Jonna tutustuu uuteen työpaikkaansa. Alkuun kaikki vaikuttaa vähän liiankin hyvältä, mutta sitten Jonnaa alkaa mietityttää, miksi tunnelma on niin salamyhkäinen.

Krista Laajasalo istui pöytänsä takana ja seurasi henkilötietokaavakkeen rivejä mustekynän kärjellä. Jonna pelkäsi koko ajan, että tiedoista löytyisi jokin virhe ja vartijat tulisivat saattamaan hänet ulos.

– Tämä näyttää oikein hyvältä. Kuten jo kerroin, Lux Luna on yhdysvaltalainen yritys, joka kehittää vallankumouksellisia kauneustuotteita. Tutkimustyöhön on satsattu paljon, ja meillä on useita patentteja vielä hakemusvaiheessa. Siksi meidän pitää olla firmaan liittyvissä asioissa erittäin tarkkoja. Tämä saattaa kuulostaa aika tylyltä, mutta vaitiolovelvollisuus on ehdoton. Et saa kertoa mitään työstäsi tai tuotteista edes miehellesi.

– Siitä tuskin tulee suurta ongelmaa. Erkki ei ole minun töistäni kovinkaan kiinnostunut, pääasia, että minulla on töitä, Jonna naurahti.

Krista hymyili ja painoi pitkät sormensa vastakkain. Hänen takanaan seinällä oli öljyvärimaalaus, jossa mies katsoi itseään peilistä kukkivien narsissien keskellä.

– No sehän on hyvä. Lue nämä paperit rauhassa, ja kun olet allekirjoittanut, voimme katsella vähän paikkoja.

Jonna otti Kristan ojentaman nipun käteensä. Viisi sivua pientä tekstiä, kiellettiin sitä ja kiellettiin tätä. Hän lehteili arkkeja otsa kurtussa ja yritti näyttää siltä, että pohti tosissaan eettisiä ristiriitoja ja yksilön vapautta markkinatalouden puristuksessa. Oikeasti sanat vilistivät hänen silmissään kuin muurahaiset. Jos hän halusi työn, paperi piti allekirjoittaa, mitään todellisia vaihtoehtoja ei ollut.

– Niin, siitä palkasta. Me emme tainneet vielä puhua siitä?

Kristan kysymys sai Jonnan hätkähtämään. Tässä hän oli allekirjoittamaisillaan vaitiolovelvollisuuksia kuin mikäkin idiootti, vaikka palkkana saattoi olla laatikollinen päärynätikkareita. Hän mutristi suutaan ja yritti näyttää kriittiseltä.

– Aivan. Tässä näyttää olevan aika paljon vastuuta.

– Minä ajattelin 3 500 euroa kuussa. Ylitöistä maksetaan tietysti erikseen. Jos kuviasi käytetään mainoksissa, niistä maksetaan korvaus jokaisesta julkaisukerrasta erikseen. Yleensä olemme maksaneet 800–3 000 euroa, riippuen vähän siitä, missä kuvaa käytetään.

Jonna nielaisi. Hän oli luullut, ettei kyseessä ollut mikään työsuhde vaan sarja keikkoja, joista maksettiin tapauskohtaisesti. Iho alkoi kihelmöidä ja poskiin hiipi kuumotus.

– Se kuulostaa kohtuulliselta, hän sai pihistyä.

Kultasuoni, hän oli iskenyt kultasuoneen! Vuosikausia hän oli meikannut itseään, ja nyt hänelle maksettiin siitä, että joku muu teki sen hänen puolestaan. Jonna yritti keskittyä papereihin, mutta siitä ei tullut mitään. Hän hamusi pöydältä kynän ja suttasi nimensä viimeiselle sivulle.

– Mahtavaa! Tehdään pieni kierros meidän tiloissa ja allekirjoitetaan sitten varsinainen työsopimus, Krista riemuitsi, kun Jonna ojensi paperit hänelle.

Seitsemäs kerros oli remontoitu suurella rahalla. Krista kopisutteli pitkin käytäviä, ja Jonna seurasi kuuliaisesti perässä. Jokaisella työntekijällä oli oma huone, jossa oli viherkasveja, muutama nojatuoli, työpöytä ja tyylikäs mappikaappi. Kahvihuone oli avointa tilaa, katonrajassa televisio suolsi BBC:n uutisia. Kangassohvilla istui kahvia hörppimässä iloisesti rupattelevia ihmisiä, jotka Krista esitteli Jonnalle. Nimet ja tittelit menivät sekaisin, ehkä hän vielä oppisi tuntemaan kaikki.

Ylhäällä oli muutama kokoushuone, joissa videotykit hurisivat. Siellä missä kokous oli meneillään, pöydän keskellä kohosi kivennäisvesipullojen muodostama pienoiskaupunki. Käytävien seinillä roikkui Hannu Väisäsen grafiikkaa, kohdelamput valaisivat jalustoilla olevia kreikkalaisten patsaiden pienoismalleja.

– Tosi hienoa, että liityit meidän tiimiin. Minusta tuntuu, että me tulemme hyvin toimeen. Sinä ymmärrät, kuinka tärkeää naiselle on näyttää hyvältä. Miesten kanssa on joskus vaikeaa: niille kun punainen on vain yksi väri, eivätkä he erota roosaa lohenpunaisesta.

– Minusta tuntuu, etteivät he erota joskus edes sinistä punaisesta, Jonna sanoi.

Kristasta se oli hyvä vitsi, hänen naurunsa helähti kuin lasinen tiuku.

– Se on totta. Ja vaikka olet malli, haluan, että kerrot mielipiteitäsi strategiapalavereissa. Toimenkuvaasi voidaan myöhemmin laajentaa, ja se näkyy tietysti myös palkassa.

Jonna nyökkäsi. Hänen teki mieli nipistää itseään. Piti olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin äiti oli aina hokenut. Kerrankin hän oli onnistunut siinä täydellisesti.

– Tässä oli siis toimistomme ja edustustilamme. Varsinainen laboratorio on alhaalla, Krista sanoi.

Käytävän päässä oli kapea hissi. Se oli rakennettu varmaankin vanhan pyykkikuilun paikalle, niin omituisessa paikassa se oli. Kun hissin ovet aukesivat, Jonna näki, että kori oli yllättävän pitkä syvyyssuunnassa. Paneelissa oli ainoastaan kolme nappia, joista kahdessa alimmassa luki P1 ja P2. Krista painoi P1:stä.

– Olemme halunneet pitää kaiken tässä samassa rakennuksessa. Tietysti laboratorion olisi saanut halvemmalla jostakin muualta, mutta yhtiö halusi investoida turvallisuuteen. Meidän tuotteilla on mahdollisuus kaapata miljardien eurojen markkinat, Krista selitti.

Jonnasta oli epämiellyttävää seistä hississä, joka lipui umpinaisessa kuilussa talon läpi. Kun digitaalisen näytön numerot eivät vaihtuneet, tasaisesta hurinasta huolimatta alkoi tuntua siltä, että kori oli juuttunut paikoilleen. Kristaa ei suljetun paikan kammo näyttänyt vaivaan, sillä hänen ruskeissa silmissään oli innostunut kiilto. Lopulta seiska vaihtui P1:seen, hissi pysähtyi ja ovet avautuivat.

– Tervetuloa tulevaisuuteen, Krista sanoi.

Kirkkailla led-valoilla valaistu aula muistutti sairaalan tarkkailuosastoa. Vahtimestarin koppi hallitsi hallia, joka levisi lasiseinäisten huoneiden sokkeloksi. Oli hämmästyttävää, kuinka paljon tilaa löytyi aivan ydinkeskustan alta. Jonna näki farmasianlaitokselta tutut työskentelykaapit, joissa imurit kiskoivat myrkylliset höyryt pois tutkijan operoidessa suojaseinän läpi niihin kiinnitetyillä hanskoilla.

– Meillä on tuotteita eri kehitysvaiheissa. Osaa vasta tutkitaan teoriassa, osaa testataan kemiallisesti ja osa on koekäytössä. Tässä on muuten meidän vahtimestari, Max Wiik, Krista sanoi.

Vahtimestarinkopista oli vyörynyt ulos mies, joka varmasti piti uteliaat loitolla. Miehen hiukset olivat valkoiset, samoin silmäripset. Pyöreillä kasvoilla oli lempeä ilme, mutta olematon niska ja tynnyrimäinen rintakehä herättivät vaistomaisesti kunnioituksensekaista kauhua. Jonna ojensi kätensä, vaikka pelkäsi miehen murskaavan sen.

– Jonna Ylinen, uusin koekaniininne.

– Max Wiik. Hauska tutustua. Jos sinulla on jotain ongelmia, voit soittaa minulle milloin vain, mies sanoi ja ojensi käyntikorttinsa.

– Ai missä ja milloin vain? Jonna kysyi hölmistyneenä.

– Missä ja milloin vain. Lux Luna pitää huolta omistaan.

Jonna työnsi kortin taskuunsa. Mies tuntui turhan virkaintoiselta ollakseen kosmetiikkafirman aulavahti.

Krista aukaisi lasioven kulkukortillaan. Vasta nyt Jonna huomasi, että näennäisestä avoimuudesta huolimatta tila oli jaettu lasiovilla useisiin osastoihin.

– Tällä osastolla meillä on käynnissä ihan perus kollageenitutkimus. Tarkoitus on löytää halpa yhdiste, jolla estetään luontaisesti ihon vanheneminen ja pystytään korjaamaan jo syntyneitä ryppyjä, ainakin väliaikaisesti, Krista selitti.

Jonna nyökytteli. Kaikki näytti todella hienolta. Työntekijät ahersivat tiukasti lukittujen ovien takana suojalasit silmillä. Assistentit kiikuttivat valkoiset takit liehuen koeputkia pöydältä toiselle. Kaikki vilinä tähtäsi vain ja ainoastaan siihen, että hänet saataisiin nuortumaan ja muuttumaan yhtä kauniiksi kuin hän oli joskus ollut. Ei hullumpaa.

– Teillä on kyllä täällä upeat tilat. Mitä siellä P2:ssa on? Jonna kysyi.

– Vielä salaisempia projekteja, Krista naurahti ja väläytti aurinkoisen hymyn.

He kiertelivät hallissa jonkin aikaa, mutta Jonnan silmiin kaikki näytti samalta. Koppeja, joissa kemistit häärivät mikroskooppien ja näytteiden parissa. Kristan kulkukortti oli ahkerassa käytössä, sillä jokainen osasto oli lukitun oven takana.

– Muistathan, ettet saa kertoa tästä mitään kenelläkään? Krista varmisti, kun he palasivat hisseille.

– Tietysti. En puhu tästä edes unissani, Jonna vakuutti.

Tällä kerralla he joutuivat odottamaan hissiä jonkin aikaa. Kun ovet avautuivat, kyydissä oli mustatukkainen mies, jonka työtakki oli täynnä tummia tahroja.

– Voi helvetti… mies aloitti mutta vaikeni, kun huomasi Jonnan Kristan olkapään takana.

– No, mitä nyt? Taasko se alakerran rasvakaivo on mennyt tukkoon? Krista kysyi, kun he astuivat hissiin miehen seuraksi.

– Ai mikä, rasvakaivoko? Joo, sepä se. Kaikki korttelin pizzeriat ja ravintolat lorottelevat paistorasvat surutta viemäriin ja sitten ne tulvivat meillä, mies puhisi ja mulkoili Jonnaa.

– Älä nyt pelottele tätä meidän uutta mallia. Jonna antaa kasvot Lux Lunan uuden sukupolven tuotteille, Krista sanoi.

Mies nyökkäsi, vilkaisi käsiään, joiden rystysten iho oli rikki, ja tunki ne syvälle takkinsa taskuun.

– Ei kätellä, mutta tervetuloa taloon, mies sanoi.

– Kiitos.

Hissi nitkutteli ylöspäin. Kun he viimein pääsivät seiskaan, mies ei tullutkaan hissistä ulos.

– Puhelin jäi alas, hän mutisi ja painoi ovet kiinni.

Krista laski kätensä Jonna hartioille ja talutti tämän toimistoaan kohti.

– Vanhassa talossa on aina jotain murhetta, hän sanoi.

Jokin miehen käytöksessä vaivasi Jonnaa. Yläkerran häikäisevä valkeus ja ihmisten helisevä nauru saivat kuitenkin pahat ajatukset haihtumaan. Kun hän istui Kristaa vastapäätä ja sai työsopimuksen eteensä, sydän jätti muutaman lyönnin väliin.

– Meillä on työterveys, jonka asiakas olet heti, kun sopimus on allekirjoitettu. Jotkut aineet voivat aiheuttaa lievää allergiaa, mutta senhän sinä vanhana mallina tiedät. Kaikki ei käy kaikille ja siksi näitä tuotteita testataan. Palkka on se, minkä mainitsin. Meillä ei ole koeaikaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos me puramme sopimuksen, saat vielä kuukauden verran palkkaa mutta työvelvoitetta ei ole. Jos sinä purat sopimuksen, teet meille töitä ihan normaalisti kuukauden verran ennen kuin olet vapaa.

Jonna luki sopimuksen läpi. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Muhkea palkka näytti paperille kirjoitettuna entistäkin paremmalta. Hän sutaisi sopimukseen paikan, ajan ja nimensä. Olisi tehnyt mieli pompata tuolista ylös ja tuulettaa villisti.

– Tervetuloa Lux Lunan voittoisaan tiimiin! Krista sanoi ja halasi Jonnaa.

– Kiitos, Jonna sopersi.

Kun Jonna pyyhälsi Stockalle, hänen oli yhä vaikea uskoa onneaan. Krista oli lyönyt hänen käteensä viidensadan euron lahjakortin allekirjoituspalkkioksi. Työt alkoivat heti, mutta loppupäivän Jonna oli saanut vapaaksi. Palkallinen vapaa, ylellisyys, jonka hän oli jo unohtanut.

Meikkiosaston saattoi nyt ohittaa silmiään räpäyttämättä. Vieraita tököttejä oli turha enää ostaa. Uudet farkut hän tarvitsi, sillä edelliset olivat kulahtaneet ja menettäneet muotonsa. Vähän niin kuin niiden omistajakin, Jonna ajatteli. Mutta nyt kaikki muuttui. Kun oli säännöllinen työ, tiukat rutiinit ottivat vallan. Turha makoilu ja holtiton napostelu putosivat päiväohjelmasta automaattisesti.

Juuri kun Jonna tuli ulos sovituskopista, puhelin soi. Äiti soitti, pitkästä aikaa.

– Heipä hei, Jonna sanoi.

– Hei vaan. Ajattelin soittaa, kun sinusta ei ole kuulunut mitään. Oletko ollut sairaana? Kai muistat syödä monivitamiineja, D-vitamiineja ja omega kolmosta? Niitä kaikkia tarvitaan, varsinkin näin talvella.

– Joo olen ollut sekä terveenä että muistanut syödä vitamiinit, Jonna valehteli.

– No onko teillä jo… tärpännyt?

– Ei, ei ole. Ajateltiin Erkin kanssa ottaa aikalisä. Mä hain töitä. Hommat alkaa huomenna.

– Ai töitä. Mutta kun se biologinen kello käy koko ajan, äidin ääni sanoi vaisusti.

– Aika huonosti se on viime aikoina käynyt. Kuule, eikö se yleensä ole niin, että kun lakkaa yrittämästä, heti tärppää.

– Niinhän sitä sanotaan, äiti sanoi toiveikkaasti.

– Mulle ei löhöily sovi muutenkaan. Töissä mä piristyn heti. Varsinkin kun tää vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.

– Mikä se työ sitten on?

Jonna meinasi jo möläyttää kaiken. Vasta viime hetkellä hän sai nieltyä kurkunpäässä kutkuttavat lauseet.

– Öö, se on sellainen tutkimushanke, josta ei saa puhua.

– Tutkimushanke? Mitä siinä tutkitaan? Mitä sinä teet?

– En mä voi kertoa tämän enempää. Palkka on kuitenkin hyvä, tosi hyvä.

– Et voi kertoa? Onko se laillista? Ei kai se vaan ole mitään hämärää?

– Miksi se olisi jotakin hämärää? Senkö vuoksi, että sitä tarjotaan mulle? Jonna kimpaantui.

– Ei, mutta jos siitä maksetaan hyvin ja sinullahan ei ole…

– Koulutusta mihinkään? No eipä olekaan, hitto kun pääsi unohtumaan. Mun täytyy varmaan mennä purkamaan se sopimus, moikka moi.

Jonna katkaisi puhelun. Kohta äidiltä tulisi tekstiviesti, jossa hän pyytäisi anteeksi ja ihmettelisi Jonnan lyhyttä pinnaa. Hän maksoi housut, myyjä merkitsi lahjakorttiin jäljelle jäävän summan. Portaissa puhelin jo piippasi. Jonna ei viitsinyt lukea viestiä. Hän ei antanut minkään pilata hyvää mieltään.

Kotona Jonna tarttui heti imuriin. Hän kolisteli olohuoneen läpi. Talven pimeinä päivinä hänen untaan vahtineet pölykoirat saivat mennä. Sohvatyynyjen välistä imuriin syöksyi iloisesti kilisten kuivien murujen armeija. Eteisestäkin löytyi hiekoitushiekkaa ainakin kilo. Kolmessa vartissa koko kämppä oli imuroitu.

Huhkimisen jälkeen maistui tuore kahvi. Jonna istui keittiönpöydän ääreen ja otti työsopimuksen laukustaan. Hän taitteli sen auki ja ihaili palkkansa. 3 500 euroa kuukaudessa. Niin paljon ei äitikään saanut, siitä hän oli varma. Ei ainakaan niin helposti kuin hän. Hänelle maksettiin, että joku levitti voiteita ja seerumeja hänen naamansa. Uskomatonta.

Vaitiolosopimus tuntui rauhallisesti luettuna aika uhkaavalta. Jenkkiläiseen tapaan kaikesta vastuusta sanouduttiin irti ja riitatilanteissa uhkailtiin Helsingin käräjäoikeudella. Sakkoja lupailtiin jokaisesta tietovuodosta, työhön liittyvien kuvien päivittämisestä Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin mainittiin erikseen. Edes työpaikan ulkopuoliselle lääkärille ei saisi kertoa mitään. No, jos kyseessä oli mullistavat nuoruusvoiteet, salailun kyllä ymmärsi. Kosmetiikkamarkkinoilla liikkui todella isot rahat.

Kun Erkki tuli kotiin, Jonna oli keittänyt perunat ja paistanut jauhelihapihvejä. Pöydässä oli tavallista kaupan peruna- ja italiansalaattia, mutta niistä Erkki piti. Erkin mielestä kotiruoka oli kodikasta.

– Haiseeko täällä ruoka? Onkohan tämä oikea asunto? Erkki vitsaili laittaessaan eteisessä takkia henkariin.

– Jos haisee, niin ei varmasti ole. Jos tuoksuu, niin sitten olet oikeassa paikassa, Jonna sanoi.

Erkki suki lyhyitä hiuksiaan pois otsalta ja kurkisti keittiöön. Jonna nosti perunat pöytään.

– Ei varmasti tarvitse kysyä, allekirjoititko työsopimuksen tänään, hän sanoi.

– Voisit silti kysyä.

– Allekirjoititko työsopimuksen tänään?

– Allekirjoitin. Vakituinen paikka hyvällä kuukausipalkalla.

– No sehän kävi sutjakasti. Mikä on se onnekas firma, joka saa tällaisen tehotytön palkkalistoilleen? Erkki kysyi.

Hän istahti pöytään ja hieroi käsiään yhteen kuin pikkupoika lelukaupassa.

– Se on sellainen yhdysvaltalainen kosmetiikkayritys. Ei puhuta siitä sen enempää, niillä oli aika tuhti nippu vaitiolosäädöksiä, Jonna sanoi ja istui omalle paikalleen.

Perunoita kattilasta saalistava haarukka pysähtyi, kun Erkki vilkaisi Jonnaa höyrypilven läpi.

– Salaisia projekteja? Sehän kuulostaa jännittävältä.

– Ei siinä mitään ihmeellistä ole, alan tavallisia käytäntöjä. Tuotekehitystä ja sellaista, kyllähän sinä ne tiedät.

Jonna lappoi perunasalaattia lautaselleen, kaapaisi sitten osan uudestaan lusikkaan ja laittoi sen takaisin rasiaan. Painoa oli saatava jonkin verran pois, ihraa ei mikään voide polttanut.

– Mitä ne maksavat, jos saan kysyä? Erkki uteli.

– 3 500 euroa kuussa. Mutta älä kysele enempää, minä lupasin Kristalle, etten kerro mitään kenellekään.

– Ai oikein Krista. Onko Krista pomosi?

– On. Mutta hei, iloitaan nyt tästä eikä kaivella asiaa enempää.

Erkki iski silmää ja hymyili.

– Sopii. Mähän sanoin, että kun vaan saat itsesi vanhaan vauhtiin, kaikki alkaa sujua.

