Jonna tutustuu uuteen työpaikkaansa. Alkuun kaikki vaikuttaa vähän liiankin hyvältä, mutta sitten Jonnaa alkaa mietityttää, miksi tunnelma on niin salamyhkäinen.

Krista Laajasalo istui pöytänsä takana ja seurasi henkilötietokaavakkeen rivejä mustekynän kärjellä. Jonna pelkäsi koko ajan, että tiedoista löytyisi jokin virhe ja vartijat tulisivat saattamaan hänet ulos.

– Tämä näyttää oikein hyvältä. Kuten jo kerroin, Lux Luna on yhdysvaltalainen yritys, joka kehittää vallankumouksellisia kauneustuotteita. Tutkimustyöhön on satsattu paljon, ja meillä on useita patentteja vielä hakemusvaiheessa. Siksi meidän pitää olla firmaan liittyvissä asioissa erittäin tarkkoja. Tämä saattaa kuulostaa aika tylyltä, mutta vaitiolovelvollisuus on ehdoton. Et saa kertoa mitään työstäsi tai tuotteista edes miehellesi.

– Siitä tuskin tulee suurta ongelmaa. Erkki ei ole minun töistäni kovinkaan kiinnostunut, pääasia, että minulla on töitä, Jonna naurahti.

Krista hymyili ja painoi pitkät sormensa vastakkain. Hänen takanaan seinällä oli öljyvärimaalaus, jossa mies katsoi itseään peilistä kukkivien narsissien keskellä.

– No sehän on hyvä. Lue nämä paperit rauhassa, ja kun olet allekirjoittanut, voimme katsella vähän paikkoja.

Jonna otti Kristan ojentaman nipun käteensä. Viisi sivua pientä tekstiä, kiellettiin sitä ja kiellettiin tätä. Hän lehteili arkkeja otsa kurtussa ja yritti näyttää siltä, että pohti tosissaan eettisiä ristiriitoja ja yksilön vapautta markkinatalouden puristuksessa. Oikeasti sanat vilistivät hänen silmissään kuin muurahaiset. Jos hän halusi työn, paperi piti allekirjoittaa, mitään todellisia vaihtoehtoja ei ollut.

– Niin, siitä palkasta. Me emme tainneet vielä puhua siitä?

Kristan kysymys sai Jonnan hätkähtämään. Tässä hän oli allekirjoittamaisillaan vaitiolovelvollisuuksia kuin mikäkin idiootti, vaikka palkkana saattoi olla laatikollinen päärynätikkareita. Hän mutristi suutaan ja yritti näyttää kriittiseltä.

– Aivan. Tässä näyttää olevan aika paljon vastuuta.

– Minä ajattelin 3 500 euroa kuussa. Ylitöistä maksetaan tietysti erikseen. Jos kuviasi käytetään mainoksissa, niistä maksetaan korvaus jokaisesta julkaisukerrasta erikseen. Yleensä olemme maksaneet 800–3 000 euroa, riippuen vähän siitä, missä kuvaa käytetään.

Jonna nielaisi. Hän oli luullut, ettei kyseessä ollut mikään työsuhde vaan sarja keikkoja, joista maksettiin tapauskohtaisesti. Iho alkoi kihelmöidä ja poskiin hiipi kuumotus.

– Se kuulostaa kohtuulliselta, hän sai pihistyä.

Kultasuoni, hän oli iskenyt kultasuoneen! Vuosikausia hän oli meikannut itseään, ja nyt hänelle maksettiin siitä, että joku muu teki sen hänen puolestaan. Jonna yritti keskittyä papereihin, mutta siitä ei tullut mitään. Hän hamusi pöydältä kynän ja suttasi nimensä viimeiselle sivulle.

– Mahtavaa! Tehdään pieni kierros meidän tiloissa ja allekirjoitetaan sitten varsinainen työsopimus, Krista riemuitsi, kun Jonna ojensi paperit hänelle.

Seitsemäs kerros oli remontoitu suurella rahalla. Krista kopisutteli pitkin käytäviä, ja Jonna seurasi kuuliaisesti perässä. Jokaisella työntekijällä oli oma huone, jossa oli viherkasveja, muutama nojatuoli, työpöytä ja tyylikäs mappikaappi. Kahvihuone oli avointa tilaa, katonrajassa televisio suolsi BBC:n uutisia. Kangassohvilla istui kahvia hörppimässä iloisesti rupattelevia ihmisiä, jotka Krista esitteli Jonnalle. Nimet ja tittelit menivät sekaisin, ehkä hän vielä oppisi tuntemaan kaikki.

Ylhäällä oli muutama kokoushuone, joissa videotykit hurisivat. Siellä missä kokous oli meneillään, pöydän keskellä kohosi kivennäisvesipullojen muodostama pienoiskaupunki. Käytävien seinillä roikkui Hannu Väisäsen grafiikkaa, kohdelamput valaisivat jalustoilla olevia kreikkalaisten patsaiden pienoismalleja.

– Tosi hienoa, että liityit meidän tiimiin. Minusta tuntuu, että me tulemme hyvin toimeen. Sinä ymmärrät, kuinka tärkeää naiselle on näyttää hyvältä. Miesten kanssa on joskus vaikeaa: niille kun punainen on vain yksi väri, eivätkä he erota roosaa lohenpunaisesta.

– Minusta tuntuu, etteivät he erota joskus edes sinistä punaisesta, Jonna sanoi.

Kristasta se oli hyvä vitsi, hänen naurunsa helähti kuin lasinen tiuku.

– Se on totta. Ja vaikka olet malli, haluan, että kerrot mielipiteitäsi strategiapalavereissa. Toimenkuvaasi voidaan myöhemmin laajentaa, ja se näkyy tietysti myös palkassa.

Jonna nyökkäsi. Hänen teki mieli nipistää itseään. Piti olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin äiti oli aina hokenut. Kerrankin hän oli onnistunut siinä täydellisesti.

– Tässä oli siis toimistomme ja edustustilamme. Varsinainen laboratorio on alhaalla, Krista sanoi.

Käytävän päässä oli kapea hissi. Se oli rakennettu varmaankin vanhan pyykkikuilun paikalle, niin omituisessa paikassa se oli. Kun hissin ovet aukesivat, Jonna näki, että kori oli yllättävän pitkä syvyyssuunnassa. Paneelissa oli ainoastaan kolme nappia, joista kahdessa alimmassa luki P1 ja P2. Krista painoi P1:stä.

– Olemme halunneet pitää kaiken tässä samassa rakennuksessa. Tietysti laboratorion olisi saanut halvemmalla jostakin muualta, mutta yhtiö halusi investoida turvallisuuteen. Meidän tuotteilla on mahdollisuus kaapata miljardien eurojen markkinat, Krista selitti.

Jonnasta oli epämiellyttävää seistä hississä, joka lipui umpinaisessa kuilussa talon läpi. Kun digitaalisen näytön numerot eivät vaihtuneet, tasaisesta hurinasta huolimatta alkoi tuntua siltä, että kori oli juuttunut paikoilleen. Kristaa ei suljetun paikan kammo näyttänyt vaivaan, sillä hänen ruskeissa silmissään oli innostunut kiilto. Lopulta seiska vaihtui P1:seen, hissi pysähtyi ja ovet avautuivat.

– Tervetuloa tulevaisuuteen, Krista sanoi.

Kirkkailla led-valoilla valaistu aula muistutti sairaalan tarkkailuosastoa. Vahtimestarin koppi hallitsi hallia, joka levisi lasiseinäisten huoneiden sokkeloksi. Oli hämmästyttävää, kuinka paljon tilaa löytyi aivan ydinkeskustan alta. Jonna näki farmasianlaitokselta tutut työskentelykaapit, joissa imurit kiskoivat myrkylliset höyryt pois tutkijan operoidessa suojaseinän läpi niihin kiinnitetyillä hanskoilla.

– Meillä on tuotteita eri kehitysvaiheissa. Osaa vasta tutkitaan teoriassa, osaa testataan kemiallisesti ja osa on koekäytössä. Tässä on muuten meidän vahtimestari, Max Wiik, Krista sanoi.

Vahtimestarinkopista oli vyörynyt ulos mies, joka varmasti piti uteliaat loitolla. Miehen hiukset olivat valkoiset, samoin silmäripset. Pyöreillä kasvoilla oli lempeä ilme, mutta olematon niska ja tynnyrimäinen rintakehä herättivät vaistomaisesti kunnioituksensekaista kauhua. Jonna ojensi kätensä, vaikka pelkäsi miehen murskaavan sen.

