junarataan kuuluvan lisäosan vaunuineen ja vetureineen. Kosmetiikkaosastolla hän kävi vain kääntymässä. Ei sentään kaikkea kerralla. Odotellaan hiukan ja ostetaan hajuvedet myöhemmin. Edetään pikkuhiljaa, onhan tässä koko kesä aikaa viritellä lankoja kohdilleen.

Piian asunnon eteen parkkeeratessaan Kettunen tiesi, että tämä ilta oli ratkaiseva. Hän tekisi kaikkensa, jotta ilta sujuisi siihen pisteeseen, ettei hänen tarvitsisi herätä aamulla ankeassa laitakaupungin vuokrayksiössä.

Kettunen kiersi käsivartensa naisen ympäri.

Kettunen näki juuri unta vihreänä kimmeltävästä merestä ja valkoisista hiekkarannoista, kun sieraimiin leijaileva kahvintuoksu havahdutti hänet hereille. Mies raotti silmiään. Vaaleiden harsoverhojen lävitse kuulsi kesäaamu. Tyyny hänen vierellään oli tyhjä. Kettunen sulki silmänsä ja murahti tyytyväisenä. Mikä ilta. Ja mikä yö. Kun leikeistä ja vilskaamisesta ylikierroksilla käynyt poika saatiin tainnutettua yöunille kaakaon ja kahden pitkän iltasadun avulla, jäi heille aikuisille vihdoin omaa aikaa. He avasivat öisellä parvekkeella viinipullon, juttelivat niitä näitä elämästään, ja puolen yön aikaan se sitten tapahtui. Suudelma. Suudelmia. Piia oli ollut pitkään yksin. Naisesta kuoriutui arkuus ja ujous muutamassa minuutissa. Se teki kaiken helpoksi. He nukahtivat toisiinsa käpertyneinä vasta kun auringonnousun kajo valaisi huonetta.

–Maistuisiko aamiainen?

Piia kierähti hänen viereensä, huulet hipaisivat sänkistä poskea. Kettunen puristi naisen itseään vasten.

–Olet ihana nainen. Harmi että minun pitää rientää aamiaiselta pian kotiin. Olisi ollut mukavaa jäädä viettämään tiedän kanssanne lauantaita.

Piian raukeantyytyväinen ilme muuttui pettyneeksi.

–Mikä kiire sinulla nyt on kotiisi?

Kettunen huokaisi raskaasti ja nosti kädet ristiin rinnalleen.

–Asuntopulmia. Vuokraisäntä on tulossa käymään. Hän on kuulemma myymässä huoneistoa ja joudun muutaman viikon varoitusajalla etsimään uuden. Niitä ei tämmöisessä pikkukaupungissa ole pilvin pimein tarjolla.

–Tosi harmillista! Kuule — jos ei ala ilmaantua pian näköpiiriin sopivaa, voit tulla meille. Jos vain saat tavaroillesi jonkin väliaikaisen varaston.

Kettunen puisti päätään jyrkkänä.

–Eihän nyt sentään. Minä voin nukkua ihan hyvin pajalla, jos oikein huono tuuri kävisi.

–Pajalla?! Missä muka siellä?

–Leutosen konttorissa on vanha sohvanrohjo. Kyllä siinä yönsä nukkuu, kun ei nirsoile.

Piia tarttui hänen käteensä lujasti.

–Uskallakin muuttaa sinne likaiseen, rasvanhajuiseen kopperoon. Jos vain kestät minua ja Tomin villityksiä, olet meille tervetullut.

Kettunen myhäili mielessään. Tämähän oli helppoa kuin heinänteko. Vuokra-asunto söi sen verran ison siivun hänen pienestä palkastaan, että oli järkevintä pakata kamansa ja muuttaa naisen kanssa yhteen.

–Katsotaanhan nyt kuinka sen asunnonmyynnin kanssa käy. Etkä sinä voi vierasta miestä luoksesi majoittaa.

Piian silmät pyöristyivät.

–Viime öisen jälkeen en sanoisi sinua vieraaksi.

Kettunen kiersi käsivartensa naisen ympäri.

–Kun sinä ilmestyit sillä pienellä punaisella autonkirpullasi viikko sitten pajan pihaan, tiesin, että tuossa hän on. Viimeinkin. Minun elämäni nainen.

Piian silmiin kihosi kyyneleitä.

–Karri. Oletko sinä ihan oikeasti olemassa? Onko tuollaisia miehiä todellakin vielä maailmassa?

Kettunen painoi kasvonsa Piian hiuksiin. Ei tyttöseni, hän huokaisi hiljaa mielessään. Ei ole tosiaankaan olemassa kuin yksi Karri Kettunen. Minun vertaistani et ole ennen tavannut. Minä muutan sinun elämäsi kerralla. Ja samalla myös omani.

Heinäkuun ensimmäinen päivä Karri Kettunen kantoi vähäiset tavaransa Piia Riekin asuntoon. Tomi vilisti vaalea tukka hulmuten edestakaisin ulko-oven ja lastenhuoneen välistä käytävää.

–Kalli muuttaa meille! Kalli muuttaa meille!

Pojan ilakoinnista ei ollut tulla loppua. Kettunen oli päättänyt jaksaa kärsivällisesti villin pojan kanssa, olipa tällä välillä sitten miten huono päivä tahansa. Poika oli silta, joka yhdisti hänet Piiaan. Jos silta kesti, kestäisi heidänkin suhteensa. Niin Kettunen laskeskeli ja otti taitavin sanoin kolmivuotiaan pikkuapulaiseksi muuttotouhuihinsa. Poika oli ratketa ylpeydestä saadessaan apumiehen roolin.

–Tomista on tullut niin itsevarma ja iloinen sen jälkeen, kun sinä tulit meidän elämäämme, Piia huokaisi onnellisena. He seisoivat kaksin parvekkeella ja kuulostelivat heinäkuisessa illassa laulavia mustarastaita. Kettunen kietoi kätensä naisen hartioille ja vaipui ajatuksiinsa. Pomon reaktio karhasi vieläkin hänen mieltään. Ehkä olisi pitänyt pitää suunsa kiinni eikä höläyttää ukolle muuttoaikeista.

–Menitkö sinä hävytön kloppi hurmaamaan sen viattoman tytön? Ja nyt muutat sen luokse, tuosta vaan, muutaman viikon tuttavuuden jälkeen?

Jouko Leutonen oli tepastellut kuin hermostunut kukko pajaa päästä päähän ja mulkoillut häntä kuin rikollista.

–Sille tytölle olisi suonut tasaisen ja onnellisen elämän — tiedätkö sinä Kettunen edes millainen ketku se pikku-Tomin isä oikein oli?

–Piia on kertonut minulle kaiken elämästään. Ja minä omastani.

–Niinköhän tosiaan olet, Leutonen oli äsähtänyt ja heilutellut ruuvimeisseliä hänen rintansa kohdalla.

–Meillä on Piian kanssa rehelliset ja avoimet välit. Ei ole minun syyni, että edellinen mies lähti lätkimään heti Tomin synnyttyä. Eivätkä minun ja Piian asiat kuulu sinulle pennin vertaa. Riittänee kunhan teen työni täällä sinun romupajallasi?

–Millä?!

–Korjaamolla, oli Kettunen korjannut vaimeasti.

Kettunen hätkähti mietteistään. Piia ravisti häntä jo toistamiseen olkapäästä.

–Mitä ihmettä sinä niin totisena tuumailet? nainen naurahti uteliaana.

Kettunen veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

–Huomista. Mene sinä suoraan töihin, minä vien Tomin tarhaan pajalle mennessäni. Saat viettää kerrankin rauhallisemman aamun.

Piia suuteli häntä pitkään.

–Olet hyvä mies. Paras minulle.

Kesä kääntyi kohti syksyä ja Kettunen jatkoi vähemmän menestyksekästä autonkorjaajan uraansa Leutosen alaisuudessa. Joitakin perusasioita hän toki oppi, mutta vähitellen ja hitaasti. Motivaatio ei ollut korkealla.

Tasainen perhe-elämä Piian ja Tomin kanssa sai miehen välillä haukottelemaan tylsyydestä, mutta Kettunen tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Kulut puolittuivat yhdessä asuessa ja Piia oli mukava kumppani. Sen verran elämän kolhuissa kypsynytkin, ettei nalkuttanut hänelle typeristä pikkuasioista.

Mutta merkillinen, sisäsyntyinen levottomuus Kettusessa lainehti, sen hän tunsi niinä yksinäisinä hetkinä, kun kuunteli vierellään rauhallisesti nukkuvan Piian hengitystä. Tässäkö tämä nyt oli? Oliko tämä mitään ihmisen elämää? Missä olivat ne ruumiin nautinnot ja miehelle kuuluvat ylellisyydet, joista kirjoitettiin Kingissä ja Men´s Health-lehdissä?

Meri oli plaseerannut heidät oudosti. Karrin hän oli ottanut vierustoverikseen.

Milloin hänkin voisi pukeutua muotilehtien mallien tavoin — rennosti ja tyylikkäästi, maailmanmiesten tavoin? Tai ajella uudella, huippunopealla, virtaviivaisella autolla? Miten ihmeessä hänellä olisi sellaiseen varaan?

Elämä ei voinut jatkua loputtomiin Jouko Leutosen Autokorjaamon pienipalkkaisena hanslankarina, yksinhuoltajaäidin olkapäänä ja Tomin varaisänä. Hän tulisi hulluksi, jos hänen tulevaisuutensa ei toisi arkeen jotakin aivan uutta.

Eräänä elokuisena päivänä Piia istahti mietteliään oloisena ruokapöytään.

–No, mikä painaa mieltä? Oliko töissä vaikea päivä? Kettunen uteli haarukoidessaan makaronilaatikkoa suuhunsa.

–Ihan hyvä päivä. Mietin vain — Liina, siis Liina Meri, minun esimieheni kutsui työntekijät rapujuhliin.

–No sehän mukavaa. Mitäs miettimistä siinä on?

Piia empi hetken ja sanoi sitten varoen:

–Hän pyysi, että tulisimme yhdessä. Sinä ja minä. Haluaisi kuulemma nähdä millaisen herkkupalan olen napannut.

Kettunen purskahti nauramaan.

–Vai herkkupalan?

Piia nyrpisti nenäänsä.

–Niin — Meri käytti juuri noita sanoja. Enkä minä pitänyt siitä.

Tomi pursotti ketsuppia lautaselleen ja kuunteli korvat höröllä aikuisten puhetta.

–Äiti, aikooko se Liina Meri syödä rapuja ja Kallin? poika parkaisi huolestuneena.

Karri hymähti ja vakuutti pojalle, ettei näin isoa miestä kukaan voisi syödä. Ei ainakaan huomaamatta. Piia katsahti Karriin tuskaisesti.

–Minua ei huvita ollenkaan tuollainen uteliaisuus. En haluaisi mennä kenenkään eteen sillä tavoin näytille.

Karri nojautui taaksepäin tuolissa.

–Et kai sinä vain häpeä minua?

–En tietenkään, Piia vastasi nopeasti. Mutta Liina Meri…no. Olkoon. Hän vain on sellainen.

–Millainen?

–No sellainen kuin pomot usein ovat. Käskevä. Itsevarma. Minä en pidä siitä, että minun yksityiselämääni puututaan. Vaikka olenkin hänen alaisensa.

