Taina Haahdin jännittävässä jatkiksessa Jätetty Satu suuntaa jälleen kyttäyskeikalle entisen rakastettunsa talolle ja päätyy todistamaan tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä... 

Satu ajoi suoraan portille. Se oli lukossa, kuten edelliselläkin kerralla. Portinpielessä näkyi summeri. Hän siirsi katseensa kohti taloa; yläkerran pikkuikkunasta kajasti valo – tarkoittiko se, että he olivat kotona? Entä jos hän soittaisi ja kertoisi istuvansa autossaan portin ulkopuolella? Hänellä oli naisen kännykännumero. Tämä oli jättänyt sen muiden yhteystietojensa mukana.

Minkä hän kertoisi syyksi yllätysvierailuunsa? Long time no see? Kevätmalliston helmien esittelyn? Hulluuden?

Kyllä, jos rakkaus oli hulluutta. Nuorena ajan kuvittelee pitkäksi mutkittelevaksi nauhaksi. Uskoo neljännesvuosisadan alun ja lopun väliin jäävän määrättömästi nauhaa ja mutkaa.

Mutta aika ei ollut nauha, Satu tiesi nyt. Ja sen mutkatkin olivat enimmäkseen harhaa. Aika oli silmänräpäys ja aika oli unohdus, näiden välissä velloi nimetön harmaus. Silmänräpäykseen kuuluvat asiat eivät jääneet koskaan taakse. Ne kulkivat mukana, synnyttivät saman silmänräpäyksen yhä uudestaan, ja siihen silmänräpäykseen ihminen ajan loputtua nukkuisi pois, Satu uskoi. Kun Lena käveli sisään hänen liikkeeseensä, se mikä tapahtui kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olisi voinut olla eilen. Ja kaikki näiden hetkien välissä – koko Sadun elämä – hukkui nimettömään harmauteen.

Satu avasi tuoremehun ja kulautti kerralla puolet pullosta. Ihmeellisellä tavalla hänestä tuntui hyvältä olla siinä ja katsella portin rautakaltereiden välistä alhaalla levittäytyvää valkoista mustakattoista taloa. Kuin asiat olisivat vihdoin lonksahtamassa paikoilleen. Ajatus oli luonnollisesti mieletön. Vai oliko?

Jokin kuitenkin esti häntä nousemasta ja painamasta summerin nappia tai soittamasta kännykällään. Mitä Kari sanoisi nähdessään hänet? Ja mikä vieläkin tärkeämpää: mitä hän ajattelisi?

Hetki kului. Sadulle kävi niin kuin käy ihmiselle, joka ryhtyy johonkin suin päin, vailla suunnitelmaa: hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Ja samalla hänestä tuntui kuin kaikki olisi suunniteltu aikojen alussa, viimeistä piirtoa myöten.

Alkoi pakastua ja kylmä hiipi autoon joka raosta. Virta-avain roikkui yhä lukossa, mutta moottori ei käynyt, eikä lämmitys ollut päällä. Kun hän nousi autosta, jaloitellakseen niin kuin itselleen väitti, portin vieressä, aivan muurin tuntumassa seisovaan lyhtypylvääseen syttyi valo. Se räpsähti täyteen loistoon pelästyttäen hänet pahanpäiväisesti. Oliko niillä tutka? Kameroita? Seurasivatko ne hänen toilailuaan joltain ruudulta?

Satu pyöri neuvottomana paikallaan. Etusormi laskeutui jo summerin napille, mutta hän veti sen takaisin viime hetkellä.

– Eipäs hätiköidä, hän henkäisi ääneen.

Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla.

Hän oli todellakin alkanut puhua itsekseen kuin vanha mumo.

Kun mitään ei tapahtunut – henkivartijat eivät hypänneet aseineen esiin, eikä kovaäänisistä kuulunut käskyä poistua alueelta, hän rauhoittui. Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla. Pienessä yläkerran ikkunassa kajasti valo, muut ikkunat jäivät rinteen taakse.

Talon ohi kulkeva tie oli kapea. Auton saattoi pysäköidä vain portin edustan levennykseen, ellei halunnut tukkia koko tietä. Satu mietti. Katse kulki talon ja tien väliä, kohosi sitten yli mustan katon kohti tummana välkkyvää merta. Hän istahti takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Hän ei halunnut enää hajottaa autoaan ajamalla rantaan, mutta ei hän halunnut jättää sitä myöskään silmätikuksi Lindenstein-Kujesaaren portille.

Satu kääntyi rantaan vievälle tielle, töyssyt heiluttivat autoa, hän sammutti moottorin, päätti jättää auton siihen. Sen ohi ei pääsisi kulkemaan edes jalan, mutta kuka pyrkisi rantaan siihen aikaan päivästä ja vuodesta – ei kukaan. Hän napsautti ovet lukkoon. Kuutamo valaisi sen verran, että kulku kivikkoisella ja ruohottuneella tiellä sujui jotenkin. Nilkkureissa oli matalat tukevat kannat ja kuvioitu pohja. Satu oli pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin. Kuin olisi jo lähtiessään tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

Alkutalvi oli ollut leuto, eikä meri ollut jäässä. Rantakivikossa kimmelsi ohut riite. Meren selkä välkehti synkkänä ja vapaana.

Talon merelle antavat valtavat ikkunaruudut oli valaistu. Olohuoneen sisustus erottui tarkasti, samoin seinien taulut, mutta takassa ei loimunnut tuli, eikä ihmisiä näkynyt. Satu seisoskeli tonttia ympäröivän muurin katveessa aivan rannan tuntumassa. Merestä huokuva kostea kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Hän puhalteli käsiinsä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti sysätä kauemmas ajatusta omasta mielipuolisuudestaan. Oliko elämässä yleensäkään mitään järkeä? Eikö ”järki” ollut täysin väärä lähestymistapa, kun puhuttiin sattuman ja pirullisen juonittelun hallitsemasta maailmankaikkeudesta?

Satu nojasi muuriin. Se ulottui häntä alavatsan korkeudelle. Kuin isku vyön alle.

Pakkanen tuuditti levotonta merta jäiseen uneen ja vaivutti siinä sivussa myös Satua hyhmäiseen horrokseen. Vilu jähmettyi kankeudeksi. Hänen olisi lopetettava hulluus siihen tai hän paleltuisi ja häneltä amputoitaisiin varpaat ja sormet, ellei hän kuolisi sitä ennen. Mutta järjen ääni oli hiutunut surkeaksi kimitykseksi, joka oli menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Hyisen helmikuun sijan otti kevät. Vihreää versovat puut ja liljojen tuoksu. Karin pro gradu -tutkielma oli hyväksytty hyvin arvosanoin, eikä hänen ja valmistumisen välissä ollut enää kuin pari rästiin jäänyttä tenttiä. Hänellä oli toiveita työpaikasta Saksassa. Elämä aukeni edessä täynnä lupausta.

”Toinen lasillinen?” Kari kysyi Sadulta ja elehti vastausta odottamatta tilauksen tarjoilijalle.

”Tiedätkö mitä? Sun poikaystävä on nero! Suurin kiitoksin hyväksytty. Vitsi, vau, mä en vieläkään pysty uskomaan sitä todeksi. Tai pystyn. Totta kai mä pystyn. Koska mä olen niin hiton hyvä. Vielä kun saisi vahvistuksen siitä Hampurin duunista, niin vain taivas on rajana. Tämä poika kiitää korkeuksiin.”

”Mä olen miettinyt sitä… Onko sun pakko lähteä ulkomaille? Sä voisit saada vaikka minkälaisen duunin Suomesta.”

”Hei mä tiedän, lähde mukaan.”

”Hampuriin?”

”Niin. Mikä estää? Hitto, mennään naimisiin!”

”Sä olet humalassa.”

”Ei kahdesta skumppalasista tule humalaan. Maistraatti on tossa ihan kulman takana. Mitä sanot? Mä haluan sut mukaan. Mun loppuelämään.”

”Tosi suloisesti sanottu. Mutta mulla on parempi ajatus: etsi joku hyvä duuni Suomesta ja muutetaan yhteen.”

”Luopuisin Saksasta?”

”Niin että me voitaisiin olla yhdessä.”

”Voithan sä tulla mun mukaan.”

”Sä tiedät, etten voi”, Satu vastasi. ”Mä olen jo luvannut niille siellä marketissa. En mä voi enää perua. Ja jos mä pääsen vaatesuunnittelulinjalle, kuten tällä kertaa vakaasti aion, tarvitsen rahat opiskeluun.”

Ja niin tehdäkseen Sadulle mieliksi, Kari kieltäytyi Saksassa tarjotusta työpaikasta ja hakeutui Lenan isän johtaman firman talousosastolle töihin, vaikka ei hän vielä silloin tiennyt sitä Lenan isän firmaksi. Pomokerroksen vahatulla käytävällä hän sitten törmäsi pääjohtajan tyttäreen ensimmäisen kerran. Hurmaavaan tummanvaaleaan nuoreen naiseen valkoisessa tennispuvussa Wilsonin grafiittimaila kainalossa.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja. Kun huomaa sydämensä jäätyneen, on myöhäistä, on jo sisältä kuollut. Ei tullut maistraattia, ei muuttoa yhteen, ei vaatesuunnittelun opintoja. Jos olisin päästänyt Karin silloin Saksaan, jos olisin päästänyt, mennyt ehkä itsekin mukaan, uskaltanut heittäytyä… Miljoona kertaa hän oli esittänyt itselleen saman kysymyksen. Pelko pilasi kaiken. Pelko tappoi.

Satu nosti hupun päähänsä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän oli niin jäässä, ettei jaksanut ajatella enää lähtemistä. Paleltumiskuolema on melko tuskaton, hän muisti lukeneensa joskus jostain. Alkuvaiheen kipujen jälkeen. Sadun sormet ja varpaat olivat jo siirtymässä pistelyvaiheesta tunnottomuuteen. Samoin polvet ja alareidet. Saman tietolähteen mukaan varsinaisen kuoleman aiheutti sydämen rytmihäiriö. Mutta se seurasi vasta tajunnanmenetyksen jälkeen.

Tajunnanmenettäminen ennen kuolemaa kuulosti armeliaalta, varsinkin kun kuoliaaksi paleltumista edelsivät unet ja harhanäyt, joihin saattoi liittyä myös lämmön tunne. Oletus suloisista harhanäyistä ja lämmön tunteesta perustui kuitenkin kaunokirjalliseen kuvaukseen, joten sen luotettavuus saattoi olla vähän niin ja näin. Satu muisti kuitenkin romaanin, jossa sankarittaren reki juuttuu lumeen, eikä reen eteen valjastetusta vanhasta hevosesta ole enää kiskomaan sitä irti. Sankaritar on luovuttanut edellisessä luvussa tilan vetreän tamman pikkusisarensa käyttöön, ja tämä on päässyt turvallisesti jouluksi sukulaisten luo. Sankaritar jää metsän keskelle. Viimeisenä hetkenään hän näkee sodassa kaatuneen rakastettunsa rämpivän lumessa luokseen.

Satu muisti itkeneensä lukiessaan kirjaa. Mutta siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, hän oli nuori ja lisäksi kuumetaudissa. Hän oli ollut murheissaan sankarittaren kohtalosta, totta kai, mutta samanaikaisesti hän oli kadehtinut tätä, koska tämän rakastetun oli vienyt sota eikä toinen nainen.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Se on oikeastaan jännä juttu, Satu ajatteli. Jos rakastamasi ihminen jättää sinut, myös rakkauden oletetaan jättävän sinut. Mutta niin ei käy. Jätetty joutuu jatkamaan elämäänsä täyttymätön rakkaus seuranaan, ja todennäköisesti juuri se on kaikkein tuskallisinta. Rakkaus ei jätä, se palaa kiduttamaan vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

Valot paloivat merenrantatalossa ja olohuone loisti kuin täydellisen elämän puitteita mainostava näyteikkuna. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt. Miksi ne polttivat valoja tyhjässä talossa?

Ehkä he olivat vetäytyneet talon yksityisempiin soppiin. Ehkä Kari ja Lena lepäsivät parhaillaan silkkilakanoilla toisiinsa kietoutuneina kiihkeän mutta silti niin hellän rakastelun jäljiltä.

Satu alkoi sääliä itseään. Siihen mennessä hän oli käynyt läpi kokonaisen kirjon erilaisia tunteita vihasta raivoon, mutta itsesääli oli jättänyt hänet rauhaan. Ei enää. Se iski silkkilakanoilla lojuvan pariskunnan vanavedessä kuin jättiläisaalto ja hukutti hänet alleen.

Hän värjötti ulkona pakkasessa tiirailemassa onnellisten ihmisten koteihin. Eikä keiden hyvänsä parempiosaisten, vaan ihmisten, jotka olivat toiminnallaan tuominneet Sadun ikuiseen ulkopuolisuuteen. Hän ei ollut kohtalaisesti menestyvä yrittäjä ja muotiliikkeen omistaja, jolla oli elämä paremmassa järjestyksessä kuin Martta-yhdistyksen mallikeittiö. Hän oli pieni tulitikkutyttö yksin pakkasessa. Ulkopuolelle jätetty. Valot loistavat joka ikkunasta ja ilmassa leijailee paistetun hanhen tuoksu, kun hän lysähtää maahan kahden talon kulmauksessa ja lopulta jäätyy kuoliaaksi. Satu muisti H.C. Andersenin sadun tytönkin nähneen harhoja paleltuessaan. Ja hän muisti, kuinka järisyttävän epäoikeudenmukaisuuden tunteen satu aikoinaan jätti häneen. Satu – hänen nimensä. Alkoiko hän jo houria? Niinkö pitkällä tässä oltiin?

Samassa merenrantatalon olohuoneessa häilähti varjo.

Vai kuvitteliko Satu vain? Näkikö hän näkyjä? Olivatko nyt käsillä hänen viimeiset hetkensä?

Viimeiset hetken tai ei, hän valpastui ja samalla sydämen syke kiihtyi. Vai johtuiko jälkimmäinen paleltumisen etenemisestä? Hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan elimistöään, sillä olohuoneeseen oli ilmestynyt ihminen. Nainen. Lena. Hän kulki ensin yhteen suuntaan ja kääntyi sitten ympäri. Hänen kehonkielensä oli kulmikasta ja liikkeensä äkkinäiset. Hän pysähtyi sohvan luo, mutta ei istuutunut.

Satu avasi olkalaukun vetoketjun ja poimi kohmeisiin sormiinsa nenäliinapaketin ja lompakon ja kännykän välistä oopperakiikarin. Hän oli tulitikkutyttö, jolla oli laukussaan oopperakiikari. Hän oli saanut sen lahjaksi italialaiselta vaatevalmistajalta, jolla oli aitio La Scalassa ja jonka mielestä oopperakiikari kuului jokaisen kansalaisen perusvarustukseen. Toistaiseksi Satu oli pärjännyt hyvin ilman. Hän joutui opettelemaan hetken kiikarin käyttöä, kaukoputkien säätöjä ja niiden keskinäisen etäisyyden asettamista hänen silmilleen sopivaksi.

Saatuaan kiikarin nenälleen ja niiden objektiivit kohdalleen hän huomasi huoneessa toisenkin ihmisen. Itse asiassa ihminen täytti kiikarin linssit niin että Satu oli kellahtaa nurin säikähdyksestä. Lisäksi hän oli näyttänyt katsovan suoraan Satuun.

Kari! Hänen Karinsa. Harmaantuneena, ikääntyneenä, yhä komeana, kenties jopa jollain tavalla miehekkäämpänä kuin vähän päälle parikymppisenä. Samat siniharmaat silmät. Merensiniset. Satu kyyristyi muurin suojaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä, mitä hän ei kuitenkaan ehtinyt hämmästellä tai edes huomata. Vähitellen hän rauhoittui, sillä mies ei ollut voinut nähdä häntä koska oli valaistussa huoneessa ja ulkona kuutamosta huolimatta pimeä. Lasin heijastukset rajasivat ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Kenties Kari oli katsonut takanaan seisovan naisen kuvajaista ikkunaruudussa. Sadusta tuntui, että Kari oli hymyillyt aavistuksen. Se ei ollut ollut mikään lämmin hymy, pikemminkin hieman pirullinen, kukaties suorastaan pahantahtoinen.

Paitsi jos kuutamon välkähdys kiikarin objektiivin reunuksessa oli kiinnittänyt tämän huomion? Satu pohti sellaista mahdollisuutta hetken, mutta karisti sen sitten epätodennäköisenä mielestään. Hän nousi hitaasti pystyyn, ei yksin varovaisuuttaan, vaan koska lihakset olivat ehtineet jäykistyä kyykkiessä. Kun hän nosti kiikarit uudestaan nenälleen, hän huomasi Karin kääntäneen selkänsä merelle ja seisovan nyt kasvotusten naisen kanssa. Naisen, Lenan, hänen vaimonsa, Sadun oli muistutettava itseään.

Lena oli pukeutunut vaaleanharmaaseen silkkipuseroon ja mustiin housuihin. Kiikarin linssit välittivät kaikki yksityiskohdat yhtä tarkasti kuin jos Satu olisi ollut itse huoneessa. Puseron kaula-aukossa oli pieni rusetti. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä katalogissa oli nähnyt mallin. Se oli syksyn mallistoa. Italialainen. Ei hetkinen, olisiko sittenkin ollut ranskalainen? Gerard Darel?

Satu oli niin uppoutunut vaatemerkin tunnistamiseen, että havahtui ajatuksistaan vasta Lenan kääntyessä äkisti. Kultainen koru kaulassa heilahti. Sitten linsseissä näkyi pelkkää mustaa. Otettuaan kiikarin silmiltään Satu tajusi Karin selän peittäneen näkymän. Hän nosti kiikarin takaisin ja tarkensi objektiiveja niiden välissä olevasta säätöpyörästä. Lenan kasvot näkyivät nyt kokonaan, Karin ainoastaan osittain – toinen korva ja vähän toista poskea. Lena ei näyttänyt onnellisten näyteikkunan mallinukelta. Hänen suunsa oli tiukka suora viiva ja juonne kulmien välissä syvä. Hän sanoi jotain. Satu pinnisteli lukeakseen hänen huuliltaan mitä. Mutta herkeämätön tuijotus vetisti silmät ja hänen oli pysähdyttävä kaivamaan nenäliinaa taskustaan. Saatuaan kiikarin jälleen nenälleen ja tavoitettuaan kohteensa Lena näytti kääntäneen selkänsä miehelleen. Hän käveli muutaman askeleen, otti tukea takanreunuksesta ja jäi seisomaan niille sijoilleen päätään riiputtaen.

Lena oli vohkinut häneltä Karin. Lena oli juonitellut Karin itselleen pääjohtajan hemmotellun tyttären oikeudella ja jättänyt hänet potemaan menetystään loppuiäksi. Lena Adalmiina Lindenstein oli muuttanut koko hänen elämänsä. Lena oli päättänyt, ettei Sadulla olisi koskaan perhettä – ei miestä, ei lapsia, ei taloa merenrannalla.

Sillä kuka nainen selviytyisi yksin talon ylläpidosta, pihatöistä, lumenluonnista ja näiden vaatimasta infrastruktuurista? Kuka edes haluaisi selviytyä?

Satu ei tosi asiassa tiennyt Lenan toista nimeä. Ehkä se oli Adalmiina. Mutta Lena toi hänen mieleensä Topeliuksen sadun prinsessasta, joka sai kastelahjaksi kauneutta, rikkautta ja älykkyyttä tuovan helmen. Lenan tapauksessa hänen isänsä kaikkine rikkauksineen ja suhdeverkostoineen. Jos prinsessa kadottaisi helmen, hän menettäisi kauneutensa ja rikkautensa, mutta saisi tilalle nöyrän sydämen. Näin kävi. Topeliuksen sadussa. Ainakin ulkoisista puitteista päätellen tosielämän Adalmiina Lindensteinilla oli helmi edelleen hyvässä tallessa.

Johtuisiko kylmästä, Satu ajatteli, vai mistä, mutta lapsuuden sadut tuntuivat poukkoilevan tänään hänen päässään. Ehkä hiippailu ihmisten nurkissa sekoitti hänen aivonsa. Ehkä se kertoi hänen taantuneen kuusivuotiaan tasolle. 

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen.

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen. Tai sitten se ei johtunut häpeästä, vaan vaihdevuosista. Kuvaavaa olisi, että vaivat alkaisivat hänen vakoillessaan nuoruutensa rakkauden avioelämää. Niin tai näin, Sadun oli äkkiä hyvin lämmin. Mieleen juolahti joululaulu No onkos tullut kesä.

Tapahtumat talossa eivät odottaneet Satua. ­Lena näytti sillä välin kohottaneen kasvonsa. Hän nojasi yhä takanreunukseen, mutta hänen silmänsä kytivät kuin aviopuolisoon suunnatut mustat hiilet.

Takassa ei ollut valkeaa. Kari seisoi selin ikkunaan. Lena siirsi samassa katsettaan niin, että Satu tunsi sen porautuvan suoraan itseensä. Hän säpsähti ja satutti nenänsä kiikariin. Se ei ole mahdollista, hän hoki itselleen rauhoittuakseen. Lena on valaistussa olohuoneessa, eikä hän voi nähdä minua. Satu vilkaisi yläpuolelleen: kuu mollotti mustalla taivaalla suurena ja pyöreänä. Se valaisi meren ja talon ja muurin ja pihakiveykset ja pensaat harmaan sävyin. Sadulla oli yllään musta hupullinen toppatakki. Jos kuu valaisikin hänet, häntä ei voinut erottaa kivestä tai muurin katveessa kasvavasta pensaasta. Mutta oli Lenan katse tarkoitettu Sadulle tai ei, se jätti jälkeensä epämiellyttävän tunteen.

Minun ei oikeastaan pitäisi nähdä tätä, hän sanoi itselleen. Eikä siltikään saanut lähdetyksi. Kiikari jälleen silmillään hän pyydysti objektiiveihin kätensä kohottaneen Karin.

Sadun silmät levisivät, hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Hän muisti miehen rauhaa rakastavana, tyynenä ja luotettavana, pikemminkin pehmeäluontoisena kuin kovapintaisena.

Mitä Lena oli tehnyt hänelle?

Mutta Kari ei lyönyt. Hän laski kätensä nyrkkiin puristettuna Lenan nauraessa taustalla. Punattujen huulten alta paljastui tasainen hammasrivi. Ilkeä ilme oli vääntänyt hänen kasvonsa niin, että Satu odotti raateluhampaiden pullahtavan esiin hetkellä millä hyvänsä. Kari kääntyi, asteli matalan kaapin luo, poimi hyllyltä lasin ja kaatoi siihen kellertävää nestettä karahvista. Sitten hän keinutteli lasia kämmenessään.

Kun Lena painoi katseensa, Satu näki kyyneleen vierivän alas tämän kirurgian myötävaikutuksella sileänä säilynyttä poskea. Hän ei antanut yhden kyyneleen vaikuttaa itseensä; hän oli muodostanut käsityksensä Lenasta jo neljännesvuosisata sitten. Sellaisten ihmisten tavoin, jotka aina saivat kaiken, joille jo kohtalo jakoi täyskäden ja värisuoran ja kaiken varalta vielä hihaan ässän ja suuhun kultalusikan, Lenakin oli itsekeskeinen, omahyväinen ja pikkumainen. Kaltaistensa tavoin hänkin piti etuoikeutetun osaansa itsestäänselvyytenä ja onneaan Jumalan säätämänä osaamatta arvostaa sitä. Edes miestään, vaikka kaksikymmentäviisi vuotta sitten sekin oli ollut ihan pakko saada. Lenan kaltaiset eivät tienneet, millaista oli kun elämä asettui poikkiteloin. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittivat pettymys, menetys ja luopuminen. He liitelivät vastoinkäymisten yläpuolella kuin koko maailmankaikkeus olisi olemassa sitä varten, että he saisivat tanssia ikuisesti debyyttitanssiaistensa kuningattarina. Satu alkoi tuohtua ajatuksistaan ja hänen rintaansa lämmitti kiukku.

Tunnekuohu sumensi myös kiikarin linssit. Kun hän jälleen näki jotain, Lena seisoi keskellä olohuonetta kädet kasvoillaan. Kari, missä Kari oli? Satu etsi ja etsi mutta ei löytänyt tätä mistään. Lena seisoi kädet silmillään yrittäen manipuloida miestä kyynelillään, kuten hemmotellut naiset olivat vuosituhansia tehneet, Satu ajatteli happamasti. Harmaa silkkipuseron helma oli irronnut housunkaulukse alta ja paljasti pienen sivuhalkion, josta Satu tunnisti puseron todellakin olevan Gerard Darelin syysmallistosta.

Jossain haukkui koira. Satu suoristautui ja terästi kuuloaan. Mistä päin ääni tuli? Se ei ollut mitään pienen koiran räksytystä, vaan vahvojen rintalihasten alta kumpuavaa möreää, pelotonta haukuntaa. Saksan paimenkoira? Rottweiler? Sadulla ei ollut kokemusta koirista. Hän oli vältellyt niitä parhaansa mukaan sen jälkeen, kun tuntematon musta koira oli juossut häntä kohti ja kaatanut hänet lätäkköön. Hän oli ollut silloin seitsemänvuotias ja palaamassa koulusta.

Haukunta vaihtoi suuntaa, itse asiassa se tuntui lähestyvän sitä paikkaa, jossa Satu seisoi. Hänen oli vaikea enää keskittyä kiikarointiin. Oliko Kujesaarilla koira? Oliko Kari lähtenyt koiran kanssa ulos tutkimaan, kuka väijyi heitä heidän tontinrajallaan.

Ei. Samassa Kari ilmestyi jälleen kiikarin objektiiviin. Ja takassa paloi tuli. Hän oli varmaan ollut kyykyssä tai polvistuneena sytyttelemässä sitä.

Haukunta ja talon tapahtumat limittyivät Sadun päässä toisiinsa. Lähestyvä koira teki hänen olon todella tukalaksi. Hän ei voinut lopettaa kiikarointia, mutta ei hän voinut sitä koiran takia jatkaakaan. Viimeinen mitä hän näki, oli Karin pitelevän kädessään takkapihtejä tai hiilihankoa. Ei, ei se sittenkään ollut viimeinen, sillä hän ei voinut jättää tilannetta siihen. Haukunta kuului jo aivan rannan tuntumasta.

Hän vilkaisi huolestuneena sivulleen ja saatuaan jälleen olohuonenäkymän kiikariinsa, hän huomasi hiilihangon lojuvan valkoisella sohvalla. Tuota sohvaahan ei enää puhtaaksi saada, hän ajatteli, vaikka tähdellisempääkin ajateltavaa olisi ollut, sillä Kari näytti kumartuvan vaimonsa puoleen.

Sovinnon hetki? Satu kysyi mielessään, mutta kumartuminen ei päättynyt halaukseen eikä suukkoon. Itse asiassa se ei päättynyt ollenkaan. Kari kumartui kumartumistaan, kunnes makasi pitkin pituuttaan vatsallaan lattialla.

Nyt haukunta kantautui vain muutaman kymmenen metrin päästä. Tässä käy huonosti, Satu ajatteli yltyvän paniikin vallassa. Ja mikäli kiikariin oli luottaminen, Karille oli jo käynyt huonosti.

Mies lojui lattialla vaimonsa jalkojen juuressa.

Miksei Lena tehnyt mitään? Miksei hän soittanut apua? Hän näytti jähmettyneen täysin.

”Nouse ylös, voi hyvä luoja, nouse ylös”, Satu hoputti puoliääneen.

Hoputtaessaan hän mietti, pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon. Mutta miltä se vaikuttaisi? Ne alkaisivat suoltaa ohjeitaan ja hänen olisi pakko vastata, ettei hän voinut auttaa loukkaantunutta, koska seisoi sadan metrin päässä rakennuksen ulkopuolella. Pitäisikö hänen mennä paikan päälle?

Haukunnan määrätietoisesta lähestymisestä päätellen hurtta oli ottanut hänet tähtäimeensä. Satu vilkaisi viimeisen kerran valaistua taloa. Ilman kiikaria hän erotti vain yhden, seisovan hahmon ja jotain tummaa tämän jaloissa alhaalla lattialla. Hän työnsi kiikarin olkalaukkuun, veti laukun vetoketjun kiinni ja lähti harppomaan ylös muurin viertä. 

Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo.

Rantaan johtavalle tielle, ja autolleen, päästäkseen hänen olisi pitänyt suunnata suoraan haukuntaa kohti. Nyt hänen oli kierrettävä yläkautta, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Muurin vieressä kasvoi ryteikkö, tai siltä se ainakin tuntui Sadun raivatessa tietään eteenpäin. Koira oli haistanut paikan, jossa hän hetkeä aiemmin oli seissyt, ja haukkui nyt vimmatusti. Hänellä ei ollut enää aikaa seurata, mitä talossa tapahtui, mutta silmänsyrjästä hän näki, kun olohuoneesta sammuivat valot. Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo. Ja sitten kuutamokin hävisi pilvien taa ja lankesi pimeys.

Satu kompastui ja loukkasi polvensa. Haukunta kuului jälleen lähempää. Oliko koira yksin vai oliko sillä taluttaja? Satu ei tiennyt, kumpaa vaihtoehtoa pelkäsi enemmän. Hän kapusi eteenpäin paniikin kohina korvissaan, välillä nelinkontin, välillä nilkuttaen.

Lopulta puiden välissä näkyi tie. Se näkyi, koska tontin rajalla seisoi lyhtypylväs. Hän harppasi metsikön ja tien välisen ojan yli ja ulvahti tuskasta laskeutuessaan kipeälle polvelleen.

Itsesuojeluvaisto käski menemään suorinta tietä autolle. Et voi muuta. Tämä on Karin valinta, vaisto huomautti, kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty, ei ole sinun asiasi puuttua kohtalon kulkuun.

Sinun, vaisto näpäytti, ei edes pitäisi olla täällä.

Mutta mitä jos Kari tarvitsee apua? Entä jos kaikkinäkevän kohtalon tarkoituksena on alusta asti ollut se, että hän, Satu Tuppunen, pelastaisi rakastettunsa ilkeän vaimopuolen kynsistä neljännesvuosisata myöhemmin?

Sillä mitä muuta Lena Adalmiina Lindenstein oli kuin vaimopuoli? Vääryydellä ja viekkaudella hänen rakkaan Karinsa rinnalleen juoninut noidankuvatus?

Satu pysähtyi keskelle tietä. Muurien ympäröimälle ja portin sulkemalle talolle oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin hänen rantatien alkupäässä odottavalle autolleen. Polvea särki. Hän tunnusteli sitä sormillaan todetakseen farkkujen menneen rikki. Lisäksi sormiin tarttui jotain märkää. Hän maistoi: verta. Samassa pimeydessä kuului rottweilerin haukunta ja Satu lähti lenkkaamaan verenmaku suussaan autolleen. Hän tekisi hätäkeskukselle nimettömän ilmoituksen Sipoon rannassa tapahtuneesta… Niin mistä?

Viimeiset metrit Satu juoksi kivusta piittaamatta. Pysähtymättä hän kaivoi virta-avaimen taskustaan ja naksautti lukot auki. Hän hyppäsi vauhdissa etuistuimelle, silmissä pimeni hetkeksi silkasta tuskasta, haparoi kädellään oven kiinni ja työnsi avaimen virtalukkoon. Ennen kuin hän sai käännettyä avainta lukossa, sivuikkunaan tömähti jotain raskasta.

Satu käänsi päätään ja näki pedon hyökkäävän kohti hampaat irvessä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.