– Jonna Ylinen, uusin koekaniininne.

– Max Wiik. Hauska tutustua. Jos sinulla on jotain ongelmia, voit soittaa minulle milloin vain, mies sanoi ja ojensi käyntikorttinsa.

– Ai missä ja milloin vain? Jonna kysyi hölmistyneenä.

– Missä ja milloin vain. Lux Luna pitää huolta omistaan.

Jonna työnsi kortin taskuunsa. Mies tuntui turhan virkaintoiselta ollakseen kosmetiikkafirman aulavahti.

Krista aukaisi lasioven kulkukortillaan. Vasta nyt Jonna huomasi, että näennäisestä avoimuudesta huolimatta tila oli jaettu lasiovilla useisiin osastoihin.

– Tällä osastolla meillä on käynnissä ihan perus kollageenitutkimus. Tarkoitus on löytää halpa yhdiste, jolla estetään luontaisesti ihon vanheneminen ja pystytään korjaamaan jo syntyneitä ryppyjä, ainakin väliaikaisesti, Krista selitti.

Jonna nyökytteli. Kaikki näytti todella hienolta. Työntekijät ahersivat tiukasti lukittujen ovien takana suojalasit silmillä. Assistentit kiikuttivat valkoiset takit liehuen koeputkia pöydältä toiselle. Kaikki vilinä tähtäsi vain ja ainoastaan siihen, että hänet saataisiin nuortumaan ja muuttumaan yhtä kauniiksi kuin hän oli joskus ollut. Ei hullumpaa.

– Teillä on kyllä täällä upeat tilat. Mitä siellä P2:ssa on? Jonna kysyi.

– Vielä salaisempia projekteja, Krista naurahti ja väläytti aurinkoisen hymyn.

He kiertelivät hallissa jonkin aikaa, mutta Jonnan silmiin kaikki näytti samalta. Koppeja, joissa kemistit häärivät mikroskooppien ja näytteiden parissa. Kristan kulkukortti oli ahkerassa käytössä, sillä jokainen osasto oli lukitun oven takana.

– Muistathan, ettet saa kertoa tästä mitään kenelläkään? Krista varmisti, kun he palasivat hisseille.

– Tietysti. En puhu tästä edes unissani, Jonna vakuutti.

Tällä kerralla he joutuivat odottamaan hissiä jonkin aikaa. Kun ovet avautuivat, kyydissä oli mustatukkainen mies, jonka työtakki oli täynnä tummia tahroja.

– Voi helvetti… mies aloitti mutta vaikeni, kun huomasi Jonnan Kristan olkapään takana.

– No, mitä nyt? Taasko se alakerran rasvakaivo on mennyt tukkoon? Krista kysyi, kun he astuivat hissiin miehen seuraksi.

– Ai mikä, rasvakaivoko? Joo, sepä se. Kaikki korttelin pizzeriat ja ravintolat lorottelevat paistorasvat surutta viemäriin ja sitten ne tulvivat meillä, mies puhisi ja mulkoili Jonnaa.

– Älä nyt pelottele tätä meidän uutta mallia. Jonna antaa kasvot Lux Lunan uuden sukupolven tuotteille, Krista sanoi.

Mies nyökkäsi, vilkaisi käsiään, joiden rystysten iho oli rikki, ja tunki ne syvälle takkinsa taskuun.

– Ei kätellä, mutta tervetuloa taloon, mies sanoi.

– Kiitos.

Hissi nitkutteli ylöspäin. Kun he viimein pääsivät seiskaan, mies ei tullutkaan hissistä ulos.

– Puhelin jäi alas, hän mutisi ja painoi ovet kiinni.

Krista laski kätensä Jonna hartioille ja talutti tämän toimistoaan kohti.

– Vanhassa talossa on aina jotain murhetta, hän sanoi.

Jokin miehen käytöksessä vaivasi Jonnaa. Yläkerran häikäisevä valkeus ja ihmisten helisevä nauru saivat kuitenkin pahat ajatukset haihtumaan. Kun hän istui Kristaa vastapäätä ja sai työsopimuksen eteensä, sydän jätti muutaman lyönnin väliin.

– Meillä on työterveys, jonka asiakas olet heti, kun sopimus on allekirjoitettu. Jotkut aineet voivat aiheuttaa lievää allergiaa, mutta senhän sinä vanhana mallina tiedät. Kaikki ei käy kaikille ja siksi näitä tuotteita testataan. Palkka on se, minkä mainitsin. Meillä ei ole koeaikaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos me puramme sopimuksen, saat vielä kuukauden verran palkkaa mutta työvelvoitetta ei ole. Jos sinä purat sopimuksen, teet meille töitä ihan normaalisti kuukauden verran ennen kuin olet vapaa.

Jonna luki sopimuksen läpi. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Muhkea palkka näytti paperille kirjoitettuna entistäkin paremmalta. Hän sutaisi sopimukseen paikan, ajan ja nimensä. Olisi tehnyt mieli pompata tuolista ylös ja tuulettaa villisti.

– Tervetuloa Lux Lunan voittoisaan tiimiin! Krista sanoi ja halasi Jonnaa.

– Kiitos, Jonna sopersi.

Kun Jonna pyyhälsi Stockalle, hänen oli yhä vaikea uskoa onneaan. Krista oli lyönyt hänen käteensä viidensadan euron lahjakortin allekirjoituspalkkioksi. Työt alkoivat heti, mutta loppupäivän Jonna oli saanut vapaaksi. Palkallinen vapaa, ylellisyys, jonka hän oli jo unohtanut.

Meikkiosaston saattoi nyt ohittaa silmiään räpäyttämättä. Vieraita tököttejä oli turha enää ostaa. Uudet farkut hän tarvitsi, sillä edelliset olivat kulahtaneet ja menettäneet muotonsa. Vähän niin kuin niiden omistajakin, Jonna ajatteli. Mutta nyt kaikki muuttui. Kun oli säännöllinen työ, tiukat rutiinit ottivat vallan. Turha makoilu ja holtiton napostelu putosivat päiväohjelmasta automaattisesti.

Juuri kun Jonna tuli ulos sovituskopista, puhelin soi. Äiti soitti, pitkästä aikaa.

– Heipä hei, Jonna sanoi.

– Hei vaan. Ajattelin soittaa, kun sinusta ei ole kuulunut mitään. Oletko ollut sairaana? Kai muistat syödä monivitamiineja, D-vitamiineja ja omega kolmosta? Niitä kaikkia tarvitaan, varsinkin näin talvella.

– Joo olen ollut sekä terveenä että muistanut syödä vitamiinit, Jonna valehteli.

– No onko teillä jo… tärpännyt?

– Ei, ei ole. Ajateltiin Erkin kanssa ottaa aikalisä. Mä hain töitä. Hommat alkaa huomenna.

– Ai töitä. Mutta kun se biologinen kello käy koko ajan, äidin ääni sanoi vaisusti.

– Aika huonosti se on viime aikoina käynyt. Kuule, eikö se yleensä ole niin, että kun lakkaa yrittämästä, heti tärppää.

– Niinhän sitä sanotaan, äiti sanoi toiveikkaasti.

– Mulle ei löhöily sovi muutenkaan. Töissä mä piristyn heti. Varsinkin kun tää vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.

– Mikä se työ sitten on?

Jonna meinasi jo möläyttää kaiken. Vasta viime hetkellä hän sai nieltyä kurkunpäässä kutkuttavat lauseet.

– Öö, se on sellainen tutkimushanke, josta ei saa puhua.

– Tutkimushanke? Mitä siinä tutkitaan? Mitä sinä teet?

– En mä voi kertoa tämän enempää. Palkka on kuitenkin hyvä, tosi hyvä.

– Et voi kertoa? Onko se laillista? Ei kai se vaan ole mitään hämärää?

– Miksi se olisi jotakin hämärää? Senkö vuoksi, että sitä tarjotaan mulle? Jonna kimpaantui.

– Ei, mutta jos siitä maksetaan hyvin ja sinullahan ei ole…

– Koulutusta mihinkään? No eipä olekaan, hitto kun pääsi unohtumaan. Mun täytyy varmaan mennä purkamaan se sopimus, moikka moi.

Jonna katkaisi puhelun. Kohta äidiltä tulisi tekstiviesti, jossa hän pyytäisi anteeksi ja ihmettelisi Jonnan lyhyttä pinnaa. Hän maksoi housut, myyjä merkitsi lahjakorttiin jäljelle jäävän summan. Portaissa puhelin jo piippasi. Jonna ei viitsinyt lukea viestiä. Hän ei antanut minkään pilata hyvää mieltään.