Karri nousi pöydästä ja asetteli likaiset astiat astianpesukoneeseen. Sitten hän nyppäsi naista leuasta kiinni ja suukotti häntä otsalle.

–Totta kai me menemme sinne. Laitetaan itsemme oikein tyylikkäiksi ja näytetään niille. Virkistää lähteä ihmisten ilmoille. Me nyhjötetään liikaa kotona muutenkin.

Piia jäi mietteisiinsä kun Karri siirtyi olohuoneeseen ja avasi tv:n. Vain yksi ilta. Ei kai se niin paha voisi olla. Sillähän siitä sitten päästiin.

Elokuun kuutamo hopeoi puiston ja langetti varjoja maiseman ylle.

–Pärjääköhän se lapsenlikka Tomin kanssa, Piia huolehti, kun he kävelivät kaksin pitkin kaupungin pääkatua kohti ravintolaa.

–Ihan varmasti pärjää. Olemme ansainneet edes yhden illan ihan vain kahdestaan.

Piia puristi Karrin kättä lujasti.

–Kunpa olisimmekin vain kahdestaan. Mutta siellä on koko Meri OY:n henkilökunta. Ja tietysti illan emäntä.

Karri pysähtyi ja suuteli Piiaa poskelle.

–Oletpas sinä arkajalka. On ihan hyvä mennä epämukavuusalueelle ja tavata monenlaisia ihmisiä. Huomaat, ettei heistä ole mitään vaaraa. Ja minä suojelen sinua.

Ravintolassa oli jo väki koolla. Alkumaljoja kohoteltiin kun Piia ja Karri ilmestyivät saliin. Pöydät olivat kukkuroillaan tillinoksin koristeltuja, hehkuvanpunaisia rapukekoja. Naiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, miehet rennosti pikkutakkeihin ja siisteihin paitoihin. Piia oli kuulevinaan uteliasta sipinää heidän edetessään tervehtimään illan emäntää, joka seisoi säteillen salin toisessa päässä. Kun Liina Meri äkkäsi heidät, hän päästi pienen huudahduksen ja lähti niiltä sijoiltaan pariskuntaa vastaan.

–No mutta vihdoinkin! Tässäkö hän nyt on? Mies, joka on saanut työntekijäni hehkumaan.

Piia yritti vääntää vaivautunutta hymyä kasvoilleen, Karri sen sijaan tarttui heti Liinan käteen tehden sulavan kumarruksen.

–Karri Kettunen.

–Liina Meri.

Piia katsoi sivusta tilannetta. Kiharakampauksella koristautunut, rohkeasti avonaiseen asuun koristautunut punatukkainen Liina Meri ei huomannut tervehtiä häntä lainkaan, vaan tarttui Karrin käsivarteen ja lähti johdattamaan tätä pöytään. Piia seurasi vastahakoisesti perässä.

Vielä vastahakoisemmin hän istuutui paikalleen tajutessaan, että Meri oli plaseerannut heidät oudosti. Karrin hän oli ottanut vierustoverikseen. Piian nimikortti sijaitsi hiukan kauempana, juuri ja juuri kuuloetäisyydellä Merestä ja Karrista.

Miten alentavaa, Piia huokaisi ja koetti hymyillä tervehtiessään vieressään istuvaa tuppisuista, pian eläkkeelle jäävää projektipäällikköä. Karri sen sijaan tarjosi kohteliaasti tuolia Liinalle ja syventyi tuota pikaa vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa. Että tämmöinen ilta tiedossa, Piia jupisi mielessään.

Liina oli kiinnostunut Karrista, sen näki kaikesta. Entä Karri? Hädin tuskin vilkaisi hänen suuntaansa. Tuntui siltä, että Karri oli oikein odottanut tapaavansa hänen esimiehensä. Olihan mies udellutkin Liinasta jos jotakin viime aikoina. Iän, luonteen, ulkonäön — senkin oliko Meri naimissa. Miksi ihmeessä se kiinnosti Karria?

Jotakin oli tekeillä. Hyväjumala. Pitikö hänelle taas käydä näin?

Ennen jälkiruokaa väki piti taukoa. Monet riensivät ulos tupakalle, toiset puuteroimaan nenäänsä. Piia istui lamaantuneena paikallaan ja siemaili hitaasti viiniä. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen olkapäällään ja katsahti ylös. Liina hymyili hänelle hiprakkaisesti.

–Sinulla on hurmaava mies. Oikea joka tytön toive. Arvaan, että hän on nautinnollinen joka suhteessa!

Meri livahti naistenhuonetta kohti. Piia laski lasin pöydälle. Pahoinvointi kiersi ruumista. ”Nautinnollinen joka suhteessa”. Kuinka härskiä. Kuinka röyhkeästi Liina käytti esimiesasemaansa hyväkseen.

Karri oli kadonnut ulos ”haukkaamaan raitista ilmaa”. Piia tiesi, että mies meni tupakalle. Karri ei polttanut muulloin kuin juhliessaan, ja nyt hän oli selvästikin juhlatuulella. Aika kului, jälkiruoka antoi odottaa itseään. Lopulta Piia sai kyllikseen yksin istumisesta ja lähti ulos terassille.

Puheensorina kasvoi sitä mukaa kun väki humaltui. Karria ei näkynyt missään. Piia harhaili terassia päästä päähän. Hän oli jo palaamassa takaisin saliin, kun hän kuuli alhaalta kaiteen juuresta Liinan kirkkaan naurahduksen. Piia hiipi lähemmäs. Sireenipensas peitti näkyvyyden, mutta äänet hän kuuli selvästi. Tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen sisäänsä, kun hän tajusi kenen kanssa Liina naurahteli.

–Karri. Meidän täytyy keskustella tästä asiasta joskus ihan kunnolla, rauhassa ja kahden kesken.

–Niin täytyy, Liina. Ehkäpä tulen jonakin päivänä käväisemään toimistollasi. Mietitään mitä asialle voisi tehdä.

Piia vetäytyi taaemmas. Hän juoksi sumein silmin salin poikki naistenhuoneeseen ja sulkeutui wc-koppiin. Rauhoituttuaan hän huuhteli jo ennestään viileät kätensä kätensä jääkylmällä vedellä. Jotakin oli tekeillä. Hyväjumala. Pitikö hänelle taas käydä näin? Juuri kun hän oli oppinut pitkästä aikaa luottamaan ja avautumaan itsestään toiselle.

Piia katsoi tovin peilistä kuvastuvia kalpeita kasvojaan. Istuako kuin patsas paikallaan vai paetako kotiin? Hän ei osannut päättää. Ehkä yritän sietää vielä hetken, ja pakenen sitten jos en kestä, hän lopulta huokaisi, punasi vapisevin sormin huulensa ja palasi saliin.

Liina ja Karri nauraa hekottelivat entiseen tapaansa toistensa jutuille. He istuivat lähekkäin, toisiaan kohti kumartuneina. Kukaan ei huomannut Piian paluuta, ei edes Karri.

Piia siemaisi lasinsa tyhjäksi. Lasken viiteen, hän päätti. Jos Karri ei sen aikana kiinnitä minuun mitään huomiota, lähden kotiin. Hän ehti laskea kymmeneen asti. Mitään ei tapahtunut. Karri nauratteli Liinaa, lasit tyhjenivät heillä yhä nopeammin.

Hitaasti Piia poimi käsilaukkunsa lattialta, nousi varoen seisomaan ja käännähti terassia kohti. Ulos, raittiiseen ilmaan, sitten taksi ja Tomin luo. Päästän lapsenvahdin kotiinsa, otan suihkun ja menen nukkumaan. Unta hän ei saisi, sen hän tiesi jo edeltä. Mutta eipähän tarvitsisi istua nöyryytettävänä pidempään. Ketään naisystävää ei saisi kohdella näin. Hän ei antaisi kohdella itseään näin. Edellinen mies oli maksattanut hänellä siitä oppirahat.

Kello oli neljä aamulla, kun Piia kuuli ovelta rapinaa. Hän kääntyi kyljelleen ja oli nukkuvinaan. Viskinhajuinen Karri koikkelehti vessaan ja riisui kompastellen vaatteensa. Sitten mies rysähti sängylle ja alkoi kuorsata. Piia nousi istumaan ja katseli pimeää yötä. Hänen mielensä oli tyhjä.

Karri painoi päänsä alas. Hän oli mokannut, se oli selvää.

Aamulla hän lähti Tomin kanssa leikkipuistoon ennen kuin Kari ehti herätä. Hän ei halunnut riidellä, varsinkaan pojan kuullen. Leikkipuistossa hän tapasi Armin, jonka tytär oli samanikäinen kuin Tomi.

–Onko teillä jotakin ohjelmaa tänään Tomin kanssa? Armi kysyi katsellessaan Tomia ja Kirsikkaa, jotka keinuivat vierekkäin.

–Ei mitään ihmeellistä, Piia vastasi laimeasti.

–Mitä jos antaisit Tomin tulla meille leikkimään Kirsikan seurana? Tytöllä on vähän kaveripulaa nyt kun naapurintyttö muutti pois.

Piia puri huultaan. Armin ehdotus olisi kieltämättä helpotus — hän voisi olla hetken kaksin Karrin kanssa, selvitellä eilisiltaa ilman että poika kuuntelisi heidän puheitaan.

–Minä voisin tuoda sitten Tomin kotiin. Vaikka iltaruualle. Ettei tarvitsisi heti katkaista leikkejä, Armi selitti hyväntahtoisesti hymyillen.

–Tehdään niin. Kiitos Armi.

Piia kävi halaamassa Tomia, lapset riemastelivat. Mikään ei ollut mukavampaa kuin saada kaveri, päästä toisen kotiin leikkimään.

Kun Piia palasi kotiin, Karri istui päänsärkyisen näköisenä keittiössä. Miehellä oli leuassa tumma, ajamaton sänki, jalassa pelkät bokserit.

–Taisi olla kiva ilta Liinan kanssa?

Karri kouhaisi hiuksiaan hämmentyneenä.

–Missä vaiheessa sinä lähdit kotiin?

Piian huulet vetäytyivät viivaksi.

–Ai missä vaiheessa? Olisit siitä tietoinen, jos olisit edes kerran tai pari vilkaissut mitä minulle mahtoi kuulua.

Karrin kasvoille nousi anteeksipyytävä ilme.

–Jotenkin se jäi huomaamatta. Minun piti seurustella niin tiiviisti. Olihan minun annettava edustava kuva itsestäni sinun pomollesi.

Piian silmiin kihosi kyyneleitä.

–Se oli niin nöyryyttävää. Enkä minä ollut ainoa joka sen huomasi. Vieressäni istunut harmaatukkainen projektipäällikkö, joka ei yleensä puhu mitään, taputti minua lohduttavasti olkapäälle ja sanoi että älä Piia huoli. Miehet ovat tuollaisia. Arvaa lohduttiko.

Karri painoi päänsä alas. Hän oli mokannut, se oli selvää. Eikä tämä moka selviäisi yksillä aamukahveilla. Tästä koituisi viheliäinen prosessi. Mutta se oli käytävä läpi, jos mieli jatkaa Piian kumppanina.

–Piia. Mitään ei tapahtunut. Me istuimme valomerkkiin asti. Sen jälkeen kävelin kotiin. Kävelin, vaikka pomosi ehdotti yhteistä taksikyytiä.

