Jonna tutustuu uuteen työpaikkaansa. Alkuun kaikki vaikuttaa vähän liiankin hyvältä, mutta sitten Jonnaa alkaa mietityttää, miksi tunnelma on niin salamyhkäinen.

Krista Laajasalo istui pöytänsä takana ja seurasi henkilötietokaavakkeen rivejä mustekynän kärjellä. Jonna pelkäsi koko ajan, että tiedoista löytyisi jokin virhe ja vartijat tulisivat saattamaan hänet ulos.

– Tämä näyttää oikein hyvältä. Kuten jo kerroin, Lux Luna on yhdysvaltalainen yritys, joka kehittää vallankumouksellisia kauneustuotteita. Tutkimustyöhön on satsattu paljon, ja meillä on useita patentteja vielä hakemusvaiheessa. Siksi meidän pitää olla firmaan liittyvissä asioissa erittäin tarkkoja. Tämä saattaa kuulostaa aika tylyltä, mutta vaitiolovelvollisuus on ehdoton. Et saa kertoa mitään työstäsi tai tuotteista edes miehellesi.

– Siitä tuskin tulee suurta ongelmaa. Erkki ei ole minun töistäni kovinkaan kiinnostunut, pääasia, että minulla on töitä, Jonna naurahti.

Krista hymyili ja painoi pitkät sormensa vastakkain. Hänen takanaan seinällä oli öljyvärimaalaus, jossa mies katsoi itseään peilistä kukkivien narsissien keskellä.

– No sehän on hyvä. Lue nämä paperit rauhassa, ja kun olet allekirjoittanut, voimme katsella vähän paikkoja.

Jonna otti Kristan ojentaman nipun käteensä. Viisi sivua pientä tekstiä, kiellettiin sitä ja kiellettiin tätä. Hän lehteili arkkeja otsa kurtussa ja yritti näyttää siltä, että pohti tosissaan eettisiä ristiriitoja ja yksilön vapautta markkinatalouden puristuksessa. Oikeasti sanat vilistivät hänen silmissään kuin muurahaiset. Jos hän halusi työn, paperi piti allekirjoittaa, mitään todellisia vaihtoehtoja ei ollut.

– Niin, siitä palkasta. Me emme tainneet vielä puhua siitä?

Kristan kysymys sai Jonnan hätkähtämään. Tässä hän oli allekirjoittamaisillaan vaitiolovelvollisuuksia kuin mikäkin idiootti, vaikka palkkana saattoi olla laatikollinen päärynätikkareita. Hän mutristi suutaan ja yritti näyttää kriittiseltä.

– Aivan. Tässä näyttää olevan aika paljon vastuuta.

– Minä ajattelin 3 500 euroa kuussa. Ylitöistä maksetaan tietysti erikseen. Jos kuviasi käytetään mainoksissa, niistä maksetaan korvaus jokaisesta julkaisukerrasta erikseen. Yleensä olemme maksaneet 800–3 000 euroa, riippuen vähän siitä, missä kuvaa käytetään.

Jonna nielaisi. Hän oli luullut, ettei kyseessä ollut mikään työsuhde vaan sarja keikkoja, joista maksettiin tapauskohtaisesti. Iho alkoi kihelmöidä ja poskiin hiipi kuumotus.

– Se kuulostaa kohtuulliselta, hän sai pihistyä.

Kultasuoni, hän oli iskenyt kultasuoneen! Vuosikausia hän oli meikannut itseään, ja nyt hänelle maksettiin siitä, että joku muu teki sen hänen puolestaan. Jonna yritti keskittyä papereihin, mutta siitä ei tullut mitään. Hän hamusi pöydältä kynän ja suttasi nimensä viimeiselle sivulle.

– Mahtavaa! Tehdään pieni kierros meidän tiloissa ja allekirjoitetaan sitten varsinainen työsopimus, Krista riemuitsi, kun Jonna ojensi paperit hänelle.

Seitsemäs kerros oli remontoitu suurella rahalla. Krista kopisutteli pitkin käytäviä, ja Jonna seurasi kuuliaisesti perässä. Jokaisella työntekijällä oli oma huone, jossa oli viherkasveja, muutama nojatuoli, työpöytä ja tyylikäs mappikaappi. Kahvihuone oli avointa tilaa, katonrajassa televisio suolsi BBC:n uutisia. Kangassohvilla istui kahvia hörppimässä iloisesti rupattelevia ihmisiä, jotka Krista esitteli Jonnalle. Nimet ja tittelit menivät sekaisin, ehkä hän vielä oppisi tuntemaan kaikki.

Ylhäällä oli muutama kokoushuone, joissa videotykit hurisivat. Siellä missä kokous oli meneillään, pöydän keskellä kohosi kivennäisvesipullojen muodostama pienoiskaupunki. Käytävien seinillä roikkui Hannu Väisäsen grafiikkaa, kohdelamput valaisivat jalustoilla olevia kreikkalaisten patsaiden pienoismalleja.

– Tosi hienoa, että liityit meidän tiimiin. Minusta tuntuu, että me tulemme hyvin toimeen. Sinä ymmärrät, kuinka tärkeää naiselle on näyttää hyvältä. Miesten kanssa on joskus vaikeaa: niille kun punainen on vain yksi väri, eivätkä he erota roosaa lohenpunaisesta.

– Minusta tuntuu, etteivät he erota joskus edes sinistä punaisesta, Jonna sanoi.

Kristasta se oli hyvä vitsi, hänen naurunsa helähti kuin lasinen tiuku.

– Se on totta. Ja vaikka olet malli, haluan, että kerrot mielipiteitäsi strategiapalavereissa. Toimenkuvaasi voidaan myöhemmin laajentaa, ja se näkyy tietysti myös palkassa.

Jonna nyökkäsi. Hänen teki mieli nipistää itseään. Piti olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin äiti oli aina hokenut. Kerrankin hän oli onnistunut siinä täydellisesti.

– Tässä oli siis toimistomme ja edustustilamme. Varsinainen laboratorio on alhaalla, Krista sanoi.

Käytävän päässä oli kapea hissi. Se oli rakennettu varmaankin vanhan pyykkikuilun paikalle, niin omituisessa paikassa se oli. Kun hissin ovet aukesivat, Jonna näki, että kori oli yllättävän pitkä syvyyssuunnassa. Paneelissa oli ainoastaan kolme nappia, joista kahdessa alimmassa luki P1 ja P2. Krista painoi P1:stä.

– Olemme halunneet pitää kaiken tässä samassa rakennuksessa. Tietysti laboratorion olisi saanut halvemmalla jostakin muualta, mutta yhtiö halusi investoida turvallisuuteen. Meidän tuotteilla on mahdollisuus kaapata miljardien eurojen markkinat, Krista selitti.

Jonnasta oli epämiellyttävää seistä hississä, joka lipui umpinaisessa kuilussa talon läpi. Kun digitaalisen näytön numerot eivät vaihtuneet, tasaisesta hurinasta huolimatta alkoi tuntua siltä, että kori oli juuttunut paikoilleen. Kristaa ei suljetun paikan kammo näyttänyt vaivaan, sillä hänen ruskeissa silmissään oli innostunut kiilto. Lopulta seiska vaihtui P1:seen, hissi pysähtyi ja ovet avautuivat.

– Tervetuloa tulevaisuuteen, Krista sanoi.

Kirkkailla led-valoilla valaistu aula muistutti sairaalan tarkkailuosastoa. Vahtimestarin koppi hallitsi hallia, joka levisi lasiseinäisten huoneiden sokkeloksi. Oli hämmästyttävää, kuinka paljon tilaa löytyi aivan ydinkeskustan alta. Jonna näki farmasianlaitokselta tutut työskentelykaapit, joissa imurit kiskoivat myrkylliset höyryt pois tutkijan operoidessa suojaseinän läpi niihin kiinnitetyillä hanskoilla.

– Meillä on tuotteita eri kehitysvaiheissa. Osaa vasta tutkitaan teoriassa, osaa testataan kemiallisesti ja osa on koekäytössä. Tässä on muuten meidän vahtimestari, Max Wiik, Krista sanoi.

Vahtimestarinkopista oli vyörynyt ulos mies, joka varmasti piti uteliaat loitolla. Miehen hiukset olivat valkoiset, samoin silmäripset. Pyöreillä kasvoilla oli lempeä ilme, mutta olematon niska ja tynnyrimäinen rintakehä herättivät vaistomaisesti kunnioituksensekaista kauhua. Jonna ojensi kätensä, vaikka pelkäsi miehen murskaavan sen.

– Jonna Ylinen, uusin koekaniininne.

– Max Wiik. Hauska tutustua. Jos sinulla on jotain ongelmia, voit soittaa minulle milloin vain, mies sanoi ja ojensi käyntikorttinsa.

– Ai missä ja milloin vain? Jonna kysyi hölmistyneenä.

– Missä ja milloin vain. Lux Luna pitää huolta omistaan.

Jonna työnsi kortin taskuunsa. Mies tuntui turhan virkaintoiselta ollakseen kosmetiikkafirman aulavahti.

Krista aukaisi lasioven kulkukortillaan. Vasta nyt Jonna huomasi, että näennäisestä avoimuudesta huolimatta tila oli jaettu lasiovilla useisiin osastoihin.

– Tällä osastolla meillä on käynnissä ihan perus kollageenitutkimus. Tarkoitus on löytää halpa yhdiste, jolla estetään luontaisesti ihon vanheneminen ja pystytään korjaamaan jo syntyneitä ryppyjä, ainakin väliaikaisesti, Krista selitti.

Jonna nyökytteli. Kaikki näytti todella hienolta. Työntekijät ahersivat tiukasti lukittujen ovien takana suojalasit silmillä. Assistentit kiikuttivat valkoiset takit liehuen koeputkia pöydältä toiselle. Kaikki vilinä tähtäsi vain ja ainoastaan siihen, että hänet saataisiin nuortumaan ja muuttumaan yhtä kauniiksi kuin hän oli joskus ollut. Ei hullumpaa.

– Teillä on kyllä täällä upeat tilat. Mitä siellä P2:ssa on? Jonna kysyi.

– Vielä salaisempia projekteja, Krista naurahti ja väläytti aurinkoisen hymyn.

He kiertelivät hallissa jonkin aikaa, mutta Jonnan silmiin kaikki näytti samalta. Koppeja, joissa kemistit häärivät mikroskooppien ja näytteiden parissa. Kristan kulkukortti oli ahkerassa käytössä, sillä jokainen osasto oli lukitun oven takana.

– Muistathan, ettet saa kertoa tästä mitään kenelläkään? Krista varmisti, kun he palasivat hisseille.

– Tietysti. En puhu tästä edes unissani, Jonna vakuutti.

Tällä kerralla he joutuivat odottamaan hissiä jonkin aikaa. Kun ovet avautuivat, kyydissä oli mustatukkainen mies, jonka työtakki oli täynnä tummia tahroja.

– Voi helvetti… mies aloitti mutta vaikeni, kun huomasi Jonnan Kristan olkapään takana.

– No, mitä nyt? Taasko se alakerran rasvakaivo on mennyt tukkoon? Krista kysyi, kun he astuivat hissiin miehen seuraksi.

– Ai mikä, rasvakaivoko? Joo, sepä se. Kaikki korttelin pizzeriat ja ravintolat lorottelevat paistorasvat surutta viemäriin ja sitten ne tulvivat meillä, mies puhisi ja mulkoili Jonnaa.

– Älä nyt pelottele tätä meidän uutta mallia. Jonna antaa kasvot Lux Lunan uuden sukupolven tuotteille, Krista sanoi.

Mies nyökkäsi, vilkaisi käsiään, joiden rystysten iho oli rikki, ja tunki ne syvälle takkinsa taskuun.

– Ei kätellä, mutta tervetuloa taloon, mies sanoi.

– Kiitos.

Hissi nitkutteli ylöspäin. Kun he viimein pääsivät seiskaan, mies ei tullutkaan hissistä ulos.

– Puhelin jäi alas, hän mutisi ja painoi ovet kiinni.

Krista laski kätensä Jonna hartioille ja talutti tämän toimistoaan kohti.

– Vanhassa talossa on aina jotain murhetta, hän sanoi.

Jokin miehen käytöksessä vaivasi Jonnaa. Yläkerran häikäisevä valkeus ja ihmisten helisevä nauru saivat kuitenkin pahat ajatukset haihtumaan. Kun hän istui Kristaa vastapäätä ja sai työsopimuksen eteensä, sydän jätti muutaman lyönnin väliin.

– Meillä on työterveys, jonka asiakas olet heti, kun sopimus on allekirjoitettu. Jotkut aineet voivat aiheuttaa lievää allergiaa, mutta senhän sinä vanhana mallina tiedät. Kaikki ei käy kaikille ja siksi näitä tuotteita testataan. Palkka on se, minkä mainitsin. Meillä ei ole koeaikaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos me puramme sopimuksen, saat vielä kuukauden verran palkkaa mutta työvelvoitetta ei ole. Jos sinä purat sopimuksen, teet meille töitä ihan normaalisti kuukauden verran ennen kuin olet vapaa.

Jonna luki sopimuksen läpi. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Muhkea palkka näytti paperille kirjoitettuna entistäkin paremmalta. Hän sutaisi sopimukseen paikan, ajan ja nimensä. Olisi tehnyt mieli pompata tuolista ylös ja tuulettaa villisti.

– Tervetuloa Lux Lunan voittoisaan tiimiin! Krista sanoi ja halasi Jonnaa.

– Kiitos, Jonna sopersi.

Kun Jonna pyyhälsi Stockalle, hänen oli yhä vaikea uskoa onneaan. Krista oli lyönyt hänen käteensä viidensadan euron lahjakortin allekirjoituspalkkioksi. Työt alkoivat heti, mutta loppupäivän Jonna oli saanut vapaaksi. Palkallinen vapaa, ylellisyys, jonka hän oli jo unohtanut.

Meikkiosaston saattoi nyt ohittaa silmiään räpäyttämättä. Vieraita tököttejä oli turha enää ostaa. Uudet farkut hän tarvitsi, sillä edelliset olivat kulahtaneet ja menettäneet muotonsa. Vähän niin kuin niiden omistajakin, Jonna ajatteli. Mutta nyt kaikki muuttui. Kun oli säännöllinen työ, tiukat rutiinit ottivat vallan. Turha makoilu ja holtiton napostelu putosivat päiväohjelmasta automaattisesti.

Juuri kun Jonna tuli ulos sovituskopista, puhelin soi. Äiti soitti, pitkästä aikaa.

– Heipä hei, Jonna sanoi.

– Hei vaan. Ajattelin soittaa, kun sinusta ei ole kuulunut mitään. Oletko ollut sairaana? Kai muistat syödä monivitamiineja, D-vitamiineja ja omega kolmosta? Niitä kaikkia tarvitaan, varsinkin näin talvella.

– Joo olen ollut sekä terveenä että muistanut syödä vitamiinit, Jonna valehteli.

– No onko teillä jo… tärpännyt?

– Ei, ei ole. Ajateltiin Erkin kanssa ottaa aikalisä. Mä hain töitä. Hommat alkaa huomenna.

– Ai töitä. Mutta kun se biologinen kello käy koko ajan, äidin ääni sanoi vaisusti.

– Aika huonosti se on viime aikoina käynyt. Kuule, eikö se yleensä ole niin, että kun lakkaa yrittämästä, heti tärppää.

– Niinhän sitä sanotaan, äiti sanoi toiveikkaasti.

– Mulle ei löhöily sovi muutenkaan. Töissä mä piristyn heti. Varsinkin kun tää vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.

– Mikä se työ sitten on?

Jonna meinasi jo möläyttää kaiken. Vasta viime hetkellä hän sai nieltyä kurkunpäässä kutkuttavat lauseet.

– Öö, se on sellainen tutkimushanke, josta ei saa puhua.

– Tutkimushanke? Mitä siinä tutkitaan? Mitä sinä teet?

– En mä voi kertoa tämän enempää. Palkka on kuitenkin hyvä, tosi hyvä.

– Et voi kertoa? Onko se laillista? Ei kai se vaan ole mitään hämärää?

– Miksi se olisi jotakin hämärää? Senkö vuoksi, että sitä tarjotaan mulle? Jonna kimpaantui.

– Ei, mutta jos siitä maksetaan hyvin ja sinullahan ei ole…

– Koulutusta mihinkään? No eipä olekaan, hitto kun pääsi unohtumaan. Mun täytyy varmaan mennä purkamaan se sopimus, moikka moi.

Jonna katkaisi puhelun. Kohta äidiltä tulisi tekstiviesti, jossa hän pyytäisi anteeksi ja ihmettelisi Jonnan lyhyttä pinnaa. Hän maksoi housut, myyjä merkitsi lahjakorttiin jäljelle jäävän summan. Portaissa puhelin jo piippasi. Jonna ei viitsinyt lukea viestiä. Hän ei antanut minkään pilata hyvää mieltään.

Kotona Jonna tarttui heti imuriin. Hän kolisteli olohuoneen läpi. Talven pimeinä päivinä hänen untaan vahtineet pölykoirat saivat mennä. Sohvatyynyjen välistä imuriin syöksyi iloisesti kilisten kuivien murujen armeija. Eteisestäkin löytyi hiekoitushiekkaa ainakin kilo. Kolmessa vartissa koko kämppä oli imuroitu.

Huhkimisen jälkeen maistui tuore kahvi. Jonna istui keittiönpöydän ääreen ja otti työsopimuksen laukustaan. Hän taitteli sen auki ja ihaili palkkansa. 3 500 euroa kuukaudessa. Niin paljon ei äitikään saanut, siitä hän oli varma. Ei ainakaan niin helposti kuin hän. Hänelle maksettiin, että joku levitti voiteita ja seerumeja hänen naamansa. Uskomatonta.

Vaitiolosopimus tuntui rauhallisesti luettuna aika uhkaavalta. Jenkkiläiseen tapaan kaikesta vastuusta sanouduttiin irti ja riitatilanteissa uhkailtiin Helsingin käräjäoikeudella. Sakkoja lupailtiin jokaisesta tietovuodosta, työhön liittyvien kuvien päivittämisestä Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin mainittiin erikseen. Edes työpaikan ulkopuoliselle lääkärille ei saisi kertoa mitään. No, jos kyseessä oli mullistavat nuoruusvoiteet, salailun kyllä ymmärsi. Kosmetiikkamarkkinoilla liikkui todella isot rahat.

Kun Erkki tuli kotiin, Jonna oli keittänyt perunat ja paistanut jauhelihapihvejä. Pöydässä oli tavallista kaupan peruna- ja italiansalaattia, mutta niistä Erkki piti. Erkin mielestä kotiruoka oli kodikasta.

– Haiseeko täällä ruoka? Onkohan tämä oikea asunto? Erkki vitsaili laittaessaan eteisessä takkia henkariin.

– Jos haisee, niin ei varmasti ole. Jos tuoksuu, niin sitten olet oikeassa paikassa, Jonna sanoi.

Erkki suki lyhyitä hiuksiaan pois otsalta ja kurkisti keittiöön. Jonna nosti perunat pöytään.

– Ei varmasti tarvitse kysyä, allekirjoititko työsopimuksen tänään, hän sanoi.

– Voisit silti kysyä.

– Allekirjoititko työsopimuksen tänään?

– Allekirjoitin. Vakituinen paikka hyvällä kuukausipalkalla.

– No sehän kävi sutjakasti. Mikä on se onnekas firma, joka saa tällaisen tehotytön palkkalistoilleen? Erkki kysyi.

Hän istahti pöytään ja hieroi käsiään yhteen kuin pikkupoika lelukaupassa.

– Se on sellainen yhdysvaltalainen kosmetiikkayritys. Ei puhuta siitä sen enempää, niillä oli aika tuhti nippu vaitiolosäädöksiä, Jonna sanoi ja istui omalle paikalleen.

Perunoita kattilasta saalistava haarukka pysähtyi, kun Erkki vilkaisi Jonnaa höyrypilven läpi.

– Salaisia projekteja? Sehän kuulostaa jännittävältä.

– Ei siinä mitään ihmeellistä ole, alan tavallisia käytäntöjä. Tuotekehitystä ja sellaista, kyllähän sinä ne tiedät.

Jonna lappoi perunasalaattia lautaselleen, kaapaisi sitten osan uudestaan lusikkaan ja laittoi sen takaisin rasiaan. Painoa oli saatava jonkin verran pois, ihraa ei mikään voide polttanut.

– Mitä ne maksavat, jos saan kysyä? Erkki uteli.

– 3 500 euroa kuussa. Mutta älä kysele enempää, minä lupasin Kristalle, etten kerro mitään kenellekään.

– Ai oikein Krista. Onko Krista pomosi?

– On. Mutta hei, iloitaan nyt tästä eikä kaivella asiaa enempää.

Erkki iski silmää ja hymyili.

– Sopii. Mähän sanoin, että kun vaan saat itsesi vanhaan vauhtiin, kaikki alkaa sujua.

Erkin sanat lämmittivät mieltä. Tuntui, että mököttäjätoukan sisältä oli kuoriutunut se säteilevä perhonen, johon Jonna oli aikoinaan rakastunut. Ja odottakoon vain, kun hänen muodonmuutoksensa alkaisi. Erkki tuskin pysyisi housuissaan, kirjaimellisesti.

Jonna oli nukkunut pommiin. Jostakin syystä herätyskello ei ollut toiminut, tai sitten hän ei ollut muistanut laittaa sitä päälle. Hänellä oli hämärä mielikuva, että Erkki oli ennen lähtöään puhunut hänelle ja antanut suukon otsaan. Oikeastaan kaikki oli Erkin vika, sillä edellisenä yönä tämä oli polkaissut lapsiprojektin uudestaan käyntiin, tosin vain harjoittelun merkeissä. Nukkuminen oli jäänyt turhan vähiin.