Kotona Jonna tarttui heti imuriin. Hän kolisteli olohuoneen läpi. Talven pimeinä päivinä hänen untaan vahtineet pölykoirat saivat mennä. Sohvatyynyjen välistä imuriin syöksyi iloisesti kilisten kuivien murujen armeija. Eteisestäkin löytyi hiekoitushiekkaa ainakin kilo. Kolmessa vartissa koko kämppä oli imuroitu.

Huhkimisen jälkeen maistui tuore kahvi. Jonna istui keittiönpöydän ääreen ja otti työsopimuksen laukustaan. Hän taitteli sen auki ja ihaili palkkansa. 3 500 euroa kuukaudessa. Niin paljon ei äitikään saanut, siitä hän oli varma. Ei ainakaan niin helposti kuin hän. Hänelle maksettiin, että joku levitti voiteita ja seerumeja hänen naamansa. Uskomatonta.

Vaitiolosopimus tuntui rauhallisesti luettuna aika uhkaavalta. Jenkkiläiseen tapaan kaikesta vastuusta sanouduttiin irti ja riitatilanteissa uhkailtiin Helsingin käräjäoikeudella. Sakkoja lupailtiin jokaisesta tietovuodosta, työhön liittyvien kuvien päivittämisestä Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin mainittiin erikseen. Edes työpaikan ulkopuoliselle lääkärille ei saisi kertoa mitään. No, jos kyseessä oli mullistavat nuoruusvoiteet, salailun kyllä ymmärsi. Kosmetiikkamarkkinoilla liikkui todella isot rahat.

Kun Erkki tuli kotiin, Jonna oli keittänyt perunat ja paistanut jauhelihapihvejä. Pöydässä oli tavallista kaupan peruna- ja italiansalaattia, mutta niistä Erkki piti. Erkin mielestä kotiruoka oli kodikasta.

– Haiseeko täällä ruoka? Onkohan tämä oikea asunto? Erkki vitsaili laittaessaan eteisessä takkia henkariin.

– Jos haisee, niin ei varmasti ole. Jos tuoksuu, niin sitten olet oikeassa paikassa, Jonna sanoi.

Erkki suki lyhyitä hiuksiaan pois otsalta ja kurkisti keittiöön. Jonna nosti perunat pöytään.

– Ei varmasti tarvitse kysyä, allekirjoititko työsopimuksen tänään, hän sanoi.

– Voisit silti kysyä.

– Allekirjoititko työsopimuksen tänään?

– Allekirjoitin. Vakituinen paikka hyvällä kuukausipalkalla.

– No sehän kävi sutjakasti. Mikä on se onnekas firma, joka saa tällaisen tehotytön palkkalistoilleen? Erkki kysyi.

Hän istahti pöytään ja hieroi käsiään yhteen kuin pikkupoika lelukaupassa.

– Se on sellainen yhdysvaltalainen kosmetiikkayritys. Ei puhuta siitä sen enempää, niillä oli aika tuhti nippu vaitiolosäädöksiä, Jonna sanoi ja istui omalle paikalleen.

Perunoita kattilasta saalistava haarukka pysähtyi, kun Erkki vilkaisi Jonnaa höyrypilven läpi.

– Salaisia projekteja? Sehän kuulostaa jännittävältä.

– Ei siinä mitään ihmeellistä ole, alan tavallisia käytäntöjä. Tuotekehitystä ja sellaista, kyllähän sinä ne tiedät.

Jonna lappoi perunasalaattia lautaselleen, kaapaisi sitten osan uudestaan lusikkaan ja laittoi sen takaisin rasiaan. Painoa oli saatava jonkin verran pois, ihraa ei mikään voide polttanut.

– Mitä ne maksavat, jos saan kysyä? Erkki uteli.

– 3 500 euroa kuussa. Mutta älä kysele enempää, minä lupasin Kristalle, etten kerro mitään kenellekään.

– Ai oikein Krista. Onko Krista pomosi?

– On. Mutta hei, iloitaan nyt tästä eikä kaivella asiaa enempää.

Erkki iski silmää ja hymyili.

– Sopii. Mähän sanoin, että kun vaan saat itsesi vanhaan vauhtiin, kaikki alkaa sujua.

Erkin sanat lämmittivät mieltä. Tuntui, että mököttäjätoukan sisältä oli kuoriutunut se säteilevä perhonen, johon Jonna oli aikoinaan rakastunut. Ja odottakoon vain, kun hänen muodonmuutoksensa alkaisi. Erkki tuskin pysyisi housuissaan, kirjaimellisesti.

Jonna oli nukkunut pommiin. Jostakin syystä herätyskello ei ollut toiminut, tai sitten hän ei ollut muistanut laittaa sitä päälle. Hänellä oli hämärä mielikuva, että Erkki oli ennen lähtöään puhunut hänelle ja antanut suukon otsaan. Oikeastaan kaikki oli Erkin vika, sillä edellisenä yönä tämä oli polkaissut lapsiprojektin uudestaan käyntiin, tosin vain harjoittelun merkeissä. Nukkuminen oli jäänyt turhan vähiin.

Oli tehtävä nopeita ratkaisuja. Meikkaus sai jäädä, siinä säästyi runsaasti aikaa. Aamupalankin yli saattoi hypätä, vararavintoa oli kyllä vyötäröllä tarpeeksi. Hampaiden harjaus, vaatteet niskaan ja menoksi.

Jonna säntäsi portaikkoon ja oli törmätä Lasseen, joka tukki tiukimman ajolinjan. Poika näytti hämilliseltä, hänellä olin jokin kirjanen kädessään.

– Terve.

– Terve. Kuule, minulla on nyt kiire, Jonna henkäisi.

– Et sitten ole ainakaan kirkkoon menossa?

– Kirkkoon? No en ole.

– Äiti aina sanoo, ettei ole kiirettä kirkkoon.

– Niinpä. Nähdään taas.

Jonna ei jäänyt kuuntelemaan pojan vastausta. Tämä jäi puhumaan jotakin itsekseen. Ulkona Jonna vilkaisi kännykän kelloa. Hän olisi ajoissa töissä, luojan kiitos.

Vasta Lux Lunan toimistoa kohti kohoavassa hississä Jonna vilkaisi peiliin. Mutkien oikominen näkyi naamassa. Meikitön Jonna ei ollut erityisen ruma mutta niin erinäköinen, että sitä kauhistui vaistomaisesti. Ehkä hänet heitettäisiin ulos, sillä tuskin edes tullimies olisi osannut yhdistää peilistä näkyvää naamaa hänen passikuvaansa.

Vielä toimiston oven takana mielen läpi singahteli mahanpohjaa kouristavia ajatuksia. Että kaikki oli väärinkäsitystä, unta tai houretta, jonka liiallinen pölyn hengittäminen oli aiheuttanut. Sähkölukko surahti auki ja Jonna astui sisään. Kirkkaat valot, hälinää, kaikkea pelottavaa. Sydän alkoi takoa villisti mutta Jonna pakotti itsensä kävelemään Kristan ovelle.

– Huomenta.

– Huomenta! Sinähän olet etuajassa. Tai meillähän on käytössä liukuva työaika, mutta täällä on tullut tavaksi, että ollaan kaikki paikalla viimeistään kahdeksalta, Krista sanoi.

– En meikannut tänään, kun ajattelin, että ihon pitää olla puhdas.

Välähtikö Kristan tummissa silmissä jokin tukahdutetun nauruntapainen? Hitto, oli tyhmää selittää mitään.

– Hyvä ajatus. Mutta minusta meidän on parasta aloittaa sillä, että tutustut meidän strategiaan ja arvoihin ensin. Varsinainen työsi voi alkaa perehdytyksen jälkeen.

– En mä voi tämän näköisenä istua palavereissa, Jonna kauhistui.

– Istu alas. Minä sipaisen sinulle kevyen virastomeikin, Krista naurahti.

Nojatuoli tuntui pehmeältä kuin pilvi. Krista haki suuren peilin ja meikkilaatikon mappikaapista. Jonna sulki silmänsä, kun puuterihuisku alkoi tanssahdella hänen kasvoillaan.