Erkin sanat lämmittivät mieltä. Tuntui, että mököttäjätoukan sisältä oli kuoriutunut se säteilevä perhonen, johon Jonna oli aikoinaan rakastunut. Ja odottakoon vain, kun hänen muodonmuutoksensa alkaisi. Erkki tuskin pysyisi housuissaan, kirjaimellisesti.

Jonna oli nukkunut pommiin. Jostakin syystä herätyskello ei ollut toiminut, tai sitten hän ei ollut muistanut laittaa sitä päälle. Hänellä oli hämärä mielikuva, että Erkki oli ennen lähtöään puhunut hänelle ja antanut suukon otsaan. Oikeastaan kaikki oli Erkin vika, sillä edellisenä yönä tämä oli polkaissut lapsiprojektin uudestaan käyntiin, tosin vain harjoittelun merkeissä. Nukkuminen oli jäänyt turhan vähiin.

Oli tehtävä nopeita ratkaisuja. Meikkaus sai jäädä, siinä säästyi runsaasti aikaa. Aamupalankin yli saattoi hypätä, vararavintoa oli kyllä vyötäröllä tarpeeksi. Hampaiden harjaus, vaatteet niskaan ja menoksi.

Jonna säntäsi portaikkoon ja oli törmätä Lasseen, joka tukki tiukimman ajolinjan. Poika näytti hämilliseltä, hänellä olin jokin kirjanen kädessään.

– Terve.

– Terve. Kuule, minulla on nyt kiire, Jonna henkäisi.

– Et sitten ole ainakaan kirkkoon menossa?

– Kirkkoon? No en ole.

– Äiti aina sanoo, ettei ole kiirettä kirkkoon.

– Niinpä. Nähdään taas.

Jonna ei jäänyt kuuntelemaan pojan vastausta. Tämä jäi puhumaan jotakin itsekseen. Ulkona Jonna vilkaisi kännykän kelloa. Hän olisi ajoissa töissä, luojan kiitos.

Vasta Lux Lunan toimistoa kohti kohoavassa hississä Jonna vilkaisi peiliin. Mutkien oikominen näkyi naamassa. Meikitön Jonna ei ollut erityisen ruma mutta niin erinäköinen, että sitä kauhistui vaistomaisesti. Ehkä hänet heitettäisiin ulos, sillä tuskin edes tullimies olisi osannut yhdistää peilistä näkyvää naamaa hänen passikuvaansa.

Vielä toimiston oven takana mielen läpi singahteli mahanpohjaa kouristavia ajatuksia. Että kaikki oli väärinkäsitystä, unta tai houretta, jonka liiallinen pölyn hengittäminen oli aiheuttanut. Sähkölukko surahti auki ja Jonna astui sisään. Kirkkaat valot, hälinää, kaikkea pelottavaa. Sydän alkoi takoa villisti mutta Jonna pakotti itsensä kävelemään Kristan ovelle.

– Huomenta.

– Huomenta! Sinähän olet etuajassa. Tai meillähän on käytössä liukuva työaika, mutta täällä on tullut tavaksi, että ollaan kaikki paikalla viimeistään kahdeksalta, Krista sanoi.

– En meikannut tänään, kun ajattelin, että ihon pitää olla puhdas.

Välähtikö Kristan tummissa silmissä jokin tukahdutetun nauruntapainen? Hitto, oli tyhmää selittää mitään.

– Hyvä ajatus. Mutta minusta meidän on parasta aloittaa sillä, että tutustut meidän strategiaan ja arvoihin ensin. Varsinainen työsi voi alkaa perehdytyksen jälkeen.

– En mä voi tämän näköisenä istua palavereissa, Jonna kauhistui.

– Istu alas. Minä sipaisen sinulle kevyen virastomeikin, Krista naurahti.

Nojatuoli tuntui pehmeältä kuin pilvi. Krista haki suuren peilin ja meikkilaatikon mappikaapista. Jonna sulki silmänsä, kun puuterihuisku alkoi tanssahdella hänen kasvoillaan.

– Meistä on tärkeää, että jokainen työntekijä tuntee kuuluvansa samaan perheeseen. Tutkijat, koekäyttäjät, markkinoijat, laborantit, kemistit, vahtimestari, kaikki. Tällä alalla on kova kilpailu, eikä loanheitolta ja urkinnalta voi välttyä. Kun kaikki tuntevat olonsa kotoisaksi ja ymmärtävät, minkä puolesta taistelemme, kukaan ei voi nujertaa meitä, Krista selitti.

– Tuohan kuulostaa jo sodankäynniltä, Jonna naurahti.

– Sitä tämä onkin. Kosmetiikkateollisuutta on kautta aikojen leimattu turhuudeksi. Olemme joutuneet puolustamaan olemassaoloamme monia tahoja vastaan. Mitä hyötyä on uhrata rahaa kauneuteen? Miksi naisten pitäisi taistella ryppyjä vastaan? Koko ala on hyödytöntä narsismin edistämistä. Moni ei tunnu ymmärtävän, että ihmisen ulkonäkö on tärkeä. Kauniit kasvot jokainen tunnistaa sekunnissa, sisäisen kauneuden selville saamiseen voi mennä vuosia. Mikään ei kohota naisen, tai miksei miehenkin, itsetuntoa niin nopeasti kuin ihailevat katseet.

Jonna ynähti myöntymisen merkiksi. Kristan ruskeat silmät tuijottivat häntä peilin kautta samalla kun tämä rajasi hänen huulensa vakaalla kädellä.

– Keneltä se on pois, jos ihminen saa nostettua itsetuntoaan, vieläpä näin helposti? Lääkärit määräävät tonneittain masennuslääkkeitä saman vaivan hoitoon. Jos me voimme kasvorasvalla tai seerumilla saada yhdenkin naisen ilahtumaan, kun hän vilkaisee peiliin, olemme onnistuneet, Krista julisti.

Se oli kyllä totta. Jos peilistä kurkki noitasapatista karanneen eukon naama, masentui väistämättä. Aika monena aamuna hänkin oli päättänyt ryömiä takaisin petiin, kun peli näytti valmiiksi hävityltä.

– No niin. Nyt olet valmis päivän taistoihin. Meillä alkaa kymmeneltä suunnittelupalaveri, jossa mietimme viestinnän tehostamista. Tulet mukaan, mutta ei sinun ole pakko sanoa mitään, jos et halua.

– Sopiihan se, Jonna sanoi.

Hän käänteli päätään ja nosti leukaansa. Krista oli varsinainen taikuri. Peiliin oli eksynyt nuoruuden Jonna, jonka ihosta elämä ei ollut saanut otetta terävillä kynsillään. Kun hän nousi tuolista, aamuinen epävarmuus oli poissa.

Neuvotteluhuoneen hämärässä Jonna joutui pyyhkimään silmänurkkaansa eksyneen kyyneleen. Videotykki hurisi, innostuneet ihmiset hosuivat mustia varjokuvia seinille, nauroivat, löysivät kollegoiden puheesta aina jotakin hyvää. Mainoslauseita mietittäessä hänen ehdotuksensa: ”Vapauta sisäinen kauneutesi” sai laajan kannatuksen. Oli ihanaa olla taas osa ympäröivää maailmaa, ihminen, jolla oli merkitystä.

Lounaalla työporukka kävi yhdessä. Kukaan ei vilkuillut kelloa, mutta mistään ajanpeluusta ei ollut merkkiäkään. Krista oli eniten äänessä, muut tyytyivät enimmäkseen nyökyttelemään. Lounaan jälkeen Krista osoitti Jonnalle oman huoneen, joka oli yhtä valoisa ja hyvin kalustettu kuin muutkin, ainoastaan pienempi. Edellisen asukin katoaminen näkyi vain tyhjinä mappeina ja laatikon pohjalle unohtuneina klemmareina ja mustekyninä. Firman perehdytysmateriaalia oli monta mappia, mutta Jonna sukelsi urheasti sivujen uumeniin.

Iltapäivän kahvitauon aikana Jonna huomasi olevansa aivan poikki. Sosiaalinen elämä oli pitkästä aikaa yllättävän voimia kuluttavaa. Ei saanut vahingossa röyhtäillä, lysähtää sohvalle tai pieraista. Typeriä ajatuksia, mutta itsensä vahtimiseen paloi energiaa. Huoneiden ovia pidettiin auki, joten koteloituminen tuskin oli suotavaa.

Juuri kun Jonna yritti muistivihkoon kirjoittamiensa kuvausten perusteella saada kasvot ja nimet linkittymään, Krista pyyhälsi Wiik vanavedessään hänen huoneeseensa. Vahtimestarilla oli sylissään vihreä laatikko, jonka kyljessä komeili Lux Lunan logo.

– Tämä on ollut hieno päivä, olen tosi ylpeä sinusta, Krista sanoi.

– Hauska kuulla. Tosi kiva saada tutustua toimintaan oman tontin ulkopuoleltakin.

– On aina hyvä nähdä koko kuva töistään, niin ei tunne omaa panostaan täysin irralliseksi. Mutta hei, Maxilla on tässä meidän meikkilaatikko. Tämä on vähän erilainen kuin mihin olet tottunut. Näiden koeseerumien kanssa pitää olla varovainen.

Wiik laski laatikon pöydälle ja asetti sen päälle pienen avaimen.

– Kiitos, Krista sanoi ja nyökkäsi Wiikille.

Mies kosketti etusormella otsaansa ja vaappui ulos huoneesta.

– Meillä on joitakin tuotteita, jotka sinun pitää ottaa kotiin. Turvallisuuden vuoksi niitä pitää säilyttää erittäin huolellisesti. Tässä laatikossa on kaksoislukitus. Jos me avaamme täältä käsin tekstiviestillä sähkölukon, sinä saat tämän laatikon auki avaimellasi. Jos me olemme lukinneet laatikon, sinä et saa sitä auki. Eli jos kadotat avaimen tai laatikko varastetaan sinulta, ilmoitat siitä heti meille, niin mitään vahinkoa ei tapahdu.

Jonna tuijotti laatikkoa, jonka kansi oli vihreä ja alaosa harmaa. Se näytti turhan jykevältä meikkilaukuksi, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli varmasti tarpeellinen.

– Eikö tämän saa murrettua auki aika helposti? Poraamalla tai jotenkin?

– Heti kun saamme sinulta tiedon, että laukku on väärissä käsissä, me voimme vapauttaa laukkuun kaasua, joka pilaa kaikki sen sisällä olevat tuotteet. Panos laukeaa myös, jos laukku rikotaan.

– Okei. Toivottavasti mun ei tarvitse raahata tätä edestakaisin joka päivä.

– Ei tietenkään. Aika harva tuote on sellainen, että se vaatii kotikäyttöä. Ja niistäkin saat mukaasi vähintään viikon annoksen, Krista naurahti.

– Erkkiä, siis mun miestä, saattaa hiukan ihmetyttää näin mittava meikkipussi.

– Selität vain, että se liittyy työhösi. Tuskin miehesi jaksaa kiinnostua kosmetiikkatuotteista.

– Eli mä saan paljastaa Erkille, että testaan kosmetiikkaa?

– Kyllä sinä sen voit sanoa. Mutta laukku ei saa jäädä koskaan auki niin, ettet seiso sen vieressä. Moni rahakas patentti on rauennut jo hakuvaiheessa, kun tuotetieto on levinnyt liian aikaisin.

Muovinen pakki ei saanut Jonnaa hihkumaan innosta. Ei varsinkaan, jos tuotteita jahtasi joku teollisuusvakooja.

– Tuota noin, mitä mä teen, jos joku alkaa seurata mua kadulla kun mä vien tätä kotiin? Tässä on teidän, siis meidän, logot ja kaikki.

– Siihen saa kankaisen kantokassin, joka ei herätä huomiota. Ja jos jotakin ongelmia ilmenee, soitat heti Maxille. Tuo laatikko on sim-kortin avulla koko ajan verkossa, joten me nähdään, missä se on menossa.

– No hyvä, Jonna sanoi.

Hän otti avaimen ja kieputti sen avaimenperään muiden avaintensa joukkoon. Mahan pohjalla oli pieni, epämiellyttävä sykkyrä, mutta hän ei halunnut ajatella sitä.

– Laitetaan tämä nyt syrjään. Tässä perehdytyksen parissa menee vielä monta päivää, Krista sanoi ja nosti pakin lattialle.

Päivän viimeiset tunnit Krista luennoi kosmetiikkateollisuuden historiasta. Vanhoista elohopeamyrkyistä oli tultu ihmiskehon omien ihmeaineiden, kuten kollageenin ja ubikinonin, maailmaan. Joitakin asioita Jonna muisti kesken jääneiden opiskelujen ajoilta mutta Kristan tiedot tuntuivat tulvivan yli äyräiden. Kaavojen latelemisesta päätellen käytännön kemia ei ollut Kristalle kovinkaan vieras ala.

Kun ensimmäinen työpäivä oli pulkassa ja Jonna käveli kotiin, hän oli aivan poikki. Pää humisi ja jalat tuntuivat lyijynraskailta. Kunhan hän nyt vain selviäisi kunnialla mappien pänttäämisestä ja pääsisi laboratorioon, kaikki sujuisi helpommin.

Juuri kun Jonna oli vaipumassa kävelykoomaan, hän huomasi Forumin ovien edessä seisoskelevan pahan aknen riivaaman naisen, joka tuijotteli silmät palaen Mannerheimintien suuntaan. Naisella oli pitkät rastat, ja hänen vihreät silmänsä olivat häiritsevän suuret. Sivuuttaessaan naisen Jonna vilkaisi tätä vaivihkaa. Silmien suuruus johtui jostakin ala- ja yläluomia syöneestä vammasta. Naisen ilmeestä päätellen onnettomuus oli saattanut vahingoittaa tämän aivojakin, siksi maanisesti hän tuijotteli ihmisten päiden yli kohti korkeuksia.

Helsinki oli täynnä hulluja, sen Jonna tiesi kokemuksesta. Hän toivoi, ettei aavistuksen vajaalla pakalla pelaava Lasse olisi porraskäytävässä harhailemassa. Poika oli varmasti harmiton, mutta Jonnan sosiaalinen energia oli lopussa.

Kotirapussa Jonna mietti pitkään, kavutako portaita vai mennäkö hissillä. Kun hän lopulta alkoi raahustaa portaita pitkin kohti ylintä kerrosta, hän naurahti omalle hulluudelleen.

– Tie huipulle vie kärsimyksen kautta, Jonnaseni, hän mutisi.

Seuraava osa ilmestyy ensi lauantaina.

Helppoa rahaa, osa 1

Taina Haahdin jännittävässä jatkiksessa Jätetty Satu suuntaa jälleen kyttäyskeikalle entisen rakastettunsa talolle ja päätyy todistamaan tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä... 

Satu ajoi suoraan portille. Se oli lukossa, kuten edelliselläkin kerralla. Portinpielessä näkyi summeri. Hän siirsi katseensa kohti taloa; yläkerran pikkuikkunasta kajasti valo – tarkoittiko se, että he olivat kotona? Entä jos hän soittaisi ja kertoisi istuvansa autossaan portin ulkopuolella? Hänellä oli naisen kännykännumero. Tämä oli jättänyt sen muiden yhteystietojensa mukana.

Minkä hän kertoisi syyksi yllätysvierailuunsa? Long time no see? Kevätmalliston helmien esittelyn? Hulluuden?

Kyllä, jos rakkaus oli hulluutta. Nuorena ajan kuvittelee pitkäksi mutkittelevaksi nauhaksi. Uskoo neljännesvuosisadan alun ja lopun väliin jäävän määrättömästi nauhaa ja mutkaa.

Mutta aika ei ollut nauha, Satu tiesi nyt. Ja sen mutkatkin olivat enimmäkseen harhaa. Aika oli silmänräpäys ja aika oli unohdus, näiden välissä velloi nimetön harmaus. Silmänräpäykseen kuuluvat asiat eivät jääneet koskaan taakse. Ne kulkivat mukana, synnyttivät saman silmänräpäyksen yhä uudestaan, ja siihen silmänräpäykseen ihminen ajan loputtua nukkuisi pois, Satu uskoi. Kun Lena käveli sisään hänen liikkeeseensä, se mikä tapahtui kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olisi voinut olla eilen. Ja kaikki näiden hetkien välissä – koko Sadun elämä – hukkui nimettömään harmauteen.

Satu avasi tuoremehun ja kulautti kerralla puolet pullosta. Ihmeellisellä tavalla hänestä tuntui hyvältä olla siinä ja katsella portin rautakaltereiden välistä alhaalla levittäytyvää valkoista mustakattoista taloa. Kuin asiat olisivat vihdoin lonksahtamassa paikoilleen. Ajatus oli luonnollisesti mieletön. Vai oliko?

Jokin kuitenkin esti häntä nousemasta ja painamasta summerin nappia tai soittamasta kännykällään. Mitä Kari sanoisi nähdessään hänet? Ja mikä vieläkin tärkeämpää: mitä hän ajattelisi?

Hetki kului. Sadulle kävi niin kuin käy ihmiselle, joka ryhtyy johonkin suin päin, vailla suunnitelmaa: hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Ja samalla hänestä tuntui kuin kaikki olisi suunniteltu aikojen alussa, viimeistä piirtoa myöten.

Alkoi pakastua ja kylmä hiipi autoon joka raosta. Virta-avain roikkui yhä lukossa, mutta moottori ei käynyt, eikä lämmitys ollut päällä. Kun hän nousi autosta, jaloitellakseen niin kuin itselleen väitti, portin vieressä, aivan muurin tuntumassa seisovaan lyhtypylvääseen syttyi valo. Se räpsähti täyteen loistoon pelästyttäen hänet pahanpäiväisesti. Oliko niillä tutka? Kameroita? Seurasivatko ne hänen toilailuaan joltain ruudulta?

Satu pyöri neuvottomana paikallaan. Etusormi laskeutui jo summerin napille, mutta hän veti sen takaisin viime hetkellä.

– Eipäs hätiköidä, hän henkäisi ääneen.

Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla.

Hän oli todellakin alkanut puhua itsekseen kuin vanha mumo.

Kun mitään ei tapahtunut – henkivartijat eivät hypänneet aseineen esiin, eikä kovaäänisistä kuulunut käskyä poistua alueelta, hän rauhoittui. Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla. Pienessä yläkerran ikkunassa kajasti valo, muut ikkunat jäivät rinteen taakse.

Talon ohi kulkeva tie oli kapea. Auton saattoi pysäköidä vain portin edustan levennykseen, ellei halunnut tukkia koko tietä. Satu mietti. Katse kulki talon ja tien väliä, kohosi sitten yli mustan katon kohti tummana välkkyvää merta. Hän istahti takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Hän ei halunnut enää hajottaa autoaan ajamalla rantaan, mutta ei hän halunnut jättää sitä myöskään silmätikuksi Lindenstein-Kujesaaren portille.

Satu kääntyi rantaan vievälle tielle, töyssyt heiluttivat autoa, hän sammutti moottorin, päätti jättää auton siihen. Sen ohi ei pääsisi kulkemaan edes jalan, mutta kuka pyrkisi rantaan siihen aikaan päivästä ja vuodesta – ei kukaan. Hän napsautti ovet lukkoon. Kuutamo valaisi sen verran, että kulku kivikkoisella ja ruohottuneella tiellä sujui jotenkin. Nilkkureissa oli matalat tukevat kannat ja kuvioitu pohja. Satu oli pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin. Kuin olisi jo lähtiessään tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

Alkutalvi oli ollut leuto, eikä meri ollut jäässä. Rantakivikossa kimmelsi ohut riite. Meren selkä välkehti synkkänä ja vapaana.

Talon merelle antavat valtavat ikkunaruudut oli valaistu. Olohuoneen sisustus erottui tarkasti, samoin seinien taulut, mutta takassa ei loimunnut tuli, eikä ihmisiä näkynyt. Satu seisoskeli tonttia ympäröivän muurin katveessa aivan rannan tuntumassa. Merestä huokuva kostea kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Hän puhalteli käsiinsä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti sysätä kauemmas ajatusta omasta mielipuolisuudestaan. Oliko elämässä yleensäkään mitään järkeä? Eikö ”järki” ollut täysin väärä lähestymistapa, kun puhuttiin sattuman ja pirullisen juonittelun hallitsemasta maailmankaikkeudesta?

Satu nojasi muuriin. Se ulottui häntä alavatsan korkeudelle. Kuin isku vyön alle.

Pakkanen tuuditti levotonta merta jäiseen uneen ja vaivutti siinä sivussa myös Satua hyhmäiseen horrokseen. Vilu jähmettyi kankeudeksi. Hänen olisi lopetettava hulluus siihen tai hän paleltuisi ja häneltä amputoitaisiin varpaat ja sormet, ellei hän kuolisi sitä ennen. Mutta järjen ääni oli hiutunut surkeaksi kimitykseksi, joka oli menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Hyisen helmikuun sijan otti kevät. Vihreää versovat puut ja liljojen tuoksu. Karin pro gradu -tutkielma oli hyväksytty hyvin arvosanoin, eikä hänen ja valmistumisen välissä ollut enää kuin pari rästiin jäänyttä tenttiä. Hänellä oli toiveita työpaikasta Saksassa. Elämä aukeni edessä täynnä lupausta.