Oli tehtävä nopeita ratkaisuja. Meikkaus sai jäädä, siinä säästyi runsaasti aikaa. Aamupalankin yli saattoi hypätä, vararavintoa oli kyllä vyötäröllä tarpeeksi. Hampaiden harjaus, vaatteet niskaan ja menoksi.

Jonna säntäsi portaikkoon ja oli törmätä Lasseen, joka tukki tiukimman ajolinjan. Poika näytti hämilliseltä, hänellä olin jokin kirjanen kädessään.

– Terve.

– Terve. Kuule, minulla on nyt kiire, Jonna henkäisi.

– Et sitten ole ainakaan kirkkoon menossa?

– Kirkkoon? No en ole.

– Äiti aina sanoo, ettei ole kiirettä kirkkoon.

– Niinpä. Nähdään taas.

Jonna ei jäänyt kuuntelemaan pojan vastausta. Tämä jäi puhumaan jotakin itsekseen. Ulkona Jonna vilkaisi kännykän kelloa. Hän olisi ajoissa töissä, luojan kiitos.

Vasta Lux Lunan toimistoa kohti kohoavassa hississä Jonna vilkaisi peiliin. Mutkien oikominen näkyi naamassa. Meikitön Jonna ei ollut erityisen ruma mutta niin erinäköinen, että sitä kauhistui vaistomaisesti. Ehkä hänet heitettäisiin ulos, sillä tuskin edes tullimies olisi osannut yhdistää peilistä näkyvää naamaa hänen passikuvaansa.

Vielä toimiston oven takana mielen läpi singahteli mahanpohjaa kouristavia ajatuksia. Että kaikki oli väärinkäsitystä, unta tai houretta, jonka liiallinen pölyn hengittäminen oli aiheuttanut. Sähkölukko surahti auki ja Jonna astui sisään. Kirkkaat valot, hälinää, kaikkea pelottavaa. Sydän alkoi takoa villisti mutta Jonna pakotti itsensä kävelemään Kristan ovelle.

– Huomenta.

– Huomenta! Sinähän olet etuajassa. Tai meillähän on käytössä liukuva työaika, mutta täällä on tullut tavaksi, että ollaan kaikki paikalla viimeistään kahdeksalta, Krista sanoi.

– En meikannut tänään, kun ajattelin, että ihon pitää olla puhdas.

Välähtikö Kristan tummissa silmissä jokin tukahdutetun nauruntapainen? Hitto, oli tyhmää selittää mitään.

– Hyvä ajatus. Mutta minusta meidän on parasta aloittaa sillä, että tutustut meidän strategiaan ja arvoihin ensin. Varsinainen työsi voi alkaa perehdytyksen jälkeen.

– En mä voi tämän näköisenä istua palavereissa, Jonna kauhistui.

– Istu alas. Minä sipaisen sinulle kevyen virastomeikin, Krista naurahti.

Nojatuoli tuntui pehmeältä kuin pilvi. Krista haki suuren peilin ja meikkilaatikon mappikaapista. Jonna sulki silmänsä, kun puuterihuisku alkoi tanssahdella hänen kasvoillaan.

– Meistä on tärkeää, että jokainen työntekijä tuntee kuuluvansa samaan perheeseen. Tutkijat, koekäyttäjät, markkinoijat, laborantit, kemistit, vahtimestari, kaikki. Tällä alalla on kova kilpailu, eikä loanheitolta ja urkinnalta voi välttyä. Kun kaikki tuntevat olonsa kotoisaksi ja ymmärtävät, minkä puolesta taistelemme, kukaan ei voi nujertaa meitä, Krista selitti.

– Tuohan kuulostaa jo sodankäynniltä, Jonna naurahti.

– Sitä tämä onkin. Kosmetiikkateollisuutta on kautta aikojen leimattu turhuudeksi. Olemme joutuneet puolustamaan olemassaoloamme monia tahoja vastaan. Mitä hyötyä on uhrata rahaa kauneuteen? Miksi naisten pitäisi taistella ryppyjä vastaan? Koko ala on hyödytöntä narsismin edistämistä. Moni ei tunnu ymmärtävän, että ihmisen ulkonäkö on tärkeä. Kauniit kasvot jokainen tunnistaa sekunnissa, sisäisen kauneuden selville saamiseen voi mennä vuosia. Mikään ei kohota naisen, tai miksei miehenkin, itsetuntoa niin nopeasti kuin ihailevat katseet.

Jonna ynähti myöntymisen merkiksi. Kristan ruskeat silmät tuijottivat häntä peilin kautta samalla kun tämä rajasi hänen huulensa vakaalla kädellä.

– Keneltä se on pois, jos ihminen saa nostettua itsetuntoaan, vieläpä näin helposti? Lääkärit määräävät tonneittain masennuslääkkeitä saman vaivan hoitoon. Jos me voimme kasvorasvalla tai seerumilla saada yhdenkin naisen ilahtumaan, kun hän vilkaisee peiliin, olemme onnistuneet, Krista julisti.

Se oli kyllä totta. Jos peilistä kurkki noitasapatista karanneen eukon naama, masentui väistämättä. Aika monena aamuna hänkin oli päättänyt ryömiä takaisin petiin, kun peli näytti valmiiksi hävityltä.

– No niin. Nyt olet valmis päivän taistoihin. Meillä alkaa kymmeneltä suunnittelupalaveri, jossa mietimme viestinnän tehostamista. Tulet mukaan, mutta ei sinun ole pakko sanoa mitään, jos et halua.

– Sopiihan se, Jonna sanoi.

Hän käänteli päätään ja nosti leukaansa. Krista oli varsinainen taikuri. Peiliin oli eksynyt nuoruuden Jonna, jonka ihosta elämä ei ollut saanut otetta terävillä kynsillään. Kun hän nousi tuolista, aamuinen epävarmuus oli poissa.

Neuvotteluhuoneen hämärässä Jonna joutui pyyhkimään silmänurkkaansa eksyneen kyyneleen. Videotykki hurisi, innostuneet ihmiset hosuivat mustia varjokuvia seinille, nauroivat, löysivät kollegoiden puheesta aina jotakin hyvää. Mainoslauseita mietittäessä hänen ehdotuksensa: ”Vapauta sisäinen kauneutesi” sai laajan kannatuksen. Oli ihanaa olla taas osa ympäröivää maailmaa, ihminen, jolla oli merkitystä.

Lounaalla työporukka kävi yhdessä. Kukaan ei vilkuillut kelloa, mutta mistään ajanpeluusta ei ollut merkkiäkään. Krista oli eniten äänessä, muut tyytyivät enimmäkseen nyökyttelemään. Lounaan jälkeen Krista osoitti Jonnalle oman huoneen, joka oli yhtä valoisa ja hyvin kalustettu kuin muutkin, ainoastaan pienempi. Edellisen asukin katoaminen näkyi vain tyhjinä mappeina ja laatikon pohjalle unohtuneina klemmareina ja mustekyninä. Firman perehdytysmateriaalia oli monta mappia, mutta Jonna sukelsi urheasti sivujen uumeniin.

Iltapäivän kahvitauon aikana Jonna huomasi olevansa aivan poikki. Sosiaalinen elämä oli pitkästä aikaa yllättävän voimia kuluttavaa. Ei saanut vahingossa röyhtäillä, lysähtää sohvalle tai pieraista. Typeriä ajatuksia, mutta itsensä vahtimiseen paloi energiaa. Huoneiden ovia pidettiin auki, joten koteloituminen tuskin oli suotavaa.

Juuri kun Jonna yritti muistivihkoon kirjoittamiensa kuvausten perusteella saada kasvot ja nimet linkittymään, Krista pyyhälsi Wiik vanavedessään hänen huoneeseensa. Vahtimestarilla oli sylissään vihreä laatikko, jonka kyljessä komeili Lux Lunan logo.

– Tämä on ollut hieno päivä, olen tosi ylpeä sinusta, Krista sanoi.

– Hauska kuulla. Tosi kiva saada tutustua toimintaan oman tontin ulkopuoleltakin.

– On aina hyvä nähdä koko kuva töistään, niin ei tunne omaa panostaan täysin irralliseksi. Mutta hei, Maxilla on tässä meidän meikkilaatikko. Tämä on vähän erilainen kuin mihin olet tottunut. Näiden koeseerumien kanssa pitää olla varovainen.

Wiik laski laatikon pöydälle ja asetti sen päälle pienen avaimen.

– Kiitos, Krista sanoi ja nyökkäsi Wiikille.

Mies kosketti etusormella otsaansa ja vaappui ulos huoneesta.

– Meillä on joitakin tuotteita, jotka sinun pitää ottaa kotiin. Turvallisuuden vuoksi niitä pitää säilyttää erittäin huolellisesti. Tässä laatikossa on kaksoislukitus. Jos me avaamme täältä käsin tekstiviestillä sähkölukon, sinä saat tämän laatikon auki avaimellasi. Jos me olemme lukinneet laatikon, sinä et saa sitä auki. Eli jos kadotat avaimen tai laatikko varastetaan sinulta, ilmoitat siitä heti meille, niin mitään vahinkoa ei tapahdu.

Jonna tuijotti laatikkoa, jonka kansi oli vihreä ja alaosa harmaa. Se näytti turhan jykevältä meikkilaukuksi, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli varmasti tarpeellinen.

– Eikö tämän saa murrettua auki aika helposti? Poraamalla tai jotenkin?

– Heti kun saamme sinulta tiedon, että laukku on väärissä käsissä, me voimme vapauttaa laukkuun kaasua, joka pilaa kaikki sen sisällä olevat tuotteet. Panos laukeaa myös, jos laukku rikotaan.

– Okei. Toivottavasti mun ei tarvitse raahata tätä edestakaisin joka päivä.

– Ei tietenkään. Aika harva tuote on sellainen, että se vaatii kotikäyttöä. Ja niistäkin saat mukaasi vähintään viikon annoksen, Krista naurahti.

– Erkkiä, siis mun miestä, saattaa hiukan ihmetyttää näin mittava meikkipussi.

– Selität vain, että se liittyy työhösi. Tuskin miehesi jaksaa kiinnostua kosmetiikkatuotteista.

– Eli mä saan paljastaa Erkille, että testaan kosmetiikkaa?

– Kyllä sinä sen voit sanoa. Mutta laukku ei saa jäädä koskaan auki niin, ettet seiso sen vieressä. Moni rahakas patentti on rauennut jo hakuvaiheessa, kun tuotetieto on levinnyt liian aikaisin.

Muovinen pakki ei saanut Jonnaa hihkumaan innosta. Ei varsinkaan, jos tuotteita jahtasi joku teollisuusvakooja.

– Tuota noin, mitä mä teen, jos joku alkaa seurata mua kadulla kun mä vien tätä kotiin? Tässä on teidän, siis meidän, logot ja kaikki.

– Siihen saa kankaisen kantokassin, joka ei herätä huomiota. Ja jos jotakin ongelmia ilmenee, soitat heti Maxille. Tuo laatikko on sim-kortin avulla koko ajan verkossa, joten me nähdään, missä se on menossa.

– No hyvä, Jonna sanoi.

Hän otti avaimen ja kieputti sen avaimenperään muiden avaintensa joukkoon. Mahan pohjalla oli pieni, epämiellyttävä sykkyrä, mutta hän ei halunnut ajatella sitä.

– Laitetaan tämä nyt syrjään. Tässä perehdytyksen parissa menee vielä monta päivää, Krista sanoi ja nosti pakin lattialle.

Päivän viimeiset tunnit Krista luennoi kosmetiikkateollisuuden historiasta. Vanhoista elohopeamyrkyistä oli tultu ihmiskehon omien ihmeaineiden, kuten kollageenin ja ubikinonin, maailmaan. Joitakin asioita Jonna muisti kesken jääneiden opiskelujen ajoilta mutta Kristan tiedot tuntuivat tulvivan yli äyräiden. Kaavojen latelemisesta päätellen käytännön kemia ei ollut Kristalle kovinkaan vieras ala.

Kun ensimmäinen työpäivä oli pulkassa ja Jonna käveli kotiin, hän oli aivan poikki. Pää humisi ja jalat tuntuivat lyijynraskailta. Kunhan hän nyt vain selviäisi kunnialla mappien pänttäämisestä ja pääsisi laboratorioon, kaikki sujuisi helpommin.

Juuri kun Jonna oli vaipumassa kävelykoomaan, hän huomasi Forumin ovien edessä seisoskelevan pahan aknen riivaaman naisen, joka tuijotteli silmät palaen Mannerheimintien suuntaan. Naisella oli pitkät rastat, ja hänen vihreät silmänsä olivat häiritsevän suuret. Sivuuttaessaan naisen Jonna vilkaisi tätä vaivihkaa. Silmien suuruus johtui jostakin ala- ja yläluomia syöneestä vammasta. Naisen ilmeestä päätellen onnettomuus oli saattanut vahingoittaa tämän aivojakin, siksi maanisesti hän tuijotteli ihmisten päiden yli kohti korkeuksia.

Helsinki oli täynnä hulluja, sen Jonna tiesi kokemuksesta. Hän toivoi, ettei aavistuksen vajaalla pakalla pelaava Lasse olisi porraskäytävässä harhailemassa. Poika oli varmasti harmiton, mutta Jonnan sosiaalinen energia oli lopussa.

Kotirapussa Jonna mietti pitkään, kavutako portaita vai mennäkö hissillä. Kun hän lopulta alkoi raahustaa portaita pitkin kohti ylintä kerrosta, hän naurahti omalle hulluudelleen.

– Tie huipulle vie kärsimyksen kautta, Jonnaseni, hän mutisi.

Seuraava osa ilmestyy ensi lauantaina.

Helppoa rahaa, osa 1

Mimi päättää ottaa etäisyyttä kotimaan kolmiodraamaan ja lähtee häämatkalle yksin.

Lentokoneen pienestä ikkunasta näkyy hehkuva taivas, alapuolella kimaltava meri. Mimi nojautuu viileää ikkunaa vasten ja sulkee silmänsä. Ehkä tämä on virhe, ehkä ei, mutta joka tapauksessa hän olisi pian perillä. Hän on päättänyt nauttia matkasta ja olla ajattelematta Tuomasta. Ensimmäinen olisi mahdollista, toinen hyvin epätodennäköistä, mutta ainakin hän yrittäisi.

Tuomaksen ääni oli ollut puhelimessa melkein lapsellisen häkeltynyt, kun hän oli toissa viikolla kertonut suunnitelmansa. Se oli kolmas kerta, kun he olivat eron jälkeen puhuneet hieman pidempään, kirein äänenpainoin käyneet läpi käytännön asioita ja järjestelyjä. Tuomas oli tehnyt kaiken mitä hän oli pyytänyt, perunut hääjärjestelyt ja vastannut sukulaisten kysymyksiin, Mimin yllätykseksi useimmille jopa aivan rehellisesti, ja lisäksi ilmoittanut, ettei Mimi halunnut puhua kenenkään kanssa, ottaisi itse yhteyttä jos ja kun aika olisi oikea. Lisäksi Tuomas oli luvannut hänelle, ettei tavaroiden jakamisella tai muuton järjestämisellä ollut mitään kiirettä, mikä oli helpotus, mutta saanut sen silti raivostuttavalla tavalla kuulostamaan siltä kuin olisi tässä tilanteessa jokin laupias hyväntekijä. Mimiä oli ärsyttänyt myös sanojen herättämä toivo, vaikkei hän ollut edes varma mitä toivoi. Tilanne oli yhä niin helvetin sekava, surullinen ja outo, että hän halusi vain unohtaa kaiken.

”Ajattelin lähteä yksin meidän matkalle, kun ei niitä rahojakaan enää takaisin saa.”

”Oikeasti? Eikö toi nyt ole vähän outoa?”

”Oudompaa kuin se, että menit sänkyyn mun parhaan ystävän kanssa?”

Tuomas oli tajunnut pysyä vaiti.

Mimi oli itsekin pähkäillyt päätöksensä kanssa päiväkausia, punninnut hyviä ja huonoja puolia, jopa kirjoittanut niistä listan.

Hyvät puolet: poissa silmistä poissa mielestä, lämpö, uimaranta, rauha, yksinolo.

Huonot: yksinolo, tilanteen absurdius, mahdollisesti vielä suuremmaksi kasvava ikävä Tuomasta ja kaikkea menetettyä kohtaan.

 Jos matka osoittautuisi täysin katastrofiksi, hän voisi aina hypätä ensimmäiseen koneeseen ja tulla takaisin.

Mutta lopulta kaikkein eniten päätökseen oli vaikuttanut jo hoidetut vapaapäivät töistä (ajatus joutilaista tyhjistä päivistä Helsingissä oli kauhea), äidin luona asuminen (joka palautti Mimin lähes päivittäin teini-ikäisen tasolle) ja tuntemattoman miehen puistossa lausumat sanat, että enemmän hän katuisi sitä, mitä ei tehnyt kuin sitä, mitä teki. Eikä hänellä loppujen lopuksi ollut paljoakaan menetettävää. Ja jos matka osoittautuisi täysin katastrofiksi, hän voisi aina hypätä ensimmäiseen koneeseen ja tulla takaisin.

Mimi avaa silmänsä ja katselee ympärilleen. Nuoria pariskuntia pienten lasten kanssa, paljon keski-ikäisiä ja eläkeläisiä, yksi isompi seurue ja muutama yksin matkustava, kuten hänkin. Tunnelma on sekoitus odotusta, jännitystä ja varhaisen lähdön aiheuttamaa väsymystä, ja ilokseen Mimi huomaa todeksi juuri sen mitä oli eniten matkalta toivonut: täällä kukaan ei tiedä hänestä yhtään mitään. Ei sitä miksi hän on yksin tai mitä hänelle on tapahtunut. Hän on vain aivan tavallinen nainen joka on lähtenyt itsekseen lomalle.

Lentokoneen kapteeni ilmoittaa laskeutumisen alkavan. Mimi nostaa selkänojan ylös, vetää syvään henkeä ja tuntee miten kaikesta huolimatta häntä huimaa edessä oleva tuntematon eikä ainoastaan huonolla tavalla. Hän ei ole koskaan ennen matkustanut yksin minnekään.

Kahta viikkoa aiemmin hän oli jälleen kerran istunut Lauran keittiössä ja sanonut muuttavansa väliaikaisesti äidin luo.

”Sä voit ihan hyvin olla täällä, Laura sanoi, ja hytkytti kiukkuista Maijaa sylissään, ihan totta. Jos Joni on antanut ymmärtää jotain muuta niin älä välitä, se on vaan väsynyt ja stressaantunut.”

Mimi oli pudistanut päätään.

”Ei Joni ole antanut ymmärtää mitään, ja te olette olleet aivan ihania, mutta en mä voi täällä ikuisesti muutenkaan olla.”

”Sä olet ollut täällä viisi päivää. Sitä ei ehkä ihan lasketa ikuisuudeksi.”

”No ei, mutta äidin luona on kuitenkin vähän enemmän tilaa ja mä olen joka tapauksessa laittanut hakemuksen pariin vuokra-asuntoon, yksi niistä saattaa vapautua jo ensi kuun alusta.”

Laura oli kohottanut kulmiaan.

”Sä teet nopeita päätöksiä. Ootko nyt ihan varma?”

”Varma mistä?”

”Ettet halua enää yrittää Tuomaksen kanssa?”

Mimi oli ollut hetken hiljaa, pudistanut sitten uudestaan päätään.

”Rehellisesti sanottuna en ole, mutta se vaatisi myös sen että Tuomas olisi itse ehdottanut jotain sen suuntaista. Eikä se ole. Hädin tuskin pyytänyt kunnolla anteeksi.”

”Ethän sä ole edes vastannut sen puheluihin.”

”Se on soittanut tasan kaksi kertaa. Jos se olisi oikeasti pahoillaan ja haluaisi mut takaisin niin osoittaisi sen jotenkin muuten kuin antamalla mulle tilaa ja pysymällä kaukana, siitä huolimatta että olen sitä siltä pyytänyt. Enkä toisaalta tiedä, miten ihmeessä me voitais jatkaa… Tässä on mennyt niin paljon rikki, ettei sitä oikein ehjäksi enää saa. En halua enkä voi elää ihmisen kanssa kehen en voi luottaa, eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää?”

”On kai, mietin vaan että olihan teillä niin paljon hyvääkin. Äläkä ymmärrä mua väärin, en tarkoita että mitään pitäisi unohtaa tai antaa anteeksi, mutta…”

”Ei tässä ole mitään muttia, ei ainakaan nyt. Mä menen huomenna äidin luo ja olen siellä hetken, annan tilanteen asettua. Voihan se olla etten edes saa mitään asuntoa. Mun on tosi vaikea suunnitella mitään päivää pidemmälle. Paitsi että…”

”Paitsi että mitä?”

”Olisko sun mielestä ihan hullu ajatus jos mä lähtisin yksin sinne Kreikkaan?”

Laura oli purskahtanut iloiseen ja yllättyneeseen nauruun ja saanut Maijankin hihkumaan.

”No ei todellakaan vaan ihan mahtava ajatus. Pääsisit pois täältä, selvitettyä ajatuksia ja muutenkin. Ja se olis Tuomakselle niin oikein.”

”Mutta mitä jos mä tulen ihan hulluksi siellä? Itken hotellihuoneessa ja vaivun täydelliseen epätoivoon ja hyppään parvekkeelta alas?”

”Sä mitään hyppää. Ja ajattele, sähän voit tavata jonkun miehen. Tumman ja lihaksikkaan, kreikkalaisen unelmauroksen. Kelpais mullekin”, Laura sanoi ja nauroi taas.

”Ehkä on vähän liian aikaista uusille uroksille”, Mimi vastasi päättäväisesti mutta tunsi myös varovaisen hymyn karehtivan huulillaan.

Seuraavana päivänä Mimi oli pakannut vähäiset tavaransa ja työpäivän päätteeksi kantanut laukkunsa äidin asuntoon Munkkiniemeen. Äiti oli sijannut hänelle vuoteen vierashuoneeseen, hössöttänyt ja höpöttänyt, tehnyt hänen lempiruokiaan ja pysynyt hänen vierellään koko ajan, luultavasti pelännyt hänen olevan liian herkässä mielentilassa.