– Meistä on tärkeää, että jokainen työntekijä tuntee kuuluvansa samaan perheeseen. Tutkijat, koekäyttäjät, markkinoijat, laborantit, kemistit, vahtimestari, kaikki. Tällä alalla on kova kilpailu, eikä loanheitolta ja urkinnalta voi välttyä. Kun kaikki tuntevat olonsa kotoisaksi ja ymmärtävät, minkä puolesta taistelemme, kukaan ei voi nujertaa meitä, Krista selitti.

– Tuohan kuulostaa jo sodankäynniltä, Jonna naurahti.

– Sitä tämä onkin. Kosmetiikkateollisuutta on kautta aikojen leimattu turhuudeksi. Olemme joutuneet puolustamaan olemassaoloamme monia tahoja vastaan. Mitä hyötyä on uhrata rahaa kauneuteen? Miksi naisten pitäisi taistella ryppyjä vastaan? Koko ala on hyödytöntä narsismin edistämistä. Moni ei tunnu ymmärtävän, että ihmisen ulkonäkö on tärkeä. Kauniit kasvot jokainen tunnistaa sekunnissa, sisäisen kauneuden selville saamiseen voi mennä vuosia. Mikään ei kohota naisen, tai miksei miehenkin, itsetuntoa niin nopeasti kuin ihailevat katseet.

Jonna ynähti myöntymisen merkiksi. Kristan ruskeat silmät tuijottivat häntä peilin kautta samalla kun tämä rajasi hänen huulensa vakaalla kädellä.

– Keneltä se on pois, jos ihminen saa nostettua itsetuntoaan, vieläpä näin helposti? Lääkärit määräävät tonneittain masennuslääkkeitä saman vaivan hoitoon. Jos me voimme kasvorasvalla tai seerumilla saada yhdenkin naisen ilahtumaan, kun hän vilkaisee peiliin, olemme onnistuneet, Krista julisti.

Se oli kyllä totta. Jos peilistä kurkki noitasapatista karanneen eukon naama, masentui väistämättä. Aika monena aamuna hänkin oli päättänyt ryömiä takaisin petiin, kun peli näytti valmiiksi hävityltä.

– No niin. Nyt olet valmis päivän taistoihin. Meillä alkaa kymmeneltä suunnittelupalaveri, jossa mietimme viestinnän tehostamista. Tulet mukaan, mutta ei sinun ole pakko sanoa mitään, jos et halua.

– Sopiihan se, Jonna sanoi.

Hän käänteli päätään ja nosti leukaansa. Krista oli varsinainen taikuri. Peiliin oli eksynyt nuoruuden Jonna, jonka ihosta elämä ei ollut saanut otetta terävillä kynsillään. Kun hän nousi tuolista, aamuinen epävarmuus oli poissa.

Neuvotteluhuoneen hämärässä Jonna joutui pyyhkimään silmänurkkaansa eksyneen kyyneleen. Videotykki hurisi, innostuneet ihmiset hosuivat mustia varjokuvia seinille, nauroivat, löysivät kollegoiden puheesta aina jotakin hyvää. Mainoslauseita mietittäessä hänen ehdotuksensa: ”Vapauta sisäinen kauneutesi” sai laajan kannatuksen. Oli ihanaa olla taas osa ympäröivää maailmaa, ihminen, jolla oli merkitystä.

Lounaalla työporukka kävi yhdessä. Kukaan ei vilkuillut kelloa, mutta mistään ajanpeluusta ei ollut merkkiäkään. Krista oli eniten äänessä, muut tyytyivät enimmäkseen nyökyttelemään. Lounaan jälkeen Krista osoitti Jonnalle oman huoneen, joka oli yhtä valoisa ja hyvin kalustettu kuin muutkin, ainoastaan pienempi. Edellisen asukin katoaminen näkyi vain tyhjinä mappeina ja laatikon pohjalle unohtuneina klemmareina ja mustekyninä. Firman perehdytysmateriaalia oli monta mappia, mutta Jonna sukelsi urheasti sivujen uumeniin.

Iltapäivän kahvitauon aikana Jonna huomasi olevansa aivan poikki. Sosiaalinen elämä oli pitkästä aikaa yllättävän voimia kuluttavaa. Ei saanut vahingossa röyhtäillä, lysähtää sohvalle tai pieraista. Typeriä ajatuksia, mutta itsensä vahtimiseen paloi energiaa. Huoneiden ovia pidettiin auki, joten koteloituminen tuskin oli suotavaa.

Juuri kun Jonna yritti muistivihkoon kirjoittamiensa kuvausten perusteella saada kasvot ja nimet linkittymään, Krista pyyhälsi Wiik vanavedessään hänen huoneeseensa. Vahtimestarilla oli sylissään vihreä laatikko, jonka kyljessä komeili Lux Lunan logo.

– Tämä on ollut hieno päivä, olen tosi ylpeä sinusta, Krista sanoi.

– Hauska kuulla. Tosi kiva saada tutustua toimintaan oman tontin ulkopuoleltakin.

– On aina hyvä nähdä koko kuva töistään, niin ei tunne omaa panostaan täysin irralliseksi. Mutta hei, Maxilla on tässä meidän meikkilaatikko. Tämä on vähän erilainen kuin mihin olet tottunut. Näiden koeseerumien kanssa pitää olla varovainen.

Wiik laski laatikon pöydälle ja asetti sen päälle pienen avaimen.

– Kiitos, Krista sanoi ja nyökkäsi Wiikille.

Mies kosketti etusormella otsaansa ja vaappui ulos huoneesta.

– Meillä on joitakin tuotteita, jotka sinun pitää ottaa kotiin. Turvallisuuden vuoksi niitä pitää säilyttää erittäin huolellisesti. Tässä laatikossa on kaksoislukitus. Jos me avaamme täältä käsin tekstiviestillä sähkölukon, sinä saat tämän laatikon auki avaimellasi. Jos me olemme lukinneet laatikon, sinä et saa sitä auki. Eli jos kadotat avaimen tai laatikko varastetaan sinulta, ilmoitat siitä heti meille, niin mitään vahinkoa ei tapahdu.

Jonna tuijotti laatikkoa, jonka kansi oli vihreä ja alaosa harmaa. Se näytti turhan jykevältä meikkilaukuksi, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli varmasti tarpeellinen.

– Eikö tämän saa murrettua auki aika helposti? Poraamalla tai jotenkin?

– Heti kun saamme sinulta tiedon, että laukku on väärissä käsissä, me voimme vapauttaa laukkuun kaasua, joka pilaa kaikki sen sisällä olevat tuotteet. Panos laukeaa myös, jos laukku rikotaan.

– Okei. Toivottavasti mun ei tarvitse raahata tätä edestakaisin joka päivä.

– Ei tietenkään. Aika harva tuote on sellainen, että se vaatii kotikäyttöä. Ja niistäkin saat mukaasi vähintään viikon annoksen, Krista naurahti.

– Erkkiä, siis mun miestä, saattaa hiukan ihmetyttää näin mittava meikkipussi.

– Selität vain, että se liittyy työhösi. Tuskin miehesi jaksaa kiinnostua kosmetiikkatuotteista.

– Eli mä saan paljastaa Erkille, että testaan kosmetiikkaa?

– Kyllä sinä sen voit sanoa. Mutta laukku ei saa jäädä koskaan auki niin, ettet seiso sen vieressä. Moni rahakas patentti on rauennut jo hakuvaiheessa, kun tuotetieto on levinnyt liian aikaisin.

Muovinen pakki ei saanut Jonnaa hihkumaan innosta. Ei varsinkaan, jos tuotteita jahtasi joku teollisuusvakooja.

– Tuota noin, mitä mä teen, jos joku alkaa seurata mua kadulla kun mä vien tätä kotiin? Tässä on teidän, siis meidän, logot ja kaikki.

– Siihen saa kankaisen kantokassin, joka ei herätä huomiota. Ja jos jotakin ongelmia ilmenee, soitat heti Maxille. Tuo laatikko on sim-kortin avulla koko ajan verkossa, joten me nähdään, missä se on menossa.

– No hyvä, Jonna sanoi.

Hän otti avaimen ja kieputti sen avaimenperään muiden avaintensa joukkoon. Mahan pohjalla oli pieni, epämiellyttävä sykkyrä, mutta hän ei halunnut ajatella sitä.

– Laitetaan tämä nyt syrjään. Tässä perehdytyksen parissa menee vielä monta päivää, Krista sanoi ja nosti pakin lattialle.

Päivän viimeiset tunnit Krista luennoi kosmetiikkateollisuuden historiasta. Vanhoista elohopeamyrkyistä oli tultu ihmiskehon omien ihmeaineiden, kuten kollageenin ja ubikinonin, maailmaan. Joitakin asioita Jonna muisti kesken jääneiden opiskelujen ajoilta mutta Kristan tiedot tuntuivat tulvivan yli äyräiden. Kaavojen latelemisesta päätellen käytännön kemia ei ollut Kristalle kovinkaan vieras ala.

Kun ensimmäinen työpäivä oli pulkassa ja Jonna käveli kotiin, hän oli aivan poikki. Pää humisi ja jalat tuntuivat lyijynraskailta. Kunhan hän nyt vain selviäisi kunnialla mappien pänttäämisestä ja pääsisi laboratorioon, kaikki sujuisi helpommin.

Juuri kun Jonna oli vaipumassa kävelykoomaan, hän huomasi Forumin ovien edessä seisoskelevan pahan aknen riivaaman naisen, joka tuijotteli silmät palaen Mannerheimintien suuntaan. Naisella oli pitkät rastat, ja hänen vihreät silmänsä olivat häiritsevän suuret. Sivuuttaessaan naisen Jonna vilkaisi tätä vaivihkaa. Silmien suuruus johtui jostakin ala- ja yläluomia syöneestä vammasta. Naisen ilmeestä päätellen onnettomuus oli saattanut vahingoittaa tämän aivojakin, siksi maanisesti hän tuijotteli ihmisten päiden yli kohti korkeuksia.

Helsinki oli täynnä hulluja, sen Jonna tiesi kokemuksesta. Hän toivoi, ettei aavistuksen vajaalla pakalla pelaava Lasse olisi porraskäytävässä harhailemassa. Poika oli varmasti harmiton, mutta Jonnan sosiaalinen energia oli lopussa.

Kotirapussa Jonna mietti pitkään, kavutako portaita vai mennäkö hissillä. Kun hän lopulta alkoi raahustaa portaita pitkin kohti ylintä kerrosta, hän naurahti omalle hulluudelleen.

– Tie huipulle vie kärsimyksen kautta, Jonnaseni, hän mutisi.

Seuraava osa ilmestyy ensi lauantaina.

Helppoa rahaa, osa 1

Satu Tuppurainen saa liikkeeseensä yllättävän vieraan, jolla on hämmentävä ehdotus. Joko selviää, mitä on tapahtunut Sadun ex-rakkaalle Karille? 

Satu otti tukea ovipielestä. Hän tunsi jotain märkää jaloissaan, otti huojuvan askeleen ja tuli potkaisseeksi särkyneen mukin puolikasta. Kilinä veti hetkeksi puoleensa molempien katseet, ja Satu sai sen kuluessa kasattua itseään riittävästi kysyäkseen:
”Ilahduttavaa nähdä teidät jälleen. Mikä teidät tällä kerralla sai tulemaan pieneen kaupunkiimme?” Hän käytti teitittelyä, vaikka saattoi olla, että oli tullut sinutelleeksi edellisellä kerralla. Puhuttelumuoto ei kuitenkaan tuntunut siinä kaikkein olennaisimmalta asialta. Lena Lindenstein-Kujesaari oli laihtunut sitten viime näkemän. Eikä Satu ajatellut nyt sitä, kun tämä edellisen kerran kävi hänen liikkeessään. Vaan miltä tämä oli näyttänyt helmenharmaassa silkkipuserossa neljä metriä korkeassa olohuoneessaan.

”Anteeksi tämä sotku. En odottanut näkeväni vielä ketään ja pelästyin. Avasimme vasta. Pikku hetki, siivoan vähän”, hän jatkoi saaden pikkuhiljaa itsensä hallintaan, ellei tykyttävää sydäntä laskettu. Satu noukki särkyneen mukin palaset kahviroiskeiden seasta, kävi hakemassa mopin takahuoneen siivouskomerosta ja luuttusi lattian Lindensteinin katsoessa vieressä.

”No niin”, Satu totesi vietyään siivousvälineet takaisin. ”Kuinka voin palvella?” Lindenstein oli avannut päällystakkinsa napit ja Satu huomasi vihreän mekon pilkottavan liepeiden välistä. Hän nyökkäsi mekkoon päin ja kysyi, oliko nainen tyytyväinen ostokseensa. 

”Ehdottomasti”, Lindenstein vastasi avaten takkiaan niin, että mekko tuli miltei kokonaisuudessaan näkyviin. Satu värähti; väri sai Lenan silmät hohtamaan luonnottoman vihreinä. Mekko näytti löysältä hänen laihtuneella varrellaan. ”Oletteko täällä työasioissa?”
”Älä suotta teitittele. Olen Lena. Yhdellä eellä.”
”Satu.”
”Jälleen seminaari. Nykyään on muotia järjestää ne mahdollisimman kaukana pääkaupunkiseudulta.”
”Onko teill…sinulla jotain tiettyä mielessä? Kevätmallistot ovat kaikki jo tulleet ja osa kesämallistoakin. Katsele rauhassa. Kaikki koot eivät välttämättä ole esillä, joten kannattaa kysyä. Maistuisiko kuppi kahvia?”

Lindenstein silmäsi ympärilleen yhtä aikaa sekä välinpitämättömän että uteliaan oloisena, kuin vähät välittäisi eikä toisaalta voisi vastustaa kiusausta. Hän asteli laiskasti lähimmälle rekille ja alkoi käydä yksitellen läpi sillä roikkuvia vaateparsia sysien nopealla kädenliikkeellä vaatepuita kuin helmitaulun helmiä. Satu oli syventyvinään paperitöihin kassan luona, mutta tarkkaili herkeämättä syrjäsilmällään Lindensteinia.

Tiesikö Lena Lindenstein kuka hän oli? Ja että henkilö merenrannassa oli ollut hän? Kuuluiko musta Range Rover Lindensteinille? Satu vilkaisi ulos tarkistaakseen, näkyikö autoa. Kun hän siirsi katseensa takaisin, se törmäsi Lindensteinin smaragdisilmiin, jotka tuijottivat suoraan häneen.
”Voisin ottaa nyt sen kupillisen”, Lindenstein sanoi. 
”Aivan! Pieni hetki!”

Satu lähti hakemaan kahvia takahuoneesta. Hänestä tuntui epämiellyttävältä kääntää selkä Lindensteinille, eikä se johtunut pelkästään käytössäännöistä. Lindensteinista huokui jotain synkeän aggressiivista. Jokin hänen katseessaan. Jokin syvältä kumpuava. Kyllä, Satu ajatteli kurottaessaan kupin astiakaapista, Lindenstein kykenisi murhaan. Yleensä hän pystyi pitämään mielikuvituksensa kurissa, nyt se riensi muiden ajatusten edelle maalailemalla Lindensteinin hänen selkänsä taakse leveäteräinen lihaveitsi kädessä. Hän kääntyi säpsähtäen ja oli saada sydänkohtauksen kohdatessaan Lindensteinin.
”Ajattelin auttaa”, tämä sanoi.
Yksikään asiakas ei ollut vielä koskaan ennen seurannut hänen perässään takahuoneeseen. ”Ei tarvitse”, Satu kiiruhti sanomaan. ”Tämä hoituu kyllä. Unohdin kysyä, käytätte…käytätkö maitoa tai sokeria?”
”En kumpaakaan.”

Satu ojensi Lindensteinille kuppiparin ja ohjasi tämän takaisin liikkeen puolelle. Mitä tämä oikein on, hän kysyi mielessään. Kissa ja hiiri -leikkiä? Vai saako oma syyllisyyteni kuvittelemaan asioita? Ehkä Lindenstein on todellakin työmatkalla, kuten sanoi. Eikä liikkeessä ole muita asiakkaita – miksei hän voisi saada päähänsä seurata minua takahuoneeseen?

Lindenstein pysähtyi juomaan kahvia. Hän nosti kupin sievästi korvasta huulilleen toisen käden pidellessä aluslautasta sopivalla korkeudella.
”Oikeastaan etsin jotain aivan tiettyä”, hän tunnusti sitten.
”Ja mitähän se mahtaa olla?” Satu kysyi. Hänen sydämensä tuntui aavistelevan jotain, minkä pää parhaansa mukaan torjui.
”Mustaa”, Lindenstein vastasi vihreät silmät välähtäen.
”Tarkalleen ottaen etsin mustaa tuppimekkoa jakulla. Jakku voisi olla puolipitkillä hihoilla. Toki täyspitkätkin käyvät, jos muuta ei ole. ”
”Voiko jakun väri olla myös jokin muu kuin musta?”
”Ei. Asiallinen musta kokonaisuus.”
”Asiallinen?” Satu tarrautui siihen sanaan. Muut kauhistuttavat vaihtoehdot olivat pyörineet hänen mielessään, mutta eikö asiallinen viitannutkin siihen, että puku tulisi työkäyttöön? Hän käveli suoraan ale-rekille.  ”Valitettavasti kevään mallistossa ei ole lainkaan mustaa, eikä syksystä ja talvesta ole jäljellä enää montaakaan mallia.” 

Lindenstein seurasi häntä. Tämä liikkui kuin gebardi, ääneti. Mutta Satu tunsi hänen katseensa selässään.

Lindenstein seurasi häntä. Tämä liikkui kuin gebardi, ääneti. Mutta Satu tunsi hänen katseensa selässään. Tunne ei ollut miellyttävä. Hän silmäsi nopeasti läpi tangollisen vaatteita, ja poimi sitten niiden joukosta kaksi leninkiä, joista toinen oli täysin musta, toinen tummanharmaa.
”Mitä sanoisitte…sanoisit näistä?” Lindenstein katseli Sadun esiin ottamia leninkejä pää kallellaan.
”Miksei”, hän sanoi lopulta. ”Onko niihin sopivaa jakkua?”
”Minulla on tummanpunainen jakku, joka sopisi aivan ihastuttavasti yhteen tämän harmaan kanssa…”
”Ei punaista”, Lindenstein napautti. ”Jakun on oltava musta.”
”Se on hyvin tummanpunainen, miltei mustanpunainen.”
”Ei punaista!”
Lindenstein otti leningit Sadulta ja sanoi hartioitaan kohauttaen:
”Hyvä, sovitan näitä. Etsi sinä sillä aikaa jokin sopiva musta jakku.”
Satu katseli, miten Lindenstein katosi sovituskoppiin. Musta, musta – mistä ihmeestä hän keksisi tälle mustan jakun? Hän tiesi aika lailla tarkalleen joka ikisen vaatekappaleen boutiquessaan, eikä siinä joukossa ollut yhtään mustaa jakkua.

”Kävisikö harmaa?” hän huikkasi muistaessaan lyhyen harmaansävyisen jakun, joka saattaisi jopa sopia yhteen leninkien kanssa.
Lindensteinin pää työntyi esiin verhon takaa.

”Minähän sanoin, että sen on oltava musta”, hän sähähti hampaittensa välistä sen näköisenä, että tappaisi Sadun, ellei olisi jo riisuutunut alusvaatteisilleen. 
”Asia selvä”, Satu mutisi ja kävi mielessään läpi jokaisen ylävartalon verhoksi tarkoitetun vaatekappaleen.
Äkkiä hän muisti mustan lyhythihaisen neulejakun, jossa oli kilpikonnakaulus ja nappikiinnitys vasemmalla puolella. Se oli tarkoitettu yhteen vaaleapohjaisen, kukkakuosisen mekon kanssa, mutta hätä ei lukenut lakia – joku joutuisi etsimään mekolleen toisen jakun.

Hän tempaisi oikean koon henkarista ja kiikutti sovituskoppiin äkäiselle asiakkaalleen. Kunpa kyse olisi ollut ainoastaan äkäisestä asiakkaasta, hän ajatteli. ”Kävisikö tämä?” hän kysyi tunnustellen kopin verhon edessä.

Verhorenkaat rasahtivat sivuun, ja Lindenstein ilmestyi näkyviin. Hänellä oli yllään musta hihaton mekko. Sadun katse kulkeutui automaattisesti käsivarsiin. Käsivarsista ja kaulasta näki ihmisen todellisen iän. Lindensteinin käsivarret näyttivät todellisia vuosiaan nuoremmilta. Hän oli hirvittävän hoikka, melkeinpä laiha. Oliko hän sairas? Satu tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi. Oli epäselvää, mitä hän oli siihen asti ajatellut.
”Se istuu hyvin”, hän totesi ääneen. ”Mitä mieltä olet tästä?”
Lindenstein katsoi kriittisesti jakkua, jota Satu yritti kannatella niin, että vaikutelma olisi neuletakin kannalta mahdollisimman edullinen. Sitten hän tempaisi jakun Sadun käsistä ja sanoi:
”Hyvä on. Katsotaan.”
Ja puki sen siltä seisomalta mekon päälle.
”Sehän näyttää hyvältä”, Satu henkäisi itsekin hämmästyen. ”Kenties jokin rintakoru vielä, niin asu olisi täydellinen.”
”Täydellinen mihin?” Lindenstein kysyi haastavasti.
”En tiedä”, Satu änkytti. ”Vaikka mihin. Se kävisi moneen tilaisuuteen.”
”Hm. Voi olla”, Lindenstein totesi hyväksyen tutkiessaan kuvaansa peilissä.

Samassa Satu huomasi Lindensteinin katsovan itsensä sijasta häneen. Katse oli pistävä, sen väri myrkynvihreä. Lindensteinin suu vääntyi merkillisesti. Sadun mieleen muistui, miten hän oli katsonut miestään merenrantatalon valaistussa olohuoneessa vinosti hymyillen. Pelko kiristi palleaa ja hänen oli vaikea hengittää. Hän perääntyi haparoiden pari askelta ja otti tukea vaatetangosta ollakseen horjahtamatta. Ovi kolahti ja sisään astui asiakas, joka pysähtyi huomatessaan heidät ja näytti harkitsevan kääntymistä takaisin.
”Voi, tulkaa rohkeasti sisään!” Satu huudahti helpottuneena. ”Meillä on aivan ihania kevätvaatteita.”
Asiakas vilkaisi taakseen: räntähiutaleet leijailivat taivaalta laajoina kuin laskuvarjot.
”Uusi lumi on vanhan surma”, Satu kujersi kuin heikkopäinen. Oli hyvin todennäköistä, ettei hän ollut vielä koskaan elämässään ollut yhtä iloinen vieraan ihmisen näkemistä.
Lena Lindenstein valitsi mustan leningin ja neuletakin, ja maksoi ostoksensa.
”Toivotan antoisaa seminaaripäivää”, Satu sanoi hänelle ojentaessaan kuitin ja kassiin pakatut vaatteet. ”Teippasin vielä varmuudeksi kassinsuun, ettei räntä pääse kastelemaan hienoa asua.”
Lindenstein kiitti ja lähti.

Satu jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Lindenstein vaikuttanut jotenkin hajamieliseltä? Siltä kuin hänet olisi keskeytetty jostain? Mistä?
Tappamasta boutiquenpitäjä Satu Tuppusta? Satu syöksyi ovelle ja ulos rapulle. Auto! Hän yritti erottaa Lindensteinin hahmoa räntäsateen verhon läpi. Tai mustaa maasturia. Mutta kummastakaan ei näkynyt jälkeäkään. Hän pyöri hetken rapulla pälyillen joka suuntaan.

Kun asiakas ilmestyi ovensuuhun kysymään neuvoa, hän tajusi vihdoin palata sisälle. Mitä tämä mahtoikaan ajatella oudosti käyttäytyvästä myyjästä?
Asiakas päätyi valitsemaan ale-rekistä purppuranpunaisen puseron ja osti sen sovittamatta, vaikka Satu muistutti, ettei alennetuissa vaatteissa ollut palautusoikeutta. No, vaate oli edellisen talven mallistoa ja kolmannesosaan alennettu, että kaipa asiakas tiesi mitä teki.

Iines saapui töihin vähän puolen päivän jälkeen, ja oikeastaan vasta hänen läsnäolonsa sai Sadun siinä määrin rauhoittumaan, että hän kykeni lähestymään tapausta nimeltä Lena Lindensteinin ilmestyminen toistamiseen hänen boutiqueensa edes jossain määrin rationaalisesti. Hänen ensimmäinen ilmestymisensä oli ollut sattuma, mutta samaa ei voinut sanoa toisesta. Ja oliko ensimmäinenkään loppujen lopuksi sattumaa? Kuten todettu, Satu kykeni lähestymään tilannetta vain jossain määrin rationaalisesti.

Vähän ennen kuutta hän jätti kaupan hetkeksi Iineksen vastuulle ja kiiruhti läheiseen konditoriaan ostamaan leipää, ennen kuin konditoria sulkisi siltä päivältä ovensa. Konditoriassa toimi kaupan lisäksi myös pieni kahvila. Kahvilan puolella oli viisi pyöreää pöytää ja niissä perinteiset wieniläistuolit. Useimmiten pöytien ääressä istuksi vanhoja rouvia kahvikupit ja leivoslautaset edessään, päällystakit naulakossa tai vierustuolilla, hansikkaat riisuttuina, mutta huivi kaulassa ja hattu päässä. Hattu koppamallia, huopaa tai minkkiä, reunassa koru tai turkisruusuke. Satu oli aina ihaillut heitä, sitä pukeutumisen huolellisuutta ja yksityiskohtien tajua. Hän oli monta kertaa miettinyt, mitä sitten tapahtuisi, kun viimeisetkin minkkikaulukset ja koppahatut katoaisivat katu- ja kahvilakuvasta ja kokonainen kulttuuri pyyhkiytyisi olemattomiin, muisto ajasta, jolloin naisen oli sopivaa kääriytyä turkiksiin, mutta ei tehdä uraa tai mennä ilman miesseuraa ravintolaan.

Kun Satu pyyhälsi konditoriaan sisään seitsemän minuuttia ennen sulkemisaikaa, kahvilan puolella vain yhdessä pöydässä istuttiin. Ja siinä istui vain yksin ihminen, eikä hänellä ollut minkään valtakunnan koppahattua, minkkikaulusta, kettupuuhkaa tai edes silkkihuivia kaulassaan. Hänen villakangasulsterinsa roikkui viereisen tuolin selkänojalla, nahkahansikkaat ja salkkumallinen olkalaukku lepäsivät tuolin istuimella. Hänellä oli edessään iso kupillinen kahvia ja lasi vettä – ei leivonnaista, ja oven käydessä hän kohotti vihreät silmänsä tablettitietokoneesta tulijaan eli Satuun, joka oli katseen kohdatessaan vähällä peruuttaa takaisin ulos. Vain tuttujen konditoriamyyjien iloinen tervehdys esti häntä antamasta periksi primitiivireaktiolle. Satu vastasi tervehdykseen ja nyökkäsi sitten lyhyesti Lena Lindensteinin suuntaan. Eikö tämän pitänyt osallistua seminaariin eikä lorvia kuppiloissa? Mielessä käväisi jälleen sekin mahdollisuus, ettei hän nytkään törmännyt Lindensteiniin sattumalta.

Sadun suosikkileipä oli loppunut, eikä jäljellä muutenkaan ollut enää kuin yksi kokonainen monivilja ja yksi puolikas ruislesty. Hän oli suunnitellut sortuvansa myös viineriin – ja hänen lempimakuaan oli jäljellä vielä kaksi, mutta ei sitten saanutkaan sanotuksi sitä, vaan nyökkäsi yksinomaan, kun myyjätär kysyi, oliko siinä kaikki. Satu tajusi, ettei kyennyt sanomaan ääneen sanaa ”viineri” Lena Lindensteinin läsnä ollessa.
”Hyvä että törmäsin sinuun”, henkäisi tuoliltaan noussut Lindenstein, kun Satu yritti päästä vaivihkaa ovesta ulos.

Satu kääntyi hitaasti ympäri. Hän tajusi, että Lindensteinin pöydästä näkyi hänen muotiliikkeeseensä. Oliko tämä valinnut pöydännyt pitääkseen häntä silmällä? Häkellyksestään ja hermostuneisuudestaan huolimatta hän yritti hymyillä. ”Niin?”

”Olen pahoillani aamuisesta. Käyttäydyin töykeästi. Haluaisin jotenkin hyvittää käytökseni. Suostuisitko päivällisseurakseni? Seminaari jatkuu vielä huomenna ja yövyn täällä hotellissa. Oloni tulisi edes vähän paremmaksi, jos saisin tarjota sinulle päivällisen. Suostuthan?”
Satu oli Lindensteinin ehdotuksesta niin ällikällä lyöty, ettei hän keksinyt siihen hätään yhtään veruketta kieltäytymiselle. Valitettavasti minulla on tänään naisyrittäjien kokous. Tai: taloyhtiössäni pidetään tänään yhtiökokous. Tai vaikka vain ihan yksinkertaisesti: minulla on ikävä kyllä tälle illalle muuta menoa. Mutta vaihtoehdot tulvivat mieleen vasta jälkikäteen, kuin kiusallaan, sillä mitä hyötyä niistä enää oli? Sillä hetkellä, siinä konditorian ovensuussa, hänen päässään löi tyhjää. Tai ei täysin, hän keksi änkyttää lopulta, että hänellä oli auton huolto. 

”Mutta eihän siinä nyt voi mennä koko iltaa”, Lindenstein huomautti kevyesti. ”Viet auton huoltoon ja tulet sen jälkeen. Olen varannut pöydän kahdeksaksi, onko se hyvä aika? Ravintola Kurjenpolvessa. Olen ymmärtänyt, että se on kaupungin paras ravintola.”

Ja niin pöllämystynyt Satu Tuppunen oli, ettei saanut sanottua siihen mitään muuta kuin, että saattaisi myöhästyä vähän.
”Hienoa. Asia on siis sovittu. Tuntuu heti vähän paremmalta. Nähdään tänään kahdeksalta Kurjenpolvessa.” 

Iines näki Sadun hämmentyneestä olemuksesta, että jotain oli tapahtunut. 

Satu kompuroi ulos konditoriasta ja löi jalkateränsä mennessään ovireunukseen. Varpaisiin koski, mutta koska ei halunnut nilkuttaa Lindensteinin silmien alla, hän puri huulta ja käveli suorassa. Lindensteinin läheisyys oli selvästi vaaraksi hänen jaloilleen, eikä todennäköisesti pelkästään niille.
Hän toikkaroi leipä kainalossaan takaisin liikkeeseensä. Iines näki Sadun hämmentyneestä olemuksesta, että jotain oli tapahtunut. 
”Minut kutsuttiin syömään”, Satu vastasi.
”Joku mies?” Iines kysyi toiveikkaana.
”Ei. Nainen.”
”Nainen?”
”En usko, että kutsuun liittyy romanttisia tarkoitusperiä.”
”Onko hän hyvä ystäväsi?”
”Tuskin tunnen”, Satu vastasi, vaikka kielellä pyöri: vihamieheni, pikemminkin.
”Mistä sitten on kysymys?”
”Sen kun tietäisi. Hän on asiakas, mutta toiselta paikkakunnalta. Kävi tänään aamulla ostamassa mekon ja jakun.”
”Ehkä hän oli tyytyväinen palveluun”, Iines ehdotti.
”Ehkä”, vastasi Satu mietteliäänä. 

Ajatus päivällisestä Lena Lindensteinin kanssa ei antanut Sadulle hetken rauhaa. Siihen ei ollut enää kahtakaan tuntia ja hänestä tuntui, ettei aika vielä koskaan ollut kulunut yhtä nopeasti. Hän ei halunnut tavata tätä. Mutta mitä hän keksisi? Hän voisi aina soittaa ravintolaan ja jättää näille sanan sairastumisestaan välitettäväksi Lindensteinille. Mitään autonhuoltoa ei tietenkään ollut. Satu sätti itseään niin tyhmästä valheesta. Jos keksii itselleen esteen, niin sitten edes sellaisen, joka oikeasti pitää varattuna koko illan. Sulkiessaan liikettä Satu muisti olevansa jalkaisin liikkeellä. Hänelle tulisi vielä kiire, mikäli hän menisi kodin kautta ja yrittäisi ehtiä kahdeksaksi Kurjenpolveen. Hänhän oli sanonut tulevansa vähän myöhässä. Ja mitä hän edes tekisi? Menisikö vai eikö menisi?

Pahinta on epätietoisuus, heti seuraavaksi pahinta päättämättömyys. Matkallaan kotiin Satu listasi syitä puolesta ja vastaan. Kun hän näki Lindensteinin seisovan muotiliikkeessään aamulla, hänen päällimmäiset tunteensa olivat säikähdys ja kauhu. Kun Lindenstein ehdotti konditoriassa yhteistä päivällistä, Satu ei ollut pelkästään yllättynyt, hän tunsi jotain, jota hänen oli vaikea nimetä. Palatessaan töistä ja lähestyessään kotiaan hän tajusi sen kiukuksi. Kävely oli selvittänyt hänen ajatuksiaan ja samalla syventänyt suuttumusta. Kotieteisessään hän kirosi ja puuskahti ääneen:
”Se röyhkeä paskiainen.” 

Satu ei pohtinut enää, mennäkö vai eikö mennä, hän mietti yksinomaan, mitä pukisi ylleen. Mikä olisi sopiva asu päivälliselle häikäilemättömän juonittelijan, sadistin ja tappajan kanssa. Lena Lindenstein tiesi, kuka hän oli. Ja Lena Lindensteinin täytyi tietää, että henkilö heidän rantansa tuntumassa oli ollut hän. Että Satu oli nähnyt, mitä heidän olohuoneessaan, vaimon ja miehen välillä, tapahtui. Mustan maasturin täytyi kuulua joko suoraan Lindensteinille tai jollekin hänen palveluksessaan. Satua seurattiin ja hänen haluttiin tietävän, että häntä seurattiin. Kari Kujesaari ei ole enää töissä täällä. Satu muisti keskusneidin sanat. Voi hyvä jumala, mitä Karille oli tapahtunut? Mitä hän on tehnyt sinulle, Sadun ajatus jatkoi omia aikojaan. Hän tunsi ahdistuksen nousevan, kunnes päätti tehdä jotain. Hän hankkisi epäilyilleen varmistuksen.

Hän soitti yrittäjänaisissa toimivalle tuttavalleen. Tämä välitti tiloja kokousten ja seminaarien pitoa varten, hoiti varauksia ja järjestelyjä yritysten ja tiloja vuokraavien puolesta. 

Adalmiina Lindenstein oli huonojen uutisten ruumiillistuma.

Kaupungissa ei tuttavan tietojen mukaan järjestetty sillä hetkellä ainuttakaan kaksipäiväistä seminaaria.
”Voi tietysti olla, että jotain pienempiä, yritysten sisäisiä tai vastaavia on tekeillä, niistähän kukaan ei tiedä”, tuttava selitti.
Satu kiitti häntä. Lena Lindenstein ei ajaisi kahtasataa kilometriä yrityksensä sisäiseen seminaariin.
Satu valitsi ylleen mustaa. Hän ajatteli sen sopivan tilaisuuden luonteeseen. Lindenstein ei toisi hänelle hyviä uutisia. Ei ollut koskaan tuonut. Lena Adalmiina Lindenstein oli huonojen uutisten ruumiillistuma.
Viisitoista minuuttia myöhässä Satu asteli sisään ravintola Kurjenpolven pääovesta, nousi puolikerrosta ravintolan etuhuoneen ovensuuhun ja jäi odottamaan hovimestaria. Pöydät sijaitsivat viereisessä salissa, joten ovelta ei ollut näköyhteyttä niihin. Etuhuoneessa toimi baari, siellä oli muutama viehättävä sohvaryhmä ja takka, jossa silläkin hetkellä leiskui tuli. Kodikasta, Satu ajatteli. Vaikka Lindenstein oli ulkopaikkakuntalainen, hän oli osannut valita kaupungin parhaan ravintolan, mikä ei jostain syystä lainkaan hämmästyttänyt Satua.
Hovimestari, pienikokoinen nainen, saapui paikalle ja Satu kertoi pöytävarauksen olevan nimellä Lindenstein. Hetken epäröityään hän lisäsi:
”Tai Kujesaari.”
Hovimestarin ei tarvinnut edes vilkaista varauslistaa. Hän nyökkäsi.
”Tännepäin, olkaa hyvä! Päällysvaatteet voi jättää tuohon naulakkoon.”

Varsinainen ravintolasali ei ollut suuri, muutama pöytä molemmilla seinustoilla, niiden välissä käytävä. Ravintola sijaitsi vanhassa rakennuksessa, puolikerrosta katutason yläpuolella, kuten ensimmäisillä kerroksilla vanhoissa taloissa oli usein tapana. Niin katua ajavat autot kuin jalankulkijatkin jäivät ikkunatason alapuolelle. Lattia oli tummaa puuta ja seinäpaperit syvänpunaiset. Satu piti sisustuksesta. 

Lindenstein istui perällä nurkkapöydässä selkä seinää vasten ja heilutti Sadulle kättään kuin he olisivat maailman parhaat ystävykset.
Lindensteinkin oli pukeutunut Sadun muotiliikkeestä ostamaansa asuun, mekkoon ja neulejakkuun. Mustaan siis hänkin. Oliko hän valinnut asun miellyttääkseen Satua, vai eikö hänellä ollut vihreän leninkinsä lisäksi muuta mukanaan? Ellei hän ollut seminaarimatkalla, myös yöpyminen saattoi olla hetken päähänpisto. Ehkä hän keksi kutsua Sadun päivälliselle vasta nähdessään hänet konditoriassa.
Ei, Satu korjasi mielessään, se ei ollut mahdollista, sillä Lindensteinilla oli ollut jo pöytä varattuna. Hän oli toisin sanoen suunnitellut kaiken. Mistä alkaen? Satu kysyi mielessään astellessaan pöytien välistä käytävää kohti Lindensteinia. Jo siitä hetkestä, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyi liikkeeseeni? Vai jo sitä ennen? 

”Hauskaa, että pääsit”, Lindenstein sanoi hymyillen. Hän ei noussut, eikä ojentanut kättään. ”Istuudu, ole hyvä”, hän jatkoi täysin tarpeettomasti, sillä hovimestari oli jo vetänyt tuolin esiin Satua varten.
”Sait autosi huoltoon?” Lindenstein jatkoi, senkin tarpeettomasti, ellei peräti häiritsevästi, sillä hovimestari ojensi ruokalistat valmiina antamaan suosituksiaan. 

Satu päätteli Lindensteinin lörpöttelystä, että tämä oli joko hermostunut tai yritti väen vängällä luoda jonkinlaista punosta heidän välilleen. Hovimestarin kerrottua keittiömestarin suosituksen, nieriää hummerikastikkeessa, molemmat valitsivat sen.
”Nyt kun sinulla ei ole autoakaan riesanasi, voit varmaan jakaa kanssani pullollisen hyvää Rieslingiä”, Lindenstein sanoi ja tilasi viinin odottamatta Sadun vastausta.
Kun hovimestari oli poistunut, naiset tuijottivat toisiaan vaiti. Tunnelma oli sanalla sanoen vaivautunut. Vaikka Lindenstein oli päsmäröinyt siihen asti, Satu rohkaistui avaamaan suunsa ensimmäisenä:
”Oliko sinulla antoisa seminaaripäivä?”
”Kiitos. Varsin.”
”Mitä seminaarisi taas käsittelikään?” Satu jatkoi kyselyään.
”Vastuullisuutta liiketoiminnassa.”
”Kiinnostavaa. Mutta eikö se ole itsestään selvä asia?”
”Ei kaikille.”
”Liiketoiminta perustuu luottamukseen”, Satu huomautti.
”Olen samaa mieltä”, Lindenstein myötäili. 

He pysähtyivät jälleen tuijottamaan toisiaan. Pöydässä paloi kynttilä. Sen liekin heijastus tanssi Lindensteinin vihreissä silmissä. Hämyisä valaistus sai hänet nuortumaan kymmenen vuotta. Satu tunsi neljännesvuosisadan takaisen mustasukkaisuuden ja kateuden vihlaisevan edelleen. Tarjoilija toi viinin.
”Maistetaanko?” Lindenstein ehdotti tarjoilijan mentyä ja kohotti lasiaan. 

Satu tarttui vastahakoisesti omaan lasiinsa. Ironista kyllä, viettäessään iltaa Lenan kanssa hän tunsi pettävänsä Karia. Eikä ainoastaan ironista, vaan mielipuolista. Ajatus sai hänet nostamaan lasin päättäväisesti huulilleen. Hän oli jo hörppäämässä sen reunalta, kun Lindenstein lausahti:
”Rakkaudelle.”
Sadun lasia pitelevä käsi pysähtyi huulien korkeudelle. Hän näki Lindensteinin juovan omastaan. Rakkaudelle. Oli rajoja, joita ei ylitetty. Lindensteinin ehdottama malja kuului niihin. Satu ei joisi Lindensteinin kanssa rakkaudelle, vaikka lasissa olisi maailman viimeinen nestepisara. Hän nääntyisi mieluummin janoon. Hän laski lasinsa koskemattomana takaisin pöydälle. Huomasiko LIndenstein sen? Jos huomasikin, hänen ilmeensä ei paljastanut mitään.  

Hän kohotti viattomana katseensa lasistaan Satuun, hymyili aavistuksen ja sanoi: ”Tiedän, kuka olet.”

Hän kohotti viattomana katseensa lasistaan Satuun, hymyili aavistuksen ja sanoi: ”Tiedän, kuka olet.”
Kolme sanaa. Satu tunsi kylmien väreiden ravisuttavan vartaloaan.
”Boutique Eleganten omistaja”, