Ruumiitahan siitä tulee, ja Ruusu joutuu näkemään vaivaa piilottaakseen ne. Marcon rikostoveri vaatii rahoja itselleen, mutta Ruusu ei aio luovuttaa.

Navetan takana oli vanha lietekaivo, jota ei ollut käytetty pariinkymmeneen vuoteen. Sieltä löyhähteli joskus helteellä ikäviä tuulahduksia.

Kello oli puoli yksi, kesäkuun lopun yö hiljainen. Kottikärryjen pyörä lanasi märkää heinikkoa. Ruusu työnsi kärryt lietekaivon tuntumaan ja kippasi kolmannen vainajan samaan pinoon muiden kanssa. Pystytukkainen mies oli sentään yhtenä kappaleena. Ranen ja Artsin irto-osat hän keräsi nurmikolta muovilapiolla jätepussiin ja vei ne samaan paikkaan.

Ruusu vipusi betonikannen sorkkaraudalla sivuun ja oli pyörtyä lemusta, vaikka hänellä oli hengityssuoja kasvoilla. Hän heitti jätepussin ja muovilapion ensin lietteen sekaan, kieräytti konnakolmikon yksi kerrallaan perään ja näytti kynälampulla valoa aukkoon. Pikkuhiljaa ruumiit vajosivat ruskeanharmaan pinnan dalle.

Kun näkyvissä oli enää pelkkiä kuplia, Ruusu sovitti kannen takaisin paikoilleen, meni liiterin päätyyn pesemään letkulla ja juuriharjalla ja klooripesuaineella kottikärryt sekä rautaharavan. Eevertin sarvet ja päälaen hän huuhteli pelkällä vedellä. Pukki oli jo rauhoittunut kummasti. Hän oli antanut sille vähän pamia omista varastoistaan. Lääkäri oli joskus määrännyt sitä hänelle stressiin, mutta ei hän ollut halunnut käyttää. Ei halunnut nytkään.

Vielä piti jynssätä ulkoportaat. Sitten hän heitti haalarin ja huivin pesukoneeseen ja alkoi putsata haulikkoa ja miesten aseita keittiön pöydällä. Neljä pistoolia, kaksi revolveria. Kahvia ei tarvittu, hän pysyi kyllä hyvin hereillä. Käsien tärinä oli lakannut heti kun hän oli alkanut toimia.

Lopulta kaikki aseet olivat puhtaita ja öljyttyjä. Haulikon hän pani olohuoneen lukittavaan asekaappiin. Vieraat aseet ja ammukset, myös Marco-Viton aiemmin mukanaan tuomat, hän vei liiterin lukittavan työkalukaapin ylimmälle hyllylle, missä isä oli aikoinaan piilotellut pullojaan. Sieltä pojatkaan eivät saisi niitä.

”Mikä pamaus täältä kuului viime yönä?”

Kello oli kolme, aamu sarasti. Ruusu lukitsi ulko-oven ja laskeutui kellariin. Marcon kuume oli yön aikana hellittänyt, turvotus laskenut reidestä. Mies oli hiestä märkä.

Ruusu ajatteli vaihtaa vielä siteen ja puhdistaa haavan, mutta kun hän ojensi kätensä kohti sidettä, hän putosi Marcon kainaloon patjalle ja vaipui saman tien syvälle uneen.

– Mikä pamaus täältä kuului viime yönä? Selina kysyi autonsa ikkunasta saatuaan joka-aamuisen kananmunarasiansa.

Onneksi satoi, muuten Ruusu olisi tuskin pysynyt hereillä. Hän oli nukkunut korkeintaan pari tuntia ja senkin huonosti. Painajaiset olivat riivanneet.

Ei mikään ihme. Ensin oli kymppitiellä ryöstetty arvokuljetus. Sitten haavoittunut ryöstäjä oli tullut hänen pihaansa. Hän oli hoitanut miestä ja ihastunut siihen. Varsinkin sen jälkeen, kun se oli pelastanut hänet väkivaltaiselta eksältä. Tonilta.

Sitten Toni oli alkanut kiristää ja saanut lähteä. Marco oli lavastanut itsemurhan, mutta se ei ollut onnistunut aivan täydellisesti. Rikosylikonstaapeli Nikkilä oli vihjaissut hänelle siitä eilen. Nikkilä oli myös vihjaissut, että Marco saattoi olla Vito ja että Nikkilä itse saattoi olla Ruusun isä. Äiti ei ollut suoraan kiistänyt eikä vahvistanut.

Sitten tilalle oli hyökännyt kolme rosvoa, jotka uhkasivat hänen lapsiaan. Äiti ampui kaksi rosvoa ja Eevertti-pukki tappoi yhden sarvillaan. Ruusu kätki ruumiit ja siisti jäljet.

Ei ihme, jos unissa seikkaili päättömiä miehiä ja haulikolla ampuvia pukkeja ja puolitoistavuotias Eevikin ammuskeli miehiä ja selitti, että mummo näytti esimerkkiä.

Mutta nyt piti keksiä Selinalle selitys.

– Äiti kokeili skeettiä puolenyön aikaan, vippas risan lautasen taivaalle ja täräytti perään. Mä käskin lopettaa, kun naapurit ei välttämättä tykkää. Muksutkin olis voineet herätä.

– Airilla on aina ollut sellaisia tempauksia.

– No, nyt se uskoi kerrasta.

– Hyvä niin.

Kun Selina oli mennyt, Ruusu laskeutui alakertaan suihkuun. Onneksi kellarin ikkuna oli ollut raollaan ja hän oli kuullut, kun Selina oli ajanut pihaan.

Ruusu hankasi ihoaan karhealla sienellä ja tukkaansa harjan kanssa, jotta sai lietteen ja kuoleman hajun lähtemään kunnolla. Kun hän meni kylpytakissa pukuhuoneeseen, hiuksiaan vielä kuivaillen, Marco istui patjallaan perunakellarin puolella. Väliovi oli auki.

– Kuume on laskenut, Marco sanoi. – Eikä jalkakaan ole enää niin turvoksissa. Mä voisin käydä suihkussa, ja sitten me voitais…

– Suihkussa sä voit käydä, mutta muuten meidän pitää puhua.

– Sä kuulostat kauheen vakavalta. Ja näytätkin.

Ruusu istuutui penkille ja kertoi Marcolle, mitä viime yönä oli tapahtunut. Vakavaksi veti senkin.

– Tunnetko sä sen pystytukan? Ruusu kysyi.

Marco nyökkäsi. Taisi tajuta, että nyt oli lopultakin aika puhua totta.

– Tanhusen Tane. Puijoksi sanotaan, kun se on Kuopiosta kotoisin.

– Oliko Puijo mukana keikalla?

– Oli.

– Entä Artsi ja Rane?

– Niillä oli pienempiä hommia. Ne järkkäs autoja ja aseita ja niitten piti varmistella pakoreittiä.

– Mistä Vitosta se Puijo puhui?

– Musta. Mä en heti tiennyt, voiko suhun luottaa.

– Jaa heti?

– Sori vaan. Oikeesti mä oon kyllä Marcokin, koko nimi on Vito Marco Ketonen.

Nikkilän mukaan kyllä alun perin Voitto eikä Vito. Ruusu mietti hetken, sanoi sitten:

– Mä sanon sua silti Marcoksi. Mä en jaksa ruveta selittämään äidille ja muksuille.

– Sopii mulle.

– Tunsitko sä Tonin ennestään?

– Miten niin? Puhuko Puijo muka Tonistakin?

– Ei kun Nikkilä. Se Vito oli muka pöllinyt Tonin moottoripyörän, ja Nikkilä epäili että juttu oli sovittu. Ettei Tonikaan olis niin tyhmä, että jättäis Jammunsa pihalle avaimet virtalukossa ja lähtis itte huussiin istumaan.

”Mikäs kuulustelu tämä on?” Marco kysyi.

– No okei, se oli sovittu. Mä tunsin Tonin Hämeenlinnan kapakoista ja tiesin että se asui näillä main. Kun mä kuulin, että jengi aikoi pettää mut, mä ajattelin iskeä ensin.

– Miten iso jengi teitä oli? Liittyykö tää kuvio jotenkin Mustiin enkeleihin, kun Ranella oli niiden liivi?

– Mikäs kuulustelu tämä on? Marco kysyi. – Käskikö Nikkilä sun kysellä?

Ei suoraan, Ruusu ajatteli. Nikkilähän käski soittaa, jos Vitoa näkyisi. Ruusu katsoi kuitenkin parhaaksi olla kertomatta siitä

– Nikkilä käytti mut Apparan kellarissa kattomassa Tonin ruumista. Se ei oikein tuntunut ostavan sitä itsemurhajuttua.

– Miksei?

– En mä tiedä, Ruusu sanoi. – Ehkä se johtui siitä, että Tonilla oli luodinreikä kämmenselässä. On kuulemma pirun vaikee ampua itteensä ohimoon niin että ampuu samalla ampumakäden kämmenselän läpi.

– Voi olla.

– Mikset sä sanonut, että sä mokasit? Olis voitu piilottaa ruumis.

Marco väisti Ruusun katsetta, katsoi häntä sitten alta kulmain.

– Jos ihan totta puhutaan, mua nolotti. Enkä mä tiennyt, että sä olet ekspertti ruumiiden hävittämisessä.

– Hätä keinot keksii.

– Mihin sä muuten piilotit ne viimeöiset?

– Navetan lietekaivoon. Se ei oo enää käytössä, eikä kukaan mee vapaaehtoisesti tonkimaan sitä mönjää. Löyhkä on hirvee.

– Seuraava omistaja voi haluta tyhjentää sen.

– Mun ei sit kannata myydä tilaa. Jos perikunta joskus tekee niin, on ihan sama mitä sieltä silloin löytyy. Ja eiköhän siinä liejussa hajoa isompikin ihminen atomeiksi.

– Voi olla.

– Kerro teidän koplasta, Ruusu vaati.

– Arvokuljetusryöstöt vaatii ammattitaitoisen tiimin ja hyvät tiedot kohteesta. Muuten käy niinku Suomessa yleensä eli keikka onnistuu, mutta rahat jää saamatta ja porukka kiinni. Ruotsissa tää touhu on ihan toisella tasolla, siellä on satapäin ammattilaisia, joilla on kokemusta kentältä.

– Montako arvokuljetusryöstöä sä oot tehnyt? Ruotsissa tai meillä?

– En yhtään, johan mä sanoin. Tää oli eka kerta.

– Sä sanoit paljon muutakin, mikä ei ollut totta.

Marco levitti kätensä.

– No, toi oli.

– Montako kokenutta ammattilaista teillä oli keikalla?

– Ydinporukka eli viis ryöstäjää oli kaikki kokeneita konnia, mutta arvokuljetusryöstäjiähän meillä ei hirveesti ole. Tekijät on tähän mennessä tulleet melkein Ruotsista.

– Oliko teillä ruotsalaisia mukana?

– Virpi oli.

– Virpi? Se käärme?

– Sama nainen. Sillä oli kokemusta keikkojen suunnittelusta. Se oli monta vuotta sveduissa jonkun Håkanin tai Joakimin kanssa, joka teki niitä työkseen. Virpi auttoi sitä suunnittelemaan.

– Missä se Håkan tai Joakim nyt on?

– Saramäessä Turussa.

– Vankilassa? Ruusu varmisti.

– Just.

– No just joo, Ruusu sanoi. – Toihan kertookin kaiken Virpin ammattitaidosta.

– Virpi ja mä oltiin ainoot, jotka ei keikalla mokanneet.

Ruusu nyökkäsi, oli vähällä paljastaa että Marcolta eli Vitolta oli Nikkilän mukaan jäänyt osittainen sormenjälki ryöstössä käytettiin pakettiautoon. Päätti sitten vaieta siitä.

Turha ärsyttää Marcoa enemmän kuin oli tarpeen.

– Jos Virpi oli keikalla, miksi kaikki puhui viidestä miehestä? Onks Virpi joku transu tai vaihdokas?

– Virpi on kuule oikee nainen. Se vaan ei halunnut paljastua. Se litisti rintansa ja toppas vaatteensa, eikä se puhunut mitään koko aikana.

– Okei, Ruusu oli uskovinaan. – Keitä muita siinä oli mukana?

”Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut.”

– Puijo ja kaks muuta.

– Mihin se saalis joutui?

– Jätkät vei sen. Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut ja ampuikin, mutta osui vaan reiteen. Se oli päättänyt uhrata mut.

– Mistä tiedät?

– Mä kuulin, kun se puhui siitä jätkien kanssa puhelimessa.

Kuulosti tosiaan oikein ammattimaiselta touhulta. Ruusun teki mieli peittää kasvonsa käsillään.

– Vedätkö sä mulle sen kelmun tohon haavan päälle? Marco kysyi. – Mä voisin mennä suihkuun.

Ruusu lupasi vetää.

Samalla hän voisi vetää kelmun Marcon pään ympärille. Kaikenlaisten tunarien kanssa hänkin joutui tekemisiin.

Marcon suihkun jälkeen Ruusu päätyi kuitenkin tämän kanssa patjalle perunakellariin. Äiti keskeytti heidät huikkaamalla pukuhuoneen ikkunan raosta:

– Anteeks häiriö, Ruusu! Mä käyn vähän kävelyllä. Pää ei kestä sisällä sen viimeöisen jälkeen. Mä lupasin muksuille, että sä tuut kohta keittiöön.

Ruusu nousi, veti housut jalkaansa ja lähti saman tien. Marco jäi patjalle voihkimaan. Varmaan reisihaavaansa.

Rappusissa Ruusu tajusi auton­avaimet taskussaan.

– Äiti! hän huusi ulko-ovesta.

Äiti pysähtyi sateessa ulkoportaille ja kääntyi. Se näytti vieläkin järkyttyneeltä.

– Mun täytyy vähän koota itteeni. Ei oo hyväks muksuille, jos mummo tuijottelee seinille ja näkee niillä päättömiä miehiä.

– Mä näin unta niistä, Ruusu sanoi.

– Aika hyvin taisit jo toipua painajaisistas.

– Se oli hoitoa.

– Hoitoopa hyvinkin. Ihan lähihoitoa.

Äiti kyllä osasi näpäytellä. Missä tilassa tahansa.

Ruusu otti autonavaimet taskusta ja näytti niitä äidille.

– Vierailta jäi auto johonkin lähitienoille, luultavasti mettäautotien varteen. Hopeenharmaa Audi. Se täytyy hoitaa pois täältä.

– Aina vaan hoidot mielessä.

Äiti meni ennen kuin Ruusu ehti keksiä tarpeeksi napakkaa vastausta. Äidin kanssa jäi aina toiseksi.

– Helou hoitsu! Iivari huusi olohuoneesta. Toisti jonkin piirretyn repliikkiä.

Äiti oli ottanut käyttöön Ruusun lapsuudesta tutut kasvatusmenetelmät. Nyt vain ei ollut Disney-video pyörimässä kolmattasadatta kertaa, vaan telkkarista tuli suoraan jotain animaatiota. Pojat loikoilivat sohvalla voileipineen, Eevi istui potalla telkkarin edessä ja imi tuttia.

Ruusu katsoi lapsiaan keittiön ovelta ja mietti, mitä olisi tehnyt, jos Artsi ja Rane olisivat päässeet sisään ja uhanneet tehdä pahaa lapsille. Rahat hän olisi antanut heti, mutta se tuskin olisi riittänyt. Rosvot eivät olleet naamioituneet, joten niiden olisi pitänyt eliminoida todistajat.

Koska tämä loppuisi ja miten? Virpi ja kaksi miestä olivat vielä jäljellä Marcon keikkakavereista. He voisivat hankkia apujoukkoja, ja jossain vaiheessa Marcokin varmaan vaatisi saalistaan.

Muksut pitäisi saada turvaan.

Toinen vaihtoehto olisi antaa rahat Marcolle ja käskeä sen häipyä. Mutta ei hän vielä halunnut luopua kummastakaan. Ja vaikka hän luopuisikin, Marcon keikkakaverit voisivat silti tulla kovistelemaan heitä. Tai poliisit.

Ruusu meni sohvalle lasten viereen. Tuntui hyvältä istua siinä ja katsella Animaanisten kouhotusta. Iivari ja Jalmari tulivat hänen kainaloihinsa, ja potalta selvittyään Eevi veti vaippahousut ylös ja kiipesi syliin.

Ruusu unohti kaiken muun.

Marco kömpi omin voimin eteiseen, kun Ruusu teki lähtöä ulko-ovella. Lapset katsoivat vieläkin telkkaria, nyt Pikku-Kakkosta.

– Mä käyn hoitamassa eläimet, Ruusu sanoi. – Termarissa on kahvia ja jääkaapissa ruokaa. Koita pärjätä.

– Enköhän mä jotenkin, Marco sanoi. Sillä oli nyt Tonin vanha hihaton paita, vaimonhakkaajapaidaksi niitä sanottiin. Osuva nimi. Käsivarsien tatuoinnit näkyivät kaikessa komeudessaan.

Satoi yhä, pehmeää kesätihkua. Elmeri kiekui kanalan takana verkkoaitauksessa, oli kiekunut jo hyvän aikaa. Ruusu heitti sille ja kanoille jyviä, lampaille kuivia heiniä ja rehua, kaneille heiniä ja porkkanoita. Tarkisti kaikilta veden.

Kuvitteliko hän, vai tuntuiko lietekaivon tienoilla tavallista etovampi lemu? Kuvitteli varmaan. Ei muutama mätänevä konna tuntuisi siinä kimarassa.

Vielä piti siirtää Eevertti uuteen paikkaan. Pukki vaikutti tavallista levottomammalta. Viimeöinen oli varmasti järkyttänyt sitäkin. Ei se ennen ollut tappanut ketään, vaikka oli elänyt jo kolmetoista vuotta.

Kun Ruusu solmi köyttä koivuun pihan laidalla, Eevertti töytäisi häntä yhtäkkiä sarvellaan reiteen. Onneksi sivulta päin, niin ettei terävä kärki tökännyt reikää jalkaan. Töytäisy oli kuitenkin sen verran kova, että Ruusun jalka puutui hetkeksi. Hän ontui nopeasti kauemmaksi ja sanoi:

– Sut täytyy ukkoparka kohta lopettaa, jos et sä rauhoitu. Vaikka yöllä oli ihan hyvä, ettet ollut rauhallinen…

Eevertti kiskaisi ruohotuppaan maasta, jauhoi sitä hampaissaan ja nyökytteli kuin olisi tajunnut kaiken.

Kun Ruusu palasi sisään, Marco istui keskellä sohvaa ilman paitaa ja pojat ja Eevi tökkivät sormella hänen tatuointejaan ja kyselivät niistä. Onneksi vyötärön yläpuolella ei ollut mitään härskiä.

Eevi oli ihastunut Suomi-leijonaan, joka oli Marcon vasemman rinnan päällä.

– Kit kit kitta, Eevi sanoi ja taputti leijonaa.

Ruusu ei todellakaan halunnut luopua vielä Marcosta.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan.

Puolenpäivän aikaan Ruusu veti tuulitakin päälleen ja tennarit jalkaan ja lähti kävelylle. Sade oli tauonnut, Eevi päiväunilla ja pojatkin omassa huoneessaan. Äiti ja Marco jäivät kahville keittiöön.

Äiti oli löytänyt Audin reilun kilometrin päästä, metsäautotien lyhyestä sivuhaarasta. Metsäautotie erkani kylätiestä vähän ennen heidän pihatietään, samaan suuntaan.

Auton luo tullessaan Ruusu veti hupun päähän ja aurinkolasit silmille, uudet puutarhahanskat käteen. Hän ei halunnut jättää hiuksiaan tai muitakaan jälkiä autoon.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan. Avain ei vain tahtonut toimia. Ei houkuttanut avata avainta ja työntää sitä lukkoon, koska se saisi hälytyksen toimimaan. Kukaan ei ehkä kuulisi sitä täällä, mutta matkan varrella se varmasti osuisi jonkun korviin ja herättäisi uteliaisuutta.