Päivä oli ollut heidän hääpäivänsä, ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon ja surkein päivä kaikista.

Mimi oli kuitenkin ottanut vastaan kaiken äidin tarjoaman avun, tehnyt samalla pitkiä työpäiviä ja kertonut matkasta vasta edeltävänä päivänä, jottei äiti ehtisi puhua itseään mukaan. Päivä oli ollut heidän hääpäivänsä, ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon ja surkein päivä kaikista, sellainen jonka lävitse hän oli vain vaivoin onnistunut rämpimään, käytännössä pysymällä peiton alla koko päivän.

”Onkohan tuo nyt hyvä idea? Mitä jos sä vaan ahdistut siellä lisää? Nytkin olet tuossa kunnossa…”

Äiti nojasi vierashuoneen ovenkarmiin ja katseli häntä silmät täynnä huolta mutta myös ärtymystä. Oli tilanne mikä hyvänsä, äidin oli vaikea sulattaa sitä, ettei joku noussut aamulla sängystä ylös, pukenut puhtaita vaatteita yllensä ja juonut kupillista kahvia. Tai kolmea kuten hän itse.

”En usko että se on edes mahdollista. Ja mun on päästävä pois. Saatava muuta ajateltavaa. Sitä paitsi se matka on jo maksettu, hotellit ja kaikki, tuntuisi tyhmältä heittää rahaakin kaiken muun lisäksi roskiin.”

”Onhan ne Tuomaksenkin rahoja.”

Ärtymys oli lehahtanut nopeasti.

”Sitä Tuomaksen olisi kannattanut ajatella ennen kuin aloitti suhteen mun ystävän kanssa. Ja sitä paitsi mitä sä siitä huolehdit, eikö sun kuuluisi olla mun puolella?”

”Älä nyt, totta kai mä olen sun puolella, ajattelin vaan ääneen, anteeksi.”

Sitten äidin kasvoille oli syttynyt ilme jonka Mimi tunsi liiankin hyvin.

”Jos mä tulisin mukaan.”

Mimi oli esittänyt pettynyttä niin hyvin kuin pystyi.

”No hitto, mä itse asiassa kysyinkin tuota jo, mutta lippua ei voi enää vaihtaa toisen matkustajan nimelle.”

Äidin kasvot olivat valahtaneet ja Mimi oli tuntenut omatunnonpiston mutta ravistanut sen nopeasti pois. Hänen ei juuri nyt tarvinnut kantaa huolta äidistä. Ei kenestäkään muusta paitsi itsestään ja juuri sen vuoksi hän lähtisi.

Pidä itsestäsi huolta rakas, oli Laurakin sanonut hänelle, ja niin hän tekisi. Kreikan auringon alla, lempeissä aalloissa, samettisissa illoissa.

Viiden tähden hotellin viileässä ja kirkkaasti valaistussa aulassa häntä tulee vastaan nuori mies joka ottaa hänen matkalaukkunsa, hymyilee hänelle pitkään ja merkitsevästi, iskee silmää. Mimi häkeltyy, kohentaa hiuksiaan ja etsii katseellaan peiliä. Aikainen herätys, monen tunnin lento, kuoppainen ja mutkikas taksimatka kapealla vuoristotiellä ja kosteankuuma ilma eivät varmasti tehneet hänestä erityisen viehkeää, mutta peiliä ei näy ja mies jatkaa hymyilemistään, joten hän päättää antaa olla, katsoo miestä hetken ajan silmiin, näkee niissä kiihkeän välähdyksen ja tuntee vatsanpohjassaan yllättävän mutta myös miellyttävän humahduksen.

Kirjauduttuaan sisään hän nousee hissillä kuudenteen kerrokseen ja sulkee huoneensa oven takanaan. Huone on juuri sellainen mistä he olivat Tuomaksen kanssa haaveilleet. Vaalea, avara ja lasisten pariovien takana iso terassi merinäköalalla. Luojan kiitos hän oli tajunnut jo ennen lähtöään ilmoittaa sähköpostilla hotellille, että tulisikin yksin, että tässä oli nyt ikävä kyllä käynyt niin että häät oli viime hetkellä peruttu, eikä kukaan siis odottanut tuoretta avioparia saapuvaksi. Ei ollut ruusun terälehtiä sängyllä, ei jäähdytettyä kuohuviiniä ja kahta lasia terassin pöydällä, ei imeliä onnittelukortteja.

Mimi ottaa kengät jalastaan, riisuu itsensä alusvaatteisilleen, avaa terassin ovet auki, käy sängylle makaamaan ja antaa lämpimän tuulen puhaltaa ylitseen, unen tulla.

Iltapäivällä uima-altaalla on väljempää kuin mitä hän oli ajatellut. Useimmat rantatuoleista ovat vapaina, allasbaarin tarjoilijat istuskelevat hyväntuulisen oloisina varjossa. Mimi valitsee lähinnä allasta olevan tuolin, avaa valkopunaraitaisen auringonvarjon, riisuu mekon yltään ja sukeltaa siniseen veteen. Tunne on taivaallinen. Hän halkoo vettä koko kehollaan, ojentautuu pitkäksi ja sulkeltaa kapean ja pitkän altaan poikki. Noustuaan pintaan ja vedettyään itsensä altaan reunalle istumaan, hän huomaa aulassa aamulla olleen miehen katselevan häntä hieman kauempaa. Hymy on yhä lämmin ja syvä, ja samassa Mimi tajuaa, että hänellä on yllään vain bikinit ja hän tuntee punastuvansa.

Hän ei ole tottunut tällaiseen. Hän ei ole pitkään aikaan kiinnittänyt juurikaan huomiota miehiin tai heidän mahdollisiin katseisiin, miksi olisikaan? Hän on ollut varattu nainen, onnellinen nainen, ei hän ole kaivannut ihailua muilta kuin Tuomakselta. Mutta nyt hän huomaa myös nauttivansa tilanteesta ja muistaa Lauran sanat. Särkyneestä sydämestään huolimatta hän on nyt vapaa nainen, ensimmäistä kertaa vuosiin hän voi tehdä ihan mitä haluaa.

Joten kävellessään poispäin hän kääntyy katsomaan olkansa yli, kohtaa miehen katseen ja vastaa hymyyn.

Pieni vene keikkuu aaltojen mukana, tuuli on pehmeä ja lämmin, pulleareunaiset pilvet lipuvat taivaan poikki ja ohi jylhien vuorien.

Mimi istuu veneen kärjessä, tuntee auringon ja meren roiskeet kasvoillaan. Hänen lisäkseen veneessä on kolme muuta matkustajaa, hänen ikäisensä saksalainen pariskunta ja hieman vanhempi italialainen mies. Hotellin aulassa ollut lappu oli luvannut elämyksellisen retken pienelle saarelle, mitään virallista ohjelmaa ei olisi, vain tutustumista saareen, uimista syrjäisellä rannalla ja kevyt lounas.

Viisi päivää hotellilla olivat menneet nopeasti vaikka Mimi ei oikeastaan ollut tehnyt yhtään mitään. Hän oli nukkunut joka aamu myöhään ja ollut aina viimeisenä aamupalalla, makoillut altaalla ja uinut, juonut jääkylmiä drinkkejä ja syönyt tuoreita hedelmiä, ottanut iltapäivisin torkut ja iltaisin kävellyt kylälle syömään. Ravintoloita oli noin kymmenen mutta hän oli valinnut joka kerta saman, ei ollut jaksanut suunnitella tai ajatella asiaa sen enempää. Jotain oli syötävä ja keltaisen kivitalon katolla olevasta ravintolasta oli kaunis näkymä pienen sataman ja meren yli. Syötyään hän oli kävellyt rannan kautta kotiin, kahlannut lämpimässä vedessä kuun valossa ja ollut yhtä aikaa rauhallinen ja surullinen.

Kaiken kaikkiaan hän oli nauttinut matkasta enemmän kuin oli uskaltanut toivoa tai odottaa, mutta silti yksinäisyys oli hetkittäin tuntunut musertavalta. Joka päivä hän oli käynyt mielessään läpi tapahtunutta, sen yhä niin epätodellista kaarta. Vaikka hän oli kieputtanut asiaa miten päin tahansa ei siinä ollut mitään järkeä. He olivat olleet onnellisia, he molemmat. He olivat tehneet suunnitelmia ja haaveilleet samoista asioista. Hän ei suostunut uskomaan että kaikki oli ollut pelkkää valhetta. Mutta yhtä lailla lopputulos oli joka kerta sama: hän oli yksin viettämässä häämatkaansa ja Tuomas oli kotona Helsingissä, eikä sellaiseen päädytty ilman että jotain oli jo pidemmän aikaa ollut pahasti pielessä. Hän ei tiennyt millainen Tuomaksen ja Ellan suhde tällä hetkellä oli eikä ollut vielä valmis sitä kuulemaankaan. Ei sitä että he olisivat yhdessä, eikä sitäkään että eivät olleet. Ensimmäinen oli jo pelkän mielikuvan tasolla liian kauhea, jälkimmäinen taas tekisi kaikesta vieläkin surullisempaa, vieläkin turhempaa.

Hän tunsi joka päivä viiltävää mustasukkaisuutta ja epätoivoa.

Hän tunsi joka päivä viiltävää mustasukkaisuutta ja epätoivoa, mutta jollain tasolla hän osasi olla myös helpottunut: ainakin hän tiesi totuuden. Hänen elämänsä oli jälleen hänen omissa käsissään.

Mimi ei ollut vielä kyennyt tapaamaan Tuomasta kasvotusten, oli pelännyt liiaksikin omaa reaktiotaan, sitä että hajoaisi täysin ja pyytäisi miestä ottamaan hänet takaisin, mutta ennen lähtöään hän oli tavannut Ellan. Tapahtuneesta oli kuitenkin kulunut jo melkein kuukausi ja hänellä oli ollut muutama ihan hyväkin päivä. Hän oli ajatellut, toivonut, että tapaaminen tekisi mielestä ja olosta selkeämmän, tyynemmän, mutta oli ollut väärässä.

He olivat sopineet tapaavansa Tuomiokirkon rappusilla. Mimi oli nähnyt Ellan jo kaukaa, istumassa pää painuksissa, kädet polvien ympärille kiedottuina ja häntä oli alkanut samantien ärsyttää. Mikä oikeus Ellalla oli näyttää noin surkealta? Pitäisikö hänen lohduttaa tätä, ymmärtää? Hän oli ollut jo aikeissa kääntyä pois kun Ella oli nostanut katseensa, nähnyt hänet ja vilkuttanut varovasti. Helvetti.

”Sä näytät jotenkin erilaiselta”, Ella sanoi ja punastui.

”Ai. Vanhalta, väsyneeltä ja särkyneeltä vai?”

”Eikun varmemmalta jotenkin, en tiedä”, Ella vastasi ja katsoi häntä kohti mutta juuri ja juuri hänen ohitseen.

”Sä näytät ihan samalta. Mikä on tosi outoa koska musta tuntuu, ettei mulla ole aavistustakaan, että kuka sä olet.”

Ella oli vavahtanut ja painautunut tiukemmin polviaan vasten.

”Mä olen niin pahoillani.”

”Ehkä, mutta ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä. Mä olen niin vihainen että voisin lyödä sua mutta en halua. Oikeastaan en halua edes puhua sun kanssa.”

”Miksi sä sitten tulit?”

”En tiedä, ei olisi pitänyt.”

”Enkö mä saa edes selittää?”

”Miten sä voisit selittää tämän? Ei ole mitään mitä sä voisit sanoa mikä saisi mut ymmärtämään sua tai teitä.”

Ella oli vihdoinkin katsonut häntä suoraan silmiin ja Mimi oli huomannut tämän itkevän.

”Kaikki ihmiset tekee virheitä, sinäkin.”

”Joo, mutta se mitä te teitte ei ollut mikään virhe. Se oli petos.”

Mimi oli tuntenut itkun lähestyvän ja nopeasti kääntynyt ja kävellyt pois. Ellan edessä romahtaminen, Ellan lohdutus, oli viimeinen asia mitä hän halusi. Ella oli vielä huutanut hänen nimeään mutta hän oli vain jatkanut matkaa. Painukoot helvettiin. Molemmat.

Ja nyt tässä, turkoosin meren keskellä, kiikkerässä veneessä, matkalla kohti jotain pientä kreikkalaista saarta kolmen tuntemattoman kanssa, tuo tapaaminen niin kuin kaikki muukin kotona oleva ja odottava tuntuu yhä kuin pahalta unelta. Mutta jotain on myös aavistuksen verran toisin, jotain hänessä on muuttunut. Hän nauttii vapaudestaan ja yksinolosta, ja ihmettelee miksei ole koskaan ennen tehnyt mitään tällaista, ennen Tuomasta tai heidän suhteensa aikanakin. Ottanut aikaa itselleen, lähtenyt katsomaan maailmaa. Ehkä hän on ollut liian arka, liian epävarma. Kuvitellut että pienetkin seikkailut olivat joitain toisia varten.

Oli miten oli, nyt hän on täällä.

Viimeisenä iltana Mimi seisoo korkean peilin edessä ja miettii kumman mekon laittaisi: kukallisen ja olkaimettoman vai mustan jossa on naruolkaimet. Hänen on vaikea myöntää sitä todeksi mutta hän näyttää oikeastaan aika hyvältä. Levänneeltä. Rusketus on muuttunut entistä syvemmäksi ja tuo hänen vihreät silmänsä kauniisti esille, aavistuksen hoikistuneessa olemuksessa on enemmän ryhtiä.

Hän kääntyy sivuttain ja nostaa hiukset ylös, sekunnissa liike muistuttaa häntä elokuun alun pukusovituksesta, viimeisestä aidosti onnellisesta hetkestä, ja hän vavahtaa kivusta. Tällaista tämä oli, koko ajan, jatkuvaa vuoristorataa, mutta nyt hän pystyy sentään pakottamaan kyyneleet takaisin. Hän ei käyttäisi viimeistä iltaansa täällä itkemällä Tuomaksen perään. Sitä mies ei todellakaan ansainnu. Ja vielä vähemmän hän itse.

Hän huuhtelee kasvonsa kylmällä vedellä, korjaa meikkiään ja sitoo hiukset ponihännälle, valitsee lopulta mustan mekon, sujautaa sandaalit jalkaansa, ottaa kangaskassinsa tuolilta ja lähtee ulos. Aulassa hän ei ole uskoa silmiään kun näkee jälleen kerran saman hymyilevän miehen istumassa nojatuolissa hissiä tuijottaen. Tällä kertaa tämä on tosin hotellin työasun sijaan pukeutunut siniharmaisiin pellavahousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, näyttää rennolta ja komealta. Huomatessaan Mimin mies nousee ylös, haroo hieman hermostuneen oloisena paksuja hiuksiaan ja kävelee hänen luokseen.

”Hei”, mies sanoo haparoivalla suomella.

”Hei”, Mimi vastaa ja naurahtaa epäuskoisesti.

”Mikolas”, mies sanoo ja ojentaa kätensä.

”Mimi.”

”Kaunis nimi. Oletko menossa syömään”, mies jatkaa ja vaihtaa kielen samalla englantiin, onneksi.

”Olen”, Mimi vastaa ja kohottaa kulmiaan.

”Tämä voi kuulostaa ihan hullulta mutta voisinko liittyä seuraan?”

Mimi harkitsee vastaustaan noin viisi sekuntia, sitten nyökkää ja hymyilee.

He kävelevät pitkin pieniä kujia, paljon pidemmälle kuin minne Mimi on itsekseen mennyt, ja lopulta ylös kapeita ja jyrkkiä rappusia, aina vain ylöspäin. Mimi tajuaa heidän kulkevan koko ajan kauemmaksi muista ihmisistä ja valoista. Hän tuntee pienen pelon hiipivän mutta päättää silti luottaa mieheen.

”Minne me olemme menossa”, hän kuitenkin kysyy koska hiljaisuus alkaa tuntua hieman painostavalta.

”Näet kohta, se on yllätys”, Mikolas sanoo sointuvalla aksentillaan ja ottaa häntä kädestä kiinni. Kosketus on luja ja lämmin.

Muutaman minuutin kuluttua he pysähtyvät valkoisen, matalan tiilitalon eteen. Pienistä ikkunoista hehkuu valoa, sisältä kuuluu vilkasta puheensorinaa ja iloista musiikkia. He astuvat pienelle tasanteelle, Mikolas työntää oven auki ja samassa joku kaappaa heidät syliinsä, nauraa ja puhuu kreikkaa nopeasti ja kovalla äänellä. Mikolas vetäytyy hieman kauemmas ja nauraa itsekin, pyytää miestä rauhoittumaan ja esittelee Mimin.

”Isä, tässä on ystäväni Mimi, hän on Suomesta. Mimi, tässä on isäni, Orfeas, hän työskentelee täällä kokkina.”

Mimi katsoo nauravaista, lempeäkasvoista ja karhumaista miestä joka näyttää häkellyttävän paljon samalta kuin Mikolas, ja sitten Mikolasta joka laskee kätensä hellästi hänen vyötärölleen, ja ajattelee että tästä viimeisestä illasta saattaa tulla viikon paras. Paras pitkään aikaan.

He istuvat ravintolan puutarhamaisella terassilla myöhään yöhön. Mimi ei ollut väärässä rappusten ja kiipeämisen keston suhteen, ravintola on todella korkealla vuoren rinteessä, niin korkealla että tuntuu kuin he istuisivat meren yllä. Näkymä on päätähuimaava, tähtikirkas taivas heidän yllään kuin suoraan satukirjasta. He puhuvat paljon mutta pinnallisista ja tutuista asioista, matkoista, elokuvista ja töistä, ja se sopii Mimille. Hän ei halua ajatella tänä iltana mitään muuta kuin tätä iltaa, edessään istuvaa kiinnostavaa ja ystävällistä miestä, lasissaan olevaa ihanaa viiniä ja samettista yötä ympärillään. Hän nauttii aidosti olostaan ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän unohtaa monta asiaa.

Mutta kun Mikolas loppuillan hiljaisena hetkenä jaetun jälkiruoan jälkeen yllättäen koskettaa hänen kasvojensa sivua, kumartuu häntä kohden ja on aikeissa suudella häntä, Mimi vetäytyy nopeasti ja pyytää anteeksi, ryntää vessaan kaataen samalla tuolinsa.

Hän tuijottaa itseään peilistä, sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos.

”Mitä ihmettä sinä oikein teet”, hän sanoo itselleen ja vetää monta kertaa syvään henkeä, valuttaa kylmää vettä käsilleen ja ravistelee harteitaan. Ei hänen tarvitse suudella ketään jos ei halua mutta ei hänen silti tarvitse järjestää mitään kohtausta.

Mimi palaa pöytään ja huomaa kiitollisena ettei Mikolas aio ottaa asiaa sen kummemmin esille, sanoo vain olevansa pahoillaan että oli tulkinnut tilanteen väärin, kaikki on hyvin, he voisivat lähteä jos Mimi haluaa, hän saattaisi tämän takaisin hotellille.

Mimi hymyilee miehelle, sipaisee sormillaan tämän kättä. He tilaavat laskun jonka mies haluaa ehdottomasti maksaa ja hyvästelevät Mikolaksen isän joka katsoo heitä kulmiensa alta ilkikurisesti hymyillen, viheltää heidän peräänsä ja sanoo vielä jotain kreikaksi saaden Mikolaksen nauramaan. Mimi kysyy mitä tämä sanoi.

”Että minun pitäisi tuoda sinunlaisiasi naisia tänne useamminkin. Että sinä sait paikan loistamaan.”

Mimi ilahtuu sanoista ja huomaa yllätyksekseen ajattelevansa hieman mustasukkaisesti kaikkia niitä naisia joita Mikolas tänne hänen jälkeensa toisi, ja mitä lähemmäs hotellia he tulevat, häntä alkaa kaduttaa. Miksi hän oli käyttäytynyt kuin jokin hermostunut teinityttö, säikähtänyt komean miehen imartelevaa elettä? Ja mikä hölmöintä, jossain mielensä sopukoissa ajatellut pettävänsä Tuomasta. Ei tässä ollut mitään järkeä.

Hotellin edustalla Mimi katsoo sivulleen, katsoo Mikolaksen profiilia, tarttuu tätä kädestä ja pysähtyy.

”Mitä nyt?” mies kysyy.

”Ei mitään,” Mimi vastaa, kohottautuu varpailleen ja painaa huulensa hellästi miehen huulia vasten. Mies jännittyy hetkeksi mutta rentoutuu yhtä nopeasti, vetää hänet itseään vasten ja raottaa huuliaan. Mimi vastaa samalla tavalla ja painautuu mieheen kiinni, tuntee kiihottuvansa. Hänen sisällänsä läikähtää kaikki mahdolliset tunteet ilosta suruun ja halusta kaipaukseen, eikä hän tiedä kuinka pitkälle on valmis menemään, kuinka paljon hän todella haluaa miestä ja kuinka paljon vain haluaa todistaa itselleen kykenevänsä tällaiseen, elämään ilman Tuomasta, mutta toisaalta, mitä sillä on merkitystä?

Mies työntää hänet varovasti hieman sivuun ja seinää vasten, ujuttaa kätensä Mimin hameen helman alle, kuljettaa sormia hellästi mutta päättäväisesti lähemmäs alushousujen reunaa, ujuttaa sormensa niiden alle. Mimi kuulee miten huokaus purkautuu hänestä ulos, miehen tuoksu ja kosketus kietoo hänet sisäänsä, eikä hän ajattele enää yhtään mitään.

Mies työntää hänet varovasti hieman sivuun ja seinää vasten.

Aikaisin aamulla hän seisoo melkein samassa paikassa, vilkaisee ovien vieressä olevaa pientä varjoisaa syvennystä ja naurahtaa. Eilinen ilta on hänen mielessään kuin kohtaus jostain romanttisesta elokuvasta, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Mikolaksen kosketus oli tuntunut hyvältä, ei yhtään väärältä, mutta sen pidemmälle hän ei ollut uskaltanut eikä halunnutkaan mennä. Hän ei myöskään ollut kutsunut Mikolasta huoneeseensa vaikka tämä oli sanonut ettei tekisi mitään mitä Mimi ei halunnut. Ehkä siksi että kaikki oli siihen asti ollut niin ihanaa, mies niin täydellinen, että hän oli pelännyt jonkin taian rikkoutuvan. Hän halusi muistaa miehen ja illan juuri tuollaisena, kauniina hetkenä.

Mikolas oli ymmärtänyt, tosin hieman vastahakoisesti, muutaman kerran houkutellut häntä edes jäämään hotellin baariin vielä yhdelle drinkille, mutta Mimi oli pysynyt päätöksessään. Hän oli suudellut miestä vielä kerran ja melkein juossut hissiin.

Nyt hän näkee taksin lähestyvän katua pitkin ja kuulee samalla puhelimensa piippaavan saapuvan viestin merkiksi. Ehkä se on Mikolas. Hän oli antanut tälle numeronsa tietämättä oikeastaan miksi, mutta ottaa puhelimensa hymyillen esiin.

Viesti ei ole Mikolakselta. Se on Tuomakselta.

Hei, onko kaikki hyvin? Tiedän ettei mulla ole oikeutta sanoa tätä mutta mulla on sua ikävä ja samalla tiedän että on asioita joista meidän on pakko puhua, ettei me vaan voida lakaista kaikkea maton alle. Voidaanko nähdä heti kun tulet takaisin? T

Mimi lukee viestin moneen kertaan pystymättä erottelemaan sen synnyttämiä tunteita. Taksikuski nousee ulos vanhasta ja rämisevästä autostaan, napauttaa auton kattoa kaksi kertaa ja katsoo häntä kysyvästi. Mimi nyökkää, kirjoittaa Tuomakselle lyhyen vastauksen ja laittaa puhelimen takaisin laukkuunsa.

On aika palata takaisin kotiin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää.

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

All inclusive -loma alkaa lähestyä loppuaan. On aika juhlia kunnolla – ja viettää viimeinen, kiihkeä lemmenyö.

Johanna kurkisti aamulla Tassun pesälaatikkoon. Kissanpennut nukkuivat sikin sokin emon edessä. Ne olivat mustia ja musta-valkoisia. Niiden korvat olivat vielä niin pienet, että näytti kuin niiden päässä ei olisi ollut korvia ollenkaan.

Lapset heräsivät aikaisin ja halusivat tulla kurkistamaan pentuja.

– Varovasti sitten, Johanna kuiskasi. – Eikä saa mölytä ollenkaan. Ymmärrättehän te, mitä ”ei ollenkaan” tarkoittaa?

Lapset vannoivat pyhästi olevansa kunnolla, jos äiti päästäisi heidät kodinhoitohuoneeseen. Johanna heltyi ja avasi ovea sen verran, että Suvituuli ja Kivi mahtuivat luikahtamaan sisään. Kissa katsoi lapsia varautuneesti, mutta pysyi silti rauhallisena. Ehkäpä se halusi esitellä ylpeänä jälkikasvuaan, aivan kuten ihmisetkin. Kollista oli sukeutunut äidillinen pikku kissaemo, joka nuoli hellästi pentujaan.

Kollista oli sukeutunut äidillinen pikku kissaemo.

Lapset kyykistyivät pesäkopan eteen ja tiirailivat kissanpentuja.

– Onpa ne ihania, Suvituuli kuiskasi.

– Noin pieniä! Ne ovat ihan hiirenkokoisia, Kivi ihmetteli.

– Hui kamalaa! Eihän niillä ole silmiä ollenkaan! Suvituuli supatti kauhuissaan.

Johanna naurahti.

– On niillä silmät, mutta ne ovat vielä pari viikkoa kiinni. Sitten ne avaavat ne, ja ne ovat ihan vaaleansiniset.

– Miten ne on noin pieniä? Onko niissä joku tekovika? Kivi sanoi.

– Kyllä ne siitä äkkiä kasvavat, uskokaa huviksenne. Nyt lähdetään.

Johanna lisäsi Tassun kuppiin märkäruokaa, toiseen raksuja ja kolmanteen täysmaitoa. Tassulla oli varmasti kova nälkä. Sitten hän ohjasi ipanat pois huoneesta ja painoi oven kiinni.

Aamupalaksi Johanna paistoi paksuja piimälettuja. Lapset rakastivat niitä, mutta hän ei kovin usein jaksanut tehdä niitä. Nyt oli poikkeustilanne. Hän katsoi kalenteria, niin kuin ei olisi tiennyt karua totuutta muutenkin. Viikon all inclusive -loma alkoi lähestyä vääjämättömästi loppuaan.

Kaukajärven uusi vesipuisto Tampereella oli sen päivän retkikohde. Järveen oli hinattu ja ankkuroitu pomppulinnoja ja tasapainopuomeja, jotka olivat kaikki kelluvia ilmapatjoja. Sohvi tuli hakemaan heitä ennen puoltapäivää Chrysler Voyagerillaan, johon he kaikki mahtuivat.

Sohvin mies Tero vietti kyllä paraikaa kesälomaansa, mutta hän sanonut Sohville, että tämä reissu oli naisten ja lasten juttu. Auton takapenkillä hihkuivat innoissaan Saku, Kivin luokkakaveri, samoin kuin Suvituulin luokalla oleva tytär Kerttu. Lapsille oli tiedossa superkivaa. Johanna meni istumaan etupenkille viileälle nahkaistuimelle. Sohvi pisti suuret tummat aurinkolasit silmilleen. ilmastoinnin kylmimmilleen ja lähti ajamaan kohti Tamperetta.

Johanna maksoi kaikkien liput, kun kerran Sohvi hoiti kyyditsemisen. Niin lasten kuin aikuistenkin piti pukea kelluntaliivit päälleen ja katsoa turvallisuusvideo. Kun he saivat luvan, he lähtivät uimaan kohti syvän veden päälle ankkuroitua pomppuparatiisia. Pojat olivat ensimmäiseksi perillä ja kipusivat kiireesti jo ensimmäisen patjan päälle, kun naiset ja tytöt vasta saavuttivat toimintaradan alkupään.

Johanna pääsi punnertamaan patjalle ja seisoi keltaisen kiipeilypyramidin vieressä. Hän päätti kiertää sen vedenpinnan tasalta, kiipeämättä sen päälle. Saku makasi pomppupatjan päällä ja Kivi kiipesi pyramidin päälle hypätäkseen pomppupatjan toiseen päähän ja leiskauttaakseen Sakun ilmalentoon ja järveen. Kerttu kipitti tasapainopuomilla ja kikatti vain, kun liukastui ja kaatui veteen. Kun Johanna yritti kävellä tasapainopuomilla, hän otti yhden tutisevan askelen ja suistui suin päin kyljelleen veteen. Sohvikin putosi, mutta Suvituuli kipitti puomin juosten päästä päähän.

He olivat olleet samantapaisessa vesipuistossa Kreikassa. Merivesi oli ollut suunnilleen yhtä lämmintä kuin Kaukajärven vesi oli nyt, hiukan päälle kaksikymmentä astetta. Erona oli se, että kun pomppulinnasta sinkoutui veteen, suu ja silmät eivät tulleet täyteen suolaista merivettä. Suurin osa patjoilla hyppivistä ihmisistä oli suomalaisia, mutta joukossa oli myös kaksi japanilaista turistia. Johanna näki kaikkien kasvoilla leveitä hymyjä. Suvituuli kirkui riemusta, Kerttu taiteili tasapainopuomilla edestakaisin kuin vanha mestari, Kivi ja Saku kiipeilivät korkeimman vekottimen eli valkoisen jäävuoren päälle ja laskivat sieltä liukumäkeä pitkin alas.

Tämä oli jo nähty, tämä loma oli pidetty.

Yhtäkkiä Johannalle tuli déjà-vu. Ennalta eletyn hetken tunne ei kuitenkaan muistuttanut siitä kerrasta, kun he olivat temmeltäneet Kreikan vesipuistossa. Tunne oli kuin epämiellyttävä varoitus, eikä Johanna pystynyt keskittymään muuhun kuin siihen ennalta koetun vaikutelmaan. Hän ajatteli, että tämä oli jo nähty, tämä loma oli pidetty, kaikki tulevatkin lomat oli jo koettu aiemmin tässä elämässä. Vaikka he pitäisivät kuinka monta lomaa, ne kaikki oli jo nähty ja koettu, eikä lomasta tulisi enää koskaan samanlaista tuoretta ja puhdasta kokemusta kuin ensimmäisellä kerralla. Elämä ei menisi tästä enää eteenpäin, vaan kaikki olisi hidasta taantumaa kohti vanhuutta ja kuolemaa. Lapset eivät ehtisi kasvaa aikuisiksi ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät. Hän oli ikuisesti tuomittu kiertämään loputtomien kotitöiden ja stressaavan työpaikan kehää. Mikään ei voisi muuttaa sitä, ei edes kotikutoinen all inclusive -loma.

– Sinun vuorosi, Sohvi sanoi hänelle, ja tarkoitti sillä samanlaista volttia pomppupatjalta veteen, jonka hän oli juuri tehnyt. Ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, Johanna tiesi, että hän sanoisi niin. Johanna piti kiinni käsikahvoista, roikkui patjan vieressä, hörppi vettä vahingossa suuhunsa ja varoi, ettei lapsia putoaisi hänen päälleen.

– Kohta, hän vastasi. – Minä tulen pian.

Hän keräsi ajatuksensa. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli vajonnut kesken lomariemun niin synkeisiin tunnelmiin, mutta hän ei aikonut antaa niille periksi. Elämässä oli aina uutta koettavaa, tuli ihminen kuinka vanhaksi tahansa. Hänhän oli vasta 38-vuotias!

Johanna katseli jäävuorta. Hän ei ollut koskaan hypännyt metriä korkeammalta, sillä hänellä oli korkeanpaikankammo tai kuten hän itse asian ilmaisi, terve epäluulo korkeita paikkoja kohtaan. Nyt oli tullut hänen hetkensä selättää se pelko.

– Odota tässä, Johanna sanoi Suvituulille ja jätti tytön pomppupatjalle istumaan Sohvin ja Kertun viereen. Johanna ui jäävuoren eteen ja kipusi patjalle sen juurelle. Hän ravisteli käsivarsiaan ja lähti kiipeämään ylös jäävuorenrinnettä, sitä, jonka Kivi ja Saku kipaisivat ylös silmänräpäyksessä kuin apinat. Johannan käsivoimat eivät olleet kaksiset. Puolivälissä seinämää hän menetti uskonsa ja palasi alas. Siitä piittaamatta hän aloitti kiipeämisen päättäväisesti uudelleen. Hän tarttui käsikahvoihin, tuki itseään jaloilla ja nousi kahva kahvalta korkeammalle.

– Hyvä äiti! Suvituuli kannusti häntä.

– Mami on rautaa! Kivi huusi vedestä jäävuoren juurelta.

Johanna puri hammasta yhteen ja vaikka hänen hauiksensa soivat kivusta ja reidet menivät maitohapoille, hän pääsi kuin pääsikin ylös. Hän nousi seisomaan tutiseville jaloilleen.

Jäävuori vaikutti korkeammalta ylhäältä päin katsottuna kuin miltä se oli näyttänyt alakulmasta. Koko pomppulinna heilui ja huojahteli, kun seuraavat lapset jo kiipesivät patjalle. Johanna istuutui alas liukumäen alkuun.

– Banzai! hän kiljaisi ja laski mäkeä alas veteen.

Liuku tuntui kestävän ikuisuuden. Sinä aikana Johanna tunsi riemun täyttävän rintansa. Kun heidän vuoronsa pomppupatjalla päättyi, he uivat rantaan, mutta Johanna ei mennytkään ottamaan aurinkoa. Sen sijaan hän käveli uimalan hyppytornin juurelle. Hän oli päättänyt hypätä kolmesta metristä.

Johanna kiipesi ylös torniin pelonsekaisin tuntein.

Johanna kiipesi ylös torniin pelonsekaisin tuntein. Ylhäällä hänestä tuntui, että tuuli osui häneen eri tavalla kuin rannalla. Siitä huolimatta hän keräsi rohkeutensa ja varmisti, ettei tornin alla uinut ketään. Sitten hän siirsi katseensa vastarannalle ja hyppäsi.

Hänen jalkansa vispasivat tyhjän päällä epätoivoisesti, kun ne yrittivät löytää tukevaa tannerta alleen. Sitä ei ollut. Hän tunsi itsensä kevyeksi ja kokonaiseksi, koska hän uskalsi tehdä saman minkä pikkupennutkin tekivät. Lopulta hän putosi veteen ja upposi syvälle. Kun hän kohosi takaisin pintaan haukkomaan henkeä, hänen suunsa avautui riemunkiljahdukseen. Hän oli ehkä mami, mutta ei mamis!

– Hyvä, äiti! Kivi ja Suvituuli hurrasivat.

Kun Johanna kiipesi takaisin laiturille, Sohvi taputti käsiään.

– Sinä uskalsit!

Johanna ei saanut ensiksi sanaa suustaan liikutukseltaan. Hän itki, mutta kyynelet eivät erottuneet hänen märiltä poskiltaan. Kun hän pystyi puhumaan, hän sanoi:

– Minä menen toisenkin kerran.

Kun he viimein saivat riehumisesta kyllikseen ja lähtivät kuivaamaan itseään, Johanna laski hypänneensä ylhäältä viisi kertaa, joista viimeisen kerran pää edellä. Tunne, joka hänelle oli omasta uskalluksestaan tullut, oli uskomaton. Hän ei unohtaisi sitä koskaan. Ja se oli tämän hupsun all inclusive -loman ansiota.

Rannalla Johanna levitti ruokomatot omille mukuloilleen ja itselleen alustoiksi. Sohvilla oli iso punainen viltti, jolle hänen pesueensa asettui.

– Pyyhkikää jalat, ennen kuin tulette viltille! Sohvi komensi.

Sohvi kävi ostamassa kaikille jätskit kioskista. Lämpöä oli 26 astetta eikä taivaalla näkynyt yhtä ainutta pilvenhattaraa. He söivät jäätelöt, sitten eväiksi otetut juustosämpylät ja vesimeloni- ja omenasiivut. Rannalla ei voinut koskaan olla liikaa eväitä, sillä ne loppuivat aina kesken. Johanna huolehti, että lapset joivat tarpeeksi vettä, vaikka he olivat luultavasti nielleet järvivettä aina, kun putosivat pomppupatjoilta.

Iltapäivällä harsomaisia pilviä alkoi kertyä auringon eteen ja he alkoivat tehdä lähtöä Tirrilään.

– Täällä oli kivaa, Kerttu sanoi. – Tullaanhan toistekin?

Sohvi lupasi, ja sen lupauksen saattoi Johannakin antaa. He pakkasivat rantatamineensa ja kävelivät autolle. Johannalla oli jo vähän kiire kotiin, sillä hänen piti alkaa valmistella illallista. Olihan heidän viimeinen lomailtansa ja jäähyväisjuhla.

– Tulettehan te illalla kaikki, Terokin? Johanna vielä varmisti Sohvilta.

– Mikään ei saisi meitä pysymään poissa, Sohvi vannoi.

Johanna oli tilannut jäähyväisjuhliin yltäkylläisen possucateringin.

Johanna oli pyytänyt Ranelta, ettei mies jäisi perjantai-iltana ylitöihin. Johanna oli nimittäin tilannut jäähyväisjuhliin yltäkylläisen possucateringin. Paikallisen palvaamon omistajan poika oli tuonut kolmellasadalla pelit ja vermeet ja lihan, ja grillasi nyt kokonaista isoa sikaa vartaassa. Sika oli esipaistettu palvaamon isossa uunissa, ja nyt sitä lämmiteltiin syöntilämpöiseksi.

Siannahka oli paahtunut ruskeaksi ja rasva tirisi ja valui grilliin. Ehkä siistit grillipihvit olisivat olleet säällisemmän näköiset kuin kokonainen, paksunahkainen sika, mutta nyt oli tiedossa oikeat peijaiset. Palvaamon poika oli valmistanut suuret kulholliset kreikkalaista salaattia ja tuonut ison oluttynnyrin, jonka hanasta vieraat saattoivat laskea kuohuvaa haarikoihin itse. Kokki paistaisi vielä lohkoperunoita avotulella muurikkapannulla ja jälkiruoaksi muurinpohjalettuja.

Rane ajoi Hiluxilla pihaan puoli viideltä. Hän alkoi nostella työkaluja auton lavalta, mutta työ jäi kesken, kun hän näki, mitä puutarhaan oli roudattu.

– Hetkinen! Mitäs kummaa täällä on nyt tekeillä? hän ihmetteli.

– Saanko esitellä, Savuseppojen varrassika, kesäjuhlien kohokohta, Johanna sanoi. – Meidän all inclusive -lomamme päättäjäisiltaan ja jäähyväisjuhlaan on tulossa tänä iltana myös kreikkalainen orkesteri ja itämainen napatanssija.

– Asiaa! Rane karjui, otti Johannaa vyötäisiltä, nosti tämän ilmaan kuin tyttösen ja alkoi pyörittää ympäri.

Johanna nauroi kovaa. Ensimmäistä kertaa Rane osoitti Johannan toivomaa suopeutta Johannan all inclusive -ideaa kohtaan. Napatanssija ei tosin ollut sen eksoottisempi ilmestys kuin Johannan ystävätär Merja, joka oli opetellut itämaisia tansseja työväentalolla talviviikonloppuisin pidettävällä kurssilla pitääkseen alaselkäkipunsa kurissa. Merjalla olisi kuitenkin huivi kasvojensa peittona, eikä Rane välttämättä tunnistaisi Merjaa. Ja mitä sitten, vaikka tunnistaisikin? Tuskin se tieto pilaisi tanssielämystä.

Rane käväisi kiireesti suihkussa ja tuli sen jälkeen Johannan pyynnöstä testaamaan, toimiko oluttynnyrin hana, oliko olut kylmää, ja sen, ettei olut ollut myrkytettyä. Rane laski itselleen kuohuvan kolpakollisen ja totesi, että hana toimi moitteettomasti ja olut oli sopivan kylmää, mutta oluen myrkyllisyyden hän saattoi todeta varmasti vasta seuraavana aamuna päänsärystään tai sen puuttumisesta.

Johanna joi limsaa. Hän ei juonut koskaan mitään alkoholipitoista lennoilla eikä lentoja edeltävänä päivänä. Sen tavan hän oli ominut jo ennen lasten syntymää. Se oli yksinkertaista itsesuojeluvaistoa. Lentomatka oli muutenkin rasittava paineenvaihteluineen, ei siihen kaivattu ylimääräistä päänsärkyä eikä matkapahoinvointia. Hänen tätinsä oli saanut veritulpan sääreensä lentokoneessa kaukomailta palatessaan, joten sekin vastoinkäyminen toimi varoittavana esimerkkinä Johannalle. Lennoilla oli parasta juoda vain runsaasti vettä ja ravata tunnin välein vessassa. Jos he olisivat nyt Falirákissa, seuraava päivä olisi lentopäivä, paluumatka Suomeen. Siispä Johanna laittoi stopin viinille ja drinksuille jo nyt.

Johanna levitti pöydälle puhtaan, sinivalkoisen, Kreikasta ostetun pöytäliinan ja ripusti puihin värikkäitä paperilyhtyjä. Suvituuli hyppeli iloisena visertäen Johannan rinnalla, kun he keräsivät yhdessä kukkakimppuja. Pionit olivat puhjenneet täyteen kukkaan juuri sopivasti, vähän etuajassa. Isot vaaleanpunaiset pompulat lepäsivät kukkatukien varassa ja hehkuivat kilpaa intiaanililjojen kanssa. Valkoinen jasmike oli lehahtanut kukkimaan kuin morsiushuntu. Johanna leikkasi kukkia ja Suvituuli asetteli niistä upeita kimppuja pöytiin. Kahluuallas sai toimittaa edelleenkin uima-altaan virkaa, ja sen laidoille Rane ja Kivi kantoivat sisältä pieniä pöytiä virvokkeille. Kuplakone sihisi ja suhisi, kun Kivi valmisti kokiksen ja lemon-limen makuista juotavaa lapsivieraille. Johanna avasi ja ripusti punaviinitonkan omenapuun oksaan. Siitä sai ottaa ken tahtoi.

Sohvi ja Tero sekä Kerttu ja Saku saapuivat pyörillään, samoin Seitsemästä veljeksestä vapaailtaa viettävät Jaakkolan Jussi ja Hilkka. Heinosen Jallu kurvasi pihalle ensimmäisten joukossa. Myös Laurilan Osku ja Katariina olivat ajoissa paikalla. Lopulta kaikki lähinaapurit olivat kokoontuneet heidän pihaansa. Sellainen väenpaljous sai ventovieraat ohikulkijatkin pysähtymään ja kysymään, mikä oli homman nimi. Kun Johanna kutsui kaikki kynnelle kykenevät astumaan peremmälle puutarhaan, porukkaa alkoi olla kuin meren mutaa.

Moni iltalenkkeilijä keskeytti lenkkinsä Rantasen pihalle. Ohikulkevat koiranulkoiluttajat jättivät koiransa pihapuihin kiinni, kun Johanna pyysi heidät maistamaan grillipossua, olutta ja punaviiniä. Tie ruuhkautui, kun ihmiset jättivät polkupyöränsä ja autonsa Rantasen tontin reunaan ja tulivat mukaan jäähyväisjuhlaan.

Jopa kuoronjohtaja Maija-Liisa tuli iloisen puheensorinan houkuttamana paikalle. Kun Johanna näki hänen kuikuilevan uteliaana tien poskessa, hän kiiruhti Maija-Liisan luokse ja kutsui hänet henkilökohtaisesti mukaan. Maija-Liisa kieltäytyi oluesta, mutta maistoi possua, salaattia ja punaviiniä. Hän nautti seurasta ja talon antimista, ja mikä ettei. Yksineläjä kun oli, hänestä oli varmasti mukavaa juhlia kerrankin isossa seurueessa.

Kreikkalaiset uroot löysivät perille omalla autollaan kahdeksan aikaan.

Kreikkalaiset uroot löysivät perille omalla autollaan kahdeksan aikaan. Aito kreikkalainen busukiorkesteri oli ollut vaikea löytää, mutta löytyipä se Facebookin avulla kuitenkin. Se koostui suomalaisnaisten kanssa naimisissa olevista kreikkalaismiehistä, joille busuki oli tuttu soitin jo polvenkorkuisesta. Miehiä oli kolme ja he asuivat kaikki Tampereella. Johanna oli luvannut maksaa heille keikkapalkkiota yhteensä kolmesataa euroa ja ruoat ja juomat päälle. Se riitti kuulemma mainiosti, sillä hauskaahan he tulivat pitämään.

Miehet nostivat soittimet autostaan ja tulivat Johannan pyynnöstä ensiksi syömään ja juomaan. Tummahiuksiset Athanasios ja Dimitrios ja vaaleanruskeatukkainen Ioannis osasivat puhua hyvin suomea, kun he olivat eläneet perheensä kanssa Suomessa jo vuosikymmeniä.

Laulaja Ioannis kertoi ensiksi kaikille, etää sirtaki ei ole perinteinen kreikkalainen tanssi, vaan se on kehitetty vanhemmasta kansantanssista nimeltä hasapiko vasta 1960-luvulla elokuvaa Kerro minulle, Zorbas varten. Hasapiko taas tarkoitti teurastajan tanssia, ja huolimatta tanssin hurjasta nimestä hän toivoi, että kaikki vieraat tulisivat mukaan. Dimitrios alkoi soittaa, ja Athanasios ja Ioannis pyysivät Johannaa ja Katariinaa mukaan, kun he esittelivät sirtakin perusaskelet. Näin kaikki saivat jonkunlaisen käsityksen siitä, miten tanssi kulki. Eikä se nyt ollut niin nökönnuukaa, miten hyvin he sen oppisivat, pääasia oli, että he yrittäisivät.

Kun miehet alkoivat soittaa ja Ioannis laulaa erittäin kantavalla äänellään, Johanna hätkähti niin, että oli pudottaa limsalasinsa maahan. Kun kreikkalaismiehet kannustivat hitaita hämäläisiä siirtymään sirtakiin, ihmiset katselivat kysyvästi toisiaan.

– Kerranhan tässä vain eletään, Laurilan Osku huudahti.

Samoin tuntuivat muutkin tirriläläiset ajattelevan. He nostivat kätensä toistensa harteille, alkoivat etsiä yhteistä rytmiä ja pian oikesi jäykinkin koipi sirtakin mukaansa tempaavassa tahdissa. Jalat heilahtivat vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle ja nauru remahti aina, kun osa rivistöstä jäi jälkeen. Pian tanssi sujui oikein mallikkaasti isolla porukalla Rantasten puutarhan nurmikolla. Maija-Liisakin oli aivan täpinöissään. Lapset muodostivat oman sirtakirivinsä ja yrittivät pysyä keskenään samassa tahdissa. Pian he lojuivat yhtenä suurena lapsiläjänä nurmikolla ja nauroivat itsensä kipeiksi.

Puoli kymmeneltä Johanna vei Suvituulin ja Kivin nukkumaan ja kertoi heille, että huomenna heidän all inclusive -lomansa olisi ohi.

– Se tarkoittaa sitä, että tekin menette tästä lähtien aikaisin nukkumaan.

– Minä olenkin niin väsynyt tästä lomasta. Kyllä minä voin mennä, Suvituuli sanoi ja haukotteli. Saman tien hän vajosi uneen.

Kivi sammahti samoin kuin puhallettuna. Johanna sammutti valot ja sulki lastenhuoneiden ovet perässään. Sitten hän palasi ulos katsomaan puutarhajuhlia, joista oli paisunut kylärieha. Hetkeksi hän pysähtyi portaille ja otti muutamia valokuvia kännykällään. Sitten hän vain katsoi, ja talletti näkymän puutarhasta syvälle sielunsa sopukkaan muistaakseen sen näyn aina.

Itämainen napatanssija Meriyam eli Kuikkasen Merja ilmestyi Rantasten pihaan kymmenen jälkeen. Busukiorkesteri pääsi pitämään taukoa, sillä napatanssijalla oli tarvitsemansa taustamusiikki mukanaan. Merja viritti kannettavan CD-soittimen ja langattoman kaiuttimen, kävi sisällä valmistautumassa ja saapui paikalle vaaleanvihreään napatanssijan asuun sonnustautuneena. Niin hänestä sukeutui itämäinen tanssija Meriyam.

Meriyamin asuun kuuluivat kasvot peittävä, heikosti läpikuultava huntu, otsaripa, jossa helisivät hopeiset helyt, peilipaloin kirjotut rintaliivit, joiden alareunasta killui myös hopeahelyjä, sekä nilkkoihin saakka ylettyvä vaaleanvihreä sifonkihame, joka peitti hänen reitensä, lukuun ottamatta vyötäisille asti ulottuvaa molemmin puoleista halkiota. Lanteilla hänellä oli raskas paljettivyö, josta roikkui lisää hopeakilluttimia. Hän siirteli harteitaan peittävää sifonkihuivia viekottelevasti pois olkapäiltään ja takaisin. Hän oli paljain jaloin ja raivasi itselleen esiintymisalueen pehmeältä nurmikolta kahluualtaan edustalta.

Kun Meriyam aloitti tanssinsa ja katsetta nopeamman lantionsa tärisyttämisen, itämainen musiikki hädin tuskin peitti helyjen kilinän. Ei kulunut kauankaan, kun innostuneiden miesten huudot, vihellykset ja aplodit peittivät musiikin. Naiset taputtivat tahtia Meriyamille, joka alkoikin kieputtaa lanteitaan yhä villimpää vauhtia. Ne lapset, jotka pihalla vielä olivat, pistivät käden suunsa eteen ja tirskuivat. Ei kulunut kauan, kun muutkin naiset alkoivat pyöritellä lantioitaan musiikin tahdissa, olivat he sitten olleet itämaisten tanssien kurssilla tai eivät. Puutarhassa ei murjottanut kukaan.

Loppuilta meni yleisessä ja iloisessa juhlahulinassa. Ensimmäisenä palvaamon poika keräsi grillausvälineensä pakettiautoonsa. Sian rippeet hän kokosi tarjottimelle ja jätti ne pöydälle syötäviksi. Sitten kreikkalaismuusikot keräsivät soittimensa ja lähtivät lentosuukkojen siivittäminä. Napatanssija Meriyam vaihtoi ylleen arkikuteensa ja muuntui takaisin tirriläläisrouvaksi. Viimeiset vieraat lähtivät vasta puolen yön tietämillä, kun pihanuotio oli sammunut ja hyttyset alkoivat tehdä yllätyshyökkäyksiä paljaisiin nilkkoihin.

Kun kaikki vieraat olivat herättäneet nukkuvat koiransa, ottaneet polkupyöränsä tai autonsa ja lähteneet, kun jopa Osku ja Katariinakin olivat lähteneet nukkumaan, Rane kiskaisi Johannan polvelleen istumaan puutarhapöydän penkille. Johanna alkoi kikattaa, sillä hän ei ollut istunut pitkään aikaan Ranen sylissä. Se tuntui ihan hassulta.

– Kuule rakas. Sä olet vähän kahjo, Rane kuiskasi hänen korvaansa. – Mutta niin minun naiseni pitää ollakin. Ettäs tiedät.

– Kiva, että tykkäät.

– Enkä vain tykkää. Rakastan.

– Niin minäkin rakastan sua.

He suutelivat pitkään ja vetäytyivät kahdestaan makuuhuoneeseen. Johannan ja lasten paluulentoon oli vielä aikaa, joten heillä oli mahdollisuus viettää kiihkeä lemmenyö. Johanna hyvästeli Gregosin mitä huolellisimmin. Tosin Gregos oli siitä erikoinen tyyppi, että hänet saattoi kutsua paikalle vaikka keskellä pimeintä pakkastalvea. Ja silloin Gregos toisi ihollaan mukanaan tuulahduksen välimerellistä, suolaista tuulta ja paahtavan kuuman auringon.

Aamulla Johanna siivosi puutarhaa juhlien jäljiltä. Hän keräsi likaiset astiat tiskikoneeseen, heitti kertakäyttöastiat roskikseen ja keräili pihalta lautasliinoja. Hän otti omenapuusta tyhjäksi juodun punaviinitonkan, talloi sen litteäksi ja heitti senkin roskikseen.

Uima-altaassa kellui jokin iso musta. Se oli kuollut varis siivet levällään. Johanna ajatteli, että varis oli tullut juomaan altaasta vettä, luiskahtanut pullealta muovireunalta ja kastellut sulkansa. Sen jälkeen se ei ollut enää jaksanut kohota lentoon eikä myöskään päässyt kiipeämään kynsillään muovista reunaa pitkin ylös. Se oli räpiköinyt itsensä hengiltä ja hukkunut.

Johanna jätti variksen toistaiseksi kahluualtaaseen. Kun he olisivat lähteneet kohti kotimaatansa, apartomentoon tulisi uima-altaiden puhtaanapidosta vastaava allastyttö, joka siivoaisi sen pois. Se työ olisi sen tytön tehtävä, ei lomailevan Johannan.

Johanna auttoi lapsia pakkaamaan kassinsa ja pakkasi myös oman kovakuorisen matkalaukkunsa. Hän kantoi matkalaukut autoon. Sen jälkeen he hyvästelivät hymyilevän Gregosin.

– Tulkaa pian kotiin, Rane sanoi.

Suvituuli ja Kivi kipusivat auton takapenkille. Johanna tarkisti heidän turvavyönsä, meni ratin taakse istumaan ja käynnisti auton. Lapset vilkuttivat iskälle. Johanna kääntyi vasemmalle Ketomaantielle kohti Tirrilän keskustaa. Sitten hän kääntyi Niittypolulle ja sieltä Koulukadulle. Seuraavaksi hän kääntyi Asemakadulle, alitti rautatiesillan ja saapui Tirrilän keskustaan. Hän ajoi keskustan halki ja tuli Hämeenlinnantielle. Sitä hän ajoi niin pitkään, että tuli taas Ketomaantien risteykseen, josta hän pääsi kääntymään kohti kotia. He ajoivat pihaan ja kas kummaa, Rane oli taas leikkaamassa nurmikkoa, kuten oli ollut silloinkin, kun he lähtivät all inclusive -lomalle.

Iskän jälleennäkeminen oli riehakas ja riemukas. Rane oli iloinen saadessaan perheensä takaisin kotiin siksikin, että paluu normaaliarkeen saattoi vihdoin alkaa.

– Saadaanko me nyt pelata? Kivi kysyi.

– Kantakaa kassinne sisään, sitten saatte pelata.

Lapset toivat kassinsa taloon, juoksivat yläkertaan ja sinne jäivät.

Johanna pyydysti kuolleen variksen talikon piikkeihin ja hautasi sen pihan perälle. Hän meni seisomaan altaan reunan päälle ja laski vedet uima-altaan virkaa toimittaneesta kahluualtaasta. Sitten hän päästi ilmat sen reunoista. Hitaasti se lysähti kokoon kuin pannukakku.

Loma oli ohi.

Johanna purki matkalaukuista likaisia vaatteita ja ryhtyi pesemään pyykkivuorta. Tassun oli nyt kestettävä pyykkikoneen ääni. Johanna laski mielessään matkabudjettia. Halvemmalla he olivat selvinneet tästä lomasta kuin jos he olisivat matkustaneet Kreikkaan, huolimatta vessan siivouksesta, taksikyydistä, possucateringista ja orkesterin palkkiosta.

– Äiti, äiti, mä haluan vaihtaa mun huoneen järjestystä, Suvituuli tuli sanomaan. – Mä haluan, että mun sänky on keskellä huonetta!

– Niinkö? No, mietitään sitä huomenna. Tänään äiti on aivan liian väsynyt, Johanna sanoi hajamielisesti, kun lajitteli pyykkiä värin ja materiaalin perusteella kasoihin. – Tämä homma pitää hoitaa tänään.

Ulkona oli täydellinen pyykinkuivausilma. Heidän kirkasväriset matkavaatteensa liehuivat tuulessa kuin eri maiden liput. Johanna painoi päänsä kukkamekkonsa helmaan ja haistoi puhtaan pyykin tuoksua. Pyykit, ruoka, iltapesu, TV:n katselua, nukkumaan. Kaikki oli taas kuten aina ennenkin.

Johanna pisti uuden pyykkikoneellisen pyörimään. Siihen tuli jo Ranen työvaatteitakin, niitäkin, joita hänen piti korjata. Tänään hän voisi jo tehdä sen. Arki alkaisi toden teolla huomenna, vaikka päivä olikin sunnuntai.

Viimein hän muisti postin, jonka hän oli viikolla saanut ja tunkenut kaappiin. Päällimmäinen kirje oli mainos pankilta. Hänelle tarjottiin sijoitusneuvojan palveluksia. Hän heitti sen suoraan roskiin, sille ei ollut tarvetta. Toinenkin kirje taisi olla mainos, sillä siinä oli matkatoimiston logo. Johanna työnsi sormen kuoren sisään ja avasi sen repimällä. Siellä oli kirje, mustaa valkoisella, ei värikästä mainospostia. Hän luki epäluuloisena kirjeen tekstiä.

Kirje alkoi pirteästi:

”Sydämelliset onnittelut onnettaren suosikille ja huippulahjan voittajalle!”

Rane kuuli Johannan ulinan ja juoksi katsomaan, mikä vaimoa vaivasi.

Niin, niin. Kyllä hän tämän laatuisen postin tunsi. Kohta hän saisi tietää, että voittaisi euron arvoisen koristekipon, kunhan maksaisi siitä ensin kaksi euroa. Mutta kirje ei jatkunutkaan ihan Johannan uumoilemalla tavalla.

Rane kuuli Johannan ulinan ja juoksi olohuoneeseen katsomaan, mikä vaimoa vaivasi.

Johanna makasi sohvalla, heitti päätään puolelta toiselle ja takoi voimattomasti nyrkillä sohvan selkänojaa.

– Ei! Tämä ei voi olla totta. Ei! Ei kai taas!

– Mikä? Sano nyt! Onko joku hätä?

Lapsetkin juoksivat yläkerrasta paikalle.

– Iskä, mikä äidillä on? Kivi kysyi.

Suvituuli hätääntyi ja halasi Johannaa.

– Äiti, sano nyt!

Johanna pudotti matkatoimiston kirjeen lattialle ja Rane nosti sen käteensä. Hän luki ääneen kirjeestä:

– ”Olet voittanut matkatoimiston koko maan kattavassa arvonnassa all inclusive -loman Thaimaassa neljälle hengelle kahdeksi viikoksi joulun aikaan. Viiden tähden sviitti Andamaaninmeren rannalla on varattu Teille joulunpyhien ja uudenvuodenaaton aikaan.”

Rane riehaantui.

– Eli tää matka olisi just silloin, kun mulla ei oo kiirettä töissä eikä lapsilla koulua! Säkin saisit varmaan lomaa töistä. Voitais karistaa kotimaan lumet tai ravat töppösistä ja lentää Aasian lämpöön ja aurinkoon. Kuulitko?

Rane jatkoi lukemista:

– ”Tropiikin hehku ottaa Teidät avosylin vastaan vieraanvaraiseen Thaimaahan, eikä Teillä ole muuta huolta kuin se, mahtuvatko Teidän vaatteenne vielä päälle paluulennolla.”

Johanna nosti kätensä silmilleen ja sopersi jotain epäselvää. Rane kumartui lähemmäs.

– Mä en saa selvää sun puheestasi. Sun täytyy puhua kovempaa.

Silloin Johanna parahti tuskaisena:

– Ei – enää – all – inclusivea!

Lue lisää:

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Johannan lomaviikko saa mukavan turkkilaisen käänteen, mutta paikallisten kanssa alkaa palaa hermo. Onneksi kotona odottaa Gregos.

Torstaiaamuna Johanna muistutti Ranea, että tämä tulisi kotiin hyvissä ajoin ennen puolta kuutta, sillä silloin hän lähtisi teatteriin. Hän oli erittäin kiinnostunut paikalliskulttuurista ja historiasta.

Sinä päivänä hän oli päättänyt viedä lapset Tirrilän omaan länkimuseoon. Aivan oikein, ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut koskaan edes huomannut, että heidän kylässään oli sellainen paikka, ja ainoastaan kilometrin päässä heidän kodistaan.

Museon sisäänpääsylippu olisi ollut aikuiselta euron ja lapselta viisikymmentä senttiä, mutta Johanna äkkäsi, että museossa tarjottiin tilauksesta myös englanninkielistä opastusta. Se oli tosin aika hintavaa, kaksikymmentä euroa kierros. Mutta ehkä se oli sen arvoista, nimittäin lomatunnelman ylläpitämiseksi.

Kun opas, nuori nainen, saapui paikalle, Johanna ei sittenkään pyytänyt englanninkielistä opastusta. Hän ajatteli, että lapset eivät ymmärtäisi opastuksesta sitten mitään, ainakaan Suvituuli. Tärkeämpää kuin lomatunnelman aitous oli nyt oikea tieto, jonka hän halusi lasten kuulevan oppaalta.

Museon omisti eläkkeelle jäänyt maanviljelijäpariskunta, joiden poika viljeli tilan peltoja. Opas oli tuon pojan tytär ja nimeltään Venla. Museo sijaitsi vanhassa navetassa, joka oli jäänyt tyhjilleen, kun tilalla luovuttiin lehmistä. Hevoset olivat vaihtuneet traktoriin jo kauan ennen sitä.

Navetan seinät oli kalkittu valkoisiksi ja navetta oikein hohti puhtauttaan. Navettaan oli tehty uusi lattia leveistä lankuista ja valoa tulvi etelän puolen suurista ikkunoista. Hevosenlänget oli ryhmitelty kolmelle sivuseinälle, ja niitä oli parisenkymmentä erilaista mallia. Länkien keskellä oli kehystetty mustavalkoinen valokuva liinaharjaisesta suomenhevosesta. Se oli ollut tilan viimeinen hevonen, ruuna Kreivi.

Johanna ja lapset saivat tietää, että länget veistettiin Suomessa perinteisesti suuren koivun juurista, että puun syyt menisivät samansuuntaisesti. Jos rautaa oli saatavilla, sillä vahvistettiin länkiä. Hevosta tai huopapehmustetta vasten tulevat kohdat karhennettiin, etteivät länget liukuisi. Hienoimmissa längissä oli nahalla päällystetty toppaus, joka oli täytetty siankarvalla. Se kuivui nopeasti hevosen hiestä ja piti muotonsa. Länget piti veistää hevosen mukaan. Jos ne nousivat hevosen kaulassa liian ylös, ne painoivat hevosen henkitorvea, jos ne laskeutuivat liian alas, ne painoivat niskaa. Nahan rikkovia hiertymiä ei saanut tulla, sillä silloin työnteko oli hevoselle tuskallista.

– Kunnon hevosmies piti parempaa huolta hevosestaan kuin itsestään, Venla sanoi.

Hän ei tiennyt, mitä lasten päähän jäi vierailusta.

Monet längistä oli koristeltu kauniilla maalauksilla. Olipa museossa peilikin, jossa oli längistä tehdyt kehykset. Ne oli maalattu valkoisiksi ja koristeltu maalatuilla punaisilla ruusuilla. Osa längistä oli karkeita ja koristelemattomia, kevyiksi kuivuneita. Ne olivat niitä vanhimpia. Sitten oli mustiksi maalattuja ja kiiltäviksi lakattuja juhlalänkiä, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut koskaan käytetty oikeassa työssä.

Paikan erikoisuus oli alumiiniset tykkilänget, joita oli käytetty sota-aikana tykkiä vetävällä hevosella. Tykkilänget olivat yksiosaiset, ja hevoset olivat kuulemma vihanneet niitä, koska ne eivät myötäilleet hevosen liikettä kuten kaksiosaiset, joissa ylhäällä ja alhaalla olevilla nahkahihnoilla eli harjustimella ja rinnustimella pystyi säätämään länkiä hevoselle sopiviksi.

– Ehkä ne vihasivat sotaa, Johanna aprikoi.

– Sitäkin, Venla myötäili.

Johanna ei ollut ikinä elämässään uhrannut ajatustakaan hevosenlängille. Nyt hän oli saanut rautaisannoksen längistä. Hän ei tiennyt, mitä lasten päähän jäi tästä museovierailusta, mutta ainakin heistä oli hauskaa juosta kopisevaa navetan lankkulattiaa edestakaisin kuin kesälaitumelle päässeet mullit. Sikäli opastus olisi ihan yhtä hyvin voinut olla englanniksikin, koska lapset eivät kuulleet siitä juuri mitään.

Johanna osti matkamuistoksi avaimenperän, auraa tyylitellysti esittävän puuesineen. Hän halusi ajatella, että vanhaisäntä veisteli niitä pirtissä vanhuuspäiviensä ratoksi, käyrävartinen piippu suussaan ja harmaat sarkahousut jalassaan. Todennäköisesti isäntä kävi tanssimassa salsaa, treenasi zumbaa tai surffaili netissä, luki iltapäivälehtien skandaaliuutisia ja tiiraili bikinipimujen rantakuvia, mutta ainakaan aurassa ei lukenut Made in China.

Lopuksi Johanna kiitti Venlaa ja jätti avokätisesti tippiä pöydälle. Niin hän olisi tehnyt Kreikassakin.

– Äiti, mä en oo käynyt koskaan näin hassussa paikassa! Suvituuli sanoi. – Ja me ollaan kävelty tästä luokan kanssa monta kertaa ohi.

Johanna hymyili. Eipä ollut tämäkään turha reissu.

Museolta Johanna, Kivi ja Suvituuli jatkoivat kesäpäivänsä viettoa uimarannalle. Johanna oli pakannut pyyhkeiden lisäksi snorkkelit. Savipohjaisen järven sameissa vesissä sukeltelu oli vähän toivotonta, vaikka uimarannan kohdalle oli tuotu hiekkaa. Lapset taisivat nähdä snorklatessaan lähinnä oman kätensä tai sisaruksensa jalan, jos sitäkään. Johanna kävi uimassa ja vetäytyi rantaviivaan ruokomatolle pitämään lapsia silmällä.

Kivi näki kaverinsa Nuutin, ja juoksi kiireesti pyytämään Johannalta, ettei äiti puhuisi enempää englantia, sillä häntä nolotti. Johanna suostui pitkin hampain. Hän puhalsi Suvituulille rantapallon, mutta sille kävi niin kuten rantapalloille aina käy eli pallo karkasi yksin ulapalle iloisesti liplattelevien aaltojen viemänä. Suvituuli kiljui ja osoitti palloa, ja uimavalvoja lähti kroolaamaan sen perään. Taitavasti hän kiersi pallon ja käänsi sen suunnan kohti kotirantaa. Poika ei huolinut pallonhausta rahapalkkiota, mutta Johanna osti hänelle kioskilta jäätelön samalla kuin omille lapsilleenkin.

”Meidän kissa tuli paksuksi ja sen pitäisikin synnyttää ihan pian.”

Johannan ystävätär Sohvi tuli lastensa kanssa sattumoisin samaan aikaan rannalle. Heidän lapsensa Kerttu ja Saku olivat suurin piirtein saman ikäisiä kuin Suvituuli ja Kivi, joten heidän leikkinsä sopivat hyvin yksiin. Johanna ei ollut tehnyt tärskyjä tälle viikolle Sohvin kanssa, sillä hehän olivat oikeastaan nyt Falirákissa, eivätkä Tirrilässä.

– Eikö teidän pitänyt lähteä Kreikkaan tällä viikolla? Sohvi muisti.

– No piti piti, mutta meidän kissa tuli paksuksi ja sen pitäisikin synnyttää ihan pian.

– Ai se kolli vai?

He juttelivat vähän aikaa kissojen synnytyksestä, omista synnytyksistään, jalkapallosta, miehistä, jalkapalloa katsovista miehistä, unirytmin heittelystä, sukeltamisesta, Tampereen uudesta vesipuistosta, jonne he päättivät seuraavana päivänä mennä, all inclusive -lomasta ja kreikkalaisesta ruoasta. Niinpä heille tuli nälkä. Sohvilla oli eväät mukana omalle porukalleen, mutta Johanna oli päättänyt, että hän veisi pesueensa ulos syömään.

– Tulkaa huomenna käymään, illalla kuuden jälkeen, koko perhe. Minä pidän pienet puutarhabileet, Johanna sanoi.

– Keitä kaikkia sinne on tulossa? Sohvi kysyi.

– Sittenpä näet, Johanna sanoi salaperäisesti. – Kannattaa tulla. Luvassa on yllätyksiä ja hyvää ruokaa.

– Okei! Jospa me sitten tullaan. Kiitos kutsusta, Sohvi ilahtui.

Johanna komensi lapset ylös vedestä ja he menivät pukukoppiin vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen. He pyöräilivät heidän kotinsa lähistöllä olevaan kebab-pizzeriaan, jossa he olivat käyneet ostamassa pizzaa ja kebabia siitä asti, kun se oli avattu. Kebab-pizzeria oli maalattu turkoosinvihreäksi, joten se kyllä erottui tavallisesta suomalaisesta rakennuskannasta.

Kun he astuivat sisään, turkkilainen kokki tervehti heitä iloisesti. He tiirailivat hetken ruokalistaa. Turkkilaismies odotti kärsivällisesti hymyillen heidän valintaansa. Johanna vinkkasi myyjälle ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:

– Onko tämä teidän kebabinne resepti perinteinen ja salainen, vain perheen kesken tiedetty, suvussa vuosisatoja säilynyt resepti?

Miehen hymy levisi korviin saakka.

– On, on kyllä. Kyllä on. Sitä tämä juuri on.

Special price, only for you, madame... Nämä herkut, korut ja nahkavaatteet myydään tiskin alta vain hänelle näin erikoisen halpaan hintaan. Niinhän etelänmaissa aina turistille uskoteltiin, ja jotkut asiakkaat menivät hymyillen halpaan ja lähtivät leikkiin mukaan ihan mieluusti.

Mies hymyili tavalla, jonka Johanna tulkitsi myöntymiseksi.

– Otamme kaksi kebabia lohkoperunoilla ja yhden riisillä, kiitos, Johanna teki tilauksen. – Ja vielä kaksi kokista ja yksi jäävesi.

– Kiitos! mies sanoi, näppäili ostokset kassakoneeseen ja sanoi hinnan. Johanna kaivoi vyölaukustaan sopivan määrän euroja. Tänään hän ei tinkaisi. Mies antoi vaihtorahan, juomat ja alkoi valmistella heidän kebabejaan.

– Muuten, miten sanotaan turkiksi ”kiitos”? Johanna kysyi.

Iloinen ilme valaisi miehen ruskettuneita, kiiltäviksi hiostuneita kasvoja.

– Teşekkür ederim, naurusuinen kokki sanoi.

– Tesekyyr ederim?

– Teşekkür ederim. Kurdiksi kiitos on ”spas”. Minä olen Turkin kurdi.

– No sitten minä sanon sinulle: Spas! Sanokaas lapset perässä: Spas!

– Spas? Kivi sanoi. Se ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

– Spas, sanoi Suvituulikin.

Mies purskahti nauramaan.

Johanna tiesi, että hän olisi unohtanut sanan jo huomiseen mennessä, mutta lapset saattaisivat muistaa sen koko loppuikänsä.

– Saanko ottaa valokuvan sinusta? Johanna kysyi ja vilautti kameraansa. – A picture?

Mies hymyili tavalla, jonka Johanna tulkitsi myöntymiseksi. Hän otti kuvan miehestä, kun tämä leikkasi kebablihaa rasvaa tirisevästä, käristyvästä vartaasta. Sitten he ottivat salaattia ja istuivat ikkunapöytään.

Johanna päätti tästä eteenpäin pidättäytyä englannin puhumisesta. Siitähän tämän loman kaikki väärinkäsitykset ja kompastuskivet olivat syntyneet, kielimuurista ja vaikeuksista ymmärtää toista. Lomalla oli parasta puhua taitojen ja mahdollisuuksien mukaan paikallista kieltä, ja nyt kun heillä kävi niin harvinainen tuuri, että he osasivat täydellisesti lomakohteen kieltä, hän päätti, että oli aivan matkailuetiketin mukaista käytöstä puhua tästä lähtien suomea.

He saivat tavallistakin suuremmat kebabannoksensa pöytään. He söivät ahmien nälkäänsä eivätkä malttaneet edes puhua mitään, kun suu jauhoi vain ruokaa. Suvituuli ei jaksanut syödä kuin kolmasosan annoksestaan, mutta ei se haitannut, kun hän sai sen mukaansa kotipaketissa. He pakkasivat itse jämänsä lämpöpahvirasiaan ja muovipussiin. Sitten he kiittivät ja lähtivät.

Heinosen Jallu, Ranen hyvä kaveri, ajoi pyörällä kebab-pizzerian ohitse. Johanna heilutti kättään ja pyysi Jallua ottamaan vielä kuvan heistä kolmesta ravintolan edessä. Näin matkamuistot saatiin kootuksi samalle muistikortille oikeassa järjestyksessä. Kuri ja järjestys se piti olla all inclusive -lomallakin.

Jallu naureskeli ja teki työtä käskettyä.

– Vai olette te tänään Turkin-matkalla, hän sanoi. – Rane kertoi.

– Jep, näin ollaan! Johanna nyökkäsi.

– No, ei muuta kuin hyvää lomanjatkoa sitten! Jallu toivotti.

– Tervetuloa huomenillalla pihajuhliin?

– Aha? Kiinni veti!

Kotimatkalla he pyöräilivät Super-Säästön ohitse, ja Johanna päätti poiketa siellä. Oli korkea aika ostaa tuliaiset. Ulkomaanmatkoillakin tuliaiset oli parasta hankkia paikallisesta halpahallista eikä mistään turisteille tarkoitetusta matkamuistomyymälästä. Yleensä Johanna toi etelänmatkoilta paljon mausteita, sillä ne olivat kevyitä kuljettaa lentokoneessa, halpoja ja hyviä. Kun Johanna avasi kotona matkalaukkunsa, sieltä tulvahti voimakas yrttien tuoksu.

He jättivät kebabpussit pyöränsarviin, sillä kukaan ei heidän puoleksi syötyjä kebabinjämiään Tirrilässä varastaisi. Jos veisi, se olisi sen ihmisen oma häpeä. Varis voisi käydä niitä vähän nokkaisemassa, mutta he ottivat sen riskin.

– Äiti, äiti, saadaanko me ostaa karkkia? Suvituuli vonkui.

– No jos tämän kerran, kun nyt ollaan lomalla, Johanna myöntyi.

Ranelle Johanna valitsi Marttiinin peruspuukon ja valkoisen T-paidan, jonka rinnuksissa luki Suomi Finland. Tarkemmin katsottuna paita olikin Made in Taiwan. Itselleen hän osti pussillisen kuivattuja mustikoita. Äidilleen Johanna ei keksinyt sen kummempaa tuliaista kuin suomalaista suklaata, Pandan Juhlapöydän konvehteja, vaikka muistikin, että Pandahan myytiin takavuosina norjalaisfirmalle. Anopille Johanna osti sinivalkoisen huivin, joka oli valmistettu Sri Lankassa, ja appiukolle Rapalan uistinsarjan.

Paita olikin Made in Taiwan.

Ei ollut Rapalakaan enää suomalaisomisteinen firma. Johanna muisteli, että vuosien varrella Rapalan osakkeenomistajia oli eri maihin rekisteröidyissä sijoitusyhtiöissä Jenkeissä, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Luxemburgissa, ja olipa joku hongkongilainenkin suursijoittaja mukana uistinbisneksessä. Sitten Johanna muisti, että Marttiinikin myytiin Rapalalle yli kymmenen vuotta sitten. Kai tuotteet kuitenkin valmistettiin Suomessa? Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt mennä jonkun tirriläläisen käsityöläisen nyrkkipajaan, että olisi saanut täysin suomalaisia tuliaisia.

Johanna ehti hätiin toppuuttelemaan lapsiaan, jotka olivat hamunneet aivan liikaa karkkia ostoskoriinsa. Johanna pisti suurimman osan takaisin hyllyyn. Kyllä kai lapset tahtoisivat jokaisen karkin ja kirkasvärisen muoviromun niiden kylkiäisenä, jos itse saisivat valita, mutta Johanna näki punaista muoviroinan kohdalla. Kreikasta heidän oli pitänyt ostaa paluumatkalle kokonaan oma kassi basaareista hankitulle, lasten hinkuamalle muovikrääsälle, ja oliko niistä leluista mikään enää hengissä ja käytössä? Ei tosiaankaan.

– Katsokaas tätä söpöä muovikoiraa, jonka suusta karkit tulevat. Kun te olette syöneet karkit, koira on edelleen tässä. Sitten kun te olette kakkineet nämä karkit, koira on ja pysyy. Kun kakat ovat muuttuneet maaksi, koira heiluttaa häntäänsä ihan yhtä hyvässä kuosissa kuin tähänkin asti. Vaikka te heittäisitte tämän koiran roskiin, se ei ole siitä moksiskaan. Vielä senkin jälkeen, kun te olette kuolleet ja maatuneet, kun teidän lapsenlapsenne ovat kuolleet ja maatuneet, tämä koira vain on ja pysyy ja haukkuu yhtä iloisena ja saman näköisenä jossakin kaatopaikalla.

Suvituuli katsoi Johannaa totisena. Sitten hän otti käteensä karkkivatsaisen koiran ja asetti sen takaisin hyllyyn. Johanna ei ollut varma, ymmärsikö Suvituuli kaiken, mitä hän tarkoitti, mutta pääpointti meni kuitenkin lapselle jakeluun. Ei kannata ostaa turhaa muovitavaraa, jos haluaa vain karkkia.

Kun he tulivat kotiin, kebabit olivat jäähtyneet jääkaappiin pistettäviksi. Oli kotiolympialaisten vuoro.

Ensiksi he heittivät tikkaa. Tassukin tuli tarkistamaan, mikä oli homman nimi, mutta kun huvitus ei sisältänyt makupaloja sille, se menetti kiinnostuksensa.

Suvituuli sai heittää kahdesta metristä, Kivi kolmesta ja Johanna viidestä. Nuorin sai aloittaa. Ensimmäisen kierroksen voitti Kivi, toisen Suvituuli ja kolmannen Johanna. Sitten kisajännitys kävi liian armottomaksi lapsille ja he alkoivat kinastella. Johanna sai heidät nopeasti ruotuun vaihtamalla heittojärjestystä, että vanhin heittääkin ensiksi. Se oli niin outoa, että Suvituulikin unohti kitistä. Lopulta Kivi voitti kisan, Suvituuli tuli hyväksi kakkoseksi ja Johanna jäi pitämään perää.

Johanna laittoi lapset kymmeneksi minuutiksi trampoliinille mehulinkoon, kun heistä piti saada lingotuksi liikoja mehuja pois. Sitten he olivat niin hikisiä, että oli hyvä hetki heittää heille jälleen uima-asut päälle ja panna heidät allasosastolle vähän polskimaan.

– Vesi on jääkylmää! Suvituuli valitti.

Kivi roiskutti sitä lisää tytön päälle, ja sota oli täydessä vauhdissa.

– Ei saa roiskuttaa, Johanna komensi. – Joka roiskuttaa, joutuu pois altaalta.

Lopulta lapset löysivät sisäisen ja ulkoisen rauhan ja pystyivät leikkimään suhteellisen sopuisasti. Johanna käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi hakemassa päiväpostin. Sinä päivänä posti toi yhden kirjeen, mutta Johanna tunki sen samaan kaappiin alkuviikosta tulleen kirjeen kanssa. Hän lukisi postinsa vasta loman loputtua.

Kun lapset saivat kylliksi kylmästä vedestä, Johanna ilmoitti, että kesäolympialaiset jatkuivat mäkiautoilulla. Heidän kotinsa edessä oli mökkitontille menevän hiekkatien risteys ja siinä mäessä sai polkuautolla sopivan kovat, mutta kuitenkin turvalliset vauhdit. Kivi oli saanut polkuauton kummisedältään 5-vuotislahjaksi, mutta hän mahtui siihen yhä mainiosti. Yksin hän ei saanut sillä ajella, vaan aikuisen oli valvottava, ettei hiekkatietä pitkin lähestynyt auto. Jos lähestyi, polkuauton päältä oli noustava pois ja lapsen oli mentävä autoineen tienreunaan, sellainen laki heillä oli. Onneksi rantaan menevää mökkitietä pitkin ajoi auto ehkä kerran pari viikossa, joten kauhean vilkasta ei liikenne siinä ollut.

Suvituuli ja Kivi mittasivat, kumpi sai auton menemään pidemmälle. Tietyn pisteen jälkeen sitä ei saanut enää polkea, vaan sitten mentiin pelkällä painovoimalla.

Suvituuli raahasi juuri autoa takaisin, kun Johanna kuuli iloisen tervehdyksen.

– Hei, hyvinkö auto kulkee?

Tulija oli Maija-Liisa, Ketomaantiellä asuva lasten kirkkokuoron johtaja. Hän oli jäänyt eläkkeelle kahta vuotta aiemmin, mutta kylän kakarat olivat yhä lähellä hänen sydäntään. Hän rupesi aina hymyilemään, kun vain näkikin lapsen, vaikka kakru olisi ollut omenavarkaissa.

Kivi alkoi selvittää Maija-Liisalle mäkiautonsa moottorin tilavuutta ja sylinterien lukumäärää. Se taisi olla hepreaa autottomalle Maija-Liisalle, mutta hyvin tämä kuitenkin esitti ymmärtävänsä Kivin puhetta.

– Voitko sä antaa mulle vauhtia? Kivi pyysi.

Maija-Liisa työnsi auton menemään. Suvituuli hihkui ja kiljui ja juoksi auton perään varmistamaan, ettei Kivi siirrä hänen merkkiään tai yritä sutata sitä.

Maija-Liisa madalsi ääntään.

– Mitä sinulle kuuluu?

– Hyvää, kiitos kysymästä! Johanna naurahti. – Oikein hyvää. Olen kesälomalla, mutta Ranella on työmaa kesken. Entä sinulle?

Maija-Liisa vain nyökkäsi, hänen kuulumisensa olivat ilmeisesti sillä kuitattu.

– Ajattelin vain, kun kuulin... Että onko teillä kaikki kunnossa? Maija-Liisa sanoi ja hymyili Johannalle lammasmaisesti.

– On tietysti. Kaikki on OK. Miksei olisi?

– Niin... Kun tuolla kylällä puhuttiin kummia...

– Mitä siellä puhuttiin?

– No, että teillä on menossa jotain outoa...

Johannalla alkoi nousta savu korvista, mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin.

Johannalla kasvoi heti iso sarvi otsaan. Hän puri hammasta ja pisti kätensä puuskaan.

– Älä sinä Maija-Liisa kuuntele pahanilkisiä juoruja! Lomaa tässä vain vietetään. Näethän sinä, että lapsilla on hauskaa, Johanna sanoi ja pakottautui nauramaan railakkaasti. Hän heilautti vielä kättäänkin, kun olisi sillä liikkeellä lakaissut Maija-Liisan huolen ja juorukellojen kilkatuksen kauas pois.

– On kyllä. Mutta ettei olisi liian hauskaa, sitä minä vain. Ettei tulisi itku pitkästä ilosta.

Johannalla alkoi nousta savu korvista, mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin.

– Kaikki on aivan kunnossa! Älä huoli. Olitko sinä menossa kylälle? Siellä onkin nyt myynnissä hyvänmakuisia mansikoita. Käyhän ihmeessä ostamassa, ennen kuin ne myydään loppuun, Johanna sanoi, eikä hän sen suoremmin olisi voinut sanoakaan Maija-Liisalle, että jatkapas juoruämmä matkaasi ja aika hätäiseen sittenkin.

Maija-Liisa lähti hipsuttelemaan kylää kohti yhä laupiaasti hymyillen, mutta Johannaa risoi koko keskustelu.

Johan nyt oli! Koko yhteiskunta oli varpaillaan, kun yksi stressaantunut, työssäkäyvä perheenäiti keksi viettää all inclusive -lomaa Suomessa. Pappi, palokunta, poliisi ja vielä kuoronjohtaja kaupan päälle, kaikilla oli jotakin nokan koputtamista. Kaikkien ihmisten pitäisi olla yhdestä muotista, sitten olisi hyvä. Mutta heidän lomaansa nuo yhteiskunnan tukipilarit eivät onnistuisi pilaamaan, sen Johanna päätti.

Rane tuli töistä ajoissa. Hän lupasi viedä rannalle mankuvat lapset uudelleen uimaan, kunhan söisi ensin.

Johanna pääsi lähtemään polkupyörällä Tirrilän kesäteatteriin katsomaan perinnenäytelmää nimeltä Seitsemän veljestä. Johanna kuvitteli itsensä kielitaidottomaksi turistiksi, jonka piti elää draaman mukana ilman, että osasi kieltä saati muisti tarinan ulkoa. Hän nautti eksoottisesta esityksestä täysin rinnoin ja taputti ja hurrasi huomiotaherättävän lujaa aina kun oli vähänkin aihetta. Kesäteatterille pakollinen paljas pylly saatiin vilahtamaan saunomiskohtauksessa ennen saunan paloa.

Väliajalla Johanna osti omenalimonadin ja joi sen pillillä pullon suusta. Sitten hän jonotti naistenvessaan. Puucee oli siisti ja sievä, ja lattialla oli siniset räsymatot ja vessassa oli siniseksi maalatut ikkunanpokat. Johanna muisti lukeneensa jostakin, että kärpäset karttoivat sinistä väriä, ja siksi keittiön ikkunanpokat maalattiin usein Välimeren maissa sinisiksi.

Kun esitys jatkui, meno sen kun parani. Johanna nauroi ääneen neljä kertaa. Varsinkin Eeroa näyttelevä nainen sai ladatuksi hahmoonsa paljon huumoria. Suurin osa veljeksistä oli naisia, sillä eihän Tirrilän kesäteatteriin saatu tarpeeksi miesnäyttelijöitä.

Kun esitys loppui ja katsojat jonottivat katsomosta pois, Johanna näki näyttelijöiden kävelevän kulissien taakse. Nyt, jos hän olisi ollut tavallisessa Suomi-elämässään eikä all inclusive -lomalla, hän olisi katsonut kiinteästi näyttelijään, mahdollisen katsekontaktin saavutettuaan hymyillyt hänelle huulet kiinni suipistettuina, nyökännyt, ja ehkä, jos näyttelijä olisi kulkenut ihan hänen läheltään, hän olisi kuiskannut:

– Oli hyvä näytelmä!

Hän oli all inclusive -lomalla ja hän oli vapaa käytöskoodistosta.

Mutta nyt hän ei ollut oma itsensä, joka käyttäytyi niin kuin vakuutusvirkailijan ja pienten lasten äidin kuului Suomessa käyttäytyä. Hän oli all inclusive -lomalla ja hän oli vapaa käytöskoodistosta. Hän marssi rohkeasti kulissien taakse ja tapasi siellä näyttelijät vaihtamassa rooliasujaan siviilivaatteisiinsa.

– Paljon kiitoksia huikeasta esityksestä! En muista, koska olisin nauttinut näin paljon teatterista. Olitte aivan mahtavia ja saitte minut nauramaan monesti. Minusta tuli kertaheitolla teidän suuri faninne!

”Juhani”, joka oli Jaakkolan Jussi, heltyi hymyilemään leveästi.

– Kiitos itsellesi! Olipa kiva, kun tulit kertomaan tämän meille.

– Me saamme niin vähän jos ollenkaan palautetta, sanoi "Simeoni", Jussin vaimo Hilkka.

– Haluaisin kutsua teidät kaikki paikallisravintolaan ja tarjota teille siellä kaljan tai jotain! Johanna julisti.

Muut näyttelijät kiittivät kohteliaasti tarjouksesta, mutta vetäytyivät paikalta kotiaskareisiinsa vedoten. Vain “Juhani” ja “Simeoni” suostuivat. Tirrilän ainoa kuppila Tussari oli muutenkin heidän kotimatkansa varrella, ja he olivat tulleet polkupyörillä. Jussi ja Hilkka pistivät roolivaatteensa isoon siniseen Ikean kassiin ja sitoivat ne pyöräntarakalle. Suomalaisesta kesäteatterista oli glamour kaukana, homma oli arkista aherrusta. Ihmiset harrastivat sitä rakkaudesta teatteriin, ei mammonaan tai julkisuuteen.

Tussarissa ei ollut muita asiakkaita kuin Pop-Pena, joka puhui ja lauloi itsekseen baaritiskillä. Hän oli paikallinen nähtävyys siinä missä betonikirkko ja kukkaistutukset. Eipä tainnut Penakaan ostaa baarista mitään, sillä hän oli syntymähumalassa eikä tarvinnut minkään näköistä rohkaisua laulaakseen. Sellainen erikoisuus Tirrilässä asusti.

Karaokea Tussarissa sai laulaa vain perjantaisin, muuten Johanna olisi laulanut Kari Tapion avustamana kappaleen Olen suomalainen. Hilkka otti vodkatuoremehun ja Jussi ison oluen. Johanna tilasi itselleen gin tonicin ja maksoi kaikkien juomat. He menivät istumaan Tussarin terassille, jossa oli kolme pientä pyöreää pöytää. Hilkka ja Jussi kertoivat ensin kauhujuttuja Seitsemän veljeksen tekemisestä ja sen jälkeen houkuttelivat Johannaa liittymään teatteriseurueeseen. Lapsinäyttelijöitäkin tarvittaisiin. Johanna nauroi ja sanoi harkitsevansa asiaa.

Seuraavaksi Jussi halusi tarjota kierroksen. Eihän nyt käynyt laatuun, että Johanna lähtisi pyöräilemään kotiin ilman, että Jussi saisi maksaa velkansa ja tarjota vuorostaan. Tasa-arvon mallimaassa Suomessa kun oltiin, myös Hilkka halusi tarjota oman kierroksensa. Niiden jälkeen he olivat valmiita lähtemään kotiinsa, mutta Johanna vannotti Jussia ja Hilkkaa tulemaan heille seuraavana iltana puutarhajuhliin.

– Tiedättehän te, missä me asumme?

Hilkka sanoi tietävänsä. Hän oli ollut Ranen kanssa samalla luokalla ala-asteella.

Kun Johanna palasi apartomentoon, lapset juoksivat häntä jo pihalle vastaan. Rane tuli myös. Ikään kuin heillä olisi tullut häntä niin kova ikävä sen muutaman tunnin aikana, jonka hän oli poissa, että he eivät malttaisi odottaa mitenkään sitä, että hän pääsisi sisälle asti ja saisi potkaistuksi kengät jalasta.

– Äiti, äiti, Tassu alkaa synnyttää!

Nyt tuli Johannaankin vipinää.

Rane ja lapset olivat oikeassa, Johanna tiesi sen heti, kun näki Tassun. Kissa oli levoton, se nousi ylös ja laskeutui alas, nuoli hetken takapuoltaan ja kehräsi. Siitä Johanna tiesi, että sillä oli kipuja. Kissat kehräsivät myös kivusta, eikä vain hyvästä olosta. Kehräys oli sen luonnonmukaista kivunlievitystä.

Kun Tassu meni pesälaatikkoonsa, Johanna sulki lapset pois kodinhoitohuoneesta ja kävi nukuttamassa lapset. Hyvän unen aihe oli molemmille Tassun pennut.

– Tämä on vähän kuin syntymäpäivän aattona, Kivi mietiskeli. – Ei tarvitsisi kuin nukkua, niin aamulla olisi lahja sängyn vieressä.

– Mutta kun on niin vaikea nukkua! Suvituuli huudahti.

– Totta, Johanna sanoi. – Mutta nyt me teemme kaikkein parhaiten, kun annamme Tassulle rauhan ja hiljaisuuden. Ettei sen tarvitse pelätä mitään. Annetaan luonnon hoitaa tehtävänsä. Kyllä Tassu osaa tämän homman, vaikka se onkin ensimmäistä kertaa synnyttämässä.

Viimein lapset uskoivat häntä ja sulkivat silmänsä.

– Hyvää yötä, äiti, Kivi kuiskasi jo puoliunessa.

– Herätä minut sitten aamulla aikaisin, Suvituuli vaati.

Johanna palasi katsomaan, kuinka Tassu pärjäsi. Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Hän puki yöpaidan, kävi vessassa ja harjasi hampaansa. Sillä välin Tassu oli synnyttänyt ensimmäisen pennun. Se nuoli siltä kalvoja pois ja keskittyi sitten synnyttämään toista. Johanna istui kodinhoitohuoneen kaakelilattialla ja seurasi tilannetta. Kissa ei kaivannut hänen apuaan, vaan hoiti homman hienosti yksin.

Jos hän oli ollut tähän asti Tassun mami, tuliko hänestä nyt pentujen mummi?

Pentuja syntyi viisi. Hän ei ruvennut tutkimaan niiden sukupuolta, kunhan vain varmisti, että kaikki pennut olivat hengissä ja löysivät tiensä Tassun nisille juomaan maitoa. Tassu makasi rauhallisesti hievahtamatta kyljellään ja antoi poikasten imeä. Johanna olisi voinut vannoa, että kissaäiti suorastaan hymyili.

Johanna oli onnellinen. Että tällaisenkin tunteen sai ihminen kokea, että on kissansa puolesta onnellinen. Jos hän oli ollut tähän asti Tassun mami, tuliko hänestä nyt pentujen mummi?

Hän jätti Tassulle raikasta vettä ja punaista maitoa sekä vähän ruokaa siltä varalta, että se pystyisi syömään, ja lähti kodinhoitohuoneesta. Hän meni sohvalle Ranen viereen istumaan.

– Syntymä on suuri ihme, Johanna kuiskasi Ranelle liikutuksen särö äänessään.

– Niin on, varsinkin kun kollikissa synnyttää, Rane veisteli.

– Älä nyt! Kyllä sinunkin sydämesi vielä sulaa, kunhan sä näet ne rääpäleet, Johanna sanoi ja painoi päänsä miehensä olkapäätä vasten. Rane yritti antaa aina niin karskin vaikutelman, mutta kyllä Johanna tiesi, että oikeasti Ranen rinnassa sykki hellä ja hyvä sydän.

Rane otti kaukosäätimen ja sulki television.

– Miten peli päättyi?

– Ranska voitti Saksan 2–0. Griezmann teki molemmat maalit. Sunnuntain loppuotteluun menevät sitten Portugali ja Ranska.

Rane vetäisi Johannan lähemmäksi ja suuteli naistaan suulle.

– Eiköhän mennä sänkyyn, hän sanoi.

Sehän sopi Johannalle. Makuuhuoneessa Gregos osoitti sormellaan sänkyä ja sanoi Johannalle:

– Nainen. Paikka.

He iloitsivat toisistaan huolella, ja kun Rane oli jo nukahtanut, Johanna alkoi ajatella vaaleaharjaista suomenhevosta lumisessa kuusimetsässä vetämässä tukkikuormaa. Se ajatus alkoi sopivasti väsyttää häntä.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Johanna ja lapset ovat turistiviikkonsa aikana ihastuneet kotipaikkakuntaansa ja sen asukkaisiin. Kunnes taksinkuljettaja soittaa paikalle poliisin.

Tassun laskettu aika tuli ja meni, mutta kissa ei vain ryhtynyt pukkaamaan pentuja maailmaan. Johannalle tuli tavaksi kurkistaa aamuisin heti herättyään Tassun pesälaatikkoon. Kissa kehräsi ja naukaisi nähdessään hänet, nousi notkeasti jaloilleen ja tassutteli mamin perässä keittiöön. Nälkähän sillä tietysti oli aina, eläinparalla. Kissa joutui syömään nyt monen edestä.

Naapureilla oli lippu salossa jo anivarhain. Johanna näki sen heti, kun hän avasi keittiön rullaverhon. Hän tarkisti kalenterista, mikä liputuksen aihe oli. Tänään oli keskiviikko, 6. heinäkuuta, Eino Leinon päivä, Runon ja suven päivä. Tälle päivälle oli siis saatava kulttuuria all inclusive -ohjelmaan! Falirákissa he olisivat voineet mennä katsomaan kansallispukuihin sonnustautuneiden paikallisten perinnetanssiesitystä tai kuuntelemaan vaikkapa busukikonserttia ulkoilmaravintolaan. He olisivat voineet kierrellä etsimässä antiikinaikaisia temppeliraunioita. Amfiteattereita ja katottomia pylvästemppeleitä tuntui olevan Kreikassa ja Rodoksella lähes joka kylässä ja vähänkin isommalla kukkulalla.

Tälle päivälle oli siis saatava kulttuuria all inclusive -ohjelmaan!

Johanna raotti sen verran tietokonetta, että tarkisti verkosta paikallisen kesäteatterin näytösajat. Seuraavana päivänä esitettäisiin Seitsemän veljestä kello 18 alkaen. Hän soitti ja varasi näytökseen neljä lippua. Sitten hän mietti hetken, soitti perään ja perui kolme lippua. Lapset eivät jaksaisi kuitenkaan istua hiljaa paikoillaan kahta kolmea tuntia, vaan alkaisivat kokeilla, kuinka nopeasti he juoksisivat näyttämön poikki, tai mitä tapahtuisi, jos veivaisi kulissien sivussa olevasta veivistä, tai millä jipolla maalatut pahvikulissit pysyivät pystyssä – vai pysyivätkö? Rane puolestaan ei todellakaan lähtisi teatteriin, kun televisiosta tuli jalkapallon EM-kisojen välierä. Johanna tiesi jo entuudestaan, että jos hän edes ehdottaisi sellaista, Rane irvistäisi niin, että ikenet vilkkuisivat punaisina ja tuskanparahdus kuuluisi naapuriin saakka. Mutta Johanna menisi ja nauttisi kotikylän kulttuuriannista täysin rinnoin.

Tälle päivälle oli siis kehiteltävä jotain muuta kulttuuririentoa, mielellään jotain liikunnallista, että lapset jaksaisivat kiinnostua. Tirrilän tärkein paikallinen nähtyvyys, keskiaikainen linnavuori, oli oikeastaan naapurikunnan puolella. Se alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Johanna oli käynyt siellä kerran, mutta lapset eivät koskaan. Linnavuorella lapset voisivat juosta vapaasti, eikä kukaan komentaisi heitä olemaan hiljaa. Historialliset faktat oli kirjoitettu sopivin välimatkoin oleviin tauluihin. He voisivat lukaista ne ohi juostessaan ja saada näin tietoa linnavuorista. Heidän ei tarvitsisi seistä hiirenhiljaa museossa ohjatulla opastuskierroksella, sillä kokemuksesta Johanna tiesi, että siitä tuli vain sanomista. Sitä paitsi vuorelle kiipeäminen veisi heistä vähän mehuja, ja se oli plussaa, sillä mehuja heissä oli liikaakin.

– Nyt päälle sortsit, vaelluskengät ja lippalakki. Tänään me kiipeilemme! Johanna komensi.

– Ei mulla ole sopivia vaelluskenkiä, Kivi sanoi. – Ne jäi pieniksi jo viime syksynä.

– No laita lenkkarisi, Johanna sanoi ja alkoi jo tilata taksia. Olihan selvä, etteivät he Falirákissakaan vuokraisi autoa ja ajelisi korkealle vuoristoon. Johanna pelkäsi korkeita paikkoja.

– Could I have a taxi to Ketomaantie 26, Tirrilä? Johanna tilasi taksin sujuvasti englanniksi. Taksikeskusten hoitajat olivat onneksi tottuneet englannin puhumiseen. – And an English speaking driver, please?

Eli kuskinkin pitäisi solkata auttavasti englantia.

Eli kuskinkin pitäisi solkata auttavasti englantia. Sehän oli vähintä, mitä tarvittiin, että päivästä tulisi autenttinen turistipäivä. Parempi tietysti olisi ollut, jos kuski olisi osannut puhua ainoastaan kreikkaa, ei suomea eikä englantia, mutta sellaisen kuljettajan metsästämiseen heillä ei ollut nyt aikaa. Johanna täytti kaikkien juomapullot vedellä, ja kun hyrisevä diesel-Mersu kurvasi heidän pihaansa, Rantaset Ranea lukuunottamatta seisoivat jo odottamassa apartomenton edessä.

Kuljettaja oli supisuomalainen mies, jonka vaaleat hiukset oli leikattu lyhyiksi. Häntä oli pukeutunut tummansinisiin suoriin housuihin ja vaaleansiniseen, lyhythihaiseen kauluspaitaan. Hänellä oli siisti taksinkuljettajan puku, vaikka ei kai heidän enää täytynyt pakosta pitää univormua. Parempi olisi ollut, kun kuljettajalla olisi ollut khakinvihreät shortsit, virttynyt, keltainen, jalkapalloaiheinen T-paita, tummat, metallisankaiset aurinkolasit, kihara, sinisenmusta takatukka ja palava tupakka suupielessä. Silloin hän olisi näyttänyt enemmän kreikkalaiselta taksikuskilta.

Johanna istui lasten kanssa takapenkille. Turvavyötkin toimivat moitteettomasti, samoin ilmastointi, vaikka sitä ei tarvittukaan.

– Helou! Can you drive us to the medieval castle ruins to Rapolanharju, Valkeakoski?

Jos kuski ei tiennytkään, että Rapolanharjulla oli keskiaikaisen linnan rauniot, hän tiesi kuitenkin, missä Valkeakosken Rapolanharju oli. Sinne hän käänsi auton nokan ja kohta mennä hyristeltiin halki tasaisten peltomaisemien.

Kivi ja Suvituuli puhuivat suomea keskenään, eikä Johanna heitä voinut siitä moittia. Niinhän he puhuisivat Kreikassakin.

– It’s hot-hot, Johanna sanoi, vaikka ulkona ei ollutkaan kuin niukin naukin kaksikymmentä astetta lämmintä. Niin kuului sanoa taksikuskeille, ja Rodoksella heinäkuussa se ainakin piti paikkansa, että kuumaa piisasi. Hän löyhytteli hihattoman T-paitansa rintamusta näyttääkseen miehelle, että hän oli lähestulkoon hiestä märkä. Tai miehen selälle.

– Yes, it is, kuljettaja sanoi. Ilmeisesti asiakas oli aina oikeassa.

Johanna pyysi taksinkuljettajaa laittamaan ilmastoinnin päälle, ja mies totteli kuuliaisesti, vaikka Johannan käsivarsien iho oli melkein kananlihalla. Siitäkin tuli aito tunnelma, sillä ilmastoidut taksit olivat usein liiankin kylmiä.

Kerran Kreikassa Rane oli pyytänyt taksikuskia käynnistämään ilmastoinnin. Varjossa oli 32 astetta lämmintä, ja Johanna ja Rane olivat läkähtyä. Kuljettaja ilmoitti, että hän käyttää ilmastointia vain silloin, kun on kuuma.

– Mikä lämpötila sitten on kuuma, jos nyt ei vielä ole? Johanna kysyi.

– Neljäkymmentäviisi astetta, kuului miehen vastaus.

Kun he saapuivat Rapolanharjulle, taksinkuljettaja ajoi parkkipaikalle. Johanna pyysi kuljettajaa odottamaan heitä. He viipyisivät harjulla ehkä noin tunnin.

Mies nyökkäsi ja alkoi sormeilla taksimittaria. Johanna ajatteli, että hän otti sen pois päältä. Niinhän ne etelänmaissakin tekivät, ottivat pois päältä tai laittoivat päälle vähän miten sattuu, tai mittarit olivat rikki tai niitä ei ollut laisinkaan. Loppusumma oli sitten sellainen soviteltava, jos sitä ei ollut etukäteen lyöty lukkoon. Yleensä hinta oli parasta sopia etukäteen ja valita se taksi, joka suostui kohtuulliseen hintaan. Johannalla ei ollut paljon kokemusta taksimatkailusta Suomessa, mutta hän ajatteli, että epäilemättä hinta oli sovittavissa täälläkin.

Johanna näytti lapsille polun alun, joka kiipesi sinne, missä linna oli muinoin sijainnut. Lapset pinkaisivat heti ylämäkijuoksuun. Kun Johanna menetti näköyhteyden heihin, Kivi oli johdossa, mutta Johanna tiesi, että pitkillä matkoilla Suvituuli oli sinnikkäämpi. Kun Johanna pääsi huipulle, hän sai kuulla, että niin oli käynyt tälläkin kertaa: Suvituuli oli voittanut. Nimi taisi olla enne.

Harjun päälle oli rakennettu tuhatluvun paikkeilla kilometrin pituinen kehävalli, jonka päällä oli ollut salvottu ja kymmenen hirsikerran korkuinen muuri. Siitä oli jäljellä enää hirsivarustuksen tukikiveys ja hiekkapengerrys. Harjulta näkyi Tenholan linnanvuorelle 17 kilometrin päähän sekä 30 kilometrin päähän etelään Aulangon linnavuorelle. Linnavuoriketjua käytettiin varoittamaan sisämaan asukkeja viikinkien ryöstöretkistä. Kun linnavuoren sovittuun merkkitulipaikkaan sytytettiin kokko, se näkyi aina seuraavalle linnavuorelle. Näin lähiseutujen ihmiset saattoivat kokoontua linnavuorten hirsimuurien suojaan turvaan viikinkien hyökkäyksiltä.

Kivi kuunteli Johannaa suu pyöreänä, kun Johanna luki heille opastetauluja.

– Äiti, oliko Suomessakin viikinkejä?

– Kyllä oli. Ensiksi he ryöstelivät ja tekivät tuhoja, mutta myöhemmin he alkoivat käydä suomalaisten kanssa kauppaa. Ja käyvät vieläkin.

– Onko viikinkejä vieläkin olemassa? Suvituuli kysyi ääni pelosta väristen. He olivat lainanneet kirjastosta kirjan, joka kertoi viikinkien hurjista ryöstöretkistä, ja Suvituulille oli selvästi jäänyt viikingeistä pelottava kuva.

– Totta kai, viikinkien jälkeläiset elävät yhä. Heitä ei vain enää kutsuta viikingeiksi, vaan norjalaisiksi, ruotsalaisiksi ja islantilaisiksi.

– Ne jalkapalloilijat! Suvituuli yhdisti.

”Hurjaa, äiti! Mikset sinä ole ennen tuonut meitä tänne?”

– Hurjaa, äiti! Mikset sinä ole ennen tuonut meitä tänne? Tästä he ovat yrittäneet tulla, mutta täältä päin heiltä on lyöty miekalla pää irti! Kivi väritti historiaa seistessään muurin tukikiveyksen päällä ja hosuessaan kuviteltuja viikinkituholaisia kauemmas. Poika rakasti miekkailua yli kaiken, ja miekoiksi kävivät kaikenlaiset pitkulaiset esineet ja oksankarahkat.

Johanna meni hiljaiseksi. Niin, mikseivät he olleet käyneet täällä aiemmin? Lapset olivat kiertäneet Kreikassa amfiteattereiden ja marmoritemppeleiden raunioilla, nähneet loistokkaan roomalaisajan kylpylän, yleisen vessan ja porttolan rauniot Efesoksessa heidän Turkin-matkallaan, mutta oman kotiseudun muinaishistoria heiltä oli jäänyt herttaisesti hämärän peittoon.

Kun he palasivat vuorelta, he kävivät myös tutustumassa Rapolanharjun vieressä olevaan Sääksmäen keskiaikaiseen kirkkoon, joka oli rakennettu vuoden 1500 tietämissä. Heidän museo- ja kirkkokäyntinsä olivat pikaisia piipahduksia eivätkä pitkiä luentoja, mutta jotain he ehtivät kuulla oppaan puheesta.

– Täältä näkyvät myös viikinkiaikaiset kalmistot ja kolme kuppikiveä, joihin uhrattiin muinaisille jumalille. Kirkko on luultavasti rakennettu entiselle uhripaikalle, kirkon opas kertoi Johannalle ja lapsille.

– How exciting! Johanna kuiskasi hänelle, vaikka oli lauseellaan tehnyt jo selväksi, että hän ymmärsi suomea.

Viimeiseksi Johanna vei lapset viereiseen Voipaalan kartanoon taidenäyttelyä katsomaan. Kun he astuivat sisälle, Johanna näki, että valvoja oli juuri pistämässä poskeensa eväsleipäänsä. Ilmeisesti tyttö ei osannut odottaa vieraita juuri nyt.

Kivi ja Suvituuli karkasivat juoksemaan pitkin näyttelysaleja. Johanna jättäytyi juttelemaan englanniksi näyttelyvalvojan kanssa. Valvoja oli ehkä kuusitoistavuotias tyttö, joka oli saanut helpon ja rauhallisen kesätyöpaikan. Mutta tänään tyttö joutuisi tekemään vähän töitä.

Johanna halusi tietää, mitä tytöllä oli leivän välissä. Tytöltä pääsi pieni naurunpyrskähdys, koska Johannan kysymys oli hänestä ilmeisesti niin outo. Tyttö raotti voipaperiin käärittyä eväsleipäänsä ja vilautti Johannalle.

– Ruisleipää, jonka välissä on voita, lauantaimakkaraa ja kurkkua, hän sanoi suomeksi.

– How exotic! Johanna taivasteli. Hän kehui leipää vuolaasti englanniksi ja ilmoitti, että leipä näytti herkulliselta ja oli varmasti terveellinen. Saisiko hän ottaa siitä valokuvan? Tyttö antoi luvan ja laski sen pöydälle. Johanna tähtäili leipää ja näpsäisi siitä lopulta kuvan yläviistosta. Sen jälkeen tyttö katseli leipäänsä ikään kuin hän ei olisi enää tiennyt, kuuluiko hänen syödä se vai asettaa näytteille lasivitriiniin.

– What do you want to do when you grow up? Do you want to move to America? United States? Johanna kysyi. Hän halusi ehdottomasti tietää, muuttaisiko tyttö Amerikkaan aikuisena.

Tyttö katsoi ihmetellen Johannaa.

– No en. Miksi haluaisin?

– Good, very good, Johanna sanoi ja hymyili leveästi. – You have a lovely country here, this Finland!

Tyttö hymyili jäykähkösti. Johanna näki selvästi, kuinka tyttö laski yhteen yks plus yks ja lisäsi vielä kolmannenkin ykkösen, kun kuuli Kivin ja Suvituulin keskutelevan seinän takana kovaäänisesti suomeksi.

– Äiti, tule äkkiä! Suvituuli huusi.

Johanna hymyili leveästi näyttelyvalvojalle ja poistui aulasta näyttelytiloihin.

– Thank you so much! I must go now. Bye-bye!

– Heipat sullekin, tyttö mutisi, pudisti päätään ja alkoi taas popsia leipäänsä.

Suvituuli näytti Johannalle taidemaalausta, jossa oli sini-ihoinen ja sinitukkainen nainen sekä punaihoinen, ruskeatukkainen nainen. Kummallakaan ei ollut silmissään iiristä. Sini-ihoinen näytti erityisen pelottavalta.

– Kato, äiti, millaisia ihmisiä!

Johanna jäi katsomaan hurjannäköisiä naisia silmiin, mutta huomasi pian, kuinka vaikea oli katsoa silmätöntä ihmistä silmiin. Suvituuliin naiset olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin erikoista taideteosta. Hän puhui taulusta koko matkan taksille.

Kun he palasivat taksille, heidän kierroksensa oli kestänyt jo yli kaksi tuntia. Taksikuski odotti kuitenkin paikoillaan. Hän oli kuunnellut radiota kovalla ja pisti sen nyt pienemmälle.

– Sorry, sorry. I'm so sorry, Johanna vuodatti.

Hän kertoi englanniksi, ettei osannut ollenkaan odottaa, että Rapolanharju olisi niin mielenkiintoinen. Mies kysyi englanniksi, mihin Johanna halusi seuraavaksi, ja Johanna kertoi, että he halusivat syödä jäätelöä. Kenties he voisivat ajaa Valkeakosken keskustaan?

Sinne siis. Kun Johanna, Kivi ja Suvituuli poikkesivat Valkeakosken torilla ja ostivat pallojäätelöt, taksikuski odotti torin laidalla. Johanna kysyi, tiesikö mies maatilaa, jossa harjoitetaan maatilamatkailua ja jossa lapset voisivat ratsastaa aasilla. Mies tiesi kuin tiesikin siihen sopivan paikan. Mersu hyrähti käyntiin hallitusti ja he lähtivät kohti matkailutilaa. Siellä ei valitettavasti ollut aasia, mutta shetlanninponeja sentään oli, ja Kivi ja Suvituuli pääsivät molemmat ratsastamaan pikku kierroksen aitauksessa. Taluttaja piti ponin aisoissa ja lapset saivat kuvitella, että he ohjasivat itse ponia.

Ratsastuksen jälkeen he poikkesivat katsomaan tallissa vastasyntyneitä kissanpentuja. Niitä oli kuusi ja ne olivat harmaaraidallisia. Ne olivat noin kolmen viikon ikäisiä, pörröisiä ja huteroita, mutta niillä oli jo silmät auki. Pentujen hännät sojottivat suorina kuin antennit.

Suvituuli otti yhden pennun syliinsä. Se miukui korviasärkevän kimeästi ja yritti piiloutua Suvituulin hiusten alle.

– Kohta meilläkin on tällaisia, Suvituuli huokaisi.

Kun he jättivät tallin ja maatilan taakseen, Johanna pyysi taksinkuljettajaa ajamaan Tirrilän S-Marketiin. Täytyihän heidän ostaa vähän mansikoita! Mansikka-aika oli parhaimmillaan, ja Johanna osti laatikon mansikoita. Kun he viimein pääsivät jatkamaan matkaansa kaupalta kohti kotia, iltapäivä oli jo pitkällä.

Kotipihalla Kivi ja Suvituuli nousivat heti autosta pois ja juosta pyrähtivät sisälle mansikkalaatikon kanssa. Johanna alkoi kaivella sortsien vyötärönauhan alta vyölaukustaan rahaa maksaakseen taksin.

– How much?

Kuski näytti taksamittaria. Ilmeisesti hänen englanninkielen taitonsa ei ollut kovin kaksinen. Johanna ei ollut kuullut hänen vielä puhuvan englantia yksittäistä lausetta enempää.

Mittari näytti tähtitieteellistä summaa. Lukema oli kaiken kaikkiaan 240,45 euroa. Johanna oli puulla päähän löyty.

– Oh! Is this a joke? Johanna halusi tietää, pilailiko mies hänen kustannuksellaan.

Mies vakuutti, ettei pilaillut, vaan mittari oli lahjomaton.

– How can this be possible? Johanna äimisteli. – It’s too much!

Johanna pyysi alennusta ja hymyili aseistariisuvinta anna alennusta -hymyään.

Mittarin lukema oli liikaa Johannan lomabudjetille, ja hän antoi kuljettajan kuulla sen.

– Way too much!

Taksikuskin nokka meni nyttyrälle. Johannaa alkoi kaduttaa. Taktiikka oli ilmeisen väärä. Johannan piti valita toinen tie.

– Can you give me discount? Johanna pyysi alennusta ja hymyili aseistariisuvinta anna alennusta -hymyään. Se ei tehonnut kuljettajaan pätkän vertaa.

Kuljettaja alkoi selvittää hitaalla ja rauhallisella suomenenglannillaan, mistä summa koostui. Perusmaksu arkisin aamukuuden ja iltakahdeksan välillä oli 5,90 euroa, odotusmaksu 44,60 euroa tunnilta, matkataksat kahdella kyydittävällä matkustajalla 1,55 euroa per kilometri. Kaksi alle 12-vuotiasta lasta laskettiin yhdeksi aikuiseksi.

Johanna alkoi tingata hinnasta englanniksi pitkään ja sitkeästi. Satanen olisi hänen mielestään kohtuullinen summa, sillä eihän miehen ollut käytännössä tarvinnut kuin istua autossa ja kuunnella radiota! Eihän noita ajokilometrejä ollut tullut paljon minkään vertaa. Jos Johannakin saisi noin paljon rahaa, kun hän kuskasi lapsiaan edestakaisin, niin hoohohoo! Kun Johanna alkoi epäillä, että kuljettaja yritti huijata häntä, koska hän oli vain yksinäinen naisparka kahden pienen lapsen kanssa, taksikuskin rauhallisuus rupesi osoittamaan rakoilemisen merkkejä.

Taksikuski vakuutti, että Suomessa taksit eivät huijaa. Hän kaivoi esiin ohjekirjansa, jossa oli mustaa valkoisella eli se sama taksahinnasto, jonka hän oli jo Johannalle luetellut.

– It’s in Finnish! Johanna valitti, kun teksti oli suomeksi, vaikka numerot olivat ihan yleismaailmallisia arabialaisia numeroita ja euron merkki sama kaikilla kielillä.

Kuljettaja yritti pysyä rauhallisena ja sanoa, että taksamittari raksutti pienempää summaa odotuksen ajan niin Rapolanharjulla, Valkeakosken torilla kuin Tirrilän S-Marketin parkkipaikallakin, mutta ei Suomessa ole juuri tapana pyytää takseja odottamaan. Juuri siksi, kun se on niin kallista.

Johanna halusi tietää, miksei kuljettaja ollut varoittanut tietämätöntä turistia tällaisesta tosiseikasta. Kuljettaja tuijotti Johannaa ihmetyksestä mykkänä, sitten hän katsoi Rantasen perheen taloa, Johannan autoa, jossa oli suomalaiset rekisterilaatat, vyölaukusta pursuavia euroja sekä Johannan kädessä heiluvaa viininpunaista EU-passia, jonka kannessa luki Suomi Finland. Silloin hänen oma, henkilökohtainen mittarinsa tuli täyteen.

– Jos tässä joku huijaa, kyllä se olet sinä, mies sanoi paksulla äänellä ja selvällä suomen kielellä. – Kyllä luulisi sinunkin tuohon ikään nähden jo tietävän, että jos täällä Suomessa joku yrittää jättää taksin maksamatta, se on rikosnimikkeeltään lievä petos ja siitä seuraa putkareissu. Joten soitanko minä nyt poliisit vai selviääkö tämä homma toisella tavalla?

– Go ahead! Call the cops! Johanna vaahtosi.

Siitä vain, soita poliisit! Se ei pelaa, joka pelkää! Johanna koetti pelata vielä hetken upporikasta ja rutiköyhää, vaikka kieltämättä hän tunsi olonsa jo hiukkasen epävarmaksi.

Taksikuski otti kännykkänsä ja soitti tyynen rauhallisesti hätäkeskukseen. Johanna kuuli, kuinka naisääni toisti hänen osoitteensa. Hän piti käsiä puuskassa ja juroi syvemmälle taksin takapenkin uumeniin. Yleensä jos ulkomailla tuli erimielisyyttä taksin hinnasta ja turisti uhkasi kutsua poliisin paikalle, taksikuskit lähtivät litomaan alta aikayksikön. Nyt se kävi viimeistään ja hyvin konkreettisesti ilmi, etteivät he olleet todellakaan olleet ulkomailla, vaan Suomessa.

– Okei, I’ll pay, Johanna lupasi maksaa ja alkoi kaivella luottokorttiaan. – Do you accept Visa?

Taksikuski nyökkäsi ja kaivoi kortinlukijansa esiin. Johanna vingutti Visaa ja niin saatiin asia pois päiväjärjestyksestä. Taksikyydin hinta oli kyllä kohtuullisen kova, mutta silti se oli halvempi kuin neljän hengen all inclusive -loma Falirákissa.

Taksinkuljettaja ojensi Johannalle kuitin ja Johanna talletti sen huolellisesti vyölaukkuunsa.

– Sorry about this, Johanna sanoi ja tunsi pakottavaa tarvetta kertoa heidän all inclusive -lomastaan. – We spend our All Inclusive holiday.

– I see, taksikuljettaja myönsi, nyt suht koht tyytyväisenä, kun pääsisi kohta hankalasta asiakkaastaan eroon. – Tarkoitan, että niinpä näkyy.

Silloin mustamaija kurvasi Rantasten pihaan ja tukki taksin ulosajoreitin.

Silloin mustamaija kurvasi Rantasten pihaan ja tukki taksin ulosajoreitin. Ei tämä juttu ollutkaan vielä taputeltu. Johanna nielaisi ja jäykistyi paikoilleen. Poliisit – kolmekymppisiä ja kovakuntoisen näköisiä molemmat, toinen nainen, toinen mies – kävelivät taksin molemmille puolille. Taksinkuljettaja ei noussut, vaan avasi vain ikkunan.

– Terve! hän tervehti poliiseja kuin vanhoja tuttujaan. Ehkä he olivatkin vanhoja tuttuja, työasioissa.

– Päivää, miespoliisi vastasi. Nainen katseli ikkunan läpi Johannaa ja Johanna hymyili minkä rohtuneista huulista ja kuiviksi valahtaneista hampaista lähti. Sitten hänkin avasi ikkunan.

– Helou! Kaikki on okei. Maksoin jo taksin. Tämä oli onneton väärinkäsitys. Sori vaan.

– Löytyihän se suomen kieli sieltä sentään, taksinkuljettaja ei voinut olla sanomatta.

Johanna ymmärsi, että nyt kannatti unohtaa hetkeksi ihan kokonaan tämä all inclusive -lomahomma ja turistienglannin solkkaus. Hän pahoitteli vuolaasti väärinkäsitystä, kun oli kuvitellut, että odottava taksi ei maksa mitään. Poliisit haistoivat selvän valeen ja vilkaisivat toisiaan, mutta kun kerran taksi oli jo maksettu eikä taksinkuljettajalla ollut enempiä vaatimuksia Johannalle, poliisit päästivät taksin lähtemään. Toinen poliisi siirsi mustaamaijaa, kun toinen jututti pihalla vielä Johannaa. Johannan poskia alkoi punottaa, kun hän näki ohikulkevien naapureiden katselevan kummissaan heidän pihaansa ja mustaamaijaa.

– Käydäänpä vähän sisällä ja vilkaistaan, miten teidän lapsenne jakselevat, naispoliisi sanoi, kun mieskollega liittyi taas heidän seuraansa.

Sisällä oli onneksi siistiä ja rauhallista. Lapset popsivat kaikessa rauhassa keittiön ääressä mansikoita. Varsinkin Kivi ilahtui kovasti poliisien tulosta.

– Vau, äiti, minkä päivän sinä järjestit meille! Ensin viikingit ja nyt oikeat poliisit! Saanko mä nähdä teidän pyssyt? Kivi touhusi ja kipaisi yläkerrasta kiireesti omat leikkirevolverinsa. – Pam, pam, pampampam!

– Onko teillä henkivakuutusta? Johanna kysyi.

Poliisit vilkaisivat toisiinsa.

– Olemmeko me nyt jotenkin erityisesti sen tarpeessa? poliisinainen kysyi.

– Tarkoitan siis, että olen vakuutusvirkailija. Voin myydä teille hyvän henkivakuutuksen.

– Valtio on hoitanut jo sen asian, poliisimies sanoi kuivasti.

Poliisit heltyivät huomattavasti, kun kiersivät talon ja huomasivat, että kyseessä oli suht säntillinen huusholli ja kutakuinkin normaali lapsiperhe. Mikä lie auringonpistos sekoittanut rouvan pään, he tuntuivat ajattelevan, kun he viimein lähtivät.

– Kannattaa muistaa nyt, että ei jätä taksia odottamaan. Eihän tämä Suomi mikään Kreikka ole, naispoliisi sanoi.

Johannaa nauratti.

– Niin, ei tosiaan ole.

Johanna lämmitti edellispäivän ylitsevuotavan runsaita tähteitä lapsille ja söi itsekin. Hän makasi sohvalla märkä rätti otsallaan, kun Rane tuli töistä. Oli pakko piristyä, sillä kukapa nyt jaksoi lomallaan murjottaa? Tähän tilanteeseen sopi hienosti mansikkamargarita. Johanna pisti blenderiin litran mansikoita, lorauksen tequilaa ja lirauksen Cointreauta, sokeria, jääkuutioita ja limetinmehua. Sitten hän surautti kaikki murskaksi ja sekaisin ja kaatoi kahteen laakeaan samppanjalasiin.

– Mitäs tämä on? Rane kysyi. – Näyttää messevältä.

– Mansikkamargaritaa.

Tuoreiden mansikoiden maku pisti suun hymyyn. Johannan leukaperiä ja sylkirauhasia suorastaan kihelmöi, kun mansikoiden maku oli niin voimakas.

Johanna lämmitti Ranelle edellisiltana syömättä jääneen pihvin ja grillattuja kasviksia.

– Miten teillä on mennyt päivä? Rane kysyi.

– Ihan tavallisesti... Käytiin Rapolanharjulla... Johanna mutisi.

– Isä, isä, meillä kävi poliisit! Kivi paljasti totuuden, kun juoksi alakertaan.

– Mitä ihmettä? Rane katsoi Johannaa. – Miksi ne meille tulivat?

Johanna kiemurteli.

– Niin, no, he vain pysähtyivät kysymään yhtä asiaa. (Että maksanko taksin vai lähdenkö putkaan.) Joku väärinkäsitys se kai oli. (Minun väärinkäsitykseni, että olemme jossakin vinkuintiassa emmekä Suomessa.) Ne olivat vain normaalikierroksellaan. (Etsimässä rikollisia, jotka koettivat petkuttaa tavallisia työtätekeviä kansalaisia.)

Hän ei halunnut kertoa Ranelle koko totuutta, koska silloin Rane hikeentyisi ja käskisi häntä lopettamaan all inclusive -höpsötyksen ja palaamaan kiireen vilkkaa ruotuun.

– Mutta entä sinun päiväsi? Miten sinulla meni töissä? Johanna käänsi keskustelun aiheen. Rane alkoikin kertoa päivänsä kiinnostavimmasta käänteestä, kun hän oli ruopaissut kauhalla luukasaa. Onneksi ne eivät olleet ihmisen luita, vaan eläimen. Muuten maanrakennustyöt olisivat pysähtyneet kuin seinään. Ensin poliisi ja sitten museovirasto olisi pystyttänyt paikalle leirinsä.

– Ilmeisesti se oli kuollut peura, joka ei ollut ehtinyt maatua kokonaan.

Kun Rane oli syönyt, Johanna pisti astiat tiskikoneeseen ja käynnisti pesuohjelman. Tiskejä oli pakko pestä, vaikka pyykkejä hän ei ollutkaan suostunut pesemään kertaakaan kuluvan viikon aikana. Kyllä heillä oli vaatteita tarpeeksi koko viikoksi, kirkasvärisiä lomavaatteita, ja jos ne loppuisivat, sitten niitä pidettäisiin likaisina.

– Työhousujen lahkeeseen repesi tänään palkeenkieli. Voisitko korjata sen? Rane kysyi.

– En. Minä olen lomalla, Johanna tokaisi umpimielisesti. – Pistä huomenna toiset housut.

Tassu oli levoton ja kiersi kehää olohuoneessa aivan kuin olisi etsinyt jotain. Johanna mietti, että mahtaisiko kissa synnyttää seuraavana yönä. Se vetäytyi makaamaan pesälaatikkoonsa ja pian sieltä kuului tasainen tuhina, kun se nukkui. Ilmeisesti sen aika ei ollut vielä koittanut.

– Haluatko käydä saunassa? Johanna kysyi Ranelta.

– No en tosiaan, on niin kuuma. Miten täällä voi olla näin hikistä? Rane siunaili. Sitten hän kiersi tarkistamassa talon termostaatit.

– No ei mikään ihme! Kaikki termostaatit oli säädetty tulikuumalle! Sinäkö sen olet tehnyt vai kuka?

Johanna levitteli käsiään ja näytti silmät ymmyrkäisinä viatonta ilmettä. Rane ei voinut muuta kuin nauraa hänelle ja hänen ripsenräpsytykselleen.

”Sinä ja sun all inclusive -lomasi...”

– Sinä ja sun all inclusive -lomasi... Juu, ei tässä kyllä saunaa kaipaa.

He kävivät suihkussa vuorotellen. Väsyneet lapset menivät aikaisin nukkumaan. Ranekin haukotteli, mutta vetäytyi kuitenkin sinnikkäästi sohvalle katsomaan jalkapalloa, kun pikkuruinen Wales pelasi jalkapallon mahtimaata Portugalia vastaan. Johanna sen sijaan kaatoi itselleen kylmän valkoviinilasillisen ja meni ulos vilvoittelemaan.

Naapurit poikkesivat päivittämään lomakuulumiset.

– Miksi teidän pihassanne oli tänään poliisiauto? Katariina kysyi.

Johanna kuvaili päällisin puolin, kuinka onnettoman käänteen heidän Runon ja Suven päivänsä ja all inclusive -lomansa oli saada.

Oskua alkoi naurattaa.

– Sinähän halusit vain lapsillesi parasta, aitoa marokkolaista lomatunnelmaa! Sinulla oli siis pyrkimys hyvään.

Siinä samassa Osku ponkaisi jaloilleen, otti ylevän lausunta-asennon ja alkoi lausua:

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta.”

Naiset taputtivat käsiään yllättyneinä spontaanista lausuntaesityksestä. Osku kumarsi kohteliaasti kolmeen suuntaan, vaikka kuulijoita oli vain kaksi.

– Se oli Lauri Viidan Alfhild, Osku selitti.

– Siinä tuli se tämän päivän pakollinen runokin, Johanna kiitti. – Täytyy sanoa, etten olisi ikinä arvannut sinua runouden harrastajaksi.

– Minä olenkin mysteerimies, täynnä salaisuuksia ja yllätyksiä, Osku sanoi salaperäisesti. – Jatka samaa rataa vain, Johanna. Hyvä siitä tulee.

– Lopussa kiitos seisoo, vakuutti Katariina juhlavasti.

Rane tuli puoliajalla ulos kertomaan tilanteen. Peli oli 0–0, mutta Portugali painoi vahvasti päälle. Kun matsi jatkui, Laurilat lähtivät kotiinsa, Johanna nukkumaan ja Rane katsomaan pelin loppuun. Yön pimeydessä kuuluivat vain viimeisillään olevan kissan raskas huohotus ja Ranen hihkaisut, kun Ronaldo ja Nani tekivät Portugalille maalit.

Sellainen oli keskiviikko, 6. heinäkuuta, Runon ja Suven päivä, kun ollaan all inclusive -lomalla Suomessa.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.