”Toinen lasillinen?” Kari kysyi Sadulta ja elehti vastausta odottamatta tilauksen tarjoilijalle.

”Tiedätkö mitä? Sun poikaystävä on nero! Suurin kiitoksin hyväksytty. Vitsi, vau, mä en vieläkään pysty uskomaan sitä todeksi. Tai pystyn. Totta kai mä pystyn. Koska mä olen niin hiton hyvä. Vielä kun saisi vahvistuksen siitä Hampurin duunista, niin vain taivas on rajana. Tämä poika kiitää korkeuksiin.”

”Mä olen miettinyt sitä… Onko sun pakko lähteä ulkomaille? Sä voisit saada vaikka minkälaisen duunin Suomesta.”

”Hei mä tiedän, lähde mukaan.”

”Hampuriin?”

”Niin. Mikä estää? Hitto, mennään naimisiin!”

”Sä olet humalassa.”

”Ei kahdesta skumppalasista tule humalaan. Maistraatti on tossa ihan kulman takana. Mitä sanot? Mä haluan sut mukaan. Mun loppuelämään.”

”Tosi suloisesti sanottu. Mutta mulla on parempi ajatus: etsi joku hyvä duuni Suomesta ja muutetaan yhteen.”

”Luopuisin Saksasta?”

”Niin että me voitaisiin olla yhdessä.”

”Voithan sä tulla mun mukaan.”

”Sä tiedät, etten voi”, Satu vastasi. ”Mä olen jo luvannut niille siellä marketissa. En mä voi enää perua. Ja jos mä pääsen vaatesuunnittelulinjalle, kuten tällä kertaa vakaasti aion, tarvitsen rahat opiskeluun.”

Ja niin tehdäkseen Sadulle mieliksi, Kari kieltäytyi Saksassa tarjotusta työpaikasta ja hakeutui Lenan isän johtaman firman talousosastolle töihin, vaikka ei hän vielä silloin tiennyt sitä Lenan isän firmaksi. Pomokerroksen vahatulla käytävällä hän sitten törmäsi pääjohtajan tyttäreen ensimmäisen kerran. Hurmaavaan tummanvaaleaan nuoreen naiseen valkoisessa tennispuvussa Wilsonin grafiittimaila kainalossa.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja. Kun huomaa sydämensä jäätyneen, on myöhäistä, on jo sisältä kuollut. Ei tullut maistraattia, ei muuttoa yhteen, ei vaatesuunnittelun opintoja. Jos olisin päästänyt Karin silloin Saksaan, jos olisin päästänyt, mennyt ehkä itsekin mukaan, uskaltanut heittäytyä… Miljoona kertaa hän oli esittänyt itselleen saman kysymyksen. Pelko pilasi kaiken. Pelko tappoi.

Satu nosti hupun päähänsä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän oli niin jäässä, ettei jaksanut ajatella enää lähtemistä. Paleltumiskuolema on melko tuskaton, hän muisti lukeneensa joskus jostain. Alkuvaiheen kipujen jälkeen. Sadun sormet ja varpaat olivat jo siirtymässä pistelyvaiheesta tunnottomuuteen. Samoin polvet ja alareidet. Saman tietolähteen mukaan varsinaisen kuoleman aiheutti sydämen rytmihäiriö. Mutta se seurasi vasta tajunnanmenetyksen jälkeen.

Tajunnanmenettäminen ennen kuolemaa kuulosti armeliaalta, varsinkin kun kuoliaaksi paleltumista edelsivät unet ja harhanäyt, joihin saattoi liittyä myös lämmön tunne. Oletus suloisista harhanäyistä ja lämmön tunteesta perustui kuitenkin kaunokirjalliseen kuvaukseen, joten sen luotettavuus saattoi olla vähän niin ja näin. Satu muisti kuitenkin romaanin, jossa sankarittaren reki juuttuu lumeen, eikä reen eteen valjastetusta vanhasta hevosesta ole enää kiskomaan sitä irti. Sankaritar on luovuttanut edellisessä luvussa tilan vetreän tamman pikkusisarensa käyttöön, ja tämä on päässyt turvallisesti jouluksi sukulaisten luo. Sankaritar jää metsän keskelle. Viimeisenä hetkenään hän näkee sodassa kaatuneen rakastettunsa rämpivän lumessa luokseen.

Satu muisti itkeneensä lukiessaan kirjaa. Mutta siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, hän oli nuori ja lisäksi kuumetaudissa. Hän oli ollut murheissaan sankarittaren kohtalosta, totta kai, mutta samanaikaisesti hän oli kadehtinut tätä, koska tämän rakastetun oli vienyt sota eikä toinen nainen.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Se on oikeastaan jännä juttu, Satu ajatteli. Jos rakastamasi ihminen jättää sinut, myös rakkauden oletetaan jättävän sinut. Mutta niin ei käy. Jätetty joutuu jatkamaan elämäänsä täyttymätön rakkaus seuranaan, ja todennäköisesti juuri se on kaikkein tuskallisinta. Rakkaus ei jätä, se palaa kiduttamaan vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

Valot paloivat merenrantatalossa ja olohuone loisti kuin täydellisen elämän puitteita mainostava näyteikkuna. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt. Miksi ne polttivat valoja tyhjässä talossa?

Ehkä he olivat vetäytyneet talon yksityisempiin soppiin. Ehkä Kari ja Lena lepäsivät parhaillaan silkkilakanoilla toisiinsa kietoutuneina kiihkeän mutta silti niin hellän rakastelun jäljiltä.

Satu alkoi sääliä itseään. Siihen mennessä hän oli käynyt läpi kokonaisen kirjon erilaisia tunteita vihasta raivoon, mutta itsesääli oli jättänyt hänet rauhaan. Ei enää. Se iski silkkilakanoilla lojuvan pariskunnan vanavedessä kuin jättiläisaalto ja hukutti hänet alleen.

Hän värjötti ulkona pakkasessa tiirailemassa onnellisten ihmisten koteihin. Eikä keiden hyvänsä parempiosaisten, vaan ihmisten, jotka olivat toiminnallaan tuominneet Sadun ikuiseen ulkopuolisuuteen. Hän ei ollut kohtalaisesti menestyvä yrittäjä ja muotiliikkeen omistaja, jolla oli elämä paremmassa järjestyksessä kuin Martta-yhdistyksen mallikeittiö. Hän oli pieni tulitikkutyttö yksin pakkasessa. Ulkopuolelle jätetty. Valot loistavat joka ikkunasta ja ilmassa leijailee paistetun hanhen tuoksu, kun hän lysähtää maahan kahden talon kulmauksessa ja lopulta jäätyy kuoliaaksi. Satu muisti H.C. Andersenin sadun tytönkin nähneen harhoja paleltuessaan. Ja hän muisti, kuinka järisyttävän epäoikeudenmukaisuuden tunteen satu aikoinaan jätti häneen. Satu – hänen nimensä. Alkoiko hän jo houria? Niinkö pitkällä tässä oltiin?

Samassa merenrantatalon olohuoneessa häilähti varjo.

Vai kuvitteliko Satu vain? Näkikö hän näkyjä? Olivatko nyt käsillä hänen viimeiset hetkensä?

Viimeiset hetken tai ei, hän valpastui ja samalla sydämen syke kiihtyi. Vai johtuiko jälkimmäinen paleltumisen etenemisestä? Hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan elimistöään, sillä olohuoneeseen oli ilmestynyt ihminen. Nainen. Lena. Hän kulki ensin yhteen suuntaan ja kääntyi sitten ympäri. Hänen kehonkielensä oli kulmikasta ja liikkeensä äkkinäiset. Hän pysähtyi sohvan luo, mutta ei istuutunut.

Satu avasi olkalaukun vetoketjun ja poimi kohmeisiin sormiinsa nenäliinapaketin ja lompakon ja kännykän välistä oopperakiikarin. Hän oli tulitikkutyttö, jolla oli laukussaan oopperakiikari. Hän oli saanut sen lahjaksi italialaiselta vaatevalmistajalta, jolla oli aitio La Scalassa ja jonka mielestä oopperakiikari kuului jokaisen kansalaisen perusvarustukseen. Toistaiseksi Satu oli pärjännyt hyvin ilman. Hän joutui opettelemaan hetken kiikarin käyttöä, kaukoputkien säätöjä ja niiden keskinäisen etäisyyden asettamista hänen silmilleen sopivaksi.

Saatuaan kiikarin nenälleen ja niiden objektiivit kohdalleen hän huomasi huoneessa toisenkin ihmisen. Itse asiassa ihminen täytti kiikarin linssit niin että Satu oli kellahtaa nurin säikähdyksestä. Lisäksi hän oli näyttänyt katsovan suoraan Satuun.

Kari! Hänen Karinsa. Harmaantuneena, ikääntyneenä, yhä komeana, kenties jopa jollain tavalla miehekkäämpänä kuin vähän päälle parikymppisenä. Samat siniharmaat silmät. Merensiniset. Satu kyyristyi muurin suojaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä, mitä hän ei kuitenkaan ehtinyt hämmästellä tai edes huomata. Vähitellen hän rauhoittui, sillä mies ei ollut voinut nähdä häntä koska oli valaistussa huoneessa ja ulkona kuutamosta huolimatta pimeä. Lasin heijastukset rajasivat ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Kenties Kari oli katsonut takanaan seisovan naisen kuvajaista ikkunaruudussa. Sadusta tuntui, että Kari oli hymyillyt aavistuksen. Se ei ollut ollut mikään lämmin hymy, pikemminkin hieman pirullinen, kukaties suorastaan pahantahtoinen.

Paitsi jos kuutamon välkähdys kiikarin objektiivin reunuksessa oli kiinnittänyt tämän huomion? Satu pohti sellaista mahdollisuutta hetken, mutta karisti sen sitten epätodennäköisenä mielestään. Hän nousi hitaasti pystyyn, ei yksin varovaisuuttaan, vaan koska lihakset olivat ehtineet jäykistyä kyykkiessä. Kun hän nosti kiikarit uudestaan nenälleen, hän huomasi Karin kääntäneen selkänsä merelle ja seisovan nyt kasvotusten naisen kanssa. Naisen, Lenan, hänen vaimonsa, Sadun oli muistutettava itseään.

Lena oli pukeutunut vaaleanharmaaseen silkkipuseroon ja mustiin housuihin. Kiikarin linssit välittivät kaikki yksityiskohdat yhtä tarkasti kuin jos Satu olisi ollut itse huoneessa. Puseron kaula-aukossa oli pieni rusetti. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä katalogissa oli nähnyt mallin. Se oli syksyn mallistoa. Italialainen. Ei hetkinen, olisiko sittenkin ollut ranskalainen? Gerard Darel?

Satu oli niin uppoutunut vaatemerkin tunnistamiseen, että havahtui ajatuksistaan vasta Lenan kääntyessä äkisti. Kultainen koru kaulassa heilahti. Sitten linsseissä näkyi pelkkää mustaa. Otettuaan kiikarin silmiltään Satu tajusi Karin selän peittäneen näkymän. Hän nosti kiikarin takaisin ja tarkensi objektiiveja niiden välissä olevasta säätöpyörästä. Lenan kasvot näkyivät nyt kokonaan, Karin ainoastaan osittain – toinen korva ja vähän toista poskea. Lena ei näyttänyt onnellisten näyteikkunan mallinukelta. Hänen suunsa oli tiukka suora viiva ja juonne kulmien välissä syvä. Hän sanoi jotain. Satu pinnisteli lukeakseen hänen huuliltaan mitä. Mutta herkeämätön tuijotus vetisti silmät ja hänen oli pysähdyttävä kaivamaan nenäliinaa taskustaan. Saatuaan kiikarin jälleen nenälleen ja tavoitettuaan kohteensa Lena näytti kääntäneen selkänsä miehelleen. Hän käveli muutaman askeleen, otti tukea takanreunuksesta ja jäi seisomaan niille sijoilleen päätään riiputtaen.

Lena oli vohkinut häneltä Karin. Lena oli juonitellut Karin itselleen pääjohtajan hemmotellun tyttären oikeudella ja jättänyt hänet potemaan menetystään loppuiäksi. Lena Adalmiina Lindenstein oli muuttanut koko hänen elämänsä. Lena oli päättänyt, ettei Sadulla olisi koskaan perhettä – ei miestä, ei lapsia, ei taloa merenrannalla.

Sillä kuka nainen selviytyisi yksin talon ylläpidosta, pihatöistä, lumenluonnista ja näiden vaatimasta infrastruktuurista? Kuka edes haluaisi selviytyä?

Satu ei tosi asiassa tiennyt Lenan toista nimeä. Ehkä se oli Adalmiina. Mutta Lena toi hänen mieleensä Topeliuksen sadun prinsessasta, joka sai kastelahjaksi kauneutta, rikkautta ja älykkyyttä tuovan helmen. Lenan tapauksessa hänen isänsä kaikkine rikkauksineen ja suhdeverkostoineen. Jos prinsessa kadottaisi helmen, hän menettäisi kauneutensa ja rikkautensa, mutta saisi tilalle nöyrän sydämen. Näin kävi. Topeliuksen sadussa. Ainakin ulkoisista puitteista päätellen tosielämän Adalmiina Lindensteinilla oli helmi edelleen hyvässä tallessa.

Johtuisiko kylmästä, Satu ajatteli, vai mistä, mutta lapsuuden sadut tuntuivat poukkoilevan tänään hänen päässään. Ehkä hiippailu ihmisten nurkissa sekoitti hänen aivonsa. Ehkä se kertoi hänen taantuneen kuusivuotiaan tasolle. 

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen.

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen. Tai sitten se ei johtunut häpeästä, vaan vaihdevuosista. Kuvaavaa olisi, että vaivat alkaisivat hänen vakoillessaan nuoruutensa rakkauden avioelämää. Niin tai näin, Sadun oli äkkiä hyvin lämmin. Mieleen juolahti joululaulu No onkos tullut kesä.

Tapahtumat talossa eivät odottaneet Satua. ­Lena näytti sillä välin kohottaneen kasvonsa. Hän nojasi yhä takanreunukseen, mutta hänen silmänsä kytivät kuin aviopuolisoon suunnatut mustat hiilet.

Takassa ei ollut valkeaa. Kari seisoi selin ikkunaan. Lena siirsi samassa katsettaan niin, että Satu tunsi sen porautuvan suoraan itseensä. Hän säpsähti ja satutti nenänsä kiikariin. Se ei ole mahdollista, hän hoki itselleen rauhoittuakseen. Lena on valaistussa olohuoneessa, eikä hän voi nähdä minua. Satu vilkaisi yläpuolelleen: kuu mollotti mustalla taivaalla suurena ja pyöreänä. Se valaisi meren ja talon ja muurin ja pihakiveykset ja pensaat harmaan sävyin. Sadulla oli yllään musta hupullinen toppatakki. Jos kuu valaisikin hänet, häntä ei voinut erottaa kivestä tai muurin katveessa kasvavasta pensaasta. Mutta oli Lenan katse tarkoitettu Sadulle tai ei, se jätti jälkeensä epämiellyttävän tunteen.

Minun ei oikeastaan pitäisi nähdä tätä, hän sanoi itselleen. Eikä siltikään saanut lähdetyksi. Kiikari jälleen silmillään hän pyydysti objektiiveihin kätensä kohottaneen Karin.

Sadun silmät levisivät, hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Hän muisti miehen rauhaa rakastavana, tyynenä ja luotettavana, pikemminkin pehmeäluontoisena kuin kovapintaisena.

Mitä Lena oli tehnyt hänelle?

Mutta Kari ei lyönyt. Hän laski kätensä nyrkkiin puristettuna Lenan nauraessa taustalla. Punattujen huulten alta paljastui tasainen hammasrivi. Ilkeä ilme oli vääntänyt hänen kasvonsa niin, että Satu odotti raateluhampaiden pullahtavan esiin hetkellä millä hyvänsä. Kari kääntyi, asteli matalan kaapin luo, poimi hyllyltä lasin ja kaatoi siihen kellertävää nestettä karahvista. Sitten hän keinutteli lasia kämmenessään.

Kun Lena painoi katseensa, Satu näki kyyneleen vierivän alas tämän kirurgian myötävaikutuksella sileänä säilynyttä poskea. Hän ei antanut yhden kyyneleen vaikuttaa itseensä; hän oli muodostanut käsityksensä Lenasta jo neljännesvuosisata sitten. Sellaisten ihmisten tavoin, jotka aina saivat kaiken, joille jo kohtalo jakoi täyskäden ja värisuoran ja kaiken varalta vielä hihaan ässän ja suuhun kultalusikan, Lenakin oli itsekeskeinen, omahyväinen ja pikkumainen. Kaltaistensa tavoin hänkin piti etuoikeutetun osaansa itsestäänselvyytenä ja onneaan Jumalan säätämänä osaamatta arvostaa sitä. Edes miestään, vaikka kaksikymmentäviisi vuotta sitten sekin oli ollut ihan pakko saada. Lenan kaltaiset eivät tienneet, millaista oli kun elämä asettui poikkiteloin. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittivat pettymys, menetys ja luopuminen. He liitelivät vastoinkäymisten yläpuolella kuin koko maailmankaikkeus olisi olemassa sitä varten, että he saisivat tanssia ikuisesti debyyttitanssiaistensa kuningattarina. Satu alkoi tuohtua ajatuksistaan ja hänen rintaansa lämmitti kiukku.

Tunnekuohu sumensi myös kiikarin linssit. Kun hän jälleen näki jotain, Lena seisoi keskellä olohuonetta kädet kasvoillaan. Kari, missä Kari oli? Satu etsi ja etsi mutta ei löytänyt tätä mistään. Lena seisoi kädet silmillään yrittäen manipuloida miestä kyynelillään, kuten hemmotellut naiset olivat vuosituhansia tehneet, Satu ajatteli happamasti. Harmaa silkkipuseron helma oli irronnut housunkaulukse alta ja paljasti pienen sivuhalkion, josta Satu tunnisti puseron todellakin olevan Gerard Darelin syysmallistosta.

Jossain haukkui koira. Satu suoristautui ja terästi kuuloaan. Mistä päin ääni tuli? Se ei ollut mitään pienen koiran räksytystä, vaan vahvojen rintalihasten alta kumpuavaa möreää, pelotonta haukuntaa. Saksan paimenkoira? Rottweiler? Sadulla ei ollut kokemusta koirista. Hän oli vältellyt niitä parhaansa mukaan sen jälkeen, kun tuntematon musta koira oli juossut häntä kohti ja kaatanut hänet lätäkköön. Hän oli ollut silloin seitsemänvuotias ja palaamassa koulusta.

Haukunta vaihtoi suuntaa, itse asiassa se tuntui lähestyvän sitä paikkaa, jossa Satu seisoi. Hänen oli vaikea enää keskittyä kiikarointiin. Oliko Kujesaarilla koira? Oliko Kari lähtenyt koiran kanssa ulos tutkimaan, kuka väijyi heitä heidän tontinrajallaan.

Ei. Samassa Kari ilmestyi jälleen kiikarin objektiiviin. Ja takassa paloi tuli. Hän oli varmaan ollut kyykyssä tai polvistuneena sytyttelemässä sitä.

Haukunta ja talon tapahtumat limittyivät Sadun päässä toisiinsa. Lähestyvä koira teki hänen olon todella tukalaksi. Hän ei voinut lopettaa kiikarointia, mutta ei hän voinut sitä koiran takia jatkaakaan. Viimeinen mitä hän näki, oli Karin pitelevän kädessään takkapihtejä tai hiilihankoa. Ei, ei se sittenkään ollut viimeinen, sillä hän ei voinut jättää tilannetta siihen. Haukunta kuului jo aivan rannan tuntumasta.

Hän vilkaisi huolestuneena sivulleen ja saatuaan jälleen olohuonenäkymän kiikariinsa, hän huomasi hiilihangon lojuvan valkoisella sohvalla. Tuota sohvaahan ei enää puhtaaksi saada, hän ajatteli, vaikka tähdellisempääkin ajateltavaa olisi ollut, sillä Kari näytti kumartuvan vaimonsa puoleen.

Sovinnon hetki? Satu kysyi mielessään, mutta kumartuminen ei päättynyt halaukseen eikä suukkoon. Itse asiassa se ei päättynyt ollenkaan. Kari kumartui kumartumistaan, kunnes makasi pitkin pituuttaan vatsallaan lattialla.

Nyt haukunta kantautui vain muutaman kymmenen metrin päästä. Tässä käy huonosti, Satu ajatteli yltyvän paniikin vallassa. Ja mikäli kiikariin oli luottaminen, Karille oli jo käynyt huonosti.

Mies lojui lattialla vaimonsa jalkojen juuressa.

Miksei Lena tehnyt mitään? Miksei hän soittanut apua? Hän näytti jähmettyneen täysin.

”Nouse ylös, voi hyvä luoja, nouse ylös”, Satu hoputti puoliääneen.

Hoputtaessaan hän mietti, pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon. Mutta miltä se vaikuttaisi? Ne alkaisivat suoltaa ohjeitaan ja hänen olisi pakko vastata, ettei hän voinut auttaa loukkaantunutta, koska seisoi sadan metrin päässä rakennuksen ulkopuolella. Pitäisikö hänen mennä paikan päälle?

Haukunnan määrätietoisesta lähestymisestä päätellen hurtta oli ottanut hänet tähtäimeensä. Satu vilkaisi viimeisen kerran valaistua taloa. Ilman kiikaria hän erotti vain yhden, seisovan hahmon ja jotain tummaa tämän jaloissa alhaalla lattialla. Hän työnsi kiikarin olkalaukkuun, veti laukun vetoketjun kiinni ja lähti harppomaan ylös muurin viertä. 

Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo.

Rantaan johtavalle tielle, ja autolleen, päästäkseen hänen olisi pitänyt suunnata suoraan haukuntaa kohti. Nyt hänen oli kierrettävä yläkautta, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Muurin vieressä kasvoi ryteikkö, tai siltä se ainakin tuntui Sadun raivatessa tietään eteenpäin. Koira oli haistanut paikan, jossa hän hetkeä aiemmin oli seissyt, ja haukkui nyt vimmatusti. Hänellä ei ollut enää aikaa seurata, mitä talossa tapahtui, mutta silmänsyrjästä hän näki, kun olohuoneesta sammuivat valot. Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo. Ja sitten kuutamokin hävisi pilvien taa ja lankesi pimeys.

Satu kompastui ja loukkasi polvensa. Haukunta kuului jälleen lähempää. Oliko koira yksin vai oliko sillä taluttaja? Satu ei tiennyt, kumpaa vaihtoehtoa pelkäsi enemmän. Hän kapusi eteenpäin paniikin kohina korvissaan, välillä nelinkontin, välillä nilkuttaen.

Lopulta puiden välissä näkyi tie. Se näkyi, koska tontin rajalla seisoi lyhtypylväs. Hän harppasi metsikön ja tien välisen ojan yli ja ulvahti tuskasta laskeutuessaan kipeälle polvelleen.

Itsesuojeluvaisto käski menemään suorinta tietä autolle. Et voi muuta. Tämä on Karin valinta, vaisto huomautti, kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty, ei ole sinun asiasi puuttua kohtalon kulkuun.

Sinun, vaisto näpäytti, ei edes pitäisi olla täällä.

Mutta mitä jos Kari tarvitsee apua? Entä jos kaikkinäkevän kohtalon tarkoituksena on alusta asti ollut se, että hän, Satu Tuppunen, pelastaisi rakastettunsa ilkeän vaimopuolen kynsistä neljännesvuosisata myöhemmin?

Sillä mitä muuta Lena Adalmiina Lindenstein oli kuin vaimopuoli? Vääryydellä ja viekkaudella hänen rakkaan Karinsa rinnalleen juoninut noidankuvatus?

Satu pysähtyi keskelle tietä. Muurien ympäröimälle ja portin sulkemalle talolle oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin hänen rantatien alkupäässä odottavalle autolleen. Polvea särki. Hän tunnusteli sitä sormillaan todetakseen farkkujen menneen rikki. Lisäksi sormiin tarttui jotain märkää. Hän maistoi: verta. Samassa pimeydessä kuului rottweilerin haukunta ja Satu lähti lenkkaamaan verenmaku suussaan autolleen. Hän tekisi hätäkeskukselle nimettömän ilmoituksen Sipoon rannassa tapahtuneesta… Niin mistä?

Viimeiset metrit Satu juoksi kivusta piittaamatta. Pysähtymättä hän kaivoi virta-avaimen taskustaan ja naksautti lukot auki. Hän hyppäsi vauhdissa etuistuimelle, silmissä pimeni hetkeksi silkasta tuskasta, haparoi kädellään oven kiinni ja työnsi avaimen virtalukkoon. Ennen kuin hän sai käännettyä avainta lukossa, sivuikkunaan tömähti jotain raskasta.

Satu käänsi päätään ja näki pedon hyökkäävän kohti hampaat irvessä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Taina Haahdin Jätetty-jatkis kertoo Satu Tuppusesta, joka menetti 25 vuotta sitten elämänsä rakkauden toiselle naiselle. Yllättävä kohtaaminen menneisyyden kanssa saa Sadun kaipauksen – ja epätoivon – jälleen heräämään. 

 

Korkeat ikkunat paljastivat aistikkaasti sisustetun huoneen, suuret maalaukset seinillä ja massiivisen takan, jossa roihusi valkea. Nainen istui upottavassa nojatuolissa. Hän näytti lukevan lehteä, ei kirjaa. Loimu heijastui kiiltävälle, taipuisalle sivulle. Mies seisoi ikkunan ääressä, selkä naiseen päin, ja katseli merelle. Satu ei osannut arvioida etäisyyttä – ehkä sata metriä, ehkä alle, mutta vaikka hän ei pystynyt erottamaan miehen kasvoja, hän tiesi että se oli Kari. Hän oli edelleen se sama komea mies, pitkä ja leveäharteinen. Ryhdikäs. Vuodet eivät näyttäneet tuoneen hänelle kiloja, mutta hän olikin aina harrastanut urheilua ja pitänyt huolta itsestään. Satu tunsi lämmön rinnassaan: oma rakas Karini.

Paitsi ettei Kari ollut hänen, vaan Lenan. Ja Lena plarasi välinpitämättömänä lehteä taustalla. Lenalla oli kaikkea: hyvä ulkomuoto, hieno ura, upea koti, jumalainen mies, täydelliset lapset menestymässä maailmalla. Silti hän selasi kyllästyneenä kuvia samanlaisista yltäkylläisistä elämistä kuin hänen omansa. Satu olisi voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että lehti oli Vogue, Harper’s Bazaar tai jokin muu eksklusiivinen kansainvälinen muotijulkaisu.

Kari parka. Kari kulta parka. Satu säpsähti. Katseliko mies sittenkään merelle? Hän vetäytyi vaistomaisesti alaspäin auton istuimella. Hetken hänen sydämensä jyske peitti alleen rantakivikkoon vyöryvien aaltojen kohinan. Omituinen ­tila valtasi hänet : hän halusi pysyä piilossa, mutta toisaalta toivoi Karin näkevän hänet, tunnistavan hänet, heilauttavan kättään merkiksi siitä, että hän pysyisi siinä missä oli ja syöksyisi sitten ulos talosta hänen luokseen. Sinä. Sinä rakkaani, ainoani. Tein hirvittävän virheen. Olin täysi typerys. Voi, Satu, voisitko ajatella, että me… Sano ettei ole myöhäistä. Viimeiset kymmenen vuotta olen ajatellut yksin sinua. 

Ei, Satu korjasi mielessään: viimeisen neljännesvuosisadan.

Ihmiskunnan suuret rakkaustarinat hyökyivät Sadun mieleen, sieluun ja sisimpään.

Ihmiskunnan suuret rakkaustarinat hyökyivät Sadun mieleen, sieluun ja sisimpään. Kleopatra ja Marcus Antonius, Edvard VIII ja Wallis Simpson, Rhett Butler ja Scarlett O’Hara, Anna Karenina ja kreivi Vronski, Romeo ja Julia, Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Enemmistö pareista oli fiktiivisiä, mutta Satu ei antanut sen häiritä. Eikö juuri kertomusten kuolemattomuus todistanut, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset saattoivat samastua päähenkilöihin? Ja eikö juuri samastuminen todistanut ne lopulta todeksi?

Tristan ja Isolde. Kari ja Satu.

Satu havahtui ajatuksistaan, kun mies valaistussa ikkunassa kääntyi poispäin. Yhden ohikiitävän hetken hän uskoi kuvitelmansa toteutuvan ja miehen ryntäävän ulos hänen luokseen. Satu etsi jo silmillään lähintä ulko-ovea – pääsisikö olohuoneesta suoraan rannanpuoleiselle terassille? Sadun käsi laskeutui omia aikojaan auton ovenkahvalle, valmiina avaamaan oven. Hän oli valmiina juoksemaan vastaan. Tonttia ympäröivä muuri ulottui melkein rantaan asti, mutta ellei hän pystyisi kiertämään muuria rannan kautta, hän kiipeäisi sen yli. Tai kahlaisi läpi rantaveden. Mikä oli matala muuri estämään rakastavaisten jälleennäkemisen. Vaikka sen harjalle olisi ripoteltu lasinsirpaleita, Satu ajatteli liikuttuneena.

Kyyneleet sumensivat silmät. Satu kaivoi nenäliinan laukkunsa sivutaskusta, kuivasi silmänsä ja räpytteli näkökentän jälleen kirkkaaksi. Mies seisoi selin ikkunaan, eikä hän näyttänyt olevan ryntäämässä mihinkään. Sanoiko hän jotain naiselle? Satu ei nähnyt miehen kasvoja ja meri täytti kohinallaan hänen omat korvansa. Hän värähti. Hän oli istunut autossaan jo… Herranjumala, toista tuntia, ja lämpötila matkustamossa oli hyvää vauhtia laskemassa lähelle ulkoilman lämpötilaa, joka oli nollan tuntumassa.

Nainen kohotti katseensa lehdestä. Nainen hymyili miehelle. Takassa palava tuli oli hiipumassa, liekit eivät enää nousseet korkealle.

Satu tunsi tuskan riipaisun rintalastansa alla, sydämensä asuinsijalla. Hän käänsi katseensa merelle. Meri vastasi läpitunkemattoman mustana, rauhattomana kuin nälkäänsä heräävä peto. Satunnaiset aallonvälkkeet muistuttivat valon leimahduksia tikarin terässä.

Satu tuijotti meren mustaa ja sielunsa pimeää. Mikä sen hyvän, uskollisen tytön nimi taas olikaan? Sen, joka vailla vastarakkautta heitti henkensä rakkaansa puolesta? Hän ajatteli Les Misérablesia. Éponine.

Ei kaikkien rakastama Scarlett O’Hara eikä jumalainen Anna Karenina, vaan Éponine. Se hän oli. Hän, Satu Tuppunen.

Kun Satu vihdoin käynnisti autonsa kankein, kohmettunein sormin, talon suuret ikkunaruudut olivat mustana. Takasta heijastui vielä punainen hehku, muuten oli täysin pimeää. Talon asukkaat olivat vetäytyneet makuuhuoneeseensa. Sadun ajatus kulkeutui vastentahtoisesti ja siitä huolimatta hetkeksi heidän mukanaan kaksoisvuoteen satiinilakanoihin. Vieläkö he rakastivat toisiaan, hän kysyi mielessään. Vieläkö he upposivat malttamattomina toistensa syliin?

Vasta lähdettyään jälleen liikkeelle Satu tajusi, miten kylmissään oli. Kylmyys ei ollut vain iholla ja lihaksissa, hän hytisi sydäntään ja sieluaan myöten. Jokin raskas ja kova painoi palleaa niin, ettei henki ollut kulkea. Menneisyys?

Paniikissa, silmät kyynelissä hän kaasutti moottori vinkuen takaisin tielle. Octavian pohja kolahti matkalla johonkin kiveen tai mättääseen, oksat läimivät kylkiä – hän ei välittänyt. Koko paluumatka, hän ajoi yhtä soittoa pysähtymättä kertaakaan, hurahti kuin usvassa. Hän ei muistanut jälkeenpäin yhtään risteystä, yhtään tienviittaa eikä opastaulua, silti ihmeellisesti hän löysi takaisin kotitalonsa asukaspysäköintiruutuun. Siinä hän heräsi kuin transsista lähes kolme tuntia elämästään kadottaneena.

Vai neljännesvuosisadan?

Numerot kolme kuusitoista loistivat kojetaulun kellossa, kun Satu rojahti uupuneena vasten ohjauspyörää. Pohjalla, hän ajatteli. Olen alinta lietettä, pohjasakkaa. Vakoilen muiden elämää. Ajan viisisataa kilometriä värjötelläkseni autossa rantakaislikossa nähdäkseni vilauksen miehestä, jonka kanssa seurustelin kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Häpeä korvensi hänen sisuksiaan niin, ettei hän uskonut enää koskaan kykenevänsä kävelemään suorassa.

Mitä oikein odotit, ajatus kysyi. Mitä ihmettä kuvittelit saavuttavasi ajamalla naisen kotiin? Karin ja naisen kotiin. Satu ei edelleenkään osannut vastata itselleen. Sitä luulee tuntevansa itsensä, kun elämää on takana jo senkin verran kuin hänellä. Mutta ei sinne päinkään. Herää kysymys oliko hän elänyt. Oikeasti elänyt. Vai näytellyt vain jotain elämän kaltaista rakentamissaan kulisseissa?

Satu nousi autosta. Oli vielä pimeää, mutta parkkialueen lyhty valaisi naarmut ja kolhut Octavian kuljettajanpuoleisessa ovessa. Niitä katsellessaan hän purskahti itkuun, lukitsi kaukosäätimestä ovet ja käveli selkä vavahdellen, aina välillä riipaisevasti nyyhkäisten, talon rapulle, ovesta sisään ja hissillä ylimpään kerrokseen. Hän oli aivan loppu. Eikä hän silti uskonut pystyvänsä nukahtamaan. Siinä hän oli väärässä. Heti ojentauduttuaan vuoteeseen hän sammui kuin päähän kalautettuna. Vaikka hän olikin jo unessa, hän oli kiitollinen siitä kalautuksesta. Ensimmäinen hyvä teko kohtalolta, suojelusenkeliltä, sattumalta, mikä ikinä olikin, pitkiin aikoihin.

Joulu lähestyi ja juhlapukimet alkoivat tehdä kauppansa. Satu oli sulkenut merenrantataloepisodin mielestään ja keskittyi vaatettamaan asiakkaitaan. Tekemään heistä kauniita, illan jumalattaria ja tanssiaisten kuningattaria. Se tuotti mielihyvää. Hän tunsi olevansa toipumaan päin. Eikä naista – Lenaa – enää näkynyt hänen liikkeessään tai koko kaupungissa. Miksi olisi? Eihän tämä asunut sielläpäinkään. Eivätkä kaikki aja neljääsataa kilometriä vain ihmetelläkseen jotain valaistua ikkunaa, vaikka siihen olisi ripustettu lumoavia leninkejä ja iltapukujakin. Hyvä niin.

Glögipannu höyrysi ja mantelit ja rusinat hupenivat kipoista tontun kuvin koristeltuihin posliinimukeihin. Iltaisin tarjottiin myös terästystä, jos joku tunsi sellaista tarvitsevansa. Satu pärjäsi enimmäkseen ilman, eikä asiakaspalvelutehtävissä olisi sopinutkaan esiintyä juovuksissa. Eikä hän halunnut liioin toimia huonona esimerkkinä Iinekselle. Jos Satu jotain joikin, hän teki sen vasta Iineksen lähdettyä. Aika usein hän joutui jättämään auton liikkeen pysäköintipaikalle ja kävelemään kotiin. Ei kuitenkaan liian usein. Sitä paitsi oli mukava astella jouluvaloin koristellun kaupungin läpi. Octavian pellit oli suoristettu ja pohjakin oli tarkastettu vaurioiden varalta. Mikään ei muistuttanut häntä enää hänen hetkellisestä alennustilastaan.

Nikolaokselta tuli sähköpostia, jossa tämä tiedusteli hänen joulusuunnitelmistaan. Päivä, pari, kenties viikko Välimeren auringossa piristäisi varmaan kaamoksen keskellä elävää?

Satu poisti viestin roskakoriin. Vaikka hän oli pyyhkinyt matkan merenrantatalolle mielestään, hän ei silti aikonut palata sitä edeltäneeseen elämäänsä. Oli aika mennä eteenpäin. Lenan ilmaantuminen oli ollut herätys. Paikallaan kyhjöttäminen saisi loppua. Hän tekisi jotain uutta, ryhtyisi johonkin. Hän ei vielä tiennyt mitä, mutta sitä varten olisi raivattava tyhjää tilaa. Tyhjä tila täyttyisi itsestään uusilla asioilla. Se oli fysiikan laki. Niin suurta asuntoa tai varastoa ei ollut olemassakaan, etteikö se täyttyisi tavarasta. Sama päti elämään yleensäkin. Tila veti puoleensa asioita. Ensin oli luotava tila. Satu aloitti siivoamalla pois Nikolaoksen. 

Satu käänsi uuden sivun vanhan elämänsä kirjassa. Hän keskittyi liiketoimiin, vaatetti asiakkaat joulun juhliin ja iloihin.

Satu käänsi uuden sivun vanhan elämänsä kirjassa. Hän keskittyi liiketoimiin, vaatetti asiakkaat joulun juhliin ja iloihin. Kaunisti, neuvoi, täytti mukit glögillä ja rikkoi kaikkien aiempien joulukuiden myyntiennätyksen. Liikenaisten yhdistyksen johtokunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa hän vei yhdistyksen joulutervehdyksen vanhusten hoivakotiin, sairaalan lastenosastolle ja musiikkipäiväkodin pilteille, lahjoitti hyväntekeväisyyteen ja avusti ruoan hankinnassa varattomien joulujuhlaan. Hän ylitti itsensä ja todennäköisesti kaikki muutkin. Kun hän jouluaattoiltana lukitsi liikkeen ovet, hän oli näännyksissä mutta hyvillä mielin, jopa onnellinen, valmiina omaan yksityiseen jouluunsa, jolta odotti vain ja ainoastaan lepoa, lepoa ja lepoa.

Satu ei ollut koskaan ollut mikään sukujoulujen ystävä, ei niin että hänellä enää olisi ollut jäljellä sukuakaan. Yksi etäinen täti, jolle hän ei pystynyt lähettämään edes korttia, koska osoitetta ei ollut saatavilla mistään palvelusta. Hän kuitenkin oletti tädin olevan yhä hengissä ja soi tälle lämpimän ajatuksen.

Satu selviytyi joulusta ja läheltä piti, ettei olisi selvinnyt uudestavuodestakin. Eräs puolituttu järjesti suureelliset uudenvuoden pirskeet ja kutsui hänetkin, mistä Satu päätteli juhlat suureellisiksi. Osoittautui kuitenkin, että juhliin oli kutsuttu vain parisenkymmentä ihmistä. Syy siihen miksi hän oli heidän joukossaan, selvisi vasta paikan päällä, tuttavan avarassa rivitalohuoneistossa viehättävällä uudella asuinalueella järven tuntumassa.

Vielä valmistautuessaan Satu kuvitteli juhlia kunnon juhliksi ja sonnustautui odotustensa mukaisesti. Hän oli tehnyt välipäivät liikkeessään varastoinventaariota ja poiminut tangolta palkakseen tummanpunaisen hopeavälkkeisen nilkkapituisen iltapuvun. Iltapuvun kanssa hän puki granaatinpunaiset silkkikengät, ripusti kaulaansa mustatupsuisen pukukorun ja korviinsa roikkuvat, hopeakehykseen upotetut mustat kivet. Aiemmin päivällä hän oli käynyt meikattavana ja kammattavana. Hän ihaili kuvaansa hetken eteisen korkeassa peilissä.

”Näytän hemmetin hyvältä, vaikka itse sanonkin”, hän huomautti peilikuvalleen toista kulmakarvaansa kohottaen, heitti hartioilleen viitan ja kiiruhti alas. Taksi odotti ulko-oven edustalla. Moottorin matala murina tuntui rappukäytävässä asti.

Kun Satu istui taksin takapenkillä ja katseli ikkunasta valaistua kaupunkia, jouluun koristeltuja koteja ja vuoden vaihtumista enteilevää tohinaa kaduilla, hänestä todellakin tuntui siltä, että elämä meni eteenpäin. Hän oli matkalla johonkin uuteen. Uusien ihmisten pariin. Kuka tietää mitä kohtaamisista syntyisi? Hymy karehti tummanpunaisilla, huolella rajatuilla huulilla. Vielä siinä vaiheessa hän odotti tulevalta illalta ties mitä – monikymmenpäistä iltapuvuissa ja frakeissa juhlivaa ihmisjoukkoa, samppanjaa, herkkuja, livreepukuisia tarjoilijoita, tanssiaistunnelmaa. No, hyvä, kaikki miehet eivät varmaankaan käytä frakkia, osalla on epäilemättä smokki, hän korjasi mielikuvaansa.

Vaikka hän tiesi tuttavansa asuvan rivitalossa, suurehkossa huoneistossa, mutta silti, hän ei miettinyt, kuinka hänen mielessään kymmenpäisestä satapäiseksi paisuva joukko mahtuisi tanssimaan siellä masurkkaa ja wienervalssia. Hänen poskensa paloivat odotuksesta kuin ensimmäisiin tanssiaisiinsa matkaavalla nuorella neidolla. Itse asiassa, jos hän olisi pysähtynyt hetkeksi miettimään, hän olisi voinut havaita hämmentäviä yhtäläisyyksiä omien odotustensa ja 1800-luvun Pietarin ylimystöä kuvaavien elokuvien välillä. Hän ei pohtinut. Hän putosi 2010-luvun keskisuomalaiseen todellisuuteen taksin kurvatessa rivitalon pihalle.

Ulko-oven molemmin puolin loimusi tervapata. Tuulikaappi oli täynnä kenkiä. Emäntä sentään tuli eteiseen vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Loi oudoksuvan katseen Sadun juhlavaan asuun. Sillä hetkellä, kun Satu astui olohuoneeseen, jonne oli kokoontunut kymmenkunta ihmistä, lisäksi muutama näkyi siirtyneen avokeittiön puolelle, sillä hetkellä, kun hänen granaatinpunaisen silkkikenkänsä kanta kopsahti pyökkiparketille, hän tiesi olevansa auttamattomasti ylipukeutunut. Nopealla silmäyksellä vain yhdellä miehistä oli puku, sekin harmaa, loput istuskelivat villapaidoissa. Naiset olivat luottaneet pikkumustaan. Muutamaa vierasta myöhemmin emäntä ilmoitti kaikkien olevan paikalla.

”Valitettavasti kummipoikani sairastui eikä päässyt tulemaan”, emäntä totesi luoden nopean pahoittelevan silmäyksen nuoreen sivummalla seisoskelevaan naiseen, hänen sisarentyttäreensä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Vähitellen Sadun valkeni, mistä oli kysymys. Kaikki muut olivat pariskuntia, lukuun ottamatta häntä, nuorta naista ja keski-ikäistä, lämpimään tweedtakkiin sonnustautunutta miestä, joka joutui tämän tästä ottamaan nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen otsalleen kihonneet hikikarpalot.

Koska korkeakoulussa opiskeleva kummipoika ei ollut päässyt paikalle, nuori nainen jäi vaille seuraa. Tai kenties olisi jäänyt vaille seuraa, ellei tweedtakkiin sonnustautunut keski-ikäinen herra olisi ryhtynyt innokkaasti piirittämään tätä. Harmaantunut mies tweedissä, Satu tajusi, oli tarkoitettu hänelle. Mies oli emännän ja tämän avopuolison ystävä, jokin aika sitten eronnut, kuten kävi ilmi. Satu oli valittu yksinäisten naisten joukosta pariksi miehelle. Kenties juhla oli järjestetty vain vaimonsa hylkäämän miehen sokkotreffien kulisseiksi. Ja siinä hän nyt seisoi, ylipukeutuneen, eikä mies edes osoittanut minkäänlaista kiinnostusta häntä kohtaan. Oliko edes tervehtinyt häntä?

Sadulle tuikattiin kuohuviinilasi käteen. Hän yritti viritellä jonkinlaista keskustelua lähimpien pariskuntien kanssa. Eikö pariskuntien kuuluisi hyvien tapojen mukaan jalkautua erillään muiden joukkoon? Nämä nyhjöttivät toisissaan kuin siamilaiset kaksoset. Eikä se edes ollut pahinta; pahinta oli ihmisten vaivaantuneisuus hänen puolestaan. Nuoreen naiseen ja tätä liehakoivaan mieheen luotiin kiusaantuneita katseita. Mies olisi voinut olla naisen isä. Ellei peräti isoisä. Myös nuori nainen näytti kiusaantuneelta, mutta hämmentynyt hymy hänen huulillaan kannusti miestä vain lisää.

Miehensä vieressä seisova, Arjaksi esittäytynyt nainen kumartui Satua kohti ja kuiskasi hänen korvaansa sen verran kuuluvalla äänellä, että kaikki lähellä olevatkin kuulivat sen:

”Miehet syntyvät ilman itsekritiikkiä.”

Vinkkasi tietäväisenä silmää ja jatkoi suputusta:

”Jaakko sanoo, että se johtuu biologiasta. Luonto varustaa miehet katteettomalla itsetunnolla. Ei pariutuminen muuten onnistuisi.”

Jaakko, Arjan viisauden lähde, oli ilmeisesti tämän kyljessä kyhjöttävä mies. Molemmat nauroivat heleästi. Hyvää tarkoittava pariskunta pahensi Sadun oloa entisestään. 

Nyt hänet oli luokiteltu ikälopuksi kurpaksi. 

Nyt hänet oli luokiteltu paitsi ikälopuksi kurpaksi, kaikki tuntuivat myös pitävän itsestäänselvyytenä, että hän olisi kiinnostunut tweedissä hikoilevasta miehestä. Hän arvioi miehen ainakin viisi vuotta itseään vanhemmaksi. Lisäksi mies oli häntä lyhyempi ja päästänyt itsensä lässähtämään.

Hiukset olivat kyllä ohimoilta tyylikkään harmaat mutta päälaelta huvenneet.

Satu vilkaisi seinäkelloa miettien, millä verukkeella pääsisi lähtemään. Hän tunsi kärsineensä jo ikuisuuden, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut vain neljätoista minuuttia. Hän päätti kestää puoli tuntia, sitten hän lähtisi. Kyhäisi kasaan tarinan toisista juhlista, joihin hänen pitäisi ehtiä vielä ennen kahdeksaa. Se selittäisi myös hänen juhlavan asunsa. Kaksi kärpästä ja niin edelleen.

”Ovatko nuo hematiitteja?”

Satu kääntyi äänen suuntaan. Se kantautui hänen oikealta puoleltaan. Hän näki blondatun pyöreähkön naisen, jota oli ensin pitänyt tarjoilijana, koska tällä oli valkoinen pusero ja musta hame.

”Anteeksi kuinka?”

”Hematiitteja. Nuo korvakorujen kivet.”

Sadun sormet kulkeutuivat hypistelemään vasemmasta korvalehdestä riippuvaa kiveä.

”Ei aavistusta”, hän vastasi naurahtaen kuivasti. Jossain muussa tilanteessa se olisi voinut olla imartelevaakin, mutta nyt hän olisi toivonut ihmisten jättävän hänen ulkoasunsa kommentoimatta.

”Kyllä ne aivan hematiiteilta näyttävät”, blondi jatkoi tuoden päänsä niin lähelle korvakoruja, että hänen nenänsä hipaisi Sadun kaulaa. ”Niitä kutsutaan myös verikiviksi, tiesitkö sen?”

Satu pudisti päätään. ”Olen saanut ne lahjaksi.”

”Niinkö?” nainen totesi hämmästyneenä kuin kysymys olisi voodoosta ja lisäsi:

”Hematiitteja käytettiin aikaisemmin surukoruina. Mutta nimitys verikivi ei johdu siitä.”

Satu vaihtoi painoa granaatinpunaiselta silkkikengältä toiselle ja etsi katseellaan hätäuloskäyntiä.

”Kun kiveä hiotaan, vesi värjäytyy verenpunaiseksi”, blondi tiesi. ”Se johtuu raudasta. Hematiitti on oikeastaan rautaa. Sinulla on rautaa korvissasi”, hän keksi ja nauroi hersyvästi.

”Anteeksi”, Satu sanoi hymyillen naiselle ja lähti etsimään juhlien emäntää. Hän löysi tämän keittiöstä asettelemassa juustonokareita tarjottimelle.

”Olen pahoillani, mutta joudun lähtemään”, Satu selitti tälle.

”Mutta vastahan sinä tulit.”

”Niin, joudun menemään vielä toiseen juhlatilaisuuteen. Se ei ollut liikesyistä mitenkään vältettävissä”, Satu selitti hematiittien koristamat korvat punehtuen.

”Sepä ikävää”, emäntä totesi vilpittömästi.

”Ei kai se johdu Erkistä?”

”Erkistä?”

”Niin”, emäntä vastasi ja nyökkäsi nuorta naista piirittävään mieheen päin. Kaikesta päätellen myös nuori nainen yritti tehdä lähtöä.

”Miten se voisi johtua Erkistä, kun en edes tunne miestä?”

Mutta niin kaikki tietenkin ajattelisivat. Että hän lähti, koska mies ei osoittanut kiinnostusta. Ihan sama, Satu ajatteli kopistellessaan parketin poikki kohti eteistä. Mitä muutakaan siinä tilanteessa saattoi enää ajatella.

Hän oli kotona vähän jälkeen kahdeksan, ja olisi ollut jo aiemmin, ellei taksin tulo olisi kestänyt niin kauan. Hän laski iltalaukun eteisen lipastolle ja asteli kenkiään riisumatta olohuoneeseen, pysähtyi keskelle lattiaa ja katseli huoneen pimeydestä ulos valaistuun kaupunkiin. Vuoden viimeinen ilta. Neljän tunnin kuluttua alkaisi uusi vuosi. Ihmisestä ei näe ulospäin, milloin hän on romahduspisteessä. Hän voi seistä juhlatamineissaan kauniissa huoneessa hiukset laitettuina ja hematiitit korvissaan ja silti huojua kuilun reunalla. Jos Satu olisi saanut kriisiapua juuri siinä ja sillä hetkellä, kuka ties asiat olisivat menneet toisin. Kuka ties hän olisi pystynyt vielä ravistamaan itsensä irti menneestä ja tarttumaan kiinni tulevaisuuteen. Mutta kriisiapua ei ollut eikä tullut, eikä tulevaisuus tarjonnut kättään tartuttavaksi. 

Elämä ei tunne kohtuutta. Kerran masentuneet masentuvat muita helpommin uudestaan.

Elämä ei tunne kohtuutta. Kerran masentuneet masentuvat muita helpommin uudestaan. Oli kuin Lenan ilmestyminen syyskuussa olisi sysännyt liikkeelle patoutuneet voimat, jotka eivät suinkaan olleet luovuttaneet, vaikka Sadusta hetken tuntui siltä, ne olivat vain levänneet hiukan iskeäkseen vielä väkevämpinä uudestaan. Helmikuun alkuun asti Satu jaksoi taistella vastaan, sitten hän luovutti, antoi periksi, irrotti otteensa ainoasta rotkon reunalta roikkuvasta liaaniköydestä ja tunsi, miten painovoima imaisi syvyyksiin. Pudotus olisi kaksisataaviisikymmentä kilometriä. Hän tiesi paiskautuvansa siihen, mikä häntä perillä odottaisi. Murskautuvansa valaistujen ikkunoiden välittämään näkymään. Ylellinen sisustus, taideteosten runsaus, takan roihu. Mutta millään niistä ei olisi ollut mitään merkitystä ilman miestä lasiruudun takana. Väärän naisen valinnutta miestä.

Silti: kaksikymmentäviisi vuotta! Sadun kädet puristuivat ratin ympärille. Kärsimys kaivoi viivojaan otsaan ja suupieliin. Katseesta paistoi epätoivo. Pysyisikö kukaan yhdessä väärän ihmisen kanssa kahtakymmentäviittä vuotta?

Lahden tienoilla alkoi sataa räntää ja tiesuolansekainen sohjo tervasi tuulilasin. Pissapoika tyhjeni ennätysvauhtia. Sadun oli pysähdyttävä huoltoasemalle täyttämään säiliö. Vaikka vesipiste oli katettu, tuuli heitti räntää sen alle ja kasteli hänet muutamassa minuutissa. Hän kävi huoltoaseman vessassa kuivaamassa kasvonsa ja korjaamassa ehostustaan, vaikka eihän tässä mihinkään kylään oltu menossa, huomautti ajatus rempseästi. Puuterisientä pitelevä käsi pysähtyi kesken liikkeen. Silmät peilissä vastasivat katseeseen.

Ne olivat harmaat luotettavat silmät. Niin Sadun äiti häntä lohdutti, kun hän pikkutyttönä murehti silmiensä väriä. Prinsessoilla on siniset silmät! Ja itämaan prinsessoilla ruskeat. Vain rumilla tytöillä on harmaat silmät! Mutta merenneidoilla on harmaat silmät. Eikä ole kuin vihreät!

Neljänkymmenen vuoden takainen sananvaihto palasi elävänä Sadun mieleen. Hän kuuli oman inttävän pikkutytön nasaalinsa ja äidin levollisen, ehkä vähän väsyneen, äänen. Hänet valtasi äidin ikävä. Ja heti perään elämän ikävä. Silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä kaiken menetetyn tähden.

Aja takaisin kotiin, laita itsellesi kylpy, avaa pikkupullo kuohuviiniä, kyllä annan sinulle luvan, nauti itsenäisyydestäsi.

Satu käännähti ympäri. Kuka se oli?

Lattialla lojui käsipyyhkeiden ja vessapaperin riekaleita, rullapyyhe repsotti telineessä seinällä, ovet vessakoppeihin olivat auki. Hän oli yksin.

”Äiti?” hän kuiskasi.

Ketään ei näkynyt. Ei eläviä, ei kuolleita.

Satu kuivasi silmänsä, ja taputteli poskien kyynelvanat puuteriin. Kalpeus pakotti lisäämään punaa huulille. Kun hän oli valmis, hän kuiskasi:

”Minulla ei ole enää ammetta. Se poistettiin, kun kylpyhuone remontoitiin.”

”Anteeksi, sanoitko jotain?”

Satu huomasi vieraan ihmisen vasta nyt. Tämä oli ilmestynyt vessaan hänen huomaamattaan ja katsoi häntä nyt kysyvästi.

”Puhuin itsekseni”, Satu vastasi ja lisäsi anteeksipyytäen: ”Vanhuus.”

Lena oli ryövännyt häneltä hänen elämänsä miehen ja perustanut tämän kanssa elämän, joka olisi kuulunut hänelle.

Miksi hän meni sanomaan niin? Miksi hän puhui itsestään vanhana? Ei alle viisikymppinen vielä ollut mikään vanha. Sitä paitsi hän uskoi näyttävänsä ainakin kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, niin kuin tilastojen mukaan useimmat hänen ikätoverinsa.

Hän istahti autoon, laittoi tuoremehupullon mukinpidikkeeseen – C-vitamiini auttaa pysymään hereillä paremmin kuin kahvi, hän oli lukenut ja käynnisti moottorin. Navigaattori heräsi: lippu maalissa kertoi jäljellä olevan matkan pituudeksi 104 kilometriä.

”Olen pahoillani, äiti. Minulla ei ole enää kylpyammetta eikä sinua lohduttamassa.”

Satu kurvasi pois huoltoaseman pihasta ja jatkoi liittymästä Sipoon suuntaan. Menneisyyteen ei voinut palata. Oli siis ajettava eteenpäin. Hänen oli tehtävä tämä, katsottava mikä tämän tien päässä odottaisi. Lenan ilmestyminen hänen liikkeeseensä ei ollut sattumaa. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus. Se oli kosminen viesti, joka hänen olisi otettava vastaan. Oli aika kohdata totuus: Lena oli ryövännyt häneltä hänen elämänsä miehen ja perustanut tämän kanssa elämän, joka olisi kuulunut hänelle. Lena oli rikkonut maailmanjärjestystä vastaan. Oli korjaavien toimenpiteiden aika.

Satu ajoi eteenpäin kuumeinen kiilto silmissään. Autojen punaiset perävalot hehkuivat pimeydessä kuin hiilet helvetissä.

Hän oli sulkenut radion, koska se häiritsi hänen ajatustensa kakofoniaa. Hetki jolloin hän oli ohikiitäen tiedostanut oman hulluutensa, jäi Mäntsälän risteykseen. Sen jälkeen ohjaimet siirtyivät lopullisesti jollekin häntä vahvemmalle.

Jalka kaasupoljinta painavan villavuorisen nilkkurin sisällä ei ollut enää hänen kolmenkymmenenkahdeksan numeron pikkutassunsa, vaan kohtalon jykevä kavio.

Entä jos perillä odottaisi tyhjä talo? Entä jos matka osoittautuisi turhaksi?

”Niin kuin viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta? Sitäkö tarkoitat?” Satu jylisi ties kenelle tievalojen läikkyessä auton konepellillä ja tuulilasissa.

Hän ajoi kuin mieletön, koska kiinniotettavaa oli puoli elämää. Loppumatkasta sade lakkasi ja pilvet hajosivat kuun edestä. Se paistoi paljaana harmaiden pilvenriekaleiden välistä ja lipui vähitellen esiin kokonaan.

Paljas ja täysi, Satu ajatteli. Niin kuin hän itsekin.

Metsikön takana, suoraan edessä, välkehti meri.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Me Naisten uusi jatkis on kirjailija Taina Haahdin käsialaa. Jätetty kertoo Sadusta, jonka elämä on kuin kuntopyörä: polkee paikallaan. Eräänä päivänä Sadun muotiliikkeeseen astuu tutunnäköinen kaunotar. Tuo nainen varasti Sadulta hänen elämänsä rakkauden – ja tulevaisuuden.

Oli syyskuun loppu. Satu availi lähetyksiä ja kuori apulaisensa kanssa vaatteita esiin pakkausmuoveista. Vaatteet olisi vielä silitettävä ennen asettamista esille. Linja oli muuttumassa tyköistuvasta avarampaan suuntaan.

Muutos oli ollut käynnissä jo joitakin vuosia, mutta nyt eron huomasi jo selvästi: pikkujakkujen ja vartalonmyötäisten neuleiden ja leninkien tilalla näkyi väljiä tunikoita ja suoralinjaisia mekkoja sekä puseroita.

Satu oli pitänyt enemmän vartalonmyötäisestä, naisellisemmasta linjasta, joskin väljemmät mallit todennäköisesti pukisivat häntä itseäänkin jo paremmin. Keskivartalolle oli alkanut kertyä ylimääräistä.

Ikääntymiseen liittyvä ikävä piirre, jolle ei kukaan, sinnikkäimmätkään zumbaajat ja dieettien noudattajat, tuntuneet pystyvän tekemään mitään. Vyötärö katoaa, vaikka olisit miten hoikka. Ja kun vielä pakaratkin siirtyivät iän myötä pois luonnollisilta paikoiltaan, elämä tuotti kyllin pitkälle edetessään suoria ihmispötköjä. Ihminen saattoi olla sokea itselleen, mutta asiakkaansa Satu näki yhtä selvästi kuin ennenkin.

Valitettava tosiasia oli myös asiakaskunnan ikääntyminen. Hän piti sitä melkeinpä pahempana kuin omaa ikääntymistään, sillä muodista mennyt muotiliike ei ollut enää mikään muotiliike. Hän oli yrittänyt houkutella nuorempia asiakkaita erilaisilla tempauksilla ja solmimalla sopimuksia nuorekkaiden vaatesuunnittelijoiden kanssa. Melko laihoin tuloksin.

Hänen edustamansa vaatevalmistajat sijoittuivat hinnaltaan keskitasosta ylöspäin. Nuorilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa. Väestön vanheneminen sai aikaan sen, ettei nuoriakaan ollut enää yhtä paljon kuin hänen nuoruudessaan. Lopputulos oli se, että suurin osa hänen asiakkaistaan kuului hänen omaan ikäpolveensa, plus miinus kymmenen vuotta. Ja heidän vyötärönsä ja pakaransa kuuluivat häviäviin luonnonvaroihin.

Joten suorat väljät linjat saattaisivat loppujen lopuksi osoittautua hyväksi hänen bisneksilleen.

”Tummansininen ja burgundinpunainen ovat hyviä värejä suomalaisille”, Iines totesi hyväksyvästi uudesta mallistosta.

”Onneksi siitä vuoden takaisesta sinapinkeltaisesta on jo päästy.”

Iines oli liikkeessä vakituisena työntekijänä. Lisäksi Sadulla oli kiireisinä aikoina, joulun ja kevätjuhlien alla, pari luottoihmistä ruuhka-apunaan. Iines oli häntä viitisen vuotta nuorempi, mitä ei kukaan kylläkään olisi uskonut. Ei siksi, että Iines olisi ollut jotenkin erityisen rupsahtanut, vaan siksi, että Satu itse oli niin hyvin säilynyt. Eikä hänelle ollut edes tehty mitään korjaavia operaatioita. Kun ihminen saa keskittyä itseensä, huolehtia ruokavaliostaan ja harrastaa liikuntaa oman aikataulunsa mukaan, hän pysyy nuoren näköisenä.

Iines sen sijaan oli löytänyt Akunsa jo parikymppisenä ja lapsiakin oli siunaantunut kokonainen Tupu-Hupu-Lupu -ketju. Keskimmäinen tosin oli tyttö. Perheellinen joutuu väistämättäkin lyömään itseään laimin. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin se näkyy.

Näin Satu ajatteli katsoessaan Iinestä, joka suoristi silkkipuseronsa laskoksia hameenvyötärön alle. Ilman huomattavaa henkilökunta-alennusta Iineksellä ei olisi ollut varaa pukeutua Boutique Eleganten vaatteisiin. Liikkeessä työskentelevien tuli Sadun mielestä pukeutua tyylikkäästi. Kuinka he muuten voisivat neuvoa asiakkaitaan pukeutumisessa? Eihän heillä olisi mitään uskottavuutta.

Sadulla oli tuona päivänä yllään musta kapea nahkahame ja Iineksen parjaaman sinapinkeltaisen värinen silkkipusero, edellisvuoden syysmallistoa. Eikö Iines ollut huomannut hänen puseroaan? Vai oliko huomautus jonkinlainen piikki?

Satu loi epäilevän katseen Iineksen suuntaan, kun samassa ulko-ovi kävi. Sisään astui hoikka nainen tummanruskeassa housupuvussa, maanläheisin sävyin kuvioitu huivi kietaistuna hartioittensa ympäri. Filmitähtimäistä vaikutelmaa lisäsivät tummat lasit. Aurinko ei todellakaan häikäissyt enää syyskuun lopussa näillä leveysasteilla. Nainen riisui lasit, hymyili huolella punatuin huulin kaikille ympärillään, mutta ei kenellekään erityisesti ja lähti tulemaan kohti. 

Sisään astui hoikka nainen tummanruskeassa housupuvussa, maanläheisin sävyin kuvioitu huivi kietaistuna hartioittensa ympäri.

Satu seisoi tiskin takana tarkastamassa tilauslistaa ja jähmettyi naisen nähdessään kesken liikkeen: kynänterä pysähtyi ilmaan tilauslistan yläpuolella. Kysyvät juonteet hänen otsallaan syvenivät huolestuneiksi uurteiksi. Sydän alkoi hakata. Herranjumala, hän ei saanut enää henkeä. Kynää kannatellut käsi laskeutui ja haki tukea pöydänreunasta, ja pian myös toinen käsi liittyi sen seuraan. Ilman jämäkkää otetta pöydästä löysiksi käyneet polvet olisivat pudottaneet hänen niille sijoilleen lattialle.

”Niin, kuinka voin palvella?” kuivui huulille, jotka nekin äkkiä tuntuivat kuivilta, samoin kuin kieli ja kitalaki.

Neljännesvuosisata hävisi kuin ilmaan. Samassa Satu oli jälleen kahdenkymmenenkahden ja kohtasi hissin peilissä omat itkuiset kasvonsa. Hän oli kerällä vuoteessaan, sikiöasennossa, tyynyliina posken alla märkänä kyynelistä. Hän istui keittiönpöydän ääressä kuppi jäähtynyttä kahvia edessään ja tuijotti tyhjyyteen. Hän oli kahdenkymmenenkahden ja vetelehtinyt neljän seinän sisällä samassa olosasussa yli kolme kuukautta. Opinnot ja ihmissuhteet keskeyttäneenä. Elämän keskeyttäneenä. Hän oli kahdenkymmenenkahden, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut olla seitsemänkymmenen. Haudassa. Aina välillä hän toivoi sitä.

Pidän sinusta todella paljon ja meillä on ollut hauskaa yhdessä, mutta olen nyt tavannut tytön, jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämän. Perustaa perheen, kasvattaa lapsia ja niin pois päin. Halusin kertoa tämän sinulle suoraan ja rehellisesti osoituksena siitä, miten paljon arvostan sinua. Olet fiksu, joten uskon, että ymmärrät. Toivon meidän pysyvän ystävinä.

Nyt se tyttö, jonka Kari oli silloin tavannut, seisahtui Sadun eteen ja kysyi, löytyisikö hänen liikkeestään jokin kiva mekko bisnesillallisille. Lena. Yhdellä eellä.

Satu muisti hyvin. Liian hyvin. Menestyneiden vanhempien kauniin tytön Kauniaisista. Hän törmäsi Kariin ja tyttöön sattumalta Esplanadin puistossa vappuaattona.

Tässä kihlattuni Lena. Menemme viikon kuluttua naimisiin ja muutamme sitten Lontoseen, aloitan työt investointipankissa.

Kari käytti uutisten ilmoittamiseen useamman lauseen, mutta Sadun mieli tiivisti tilanteen kompaktiksi paketiksi ja lisäsi vielä perään: ettäs tiedät. Ainoa hyvä uutinen hänen kannaltaan oli, että he muuttaisivat ulkomaille, pois silmistä.

Kaikesta päätellen he olivat nyt muuttaneet takaisin.

Satu tuijotti naista väkinäisesti hymyillen. Hän odotti, tunnistaisiko nainen hänet. Nainen alkoi ilmehtiä kysyvästi. Ei tunnistanut, Satu päätteli sekä helpottuneena että huolestuneena: näyttikö hän tosiaan jo niin vanhalta? Toisaalta se, ettei nainen tiennyt, mitä hän itse tiesi, antoi hänelle jonkinlaisen etulyöntiaseman. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan minkä suhteen.

Satu pujotteli esiin kassan takaa ja lähti luotsaamaan naista mekkorivistön suuntaan. Silmänsyrjästä hän tarkasteli naisen kasvoja, niiden juonteita ja ryppyjä yrittäen arvioida, kuinka paljon tämän ihoa oli leikelty ja kiristetty. Sillä nainen oli iästään huolimatta poikkeuksellisen kaunis, sen näki jokainen, ja Satu oli toivonut, ettei se kestäisi lähempää tarkastelua. Mutta miten kriittisesti hän katsoikin, siitä ei päässyt mihinkään – Lena oli vieläkin kaunis nainen. Ja varreltaan hoikka, tuskin kiloakaan oli tullut lisää, sitten vapun, neljännesvuosisata sitten. Ikuisuus, mutta silti vain silmänräpäys sitten. Vain tyylikkyyttä oli tullut lisää.

”Pikkumusta on aina varma valinta”, Satu huomautti.

”Turhan mielikuvitukseton. Pikkupunainen voisi toimia paremmin”, nainen keksi väläyttäen sädehtivän hymyn tasaisine, tuskin lainkaan kellastuneine hammasriveineen.

Satu hillitsi itsensä, vaikka olisi mieluiten napauttanut naista vaatepuulla päähän. Hän veti rekistä esiin myrkynvihreän tuppimekon ja esitteli sen tälle.

”Mitä pidätte? Tässä on väriä, mutta se käy myös tummaa vaatetusta edellyttävään tilaisuuteen. Hautajaisia lukuun ottamatta.”

Satu hymyili ja tarkkaili samalla naista. Oliko tämä tunnistanut hänet vihdoin?

Satu hymyili ja tarkkaili samalla naista. Oliko tämä tunnistanut hänet vihdoin? Eikö hän herättänyt tässä minkäänlaista déjà vu -reaktiota? Ei vaikuttanut siltä. Naisen katse viipyi vihreässä mekossa. Toisaalta, nainen oli tavannut hänet vain kahdesti ennen muuttoaan Englantiin. Vappuna ja toisen kerran pari vuotta myöhemmin Stockmannin jouluruuhkassa. Hän oli ollut miehensä kanssa lomailemassa Suomessa ja odottanut perheen esikoista. Vatsa oli erottunut selvästi tyylikkään villaulsterin alta, vaikka Karin hössötys olisi paljastanut vaimon tilan ilman vatsaakin.

Onko sinulla kuuma? Haluatko levähtää? Jotain juotavaa, rakkaani?

Poninhännälle sitaistut hiukset olivat korostaneet korkeita poskipäitä, siroa leukaa, syvänvihreitä silmiä ja ihon kirkkautta, koko hänen kiistatonta kauneuttaan.

Satu siirtyi muistostaan takaisin nykyhetkeen. Kyllä, Lena oli ikääntynyt. Hänenkin ihonsa oli menettänyt nuoruuden heleytensä, ja kirkasta otsaa kirjoivat kevyet juonteet. Siltikin hänestä huokui sama iätön eleganssi. Levollinen hyväosaisuus, joka syntyy etuoikeuksien itsestäänselvyydestä. Hänen kauneutensa oli enemmän kuin kauneutta.

Se oli paremmuutta, Satu ajatteli. Kuninkaallisten etäistä, kuun kaltaista kylmää hohdetta.

”Miksei?” nainen totesi, nyt jo tunnustellen vihreän mekon kangasta. ”Villaa?”

”Parasta italialaista laatua”, Satu vakuutti.

”Todellako?” nainen kuulosti epäuskoiselta. Eikä pelkästään kuulostanut. Hän kaivoi mekon vuorista esiin pesuohjemerkinnän.

”Tämän mukaan tämä ei ole täyttä villaa.”

”Mukana on jonkin verran keinokuitua helppohoitoisuuden ja siliävyyden lisäämiseksi.”

”Jonkin verran? Tässä lapussa puhutaan neljästäkymmenestä prosentista.”

Satu torjui mielitekonsa heittää naista jollain – vaatepuulla, kengällä, paperipainolla – ja vakuutti sekoituksen toimivan optimaalisesti nimenomaan bisnesvaatteissa, joita yleensä oli tarkoitus pitää useammin kuin vain kerran. Hän pakotti huulilleen kärsivällisen hymyn.

Nainen kohautti olkapäitään ja katseli sitten mekkoa pää kallellaan.

”Ehkä tätä kannattaa kuitenkin sovittaa”, hän totesi sitten enemmänkin itselleen, kysyi sovituskopista ja lähti sitten mekko kainalossaan Sadun viitoittamaan suuntaan.

Yksin jäätyään Satu otti tukea lähimmästä vaatetangosta. Hän toivoi, ettei olisi ollut syyskuun loppu vaan joulukuu, jolloin heillä oli tapana tarjota asiakkailleen glögiä, myös alkoholipitoista. Hän tunsi tarvitsevansa ryypyn. Roikottaessaan voipuneena päätään hän havahtui ajatuksistaan Iinekseen kysyvään tuijotukseen. Tämä oli ilmestynyt takahuoneesta liikkeen puolelle.

”Voitko huonosti?”

Satu pudisti päätään. Samassa Lena lehahti vihreässä mekossa sovituskopista.

”Onpa se kaunis!” Iines huudahti. Hän sai huudahduksensa aina kuulostamaan yhtä spontaanilta ja vilpittömältä. Ehkä hän sillä kertaa jopa tarkoitti mitä sanoi, sillä mekko istui todella hyvin. Lena oli hoikka ja pitkä, ja mekon helma loppui juuri oikeaan kohtaan, jotta upeat sääret pääsivät esiin. Myös väri puki häntä. Se toi hienosti esiin Lenan syvänvihreät silmät.

Hän pyörähteli pari kertaa peilin edessä, katse kriittisenä omassa kuvajaisessaan, ja totesi lopulta:

”Hyvä. Otan tämän.”

Lena ei ollut kertaakaan kysynyt hintaa, Satu ajatteli. No, ehkä hän oli huomannut mekon kuulakärkikynällä kirjoitetut numerot mekon niskasta roikkuvan lapun kääntöpuolella.

Kun Satu naputteli ostosta kassakoneeseen, hän tiedusteli, haluaisiko nainen jättää yhteystietonsa.

”Kanta-asiakkaamme saavat tietoja uusista mallistoista, kampanjoista ja alennusmyynneistä ennen muita”, hän selitti.

”En ole paikkakuntalaisia”, nainen huomautti.

”Oletteko täällä liikeasioissa? Ehkä tulette joskus uudestaan.”

”Seminaarissa.”

”Niinkö? Sepä kiinnostavaa. Minkä alan, jos saan kysyä?”

”Henkilöstöhallinnon. Toimin liikkeenjohdon konsulttina.”

Satu ojensi naiselle maksupäätteen pin-koodin näpyttelyä varten.

”Eihän siitä mitään vahinkoakaan olisi. Pysyisitte ajan tasalla liikkeemme mallistoista ja asiakaseduista. Jos vaikka eksyisitte vielä uudestaan paikkakunnalle. Tai olisitte vain läpikulkumatkalla.”

Nainen kohautti olkapäitään, mutta totesi sitten inhoavansa mainospostia, joka jo nykyisellään täytti hänen sähköpostinsa.

”Meiltä tulee noin neljä viestiä vuodessa. Emmekä me luovuta asiakkaiden sähköpostitietoja kolmansille osapuolille, siitä voitte olla varma”, Satu vakuutti, vaikka alkoi jo itsekin ihmetellä, miksi naisen yhteystietojen saaminen oli hänelle niin tärkeää.

”Olkoon”, nainen totesi sitten.

Satu ymmärsi sen lopulliseksi kieltäytymiseksi, mutta nainen alkoikin kirjoittaa yhteystietojaan kassan vieressä olevaan lehtiöön.

”Kas, tässä. Mutta jos postia tulee liikaa, haluan että minut poistetaan rekisteristä.”

Se kuulosti Sadusta jossain määrin ristiriitaiselta. Hän nyökkäsi hymyillen ja nosti liikkeen kassiin pakatun mekon tiskin yli naiselle.

”On ilo saada teidät asiakkaaksemme”, hän sanoi.

”Näkemiin”, nainen sanoi jo puolittain selkänsä kääntäneenä ja jatkoi matkaansa ulos ovesta.

Satu näki hänen hahmonsa vielä hetkisen näyteikkunan läpi, sitten nainen, Lena, tyttö joka varasti häneltä hänen elämänsä miehen, oli kadonnut sieltäkin. Hänen vatsaansa kouristi.

”Näytät sairaalta”, Iines huomautti. ”Ehkä sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään, ettei se pahene.”

”Ei tämä tartu”, Satu tokaisi. 

Ei epäonni tartu, päinvastoin, se kasautuu kasautumistaan yksille ja samoille, hänen ajatuksensa jatkoi.

Ei epäonni tartu, päinvastoin, se kasautuu kasautumistaan yksille ja samoille, hänen ajatuksensa jatkoi.

Sadun oli istahdettava seinänvierustalle siirretyille taloustikkaille. Hän sulki silmänsä. Verkkokalvot täyttyivät muistojen sinkoamista kuvista. Kari ja hän takarivissä elokuvissa. Syöttämässä toisilleen viinirypäleitä vuoteessa. Nauramassa, suutelemassa, rakastelemassa. Suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta.

Viimeinen ei ollut aivan totta. Kari ei koskaan suunnitellut tulevaisuutta yhdessä hänen kanssaan. Siinä suhteessa mies ei pettänyt häntä. Kaikessa muussa suhteessa kylläkin.

Kun Kari kertoi alkaneensa seurustella – ei hän sanoi vain tavanneensa tytön, jonka kanssa tahtoi seurustella tositarkoituksella – Sadusta tuntui kuin talot ympärillä olisivat sortuneet ja taivas peittynyt mustaan tuhkaan. Hän ei ollut halunnut kuulla tytöstä sanaakaan. Hän oli piiloutunut pieneen asuntoonsa, kaivautunut peiton alle ja yrittänyt parhaansa mukaan kuvitella ympäröivän maailman tuhoutuneen ydiniskussa. Puoli vuotta myöhemmin hän oli palannut takaisin todellisuuteen, joka oli sillä välin jatkanut hilpeää menoaan välittämättä vähääkään hänen poissaolostaan. Olisi liioittelua sanoa, että hän oli päässyt pahimman yli. Mutta sen verran hän oli toipunut, että oli kyennyt ottamaan selvää tytön taustasta.

Lena Lindenstein. Suuryrityksen pääjohtajan tytär, joka harrasti tennistä, laskettelua ja toisten poikaystävien vokottelua. Jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämän.

Perustaa perheen, kasvattaa lapsia ja niin pois päin. Satu oli irvistänyt muistaessaan Karin sanat. Todellakin, hän oli ajatellut kitkerästi, Lena Lindenstein kaikkine isänsä suhdeverkostoineen avaisi Karille tien tähtiin.

Lenan ilmestyminen liikkeeseen ja samalla Sadun elämään kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli suurempi koettelemus kuin hän oli valmis itselleen myöntämään. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kesken päivän kotiin lepäämään, kuten Iines suositteli.

Mutta Satu sinnitteli loppuun saakka, vielä Iineksen jälkeenkin, sammutti valot, lukitsi ovet ja kytki hälytysjärjestelmän päälle. Ja päätti kävellä kotiin.

Satu asui lähes sadan neliön huoneistossa keskustan tuntumassa. Talo oli iäkäs mutta asunto täysin kunnostettu, viimeisen päälle, ja siitä oli upeat näkymät kolmeen ilmansuuntaan. Talon rappukäytävä oli erityisen viehättävä, siksi hän aikoinaan huoneistoon ihastuikin.

Sillä kerralla se ei kuitenkaan tuottanut hänelle minkäänlaista mielihyvää. Hän raahusti hissiin ja nousi ylimpään kerrokseen. Sitten hän raahusti hissistä kotiovelleen, avasi ensin turvalukon, sitten tavallisen lukon, astui omaan eteiseensä, sulki oven perässään ja jäi raskas huokaus huulillaan seisomaan pimeyteen. Elämä, hän ajatteli, mutta ei jatkanut ajatustaan pitemmälle. Hän ei ollut vuosiin tuntenut itseään yhtä yksinäiseksi. Kenties ei vuosikymmeniin. Neljännesvuosisataan.

Satu tarkisti, oliko hänen henkilökohtaiseen sähköpostiinsa tullut viestejä.

Muutama mainos, hän poisti ne saman tien.

Nikolaokselta oli tullut viesti. Mies sanoi järjestäneensä pari päivää vapaata marraskuun lopussa ja kysyi, oliko Satu varannut jo matkan.

Satu jäi lamaantuneena tuijottamaan viestiä. Nikolaos ja Kreeta tuntuivat sillä hetkellä alleviivaavan hänen alennustilansa.

Hän oli tavannut Nikolaoksen ensimmäisellä Kreetan-lomallaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Mies omisti rantahotellin ja pari ravintolaa, käväisi jossain vaiheessa naimisissa, mutta vaimo lähti muutaman vuoden jälkeen toisen matkaan kyllästyttyään työhulluun puolisoonsa.

Näin Nikolaos asian Sadulle esitti. Ehkä syitä oli muitakin, kuka tietää. Tuota kolmen vuoden avioliiton aiheuttamaa katkosta lukuun ottamatta Satu ja Nikolaos tapasivat kerran vuodessa, joskus kaksikin. Aina Kreetalla, sillä Nikolaos sanoi olevansa liian kiireinen tullakseen Suomeen. Se sopi Sadulle. Hän ei halunnut Nikolaosta sotkemaan elämäänsä. Nikolaos oli hänen henkireikänsä, hänen satujen saarensa, jolla hän saattoi hetken levähtää aina silloin tällöin juuri siksi, että se sijaitsi niin täydellisesti hänen arkitodellisuutensa ulkopuolella.

Se oli tuntunut hyvältä järjestelyltä. Kaikki siististi omalla paikallaan. Työ, asema liikenaisten yhdistyksessä, kulttuuriharrastukset. Kahdenkymmenen vuoden lomaromanssi.

Nyt se kaikki sai hänet säälimään itseään. Hänen lomaromanssinsakin toisti itseään. Kaksikymmentä vuotta! Tylsyyden huipentuma mielikuvituksettomassa elämässä? Hän, Satu Tuppunen, polki paikallaan. Hänen elämänsä oli kuntopyörä tai juoksumatto.

Hän, Satu Tuppunen, polki paikallaan. Hänen elämänsä oli kuntopyörä tai juoksumatto.

Kun taas Lena Lindenstein-Kujesaari oli elänyt elämäänsä eteenpäin. Hänellä oli aviomies ja lapsia. Hän oli nähnyt maailmaa. Hän oli äiti mutta myös uranainen. Sanalla sanoen Lena Lindenstein-Kujesaaren elämä oli täyttä.

Satu Tuppusen elämä oli kumiseva tynnyri. Satu Tuppusen merkityksellisin miessuhde oli rakia ryyppävään kreetalaiseen, jota hän näki maksimissaan kaksi kertaa vuodessa.

Ei Nikolaos tosin ryypännyt rakia, eikä edes ouzoa, ainakaan kovin paljon. Mutta muu piti kutinsa. He olivat samanlaisia kumisevia tynnyreitä molemmat, Satu ajatteli. Rimakauhuisia ja sitoutumiskammoisia työnarkomaaneja, jotka luottivat enemmän euroihin kuin ihmisiin.

Kaksi surkeaa epäihmistä, pelkuria, joista ei ollut toteuttamaan edes kaikkein primitiivisintä elämän tarkoitusta: perustamaan perhettä ja jatkamaan sukua.

Satu velloi itsesäälissä. Hän päätti olla vastaamatta Nikolaokselle. Enää koskaan. Ja tuhosi miehen osoitetiedot sähköpostin muistista. Hän tunsi hetkellistä helpotusta, samanlaista jota tuottivat siivous, tavaroiden järjesteleminen ja turhien pois heittäminen. Pian hän kuitenkin vajosi takaisin surkeuteensa.

Tuppunen vastaan Lindenstein. Voittajan näki jo nimestä. Prinsessa vastaan kyökkipiika. Tosielämän tuhkimot pääsevät tanssiaisiin vain pitopalvelun työntekijöinä. Minulla ei ollut ikinä mitään mahdollisuuksia, Satu ajatteli. Jollain tasolla hän jopa ymmärsi Karia. Kun tarjolla oli prinsessa ja puoli valtakuntaa, vain idiootti kieltäytyisi.

Satu valvoi myöhään. Aika vain karkasi käsistä siinä omaa surkeutta vatvoessa. Ja kun hän sitten asettui vuoteeseen, hän ei saanut unta. Huoneesta oli sammutettu valot, mutta jostain ujuttautui himmeä kajo, jota vasten menneisyys alkoi heitellä varjokuviaan.

Asiat olisivat voineet mennä toisin, kuiskasi ajatus, kun yö oli mustimmillaan ja pimeys raskasta betonia. Jos Kari ei olisi koskaan tavannut Lenaa. Jos Kari olisi lähtenyt Saksaan kesätöihin kuten hän alun alkaen aikoi. Se, että hän päätyi Lenan isän johtaman yhtiön talousosastolle, oli oikeastaan Sadun syytä. Satu ei ollut kestänyt ajatusta kahden kolmen kuukauden erosta. Hän oli huomannut ilmoituksen kesätyöpaikasta ja kertonut siitä Karille. Kuinka ironista.

Asiat olisivat silti voineet mennä toisin, toisti ajatus itsepintaisesti. Jos olisitte ehtineet mennä kihloihin, se kähisi Sadun korvaan. Kuten Mestaritallin terassilla melkein tapahtui. Jos olisitte toteuttaneet parin kuohuviinilasillisen jälkeisen mielijohteen ja kävelleet sisään maistraatin ovesta.

”Kari todellakin rakasti minua”, Satu henkäisi aamuyön hiljaisuudessa.

Mikä meitä lopultakaan oli estänyt astumasta ovesta sisään, hän kysyi itseltään.

Järki? Hänen oma arkipäiväisyytensä?

Ehkä Kari oli kaivannut enemmän romantiikkaa ja mielikuvitusta. Ehkä Satu oli tuhonnut kaiken olemalla tylsä. Oma itsensä, toisin sanoen.

Satu valvoi aamuun asti, eikä hän nukkunut hyvin seuraavanakaan yönä. Käytettyään loppuun kaksi valokynää mustien silmänalusten häivyttämiseen ja nieleksittyään kolme viikkoa nukahtamispillereitä hän antoi periksi.

Kiusaukselle. Pakkomielteelle. Hulluudelle. Pirulla on pikkusormelleen monta nimeä.

Kun Iines oli lähtenyt kotiin, kassa laskettu ja liike suljettu, Satu syötti Lenan osoitteen Octaviansa navigaattoriin. Kaksisataaviisikymmentä kilometriä. Satu tuijotti navigaattorin ruutua. Oli lokakuun loppu, ja Satu oli ryhtynyt käyttämään kirkkaanpunaista käsilaukkua vastapainona ympärillä tihenevälle harmaudelle. Laukku seisoi ryhdikkäänä pelkääjän paikalla. Kello oli jo melkein puoli kahdeksan illalla. Navigaattori arvioi matkan kestoksi kolme tuntia seitsemän minuuttia. Hän olisi takaisin vasta pikkutunneilla. Mutta hän oli jo startannut ja kääntänyt auton nokan Sipoon suuntaan. Joten kaikesta päätellen hän ei pystynyt itselleen mitään. Sitä paitsi, hän valvoisi joka tapauksessa, joten hän voisi yhtä hyvin vähän ajella ja kuunnella mukavaa musiikkia. Ainoa ero olisi ettei hän napsisi nukahtamispillereitä ryydittääkseen valvomistaan. Eräänlaista kehitystä, siis, hän huomautti itselleen kääntyessään nelostien liittymään.

Hän pysähtyi pari kertaa ostaakseen mukaansa mukillisen kahvia ja matkan loppupuolella jälleen muutaman kerran käydäkseen vessassa. Vessassa ramppaaminen johtuu kahvista, hän selitti itselleen. Samoin kuin yltyvä hermostuneisuus.

Tai sitten vessassa ramppaamiseen oli syynä yltyvä hermostuneisuus. Rimakauhu.

Hän eksyi viimeisten kahdenkymmenen kilometrin matkalla kolmasti. Maailmankaikkeus oli häntä vastaan ja tuntui kuin navigaattori olisi ollut samassa juonessa. Puuttui vain, että se olisi puhjennut puhumaan: Tämä on silkkaa hulluutta. Tee u-käännös ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kuuletko, käänny välittömästi takaisin. 

Kuin hypnotisoituna Satu jatkoi eteenpäin. Kohtalo hyrisi Octavian konepellin alla eikä voinut lopulta kuin totella hänen tahtoaan.

Mutta kuin hypnotisoituna Satu jatkoi eteenpäin. Kohtalo hyrisi Octavian konepellin alla eikä voinut lopulta kuin totella hänen tahtoaan. Radiossa alkoi samassa soida Londonbeatin I’ve been thinking about you, 1990-luvun alun jättihitti.

Kylmät väreet nostivat Sadun ihon kananlihalle ja sähköimpulssit tanssivat hermosäikeissä. Jalat alkoivat täristä, mutta siinä vaiheessa, kun kaasujalka kramppasi lopullisesti, hän oli jo perillä. Auto pysähtyi töksähtäen ja moottori päästi sammuessaan oudon hörähdyksen kuin nauraen hänelle.

Satu nousi autosta ja meni tarkistamaan nimen postilaatikosta.

Lindenstein-Kujesaari.

Hän oli oikeassa paikassa. Ellei sitten aivan totaalisen väärässä.

Talo kohosi valaistuna alhaalla rannan tuntumassa. Se oli laaja ja moderni, valkeaseinäinen ja mustakattoinen. Tonttia ympäröi kivimuuri ja sen lukittu portti sulki pihaan johtavan tien. Naapurit olivat kaukana. Satu arvioi lähimmän etäisyydeksi useita satoja metrejä. Koska talo sijaitsi alarinteessä, tienpuoleiset ikkunat jäivät katon varjoon, ja muuri ja portti estivät pääsyn lähemmäksi.

Satu seisoi tietämättä mitä tehdä. Osa hänestä sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan tulla.

Osa kähisi, ettei hän voinut jättää asiaa sikseen, koska oli jo nähnyt niin paljon vaivaa. Meri tuoksui. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti kosteaa, suolan maustamaan tuulta.

Mitä oikein kuvittelit? Matkaavasi menneeseen? Hän kysyi itseltään istuessaan jälleen autossaan. Hän ei osannut vastata. Hän ei tiennyt miksi oli tullut. Odotusten ja kuvitelmien tilalla väijyi musta-aukko; yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Ajovalot syttyivät ja moottori hyrähti käyntiin. Tie oli kapea, mutta Lindenstein-Kujesaaren portin levennyksen kohdalla Satun onnistui kääntää auto. Hän oli niin ajatuksissaan, syvällä tunteissaan – vai olivatko ne sama asia– ettei huomannut vaihtaa vaihdetta, vaan ryömi madellen ykkösellä eteenpäin.

Valot lakaisivat yli pientareen ja sen vierustalla kasvavan pensaikon ja samassa niiden keiloissa erottui ruohottunut tie. Hän pysähtyi tien kohdalle. Sydämen lyönnit tuntuivat kurkussa ja korvissa. Tie näytti vievän kohti rantaa, mutta mitään viittaa ei näkynyt. Ehkä siellä oli joskus ollut uimaranta. Tai venepoukama.

Mitään miettimättä Satu peruutti sen verran, että pystyi kääntymään pienelle tielle. Ajatus auton kylkiä raapivista oksista tai pohjaa vaurioittavista kivistä käväisi mielessä. Tylsä, tylsimys, mielikuvitukseton pelkuri, hän vastasi sille.

Auto kallisteli puolelta toiselle. Risut rahisivat ikkunoihin.

Ja äkkiä hänen edessään avautui ranta. Kun hän käänsi auton nokkaa vasemmalle, hän näki valkeaseinäisen mustakattoisen talon. Sen lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat antoivat merelle ja valaistussa huoneessa erottui kaksi ihmistä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Olli tekee Annan luona testin, jonka tulos yllättää heidät molemmat. Samana iltana Olli ensin tutustuu kuolleen siskonsa jäämistöön ja lopuksi hänen on kohdattava jälleen Elina.

Ollin ensimmäinen reaktio Elinan viestiin suuttumus.

Ei, suuttumus oli liian lievä sana – raivo oli oikeampi.

Miten Elina kehtasi?

Kaiken tämän jälkeen?

Kaikkien niiden vastaamattomien viestien ja puheluiden jälkeen, kun Elinalla oli ollut liian kiire toimituspalaveriin, pressikonferenssiin tai vastaanottamaan jotain ulkomaalaista taiteilijaa, jonka uusi näyttely oli juuri avautumassa? Kun Elinan oli pitänyt viimeistellä esittely-flyer tai käydä hotellisviitissä tsekkaamassa, että coolerissa odotti Moët & Chandon?

Ja kaikkien niidenkin nöyryyttävien kertojen jälkeen, kun Olli matkustanut Helsinkiin tapaamaan Elinaa ja joutunut punkkailemaan puolituttujen nurkissa, kun rouva Jääkuningatar oli kieltäytynyt näkemästä häntä?

Millä oikeudella Elina kohteli häntä kuin tunnotonta leijaa, jonka tuli lentää Elina-lennättäjän mielialojen mukaan? Minä Elina häntä oikein piti – idioottina, jonka olisi kuulunut juosta linkuttaa paikalle häntä kiitollisuudesta vispaten kuin lemmikkipuudeli heti, kun tämä nyt yhtäkkiä suvaitsikin tarjota Ollille ylhäistä seuraansa?

Olli painoi roskakorin kuvaa, ja puhelin tarkisti, halusiko hän varmasti poistaa viestin. Hän halusi. Ehdottomasti.

”Sen ehdotus lähinnä loukkaa mua. Mä tunnen itseni pelleksi.”

”Onko jotain sattunut? Oliko se sun vanhemmilta?” Anna kysyi.

Olli pujotti puhelimen povitaskuun, otti Sisu-askista yhden ja tarjosi Annallekin. ”Se oli siltä mun tyttöystävältä. Joka jätti mut vuosi sitten. Nyt se haluaisikin tavata.”

”Ai”, Anna tuumasi ja kaivoi askista Sisun. ”Aiotko mennä?”

”No.” Olli huokaisi ja kaivoi Sisua hampaiden välistä. ”Sen ehdotus lähinnä loukkaa mua. Mä tunnen itseni pelleksi”, hän sanoi ja seurasi Annaa olohuoneeseen, ja he istuivat sohvalle, jolla oli läjä tyynyjä, avattu sininen sipsipussi sekä selkänojalla Munron kirja, se, josta Olli oli kehottanut Annaa aloittamaan tutustumisen romaanitaiteen ihmeelliseen maailmaan.

”Mä jo vähän viikolla kuulin, että se olisi tullut meidän eron suhteen vähän katumapäälle. Ja se oli musta lähinnä huono vitsi”, Olli jatkoi, tarttui Munron kirjan ja pyöritteli sitä.

”Mikä sua siinä erityisesti loukkaa?” Anna kysyi ja nosti syliinsä ristipistokuvioisen kukkatyynyn, ja Olli mietti, oliko Anna tehnyt sen itse vai saanut ehkä rakkaalta mummovainajaltaan.

”Tarviiko sitä edes kysyä? Se nainen jätti mut vuosi sitten selityksiä antamatta eikä vastannut mun yhteenkään yhteydenottoon. Ja nyt se sitten suvaitsee vuoden mykkäkoulun jälkeen lähestyä mua ja odottaa, että mä lennän nuolena paikalle.”

Anna nojasi leukaansa orvokkityynyyn ja nyppi siitä karvoja. ”Ehkä sun pitää silti mennä.”

”Mennä? Oletko sä tosissasi?”

”Mä en väitä tietäväni rakkaudesta paljonkaan. Enhän mä ole koskaan ollut kuukautta pidemmässä suhteessa, joten mun neuvot menee todennäköisesti päin seiniä, mutta mitä mä olen sua tämän vajaan viikon verran kuunnellut, niin musta vaikuttaa, ettei se Elina-case ole vielä loppuun käsitelty.”

”Viime vuonna mä en käytännössä mitään muuta käsitellytkään kuin sitä.”

”No joo, mutta vuosi nyt ei ole ihmiselossa mikään aika,” Anna sanoi ja kurotti lattialta puoleksi syödyn Raffel-pussin. ”Ja Elina näyttää herättävän sussa vieläkin aika voimakkaita tunteita.”

”Lausetesti?” Olli ihmetteli ja mietti, mitä astro-hörhö-diipadaapaa tämä nyt oli.

Heidän rouskuttaessaan Raffeleita Annan kasvot kirkastuivat kuin hän olisi keksinyt yhtäkkiä ratkaisun sekä globaaliin köyhyyteen että kasvihuoneongelmaan. ”Tehdään lausetesti”, hän sanoi, nuolaisi sormenpäitään ja otti Ollilta Munron kirjan.

”Lausetesti?” Olli ihmetteli ja mietti, mitä astro-hörhö-diipadaapaa tämä nyt oli.

”Niin. Sä avaat tän kirjan summamutikassa, mielellään vasemmalla kädellä kun se on sydämen puoleinen käsi, ja luet ensimmäisen lauseen, jonka näet”, Anna neuvoi. ”Sähän vielä sanoit tykkäävästi tästä Munrosta, joten aina parempi, se varmasti puhuttelee sua.”

”Ja sen lauseenko pitäisi antaa mulle vinkki tulevasta?”

”Tismalleen.”

Olli mietti, että taas samaa kukkua kuin se astrokarttapölinä – mutta toisaalta, kun muisteli, mitä Annan sisarusten huone -tulkinnastakin oli seurannut, niin ehkä hän antaisi mennä ja suostuisi tähänkin.

”Eikä haittaa, jos vähän vaikka keskittyy”, Anna opasti ja nousi polvi-istuntaan. ”Jos jopa vaikka mielessään pyytää jotain sellaista kuin että ’universumi – tai mikä hyvänsä – anna minulle nyt vähän vinkkiä tässä asiassa’, ja sitten miettii sitä asiaa.”

”Vai niin”, Olli sanoi ja sulki Annan mieliksi silmänsä. Siinä oli hänen keskittymisensä.

”Oletko sä valmis?”

”Olen”, Olli sanoi, ja Anna ojensi hänelle kirjan kuin olisi antanut vihitylle elämän suuria totuuksia sisällään pitävän kabbala-käärön. Olli avasi Vihan, ystävyyden, rakkauden summamutikassa ja luki: ”Käveltyäni reilun tunnin näin drugstoren joka oli auki.”

”Äh. No joo, tee vielä toisen kerran”, Anna sanoi. ”Ja nyt KESKITY.”

”Mähän keskityin!”

”Keskity paremmin!”

”Ai, mä olen ymmärtänyt, että näissä universumin viesti -tyyppisissä tempuissa olennaista on juuri ensimmäinen kerta.”

”Niin kuin kaikkea, niitäkin juttuja voi harjoitella.”

Olli avasi kirjan uudestaan ja luki: ”Sanoin niin siksi, että sinulla oli niin ruusuiset kasvot. Anteeksi nyt, mutta universumilla ei taida olla mulle juuri nyt mitään sanottavaa.”

”Sä et usko tähän”, Anna moitti ja otti kirjan Ollilta. ”Mä näytän”, hän päätti, avasi opuksen ja luki: ”En minä ole niin tyhmä kuin sinä näyt uskovan. HAA!” Anna kiljaisi voitonriemuisesti. ”Niin kuin näet, lausetesti toimii, jos sen ottaa tosissaan!”

Se oli maaginen hetki, Ollille.

Olli työntyi kiinni Annaan nähdäkseen kohdan, josta tämä oli juuri lukenut.

”Tuossa noin”, Anna sanoi ja osoitti sormellaan sivun 31 alalaitaa:

Täytyihän vävyn ymmärtää, että noiden maksamattomien ja korottomien lainojen takia herra McCauleyn tulot olivat laskeneet, sillä hänhän olisi sijoittanut nekin rahat.

Hän ajatteli lisätä: ”En minä ole niin tyhmä kuin sinä näyt uskovan, mutta ei tehnyt niin kumminkaan, koska se olisi vain paljastanut hänen ärtymyksensä ja kenties myös heikkoutensakin.”

Lause oli osunut melko nappiin, Ollin oli pakko myöntää. ”Vai onko täällä joku salainen merkki, niin että aina kun sä teetät ystävilläsi lausetestin ja ne epäilee sua, sä käännät esiin just tämän kohdan”, hän arveli tutkien kirjaa.

”Epäilevä Tuomas”, Anna paheksui ja alkoi nauraa. ”Ikikriittinen itkuinen Väinämöinen ja surussa piehtaroija, joka on alati murheellinen, koska epäilee kaikkea eikä usko mitään!” Sitten hän kurottui ottamaan opuksen, jolloin Olli nosti kätensä, niin että Anna käytännössä kaatui hänen syliinsä.

Se oli maaginen hetki, Ollille. Annan kasvot olivat kiinni hänen omissaan, ja sekä heidän nenänsä että huulensa olivat käytännössä vastatusten. Olli pudotti kirjan lattialle ja katsoi Annan nauravia, vihertävänharmaita silmiä, tämän lähietäisyydeltä lystikkäitä, brezhneviläisen tuuheita kulmakarvoja ja tunsi tämän hiusten kesämökkisaunamaisen, järvenrantaisen tuoksun, veden ja rantakaislojen sekoituksen.

Hänessä hulvahti yhtäkkiä hillitön halu, ja vaikka se ehkä johtuikin biologiasta: hienoisesti krapulasta, selibaatissa eletystä vuodesta ja siitä, että hänen sylissään oli lämmin ja nauravainen nainen, hän ei kyennyt nyt analyyseihin vaan kuunteli tulessa olevaa kroppaansa, joka viestitti haluaan kaikin tavoin. Olli tiesi vain, että hän halusi suudella ja hyväillä Annaa, haudata kasvonsa tämän pakkasen sähköistämiin, järviruo’on tuoksuisiin hiuksiin ja vetää tältä pois hullunkurisen nukkavierun villatakin, jossa oli omituiset, muodottomiksi venyneet napinlävet sekä sen alla olevan ruohonvihreän trikoopaidan, jossa oli pieniä merihevosia (sen Olli huomasi vasta nyt). Hän halusi tuntea Annan paljaan ihon omaansa vasten ja kuljettaa huuliaan tämän kaulalla kohti hellyttävän suojatonta solisluun kuoppaa…

”Sä sait tänään käytännössä pikkusiskon ja menetit sen.”

Juuri kun Olli oli vetämässä Annan tiukemmin syliinsä, tämä ponkaisi pois ja pakeni jalat sylissä sohvan toiseen nurkkaan, otti ranteestaan pompulan ja alkoi vedellä hiuksiaan kiivain vedoin ponnarille. Ja kun Olli yritti lähestyä häntä, hän loikkasi lattialle sulavasti kuin kissa Ollin jäädessä makaamaan aloilleen kuin lattialle selälleen pudonnut, avuton kilpikonna, joka sätkytteli kuoresta kömpelöitä raajojaan pääsemättä omin avuin ylös.

”Sulla on ollut aika rankka päivä”, Anna sanoi ja alkoi touhuta: otti sohvan alta sipsipussin, asetteli kaukosäätimen ilmeisesti sille kuuluvalle paikalle siirtolavoista tehdyn tv-pöydän alatasolle ja nosteli kirjoja hyllyyn pienen manian vallassa. ”Sä sait tänään käytännössä pikkusiskon ja menetit sen. Ja sitten sun eksä olisi ilmeisesti palaamassa takaisin kotiin, joten ei ihme, jos sä olet vähän sekaisin.”

Olli mietti, että oliko se, että hän halusi Annaa, tämän mielestä sekaisin olemista?

”Öö, mä…” Olli aloitti mutta oli yhtä sanaton kuin aiemmin päivällä äidin kanssa Harjulla. Hän veti häveliäästi puseroaan housun etumustan päälle ja kun se ei riittänyt peittämään hänen halunsa konkreettista ilmentymää, hän otti Munron kirjan lattialta, asetteli sen kriittisen kohdan eteen ja alkoi muina miehinä selata sitä, kunnes hänen silmiinsä osui virke, joka salpasi häneltä hengen.

Anna, joka oli sillä välin saanut järjestykseen olohuoneen ja ilmeisesti myös itsensä, ilmoitti kädet lanteilla: ”Mun pitää olla aamulla puoli kahdeksalta Hillariinassa ottamassa vastaan yhtä tärkeää kaupparatsua, joten mä joudun valitettavasti toivottamaan nyt Väinämöiselleni hyvää yötä.”

Hän palasi takaisin olohuoneeseen, otti Annan kasvot käsiensä väliin.

Olli nousi ylös, ojensi Annalle kirjan, käveli ovelle ja rupesi jo laittamaan kenkiä jalkaan, kun hän päätti, että ei näin. Hän ei aikonut poistua kuin näpeille sohaistu koulupoika.

Hän palasi takaisin olohuoneeseen, otti Annan kasvot käsiensä väliin ja vei omat kasvonsa niin lähelle, että hän tunsi Annan hengityksen. Ja kun hän oli saanut kalastettua Annan pälyilevän katseen itseensä, hän sanoi: ”Munro. Sivun 150 loppu. Se mun virkkeeni kuuluu näin: Tätä minä halusin, tähän minun mielestäni piti keskittyä, tällaista minä halusin elämäni olevan.”

Hän oli usein huomannut olevansa surumagneetti, jolle ihmiset avautuivat kivuistaan ja menetyksistään.

Seuraavana aamuna, samaan aikaan kun Olli yritti aloittaa yliopiston kirjaston kolmannessa kerroksessa väinämöisartikkelinsa viimeistelyn ja totesi, ettei siitä tullut taaskaan mitään – hänen päänsä kihisi kuin liian täysi kattila, jonne oli kaadettu eilisen aikana niin paljon aineksia, Johannaa, Elinaa ja Annaa, että soppa paisui ja kiehui yli – Anna hääräsi Hillariinassa.

Hän oli tavannut kaupparatsun, tehnyt tämän kanssa parit kaupat Swarovskin kristallikruunusta ja muutamasta vanhasta opetustaulusta, joita kysyttiin melkein päivittäin. Hän oli myös myynyt pari kierrätyslaukkua, yhden käsittämättömän ruman maisemataulun ja krokotiilin mallisen kirjeveitsen ja seisoi paraikaa tutkimassa sympaattisen, harvahapsisen vanhan papan kahta antiikkista tinasta tehtyä lusikkaa. Niiden varressa oli jonkinlainen vaakuna ja kuppiosassa oli kuvattuna keskiaikainen perhe, äiti tuohikori kädessään, pieni hattupäinen poika ja isä, joka istui parturin penkillä ajattamassa partaansa. Tosin pappa arveli, että mieheltä katkaistiin kaulaa.

”Se oli kuule veristä tämä maailmanmeno ennen muinoin, jos on toki vieläkin”, pappa sanoi vapisevalla äänellä ja katsoi Annaa pienillä, hailakan sinisillä silmillään. ”Se Trumppikin siellä Amerikassa ratsastaa köyhien hädällä, ja Syyriassa soditaan, voi voi, voi voi…”

Annalla ei ollut siihen mitään lisättävää. Maailma oli täynnä vääryyksiä, tietenkin, mutta hän ei erityisemmin välittänyt piehtaroida niissä ja toivoi, ettei pappa jatkaisi tämän enempää – eikä varsinkaan alkaisi kertoa hänelle jotain julmaa huutolaislapsi- tai sotamuistoa, jonka epäoikeudenmukaisuus lamaannuttaisi hänet koko päiväksi. Hän oli usein huomannut olevansa surumagneetti, jolle ihmiset avautuivat kivuistaan ja menetyksistään: Hän osti Ärrältä isänpäiväkorttiin postimerkin, ja myyjä alkoi muistella, miten hänen oma isänsä oli kuollut kuusi vuotta sitten ja äiti hukkunut siitä puolen vuodan päästä mökkirantaan. Tai hän lainasi kirjaston tiskiltä kissoista kertovan kirjan, ja kirjastovirkailija alkoi muistella kissaansa Misua, joka oli ollut kiivennyt mattotelineeseen pakoon naapurin koiraa, pudonnut ja päässyt hengestään.

Siksi se, mitä Olli oli aiemmin kertonut hänelle äidistään ja kätkytkuoleman kokeneesta pikkusiskostaan, ei ollut tavallaan yllättänyt häntä, joskin sitä hän oli illalla sängyssä miettinyt, miksi Ollin äiti oli kertonut asian pojalleen juuri nyt. Oliko hänen astrokarttapuheensa ja Ollin sisarusten huoneesta tekemänsä tulkinta ollut viimeinen kimmoke, vai oliko Ollin äiti päättänyt jo aikaisemmin, että tulevana sunnuntaina hän kertoisi?

Anna oli pitänyt Ollia jotenkin toisenlaisena, ehkä vähän syvällisempänä tapauksena.

Pappa tiirasi lusikoita suurennuslasin läpi ja ehdotti: ”Vai kuule onko sittenkin hammaslääkäri tuo pyöveli. Kun sitä minä vain, että katsopas, onko se sitten kuitenkin tonget, mitkä tuolla miehellä on…”

”Sovitaan, että tonget”, Anna sanoi samalla, kun korjasi hauskan posliinisen frettipariskunnan esillepanoa.

”No oli tonget tai länget, niin minä otan nämä”, pappa päätti. ”Ovat sen verran kiinnostavat.”

”Pannaanko pakettiin?”

”Pannaan somaan ja tiukkaan pakettiin, kun nämä eivät oikeastaan tule vaan minulle…” pappa aloitti ja kertoi sitten, kuinkas muutenkaan, tarinan vanhasta ystävästään, joka rakasti kaikkea antiikkista ja oli kaatunut pahasti vuosi sitten ja ollut siitä lähtien vuodepotilaana. Anna kuunteli papan muistelua samalla kun paketoi lusikat paksuun ruskeaan voimapaperiin, teki päälle rusetin paperinarusta ja avasi päät niin, että ne muistuttivat kasvin lehtiä, ja liimasi päälle tarran, jossa oli mustalla pohjalla hopeinen kannu ja vanhalla fontilla tyylitelty Hillariina. Sitten hän ojensi papalle vaihtorahat ja paketin ja toivotti tälle mukavaa päivänjatkoa.

”Kiitos, sinähän teit siitä nätin, ihan turhankin nätin, kun ei se mun ystäväparka paljon taida edes nähdä… Mutta ajattelin, että noita lusikoita se voi ihan kosketella, kun niissä on se kohokuvio niin, että niitä voi tunnustella.”

Kun pappa oli mennyt eikä uusia asiakkaita juuri sillä hetkellä näkynyt, Anna istahti kuninkaallisen, kanervanpunaiseen samettinojatuoliin kännykkä kädessään ja mietti sitä toista Olliin liittyvää eilisiltaista juttua.

Oikeastaan sekään ei ollut yllättänyt häntä – hän oli ennenkin pannut merkille, että miehet olivat taipuvaisia sekoittamaan hellyyden seksiin, siis ymmärtämään henkisen läheisyyden fyysisesti, mutta silti häntä harmitti vähän, että Olli oli haksahtanut samaan, koska hän oli pitänyt tätä jotenkin toisenlaisena, ehkä vähän syvällisempänä tapauksena.

”Ei ei, kaikki hyvin, mutta mä vain… Hm, olisin halunnut jutella yhdestä jutusta.”

Kun Auran puhelin hälytti tyhjää, hän päätti kokeilla Annukkaa ja oli jo sulkemassa luuriin, kun kuuli Jukan äänen: ”Mitä Anna? Annukka meni just vauvan kanssa tapamaan kätilöä, mutta onko sulla jotain tärkeää?”

”Ei, ei mitään tärkeää. Mutta miten siellä menee?”

”Hyvin täällä menee, vauva on tosi kiltti, syö ja nukkuu.”

”Ja voi kamala, miten sun selkä?” Anna muisti. ”Onko se vielä kipeä? Mä olen tosin pahoillani, kun melkein teilasin sut sillä ovella.”

”Äh, unohda nyt jo se, ja hei, tuossa se Annukka nyt tuleekin, mä annan sille.”

”Anna mun armaani!” Annukka huudahti luuriin. ”Onko putiikissa jotain hämminkiä?”

”Ei ei, kaikki hyvin, mutta mä vain… Hm, olisin halunnut jutella yhdestä jutusta.”

”Noo?”

”Se on sitten vähän hassu juttu.”

”Kuinkas muutenkaan, kun sinä olet kyseessä?”

”Mä en halua haaskata sun arvokasta äitiysaikaa, mutta mun pitää saada nyt – ihan ihan nopeasti – puhua jonkun tervejärkisen kanssa yhdestä jutusta, joka sattui eilen illalla.”

”Kerro.”

”Se Olli, se mun naapuri, mähän mainitsin sulle siitä? Kun se taitaa kuvitella, että mä olen nyt hurmaantunut siihen, ja sitähän mä en ole laisinkaan. Siis en romanttisessa mielessä…”

”Aa-ha!” Annukka huudahti. ”Siinähän se taisikin tulla – ai et muka ole romanttisessa mielessä. Etkö tiedä, että juuri siitä puhe, mikä pyörii mielessä…”

Olli toivoi, ettei ollut tullut tehneeksi mitään typerää.

Annan kertoessa Annukalle Ollin aloitteesta, omasta torjunnastaan ja siitä, miten hän oli nyt huolissaan heidän naapurisovustaan, ja Annukan heitellessä väliin omia tietäväisiä tulkintojaan, Olli lopetteli tutkijankammiossaan zeniläistä meditaatiohetkeä, johon oli kuulunut seinällä olevan kalenterin talvisen marraskuukuvan tuijottamista ja syvää palleahengitystä. Hän avasi väinämöisartikkelinsa mutta huomasi miettivänsä yhä vain Annaa ja eilistä.

Hän toivoi, ettei ollut tullut tehneeksi mitään typerää ja säikäyttäneeksi, sillä hän halusi pitää tämän elämässään. Todella. Hän halusi olla Annan lähellä, ystävänä tai vaikka vain hyvänä naapurina, jos muu ei ollut mahdollista.

Se oli hullua, ja tietenkin puhdasta sattumaa, että Annan tapaamisen jälkeen hänen elämänsä oli nitkahtanut uusille, ei ehkä suoranaisesti paremmille mutta jotenkin oikeammille ja aidommille urille: hän oli päässyt vihdoin yli Elinasta ja saanut elämän syrjästä kiinni, ja omituisinta oli, että hänestä tuntui kuin sama olisi pätenyt myös hänen vanhempiinsa, tai ainakin äitiin.

Ja siis ainakaan se ei tietenkään johtunut Annasta.

(Vai johtuiko sittenkin, Olli mietti. Olisiko äiti vieläkään kertonut hänelle Johannasta ilman Annan karttatulkintoja, sitä hän ei voinut tietää.)

Hän yritti taas keskittyä artikkeliinsa ja kertasi kaiken tähän mennessä kirjoittamansa: Väinämöinen menettää Ainon ja kohtaa oudon Vellamon, jonka todellista identiteettiä vanha tietäjä ei tunnista. Ja siinä vaiheessa, kun Väinämöinen oivaltaa, kuka Vellamo todella on, on jo liian myöhäistä, sillä Vellamo on kadonnut veteen ja Väinämöinen jää yksikseen vetelemään verkkojaan. Mutkien kautta Väinämöinen päätyy Louhen hoiviin Pohjolaan, missä häntä hoivataan ja missä häneltä myös kiristetään sampo.

Mutta mikä on se perimmäinen syy, miksi Väinämöinen joutuu Pohjolaan, sitä Olli ei vieläkään hahmottanut. Hän selasi tutkimuskirjallisuutta, kävi sadannen kerran läpi pari alleviivauksia ja merkintöjä täynnä olevaa väinämöisartikkelia, luki sitten uudestaan Kalevalan seitsemännen runon ja mietti, että hän taisi tosiaan olla – niin kuin Elina oli aikoinaan sanonut – uuninhinkkausmies, joka ei tyytynyt pelkkään pintaan vaan halusi päästä ytimeen asti.

Nyt arvio jo nauratti häntä, ainakin vähän. Ainakin melkein.

Päätin vihdoin käydä läpi Johannan tavarat.”

Hän yritti aloittaa artikkelin loppuanalyysia useasta eri kulmasta, mutta teksti ei lähtenyt vetämään, joten hän luovutti ja meni naapurinsa, perinnebiotooppitutkija-Samun ovelle kysymään, olisiko tästä taas lounasseuraksi. Tästä oli, ja kun he parin tunnin päästä istuivat syömässä alakerran ravintolassa bataattipataa, sitä mukaa kuin Olli avautui Samulle ongelmastaan, hän alkoi hahmottaa koko kuviota uudesta kulmasta.

Vastaushan oli suorastaan päivänselvä.

Pohjolaa ei pitänyt ymmärtää konkreettisesti vaan symbolisesti. Pohjola ei ollut niinkään pelottava tuonpuoleinen paikka kuin hämmennystä ja pelkoa kuvaava MIELENTILA, jonka Kalevala vain esitti kansanlauluille ominaisella kirjaimellisella tavallaan. Toisin sanoen Vellamon tapaamisen myötä Väinämöinen joutuu omaan henkilökohtaiseen Pohjolaansa eli oman mielensä äärirajoille.

Olli paahtoi artikkelinsa valmiiksi ja havahtui viiden jälkeen puhelimen kilahdukseen. Viesti oli äidiltä:

Mä rupesin siivoamaan autotallin vinttiä. Päätin vihdoin käydä läpi Johannan tavarat ja ajattelin, että ehkä sä haluat tulla vilkaisemaan ennen kuin mä pistän ne pois. Että jos kiinnostaa, niin tule, mielellään tänä iltana. Äiti.

Olli sammutti koneen ja vastasi tulevansa. Ei niinkään siskovainajansa kuin äitinsä takia.

Hänen äitinsä avasi liki kolmekymmentä vuotta autotallin vintillä säilötyn säkin.

Samaan aikaan, kun Anna oli tehnyt päivän tilityksen, sulki Hillariinan oven ja mietti, poikkeaisiko matkalla yhdessä kivassa kahvilassa, Olli istui vanhempiensa olohuoneessa katselemassa, miten hänen äitinsä avasi liki kolmekymmentä vuotta autotallin vintillä säilötyn säkin ja tyhjensi sen sisällön olohuoneen matolle. Olli näki edessään ajan hapertamia, pölylle, vettyneelle puulle, monille kesille ja talville, jäätymisille ja sulamisille tuoksuvia tavaroita, jotka olivat kuuluneet hänen aivan liian aikaisin kuolleelle pikkusiskolleen. Hän näki potkuhousuja, kietaisupaitoja, villatakkeja, helistimiä, pikkuruisia sukkia, lapasia, myssyjä, pallo- ja raitakuvioisia, yksivärisiä… Kaikkia niitä äiti hellin käsin oikoi ja asetteli olohuoneen matolle ja sohvalle.

(Isä istui kiikkustuolissa niin kuin aina, mutta televisio ei ollut tällä kertaa päällä.)

Kun säkin sisältö oli levitetty näkyville, äiti tarttui ensimmäiseen vaatteeseen, verigreipin väriseen samettimekkoon, jonka rinnustassa oli valkoinen pupujussi ja puristi mekkoa sylissään. ”Sinä kesänä kun minä odotin Johannaa, me kävimme päiväristeilylle Tukholmassa, ja vaikka se matka oli melko painajaismainen, kun minua oksetti sekä meno- että paluumatkalla, Olli oli merestä ihan sekaisin. Tietenkään sinä et voi muistaa, Olli, mutta sinä halusit vain olla kannella koko ajan ja katsoa merta, ja kun laiva tuli satamaan, et olisi halunnut lähteä sieltä pois. Mutta kävimme me sentään vanhassakaupungissa, ihastelimme pieniä putiikkeja ja kuninkaanlinnaa ja minä ostin tämän sieltä…”

Sitten hän tarttui albumiin, jonka päällys oli marimekkotyyppistä vaaleanpunaista pallografiikkaa ja avasi sen. ”Voi tämäkin kuva”, hän huudahti. ”Muistatko Esko? Johanna on tässä vajaan kuukauden ikäinen, ja nuokin punaiset pallopotkuhousut, voi varmaan ovat täällä jossain”, äiti sanoi ja tarttui pieniin potkuhousuihin ja roikotti niitä edessään silmät kyynelistä sameina.

”Muistanhan minä”, Ollin isä sanoi ja nousi kiikkustuolista katsomaan. ”Minähän tämän oon ottanutkin. Ollikin on tuossa, tuollahan se pinnasängyssä taustalla hyppii”, hän sanoi ja näytti kuvaa Ollille, joka kuuli isän äänessä liikutusta. Kuva oli muuttunut melkein punaiseksi, mutta Olli erotti itsensä nurkasta pienenä epätarkkana hahmona, joka piti kiinni häkkisängyn pinnoista ilmeisesti tutti suussa ja vihreä froteepuku päällä.

”Voi tai tämä pupujussi”, äiti sanoi ja nyyhkäisi. ”Keltäs, oliko se mun äiti vai sisko, joka osti tämän Johannalle…”

”Ja entäs tuo? Mikä se on tuo…?”

”Mikä?”

”Tuo tuolla tuon valokuvakirjan alla”, isä kysyi, ja Ollista tuntui kuin hän olisi katsellut elokuvaa, joka oli unohtunut pause-tilaan liian pitkäksi aikaa ja kelautunut vauhdilla nykyhetkeen. Oli tavallaan paradoksi, hän mietti, että samalla kun äiti ja isä kykenivät vihdoin kohtaamaan menneisyyden, tuntui kuin he olisivat samalla myös kyenneet kohtaamaan nykyisyyden.

Hän vilkaisi kelloa, joka näytti vähän yli kuutta, nousi sohvalta ja sanoi, että oli yksi asia, joka hänen oli vielä tänä iltana hoidettava.

Hänenkin oli tuotava viimeisetkin oman elämänsä säikeet pause-tilasta tähän hetkeen.

Hän käveli tutun kahvilan eteen ja näki ikkunan läpi Elinan.

Hän pyöräili keskustaan, jätti pyöränsä parkkiin, käveli tutun kahvilan eteen ja näki ikkunan läpi Elinan.

Elinalla oli valkoinen neulepaita, paksu hopeinen rannekoru ranteessa sekä edessään kahvikuppi ja lehti, jota hän ei lukenut. Olli odotti suurta ja dramaattista tunnehyökyä, mutta sitä ei tullut. Hänestä tuntui, että tuo nainen ei ollut se, johon hän oli fuksiaisiltana liki kymmenkunta vuotta sitten Kirkkopuistossa lehmusten alla rakastunut.

Tai oli.

Hän tunnisti Elinan liikkeistä ja tutuista pienistä eleistä: Miten tämä heilautti päätään taaksepäin ennen kuin tarttui kahvikuppiinsa ja vei sen huulilleen. Miten tämä laski kupin ja pyöritteli sitä hajamielisen näköisenä, kuin miettien edessä olevaa näyttelyä tai jotain keskeneräistä projektia, jonka esittelylehtisen tekeminen oli hänen vastuullaan. Mitä pidempään Olli Elinaa katseli, sitä paremmin hän alkoi muistaa, miten oli tuota naista rakastanut, todella, sydämensä pohjasta, ja sitten hän kävi pikakelauksella läpi heidän yhteisen historiansa:

Hän muisti, miten oli osallistunut Elinan sukupuolitestiin ja nostanut tämän ämpäristä uuninhinkkaussienen ja kuullut olevansa uuninhinkkausihminen ja arjen sankari. Hän muisti senkin, miten ihanalta Elina oli näyttänyt farkkuhameessa ja ruskeassa topissa, kun he olivat törmänneet tuona samaisena iltana yökerhossa ja hän oli häikäistynyt. Hän muisti, miten he olivat sanailleet, juoneet äiteliä drinkkejä ja Karhua ja tanssineet kuin lattariveriset sambaajat.

Hän muisti norkoilut luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, ruusujen ja Fazerin sinisen ostamiset, romanttisten Tommy Tabermann -henkisten vuodatusten kirjoittamiset ja yhteen muuttamisen, rattoisat illat ystävien kanssa, Aliaksen ja Rappakaljan peluut, karaoken laulamiset ja syvälliset keskustelut milloin lentomatkailun eettisyydestä, milloin sukupuoliroolien ahtaudesta sekä mitättömät kinat kaupan pastahyllyillä tai elokuvavuokraamossa, kun he olivat eri mieltä vuokrattavasta leffasta tai siitä, ostaisivatko poppareita vai irtokarkkeja. Hän muisti Elinan muuton Helsinkiin ja miten kaikki oli sen jälkeen muuttunut.

Olli mietti, oliko katseessa epäuskoa ja jopa surua, vai kuvitteliko hän vain?

Elina otti takkinsa taskusta puhelimen ja vilkaisi sitä. Sitten hän katsoi ikkunaan ja huomasi Ollin. Elina nousi seisomaan ja heilutti kättään hymyillen leveästi. Odottavasti.

Olli heilautti takaisin, sitten hän otti taskustaan puhelimen, osoitti sen ruutua Elinalle ja kirjoitti: ”Kiitos viestistä Elina, ja kiitos kaikesta muustakin, mä en unohda sua koskaan ja toivon sulle kaikkea hyvää. Olli.”

Hän näki, miten Elina avasi viestin, luki sen, laski puhelimen pöydälle, istuutui ja katsoi Ollia. Olli mietti, oliko katseessa epäuskoa ja jopa surua, vai kuvitteliko hän vain?

Sitten hän lähti kävelemään kompassille ajatellen, että nyt hän oli vihdoin tehnyt sen. Nyt hän oli vihdoin vähän vapaampi, ja vaikka hän ei tiennyt, miten tästä eteenpäin – läpäisisikö hänen väinämöisartikkelinsa referee-kierroksen, miten vanhempansa selviäisivät Johanna-surusta ja onnistuisivatko löytämään uuden yhteyden toisiinsa, tai mitä hän sanoisi Annalle, kun he seuraavan kerran törmäisivät porraskäytävässä, ja suostuisiko Anna enää edes puhumaan hänelle – yhdestä asiasta hän oli varma, varmempi kuin ikinä mistään, ja sen suhteen Anna oli ollut väärässä: Elina-case oli loppuun käsitelty.

Jatkis päättyy. Ensi lauantaina alkaa uusi Jatkis.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.