Lopulta hän tajusi, että aurinkolippa oli edessä. Piti työntää avain ihan kiinni sivuikkunaan, ennen kuin säde osui maaliinsa ja lukko rapsahti auki.

Audi käynnistyi kevyesti. Bensaa oli tankki puolillaan. Se riittäisi hyvin Hämeenlinnaan. Ei tarvitsisi näyttäytyä Audin kanssa bensa-asemien valvontakameroissa.

Kylätiellä Ruusun sydän sykähti, kun Selinan mies Seppo tuli koiran kanssa vastaan. Sepi käänsi katseensa pökälettä vääntävästä ajokoirasta autoon ja morjesti kädellään. Ruusu puristi rattia kaksin käsin, jottei olisi vastannut. Täällä tervehdittiin kaikkia, mutta oliko Sepi tunnistanut hänet? Epävarmuus jäi kaihertamaan.

Kymppitien liikenne oli hiljaista. Ruusu ajoi Hämeenlinnan keskustaan ja vähän sen ohi, jätti Audin vanhan sähkölaitoksen taakse Pohjantähden vieraspaikalle. Se oli keskustan tuntumassa ainoita paikkoja, missä Parkki-Pate tai kaupungin pysäköintivalvojat eivät saalistaneet.

Hän lukitsi auton ja käveli parkkipaikan nurkkaan, mistä lyhyet portaat nousivat jalkakäytävälle. Kumartui solmimaan tennarinnauhoja, sujautti avaimen sadevesiviemärin rakoon. Sähköavain oli sen verran paksu, että piti painaa se tennarin pohjalla läpi. Sinne molskahti.

– Bravo, joku sanoi ja taputti vaimeasti käsiään.

Ruusu kohotti katseensa ääneen suuntaan, jalkakäytävälle. Vaaleakiharainen nainen katsoi Ruusuun sinisillä silmillään metrin verran alaspäin. Kyllä se oli oikea nainen, niin kuin Marco oli vakuuttanut.

Virpi.

Kukapa muukaan? Kaunis blondi, siisti meikki, valkoinen miestenpaita, musta jakkupuku, kirkkaanpunaiset piikkikorot. Hänen ikiään. Olalla roikkui pieni mutta painavan näköinen laukku, valkoista nahkaa ja messinkiä. Siellä oli taatusti pistooli.

Sormissa savusi tupakka. Tietysti. Muijan hymy luokitteli Ruusun sinne missä hän olikin: metrin alempana.

– Te näköjään selvisitte Puijon porukasta. Onneksi olkoon.

– Kiitos, vaikka mulla ei ole aavistustakaan mistä sä puhut.

– Älä sä Rengon vosu lässytä, blondi sanoi. Se vilkaisi ympärilleen.

Sivukatu oli kesäaamupäivänä hiljainen, vastapäisen Valintatalon parkkipaikka tyhjä. Ison tien toisella puolella teatteri mainosti jo syyskauden näytelmää isolla lakanalla: J-P Koskisen SAVURENKAITA.

– Me halutaan ne fyrkat. Ja me halutaan Vito.

– Ainahan haluta saa.

– Me tiedetään sun osoittees, blondi sanoi ja meni kuskin paikalle uudenkarheaan siniharmaaseen sportti-Mersuun, joka seisoi kadun laidassa.

Ei seisonut kauan. Ruusu jäi nielemään pakokaasuja, kun mimmi kurvasi Valintatalon parkkipaikalle, kiepautti siellä U:n, palasi taas Ruusun eteen, näytti hänelle keskisormea ja kääntyi ison tien risteyksestä vasemmalle päin punaisia.

Ikävä kyllä kukaan ei törmännyt Mersuun, eikä poliisiautokaan lähtenyt perään.

Ruusulla ei ollut mitään keinoa seurata naista. Audin avainkin oli ulottumattomissa.

Virpi oli varmasti seurannut häntä Rengosta. Missä kohtaa se oli odottanut? Hän ei ollut huomannut mitään, mutta ei hän ollut erityisesti yrittänytkään huomata seuraajia. Näköjään pitäisi koko ajan olla varuillaan.

Onneksi Ruusu oli painanut mieleensä Mersun rekisteritunnuksen. Linja-autoasemalle kävellessään hän lähetti Trafiin kyselyn. Pian tuli viittä senttiä vaille neljän euron vastaus: rekisteritunnus kuului vuoden 1994 Volkswagen Passatille, joka oli romutettu kaksi vuotta sitten.

Poliisissa niitä kutsuttiin sikakilviksi, Ruusu muisti isän tarinoista. Kun atarihommissa seurattiin konnia eikä haluttu heti jäädä kiinni sisäministeriön autolla liikkumisesta, vaihdettiin omien kilpien tilalle sikakilvet, jotka olivat jostain romutetusta autosta.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Näköjään konnilla oli käytössä sama temppu.

Pekolan pikavuorolla Ruusu pääsi Rengon sahan pysäkille kymppitien varteen. Sieltä hän käveli kotiin. Viitisen kilometriä. Oli hyvä selvittää ajatukset ja päästellä höyryt, varsinkin kun sade kiihtyi. Viimeisen metsätaipaleen hän juoksi ja syyti kirouksia kuusikkoon. Kukaan ei kuullut. Eikä sen väliä, vaikka kuulisikin.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Kun takaa kuului auton hyrähdys, hän hätkähti ja kääntyi nopeasti. Valmiina heittäytymään tien sivuun, jos joku yrittäisi ajaa hänen ylitseen.

Ei yrittänyt. Nikkilä heilautti kättään Focuksen ratin takaa, pysäytti auton ja huikkasi ikkunasta:

– Mä toin nyt sen ruumiintunnistuspöytäkirjan. Ehditkö lukee sen ja pistää nimes alle?

– Totta kai, Ruusu sanoi ja viittasi kädellään. – Aja pihaan vain.

Toivottavasti Marco olisi kellarissa. Toivottavasti lapset eivät ottaisi setää puheeksi. Toivottavasti äiti ei höläyttäisi mitään.

Viimeisin ei käynyt toteen. Äiti tuli heti ulkoportaille ja toivotti:

– Nyt on Taiston pakko tulla kahville!

– No jos pakko on, Nikkilä sanoi ja nousi autosta. – Mulla on Ruusulle vähän papereita…

– Mitäs sulla nyt sille? äiti kiinnostui.

Nikkilä kumartui poimimaan muovitaskua apumiehen paikalta. Ruusu vastasi poliisin puolesta:

– Isyyspapereita kuulemma.

Äiti järkyttyi sanattomaksi.

– Pysy sä vaan Topin tyttärenä, Nikkilä sanoi oikaistessaan selkäänsä. – Sulla on sentään tää tila isäs perintönä. Mun kotitilani Hauholla meni jo 70-luvulla serkkupojan kuorma-auton vakuudeksi. Kari oli lahjakas kaveri. Sai firmansa miljoonavelkoihin parissa vuodessa. Meni autot ja talot ja perheet. Ajaa nyt taas muiden renkinä ja saa jo koko palkkansa, kun loppuvelat annettiin muutama vuosi sitten anteeksi. Kannatti kuulemma yrittää. Ei harmita sitten vanhana.

Mentiin sisään. Marcoa ei näkynyt keittiössä eikä olohuoneessa. Muksut olivat päiväunilla tai ainakin yläkerrassa. Äidillä oli kahvi kiehumassa hellalla.

– Ihan pannukahvia, Nikkilä kiitteli.

– Tossa on vielä niitä mokkapaloja, äiti sanoi ja lykkäsi lautasen pöytään. – Ei ne vielä hirveen kovia ole. Taistokin ottaa siitä.

Ruusu haki olohuoneesta toimivan kuulakärkikynän ja istuutui puusohvalle lukemaan Nikkilän ojentamaa pöytäkirjaa. Puoli minuuttia myöhemmin hän veivasi siihen nimmarin.

– Kiitos, Nikkilä sanoi. – Pistä sä se siihen muovitaskuun, mulla on jo rasvaset sormet. Hyvää mokkapalaa, Airi. Kiitos vaan sullekin.

Äiti kaatoi kahvit ja käpertyi tuoliin Nikkilää vastapäätä kuin tyytyväinen kissa. Hyvä ettei kehrännyt. Nikkilä katseli ympärilleen, nousi kahvimuki ja mokkapala kädessä ja kiersi koko alakerran. Ruusu jännitti yläkerran portaiden ja kellarin oven kohdalla, mutta turhaan.

Nikkilä palasi pöytään.

– Ei ole talo hirveästi muuttunut siitä kun täällä Topin aikoina kävin.

– Miksi sä et käynyt enää hautajaisten jälkeen? äiti kysyi.

– Eikö se nyt olis ollut vähän noloa? Nikkilä sanoi ja hörppäsi kahvia. – Et säkään soittanut.

– Kyllä se on miehen asia soittaa tommosessa tilanteessa.

– Anteeks vaan. Mä en ole tainnut lukea samaa käytösopasta.

Ruususta tuntui siltä, etteivät äiti ja Nikkilä enää huomanneetkaan häntä. He jatkoivat keskustelua siitä, mihin se oli parikymmentä vuotta sitten jäänyt, kun isä oli kuollut. Tai Topi, eihän se tainnut olla hänen oikea isänsä.

Isänä hän kuitenkin aina Topin muistaisi. Hän oli 13-vuotias, kun isä kuoli. Ei isä viinaan kuollut, pelkästään. Isä hirttäytyi liiterin orteen. Ruusu löysi hänet, kun meni hakemaan keittiöön lisää puita. Siinä isä heilui keskellä liiteriä, sininen nailonnaru kaulaan syöpyneenä, kieli ulkona suusta ja silmät melkein ulkona päästä. Naama valkoisena. Hakkuutukki oli nurin lattialla.

Äiti oli töissä ja tuli kotiin vasta seuraavana aamuna. Silloin Ruusu ei vielä tajunnut ihmetellä, miten kampaamossa voi olla yövuoroja.

– Ei Topi meidän takia hirttäytynyt, äiti sanoi nyt Nikkilälle, mutta vilkaisi samalla Ruusuun. – Sille oli ihan sama, missä mä kuljin. Ei sitä ainakaan kiinnostanut mun seurani. Pullo voitti aina.

– Jos totta puhutaan, Nikkilä sanoi ja katsoi kahvimukiin, – ja miksei puhuttais, niin Topi sanoi kerran, kun mä kannoin sitä kapakasta autoon, että ota sä Taisto sitten Airista ittelles akka, kun musta aika jättää. Siinä on hyvä eukko. Musta ei ole aikoihin ollut sille mieheksi, enkä mä enää elä pitkään.

– Niinkö sanoi? Airi kysyi.

Nikkilä nyökkäsi.

– Tytärtäkin se kehui. Ihmetteli, miten hänenlaisellaan maalaisrentulla voi olla niin hieno ja fiksu tytär. Tais arvata, ettei se ihan hänen ole.

– Helppo arvata, Airi sanoi. – En kai mä olis sun kanssas mihinkään ruvennut, jos Topi olis vielä ollut oikee mies.

Ruusu nousi ja ryntäsi pihalle. Liikaa tietoa. Hän tunsi itsensä teini-ikäiseksi, joka kuulee vahingossa vanhempiensa intiimejä puheita. Teki mieli oksentaa ne kaikki pois muistista, mutta miten se muka onnistuisi?

Sade auttoi vähän. Toisaalta tuli kylmä, kun oli jo juoksun jäljiltä hiessä.

Kun Ruusu palasi sisään, Nikkilä ja äiti istuivat puhumattomina pöydän ääressä ja katselivat seinille. Nikkilä nousi nopeasti.

– Nyt täytyy lähtee.

Ruusu ojensi hänelle muovitaskun pöydän kulmalta.

– Älä unohda tätä.

– Joo en, Nikkilä vakuutti.

Auto hyökkäsi pihasta kiivaasti matkaan.

”Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa.”

– Lähtihän se, äiti sanoi. – Mä jo pelkäsin, että se jää asumaan.

– Teillä oli jo avioriita hyvällä alulla, Ruusu sanoi. Huomasi äidin ilmeen ja vaihtoi aihetta: – Mä sain tuolla matkalla idean.

– Liittyykö se jotenkin Nikkilään? äiti epäili.

– Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa, jos jotkut Marcon kaverit vielä hyökkää. Mä maksan.

– Sopii mulle, äiti sanoi. – Mä olenkin hermoloman tarpeessa. Jos en vielä viimeöisen jälkeen niin ainakin ton Nikkilän vierailun. Muistin taas, miksen mä soittanut sille edes silloin, kun Topi oli haudattu ja verottaja meinas viedä Topin mätkyistä koko tilan. Mieluummin otin pankista lainaa.

Ruusu sanoi ymmärtävänsä.

– Kerro muksuille ja pakkaa tavarat. Mä käyn kaupassa.

– Täällä on jääkaappi täynnä.

– Täytyy olla vierasvaraa, Ruusu sanoi.

Yläkerrassa Marco oli nukahtanut poikittain makuuhuoneen sängylle. Eevi nukkui miehen kainalossa ja pojat olivat torkahtaneet sen päälle kesken kiipeilyn. Marco näytti rennolta, reisi oli sulanut normaaliksi.

Auringonsäde pilkisti pilven raosta ja ikkunasta. Kun se osui Marcon otsaan, Ruusulle tuli mieleen lasertähtäimen juova.

Hän käänsi nopeasti päänsä ja päätti lähteä saman tien autolle. Kuka niitä vaatteita jatkuvasti jaksoi vaihtaa.

– Ruusu, Marco sanoi hiljaa. – Mikä hätänä?

– Ei mikään, Ruusu sanoi päätään kääntämättä. – Mä vein sen Puijon porukan vuokra-auton Hämeenlinnaan Pohjantähden parkkipaikalle ja tiputin avaimen sadevesikaivoon.

– Hyvä homma. Siellä se saa olla rauhassa melko pitkään.

– Mä näin Virpin.

Marco hätkähti, ja pojat liikahtivat levottomasti hänen päällään. Eevin unta mikään ei häirinnyt.

– Missä? Marco kysyi.

– Siellä parkkipaikalla. Se oli varmaan seurannut mua jostain täältä.

– Mistä sä tiedät, että se oli Virpi? Tuliko se sanomaan, että hyvää päivää, nimeni on Virpi?

– Ei. Se tuli sanomaan, että ne haluaa rahat ja sut.

– Oli se sit Virpi, Marco vahvisti.

Ruusu käänsi varovasti katseensa Marcoon. Aurinko oli mennyt pilveen, lasersäde kadonnut. Ehkä se oli hyvä enne.

Forssan Hankkijalta Ruusu lastasi Transitin perään reilusti aniittia, tulilankaa, sähkönalleja ja laukaisimia. Kun hän oli sanonut räjäyttävänsä kiviä pihasta, myyjä oli tarjonnut jotain ihme etanadynamiittia. Ruusu sanoi, ettei kelpaa.

– Mä tykkään, että silloin kun räjäytetään, pitää pamahdella kunnolla.

Jätkä katsoi häntä hetken ja sanoi:

– Sen mä kyllä uskon.

Isän kanssa Ruusu oli sen oppinut, kun he olivat räjäytelleet kantoja ja kiviä pihalta ja sen tuntumasta. Siinä ikkunat helisivät ja särkyivätkin. Iso murikka lensi navetan kiviseinään aivan heidän välistään ja jätti jäljen rappaukseen. Isä sanoi, että kävipä tuuri. Ja otti huikan.

Ruusu pyysi vielä laatikollisen haulikon patruunoita, kunnon susihauleja. Myyjä haki sen nopeasti hyllystä.

– Katotaan sulle sopuhinta koko satsista, ettei vaan jää mitään hampaankoloon…

Ruusu hymyili.

Ei tietysti ollut viisasta jäädä nyt kenenkään mieleen, varsinkaan kun oli tullut Forssaan saakka juuri siksi, että siellä häntä ei tunnettu. Mutta minkä hän itselleen mahtoi. Ei hänestä ollut seinäruusuksi.

Satoi taas. Ilta tummeni, halogeenivalo syttyi pihaan. Elmeri kiekui navetan päädyssä. Luuli varmaan lamppua auringoksi.

Ruusu heitti muksujen kassin farkku-Subarun tavaratilaan ja löi peräoven kiinni. Äiti kiinnitti Iivarin ja Jalmarin turvavöitä Subarun takapenkillä. Eevi oli jo turvaistuimessaan apumiehen paikalla. Ruusu meni vielä suutelemaan ja halaamaan tytärtään ja teki saman pojille, vaikka tiesi että se vain pahensi eroikävää.

– Mikset sä tuu mukaan, äiti? Jalmari kysyi. – Voitais uida yhdessä.

– Jonkun täytyy hoitaa eläimet.

– Eiks Marco vois hoitaa? Iivari kysyi.

– Malko, Eevi sanoi etupenkiltä.

– Muistakaa, että ette puhu Marcosta kenellekään, Ruusu vannotti poikia.

– Miksei? Iivari kysyi.

– Marco on salainen agentti. Kukaan ei saa tietää, että se on täällä. Muuten sille voi käydä huonosti. Ette kai te halua, että Marcolle käy huonosti?

– Ei, pojat sanoivat yhteen ääneen. – Ei me kerrota siitä kellekään.

– No hyvä.

– Mummokaan ei sit saa kertoa, Jalmari muistutti.

– En mä kerro, äiti vakuutti. – Mees nyt Ruusu siitä, että päästään lähtemään.

Ruusu meni, ja Subaru lähti pihasta. Kun auton perävalot katosivat koivikkotien mutkaan, Ruusu huokaisi helpotuksesta.

Ainakin lapset olivat turvassa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Julius ja Helga matkustavat Mexico Cityyn asti, mutta riitelevät edelleen Tuijasta, Juliuksen eksästä. Kauniin Lupen läsnäolo ei juuri rentouta tunnelmaa pariskunnan välillä.

Helgan lähdettyä Julius jäi seisomaan hotellihuoneen ikkunan eteen. Helga oli sanonut menevänsä Frida Kahlo -museoon ja Juliusta kadutti ettei hän ollut lähtenyt vaimonsa mukaan. Hän oli ollut itsekäs sopiessaan heti ensimmäiseksi päiväksi työtapaamisen. Helga oli vaikuttanut viime aikoina sulkeutuneelta. Oli jotenkin lannistavaa, että he eivät osanneet olla edes matkalla riitelemättä.

Mexico City kohisi hotellin ikkunoiden eteen vedettyjen sälekaihtimien takana. Äkkiä Julius muisti, että maanjäristykset olivat täällä yleisiä. Hotelli vaikutti olevan jo muutenkin sortumisvaarassa.

Kaupungin toisella laidalla siinsi tulivuori, joka sekin antoi aika ajoin itsestään elonmerkkejä. Hän ei voisi nukkua, hänen olisi oltava vartiossa, Julius ajatteli. Vaikka mitäpä hän maanjäristyksille tai tulivuorenpurkauksille voisi. Hänen käsittääkseen tulivuorenpurkauksia pystyi ennustamaan. Maanjäristys taas saattoi tapahtua milloin vain.

Siitä asti kun lapset olivat syntyneet hän oli salaa pelännyt onnettomuuksia. Hän tarkasti laivallakin aina ensimmäisenä poistumistiet.

Julius poimi puhelimen käteensä ja tarkisti viestit. Tuija oli lähettänyt valokuvan, jossa lapset vilkuttivat hänelle iloisesti samanlaiset siniset t-paidat päällään. Julius laski puhelimen kädestään ja palasi ikkunaan.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta.

Huoli lapsista kalvoi häntä jatkuvasti. Vaikka he olivat sopineet erosta Tuijan kanssa yhdessä, hän tunsi siitä huolimatta olevansa siihen syypää. Lapset näyttivät sopeutuneen eroon alun jälkeen hyvin, mutta Tuija vihjaili, että Lauralla oli keskittymisvaikeuksia koulussa ja että tyttö näki painajaisia öisin ja heräsi itkien. Tuija huokaili hänen hakiessaan lapsiaan ja väitti eron ja yksin valvottujen öiden laukaisseen migreenin. Hän sanoi sen äänenpainolla, joka vihjasi Juliuksen olevan siihen syyllinen. Helga puolestaan valitti tuntevansa itsensä sivuhenkilöksi lasten elämässä.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Pian oli käynyt kuitenkin ilmi, että siinä missä lapset olivat pitäneet heitä Tuijan kanssa yhdessä kuin liima, olivat lapset Helgan mielestä kiila heidän välissään.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat.

Helga yritti aluksi järjestää lapsille retkiä ja peli-iltoja, odotti hymyillen Afrikantähden kanssa näiden saapuessa. Kun lapset eivät innostuneet Helgan ohjelmanumeroista, tämä loukkaantui ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat. Lapset olivat omalakisia olentoja, joilla oli oma tahtonsa. Juliuksen ei auttanut kuin yrittää tasapainoilla entisen ja nykyisen vaimonsa välissä.

Ehkä oli niin, että lapsi oli aina parisuhteessa läsnä mahdollisuutena tai tyhjänä paikkana.

Helga ei tuntunut käsittävän, että jos heillä olisi ollut yhteinen lapsi, he eivät olisi voineet viettää sellaista matkustelevaa ja vapaata elämää kuin mihin olivat tottuneet.

Helgan olisi pitänyt luopua pitkistä ja kosteista illanvietoista näyttelijäystäviensä kanssa ja tottua siihen jokapäiväiseen kamppailuun kurahousujen ja nuhakuumeiden kanssa, jota pikkulapsiajaksi kutsuttiin.

Helgan käsitys pikkulapsiajasta oli ylipäätään vaaleanpunainen. Julius sen sijaan oli kokenut sen kaiken Mikon ja Lauran kanssa. Hän muisti lastentaudit ja väsymyksen, joka kiristi päätä kuin vanne ja teki elämästä yhtä sohjoa.

Julius toivoi salaa, että Meksikon matka saisi Helgan arvostamaan heidän elämäänsä sellaisena kuin se oli. Siksi hän oli ylipäätään suostunut matkustamaan tänne pelkkä menolippu taskussaan.

Julius vilkaisi huokaisten kelloaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti aulaan. Hän pysäytti taksin ja pyysi kuskia ajamaan antropologian museolle.

Taksin penkki oli auringon kuumaksi lämmittämä. Julius kertaili takapenkillä alkeellista espanjan sanastoaan huuliaan liikutellen. Guadalupe González, jonka kanssa hän oli sopinut museolle tapaamisen, oli arvostettu antropologi. Julius oli ollut Madridissa konferenssissa kuuntelemassa tämän esitelmää.

Kun Julius astui museon ilmastoituun aulaan, Guadalupe seisoi jo odottamassa häntä ja heilautti tuttavallisesti kättään. Nainen näytti nuoremmalta kuin Julius muisti. Tällä oli päällään punainen, värikkäästi kirjailtu mekko.

Guadalupe kumartui tervehtimään häntä tuttavallisella poskisuudelmalla.

"Kutsu minua vain Lupeksi", hän sanoi hymyillen.

"Missä vaimosi on?"

"Hän lähti katsomaan Frida Kahlon museota."

"Sinistä taloa. Niin naiset aina", Lupe sanoi hymyillen.

"Fridaa ihaillaan Euroopassakin, eikö ihaillakin?"

Julius nyökkäsi.

"Frida oli poikkeuksellinen nainen", Lupe sanoi mietteliäästi.

"Yhtä aikaa hauras ja niin vahva. Joku voisi sanoa, että hän uhrasi kaiken Diegon rakkaudelle. Frida ei kuitenkaan itse ajatellut niin. Ehkä meksikolaiset rakastavat häntä juuri siksi."

"Eikö hän ole itsenäisen naisen ikoni ja esikuva?"

"Sitäkin. Mutta naiset haluavat myös itse pyhittää kärsimyksensä. Naiset haluavat uskoa, että onni on omasta asenteesta kiinni. Usein heillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan.

On helpompi elää lieden äärellä ja omistaa elämänsä lapsille, jos uskoo itse valinneensa sen. Vaikka kyllä minäkin ihailen Kahloa. Hän oli lahjakas taiteilija. Ja hyvä vaimo sille sammakon näköiselle miehelle", Lupe nauroi.

He kiersivät pitkin museon saleja ja ohittivat mayojen ja atsteekkien kauan sitten tekemiä patsaita. Yhdessä salissa oli atsteekkien Tenochtitlanin kaupungin pienoismalli lukuisine temppeleineen. Se näytti epätodelliselta keskellä kuhisevaa, nykyaikaista suurkaupunkia.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Lupe pysähtyi osoittamaan milloin mitäkin kivipaasia tai astiaa ja puhua pulputti kuin museon virallinen opas. Lupe heilutteli käsiään vilkkaasti puhuessaan ja nauroi usein ja tarttuvasti.

Yhdessä huoneista havainnollistettiin miten punaisena hehkuva meteoriitti oli muinoin osunut Jukatanin niemimaalle ja jättänyt maan täyteen kuoppia ja vedellä täyttyneitä maanalaisia luolia.

"Sanotaan, että meteoriitti tappoi myös dinosaurukset", Lupe sanoi.

"Ikävä sattuma", Julius sanoi.

"Tai kohtalo. Ehkä ne ovat yksi ja sama asia", Lupe vastasi.

Julius yritti pidätellä huokaustaan.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Sekin, että he olivat Helgan kanssa tavanneet, oli ollut Juliuksen mielestä puhdasta sattumaa. He olivat osuneet samoille kutsuille ja alkaneet jutella jostain merkityksettömästä asiasta. Siinä ei sinänsä ollut vielä mitään erikoista. Heillä kummallakin oli ollut yhtä aikaa jonkinlainen toisen ihmisen kohtaamisen tarve. Julius oli ollut silloin vastaeronnut.

Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen.

Hän uskoi, että pariutuminen edellytti ikään kuin jaettua tahtotilaa. Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen, joka oli alkanut ohjata heidän elämäänsä.

Helgan kertomus edellytti nimittäin myös jatko-osaa: yhteisiä lapsia ja asuntolainaa, vaikka ne olivat juuri asioita, jotka olivat ajaneet Juliuksen edellisen liiton karille.

Helga oli huomannut jokin aika sitten heidän rappunsa parvekkeella tiedotteen, jossa sanottiin sen olevan sortumisvaarassa.

Helga oli pitänyt sitä jonkinlaisena merkkinä ja vilkuillut parveketta siitä lähtien joka kerta heidän ohittaessaan sen. Sortumisvaarasta oli tullut Helgalle jonkinlainen pakkomielle. Siitä Helga oli saanut idean näytelmäänsäkin, josta Julius ei ollut ymmärtänyt suoraan sanottuna mitään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Helgalle tunnustaa.

Näytelmässä kaksi naista piti vuorotellen monologia. Kumpikin puhui miehestä ja suhteestaan tähän. Pikkuhiljaa katsoja tajusi, että ne puhuivat samasta miehestä.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta.

Sellainen oli niin Helgan tapaista, Julius ajatteli. Helga etsi jatkuvasti merkkejä ikään kuin kohtalo olisi kirjoitettuna arkisiin yksityiskohtiin.

Julius sen sijaan tiesi, että parvekkeen kestävyydessä oli kyse puhtaasta insinöörimatematiikasta. Siihen oli tarpeetonta liittää sen enempää mystiikkaa.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta. Helga kuitenkin halusi puhua ja analysoida suhdetta loputtomasti ikään kuin se olisi mitään muuttanut.

Miten rakastuneita he olivatkaan Helgan kanssa aluksi olleet, Julius mietti.

Rakkaus oli saanut heidät vakuuttuneeksi siitä, että kaikki järjestyisi kuin omalla painollaan. He olivat matkustaneet häämatkalle Pariisiin ja kiinnittäneet rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan, jossa lukkoja oli niin tiheässä, että näytti siltä kuin silta olisi oudon viruksen kourissa.

Julius oli kuullut, että myöhemmin lukot oli pitänyt hitsata irti sillasta, sillä muuten se olisi ehkä sortunut rakkaudenlupausten painosta veteen.

Julius pysähtyi katsomaan suurennettuja valokuvia värikkäistä perhosista. Moni niistä kuului uhanalaisiin lajeihin. Kun hän oli ollut lapsi, perhosia oli lennellyt mökillä niityillä isoina parvina. Nykyään niitä näki yhä harvemmin.

"Oletko sinä kiinnostunut perhosista?" Lupe kysyi.

Julius nyökkäsi.

"Ukilla oli niitä laatikossa. Hänen aikanaan niitä piti kerätä koulussa. Nykyään ne ovat onneksi rauhoitettuja", Julius sanoi.

Hän muisti nuppineulalla kankaalle kiinnitetyt perhoset, joiden siivet olivat niin hauraat, että valo näytti kuultavan niiden lävitse. Lasin alle kiinnitetyt liikkumattomat ja säilötyt perhoset olivat kiehtoneet ja kauhistuttaneet häntä lapsena. Ne näyttivät olevan elämän ja kuoleman välissä.

Oli helppo kuvitella, että jos avaisi laatikon, ne alkaisivat räpytellä hapuillen siipiään ja lentäisivät pian taivaalle. Julius oli lapsena viettänyt tuntikausia niityllä suurennuslasin kanssa. Oli pitänyt olla aivan hiljaa ja odottaa, että perhonen laskeutui apilankukkiin. Iltaisin yöperhosia oli lennellyt saunan lyhtyjen ympärillä. Valo veti niitä puoleensa ja toisinaan ne jäivät lampun sisälle loukkoon. Silloin Julius oli auttanut ne vapauteen.

"Perhoset ovat ikivanhoja muodonmuutoksen symboleja", Lupe sanoi katsellen kuvia pää kallellaan.

”Ajattele, että elottoman näköisestä kotilosta murtautuu tuollainen säihkyvä olento. Ne ovat niin kauniita, hauraita kuin itse elämä. Ei niitä saisi vangita.”

Museokierroksen jälkeen he istuivat kahvilassa. Lupe tilasi heille lounaan kanssa valkoviiniä.

Lupe selitti, että lautasella olevat vihreät, pilkotut kasvit olivat kaktusta. Ruskea kastike oli puolestaan suklaasta ja chilistä tehtyä molea.

"Mummoni osasi tehdä oikeaa molea. Sen tekeminen saattoi kestää useita päiviä. Mummo istui morttelin ääressä, jauhoi mausteita ja hyräili. Tortillat hän paistoi avotulella. Ruoanlaitto oli mummolle elämän tärkein tehtävä. Se oli hänen taidettaan. Mummo oli sillä tavoin perinteinen meksikolainen nainen. Samaa ei voi sanoa minusta", Lupe nauroi.

"Meillä mieheni tekee ruoat. Hän ei nykyään edes päästä minua keittiöön."

"Mitä miehesi tekee työkseen?"

"Hän on antropologi kuten minäkin."

"Oletko sinä kotoisin Mexico Citystä?"

Lupe pudisteli päätään.

"Kasvoin San Miguel del Allendessa. Se on pikkukaupunki noin parin tunnin matkan päästä täältä. Nykyään se on turistien suosiossa. Mutta kun olin lapsi, siellä asui paljon taiteilijoita ja muita boheemeja. Nukahdin lapsena aina olohuoneesta kantautuvaan keskusteluun. Äitini on kirjailija. Hän se taisteli itsensä vapaaksi perinteisestä naisenroolista. Minulla oli helppoa", Lupe sanoi.

"Minäkin asuin lapsuuteni pikkukaupungissa. Vanhempani olivat virkamiehiä. Boheemius oli kylläkin kodistamme kaukana. Meillä mentiin nukkumaan kymmeneltä ja ostettiin tarjousruokia marketista."

"Te Euroopassa olette sellaisia", Lupe sanoi. "Varaudutte aina huomiseen. Tiedätkö mitä? Sellainen tappaa elämisen lumon."

"Ehkä minä kiinnostuin antropologiasta juuri vanhempieni takia", Julius naurahti.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Eurooppalaiset ajattelevat, että Meksikon kaltaisissa maissa ollaan jotenkin lähempänä aitoa elämää. Että täällä osataan elää. Onhan se toki niinkin. Mutta asioilla on kaksi puolta. Meksikossa on vaikea saada asioita hoidettua, sillä ihmiset elävät hetkessä. Mitään suunnitelmaa ei ole. Tämän päivän lupaukset on jo huomenna unohdettu. Ja köyhyys sitten. Täällä on kyliä, joissa on pakko juoda kaktuksesta tehtyä pulque-viinaa, koska juomavettä ei ole. Vaikka intiaaneja mielellään käytetäänkin matkailukuvastossa, he elävät köyhissä oloissa. Eikä kukaan ole kiinnostunut heidän perinteistään."

Lupe oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Millaisia asioita?"

"Enteitä. Sellaisia, mitä ei voi järjellä selittää. Mummo osasi lukea luonnosta asioita kuin kirjasta. Mummo tiesi aina seuraavan päivän sään ja näki vieraat ennalta."

"Kuulostaa epätieteelliseltä."

"Sitä se onkin. Mutta ehkä minusta siksi tuli antropologi. Me luemme maailmaa toisin, mutta suuri osa tulkinnastamme perustuu yhä uskomuksille. Mummo halusi, että minut nimetään Guadalupeksi Meksikon suojeluspyhimyksen mukaan. Ihme kyllä äiti suostui."

Julius huomasi jääneensä tuijottamaan Lupen käsiä, jotka elehtivät vilkkaasti tämän puhuessa.

Heidän istuessaan auringonpaisteessa ja siemaillessa viiniä Julius tajusi unohtaneensa hetkeksi kaiken muun. Hän vilkaisi kelloaan. Helga oli varmasti jo palannut hotellille ja odotti häntä.

"Minun täytyy lähteä."

"Mietin niitä perhosia. Michoacanissa on laakso, johon kerääntyy miljoonia monarkkiperhosia joka syksy. Minä vien teidät sinne huomenna", Lupe sanoi.

"Niinkö? Ehtisitkö?"

"Tottakai. Haen teidät aamulla hotellilta."

Julius tajusi hyväksyneensä kutsun Helgalta kysymättä. Helga väittäisi tapansa mukaan ettei Julius kysynyt hänen mielipidettään missään asiassa.

Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut matkalla yksin. Lupe tuijotti häntä tummilla silmillään ja hymyili.

Julius nousi ja mutisi käyvänsä wc:ssä. Hän lukitsi oven ja painoi otsansa kiinni peiliin. Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Lupe tuntui näkevän hänen lävitseen, aina ytimeen asti, tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut häntä aikoihin. Hän oli niin pitkään nähnyt itsensä vain Helgan silmin että ei ollut muistanut ,miltä tuntui olla vieras ja haluttu.

Mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää?

Hän ei edes muistanut, milloin he olivat harrastaneet Helgan kanssa seksiä. Lapsettomuuden myötä seksistä oli tullut suorittamista. Helga oli aikatauluttanut yhdynnät tarkasti ovulaatiotikkujensa tahtiin ja valmistautunut seksiin kuin urheilusuoritukseen. Sitä vaihetta oli seurannut pitkä kuiva kausi.

Nyt piti rahoittua, Julius sanoi itselleen. Helga odotti häntä hotellissa. Jos hän antaisi periksi sivupolkujen houkutuksille, heidän suhteensa menisi lopullisesti rikki.

Toisaalta, mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää? jokin ääni kuiski hänen sisällään. Hän oli ollut kuuliainen aviomies, hieronut selkää ja silittänyt päätä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi. Hän sai aina tuntea olevansa syypää naisten hermostollisiin oireisiin ja migreeneihin.

Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

Hän oli viime aikoina kokenut itsekin outoja tunnepuuskia. Kenties kyse oli jonkinlaisesta naurettavasta keski-iän villityksestä. Hän ei halunnut alistua ajatukseen, että elämä olisi tässä niin kuin sotkuinen lankakerä, joka meni sitä tiukemmin solmuun mitä lujemmin sitä yritti selvittää.

Julius valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja katseli itseään peilistä. Ei hän ollut hullumman näköinen keski-ikäiseksi. Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

"Voitko huonosti? Minä heitän sinut hotellille", Lupe sanoi hänen palattuaan.

"Älä suotta vaivaudu. Aikaerosta se vain johtuu. Pääsen sinne hyvin taksilla."

"Tule", Lupe sanoi.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa. Minun pitää hakea Jorge yliopistolta."

Lupe ajoi hiljaa hyräillen. Julius rullasi auton ikkunan auki. Sisään tulviva ilma tuoksui bensalta ja asvaltilta. Auringonvalo tuntui lämpönä kasvoilla.

"On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

Julius sulki silmänsä. Tällaista oli olla elossa, hän ajatteli. Hän halusi ajaa autolla maan halki, pysähtyä tienvarren puolihylättyihin hotelleihin ja nähdä villihevoslaumojen juoksevan aavikolla.

"Mitä vaimosi tekee työkseen?" Lupe kysyi.

"Helga on näyttelijä."

"Sepä kiinnostavaa. On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

"Miten niin?"

"Tiedätkö sinäkään milloin hän näyttelee ja milloin on tosissaan?" Lupe sanoi nauraen.

"Se oli vitsi. Loppujen lopuksi elämä on näytelmä. Me ajaudumme eri rooleihin eri ihmisten kansa. Toistamme rooliemme vuorosanoja ja toimimme niiden mukaan. Mutta roolia on mahdollista myös muuttaa. Silloin vastanäyttelijänkin on muutettava esitystään", Lupe sanoi.

”Minä olisin halunnut valokuvaajaksi. Mutta taiteella on mahdotonta elää. Äidiltä se onnistui, mutta hänellä olikin rikas mies.”

"Asuvatko vanhempasi täällä?"

"Äiti asuu. Isä kuoli auto-onnettomuudessa."

"Otan osaa."

"Isä oli kova juomaan. Kerran isä lähti juhlien jälkeen ajamaan vuorilta alas ja auto syöksyi ulos tieltä. Kun pelastajat tulivat paikalle, isä oli jo kuollut. Ne kertoivat, että auton yläpuolella liiteli iso kotka. Mummo sanoi, että se oli isän sielu."

"Miten vanha olit silloin?"

"Kolmetoista. Äiti lähti sen jälkeen johonkin retriittiin kirjoittamaan ja minä asuin mummon luona. Mummo pakotti minut katoliseen kouluun. Loppujen lopuksi minä ikävöin häntä kaikista eniten", Lupe sanoi.

"Mummoa ja hänen korianterin tuoksuista keittiötään. Kun tyttäreni syntyi, annoin hänelle mummon nimen. Tytöstä tuli Maria. Hänellä on mummoni silmät."

"Entä äitisi?"

"Äiti istuu kahvilassa ystävättäriensä kanssa, juo viiniä ja kirjoittaa monimutkaisia ja paksuja romaaneja, joita juuri kukaan ei enää lue."

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä.

He ohittivat aukion, jolla liehui valtavan kokoinen Meksikon lippu. Aukiolla käyskenteli mariachi-soittajia kiiltävissä asuissaan ja leveälierisissä hatuissaan.

Lupe hyräili hiljaa ja taputteli rattia rytmikkäästi radion musiikin mukana.

"Kiitos opastuksesta ja kyydistä", Julius sanoi Lupen pysäköityä hotellin eteen.

"Odota, haluan näyttää sinulle vielä jotakin huomista varten", Lupe sanoi ja napsautti turvavyönsä auki.

Julius nyökkäsi. Päänsärky tykytti jo ohimoilla. Hän ei tiennyt miten selittäisi Helgalle sen, että oli muuttanut tältä kysymättä heidän matkasuunnitelmiaan. Helga suhtautuisi epäilevästi vieraaseen oppaaseen, Julius oli siitä varma.

He istuivat aulaan korituoleihin. Katossa pyörivä tuuletin vatkasi laiskasti auringon lämmittämää ilmaa. Lupe kaivoi kannettavan tietokoneen laukustaan ja osoitti karttoja ja perhostenkuvia.

Juliusta väsytti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Lupelle. Lupen ääni vaipui taustalle ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen silmänsä auki.

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä. Lupe nousi ylös ja ojensi kätensä leveästi hymyillen . Julius esitteli naiset toisilleen. Helga jäi seisomaan pöydän ääreen kuin jotakin odottaen.

"Jos minä sitten tästä lähden. Nähdään huomenna", Lupe sanoi.

Helga jäi tuijottamaan naisen perään.

"Mitä tämä nyt on? Meidänhän piti lähteä merenrantaan eikä mihinkään perhoslaaksoon. Mikset sanonut sitä tuolle naiselle?"

"Lupe vie meidät sinne ystävällisyyttään."

"Pitääkö sun olla niin kiltti."

"Mitä sä tarkoitat?"

"No olisit sanonut sille suoraan, että meillä on muita suunnitelmia."

He makasivat selät vastakkain sängyssä.

Julius huokasi. Siinä se taas oli, Helgan syyttävä katse, joka vihjasi, että hän antoi aina periksi, Tuijallekin. Aina kun he riitelivät, he riitelivät lopulta Tuijasta ja hänestä. Helga käyttäytyi niin kuin jokainen Juliuksen valinta olisi lopulta ollut valinta Helgan ja muun maailman välillä.

"Haluan nähdä ne perhoset", Julius sanoi päättäväisesti.

He makasivat selät vastakkain sängyssä. Kadulta kuului etäistä liikenteen pauhua. Kattotuuletin surisi ja paukkui vaimeasti. Peitto oli tekokuitua ja hiosti ja rätisi sähköisyyttään.

Julius ajatteli keskusteluaan Lupen kanssa. Ehkä elämä todella oli näytelmä, jossa ihmisellä oli lukemattomia eri rooleja.

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

Hän ja Helga olivat jumiutuneet omiinsa. He eivät olleet valinneet niitä, vaan roolit olivat valinneet heidät. Mukana näytelmässä oli niin paljon sivuosan esittäjiä, että heidän oli vaikea muuttua. Ihmiset vieroksuivat luontaisesti muutosta eivätkä halunneet muidenkaan vaihtavan roolejaan.

"Mistä sä tunnet sen naisen?" Helga kysyi omalta puolelta sänkyään.

"Se oli konferenssissa puhumassa."

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

"Se on näkijöiden sukua", Julius mutisi ennen kuin liukui uneen.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Juuri poikaystävästään eronnut kolmekymppinen Varpu päättää karistaa murheensa festareille. Juhlahumussa hän törmää kitaristiin, joka muuttaa koko paahtavan kuuman kesän rytmit.

Varpu heitti viimeisen pahvilaatikon kannen kiinni. Pakettiauto olisi kohta täällä. Hän sulki parvekkeen oven, lintujen laulu oli sietämättömän iloista.

Ne kaikki halusivat löytää jonkun ja rakentaa yhteisen pesän, synnyttää kauniita poikasia ja ruokkia ne, elää onnellisina elämänsä loppuun.

Pakettiauto parkkeerasi kadunlaitaan.

Varpu oli nyt virallisesti eronnut nainen.

”Tässäkö kaikki?” muuttomies ihmetteli.

Kyytiin noustessa Varpu oli rekisteröinyt miehen t-paidan alta näkyvät lihaksikkaat käsivarret. Mutta ei, nyt oli selvitettävä oma pää ja nuo kirotut pahvilaatikot, joihin Varpu oli heitellyt hujan hajan koko maallisen omaisuutensa.

Sitä ei tosiaan ollut paljoa. Ennen Juhan tapaamista Varpu oli viettänyt liikkuvaa elämää. Juha oli tuntunut tarjoavan kaikkea sitä, mitä Varpu oli aina salaa halunnut. Juha oli huokunut pysyvyyttä, sitoutumista, turvaa. Juha oli omistanut asunnon, johon Varpu oli muutaman kuukauden tapailun jälkeen sujuvasti muuttanut.

Varpu tuijotti tyhjää valkoista seinää. Uuden yksiön seinät tuntuivat puristavilta. Aina ennen Varpu oli rakastanut uusia alkuja ja niiden tuomaa avaran vapauden tunnetta. Varpu lysähti seinää vasten lattialle. Banaanilaatikot tuijottivat häntä. Monen mielestä oli varmasti säälittävää, että 31-vuotias nainen käytti edelleen ilmaiseksi lähikaupasta saatuja banaanilaatikoita muuttamiseen. Varpu hymähti. Näin pitkälle hän oli päässyt. Seikkailu. Uusi kämppä, kesä, kaikki.

Varpu kellahti lattialle makaamaan. Hän oli kokenut tämän kaiken jo liian monta kertaa, eikä se enää ollut seikkailu. Hän oli kuin lapsi, joka oli jäänyt huvipuistoon, vaikka kesä oli jo loppunut.

Varpu tunsi lattian muovimaton poskeaan vasten. Syke tuntui tasaisena, rauhallisena. Oli hiljaista.

”Sun täytyy ryhdistäytyä.”

Varpu onnistui löytämään lasit yhden laatikon pohjalta. Marianne oli tullut käymään, ja hänen vihreiksi lakatut kyntensä naputtivat lasia. Varpu vilkaisi itseään peilistä, vaikka katsomattakin hän tiesi näyttävänsä spurgulta. Vaaleat hiukset valuivat päätä myöten kohti olkapäitä, eikä meikistä ollut tietoakaan.

”Sun täytyy ryhdistäytyä”, Marianne sanoi.

Varpu kaatoi itselleen lisää juomaa.

”Enkä mä tarkoita sillä mitään kännien vetämistä.”

Marianne vilkaisi piripintaan täytettyä lasia.

”Sun täytyy tehdä jotain. Ihan aluksi voisit… mennä vaikka suihkuun ja vaihtaa vaatteet.”

”Älä nyt. Ei pidä asettaa tavoitteita liian korkeelle.”

Varpu lysähti nojatuoliin. Se oli kämpän ainoa huonekalu, edellisen vuokralaisen peruja.

”Ei kun oikeesti. Sä oot itsesi varjo!” Marianne pamautti.

”Kiitos.”

”Sä tuskin olet lähdössä?”

Varpu katsoi Marianneen.

”En mä jaksa.”

Marianne näytti pettyneeltä.

”No, pitää sitten mennä yksin.”

Marinne käveli eteiseen ja veti korkkarit jalkaan.

”Sun pitää lähteä jonnekin. Ihan sama mihin. Johonkin. Pois tästä masentavasta läävästä!”

Ovi pamahti kiinni.

Mariannen hajuvesipilvi jäi leijailemaan ilmaan, se tuoksui kukilta, elämältä, kaikelta kauniilta.

Varpu kävi hakemassa kahvin kioskilta. Hän oli ajoissa, rinkka painoi selässä sopivasti. Varpu oli maannut asunnolla muutaman päivän ja tajunnut sitten, että Marianne oli oikeassa. Nyt Varpu käveli asemalaituria eteenpäin ja nousi vaunuun numero seitsemän, vatsanpohjassa huljahti hänen loikatessaan portaat ylös.

Matka sai alkaa.

”Pitkä kukkamekko hyväili reisiä.”

Ranneke puristi yhtä aikaa kevyesti ja napakasti. Varpu yritti epätoivoisesti saada telttaa kasaan, hän ei ollut mikään partiolainen. Tuli hiki, oli pakko heittää takki pois. Vaalea kesätoppi oli muutaman vuoden takainen, ja koska lähtö festareille oli ollut hetken päähänpisto, ei Varpun stailaus ollut viimeisen päälle hiottu.

Varpu selasi festariohjelmaa. Aurinko häikäisi silmiä, ja Varpu kaivoi lasit esiin. Hän istui telttansa edessä ylpeänä kuin suurtilan emäntä.

Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tältä reissulta odotti, paitsi pientä irtiottoa kaikesta – eli ei-mistään. Kuin kohtalon ivasta hänen työsopimuksensa oli päättynyt lähes samaan aikaan kuin suhde Juhaan, eli hän oli tyhjän päällä hyvin kirjaimellisesti.

Varpu hörppäsi vesipullosta, vesi oli junamatkalla muuttunut valjuksi. Mitä tehdä, minne mennä, voi tehdä mitä vaan, muttei kuitenkaan?

Olisipa taas 19-vuotias ja kaikki edessä, tai ainakin illuusio siitä.

Varpu nousi ylös.

Ei hän ollut tullut tänne säälimään itseään, vaan pakenemaan itseään.

Varpu käveli kohti festarialuetta, pitkä kukkamekko hyväili reisiä.

Bändi lavalla oli Varpulle tuntematon. Suomenkielistä rokkia, hyvää sellaista. Kitaristi näytti kliseisen komealta kitaristilta, johon olisi ollut helppo ihastua.

Varpu hymähti.

Hänen käsilaukussaan oli paketti kondomeja, jotka hän oli ostanut hetken mielijohteesta. Miksi?

Tuskin niille mitään käyttöä tulisi.

Marianne oli vihjaillut Tinderiin liittymisestä, muttei se jaksanut kiinnostaa Varpua. Hän luotti deittailussa mieluummin perinteisiin metodeihin eli nousuhumalaiseen harhailuun yökerhon tahmaisella lattialla. Sillä tavalla hän oli Juhankin bongannut.

Juha.

Varpu tunsi pienen vihlaisun, mutta teki havainnon, että vihlaisun hetket olivat päivä päivältä muuttuneet lyhyemmiksi.

Ilma tuntui lämpimältä, kesäillan alku.

Kliseisen komea kitaristi vilkaisi Varpua, tai sitten Varpu vain toivoi hänen tekevän niin. Ehkä mies oli katsonut jonnekin horisonttiin. Varpu tunsi taas ihollaan lämpimän poltteen.

Varpu vilkaisi taakseen, siellä ei ollut ketään. Kyllä, kliseisen komea kitaristi katsoi häntä.

”Mä huomasin sut heti.”

Ilta oli vielä nuori. Varpu käveli ihmisjoukon seassa ilman päämäärää. Hänen sydämensä hakkasi villisti. Hän oli rakastunut ja se oli sataprosenttisen typerää ja naurettavaa. Kolmekymppinen bändäri, joka ihastui söpöön soittajaan, joka sattui kerran vilkaisemaan häntä. Noin niitä levyjä myytiin. Varpu oli naiivi, typerä, viaton.

Se oli ihanaa.

Varpu ajautui ihmisjoukon mukana jonnekin päälavan keskivaiheille, jossa oli juuri aloittamassa ulkomaalainen tähtiesiintyjä.

Varpu hoilasi mukana radiosta tuttuja kertosäkeitä. Sitten hän tunsi kyljessään kipeän kyynärpään töytäisyn.

Hän katsoi ylöspäin ja tajusi tönäisijän henkilöllisyyden.

Se oli kliseisen komea kitaristi.

”Anteeksi”, se sanoi.

Ääni oli matala ja pehmeä.

”Ei se mitään”, Varpu vastasi.

”Ihan kauhee ryysis täällä.”

”Mieletön meno. Vähän enemmän porukkaa kun meidän keikalla. Mitä muuten tykkäsit?”

Varpu oli hämmästynyt. Muistiko kitaristi hänet yleisön joukosta?

”Mä huomasin sut heti. Kiinnitin huomiota tohon hymyyn.”

Cheesy. Mitä sitten. Kitaristi katsoi Varpua ihanasti juuri nyt.

Varpu hymyili.

”Oisitko halunnut lähtee jatkaan iltaa jonnekin?”

Ihan mihin vaan, vaikka avaruuteen tai helvettiin sun kanssa, Varpu halusi vastata.

”Vaikka”, hän vastasi.

”Mikaelin kädet hamusivat Varpun toppia.”

Varpu seurasi Mikaelia kuin tottelevainen koiranpentu isäntää. Mikael. Kliseisen komealla kitaristilla oli nyt nimi. Minne he olivat menossa? Äsken nopeasti vedetty siideri teki olosta kelluvan kuplivan.

Mikael johdatti hänet ohi telttailualueen, jossain siellä oli Varpun vihreä, pieni teltta. Varpun käsilaukku hakkasi lannetta vasten, kortsut. Ehkä niille tulisi käyttöä hyvinkin pian. Halusiko Varpu sitä? Varpu katsoi Mikaelin selkää. Mitä järkeä tässä oli?

Teltat katosivat näkyvistä, esiin ilmestyi mökkejä ja asuntovaunuja. Mikael johdatti hänet yhden mökin ovelle ja kaivoi avaimet taskustaan. Varpu katsoi Mikaelin käsivarren sinistä suonta. Mitä järkeä tässä oli?

Mikael sulki oven ja painoi Varpun seinää vasten, suuteli. Varpu vastasi, Mikael nosti hänen ranteensa ja piteli niitä pään yläpuolella.

Kahleissa. Varpu oli kuin kahleissa, ja halusi olla.

Mikaelin kädet hamusivat Varpun toppia, kiskoivat sen ylös.

Ihan kohta Varpu oli kokonaan alasti ja paljas, samoin Mikael.

Sitten äkkiä Mikael painoi Varpun hellästi itseään vasten ja silitti hänen olkapäätään.

”Mä haluan tehdä matkan suhun.”

Cheesy, taas.

Varpu huomasi hymyilevänsä Mikaelin imelyydelle. Siinäpä vasta runopoika, tekikö Mikael bändin lyriikat?

”Mitä sä naurat?” Mikael näytti kysymysmerkiltä.

”En mitään.” Varpu ei halunnut tuhota kiihkeää hetkeä.

”Mulla on niin hyvä fiilis, kaikesta.”

Se oli totta.

”Okei. Mä luulin, että sä naurat mulle.”

Mikael näytti hieman suuttuneelta.

”En mä tarkoittanut mitään sellaista. Mä en vaan oo tottunut noin lyyrisiin miehiin. Siks mä nauroin. Siis tolle mahtipontiselle ilmaisulle. En sulle.”

”Okei.”

Sitten Mikael nauroi, Varpu tunsi helpotusta, Mikael ei ollut tosikko.

”Mä olen aika romanttinen”, Mikael myönsi.

”Niin mäkin”, Varpu painautui lähemmäs.

”Sitten tää voi toimia”, Mikael veti Varpun ihan kiinni itseensä.

”Varpu tuijotti Mikaelia kuin transsissa.”

Varpu istui bussin etuosassa, bussi nieli edessä loputtomiin siintävää asfalttia. Metsää, järviä, peltoja ja maatiloja vilisti ohi. Varpun kukkamekon helmassa oli savea muistona viimeisen festaripäivän sateesta. Isovarpaan punainen lakka oli lohjennut.

”Mitä ihmettä?” Marianne kiljahti.

Varpu laittoi puhelimen kauemmas korvastaan.

”Eihän tossa oo mitään järkeä!”

”No, muistaakseni sä sanoit, että mun kannattais lähteä jonnekin, tehdä jotain. Nyt mä oon tehnyt jotain.”

”Eikö sun ennemmin kannattais hankkia vaikka työpaikka!”

Järjen ääni.

”Pitää mennä”, Varpu valehteli ja lopetti puhelun.

Mikael tuli istumaan viereen, Varpu nojasi Mikaeliin ja sulki silmät.

Hetken mielijohteesta Varpu oli sanonut ”tahdon”, kun Mikael oli festareiden jälkeen kysynyt, olisiko Varpu halunnut lähteä heidän mukaansa seuraavaan mestaan.

Varpu tajusi kyllä itsekin, että tämä oli yritys paeta vääjäämätöntä totuuden kohtaamista. Pelkkä ajatus pahvilaatikoiden läpikäymisestä ja työpaikkahakemusten kirjoittamisesta tuntui vastenmieliseltä. Milloin tässä näin oli päässyt käymään? Hän vihasi elämäänsä. Se oli kuin vankila, pakkopaita.

Varpu kurotti kätensä kohti Mikaelia ja silitti tämän selkää. Hän halusi pitkittää seikkailua, jatkaa untaan vielä kauemmin ja mieluummin olla heräämättä koskaan.

Mikael katsoi Varpua ja hymyili.

Mikaelissa oli vastaus.

Mikaelin sormet liikkuivat otelaudalla ketterästi. Varpu heilui musiikin tahtiin, lauloi mukana kertosäettä. Basso tuntui kaikkialla. Varpu tunsi vieressä seisovien paljaat käsivarret ja hikisenkuuman ihon.

Mikael, Mikael, Mikael. Varpu tuijotti Mikaelia kuin transsissa. Hän oli kuin käärmeenlumoaja, Varpu oli lumottu. Varpu halusi upota Mikaelin silmiin, Mikael katsoi ohi, jonnekin viereen.

Keikan jälkeen takahuone täyttyi ihmisistä eikä Varpu päässyt Mikaelin luo, ihmisjoukko heidän välissään oli kuin muuri. Tyttöjä, naisia parveili Mikaelin ympärillä, ja Mikael näytti kokonaan unohtaneen Varpun olemassaolon.

Varpu istahti huoneen ainoalle vapaalle tuolille ja päätti odottaa pahimman kaaoksen laantumista. Hänellä olisi koko yö aikaa upota Mikaeliin. Varpu tunsi muuttuvansa pehmeäksi, kuin lempeä laine joka hyväili rantakiveä.

”Mikael!”

Varpu säpsähti kovaääniseen kiljahdukseen. Se oli pitkähiuksinen tyttö nahkatakissa. Tyypillinen bändäri, Varpu ajatteli. Säälittävää.

Varpu yritti näyttää välinpitämättömältä. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi selata tuttujen päivityksiä. Oikeasti hän ei tajunnut sanaakaan lukemastaan. Hän huomasi, kuinka Mikael kiersi käsivartensa tytön ympärille ja halasi tätä pitkään. Tytön kovaäänisestä kalkatuksesta oli helppo päätellä, että hän oli Mikaelin vanha tuttu.

Mikael piteli yhä tyttöä otteessaan.

Tytön pää liikahti lähemmäs Mikaelin kasvoja, hänen vartalonsa kietoutui yhä tiiviimmin Mikaelia kohti.

Varpu lakkasi hengittämästä.

Sitten Mikaelin ja tytön huulet kohtasivat.

Suudelma jatkui ja jatkui ja jatkui.

Varpun puhelin tipahti lattialle, siinä tungoksessa kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Varpu nosti puhelimen ja heitti sen takaisin käsilaukkuun. Hän yritti näyttää neutraalilta ja yhdentekevältä. Eiväthän he virallisesti seurustelleet. Hän oli bändäri muiden joukossa.

Oli aika palata kotiin, joka ei ollut koti.

Avain rapisi lukossa, eteisen lamppu oli palanut. Varpu kompuroi hämärässä, hän oli onnistunut hankkimaan kyydin juna-asemalle, odottanut asemalla kaksi tuntia, kunnes maitojuna oli lopulta saapunut. Itku oli lakannut, eikä Varpu edes pystynyt sanomaan, mitä todella oli itkenyt.

Juhaa, Mikaelia, itseään?

Varpu repi vaatteet lattialle ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän seisoi kuuman suihkun alla, vesipisarat hakkasivat ihoa ja saivat sen punoittamaan, hän oli väsynyt. Kaikki valui viemäriin.

”Mä rakastuin siihen oikeasti.”

Marianne viuhtoi rätti kädessä ympäri asuntoa. .

”Oliko se parempi pano kuin Juha?” Marianne kysyi kepeästi kuin tämä olisi kohtaus jostakin Sinkkuelämä-sarjan tuotantokaudelta, jotka kaikki löytyivät pahvilaatikoiden uumenista.

”En kommentoi.”

Marianne kohautti olkapäitään.

”No, hyvä että kuitenkin yrität mennä eteenpäin.”

”Mä rakastuin siihen oikeasti.”

”Mielenkiintoista”, Marianne napautti.

”Miten niin?”

”Rakastuitko todella siihen vai enemmän rakastumisen tunteeseen?”

”Mä en nyt jaksa mitään keittiöpsykologiaa.”

Asunto näytti jo ihmisen asunnolta. Keittiön lattialla oli oranssi matto, astiakaapissa siniset lasit. Pitäisi hankkia huonekaluja. Pitäisi hankkia elämä.

Samassa puhelin soi. Varpu kurottautui vastaamaan.

”Mihin sä niin yhtäkkiä häivyit. Mulla on ollu ikävä.”

Pehmeän matala ääni kehräsi. Varpun sydän alkoi hakata lujaa.

”Mä haluaisin jatkaa matkaa suhun, musta tuntuu, etten mä oo päässy vielä alkua pidemmälle.”

Mikaelin ääni hyväili Varpua. Varpu nielaisi ja sanoi osoitteensa.

Sitten hän syöksyi suihkuun. Makuuhuoneen lattialla oli pelkkä patja, vuodevaatteet olivat puhtaat ja raikkaat.

Ovikello soi.

Aurinko tulvi säläreiden raosta suoraan patjalle, suoraan Varpun silmiin. Mikaelkin heräsi. Mikael piirteli sormella kuvioita Varpun vatsalle, Varpua kutitti, olo oli pehmeä. Mikael näykkäsi Varpua olkapäästä. Siihen jäisi todennäköisesti jälki. Merkki siitä, että Varpu kuului jollekin, oli omistettu.

Mutta halusiko Mikael kuulua Varpulle?

”Pitää mennä”, Mikael sanoi ja nousi.

Se oli kuin vastaus äänettömään kysymykseen.

Mihin Mikaelin piti mennä? Varpu ei halunnut kysyä. Oikeastaan se ei kuulunut hänelle. Mikaelilla oli oma polkunsa, oma matkansa, hänellä omansa.

Heidän askeleensa olivat kohdanneet pienen hetken verran.

Oli aika mennä eteenpäin.

”Oletko sä mustasukkainen?”

”Onneksi olkoon”, Marianne nosti lasin ilmaan.

”Uusille aluille. Kippis!”

He maistoivat viiniä. Terassi oli melko tyhjä vielä alkuillasta. Varpu oli vihdoin onnistunut löytämään syksylle työpaikan. Se oli määräaikainen pätkä joululle asti. Ei varsinaisesti mikään unelmaduuni, mutta hän tunsi helpotusta. Kaikki oli vihdoin alkanut näyttää valoisammalta. Kirpparilöydöillä ja Ikean avulla asunto oli saatu sisustettua. Varpu tunsi olevansa taas elävien kirjoissa.

”Matka on yhtä tärkeä kuin määränpää”, Marianne sanoi sitten.

”Olipa syvällinen laini!”

Naistenvessan peilistä Varpua katsoivat päivettyneet kasvot. Hän lisäsi kiiltoa huuliin, se maistui mansikkaiselta.

Vessan ovella Varpu oli törmätä mallinnäköiseen vaaleaan naiseen. Pitkä & Laiha & Röyhkeä ei pyytänyt anteeksi, vaikka melkein taklasi Varpun kumoon. Varpu käveli takaisin pöytään, Marianne selasi puhelintaan ja tuskin huomasi ystävänsä saapumista.

Sitten Varpu näki tutunnäköisen pikkutakin selän. Juha.

Sisältä baarista käveli Pitkä & Laiha & Röyhkeä. Se istui Juhaa vastapäätä ja hymyili. Juha kumartui lähemmäs ja sanoi jotain, nainen nauroi.

”Mitä nyt?” Marianne kohotti katseensa puhelimesta.

”Kato tonne”, Varpu viittasi Juhaan ja naiseen.

”Oho!”

”Niinpä. Mistä se on ton dyykannut.”

”No, vaikka sieltä Tinderistä, jonne sunkin kannattais liittyä.”

Varpu tuhahti.

”Oletko sä mustasukkainen?”

Varpu mietti hetken.

”Itse asiassa en. Aluksi mä ajattelin, että joo, mutta itse asiassa en ollenkaan.”

”Hyvä.”

Varpu kohotti lasia, jonka pohjalla oli vielä tilkka.

”Sille.”

”Varpu tunsi miesten katseet.”

Mekon helma oli reilusti polvien yläpuolella. Varpu suhautteli lakkaa, teki huulista kirkuvan punaiset. Ne suorastaan vaativat suudelmaa. Kengät kirkuivat samaa hehkuvaa punaa. Ehkä tämä on viimeinen tällainen ilta, Varpu ajatteli. Piti ottaa kaikki irti, kaikesta.

Punaiset kengät hakkasivat asfalttia. Varpu tunsi miesten katseet. Silloin näytti varmasti hyvältä, kun naisetkin katsoivat eivätkä pelkät känniset äijät. Varpu heilautti hiuksiaan.

Hänellä oli suunnitelma tälle illalle.

Mikael huomasi hänet heti. Varpu tuijotti tätä julkeasti. Miten Varpu oli alentunut tällaiseen, myi itsensä halvalla jollekin sitoutumiskammoiselle soittelijalle?

Varpu kiehnäsi itseään musiikin tahtiin. Mikaelin silmät porautuivat Varpuun ja riisuivat tämän kokonaan. Kun musiikki lakkasi, Mikael otti Varpusta kiinni ja vei tämän pois, piiloon ihmisten katseilta.

Mikaelin koti oli pieni huone, jonka keskellä oli suuri vuode. Sen vieressä oli pöytä, jolla lojui irtonaista sälää. Kaksi kitaraa nojasi seinää vasten. Oli ahdasta, ihan kuin seinät olisivat pakottaneet heidät toisiaan vasten.

”Mä tiesin, että sä soitat tai palaat vielä”, Mikael sanoi.

”Koska et voi muuta.”

Mikael hamusi Varpun kaulaa huulillaan, Varpu kiemurteli halusta. Mikaelin kädet olivat voimakkaat ja varmat. Hän toi kätensä rinnoille, Varpu parahti. Juuri tätä hän Mikaelilta etsi.

”Ota mut”, Varpu sanoi käheästi.

Mikael kaatoi Varpun vuoteelle ja repi tämän vaatteet. Napit lensivät lattialle. Mikael ei välittänyt, että repi juuri palasiksi Varpun lempimekon. Varpu oli alasti.

”Otatko kahvia? Mikael kysyi.

”Joo.”

”Paitsi mulla ei oo sitä. Pitää käydä kaupassa.”

Mikael heitti äkkiä vaatteet päälleen ja häipyi ulos. Varpu halusi suihkuun, ehkä he voisivat mennä sinne yhdessä. Päivänvalossa asunto näytti vieläkin sotkuisemmalta. Kuunvalo ja kynttilät tekivät kaikesta kauniimpaa, kahdeltatoista vaunut muuttuivat takaisin kurpitsaksi. Niinpä niin. Varpu tuijotti Mikaelin tiskipöytää joka oli täynnä likaisia astioita. Miten kukaan pysyi täysijärkisenä tällaisessa ympäristössä? Varpu ei halunnut edes tietää, miltä Mikaelin kylpyhuone näytti.

Varpu istui sängylle. Hänen jalkansa osuivat johonkin sängyn alla, Varpu kumartui katsomaan.

Naisen pikkuhousut. Eivät hänen.

”Nyt on ruokaa”, Mikael alkoi latoa kassin sisältöä pöydälle. Leipää, sämpylöitä, juustoa. Ja sitä kahvia.

Miten ritarillista.

”Miten sä oot noin hiljainen?”

”Väsyttää vielä”, Varpu valehteli.

”No, kahvi piristää. Ja joku muukin piristää.”

Mikael hymyili merkitsevästi.

Varpu hymyili. Hän ei voinut paljastaa, mitä oikeasti tunsi. Mitä hän edes tunsi?

”Varpu kierähti sohvan käsinojalta Juhan syliin, Juha otti hänet vastaan.”

Yhtenä iltana ovikello soi, kun Varpu oli jo käynyt suihkussa ja valmis sänkyyn. Hän ajatteli sen olevan Mikael, he olivat alkaneet tapailla monta kertaan viikossa. Varpu ei jaksanut edes tarkistaa tulijaa ovisilmästä.

Varpu avasi oven. Hän katsoi Juhaa silmiin.

”Mitä sä täällä teet?” Varpu sai sanotuksi ensi järkytyksestä toivuttuaan.

”Mä haluan puhua”, Juha näytti vakavalta.

”Mistä?”

”Kaikesta.”

”Eikö me vähän niin kuin jo olla loppuun käsitelty kaikki?”

Juhan katse pakotti Varpun päästämään tämän kynnyksen yli. Juha olisi halunnut ostaa yhteisen omakotitalon ja yrittää lasta. Oli Varpukin halunnut niitä asioita, mutta ei vielä. ”Ei meidän kannata jatkaa, jos meidän tavoitteet on niin erilaiset”, Juha oli julistanut, kun ei ollut heti saanut Varpua mukaan agendaansa. Varpu olisi ihan mielellään jatkanut niin kuin siihenkin asti, kivaa yhdessäoloa ilman suurempia paineita. Juhalle se ei ollut riittänyt.

Juha astui sisään eteiseen ja riisui kenkänsä. Kuin itsestään selvästi hän käveli peremmälle ja mittaili asuntoa katseellaan. Varpu oli iloinen, että oli ehtinyt järjestää kämpän.

”Istu vaan”, Varpu sanoi, vaikka Juha oli jo istunut hänen vaivalla kokoon kyhätylle Ikea sohvalleen.

Juha katseli ympärilleen mitään sanomatta. Varpu tajusi, että Juha silmäili hänen yöpaitaansa. Se oli melko kauhea, vanha läpikuultava yöpaita.

Juha ei irrottanut katsettaan, Varpu tunsi sisällään jotain unohtunutta, jotain tuttua ja turvallista. Hän halusi palata siihen, edes hetkeksi. Varpu kierähti sohvan käsinojalta Juhan syliin, Juha otti hänet vastaan. Juha riisui hänen yöpaitansa, niin kuin aina ennenkin. Olen palannut kotiin, Varpu ajatteli.

Aamulla Varpu heräsi kahvintuoksuun, Juha hääräili hänen keittiössään isännän elkein. Hän oli kaivanut esiin kaiken kaapeista löytämänsä, Varpu asettui pöydän ääreen. Kirkkaassa aamuauringon valossa kaikki tuntui epätodelliselta. Juha näytti varmalta ja päättäväiseltä.

”Kannattaa irtisanoa tää kämppä heti, niin ei tarvi turhaa maksaa.”

”Mitä?”

”Ethän sä tänne enää jää!”

”Anteeksi, mä en nyt ihan ymmärrä.”

Juha tarttui hellästi kiinni Varpun olkapäistä.

”Sä palaat kotiin jo tänään.”

Juha kuulosti lempeältä ja turvalliselta, mutta samalla ahdistavalta. Varpu astui askeleen taaksepäin.

”Eikä me siellä kaksiossa enää kauaa kykitä!” Juha julisti mahtipontisesti.

”Mä olen jo alustavasti kysellyt lainaa ja…”

”Ei!” Varpu parkaisi.

”Nyt tää etenee pikakelauksella!”

Juha näytti hölmistyneeltä.

”Koko ajan sulla on kiire saavuttaa jotain, luoda hirveitä kahleita!”

”Kahleita?” Juha toisti.

”Jos rakkaus on sun mielestä niin hirveä kahle…”

”Eikö me vähän niin kuin erottu tän takia”, Varpu totesi.

Hän ei ollutkaan palannut kotiin, vain pienen hetken hän oli luullut niin.

”Sulla on oma matka, mulla omani. Meidän tiet kohtasi hetkeksi, mutta nyt meidän täytyy jatkaa, eri suuntiin.”

Varpu tiesi kuulostavansa tekosyvälliseltä. Juha näytti murtuneelta. Varpusta tuntui, ettei voinut edes hengittää, tai kävellä, koska silloin kävelisi Juhan sydämen palasten päältä.

”Anteeksi”, Varpu sitten sanoi.

Sitten Juha lähti, ja Varpu tiesi, ettei hän palaisi enää.

Elokuun ilta oli viileä, aamulla Varpu oli nähnyt maassa keltaisen lehden. Aurinko oli polttanut sen, niin kuin koko kuluneen kesän. Voisi lähteä johonkin tai jäädä johonkin. Varpu soitti taas Mikaelin ovikelloa, vaikka oli joka kerta ajatellut, että se olisi viimeinen kerta.

Mikael otti hänet syliin, ja Varpu käpertyi siihen. Hetken hän kuului johonkin, vaikkei kuulunut mihinkään. Mikael riisui hänet, ja hän oli paljas, alaston, auki.

Mikael on minun peilini, Varpu ajatteli. Minä olen Mikael, ja Mikael on minä. Sitoutumiskammoinen ajelehtija, joka ei löydä paikkaansa elämässä, koska ei uskalla.

Mikael piirsi viivoja Varpun ihoon, kuin viittoja reitille, joita pitkin suunnistaa.

Helgan ja Juliuksen uusperheonni takkuilee. Saadakseen etäisyyttä ongelmiinsa pari suuntaa yhteiselle unelmalomalle Mexico Cityyn. Mutta perillä tilanne jännittyy heti.

Helga nojasi päätään lentokoneen ikkunaan. Mexico City kaukana alapuolella näytti jättimäiseltä, savuavalta kattilalta. Julius istui hänen vieressään ja puristi käsinojia. Julius pelkäsi lentämistä vaikka ei siitä mielellään puhunutkaan. Ennen laskeutumista Julius oli tilannut lentoemännältä tuplaviskin.

Kaupunki, jota kohti he laskeutuivat, näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Helga oli opiskellut sen nähtävyyksiä ja kaupunginosia etukäteen, mutta näkymä ei tuntunut vastaavan matkaoppaiden kliinistä kuvausta.

Uudessa ympäristössä heidän avioliittonsa näyttäytyisi ikään kuin todellisemmassa valossa.

Mihin he oikein olivat ryhtymässä, Helga mietti. He olivat täällä näkökulmasta riippuen joko pakosalla tai etsimässä jotakin. Se oli ollut Helga, joka oli uskonut, että uudessa ympäristössä heidän avioliittonsa näyttäytyisi ikään kuin todellisemmassa valossa. Lentokone tärähti pyörien iskeytyessä kiitoradan asvalttiin. Julius irrotti helpottuneena puristusotteensa käsinojista.

Lentokoneen ovesta löi vastaan kuumaa, kerosiinintuoksuista ilmaa. Lentokoneesta kentälle johtavan putken edessä seisoi pari tummahipiäistä, virnuilevaa lentokenttätyöntekijää.

Jalat tuntuivat puutuneilta pitkän lennon jäljiltä niin kuin he olisivat heränneet juuri talviunilta. Aurinkoa ei erottanut pilviudun takaa, mutta valo oli silti häikäisevän kirkasta. Julius pyyhki hikeä otsaltaan.

"Täällä sitä sitten ollaan", hän sanoi ja virnisti.

Maahantuloselvityksessä heidän piti painaa vuorotellen nappia liikennevaloja muistuttavassa pylväässä. Helgan kohdalla laite näytti vihreää valoa, mutta Juliuksen punaista.

He joutuivat seisomaan pitkään tullissa virkailijoiden pöyhiessä laiskasti Juliuksen matkalaukussa olevia hellevaatteita ja mayakulttuuria käsitteleviä kirjoja. Julius oli halunnut ottaa ne mukaan vaikka tämän piti olla lomamatka. Väsymys painoi Helgan silmäluomia ja otsalle nousi hikipisaroita.

Vihdoin he pääsivät ulos kentältä ja hyppäsivät vanhan volkkarin malliseen taksiin.

"Honeymoon, honeymoon?" kuski kysyi ja katseli heitä hymyillen peruutuspeilin kautta.

"Si, si", Helga vastasi vaisusti.

He istuivat vaiti takapenkillä ja tuijottivat eri suuntiin. Ajatus häämatkasta tuntui melkein ironiselta. Helga oli tullut tänne saamaan etäisyyttä elämästään ja sen ristiriidoista. Esimerkiksi Juliuksen lapsista Laurasta ja Mikosta, jotka kävivät heidän luonaan viikonloppuisin ja toivat mukanaan vieraan kodin tuoksun ja äitinsä Tuijan valokuvan, jota piti pitää lastenhuoneen yöpöydällä. Julius oli lopulta suostunut ottamaan virkavapaata yliopistolta.

Alkusyksystä ensi-iltansa saaneen Sortumisvaaran näytökset olivat loppuneet parahiksi. Se oli ollut ensimmäinen Helgan käsikirjoittaman ja ohjaama näytelmä. Sortumisvaarasta oli kirjoitettu lehdissä ja hän oli saanut istua televisiossa puhumassa siitä, millaista oli hypätä näyttelijän roolista ohjaajaksi.

Helgaa alkoi ärsyttää kun hän ajattelikin Juliuksen äitiä.

Kaikki olivat halunneet tietää, kertoiko uusperhettä käsittelevä näytelmä hänen omasta elämästään. Helga oli pudistanut hymyillen päätään ja sanonut keksineensä kaiken. Todellisuudessa hän oli kirjoittanut näytelmän heistä, mistä muustakaan sitä voisi kirjoittaa kuin omasta elämästään. Helgaa alkoi ärsyttää kun hän ajattelikin Juliuksen äitiä.

Ennen lähtöään he olivat kutsuneet tämän ja lapset heille syömään. Juliuksen äiti oli puhunut tapansa mukaan koko päivällisen ajan Tuijasta.

"Muistatko, kun Tuija odotti Lauraa ja teille tuli joulupöydästä niin kiire synnytyslaitokselle, että laatikotkin jäivät syömättä?" anoppi oli kysynyt samalla kun oli ojentanut lohiviipaleita pöydän yli Juliukselle.

Helga oli siirrellyt ruokaa lautasellaan ja ollut hiljaa. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos Tuija olisi jo tavannut uuden miehen. Tuija halusi kuitenkin vaalia edellisen perheensä muistoa eikä ollut edes vaihtanut sukunimeään eron jälkeen.

Helgasta oli kiusallista että Juliuksella, lapsilla ja Tuijalla oli yhä sama sukunimi. Se ikään kuin liitti heidät yhä perheenä yhteen.

Heti avioiduttuaan hekin olivat alkaneet toivoa lasta, mutta sitä hän ei Juliuksen äidille tunnustaisi. Kaikki oli mietitty jo valmiiksi. Työhuoneesta tehtäisiin lastenhuone ja Helga jäisi hoitovapaalle. He olivat tehneet Lauran ja Mikon kanssa yhteisen lomamatkan Madeiralle.

Oli käynyt ilmi, ettei Helga voisi koskaan saada lapsia.

Aurinkotuolissa uima-altaan reunalla istuessaan ja altaassa polskivia lapsia katsoessaan Helga oli ajatellut heidän syntymätöntä lastaan ja tuntenut heidän olevan jo melkein oikea perhe. Lasta ei ollut kuitenkaan kuulunut.

Lopulta he olivat menneet tutkimuksiin ja oli käynyt ilmi, ettei Helga voisi koskaan saada lapsia endometrioosin takia. Hän oli maannut kaksi yötä unettomana ja itkenyt. Helgasta oli tuntunut siltä ettei Julius pystynyt ymmärtämään hänen tuskaansa, sillä tällähän oli jo kaksi lasta. He olivat avioliitossaankin ikään kuin eri asemassa.

Helga oli vilkaissut Juliusta ja toivonut, että tämä vaihtaisi puheenaihetta. Julius hämmenteli kahviaan eikä puuttunut äitinsä puheeseen.

"Ja että se synnytys kesti. Julius soitteli aina välillä kauhuissaan sairaalasta. Imukuppiahan siinä sitten tarvittiin. Kyllä minä olin niin iloinen vaikka lapsi näyttikin sitten siltä kuin sillä olisi pahka päässä", anoppi oli jatkanut.

Lapset olivat tuijottaneet tätä silmät pyöreinä ja suut auki.

"Tuija palautui synnytyksestä ihmeen pian. Kahden viikon päästä se jo kävi tanssitunneilla. Tuijalla on aina ollut sellainen tanssijan vartalo", Juliuksen äiti oli jatkanut.

Julius oli nyökytellyt ja ollut hiljaa hänkin. Helga oli ajatellut rapun parveketta, jolle oli keväällä ilmestynyt Sortumisvaara-kyltti. Helgalla oli ollut tapana käydä parvekkeella hermosavuilla salaa itseltään, sillä virallisesti hän ei polttanut.

Oli niin kuin he olisivat kävelleet munankuorien päällä. Mikä tahansa arkinen asia saattoi kasvaa konfliktiksi.

Hän muisti miten oli tuijottanut kylttiä ja ajatellut, että se voisi olla hänen elämänsä otsikko. Siitä idea näytelmäänkin oli syntynyt.

Vaikka Helga kuinka yritti ajatella positiivisesti, hän oli alkanut pelätä viikonloppuja, joina lapset tulivat heille. Oli niin kuin he olisivat kävelleet munankuorien päällä. Mikä tahansa arkinen asia saattoi kasvaa konfliktiksi, joka paljasti heidän perimmäisen eriparisuutensa.

"Kertokaa äidille terveisiä", Juliuksen äiti huikkasi lähtiessään lapsille.

"Sanokaa, että tulisi taas käymään. Mummulla on ikävä äitinne laittamia lihapullia."

"Miksi et voinut vaihtaa puheenaihetta?" Helga oli kysynyt jälkikäteen kun he siivosivat keittiötä.

"Älä nyt, äiti on vanha ihminen."

"Ei ole kiva kuunnella Tuijan synnytysjuttuja ruokapöydässä. Ihan kuin olisin näkymätön."

"Miten niin?"

"No ei sitä kiinnosta edes kohteliaisuudesta kysyä vaikka mun näytelmästä."

"No ei äiti pahalla. Äiti ei vaan ymmärrä taidetta. Ei Sortumisvaara oikein ole sen heiniä. Se on perinteinen ihminen."

"Hyvä, että se edes tervehtii mua. Olen vieläkin sille se kakkosvaimo ja Tuija on The Äiti. Sillä on vielä teidän hääkuvakin kirjahyllyssä. Ja joka joulu se haluaa kutsua Tuijan luokseen."

"Äiti haluaa olla hyvissä väleissä Tuijan kanssa. Kai se on ihan luonnollista. Onhan se lasten mummu."

"Mutta onko sen pakko jauhaa Tuijan synnytyksestä?"

"Se tekee sen lasten takia."

"Lapsethan olivat ihan kauhuissaan niistä sen jutuista."

"Lapsille on tärkeää nähdä, että aikuiset on hyvissä väleissä."

"Kyllähän sä tiedät miten vaikeaa lapsettomuus on mulle ollut."

Julius oli jatkanut mitään vastaamatta tiskikoneen täyttämistä.

Mexico City heidän ympärillään oli yhtä torventoitotusten, huutojen, värien ja hajujen sekamelskaa.

Kun taksi pysähtyi ruuhkaan, puikkelehti autojen välistä tielle laiha, risaiseen paitaan pukeutunut poika, joka alkoi jonglöörata punaisilla palloilla. Toisesta suunnasta heitä lähestyi ruusuja kaupitteleva vanha mies. Joku yritti pestä väkisin tuulilasia. Kuski huusi espanjaksi kirouksia ja tööttäsi torvea.

Valojen vaihtuessa kuski vilkaisi heitä jälleen peilin kautta ja puhkesi puhumaan.

"Mitä se sanoo?" Julius kysyi.

"Se kysyy, että mistä me ollaan kotoisin", Helga selitti vaikka ei muuta kuskin puheesta ymmärtänytkään.

Hän oli käynyt varta vasten espanjan kurssia sillä oli jo pitkään haaveillut Meksikon matkasta.

"De Finlandia", Helga vastasi ja hymyili kohteliaasti.

Kuski kohotti kulmiaan ja huokaili hämmästyneesti.

"How many hours?" hän kysyi ja teki kädellään lentämistä merkkaavia eleitä.

Helga vastasi jotakin ympäripyöreää ja sulki silmänsä. Hän ei pystynyt väsymykseltä laskemaan, kauanko lento oli kestänyt. Nyt olisi pitänyt olla jo ilta, mutta päivä jatkui aina vaan. Avonaisesta ikkunasta puhaltava tuuli oli lämmin ja tuoksui savulle ja limehedelmälle.

Taksikuski kurottautui painamaan ovet lukkoon heidän ajaessaan pitkin keskustan kapeita katuja, joilla oli vieri vieressä roskia pursuilevia tynnyreitä.

Taksi ohitti kaksi miestä, jotka kantoivat välissään jättimäistä muoviin pakattua pehmolelulastia. Nallekarhujen lyttyyn painuneet naamat näyttivät surumielisiltä.

Kylpyhuoneessa juosta vipelsi torakka. Helga kiljaisi.

Vihdoin kuski pysäytti vanhan ja korkean rakennuksen eteen ja sanoi summan, joka vaikutti vähintäänkin kolminkertaiselta matkaan nähden. Helga kaivoi setelit taskustaan ja laski ne kuskin kädelle mitään sanomatta.

Hotelli oli pramea, mutta nukkavieru. Marmoriset lattiat olivat tarkemmin katsottuna pölystä harmaat ja portaiden punainen matto repsotti.

Kylpyhuoneessa juosta vipelsi torakka. Helga kiljaisi.

"Mikä tuli?" Julius kysyi ja ilmestyi ovelle.

Helga osoitti lavuaaria.

"Äh, ei sitä tarvitse pelätä, täällä luonto tulee vain sisälle asti. Se on sillä tavalla lähempänä ihmistä."

Julius istui parisängyn laidalle ja avasi oluen. Hän tarttui pöydällä lojuvaan kännykkäänsä ja alkoi näpytellä sitä.

Helga tarkasteli huonetta. Päiväpeitosta erottui läikkä. Sänky oli leveä, selvästi lemmenleikkeihin tehty. Helga ei edes muistanut milloin he olivat viimeksi harrastaneet seksiä. Eikö sellainenkin kuulunut tällaisiin yhteisiin lomiin siinä missä nähtävyyksien bongailukin? Helga istuutui sängylle ja pompahteli sillä pari kertaa patjaa testatakseen.

"Tuija pyysi laittamaan tekstarin kun olen perillä.

- Miksi ihmeessä?"

"Mennäänkö syömään?" Helga kysyi.

"Mun pitää ensin vastata tähän viestiin", Julius sanoi nostamatta katsettaan.

"Onko jotain sattunut?"

"Tuija pyysi laittamaan tekstarin kun olen perillä."

"Miksi ihmeessä? Sähän olet lomalla."

"No, mä olen sen lasten isä. Se on huolissaan. Koneita tippuu kaiken aikaa."

"No eihän tipu. Lentäminen on turvallisempaa kuin autoilu."

"Joo, joo. Mutta koskaan ei voi tietää."

"Eikö me voitaisi edes täällä keskittyä vaan tähän hetkeen ja toisiimme?"

"Totta kai", Julius sanoi ja jatkoi näpyttelyä.

Helga huokasi. Huone tuntui äkkiä pieneltä ja hämärältä. Oli niin kuin Tuijan valokuva olisi taas ollut yöpöydällä sängyn vieressä. Tuija, Julius ja lapset olivat kiinnittyneet toisiinsa napanuoralla, joka oli vahva kuin köysi.

Vaikka heidän välissään oli valtameri, se ulottui tänne asti.

"Lähdetään ulos. Aurinkokin paistaa", hän sanoi.

"Mä haluan nähdä Frida Kahlon museon."

Helga oli ihaillut Frida Kahloa nuoresta asti. Hän ajatteli Fridan auto-onnettomuudessa murskaantunutta lantiota ja vimmaa, jolla hän maalasi makuullakin. Sellaista periksiantamattomuutta ei voinut kuin ihailla.

"Sun työt ja sun elämä. Mä olen vain sivuhenkilö!"

"Ai. Mä olin ajatellut mennä antropologiseen museoon", Julius sanoi.

"Eräs kollega on luvannut tulla esittelemään sitä."

"Niinkö? Miksi sä et kertonut aiemmin?"

"Enkö mä muka kertonut? Mä vain unohdin kaikessa kiireessä. Sä tiedät, että nämä ovat mun työjuttuja. En mä voi jättää sitä museota väliin."

"Niin just. Sun työt ja sun elämä. Mä olen vain sivuhenkilö tässä näytelmässä."

Helga nappasi olkalaukkunsa mitään sanomatta ja sulloi siihen matkaopaskirjansa.

"Nähdään sitten myöhemmin. Kun sä olet keskustellut rouvan kanssa. Kerro terveisiä."

"Helga hei..."

Helga paiskasi oven kiinni takanaan ja marssi portaat alas.

Frida Kahlon museo sijaitsi rauhallisessa ja taiteilijoiden asuttamassa Coyoacanin kaupunginosassa. Kun Helga nousi taksista, museon edessä norkoili muutama amerikkalaisturisti lippalakeissaan. Siniseksi maalattu talo henki rauhoittavaa hiljaisuutta.

Lippuluukulla ei ollut jonoa. Helga astui sisään. Talossa oli viileätä ja kotoisaa. Alakerran huoneen seiniä peittivät Frida Kahlon maalaukset.

Viva la vida, eläköön elämä, Frida oli kirjoittanut vesimelonia esittävän maalauksen reunaan horjuvalla käsialalla. Näyttelytekstissä sanottiin, että se oli yksi viimeisistä Fridan töistä. Kaikki talossa näytti siltä kuin Frida olisi vain käymässä torilla. Ruokailutila oli iso, ja oli helppo kuvitella Frida vaihtuvine seurueineen illallistamaan sen ympärille.

Pöydällä oli kulho, johon oli aseteltu tuoreita hedelmiä. Keittiö oli maalattu iloisen keltaiseksi ja siniseksi. Hyllyillä oli rivissä värikkäitä keramiikka-astioita. Keittiöstä pääsi Diegon pieneen makuuhuoneeseen. Helga kurkisti sinne nopeasti. Kapea sänky näytti yksinäiseltä.

Frida Kahlon työtilaan johtavan portaikon seinällä oli kokoelma votiivitauluja, metallista tehtyjä pieniä rukouksia, joilla toivottiin lasta tai parannusta sydänsuruihin.

Fridan maalaustarvikkeet olivat vielä esillä pöydällä, ja sen vieressä oli hänen pyörätuolinsa, jossa Frida oli joutunut viimeiset vuotensa istumaan. Sanottiin, että Frida ja Diego olivat pian taloon muutettuaan asettuneet asumaan talon eri siipiin ja kulkeneet toistensa luo Fridan työtilan poikki.

Järjestely oli tarjonnut heille mahdollisuuden säädellä läheisyyttä ja etäisyyttä suhteessaan. Ehkä juuri se oli pitänyt parin yhdessä, Helga ajatteli. Tai sitten heidät oli liimannut yhteen tottumus ja symbioottinen kiintymys.

Helga ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miksi Frida oli sietänyt huikentelevaista aviomiestään ja tämän vaihtuvia rakastajattaria.

Fridan makuuhuoneessa oli esillä yksi korseteista, joita Frida oli joutunut pitämään auto-onnettomuudessa saamiensa vammojen takia. Se näytti luisevalta ja kovalta, kuin haarniskalta. Rakkaus oli sanana tyhjä ja särisevä, Helga mietti, kuin yleiskäsite lupaukselle, jonka todellisista ehdoista ei tiennyt etukäteen. Frida oli ollut uskollinen rakkaudelleen Diegoon kuolemaansa asti, vaikka myös hänellä oli ollut Diegon tapaan muitakin rakkaussuhteita.

Fridan sänky oli pedattu yksinkertaisesti ja pöydällä oli valokuva Fridasta ja Diegosta käsi kädessä. Frida näytti pieneltä ja hauraalta Diegon ison ja pullean olemuksen rinnalla.

Hän oli kuvitellut, että ajan kanssa heistä tulisi tavallinen perhe.

Kuvaa katsoessaan Helga muisti, miltä oli tuntunut seistä kirkon ovilla vastavihittynä Juliuksen kanssa. Oli ollut kuulas ja aurinkoinen alkusyksyn päivä. Hekin olivat pitäneet toisiaan kädestä ja väistelleet nauraen häävieraiden viskomaa pihlajanmarjasadetta.

Helgalla ei ollut ollut silloin vielä aavistustakaan siitä, että myös Tuija kuuluisi heidän elämänpiiriinsä ulkojäsenenä, jolla oli veto-oikeus kaikissa lapsia koskevissa asioissa.

Hän oli kuvitellut, että ajan kanssa heistä tulisi tavallinen perhe. Hän oli järjestänyt uusperheoppaan neuvojen mukaan retkiä ja hankkinut seurapelejä, joiden äärellä he voisivat tutustua toisiinsa.

Hän oli silti salaa toivonut Laurasta ja Mikosta lapsia, joita hän ei itse koskaan saisi.

Yhteisellä Madeiran matkalla lapset olivat muistelleet vain äidin ja isän kanssa tehtyjä lomamatkoja.

Seurapelien sijasta lapset olivat halunneet pelata tietokoneella. Vähitellen Helgasta oli alkanut tuntua, ettei hänelle haluttu antaa lasten elämässä tilaa, sillä Tuija halusi pitää lapsia tiukasti siipiensä suojissa.

Naisten oli vaikea jakaa lapsiaan toisen naisen kanssa, kyllä Helga sen ymmärsi. Hän oli silti salaa toivonut Laurasta ja Mikosta lapsia, joita hän ei itse koskaan saisi.

Siinä hän nyt seisoi, keskellä hiljaista taloa, jossa Frida oli maalannut mestariteoksensa ja vatvoi mielessään samoja asioita.

Myöskään Frida ei ollut saanut lasta. Sitä ajatellessa Helgaa alkoi äkkiä itkettää. Kaiken kärsimyksensä keskellä Frida oli onnistunut maalaamaan intohimoa hehkuvia töitä.

Ulkona aurinko paistoi utuisen taivaan takaa. Helga jäi vielä hetkeksi seisomaan sisäpihan puutarhaan.

Jossain kurlutti pulu, mutta muuten oli ihmeen rauhallista, vaikka hän oli nyt keskellä lentokoneesta käsin kesyttämättömältä näyttänyttä kaupunkia. Fridan keräilemät pienet maya-patsaat koristivat puutarhaa. Talossa oli jotakin ajatonta. Oli helppo kuvitella Frida istumaan puun varjoon maalaustelineensä kanssa.

Taksi jätti hänet kyydistä muutama kortteli ennen hotellia selittäen, että ruuhka-aikaan sen eteen oli mahdotonta päästä autolla. Helga huomasi päätyneensä kaupungin keskusaukiolle, jonka keskellä liehui suunnattoman suuri Meksikon lippu.

Helga suuntasi kohti hotellia, mutta huomasi pian olevansa eksyksissä.

Espanjalaisvalloittajien vanhalle atsteekkien temppelin paikalle rakentama kirkko näytti olevan aavistuksen vinossa, niin kuin se olisi painanut olkapäätään maata vasten. Kaikkialla aukion reunoilla oli perinteisiin huipil-asuihin pukeutuneita intiaaneja, jotka kaupittelivat käsitöitään; kirjottuja pöytäliinoja, värikkäitä pääkalloja ja tyynynpäällisiä. Kirkon edessä tanssi atsteekkisotilaiksi pukeutuneita nuoria miehiä sulkapäähineet otsallaan.

He olivat rakastelleet monta kertaa päivässä ja juoneet kuohuviiniä parvekkeella.

Helga suuntasi kohti hotellia, mutta huomasi pian olevansa eksyksissä. Hän oli tullut kadulle, jolla oli vieri vieressä morsiuspukuja myyviä liikkeitä. Näyteikkunoihin asetellut pöyhkeät pitsiluomukset näyttivät lupauksilta, joita ei koskaan lunastettaisi.

Helga muisti taas, miten oli seissyt Juliuksen kanssa alttarilla ja ajatellut, että tästä kaikki alkaisi. He olivat matkustaneet Pariisiin, jossa he olivat poistuneet hotellihuoneesta vain syömään ja kävelylle. He olivat rakastelleet monta kerta päivässä ja juoneet kuohuviiniä parvekkeella.

Julius oli kiinnittänyt heidän rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan ja heittänyt avaimen jokeen.

Sydän pamppaili. Opaskirjoissa oli varoitettu eksymästä.

Nyt he eivät enää viihtyneet edes samassa huoneessa. Kotona seksittömyyden saattoi vielä ajatella johtuvan olohuoneessa televisiota katsovista lapsista, mutta täällä he olivat kaksin.

Helga kiihdytti askeliaan. Sydän pamppaili. Opaskirjoissa oli varoitettu eksymästä keskustan sivukujille. Niillä saattoi tapahtua päiväaikaankin aseellisia ryöstöjä. Äkkiä koko kaupunki tuntui sietämättömän vieraalta. Hän kaipasi heidän turvallista elämäänsä töölöläisessä kerrostaloasunnossa, jonka ikkunoita syyssade tälläkin hetkellä piiskasi.

Hän astui umpimähkään sisään yhden putiikin ovesta. Tiskin takana seisova nainen vilkaisi häntä silmälasiensa yli. Kaikkialla naisen ympärillä oli morsiuskruunuja ja pitkiä morsiushuntuja.

"Miten voin auttaa?" nainen kysyi.

"Varkaat ovat valmiita leikkaamaan vaikka sormenne irti tuollaisen aarteen takia."

Helga selitti haparoivalla espanjallaan olevansa eksyksissä. Nainen huokasi, otti tiskin alta esiin kartan ja piirsi hänelle kuulakärkikynällä reitin hotellille. Helga tajusi hotellin olevan vain muutaman korttelin päässä. Lopuksi nainen vilkaisi Helgan vihkisormusta.

"Laittakaa sormus piiloon. Varkaat ovat valmiita leikkaamaan vaikka sormenne irti tuollaisen aarteen takia."

Helga työnsi käden vaistomaisesti taskuunsa.

Hän tunsi helpotusta nähdessään hotellin tutun oven edessään. Helga jähmettyi aulaan. Julius istui sohvalla tummahiuksisen, kirjottuun leninkiin pukeutuneen naisen kanssa. Naisen hiukset oli kierretty nutturalle niskaan. Samassa Julius huomasi hänet ja viittoili hänelle. Nainen kohottautui seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.

"Tässä on Guadalupe, kollegani. Guadalupe esitteli minulle antropologianmuseota ja kävimme yhdessä lounaalla."

"Hauska tutustua", nainen sanoi englanniksi ja kumartui maiskauttamaan huuliaan kummallakin puolella hänen poskiaan.

Kuvitteliko hän vain, vai häivähtikö naisen kasvoilla syyllinen ilme?

"Voit kutsua minua Lupeksi. Tervetuloa Meksikoon. Mitä pidit Frida Kahlon Sinisestä talosta?"

"Oli kiinnostava nähdä hänen töitään. Olen aina haaveillut pääseväni käymään Frida Kahlon kotona."

"Ajattele, että siellä se naisparka vietti viimeiset vuotensa pyörätuolin ja sängyn vankina", Lupe huokasi.

Helga pakotti kasvoilleen hymyn. Kuvitteliko hän vain, vai häivähtikö naisen kasvoilla syyllinen ilme?

Helga ei halunnut näyttää epäilyksiään Juliukselle. Hän seurasi sivusilmällä miten Julius vastasi naisen katseeseen.

Julius vietti paljon aikaa konferensseissa ja työmatkoilla, ja toisinaan Helga yllätti itsensä syynäämästä salaa tämän matkatavaroita. Hän häpesi taipumustaan mustasukkaisuuteen ja yritti rauhoitella itseään vakuutellen, että se oli turhaa. Silti osa hänestä ei osannut koskaan luottaa toiseen ihmiseen.

Mitä nainen oikein halusi Juliuksesta? Helga mietti.

Hän ei voinut olla ajattelematta, että kun Julius oli eronnut jo kerran, niin mikä takaisi, ettei mies jättäisi jonain päivänä häntäkin.

”Lupe lupasi viedä meidät huomenna Michoacaniin. Siellä on laakso, johon miljoonat monarkkiperhoset kokoontuvat joka syksy", Julius sanoi.

"Sinä tulet rakastamaan sitä", Lupe sanoi.

"Siellä on uskomattoman kaunista."

Helga nyökytteli kohteliaasti. Onneksi Lupe vaikutti jo liian vanhalta äidiksi, hän huomasi ajattelevansa.

"Eikö meidän pitänyt lähteä merenrantaan?" Helga sanoi naisen lähdettyä.

"Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus", Julius vastasi.

"En tiennytkään, että olet kiinnostunut hyönteisistä."

"Ukki harrasti perhosia."

"Miten perhosia voi harrastaa?"

"Lupe on mukava. Kukaan ei tiedä meksikolaisesta historiasta niin paljon kuin se."

Lupe vilkaisi heitä vielä kadulta kasvoillaan mairea hymynsä ja vilkutti ennen kuin istui mustaan autoonsa ja ajoi pois.

Mitä nainen oikein halusi Juliuksesta? Helga mietti. Etsikö se kenties ulkomaista miestä?

Ja miksi Julius oli valmis lähtemään tuon tuntemattoman naisen matkaan?

Jatkuu ensi numerossa

 

Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.

On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.

Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.

Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

 

Salaperäinen Maria houkuttelee Karri Kettusen pois piilopaikastaan. Mies ei osaa arvata, millaiseen ketunloukkuun hän joutuu treffien päätteeksi.

Karri Kettunen pakkaili vihellellen laukkujaan pienessä kalastajamökissä Lofooteilla. Alun perin hän oli suunnitellut viettävänsä hermolomaa vähintään kuukauden ajan syrjäisessä merenrantakylässä – kaukana ja tietymättömissä. Marian lähettämä sähköpostiviesti mullisti kerralla kaiken. Hänen piti kerta toisensa jälkeen käydä lukemassa meili uskoakseen, että se todellakin oli totta.

”Karri, saanko ehdottaa tapaamista? Tulen takaisin Helsinkiin kahden viikon kuluttua. Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa. Haluaisin vuorostani puhua sinulle. Suoraan niin kuin sinäkin minulle. Olen sen sinulle velkaa näiden viestien jälkeen.”

Tuo arvoituksellinen nainen oli suostutellut hänet kirjoittamaan elämästään.

Karri myhäili itsekseen kantaessaan painavaa laukkua autoa kohti. Monta vuorokautta kestänyt myrsky oli laantumassa ja hän lähtisi tulevien sateiden alta kohti etelää. Pari ajopäivää – ja hän olisi jo Helsingissä etsimässä majapaikkaa ja valmistautumassa Marian tapaamiseen. Tuntui helpottavalta, ettei Astrid enää jatkuvasti kummitellut painajaismaisena hänen mielessään. Se oli yksinomaan Marian ansiota. Tuo arvoituksellinen nainen oli suostutellut hänet kirjoittamaan elämästään – ja samalla kuin vaivihkaa olivat pahimmat pelot alkaneet haaltua.

Mikään ei olisi enää pidätellyt häntä Norjassa sellaisen kutsun jälkeen.

Se paniikinomainen tunne, joka iski häneen Hangon huvilalla ja pakotti hänet pakomatkalle pohjoiseen, oli katoamassa. Hän arasteli yhä Helsinkiin paluuta, mutta pelko alkoi olla jo hallittavissa. Marian ajatteleminen auttoi siinä ratkaisevasti. Naisessa oli voimaa ja määrätietoisuutta. Marialle hän oli uskaltanut kertoa suoraan mitä hän ajatteli Piiasta, Liinasta, Astridista ja Annicasta. Ihmeellisintä oli, että se, mitä hän oli kaunistelematta ja suoraan kirjoittanut Marialle menneiden kuukausien suhteistaan, ei ollut karkottanut Mariaa loitommas. Päinvastoin – nainen tuntui arvostavan rehellisyyttä. Ja kaiken huipennukseksi: Maria halusi tavata hänet. Mikään ei olisi enää pidätellyt häntä Norjassa sellaisen kutsun jälkeen.

Tuntui omituiselta, että hän ylipäätään oli joutunut sellaisen paniikin yllättämäksi.

Karri maksoi mökkivuokran yhtäkkistä lähtöä kummastelevalle isännälle. Jonkin naisihmisenkö takia loma loppuu näin lyhyeen, uteli merituulissa ahavoitunut kalastajaukko suu virneessä. Karri nyökkäsi ja hymyili. Osuit oikeaan, hän totesi, koppasi autonavaimet taskustaan ja harppoi reippain askelin parkkipaikalle. Kukapa olisi uskonut kuinka nopeasti mielialat ja tunnelmat saattoivat muuttua. Vielä muutama päivä takaperin hän synkisteli mökissään viskiä siemaillen ja painajaisunista kärsien. Sitten kohtalo puuttui peliin. Maria kirjoitti hänelle. Kaikki alkoi valjeta. Yhtäkkiä hänellä olikin rohkeutta ajatella paluuta. Tuntui omituiselta, että hän ylipäätään oli joutunut sellaisen paniikin yllättämäksi. Ikään kuin Astrid muka kykenisi tuhoamaan hänen elämänsä yhden yön hölmöilyjen tähden.

Hän oli yön pimeinä tunteina punonut alkuun suunnitelman, jonka hän aikoi esitellä Marialle.

Karri valitsi mahdollisimman nopean ajoreitin. Norjan puolelta hän ajaisi Kiirunan kaivoskaupunkiin ja yöpyisi siellä. Sitten varhain aamulla kohti Oulua ja sieltä Helsinkiin. Hän oli jo varannut Helsingistä hotellin ensimmäiseksi yöksi. Sen jälkeen hän kävisi katsomassa uutta vuokra-asuntoa, johon voisi ainakin ensi alkuun asettua. Ellei sitten kohtalo taas puuttuisi peliin ja viskaisi häntä Marian mukana jonnekin pohjoiseen, jossa nainen teki eräoppaan töitään.

Jotakin hänen oli nyt keksittävä henkensä pitimiksi. Ja Maria olisi siinä tärkeässä roolissa, niin Karri Kettunen oli päättänyt. Itse asiassa hän oli yön pimeinä tunteina punonut alkuun suunnitelman, jonka hän aikoi esitellä Marialle. Mikäli nainen innostuisi hänen ideastaan, olisi tulevaisuus täynnä valoa ja toivoa.

Tämä murju toivottavasti toimisi hänen kotinaan mahdollisimman vähän aikaa.

Helsinkiin päästyään Karri kirjautui pieneen, edulliseen hotelliin. Rankka ajomatka vaati veronsa – Kettunen nukkui pitkälle seuraavaan aamupäivään asti. Herättyään hän muisti, että oli sopinut tapaamisen vuokra-asunnon haltijan kanssa.

Yksiö sijaitsi syrjässä ja oli remontoimaton ja huonossa kunnossa. Kylpyhuoneessa haisi tunkka, keittiön haljenneissa seinäkaakeleissa näkyi homepilkkuja. Karrilla ei ollut valinnanvaraa. Jossakin hänen oli asuttava, ja tämä murju toivottavasti toimisi hänen kotinaan mahdollisimman vähän aikaa. Karri haki läheisestä halpahallista patjan ja makuupussin ja majoittui yksiöönsä. Maria ei koskaan saisi tietää tästä loukosta, mies päätti liiskatessaan sokeritoukkia, jotka vilistivät pitkin tiskipöytää.

Toivottavasti ilta olisi suotuisa ja he voisivat jatkaa ravintolasta Marian majapaikkaan.

Seuraavaa tärkeää iltaa varten Karri valmistautui huolellisesti. Hän ajoi keskustaan ja suunnisti laadukkaaseen miestenvaateliikkeeseen. Ulos hän palasi mukanaan uusi pikkutakki ja siihen sointuva paita. Kotona hän otti suihkun ja suihkautti Astridilta lahjaksi saamaansa tuoksua vartalolleen. Toivottavasti ilta olisi suotuisa ja he voisivat jatkaa ravintolasta Marian majapaikkaan jonnekin keskustan hotelleista, Karri haaveili ja katsahti tämän tästä kelloaan. Tunnit matoivat kuin kiusallaan tuskastuttavan hitaasti.

Mitä lähemmäs hän Marian valitsemaa ravintolaa käveli, sitä enemmän häntä hermostutti. Karri koetti muistella, millaisin ajatuksin hän oli Mariaa katsellut heidän ainoalla tapaamisellaan. Korpinsiipitukkainen tunturien tyttö. Sellaisia hän oli mietiskellyt katsellessaan vastapäätä istuvaa tummaa kaunotarta, joka lumosi hänet ensi hetkistä pitäen.

Entä nyt? Tuntuisiko kaikki samalta vai joutuisiko hän pettymään? Olisiko hän yhä tytön lumoissa vai joutuisiko myöntämään, että taika kesti vain tuon yhden pohjoisen illan ja muu oli ollut kuvitelmaa. Sekavin miettein Karri pysähtyi ravintolan eteen. Hän oli etuajassa. Mies painoi kasvonsa lähelle ikkunaa. Autiota. Monia tyhjiä pöytiä. Mutta keskellä hämärää salia – yksi palava kynttilä, pöydällä valkoinen liina. Pöydän ääressä pitkä, tumma naishahmo. Maria. Karrin sydän löi ylimääräisen lyönnin. Häntä odotettiin. Maria oli jo siellä.

Hän oli epävarma kuin murrosikäinen koulupoika ensimmäisillä oikeilla treffeillään.

Karri suoristi solmiotaan ja astui sisään ravintolaan. Maria lueskeli ruokalistaa eikä huomannut häntä ennen kuin hän seisahti hänen eteensä. Tytön tummissa silmissä välkähti. Yhtäkkiä Karri ei osannut sanoa mitään järkevänoloista. He katselivat hetken toisiaan ja halasivat sitten nopeasti. Karri istuutui vastapäätä Mariaa. Miten hermostuneeksi hän tunsikaan itsensä. Hän oli epävarma kuin murrosikäinen koulupoika ensimmäisillä oikeilla treffeillään.

”Mukavaa että olet nyt vihdoin Suomessa”, Maria totesi ujonoloisesti.

”Ei tullut mieleenkään kieltäytyä, kun ehdotit tapaamista”, Karri vastasi.

Nainen oli aivan yhtä kaunis ja lumoava kuin hän oli muistellut.

Miten hyvältä hänestä tuntuikaan tavata Maria, nähdä hänet tässä, hiljaisessa ravintolassa, kynttilän lepattavassa valossa. Eikä minkään moista pettymyksentunnetta. Nainen oli aivan yhtä kaunis ja lumoava kuin hän oli muistellut.

”Tutkitaanko hiukan ruokalistaa”, Karri ehdotti jotain sanoakseen.

Tarjoilija tuli kysymään toiveita. Karri tilasi heille oitis lasilliset samppanjaa. Kun tarjoilija oli poistunut, Karri kumartui lähemmäs Mariaa.

”Haluaisin kertoa sinulle eräästä ideasta, joka putkahti mieleeni äskettäin.”

Maria katsoi vastaan kysyvänä. Karri päätti puhua suoraan. Hän kertoi ajatelleensa Marian työtä eräoppaana pohjoisessa. Olisiko heidän kahden järkevää lyöttäytyä yhteen ja perustaa eräopaspalveluita tarjoava yritys? Karri kertoi tehneensä toimintasuunnitelman heille kahdelle. Hän oli varma, että muutaman vuoden sisällä heidän firmansa puhkeaisi kukoistukseen ja he kykenisivät työskentelemään yhdessä menestyksekkäästi.

”Karri. Valitettavasti sinun ideasi ei tule toimimaan.”

Tarjoilija kantoi samppanjalasit pöytään. Karri kohotti maljan ilmoittaen:

”Sinulle ja minulle. Ja meidän yhteiselle liikeideallemme.”

Maria tarttui lasiin, muttei kohottanut sitä.

”Karri. Valitettavasti sinun ideasi ei tule toimimaan.”

Karri hymähti hölmistyneenä.

”Miksi ei toimisi? Minusta sinä saat innovatiivisen ja aktiivisen bisneskumppanin ja –”

Maria laski samppanjalasin koskemattomana pöydälle.

”Karri. Lopeta.”

Vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Karri puisti päätään epäuskoisena. Missä helvetin kohdassa tein muka väärin? Miksi noin tyly vastaanotto tarkasti mietitylle suunnitelmalle?

”Me olemme täällä muiden asioiden vuoksi”, Maria totesi vakavana.

Maria halusi puhua heistä kahdesta miehenä ja naisena.

Ahaa, Karri huokaisi mielessään huojentuneena. Maria halusi puhua romanttisemmin, ei kylmistä bisneksistä. Maria halusi puhua heistä kahdesta miehenä ja naisena. Ja hän oli mennyt asioiden edelle. Käydä nyt heti selvittämään tulevaisuuden bisneskuvioita, kun toinen odottaakin tunnelmallista kynttiläillallista ja kauniita sanoja. Karri kosketti Marian kättä.

”Anteeksi, Maria. Olin ajattelematon. Noista suunnitelmista ehdimme puhua myöhemminkin. First things first. Keskitytään nyt vain meihin.”

Maria ei edelleenkään koskenut alkumaljaan, vaan tuijotti Karria tutkivasti. Niin kiinteästi, että se alkoi jo hiukan häiritä miestä.

”Tilataanko alkuruoka”, Karri ehdotti ja mietti samalla kuumeisesti, kuinka lepytellä totiseksi käynyttä naista.

Hän henkäisi ja koetti pukea kasvoilleen rennon hymyntapaisen.

Maria katsahti ruokalistaan ja viittasi tarjoilijan paikalle.

”Otamme avokadosalaatin alkuruuaksi. Sitten molemmille nieriää pääruuaksi. Katsotaan jälkiruoka vasta näiden jälkeen.”

Karri kuunteli hämmentyneenä Marian latelemaa tilausta. Tarjoilija nappasi ruokalistan hänen kädestään ja poistui keittiön suuntaan.

”No, kyllähän nuo sinun valintasi olivat ihan hyviä”, hän henkäisi ja koetti pukea kasvoilleen rennon hymyntapaisen.

Tarkoittiko se heidän kahden mahdollista suhdetta?

Maria mietti hetken. Sitten hän alkoi puhua hiljaisella, matalalla äänellä.

”Muistathan kun kirjoitin sinulle Norjaan? Kun pyysin sinua kertomaan rehellisesti kaikesta siitä mitä olet kokenut viime kuukausina.”

Karri kulautti samppanjansa loppuun ja nyökkäsi.

”Totta kai muistan. Se oli ensimmäinen kerta, kun olen kertonut kenellekään niin suorasti asioistani.”

”Ja se oli hyvä. Sillä muutoin emme pääsisi eteenpäin”, Maria sanoi hitaasti.

Karri katsoi naista epätietoisena. Oliko Maria jo leppynyt? ”Muutoin emme pääsisi eteenpäin”? Tarkoittiko se heidän kahden mahdollista suhdetta?

"Minä seurasin sinua koko matkan harmaalla Toyotallani."

”Ilman muuta haluan olla sinua kohtaan aina rehellinen. Myös tulevaisuudessa”, Karri vakuutteli ja mietti samalla, kuinka laukaista hiukan omituiseksi käynyt tunnelma rennommaksi. Sitten hän keksi ja naurahti ajatukselleen.

”Kuulehan Maria. Etpä tiennyt kuinka pelästyin, kun näin Kilpisjärven parkkipaikalle pysäköidyn harmaan Toyotan. Olin niin paniikissa ja väsynyt ajamisesta, että aloin kuvitella, että minua seurataan. Näin muka monta kertaa saman auton siellä missä kuljin. Onneksi viimein tajusin, että noita autoja on pilvin pimein Suomen teillä. Ja yksi niistä oli myös sinun.”

Karri alkoi haarukoida avokadosalaattia halukkaasti. Maria laski haarukan pöydälle.

”Se olin minä.”

Karri katsahti naista hymyillen.

”Niin – olit autoinesi siellä ravintolan edessä. Ja minulle tuli helpottunut olo. Kuvittelin kaiken.”

”Älä Maria narraa enää minua tuolla tavoin.”

”Karri. Et sinä mitään kuvitellut. Minä seurasin sinua koko matkan harmaalla Toyotallani.”

Karri heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja alkoi nauraa kovaäänisesti.

”Kiitos tiedosta! Minua siis seurattiin koko matka ja auton ratissa olitkin sinä! Turhaan pelkäsin henkeni puolesta.”

Karri pyyhki vedet silmistään ja katsoi vakavanoloista naista.

”Älä Maria narraa enää minua tuolla tavoin.”

”Minä halusin tavata sinut nyt, jotta voin kertoa oman osuuteni. Niinhän minä sinulle kirjoitin, kun pyysin sinut tänne, muistatko?”

Nainen taisi olla aivan tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä.

Nainen ei ollut koskenut ollenkaan ruokaansa. Eikä hänen äänessään saati ilmeessään ollut tippaakaan huvittuneisuutta. Karri siristi silmiään nähdäkseen kynttilänliekin ylitse Marian kasvot. Kyllä – nainen taisi olla aivan tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä. Epämiellyttävä levottomuus valtasi Karrin.

”Mutta – jos puhut totta – miksi ihmeessä sinä seurasit minua? Ja muka Helsingistä saakka. Miten se on mahdollista? Sinähän teet töitä pohjoisessa.

Karrin mielessä vilistivät sekavat kuviot. Mitä ihmettä nyt oli meneillään? Aivan kuin tuon tyynen pinnan alla olisi kytenyt jotakin salattua – ellei suorastaan vaarallista.

”Kerroin sinulle silloin Kilpisjärvellä tavatessamme eräoppaan työstä. Enkä minä suoranaisesti sinulle valehdellut. Olen todellakin toiminut sellaisessa työssä muutamia vuosia sitten. Mutta viime ajat olen ollut muunlaisessa työssä.”

”Missä työssä?”

”Turvapalveluissa", nainen vastasi ja pakotti Karrin vastaamaan katseeseensa.

Pahaenteinen aavistus alkoi nostella päätään Karrin mielessä.

Ilkeänoloinen levottomuuden tunne voimistui. Koko tilanne oli kääntynyt oudoksi.

”Kenelle sinä sitten teet tuota turvapalvelutyötä?”

Maria ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan alkoi haarukoida salaattia nälkäisin ottein.

”Onpas raikasta! En tajunnutkaan kuinka kurniva vatsa minulla on. Toivottavasti ne tuovat jotakin nieriän höysteenä – pelkkä kalafilee ei kyllä sammuta tätä nälkää."

Maria popsi salaatin nopeasti lautaselta ja siemaisi vasta nyt ensimmäisen kerran samppanjaansakin.

”Tämäkin on hyvää. Ehkä pikkaisen saippuainen maku, mutta keskihintaisissa juomissa sellainen ei ole harvinaista.”

Turvapalvelutyöläinen, joka analysoi samppanjoita? Pahaenteinen aavistus alkoi nostella päätään Karrin mielessä. Entä jos häntä olikin huijattu?

”Karri. Katsopas mitä tarjoilija on tuomassa meille.”

Karri käännähti ja näki tarjoilijan kädessä tarjottimen, johon oli asetettu kaksi kauniisti valmistettua cocktailia.

”Olkaa hyvä. Nämä tarjotaan kuulemma teille", tarjoilija sanoi hymyillen asettaessaan juomat heidän eteensä.

”Kuka – siis mistä nämä ovat", Karri kysyi epävarmasti.

”Älä ole noin huolestuneen näköinen”, Maria tyynnytteli.

"Joku vain haluaa olla meille ystävällinen."

Hän tarttui vapisevalla kädellä cocktaillasiin.

Jäähuurteiset, yrtinlehdillä ja kukilla koristellut punaiset juomat odottivat pöydällä. Karri tuijotti pitkään huolella valmistettua cocktailia. Yhtäkkiä hän havahtui ja alkoi katsella muiden pöytien suuntiin. Jotakin muutakin outoa tässä oli kuin Marian käytös.

Ravintola oli kummallisen tyhjä, vaikka oli jo ilta ja päivällisaika parhaimmillaan. Etäällä oven lähellä istui joku yksinäinen hahmo lukemassa ruokalistaa. Karri koetti saada hänen piirteistään selvää. Listan takaa näkyi vain lila, hieman vinoon aseteltu baskeri. Yhtäkkiä ruokalista laskeutui alas ja hahmo sen takaa katsahti suoraan hänen ja Marian pöytään. Oli kuin Karrin sisälle olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä.

”Astrid”, Karri kuiskasi käheästi ja tarttui vapisevalla kädellä cocktaillasiin.

”Niin. Näit aivan oikein. Hän on Astrid Sjöberg. Minun esimieheni”, Maria totesi ilmeettömästi.

Samassa Karri laski lasin koskemattomana pöydälle.

”Juo pois toki! Ei se ole myrkytetty. Astrid halusi lähettää meille kauniit juomat eikä muuta”, Maria ilmoitti huolettomasti.

Mikä typerys olenkaan ollut.

Karrin kasvot muuttuivat harmaiksi. Hän uskaltautui vilkaisemaan uudestaan Astridin suuntaan. Nainen lähetti hänelle tulkitsemattoman hymyn ja syventyi sitten näppäilemään puhelintaan. Maria tarkkaili Karrin ilmeitä taukoamatta. Olen kuin mikroskoopin alla, Karri tuskaili. Tuo nainen on Astridin kätyri. Mikä typerys olenkaan ollut. Minun on lähdettävä täältä pois mahdollisimman pian.

”Et voi nyt paeta, Karri. Olemme nähneet niin paljon vaivaa tämän tapaamisen onnistumiseksi”, Maria sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.

Karri käänsi hitaasti katseensa salin toiselle puolen. Seinän vieressä istui selin heihin lyhyttukkainen nainen. Salissa vallitsi tiheä hämärä. Olisiko tuo pienehkö, sirovartaloinen, lyhyttukkainen nainen voinut olla Piia? Ei – täysin absurdi ajatus. Miksi Piia olisi vaivautunut tulemaan Helsinkiin? Ja miksi hän istuisi yhtäkkiä samassa ravintolassa hänen ja Astrid Sjöbergin kanssa? Mieletön kuvitelma.

”Kyllä sinä näit aivan oikein. Tuolla lähellä ikkunasyvennystä istuu meihin selin Piia Riekki. Usko tai älä. Hän on nyt Helsingissä.”

Kukaan muu ei istunut noin provosoivan naisellisesti, lyhyeen hameeseen pukeutuneena.

Karri nielaisi vaikeasti. Ohimoissa sirisi. Kohonnutta verenpainetta, sirinä oli siitä merkki. Sydän hakkasi hätääntyneenä rintalastaa vasten. Samassa Karri äkkäsi lähellä baaritiskiä istuvan naisen. Leveälierinen hattu varjosti kasvoja. Naisen istuma-asennossa oli jotakin hyvin tuttua. Liina Meri. Sen täytyi olla Liina. Kukaan muu ei istunut noin provosoivan naisellisesti, lyhyeen hameeseen pukeutuneena.

”Liinakin pääsi kiireiltään paikalle. Hän ei missään tapauksessa halunnut jättää väliin tätä tapaamista. Ja jos ihmettelet sitä miksi täällä ei näy muita asiakkaita, voit kurkistaa ovelle. Tarjoilija vei sinne yksityistilaisuuskyltin.”

Maria siemaisi jäähyhmäistä juomaansa ja äännähti nautinnollisesti.

”Astridilla on hyvä maku. Ihanan vilvoittava juoma! Ai niin – unohdin mainita Annican. Hänetkin sinä tapaat, mutta hiukan myöhemmin.”

Käsi vapisi niin, että juomaa läikkyi liinalle.

Karri istui jäykkänä niillä sijoillaan. Kurkkua kuivasi. Hän koetti nostaa cocktailin huulilleen, mutta liike jäi puolitiehen – käsi vapisi niin, että juomaa läikkyi liinalle. Illalliskutsu oli Astridin, Piian, Liinan, Annican ja Marian järjestämä ansa. Viiden naisen loukku.

Ketunloukku.

”Voit uskoa, että luimme koko porukka suurella mielenkiinnolla minulle lähettämäsi sähköpostit. Niistä selvisi moni asia.”

Karri puisti päätään. Miten kiero, naisten punoma leikki olikaan nyt käynnissä. Maria oli pumpannut häneltä tietoonsa kaiken mitä hän ajatteli suhteistaan naisiin. Ja sitten hän oli mitä ilmeisemmin ollut yhteydessä muihin, ja jakanut hänen kirjoittamansa paljastukset.

”Erityisesti Piialle oli todella kova pala lukea meili, jossa selvitit, kuinka käärmemäisesti luikertelit hänen ja Tomin elämään.”

Ajatukset hajosivat ja sulivat niin kuin jäämurska punaisessa juomassa.

Maria katsahti selin istuvaan vaaleaan naiseen.

”Piia. Haluatko tulla sanomaan jotakin Karrille?”

Karri näpelöi vapisevin sormin pukupaidan ylintä nappia auki. Kaulus kuristi. Tukehdutti koko tilanne. Piia kääntyi hitaasti, katseli heitä hetken ja nousi sitten ylös. Hän asteli pöydän ääreen ja katseli väsynein silmin Karria päästä jalkoihin.

”En voi käsittää kuinka lapsellinen olin. Haksahdin sinun keikarimaiseen kohteliaisuuteesi, joka kylläkin loppui heti kun tapasit Liinan.”

Karri haki sanoja, koetti rakentaa mielessään jotakin sovinnollista lausetta, mutta ajatukset hajosivat ja sulivat niin kuin tuo jäämurska punaisessa juomassa. Piia puisti päätään ja nosti leukaansa.

”Älä sano mitään. Niin on parasta. Äläkä kysy sanaakaan Tomista. Et ole ansainnut kuulla hänestä yhtäkään viestiä.”

Piia kääntyi kannoillaan ja palasi paikalleen. Karri käänsi katseensa Mariaan.

”Aikamoinen huijaus. Antaa nyt toisen luottamuksella kirjoittamat tunnustukset muiden luettavaksi”, hän puuskahti Marialle.

”Sinuna en arvostelisi ketään enkä syyttäisi yhtäkään meistä epärehellisyydestä”, Maria vastasi kylmäkiskoisesti.

Baaritiskillä istuva nainen riisui lierihatun päästään. Hän laskeutui tuolilta ja lähestyi viivyttelevin askelin Karria ja Mariaa.

”Toivottavasti olet viihtynyt uudessa työssäsi. Tosin kuulin, että petit myös uuden työnantajaksi luottamuksen. Sinulla on näköjään sellaiseen taipumusta”, sanoi Liina vinosti hymyillen.

"Jäit tuijottamaan pukuni avonaista kaula-aukkoa..."

Nainen laski kätensä Karrin olkapäälle.

”Karri, Karri. Kuinka ihania hetkiä me vietimmekään. Muistatko, kuinka uppouduit seurustelemaan kanssani elokuisissa rapujuhlissa? Piia sai unohtua siinä silmänräpäyksessä, kun jäit tuijottamaan pukuni avonaista kaula-aukkoa.”

Karri liikahti vaivautuneena tuolissaan.

”Etköhän sinäkin Liina tehnyt osuutesi innokkaasti sinä iltana. Ei ollut kovin helppoa olla kavaljeerina Piialle, kun asetit meidät istumaan mahdollisimman kauas toisistamme.”

Liina purskahti rumaääniseen nauruun.

”Kuuntelehan Maria tätä veitikkaa! Mies syyttää minua siitä, ettei hänessä ollut selkärankaa olla uskollinen naiselle, jonka kanssa asui.”

Olkapäässä tuntui Liinan koveneva puristus.

"Sinä himoitset menestystä. Olet kiipijä.”

”En kiellä, ettenkö käyttänyt naisellisia keinojani saadakseni huomiosi. Mutta jos olisit selkeästi kieltäytynyt seurastani vetoamalla Piiaan, olisin toki väistynyt ja antanut tilaa teille kahdelle. Sinä Karri Kettunen olet kuitenkin vain tyypillinen tapaus – himoitset menestystä. Olet kiipijä.”

Liina koppasi cocktaillasin Karrin edestä ja kulautti juoman kerralla kurkkuunsa.

”Kunnioitan miehiä, jotka eivät taivu kaikkien temppujeni tahdissa. Sinä olit minun sätkynukkeni. Et mitään muuta.”

Liina kävellä kopsutteli korkokengissään ulos, mutta jäikin seisomaan kadulle ravintolan ikkunan kohdalle. Nainen katsoi sisään, koputti ikkunaruutuun ja vilkutti heidän pöytäänsä. Karri pidätteli hengitystään. Ensimmäistä kertaa hänen mielessään häivähti aito pelko. Mitä nuo naiset olivat suunnittelemassa hänen päänsä menoksi? Oliko tämä jonkinlainen yhteinen, tarkkaan räätälöity kostoretki – ja mikä mahtoi olla sen päämäärä?

Karri jäi tuijottamaan Mariaa, joka hymyili valloittavasti pääruokaa tarjoilevalle hovimestarille. Häneltä itseltään ruokahalu oli tyystin kadonnut. Maria osoitti hänen lautastaan.

”Tämä ravintola on tunnettu siitä, että täällä osataan valmistaa kala niin kuin se pitää. Bon appetit!”

"Jos, jos, jos… Liian monta virhettä."

Maria oli ärsyttävän huoleton kaiken tämän omituisuuden keskellä. Karri tarkkaili sivusilmin Astridin suuntaan. Nainen puhui yhä ennätyspitkää puhelua välillä vilkkaasti elehtien. Ehkä liikepuhelu Italiaan? Siellähän Astrid ramppasi vähintään kerran kuukaudessa neuvotteluissa.

”No. Eikö ruoka maita?”

Maria katsoi häneen kysyvästi. Karrin kasvoille vääntyi hapan ilme. Jos Astrid ei olisi lähettänyt tuota naista hänen peräänsä. Jos hän olisi uskonut vaistoaan ja tajunnut, että häntä todellakin seurattiin koko matkan ajan. Jos hän ei olisi ollut väsymyksessään ja pelossaan niin luottavainen ja haksahtanut jututtamaan Mariaa. Jos, jos, jos… Liian monta virhettä. Liikaa luottavaisuutta.

Nainen oli voimakas ja väkevä kuin kuka tahansa ammattilainen.

Tällä hetkellä hän voisi oleilla mukavassa norjalaismökissä Lofoottien jylhissä maisemissa. Hän voisi sytytellä takkaan tulta, seurata kalastajien touhuja satamalaitureilla, istua kylän pubissa naurattelemassa nuoria, yksinäisiä maalaistyttöjä. Mutta ei – nyt häntä vaani viiden naisen loukkaantunut ja kostonjanoa tihkuva joukkio, joka vääryydellä ja viekkaudella oli onkinut tietoonsa hänen tekojensa motiivit.

”Tämä tapaaminen oli aivan muuta kuin kuvittelin. Ehkä tässä nyt ei ensimmäisenä ole ruoka ja syöminen mielessä”, Karri tokaisi ivallisesti.

Maria huuhteli kalan alas valkoviinillä ja taputteli suupielensä ruokaliinaan.

”Sinuna keräisin voimia tulevaan ja söisin ruokani.”

Karri koetti turhaan lukea naisen kasvoista mitä lause mahtoi tarkoittaa. Mitä hän itse asiassa saattoi tässä tilanteessa tehdä? Piiassa, Liinassa ja Astridissa hänellä ei ollut fyysistä pelättävää, mutta Maria oli toista.

Nainen oli voimakas ja väkevä kuin kuka tahansa turva-alan ammattilainen, joka huoltaa kehoaan salilla säännöllisesti. Jo Lapissa hän oli kiinnittänyt huomionsa Marian vahvaan vartaloon, leveisiin hartioihin ja voimakkaisiin lihaksiin. Itsepuolustustaidot olivat naisella hallussa – hän jäisi varmasti toiseksi, jos yrittäisi paeta paikalta. Entä pystyisikö hän lepyttämään omasta mielestään vääryyttä kärsineet naiset vanhalla taidollaan; supliikilla ja kohteliaisuuksilla? Se epäilytti nyt häntä suuresti.

Hän saattoi kuvitella mitä naisten päässä pyöri.

Karri muisti sana sanalta mitä hän oli hyväuskoisena kirjoittanut Marialle suhteistaan Piiaan, Liinaan, Astridiin ja Annicaan. Hän saattoi kuvitella mitä naisten päässä pyöri, kun kaikki lyötiin heidän eteensä. Alentavaa. Nöyryyttävää. Huijatuksi tulemisen tunne. Varmasti tuollaisia tuntemuksia liikkui heidän mielessään. Raivostunut nainen oli aina haasteellinen vastus. Mutta nyt heitä oli kokonainen joukkio. Karri ei tähän hätään keksinyt yhtäkään varteenotettavaa keinoa livahtaa tilanteesta.

”Vihdoinkin se puhelu loppui!”

Astrid oli tullut nopeasti ja huomaamatta heidän pöytänsä ääreen. Tarjoilija ehätti tuomaan kolmannen tuolin paikalle. Astrid istahti tuolille. Tuttu Chanel n:o 5 kietoutui Karrin ympärille kuin tuoksuva lonkero.

”No poikaseni! Ruokasi jäähtyy. Katsopa miten reippaasti Maria on tyhjentänyt lautasensa.”

Hyvin hän nuoruudestaan huolimatta oli kelvannut kypsän naisen rakastajaksi.

Karria ärsytti Astridin tädillinen ja alentuva puhetyyli. ”Poikaseni”. Hyvin hän nuoruudestaan huolimatta oli kelvannut kypsän naisen rakastajaksi ja käskytettäväksi.

”Maria on ollut minun palveluksessani pian vuodenpäivät. Jos luulit Karri, että sinä olit ainoa uskottuni, löit kirveesi kiveen. Maria osoittautui kullanarvoiseksi sillä hetkellä, kun jäit kiinni valheesta. Olit muka katsomassa sairasta äitiäsi. Tosiasiassa pelehdit Annican seurassa Hangon huvilallani. Törkeä temppu.”

Astridin huulet vetäytyivät julmaksi, verenpunaiseksi viiruksi.

”Arvasin heti, että karkaisit paikalta. Hälytin Marian perääsi. Seurasin Marian avulla koko ajan missä kuljit. Ja sinä onneton luulit pääseväsi minua pakoon.”

Astrid tarttui haarukkaan ja sohaisi sillä Karrin lautasella lepäävä kalafilettä.

”Alahan syödä. Minä olen maksanut kaiken. Yksityistilaisuustaksan, ruuat, juomat. Sinulla ei ole nyt varaa kieltäytyä mistään.”

"Sinä luikahdat paikalta ja hyppäät aidan ylitse heti kun näet jossakin vihreämpää heinää."

Astrid ojensi haarukan Karria kohti. Mies otti sen käteensä ja alkoi syödä laiskasti ja haluttomasti.

”Nöyryyttävää, eikö vain? Olla naisten käskytettävänä ja määräiltävänä. Sinä Karri Kettunen olet tottunut siihen, että luikahdat paikalta ja hyppäät aidan ylitse heti kun näet jossakin vihreämpää heinää. Enää sellainen käytös ei ole mahdollista.”

Maria ja Astrid tuijottivat häntä mustin, valottomin silmin. Karri tunsi heikon ilmavirran käyvän oven suunnalta ja huomasi Piian poistuneen ulos. Hän seisoi nyt ravintolan ikkunan takana vierekkäin Liinan kanssa. Naiset näyttivät juttelevan jotain keskenään päätään nyökytellen.

Astrid vilkaisi kelloaan ja huokaisi.

”Annica on hieman myöhässä. Ehdit syödä aterian loppuun kun pidät kiirettä.”

Kalanpala juuttui Karrin ruokatorveen ja hänen oli hörpättävä pariin kertaan vettä pystyäkseen hengittämään.

”Meinasitko tukehtua? Pysyhän toistaiseksi hyvä mies hengissä. Kaikki on vasta alussa", Astrid hymähti ilottomasti.

Karri näki, kuinka Astridin Mersu liukui ikkunan toiselle puolen ja pysähtyi ravintolan kohdalle.

”Siinähän hän onkin. Annica piti lupauksensa”, Astrid huokaisi tyytyväisenä ja nousi seisomaan.

Maria nyökkäsi Karrille.

”Pääset pitkälle matkalle.”

Karri nousi ylös ja katsoi epätietoisena vuoroin Mariaa, vuoroin ulkona seisovaa autoa.

”Mistä on kysymys? Mihin te olette minua viemässä?”

Astrid taputti Karria poskelle. Hänen äänensä oli kylmä.

”Karri Kettunen. Sinä olet mies, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen ihmisen heikkouksia ja pelkoja. Ja olet kieltämättä lahjakas vainuamaan toisessa nämä ominaisuudet. Nyt on tullut aika ottaa selvää mitä sinä pelkäät.”

"Me haluamme, että sinä tunnet mitä on pelko ja epävarmuus."

Karri puisti päätään epäuskoisena.

”En ymmärrä miksi minun pitäisi puhua teille peloistani.”

Astrid naurahti väsyneesti.

”Nyt eivät puheet enää riitä, poikaseni. Me haluamme, että sinä tunnet mitä on pelko ja epävarmuus. Miltä tuntuu olla avuton ja jäädä yksin. Ja miltä tuntuu tulla huijatuksi yhä uudestaan ja uudestaan.”

Maria kietoi pitkän liinan kaulaansa ja napitti takkinsa.

”Jokainen matkan yksityiskohta on huolella suunniteltu. Voit siis rauhassa lähteä mukaamme.”

Maria tarttui lujasti Karrin käsivarteen ja ohjasi miehen päättäväisesti eteiseen.

”Voit hyvästellä ulkona Piian ja Liinan. Minä ja Astrid lähdemme seuraksesi. Ystäväsi Annica on valinnut reitin. Hän toimii kuljettajana.”

"Saat maistaa miltä tuntuu joutua viiden naisen huijaamaksi."

Karri riuhtaisi kätensä irti.

”Minä en lähde minnekään ennen kuin tiedän mistä on kyse.”

Astridin kasvot kalpenivat lumivalkeiksi.

”Tiesikö Piia millaiselle matkalle hän lähti sinun kanssasi? Ei. Sinä pidit häntä pelossa ja epävarmuudessa kuukausia, kunnes jätit hänet. Nyt joudut itse puolestasi testiin. Saat maistaa miltä tuntuu joutua viiden naisen huijaamaksi. Ja miltä tuntuu pelätä.”

”Elämä on opetuksia täynnä. Etkä sinäkään voi niiltä enää välttyä”, totesi Maria lukiten Karrin käsivarren tiukasti omaansa.

Sarja päättyy.