Ihan noin asia ei mennyt, mutta Karri päätti kertoa lähes rehellisen tulkinnan illasta. Yhteisen taksikyydin hän oli toki hyväksynyt, mutta ei sitä mitä Liina Meri hänelle viinin humalluttamana ehdotti. Niin hullu hän ei ollut. Yksi suudelma riitti. Sillä naisen mielenkiinto pysyisi sopivassa määrin yllä.

Piia tuijotti Karria. Karrista tuntui kuin nainen olisi lukenut hänen ajatuksensa, porannut häneen reiän ja seulonut hänet valhe valheelta tyhjiin.

–Minä mietin asiaa, Karri. Mietin meitä eilisillan valossa. Sinä et näköjään tunne minua kokonaan. Minä en ole niin hölmö kuin luulet.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

On julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Kirjailija Maritta Lintusen jatkokertomuksessa Ketunloukku päähenkilö Karri Kettunen punoo juoniaan päästäkseen elämään makeampaa elämää.

Karri Kettunen pudotti jakoavaimen pajan lattialle. Kouraan jäi musta rasvaläiskä. Hän pyyhkäisi kämmenensä harmaaseen työhaalariin, joka oli jo ennestään öljyinen ja suttuinen.

– Käytäpä poika trasselia niin ei tartte olla koko ajan pesemässä työvaatteita, Leutonen ynähti Toyotan alta.

Huomautus ärsytti Kettusta. Pomo oli koko ajan jyvällä hänen tekemisistään. Tuolta korjausmontun uumenistakin se ehti sokkona paimentaa häntä.

– Öljytahrat lisäävät vain uskottavuutta asiakkaiden silmissä, Kettunen murahti.

Leutonen vääntäytyi ylös montusta ja mulkaisi toimetonna seisoskelevaa alaistaan.

– Jouko Leutosen Autopaja on uskottava yritys, joka palvelee kymmeniä tämän kaupungin asukkaita. Siihen ei tarvita avuksi sinun siivottomia haalareitasi.

Tärkeintä oli nyt pitää kovalla vaivalla saavutettu työpaikka.

Kettunen hymähti happamasti. Viidenkymmenen tuhannen asukkaan kylä tuskin ansaitsi suureellista kaupungin arvonimeä. Kaksi elokuvateatteria, kaksi pääkatua, nuupahtanut puisto ja sankarihautausmaa. Pari maksimarkettia ja kaksi konkurssin partaalla huojuvaa hotelli-ravintolaa, jotka talvisin kituivat asiakkaiden puutteesta. Kaikkea oli kituliaasti kaksin kappalein ja niistäkin toinen aina liikaa.

Autokorjaamoja oli myös kaksi, joista se rupuisempi oli Leutosen. Jos Leutosen paja oli muka uskottava yritys, miksi ukko oli palkannut hänet, miehen, jolla ei ollut minkäänlaista koulutusta työhönsä.

Totuus oli, että autokorjaamon omistaja Jouko Leutonen oli eläkkeelle joutava, epätoivoinen huuhailija, joka ei raaskinut päästää irti plusmiinusnolla-tuoton firmastaan. Mutta sitä Kettunen ei aikonut sanoa Leutoselle. Tärkeintä oli nyt pitää kovalla vaivalla saavutettu työpaikka.

Kettunen vilkaisi puhelintaan. Ei yhtäkään viestiä. Se lauantaina naistentansseissa tavattu punapää ei ottanut sittenkään yhteyttä. Varsinainen nirppanokka. Ensin se kyllä lirputti ja sirkutti, mutta otti välittömästi hatkat kuultuaan missä hänen tanssittajansa työskenteli.

Kettunen oli tarttumaisillaan pajan seinustalla korahtelevaan kahvipannuun, kun Leutonen päästi ärähdyksen.

– Pannun sijasta voisit jo vihdoinkin tarttua töihin. Tuolla pihalla on Audi, jonka pakoputki odottaa hitsaamista.

Hitsaamista Kettunen karsasti ja arasteli viimeiseen asti. Hänellä ei ollut siihen ammattitaitoa — kuten ei mihinkään muuhunkaan ruuvausta tai pulttausta vaativampaan hommaan. Supliikilla hän oli itsensä töihin tänne kammennut. Puhumisessa hän oli taitava. Se taito hänet vielä pelastaisi suurimmasta kurimuksesta, niin hän uskoi.

Nainen huomasi vartaloa pitkin harhailevan katseen.

Ulos mennessään Kettunen vilkaisi oven pielessä roikkuvaan, puoliksi mustuneeseen peiliin. Sakea, tumma tukka. Komea, pitkä vartalo. Leveät hartiat ja piukat pakarat. Hän jos kuka tiesi, että säännöllisellä liikunnalla ja vuokrayksiön lattialle kootulla soutulaitteella sai laiskakin mies pidettyä itsensä ihan kohtuullisessa kuosissa. Sillä ulkoisesta olemuksestaan hän oli tarkka ja siihen hänellä riitti ihmeen paljon myös viitseliäisyyttä. Hyvä raamit auttoivat pitkälle maailmassa. Ketterä supliikki ja ulkonäkö. Niillä häntä oli rikkauksien sijasta siunattu. Ja niiden avulla hän vielä ponnistaisi ylöspäin elämässä.

Vaikka rahaa oli niukasti ylellisyyksiin, piti Kettunen tärkeänä, että hänellä oli selkeä kuva siitä mitä miehestä tänä päivänä haluttiin. Sen vuoksi hän luki säännöllisesti tilaamaansa Men´s Health -lehteä sekä ruotsalaista miesten muotilehti Kingiä. Vaikka kielitaito ei riittänyt kaiken ymmärtämiseen, tutki hän kuvat sitäkin tarkemmin. Hänen oli saatava näkemys menestyvään miehisyyteen. Silmän tuli kehittyä erottamaan tyyli tyylittömyydestä.

– Otapa sinä Jouko sittenkin se hitsaus kontollesi, kun sinulla on siitä enemmän kokemusta. Minä otan vastaan tuon Fiatin, joka juuri ajoi pihaan, Kettunen huikkasi ovelta pajan pimeyteen ja katosi itse kesäiseen valoon ja linnunlauluun.

Pieni punainen Fiat. Pieni oli myös vaalea, hento nainen, joka nousi autosta. Kettunen sukaisi hiuksensa ojennukseen ja riensi vastaan.

– Miten voin olla avuksi?

Naisen katse vaelteli epävarmana hänen olkapäänsä yli.

–Onkohan Leutonen itse paikalla?

–Joukolla on nyt kiireistä remonttia meneillään, mutta ei hätää. Karri Kettunen palveluksessanne!

Kettunen teki sulavan kumarruksen, ojensi kättään leikillään tervehtiäkseen, mutta vetäytyikin äkisti pois.

–Sitä yrittää olla kohtelias, mutta automekaanikon täytyy muistaa aina, että kädet likaantuvat miesten töissä.

Automekaanikko. Sen nimikkeen Kettunen otti käyttöön tarvittaessa. Kuulostihan se paremmalta kuin pajan apumies tai hanslankari.

Nainen hymyili ujosti. Nätti kolmikymppinen likka, Kettunen arvioi mielessään. Arka ja helposti taivuteltavissa. Hauska lyhyt tukka. Sporttinen leikkaus. Hoikka, tykkää liikkua — harrastaa ehkä pyöräilyä tai lenkkeilyä? Sievät orvokkisilmät ja söpö nykerönenä.

Tissit turhan pienet pallerot, mutta ei kai sen väliä. Kunhan ovat kiinteänpyöreät eikä mitkään lasten tyhjiin imemät nahkaiset naulapussit, niin kuin isäukko tapasi sanoa. Ja jos tytölle hankkisi kunnon toppingit, semmoiset pullukkatäytteiset push-upit, tulisi poveen muotoa ja runsautta pienellä vaivalla. Sininen minihame sopi hyvin siroon olemukseen. Pikkuiset ballerinatossut myös.

Nainen huomasi vartaloa pitkin harhailevan katseen ja hämmentyi. Kettuselle tuli kiire.

–Mikäs Fiiussa vikana?

Naisen kasvoille painui huolestunut ilme. Väsynyt tyttö, Kettunen mietti. Jotain muitakin huolia sillä taitaa olla kuin tuo autonrämä.

–Kun tietäisinkin. Käynnistyy miten sattuu. Pitää outoa ääntä. Jos voisitte katsoa ainakin moottorin. Tai mikä siinä mahtaakin olla. Viimeksi Jouko sanoi...

–Sanokoon Jouko mitä tahansa — tämä pikku punahilkka hoidetaan nyt kuntoon, ei kannata surra asiaa sen enempää. Autohan on vain muttereita ja peltiä ja mekaanikko auton paras ystävä ja herra.

Tyttö puristi hermostuneena olkanauhan hihnaa ja vilkaisi vielä kerran pajan ovea kohti.

Auton rekisterinumeron avulla hän jäljittäisi naisen ja tämän tiedot.

–Voinko jättää auton tänne täksi päiväksi? Ehdittekö katsoa huomiseksi mikä siinä on vikana?

Kettunen kopautti nyrkillään Fiatin konepeltiä.

–Ilman muuta. Mutta te tarvitsette nyt kyydin takaisin, eikö? Minä voin kyllä viedä teidät kotiin. Tai työpaikalle.

Tyttö huiskautti torjuvasti kättään ja osoitti läheistä bussipysäkkiä.

–Menen bussilla, se on kätevintä.

Kettunen kurtisti kulmiaan. Kylläpäs se arasteli ja pelkäsi miehiä. Sillä on siis mieshuolia, siitähän tässä taitaa ollakin kysymys.

–Minua ei tarvitse pelätä. Olen aina heikomman puolella, Kettunen sanoi myötätuntoisesti ja latasi ääneensä kaiken ystävällisyyden ja lämmön minkä osasi.

Tyttö huokaisi ja tyyntyi silminnähden.

–Kiitos. Bussi vie minut ihan kotioven viereen. Ei siitä ole vaivaa. Joukolla on kaikki tiedot konttorissa, olen käynyt täällä niin usein. Jos siis tulee jotain ilmoitettavaa. Soitan huomenna.

Kettunen huomasi jääneensä alakynteen. Tyttö ei halunnut kyytiä ja puhui koko ajan vain Joukosta. Aivan kuin hänestä ei muka olisi kurkistamaan konepellin alle. No — sen hän osasikin, mutta eipä sitten paljoa muuta. Kaiken kaikkiaan: saippuapala naiseksi. Ei luottamuksen häivääkään, vaikka hän teki parhaansa.

–Otetaan selvää mikä Fiiua vaivaa. Mihinkäs aikaan seuraava bussi on tulossa? Pajassa olisi pannullinen vastakeitettyä kahvia, jos odotellessa maistuisi?

–Ei kiitos, minun on nyt mentävä hakemaan poika tarhasta. Ja bussi tulee ihan näillä minuuteilla.

Poika tarhasta? Yksinhuoltaja. Ei miestä. Työpaikka kuitenkin sillä ilmeisesti on, koska vaatetus on siisti ja olemus kiireinen.

–Palataan asiaan huomenna. Saanko kuitenkin puhelinnumeron, jos tulee pikaista kysyttävää?

Tyttö perääntyi, äkkäsi etäällä lähestyvän bussin eikä ollut kuulevinaan hänen kysymystään. Kettunen suipisti huuliaan. Et sinä minulta karkaa, vaikka niin luulet. Kunhan Leutonen jättäisi hänet itsekseen, kävisi hän selaamassa konttorin asiakaskansioita. Auton rekisterinumeron avulla hän jäljittäisi naisen ja tämän tiedot.

Ero oli paljolti hänen omaa syytään, kai sitä oli turha kieltää.

Kettunen seisoi ajatuksissaan auton vieressä ja seurasi silmät viiruina loittonevaa bussia. Viimeiset kuukaudet hän oli kehittänyt sitkeästi suunnitelmaansa. Hiljaisina yöntunteina hän kävi rakentamaansa ajatuskuviota läpi vaihe vaiheelta.

Mikään vaihtoehto tai epäonnistumismahdollisuus ei saanut jäädä huomaamatta. Hän kokosi langanpäitä yhteen, punoi siltoja eri vaiheiden välille. Oli oltava pääetappi, jota edelsi monta monituista välietappia. Jokainen edistysaskel oli tärkeä. Jokainen askel johti uuteen. Ja sillä tavoin, sinnikkäästi suunnittelemalla, elämiseen luotiin mielekkyys ja tarkoitus.

Olihan hänenkin elämässään ollut aika, jolloin päivät ja kuukaudet tuhlaantuivat pelkkään ajelehtimiseen ja hortoiluun, juopotteluun ja itsesäälissä kieriskelyyn. Kunnes seinä nousi kerralla vastaan. Anna jätti hänet lopullisesti. Ero oli paljolti hänen omaa syytään, kai sitä oli turha kieltää. Mutta syy johtui heidän luonteidensa erilaisuudesta, joka johti henkiseen kapinaan, niin hän avioliiton epäonnistumista itselleen selitti.

Vakava parisuhde oli hänelle outo asetelma. Uskollisuus ja luottamus — teennäistä puurtamista ja kahleet kaulassa raahustamista. Mitä aitoa miehen elämää semmoinen oli? Ei hänestä ollut Reino-tossut jalassa hissuttelevaksi, imurinvarressa viihtyväksi kotimieheksi. Hän tarvitsi jatkuvasti uusia vaikutteita, jännitystä, flirttiä, ihailua, poikien iltoja, äkkilähtöjen synnyttämää vapaudentunnetta.

Anna taas kaipasi stressaavan sairaanhoitajan työnsä vastapainoksi rauhallisia, tyyniä elokuvailtoja, jolloin istuttiin olohuoneessa viltit harteilla juustotarjotin ja viinirypälekippo nokan edessä, ja tuijotettiin siirappisia, amerikkalaisia romanttisia komedioita. Vieläkin tukehdutti, kun muisteli sitä aikaa. Harmaata eläkeläiselämää ja ennalta-arvattavaa lauantaisaunan jälkeistä kerran-viikossa-seksiä.

Siitä huolimatta Annan ilmoittama eropäätös oli yllätys. Hän ei olisi uskonut vaimon pystyvän siihen. Ja Annan toteamus: että hän, Karri Kettunen, oli aiheuttanut vaimolleen suuren pettymyksen. Annahan sen pettymyksen aiheutti tekemällä heidän elämästään niin helvetin tylsän ja turvallisuushakuisen.

Erosta johtuvan surutyön hän hoiti totaalisesti väärin: juhlimalla. Aikaa ja resursseja tuhlaamalla. Velat kasvoivat. Työpaikka meni alta. Viimein hän tajusi. Oli otettava ohjat käsiin ja tehtävä pitkän tähtäimen suunnitelma. Nyt hän oli vaiheessa numero yksi. Hänellä oli työpaikka, tosin huonosti palkattu ja täysin epäkiinnostava, mutta työ kumminkin. Ja tämä päivä oli osoittautuva tärkeäksi. Pihaan oli ajanut nainen, jonka helmaan hän vielä painaisi päänsä monta kertaa.

Kettunen havahtui mietteistään, kun pajan ovi avautui kirskahtaen.

–Kas, sehän on Piian pikkuviiatti, Leutonen totesi silmiään siristellen päästyään korjausmontun pimeydestä päivänvaloon.

Kettunen jäykistyi.

–Piia? Kuka Piia?

Leutonen asteli auton eteen, työnsi sormellaan lippalakin takaraivolle ja mietti jotakin ankarasti.

–Eihän siitä ole kuin pari kuukautta kun ropeloin koko koslan läpi. Mikähän siinä taas mahtaa reistata.

Kettunen vaihtoi jalkaa kärsimättömänä. Mitä se jahkasi?

–Sanohan jo nyt. Kuka tämä Piia oikein on?

Leutonen käännähti päin epäluuloisena.

–Älä sinä poika utele joutavia. Mitä hittoa sinulle kuuluu minun asiakkaitteni yksityistiedot?

Kettunen ymmärsi olla kyselemättä enempää. Sen verran hänessä oli salapoliisin vikaa, että hän kyllä nuuskisi haluamansa tiedot ilman Leutosen apuakin.

Leutonen vilkaisi kelloaan ja kävi huolestuneen näköiseksi.

–No hemmetti, tietysti se unohtui. Ota sinä tämä autonkirppu työn alle, minun pitää soittaa heti lääkärille.

Näitä ohjeita ja vinkkejä hän oli lueskellut päivät pitkät työttömänä ollessaan.

Kettunen avasi auton oven ja istahti penkille. Kottero oli niin pieni, etteivät hänen pitkät jalkansa mahtuneet sisään. Ovi avoinna, jalkojaan ulkona roikottaen Kettunen istui toistaiseksi tuntemattoman Piian autossa ja puntaroi tilannetta.

Leutosta vaivasi jokin — oli ilmeisesti vaivannut jo pidemmän aikaa. Korjausmonttuunkin se asteli äkillisiä liikkeitä varoen, betoniseinästä tukea hamuten. Selästähän ukko oli pari kertaa maininnut, ähkäissyt joskus tuskaisesti, kun piti nousta kiireesti konttorituolista asiakasta tervehtimään. Jotakin siis oli meneillään — terveyshuolia ja lääkärikäyntejä tiedossa.

Kettunen veti sieraimiinsa miedon hajuveden tuoksua. Piia tykkää näköjään keveistä kukkaistuoksuista, hyvä tietää. Auton lattialla kiilsi jokin kapine. Kettunen kumartui poimimaan ylös pienen metallisen leikkiauton. Että semmoinen viikari on siellä kotona odottamassa, hän mutisi käännellessään vihreää lelua sormiensa välissä. Äiti tykkää kukkatuoksuista ja poika pikkuautoista. Pannaanpa sekin muistiin. Tuoksuja, kukkia ja leluja. Niillä päästään sutjakasti alkuun, matkalle kohti vaihetta numero kaksi.

Kettunen kiemurteli ulos ahtaasta istuinpaikastaan ja lähti harppomaan kohti pajaa. Ovella hän hidasti ja hiljensi liikkeitään. Leutosen puhelu kuului eteiseen saakka.

–Magneettikuvauksiin? Mutta...

–Hyvä on. Vaan kun minulla on nyt huolena tämä firman hoito eikä yksityisyrittäjä tunne käsitettä sairausloma.

–Kauanko siinä tutkimuksessa menisi? Viikko?! Ei hyvänen aika...

–No yksi apumies on, mutta sen sällin varaan ei voi laskea muuta kuin ovien avaamisen ja päiväkahvin keittämisen…

Kettunen väänsi suupieltään. Eipä Leutonen hänen taitojaan todellakaan kovin korkealle noteerannut.

–Tulen aamulla. Ei kai tässä muukaan auta. Kun ei tällä selällä enää istuta saati maata.

Leutosen äänensävy oli vaimentunut miltei kuulumattomiin. Puhelu katkesi ja Kettunen odotti hetken ennen kuin astui sisään.

–Vilkaisin Fiiun moottoria. Taitaa olla töhkää tulpissa. Putsaan ne nyt ensihätään.

Yleensä Leutonen vainusi valheen jo kilometrin päästä, mutta nyt ukko näytti tulleen kuuroksi.

–Huonoja uutisia? Kettunen tiedusteli varoen ja kaatoi mukin puolilleen kylmennyttä kahvia.

Leutonen huokaisi raskaasti ja laskeutui istualleen.

–On mentävä selän vuoksi tutkimuksiin. Kuvaavat ensin. Sitten miettivät leikkausta.

Kettunen otti kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen.

–Kaikki järjestyy, älä huoli. Nykyajan lääketiede hoitaa paljon pahemmatkin tapaukset siitä vaan, niksnaks.

Leutonen puri leukansa yhteen.

–Mutta kun tämän firman hoitaminen ei ole mikään niksnaks-juttu! Kuka täällä hitsaa ja könyää päivät auton alla, jos minä olen viikon pois maisemista?

–Minä, ilmoitti Kettunen kulauttaen karmeanmakuisen kahvin sisuksiinsa.

Leutonen tuijotti Kettusta kuin avaruusoliota.

–Sinä? Eihän sinulla pysy hitsipilli kourassa etkä osaa edes öljynvaihtoa. Minun pitää palkata ylimääräinen tyyppi viikoksi tänne.

Kettunen laski mukin pöydälle ja siristi silmiään.

–Mietipä paljonko se maksaa.

–Ihan helvetisti. Mutta mikä on vaihtoehto?

Kettunen korjasi ryhtiään ja ojentautui suoraksi. Hän oli tehnyt tämän niin monta kertaa kotonaan peilin edessä, että osasi sen vaikka unissaan — ja hän oli nimennyt asennon ”vakuuttavuuseleeksi”.

Karri Kettunen tiesi näyttävänsä erityisen miehekkäältä seisoessaan suorana, hartiat leveinä, rintakehä auki, pienessä haara-asennossa. Tällä tavoin hän ”kasvatti itseään toisten silmissä” — kirjaimellisesti. Ja juuri nämä tilanteet olivat omiaan tällaisille miestenlehdistä ja videoilta opituille ulkoisille keinoille. Miten näytät luotettavalta ja vakuuttavalta muiden silmissä? Miten taiot ääneesi luottamusta herättävän soinnin? Miten dominoit toista kuin huomaamatta? Näitä ohjeita ja vinkkejä hän oli lueskellut päivät pitkät työttömänä ollessaan. Halpa esiintymiskurssi, johon tarvittiin vain peili ja oppivainen mieli.

–Jouko. Uskopa kerrankin minua. On keksitty katsos semmoinenkin kapine kuin puhelin.

Leutonen puisti toivottomana päätään.

–Meinaatko, että kun tulee tenkkapoo, niin sinä soitat joka kerta minulle sairaalaan ja kysyt neuvoa?

Kettunen seisoi ryhdikkäänä ja otti ääneensä rekisterin, jota hän itse kutsui ”upseerisaundiksi”.

–Puhelimen kautta on johdettu isompiakin firmoja ja operaatioita. Ajattelepa toista maailmansotaa. Miehet seisoivat poteroissa ja tulenjohto istui taempana kukkulalla puhelinyhteyden päässä. Sieltä annettiin käskyt ja miehet toimivat sen mukaan. Jos tämä järjestelmä toimii armeijassa, keskellä sotatannerta ja tulimerta, miksei se toimisi myös Jouko Leutosen Autokorjaamossa? Me elämme nyt rauhan aikaa. Meillä on mahdollisuus harkita ja punnita eri vaihtoehtoja, toisin kuin sotatilanteessa. Miksi vähättelisimme puhelinyhteyden toimivuutta rauhan oloissa, jos niin saatiin hommat hoidettua keskellä tykistötulta ja kuolemaa?

Leutonen katseli ihmeissään vakuuttavalla ja sotilaallisella äänellä luennoivaa Kettusta. Miten se nyt noin? Mitä siinä aamullisessa kahvissa oikein oli? Yleensä häntä oli pajalla vastassa töitä kartteleva lusmu luikuri — ja nyt: kuka on tuo pitkä ja komea selkeäsanainen mies opettamassa hänelle johtamisstrategian alkeita kuin mikäkin ammattilainen?

Oliko tässä nyt avautumassa suuri, elämänkokoinen tilaisuus heille molemmille: hän pääsisi rauhallisin mielin hoitoon ja Kettunen saisi tilaisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin hyödytön hanslankari, jonka jälkiä sai paikata tämän tästä?

Ehkä Kettunen todellakin halusi todistaa hänelle toisenlaisen puolen itsestään — nyt kun kohtalo oli heittänyt synkän varjon yrityksen ylle ja kaikki näytti toivottomalta. Hän olisi todellinen roisto ellei antaisi alaiselleen mahdollisuutta siihen. Mahdollisuutta hyvään tekoon.

Kettunen seisoi sydän jyskyttäen asennossaan ja odotti hämmentyneen Leutosen reaktiota. Hän oli ottanut riskin ja käyttänyt ensimmäistä kertaa opettelemaansa roolia. Se tuntui oudon kiihottavalta. Kuin olisi hypännyt yhtäkkiä kylmiltään teatterilavalle ja improvisoinut hatusta kokonaisen esityksen.

–Kiitos Karri sinulle noista sanoista, sai Leutonen viimein soperrettua liikutuksesta kuivin kurkuin.

Kettunen piti ilmeensä kurissa. Ei hitossa, tämäpä olikin helppoa — esitys taisi mennä kuin naula vanhaan.

–Mikäpä tosiaankaan voisi olla esteenä, jos yhteistyö pelaa ja olen aina puhelimen päässä vastaamassa, Leutonen jatkoi.

Kettusen selkää pitkin valahti hikinoro. Hän ojensi juhlallisesti kätensä ja nyökkäsi.

–Me pidämme tästä lähtien yhtä. Lähdetään siitä. Korjaamo toimii kuten ennenkin, sinun valvontasi alla, minä teen parhaani ja sinulle rakennetaan uusi ja ehta selkä.

Konttorin avain roikkui ovenpielessä. Kettusta hymyilytti.

Heti kun Leutonen oli antanut vielä pihamaalta huudellen viimeiset neuvot ja ohjeet ja poistunut, Kettunen palasi pajan hämärään. Hän sytytti valot ja silmäili ympärilleen. Oli jo ilta, mutta hän oli keksinyt tekemistä: hän siivoaisi lattiat ylimääräisistä rojuista. Leutonen oli nyökännyt hyväksyvästi ja taputtanut häntä vielä lähtiessään olkapäähän. Se tuntui Kettusesta melkein imelältä. Menisi jo kotiinsa, selkävaivainen, teatteripuheista herkistynyt höperö.

Konttorin avain roikkui ovenpielessä. Kettusta hymyilytti, kun hän nappasi sen sormiinsa. Nahkainen konttorituoli narahti Kettusen heittäytyessä istumaan siihen omistajan elkein. Ainakin viikko omana herrana, omin säännöin. Mikä tilaisuus. Kirjoituspöydällä lojui messinkinen asiakirjakaapin avain. Kettunen avasi kaapin ja nosti aakkostetun kansiopinon pöydälle. Autojen rekisterinumerot. Niiden perusteella hän löytäisi haluamansa.

Puolen tunnin kuluttua paja pimeni. Kettunen lukitsi ovet ja käveli punaisen pikkuauton viereen. Hän sipaisi sormellaan tuulilasia ja hymyili. Et sinä minulta pakoon päässyt, neiti Piia Riekki. Osoitteesi on Palokuja 2 A 5. Puhelinnumerosikin on jo kännykkäni muistissa. Piia, oi Piia, pian me tapaamme jälleen, Kettunen hymisi epävireisellä, itse keksimällään tangomelodialla astellessaan autoaan kohti.

Kuu valaisi maisemaa. Kadut kiilsivät hennon yösateen kastelemina. Kettunen pysäköi autonsa lehmuksen varjoon ja kiersi sivuikkunan raolleen. Kesänkostea, vihreä tuoksu tunkeutui sieraimiin huumaavana. Pieni, kermanvaalea kerrostalo, vain parissa ikkunassa valo. Sen täytyi olla tuo kulmahuoneisto, jonka keittiönikkunassa häivähti naisen varjo. Pikkupoika oli varmasti jo unessa. Olihan ipanan huomenna taas mentävä tarhaan ja herättävä varhain. Mutta Piia valvoi.

Nainen istuutui verhottoman ikkunan ääreen ja nosti kupin huulilleen. Yksinäinen iltatee pojan nukahdettua. Yksinäinen, hiljainen ilta. Mutta ei kauaa. Kettunen sulki ikkunan, käynnisti auton ja ajoi hiljaa tiehensä. Hänellä oli seuraavan päivän suunnitelma jo valmiina.

Pajan puhelin pirahti tasan kello kahdeksalta aamulla. Tapojensa vastaisesti Kettunen oli jo työpaikallaan, valmiina vastaamaan puheluun.

–Jouko Leutosen Autokorjaamolla, Kettunen puhelimessa.

Epäröivää hiljaisuutta.

–Onkohan Jouko paikalla?

Kettunen nosti hitaasti molemmat jalkansa konttoripöydälle.

–Jouko on nyt sairauslomalla. Miten voin auttaa?

Ujo rykäisy.

–Piia Riekki tässä, huomenta. Toin eilen autoni korjattavaksi. Kai se on käyttökunnossa? Tarvitsisin sen jo tunnin päästä.

Kettusen suupielet vetäytyivät vinoon hymyyn.

–Valitettavasti siinä nyt ilmeni vakavampaa remppaa. Menee ainakin pari päivää, että saan moottorin putsauksen ja muut toimenpiteet tehdyksi.

Pettynyt huokaisu kantautui Kettusen korvaan.

–Mitenkähän minä pääsen nyt toimittamaan kaikki asiani…poika pitäisi viedä kohta päiväkotiin ja minun olisi päästävä työpaikalle.

Kettunen kiskaisi jalkansa pöydältä ja rykäisi matalasti.

–Tämä oli minullekin yllätys. Ensin näytti, että pikkuvika pikkuautossa. Mutta kun iltamyöhään asti tsekkailin osia ja tein mittauksia, niin kyllä me yhdessä Joukon kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei tällä ajeta turvallisesti ennen kuin koko masiina on syynätty perin pohjin.

Kettunen painoi kämmenen suulleen pidätellessään naurunpyrskähdystä ennen kuin kykeni jatkamaan.

–Mutta kuulkaapas. Ei hätä ole tämännäköinen. Koska arvio ei pitänyt paikkaansa, meillä on korvausvelvollisuus.

Piia oli hetken hiljaa ja kysyi sitten ihmetellen:

–Mitä se tarkoittaa?

–Me teimme virheellisen arvion ja korvaamme sen vuoksi vaivat. Tuon oman autoni sinun käyttöösi ainakin täksi päiväksi. Voit ajaa sillä vapaasti päivän ja minä haen sen illalla sinun luotasi.

Kettunen puheli vakuuttavasti ja huomasi kuin varkain jo sinuttelevansa Piiaa. Näin se menisi ja näin hän etenisi.

–Jos siitä ei ole vain liikaa vaivaa? kysyi Piia varoen.

Kettunen naurahti hereästi ja ilmoitti tuovansa heti auton.

–Osoite on Palokuja 2 A 5, Piia sanoi aavistamatta, että hänen tietonsa olivat auki pöydällä Kettusen silmien alla.

–Kiitos tiedosta, laitan osoitteen ylös, nähdään pian!

Kettunen sulki puhelimen ja naksautti sormiaan rennosti. Jesjesjes! Näin asiat hoidettiin — ja ilman Jouko Leutosen kaikkitietäviä, ärhäkkäitä kommentteja.

Piialle täytyi muodostua hänestä hyvä kuva.

Kettunen käveli tyynesti peilin eteen ja kampasi hiuksensa siistiin kuntoon. Sänki leuassa oli sopivan pitkä, seksisänki, niin kuin se eräs vuodentakainen tummaverikkö keksi sitä kutsua. Kettunen nuuhkaisi kainaloitaan ja suoristi paidanhelman farkkujen päälle kuten uusimmassa Kingissä neuvottiin.

Pihalle tultuaan hän seisahtui hetkeksi miettimään. Sitten hän kääntyi ja avasi Piian auton oven. Penkillä kiilsi pieni vihreä leluauto. Poika on varmasti kaivannut kapinetta, Kettunen tuumasi ja sujautti auton taskuunsa. Ennen lähtöä Kettunen tutki vielä oman autonsa perusteellisesti. Hän poimi roskat takapenkiltä ja kopisteli kumimatot puhtaiksi hiekasta. Hansikaslokerosta hän muisti ottaa pois pysäköintisakkolapun ja vajaan kondomipaketin. Piialle täytyi muodostua hänestä luotettava ja hyvä kuva.

Kun Kettunen pääsi Palokujalle, hän näki jo etäältä naisen ja pikkupojan hahmot talon edustalla odottamassa. Kettunen kaarsi oven eteen ja nousi autosta. Piia tervehti häntä ujosti, mutta pikkupoika riehaantui nähdessään valkoisen, ison auton.

–Hieno auto. Onko tää nyt meidän oma, äiti?

–No ei ole, höpsö. Setä toi autonsa meille lainaan.

Kettunen virnisti ja työnsi käden taskuunsa.

–Mikäs pikkumiehen nimi on?

–Tomi, ja mä oon jo kolme vuotta, poika kajautti reippaasti.

Kettunen kaivoi pikkuauton esiin ja asetti sen pojan silmien tasalle.

–Onko sinulla ollut ikävä tämmöistä peliä?

Pojan silmät pyöristyivät, kasvot sulivat hymyyn.

–Äiti! Se ei pudonnukaan tielle! Setä löysi mun auton.

Piia hymyili ja nyökkäsi kiitollisennäköisenä.

–Tuon takia on meillä itketty monta päivää. Tomin lempilelu.

Kettunen avasi auton ovet ja opasti Piian kuljettajan paikalle.

–Olisiko viisainta, että ajetaan vaikka päiväkotiin asti yhdessä niin ehdin neuvoa mittarit ja vempaimet? Voit jättää minut sitten keskustan liepeille. Pääsen sieltä kyllä pajalle helposti.

Jo ensimmäisen kilometrin aikana kävi ilmi, että Piia ajoi autoa kuin ammattilainen ja Kettunen ymmärsi istuvansa tyhjän panttina neuvojan paikalla. Hänellä oli kuitenkin nyt oiva tilaisuus viihdyttää pikkupoikaa ja tehdä tuttavuutta tämän kanssa. Tämänkin hän oli oppinut lehtiä lukemalla: tie äidin sydämeen kävi lapsen kautta. Yksinhuoltajaäidit arvostivat korkealle miehiä, jotka huomioivat lapsen ja ystävystyivät tämän kanssa. Päiväkodin pihassa poika ei meinannut millään lähteä autosta — niin hauskaa hänellä oli tuon uuden, kivan sedän kanssa.

–Tuuthan sä käymään meillä sisällä, kun haet illalla auton? Mä haluun näyttää sulle mun muutkin lelut, poika tinkasi ovenrivassa roikkuen.

–Totta kai tulen, Kettunen ilmoitti ja pörrötti pojan vaaleaa kiharatukkaa.

Poika kiljahti ilosta ja juoksi muiden lasten luokse.

–Sinullahan on tosi terhakka ja mukava poika.

Piian posket punehtuivat.

–Sori kun olen ollut töykeän oloinen. Ei ole helppoa suhtautua miehiin luottavaisesti, jos on kokenut saman kuin minä.

Kettunen katsahti myötätuntoisesti vastaan.

–Ymmärrän hyvin. Yksinäisenä äitinä ei ole helppoa. Yhden asian lupaan: minuun sinun ei tarvitse pettyä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

Maritta Lintunen on julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Satu Tuppunen suuntaa jännittynein mielin päivälliselle ex-rakkaansa Karin lesken luo, mutta huomaa pian järjestäneensä itsensä ansaan. 

Kun Satu edellisillä kerroilla oli ajanut kohti Sipoota ja Lenan ja Karin merenrantakotia, hän oli ollut jännittynyt, totta kai, hänhän oli ollut tekemässä jotain kiellettyä, noloa, paheksuttua, hävettävää. Hän oli matkannut yli kahdensadan kilometrin päähän sukeltaakseen menneisyyteen, tai oikeammin: itseensä, niihin pimeisiin pölyisiin kammioihin, jotka oli kuvitellut sulkeneensa perässään, lukinneensa ja heittäneensä avaimet menemään vain huomatakseen kaikkien ovien repsottavan auki ja ruumiiden lojuvan kammioissa samoissa asennoissa ja samoilla sijoilla kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Huomio sai Sadun vakavasti pohtimaan ajan olemusta. Se ei ollut jana eikä se johtanut eteenpäin. Sitä voi luulla kiitävänsä rakettina elämässä eteenpäin vain löytääkseen itsensä savun hälvettyä lähtötelineistä.

Jännityksen tilalla oli kauhu. Enää viisi minuuttia. 

Edellisillä kerroilla Sipooseen ajaessaan Satu oli tuntenut jännityksen polttavana möykkynä rinnassaan kuin olisi vakooja matkalla hoitamaan peitetehtävää. Nyt spotit olivat syttyneet ja hän huomasi seisovansa sokaisevassa valomeressä salaisuudet nilkoissaan. Jännityksen tilalla oli kauhu. Mielen kammioiden sijan oli ottamassa todellinen rakennus huoneineen. Satu vilkuili hermostuneena kojetaulun kelloa määränpään lähestyessä. Enää viisi minuuttia ja hän astuisi Lenan ja Karin yhteiseen kotiin, taloon jonka elämää oli vakoillut, olohuoneeseen jonka tummalle lattialle oli nähnyt Karin lyyhistyvän. Oliko hän myös todistanut tämän kuolevan? Satu ei poistuisi talosta ennen kuin olisi ottanut siitä selvän. Ei ennen kuin olisi selvittänyt Lenan osuuden Karin kuolemassa. Hän tajusi sen voivan tarkoittaa, ettei hän poistuisi sieltä koskaan. Ainakaan elävänä. 

Satu näki tien kaartavan edessään oikealle. Kaarteesta lähti hänelle tutuksi tullut kapea tie rantaan. Talolle ei ollut enää kuin pari sataa metriä. Vähän matkan päässä vasemmalla erottui jo muuri ja sitten pylväiden välissä kohoava musta rautaportti. Sadun kurkkua kuristi.

Lena oli neuvonut painamaan portinpielessä olevaa summeria, jolloin hän vapauttaisi portin lukituksen ja Satu voisi ajaa suoraan pihaan. Talon edestä löytyisi pysäköintitilaa.

Sivuikkuna liukui alas ja Satu painoi summeria. Hän odotti kuulevansa kaiuttimesta äänen, tiedustelun siitä, kuka hän oli, tai tervetulotoivotuksen. Mutta äännähdystäkään ei kuulunut, ellei lukuun oteta portin aukeamisen synnyttämää vaimeaa surinaa. Satu odotti, kunnes portti oli liukunut sivuun, ja hänellä oli vaikeuksia saada jalkateräänsä painamaan kaasupoljinta sen jälkeenkään. Tie talolle avautui suorana edessä, mutta Satu ei saanut lähdetyksi. Octavian moottori kävi, mutta jalka ei suostunut siirtymään jarrulta kaasupolkimelle. Vielä voin perääntyä, hän ajatteli. Sitten hänen silmiensä eteen piirtyi jälleen alhaalla odottavan talon olohuoneessa näytelty outo episodi. Ja hän kuuli korvissaan Lenan äänen: Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut. Häntä ei enää ole.

Ja Satu tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Jalka siirtyi jarrulta kaasulle ja hän sukelsi autoineen sisään portista, jonka taustapeili kertoi sulkeutuvan saman tien hänen takanaan. Tie vietti loivasti alaspäin rinnettä myötäillen. Talon edustalla oli tasaiseksi kivetty alue, jonka oikeaan reunaan Satu pysäköi autonsa.

Noustuaan autosta hän huomasi talon vasemmalla sivulla katoksella erotetun toisen rakennuksen, jonka kahdesta leveästä ovesta päätteli autotalliksi. Ulkona ei hänen oman Octaviansa lisäksi ollut muita autoja. Hän päätti jättää pienen matkalaukkunsa toistaiseksi auton tavarasäiliöön ja otti mukaansa vain olkalaukkunsa.

Talolle johti kivetty polku, joka sukelsi kymmenen askelmaa alempana autotallin taloon yhdistävän katoksen alle. Pääsisäänkäynti oli sijoitettu talon päätyyn. Massiivisen tumman oven eteen vei kaksi askelmaa. Ovessa oli jykevä leijonapäinen kolkutin, mutta ovikellon nappia Satu ei nähnyt oven kummallakaan puolella. Hän odotti hetken, tulisiko joku avaamaan oven – sisällä talossahan tiedettiin hänen ajaneen pihaan. Kun mitään ei tapahtunut, hän iski kolkuttimella kolme kertaa.

”Voi anteeksi, häärin keittiössä enkä kuullut tuloasi”, Lena selitti avatessaan oven.

”Mutta joku avasi portin”, Satu ihmetteli ääneen.

”Ah. Se oli vartija. Tai puutarhurimme. Sama ihminen. Hänen toimistonsa on autotallin yhteydessä. Mutta käy ihmeessä peremmälle. Eikö sinulla ole muita matkatavaroita?”

”Jätin laukun autoon. Epäröin vielä yöpymisen osalta. En haluaisi aiheuttaa niin paljon vaivaa”, Satu totesi astuessaan Lenan ohi avaraan eteiseen.

”Vaivaa? Älä ole hassu. Olen yksinäinen, kuten varmasti ymmärrät. Sinun seurasi on lahja”, Lena vastasi sulkiessaan oven.

”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi huolekkaana. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?”

Hänen sanansa pysäyttivät Sadun eteisen ja hallin väliseen oviaukkoon. Lahja? Se oli kuin jokin koodi joka loksautti palaset kohdalleen. Sadusta tuntui, ettei hän saanut enää henkeä. Hän tajusi langenneensa ansaan. Kaikki oli suunniteltu etukäteen, ja hän oli toiminut juuri niin kuin hänen oli toivottu toimivan: kutsuttanut itsensä Lenan luo. Ja siellä hän nyt oli. Pedon kidassa. Kun hän seuraavan kerran vilkaisisi ikkunasta ulos, hänen autonsa ei olisi enää talon edustalla, ja sitten olisi hänenkin vuoronsa kadota. Naps, terävät hainhampaat tekisivät hänestä selvää.

”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi huolekkaana. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?”

Satu käytti tilaisuuden hyväkseen nähdäkseen Lenan reaktion:

”Ehkä tavallaan näinkin. Ajattelin, että tämä on talo, jossa Kari asui. Tajusin olevani hänen kodissaan ja sitten tajusin, etten voisi enää löytää häntä sieltä. Tunsin menettäväni hänet toistamiseen. En tiedä, pystytkö ymmärtämään, miltä minusta tuntuu.”

Lena katseli häntä pää kallellaan. ”Luulenpa pystyväni. Pyydän anteeksi sanavalintaani. En tullut ajatelleeksi, että Karin kuolema koskettaa myös sinua. Saisinko takkisi, niin ripustan sen tuonne kaappiin. Oletko syönyt?”

Lena otti Sadun takin ja pyysi tätä tulemaan perässään keittiöön. He ohittivat matkalla olohuoneen. Satu loi silmäyksen valtavien ikkunaruutujen takana aaltoilevalle musteensiniselle merelle ja värähti. Hänet valtasi hetkeksi täydellisen epätodellinen olo. Olenko todellakin nyt tällä puolella? Hänestä tuntui kuin olisi vakoillut itseään muurin luota ja joutunut oman kiikarinsa tähtäimeen. Lastenkirjoissa hereillä olo varmistettiin nipistämällä; Satu noudatti ohjetta. Mikäli kiputuntemusta oli uskominen, hereillä ollaan, hän ajatteli, eikä ollut varma, oliko ollenkaan hyvillään huomiosta. Kukaan ei tiennyt missä hän oli, ei kukaan Lenan ja portin avanneen tuntemattoman vartijan lisäksi. Hän ei ollut kertonut edes Iinekselle, miksi olisi, he sulkivat liikkeen jo kahdelta lauantaina ja huomenna olisi sunnuntai. Iines ihmettelisi hänen poissaoloaan vasta maanantaina. Kuinka pitkään tämä odottaisi ennen kuin ryhtyisi johonkin? Päivän, kaksi?

Satu havahtui mieltä kuohuttavista ajatuksistaan astuessaan keittiöön. Se oli avara, ikkunat antoivat kahteen suuntaan, ja toi Sadun mieleen paremmasta väestä kertovat amerikkalaiset elokuvat. Keskellä kohosi leveä saareke ja seinille oli ripustettu keittiövälineitä, kattiloita, lastoja, kauhoja ja pannuja. Lattia oli tummaa, miltei mustaa laattaa. Alakaapit olivat tummanharmaat, yläkaapit kirkkaanpunaiset. Mustissa kivitasoissa erottui verenpunaisia pisteitä ja juovia – kuin suonia.

Ilmeisesti Sadun kasvoilta kuvastui hämmästys, sillä Lena selitti naurahtaen kutsuvansa keittiötä omaksi Vesuviuksekseen.

”Mutta älä pelkää, käytän muitakin mausteita kuin chiliä”, hän sanoi ja iski silmää.

”Tämä on minun valtakuntani”, hän jatkoi sitten. ”Kari ei välittänyt ruoanlaitosta, eikä hänellä olisi ollut siihen aikaakaan. Liemien ja keittojen hämmentely on aina tuottanut minulle nautintoa. Siinä on jotain alkukantaista. Luulen, että meissä naisissa on kaikissa vähän noidanvikaa.”

”Mitä olet tekemässä? Voisinko auttaa jotenkin?”

”Toivottavasti pidät pastasta. Alla vongole. Simpukoita. Mutta tämä on käytännössä jo valmista. Jos haluat, voit viedä tuon tarjottimen olohuoneeseen. Kuljimme sen ohi, ehkä huomasitkin. Oikealla ylhäällä on ruokailuryhmä. Voit kattaa pöydän valmiiksi tai jättää astiat tarjottimelle, kuinka haluat. Tulen kohta perässä. Punaista vai valkoista?”

Satu pysähtyi hämmentyneenä tarjotin sylissään.

”Viiniä. Joidenkin mielestä simpukoiden kanssa voi nauttia vain valkoista, mutta minusta se on makukysymys”, Lena lisäsi.

”Valkoista. Kiitos”, Satu vastasi ja astui tarjottimineen olohuoneeseen johtavalle käytävälle.

Tullessaan olohuoneeseen ja nähdessään paikan johon Kari oli lyyhistynyt, Satu oli pudottaa tarjottimen. Hänen käsistään vain katosi voima. Hän joutui juoksemaan viimeiset metrit saadakseen tarjottimen laskettua pöydälle. Se helähti pudotessaan pöytälevyyn, mutta astiat jäivät ehjiksi. Satu nojasi hetken lähimmän tuolin selkämykseen saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Äkkiä hänestä tuntui kuin joku olisi katsellut häntä. Hän kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt ketään. Tärisevin käsin hän alkoi nostaa astioita ja ruokailuvälineitä tarjottimelta pöytään.

Ruokailutila oli olohuoneen ylätasolla, osin kuin parvekkeena sen yllä. Sitä kiersi meren puolella kaide. Satu ei ollut huomannut ruokailutilaa kiikaroidessaan alhaalta rannan tuntumasta. Hän tajusi sen jäävän parven lattian ja kaiteen varjoon. Sieltä avautui henkeäsalpaava näkymä kauas merenselälle.  

Matossa ei näkynyt jälkiä kuolemasta.

Katettuaan pöydän Satu jäi seisomaan kaiteen ääreen katsellen ensin merta, sitä alapuolella avautuvaa olohuonetta, joka tyylikkäine kalusteineen näytti ylellisen sisustuslehden keskiaukeamakuvalta. Nurkassa seisovan takan luukut oli suljettu. Vaaleanharmaan maton nukassa erottuivat imurinjäljet kuin jättimäisen siveltimen pyyhkäisyt. Taideteos, Satu oivalsi. Lena ja Kari olivat tehneet elämästään taideteoksen. Hänen katseensa pysähtyi sohvan ja sohvapöydän väliin, kohtaan johon hän oli nähnyt Karin kaatuvan. Takkapihdeistä ei ollut jäänyt tahraa vaaleaan sohvakankaaseen. Eikä matossa näkynyt jälkiä kuolemasta.

Samassa, katse yhä sohvan maton ja sohvapöydän rajaamassa kolmiossa, hän kuuli keittiön suunnalta lähestyvät askeleet ja hänen ajatuksensa kulkeutui simpukoihin. Hän näki ensin Lenan mielessään pastavati käsivarsillaan, sitten kuva muuttui lihaksi hänen silmiensä edessä.

”Valmista”, Lena totesi ja laski vadin pöytään. ”Käväisen vielä hakemassa salaatin, pikku hetki.”

Satu astui lähemmäksi pöytää. Mustakuoriset simpukat vaaleine sisuksineen koristivat pastakekoa. Hän ei ollut erityisen innostunut simpukoista, ei sen jälkeen, kun Iines joutui sairaalaan syötyään niitä etelänlomallaan. Ja siitä hänen levoton ajatuksensa hypähti viikkojen takaiseen näkymään: mieheen joka pysähtyi lipastolle kaataakseen kristallikarahvista syvänkeltaista nestettä paksupohjaiseen lasiin. Ja sitten hän hypähti itsekin – säikähdyksestä – Lenan palatessa tällä kerralla salaattikulhon ja leipäkorin kanssa.

”Penni ajatuksistasi”, hän naurahti huomatessaan Sadun pelästyvän. ”Tai ehkä euroajassa pitäisi sanoa, sentti ajatuksistasi”.

”Mieluummin ei”, Satu vastasi rehellisemmin kuin olisi halunnut. Hän onnistui hymyilemään pehmentääkseen sanojaan, mutta ehti huomata juonteen syvenevän Lenan kulmien välissä ja mustien pupillien pistävän katseen niiden alapuolella.

”Tiedät, että kävin täällä tai oikeammin tuolla rannassa pari kertaa”, Satu lausahti istuuduttuaan Lenan kehotuksesta pöytään. Hän ajatteli, että oli aika ottaa härkää sarvista. ”Tiedät toisin sanoen myös, milloin kävin.”

”Oliko se kysymys?”

”Kuinka vain”, Satu sanoi.

Sen sijaan että olisi vastannut, Lena vaikeni.

”Et ole kysynyt, mitä näin”, Satu jatkoi, vaikka vaisto kehotti häntä pitämään suun kiinni ja tarkistamaan lähimmän varauloskäynnin sijainnin.

Lena katsoi häntä pitkään ennen kuin sanoi:

”No kerro, mitä näit?”

Satu vilkaisi pastassa nauravia simpukoita. Hän huomasi, ettei Lenakaan ollut koskenut lautaseensa. Nimi juolahti samassa hänen mieleensä: saksitoksiini. Se oli panssarisiimalevän erittämä myrkky, joka varastoitui simpukoihin. Lievimmillään se sairastutti, kuten Iineksen, pahimmillaan tappoi. Saksitoksiini saattoi halvaannuttaa hengityksen. Se voisi sopia yhteen Karin lyyhistymisen kanssa, Satu ajatteli. Nämä olisivat voineet hyvin ruokailla tämän saman pöydän ääressä ennen laskeutumistaan alas olohuoneeseen.

”Tarjositko sinä hänellekin simpukoita?”

Sanat karkasivat Sadun huulilta ja sitten niitä oli myöhäistä yrittää enää pyydystää takaisin.

Lena näytti ensin pöyristyneeltä, kohotti kämmenensä loukkaantuneena suojelevasti solisluulleen, mutta sitten hänen pokkansa petti ja hän purskahti nauruun.

Mitä Lenan tunnepurkauksiin tuli, naurukohtaus vaikutti vilpittömimmältä siihen asti. Satu maistoi viinilasistaan kohtauksen loppua odotellessaan.

Lena pyyhki silmiään lautasliinaan ja päästeli uutta naurunremakkaa ennakoivia kurkkuääniä, mutta rauhoittui vähitellen, laski kädet syliinsä, katseli Satua pää kallellaan ja henkäisi: ”Voi hyvänen aika. Sinä uskot minun myrkyttäneen Karin. Etkä siksi ole koskenut ruokaasi.”

Viimeinen toteamus sai Lenan jälleen tyrskähtelemään.

Satu tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän hörähti itsekin pari kertaa, todennäköisesti silkkaa jännittyneisyyttään, sitten hän sai itsensä kuriin. Tässä ei ole mitään hauskaa, hän muistutti itseään. Kari on kuollut. Ja Lena on siihen syypää joko suoraan tai välillisesti.

”Näin hänen lyyhistyvän käsivarsillesi, etkä tehnyt mitään auttaaksesi. Annoit hänen pudota lattialle ja jätit lojumaan jalkoihisi”, Satu totesi.

Lena ei kysynyt, miten hän oli voinut nähdä kaiken niin tarkasti. Kaikesta päätellen hän tiesi myös kiikarista. Ja kuin vastauksena Sadun mielessä seuraavaksi pyörivälle kysymykselle, ulkoa kantautui koiran haukuntaa.

”Vartija?”

Lena nyökkäsi ja Sadun yllätykseksi nousi pöydästä. Mitään selittämättä hän katosi käytävään. Satu yhdisti automaattisesti nämä kaksi tapahtumaa – koiran haukunnan ja Lenan poistumisen – ja ajatteli tämän menneen tapaamaan vartijaa. Tai kuka tietää, päästämään tämän koirineen sisään. Mutta kun Lena noin viisi minuuttia myöhemmin palasi, hänellä ei ollut mukanaan vartijaa eikä koiraa, vaan harmaa kansio, jonka hän nakkasi pöydälle Sadun eteen ennen kuin istuutui.

”Siinä. Lue”, hän sanoi.

Satu otti kansion käteensä ja avasi sen epäröiden. Sisältä löytyi nippu valkoisia papereita, jotka osoittautuivat lääkärintodistuksiksi ja maksukuiteiksi. Silmättyään läpi joitain Satu kohotti kysyvän katseensa Lenaan.

”Siinä on sinulle todisteita”, tämä vastasi nyökäten kansiota kohti.

”Suomeksi ja englanniksi kirjoitettuja lääkärintodistuksia”, Satu totesi.

”Kyllä. Pahoinpitelyistä”, Lena vahvisti.

Satu silmäili vielä joitain papereita ja sulki sitten kansion. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.

”Eikö olisi mieluummin kannattanut erota kuin alkaa kerätä lääkärintodistuksia?” hän kysyi sitten. Lääkärintodistukset vaikuttivat aidoilta ja päivämäärien mukaan lääkärissäkäynnit ajoittuivat usealle vuodelle. Mutta hänestä tuntui silti mahdottomalta uskoa, että Kari olisi ollut syypää Lenan ruhjeisiin ja murtuneisiin luihin.

”Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia”, Lena vastasi. ”Päivämääristä voit päätellä, että tilanne oli pahin lasten ollessa pieniä. Suunnittelin todella eroavani. Myöhemmin päätin säilyttää lääkärintodistukset – kaiken varalta. Sitä paitsi ihmisen on hyvä muistaa, miten häntä on kohdeltu.”

”Niin minustakin”, Satu vastasi. Hänen äänensä oli hyinen.

”Miksi ihmeessä sinä syytät minua siitä, mitä yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui? Miksi et syytä Karia? Hän jätti sinut, en minä. Eikä ihminen itse itseään kosi. Minusta naisten pitäisi lopettaa toistensa syyttely ja pitää yhtä. Olemme samalla puolella, Satu, milloin sinä oikein tajuat sen?”

Ohikiitävän hetken Satu melkein uskoi Lenaa. Sitten hänen silmiinsä piirtyi jälleen näkymä valaistuun olohuoneeseen, häijysti hymyilevä nainen ja selin seisova mies, joka syvänkeltaista nestettä juotuaan vaipui hengettömänä lattialle.

”Et ehkä tarjonnut hänelle simpukoita, mutta myrkytit hänet yhtä kaikki. Voi olla, että hän kohteli sinua huonosti, ettekä olleet onnellisia yhdessä. Se ei anna sinulle oikeutta tappaa häntä. Näin mitä tapahtui. Voin todistaa, ettet tehnyt elettäkään auttaaksesi häntä. Aiotko tappaa nyt minutkin? Millä? Ellei myrkky ole simpukoissa, missä se on? Viinissä?”

Satu säpsähti tajutessaan juoneensa koko lasillisen. Hän saattoi jo tuntea pistelyn suussaan ja renkaan kiristyvän rintansa ympärillä.

”Yhtä asiaa en ymmärrä”, hän jatkoi Lenan istuessa vastapäätä vaiti, häivähdys hymyä huulillaan. ”Kuinka se ei paljastunut ruumiinavauksessa? Oliko sinulla apurina joku patologi?”

Äkkiä Satu oivalsi jotain. Hän tempaisi kansion käteensä, avasi sen ja alkoi tutkia lääkärintodistusten allekirjoituksia. Ilman leimoja ja nimenselvennyksiä niistä ei olisi saanut selvää, mutta paljaalla silmälläkin erotti, että suomeksi kirjoitettujen todistusten käsiala kuului samalle henkilölle.

”Veikkaan, että Karin kuolinsyyn vahvistavassa todistuksessa on sama allekirjoitus”, Satu totesi. Hän puhui hitaasti, itsekin järkyttyneenä siitä mitä sanoi, kohotti sitten katseensa kansiosta ja näki Lenan kasvoista osuneensa oikeaan.

”Millä sinä teit sen?” Satu kysyi ääni käheänä.

Lena ei vastannut. Hänen suunsa vääntyi ilkeästi ja vihreät silmät tuijottivat kylminä. Koiran haukunta kantautui ulko-ovelta. Satu tunsi paniikin kasvavan; hänen olisi päästävä pois. Vaistomaisesti hän varmisti laukkunsa olevan viereisellä tuolilla. Siellä olivat auton avaimet. Juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt mistään muusta. Hänen olisi päästävä jotenkin autolleen. Miten hän selviytyisi portista, hän ei halunnut ajatella.

”Millä sydän pysäytetään?” hän kysyi pitäen yllä kammottavaksi käynyttä keskustelua.

Ulko-ovi kävi. Satu huomasi Lenan näppäilevän kännykkää, ja tajusi tämän viestivän vartijan kanssa. Oliko Lena tehnyt sitä jo pitkäänkin?

Satu ponkaisi ylös olkalaukun hihna vasemman kätensä ympärillä. Hän oli istunut selkä seinään päin kauempana käytävään johtavasta oviaukosta, joten Lena saattoi helposti asettua hänen tielleen. Minkä tämä myös teki.

”Kaliumkloridi”, hän sanoi kuin jonkin loitsun ja kesti hetken ennen kuin Satu ymmärsi sen vastaukseksi kysymykseensä.

”Mutta sen sekoittaminen ruokaan tai juomaan ei toimi. Olisit voinut syödä rauhassa pastasi. Katso”, Lena sanoi, poimi lautaseltaan simpukan, irrotti pehmeän sisuksen ja sujautti suuhunsa.

”Sääli hyvää ruokaa”, hän lisäsi suupalan nielaistuaan, avasi kaulassaan roikkuvan pitkänomaisen amuletin ja veti siitä esiin neularuiskun. Hän nosti ruiskun ilmaan samalla kun katseli Satua pää kallellaan. ”Tappava määrä kaliumkloridia on ruiskutettava suoraan suoneen. Ja koska elimistössä on kaliumkloridia luonnostaan, ilman erityistä syytä siihen ei kiinnitetä ruumiinavauksessa huomiota.”

Nähdessään edessään Lenan häijyn ilmeen ja ruiskua pitelevän käden Satu tajusi, miten se oli tapahtunut. Hän oli nähnyt kaiken kiikarinlinssien läpi, ei vain ollut silloin ymmärtänyt näkemäänsä.

En koskaan ehtisi autolle asti, hän tajusi. En siis voi paeta. 

Koiran haukunta kuului nyt talon ulkopuolelta. Ne kiertelevät taloa, vartija rottweilerinsa kanssa. Siltä varalta, että yrittäisin paeta, Satu ajatteli. En koskaan ehtisi autolle asti, hän tajusi. En siis voi paeta. 

Hän lähti määrätietoisin askelin kohti käytävälle johtavaa oviaukkoa, jonka edessä Lena Lindenstein seisoi hajareisin neularuisku oikeassa kädessään. Lenan silmät loimusivat kuin soiden vihreät virvatulet. Hänen kätensä kohosi iskuun. Nämä kaksi yhdessä, vihreät silmät ja iskuun kohonnut käsi, toivat Sadun mieleen kobran, joka ärsytettynä nostaa eturuumiinsa pystyyn ja tuijottaa uhriaan hypnoottisin katsein. Hän lähti yrittämään vasemmalta puolelta ohi, tai siltä hän halusi sen näyttävän. Ratkaisevalla hetkellä hän vaihtoikin suuntaa ja heilautti samalla laukkunsa päin Lenaa. Se lämähti Lenan leukaan, tämä horjahti ja iski neularuiskun Sadun ylävartalon sijasta omaan käsivarteensa. Satu ryntäsi hänen ohitseen käytävään ja kuuli selkänsä takaa eläimellisen karjaisun Lenan tajutessa, mitä oli tapahtunut. Satu ei jäänyt todistamaan hänen vajoamistaan lattialle, hänen huuliltaan purkautuvaa vaimenevaa valitusta ja lopulta kaiken ylle laskeutuvaa hiljaisuutta.

Ulko-ovella Satu pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan koiraa. Kun mitään ei kuulunut, hän astui ulos yrittäen vastustaa pakottavaa tarvetta pyrähtää juoksuun. Ei saa juosta, hän hoki itselleen noustessaan portaita kivetylle polulle. Vasemmalla, autotallin edustalla seisoi musta maasturi. Samassa sen nurkalta ilmestyi koirankuono. Koira pysähtyi, Satu pysähtyi. Koiran vieressä seisoi mies tummissa ulkoiluvaatteissa. Satu tervehti tätä, vaikka tunsi pyörtyvänsä pelosta. Hän huomasi, ettei koira ollut hihnassa.

Heidän katseensa kohtasivat. Kaikkien kolmen – miehen, koiran ja Sadun.

”Emäntäsi tarvitsee sinua”, Satu totesi. Oli vaikea sanoa, osoittiko hän sanansa miehelle vai koiralle. ”Hän on olohuoneessa. Luulen, että sinun on parasta soittaa ambulanssi. Hän pisti itseään vahingossa neulalla. Kerro ensihoitajille, että se oli kaliumkloridia. Tai niin hän minulle sanoi.”

Satu oli siirtynyt puhuessaan lähemmäksi autoaan. Vartija tuijotti häntä paikalleen jähmettyneenä, kunnes Satu kehotti tätä ryhtymään toimeen. Koira seurasi miestä ulko-ovelle ja jäi rapulle istumaan tämän mentyä sisälle taloon. Satu naksautti avaimesta ovet auki, harppoi viimeiset askeleet ja hyppäsi ratin taakse. Hän tärisi hampaita myöten kääntäessään autoa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten pääsisi portista. Mutta kun hän lähestyi porttia, se liukui automaattisesti sivuun. Joko siinä oli tunnistin tai sitten joku avasi sen sisältä talosta. Todennäköisesti tunnistin, Satu ajatteli, ajoi ulos portista ja jätti taakseen kaiken sen mitä menneisyydeksi kutsutaan.

Kevät saapui aikaisin sinä vuonna. Lämpötilat kohosivat jo ennen vappua kahdenkymmenen tuntumaan ja kesämekot loppuivat kaupoista kesken. Oli puolipäivä, kello vartin yli kaksitoista ja Satu seisoi kahvilan jonossa ostaakseen salaatit Iinekselle ja itselleen. Hän oli jättänyt viinerit ja hoikistunut hieman, ja näytti hyvältä kevyessä kesäjakussa, capreissa ja kangastossuissa. Maksettuaan ostokset, kaksi caesar-salaattia kanalla, hän puikkelehti sisääntulijoiden välistä takaisin kadulle häikäisevään auringonpaisteeseen.

Lena jäi henkiin. Ambulanssi oli tullut nopeasti, eikä koko ruisku ollut tyhjentynyt hänen käsivarteensa. Satu kertoi poliisille kaiken mitä tiesi, myös omista harharetkistään Kujesaarten merenrantatalolle. Karin kuolema otettiin tutkintaan ja kuolintodistuksen kirjoittanutta lääkäriä kuulusteltiin. Lääkäri oli vielä toistaiseksi vapaalla jalalla, mutta Lena odotti oikeudenkäyntiä tutkintavankeudessa. Se mitä Lena oli kertonut Karin väkivaltaisuudesta, näytti pitävän paikkansa. Pahoinpitelyt olivat saaneet Lenan turvautumaan myös Suomessa lääkäriin ja heidän välilleen kehittyi suhde. Kaikkein raskauttavimmin Karin väkivaltaisuuden puolesta puhuivat ulkomailla kirjoitetut lääkärintodistukset. Ehkä ne auttaisivat lieventämään Lenan tuomiota, Satu ajatteli. Hän tajusi, ettei se, miltä jokin näytti ulospäin välttämättä vastannut lainkaan todellisuutta. Toisten elämän kuvitteli paremmaksi kuin se oli. Kateutta ruokkivat omat unelmat, joita sovitti toisten ylle kuin vaatteita paperinukelle.

Kun Kari jätti hänet, Sadusta tuntui kuin hän olisi menettänyt kokonaisen tulevaisuuden. Kuin kokonainen elämä täydellisine parisuhteineen, lapsineen, taloineen ja puutarhoineen olisi viety häneltä. Vasta nyt hän ymmärsi, ettei sellaista mitä ei ollut koskaan ollut, voinut menettää. Ja hän tajusi, että jos hän nyt menettäisi elämänsä, hän menettäisi hyvän elämän. Hän oli ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. Hän oli järjestänyt elämänsä hyvin. Ei se ehkä ollut aivan täydellinen elämä, mutta olipahan jotain syytä ponnistella kohti parempaa. Eikö tärkeintä ollutkin matka.

Nikolaos oli ilmoittanut löytäneensä rinnalleen naisen, mutta toivovansa, että Satu pysyisi hänen ystävänään. Miksi kaikki hokivat samaa eron hetkellä, vaikka hyvin tiesivät, ettei siitä tulisi mitään? Näin Satu ajatteli astellessaan tien yli. Aurinko välkehti hänen boutiquensa vastapestyssä ikkunassa. Hän ei huomannut lainkaan vastaantulijaa, joka vältti törmäyksen väistämällä häntä viime hetkellä.

”Sitä kuljetaan taas pää pilvissä.”

Äänessä oli jotain tuttua. Satu pysähtyi ja siristi silmiään. Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin?

”Ehkä tässä on jo aika esittäytyä. Arto”, mies sanoi ja ojensi kätensä. ”Pelastin sinut jo kerran aikaisemmin.”

Satu tarttui aikaillen ojennettuun käteen, mutta muisti sitten:

”Se oli talvella. Olin jäädä maasturin alle. Säikähdin niin, että unohdin kiittää.”

”Et sanonut nimeäsi.”

”Satu. Hauska tavata. Niin, ja kiitos”, hän naurahti ja muisti nyt hyvin ulkoiluasuun pukeutuneen miehen. Vaatimattomasti tämä oli pukeutunutkin nytkin, mutta silmissä karehti sympaattinen pilke.

”Kuule, lähtisitkö kahville tai jotain?” mies ehdotti.

”Olen matkalla töihin”, Satu vastasi.

”No, toisella kerralla sitten”, mies totesi.

”Mutta töiden jälkeen sopii hyvin. Sanotaanko seitsemältä?” Satu ehdotti.

On aika jättää taakse kaukorakkaudet, sekä ajalliset että maantieteelliset, ja keskittyä elämään tässä ja nyt, hän ajatteli.

Kun hän astui sisään liikkeen ovesta, hänen askeleensa oli kevyt ja Iines näki hänestä heti, että jotain hyvää oli tapahtunut. 

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.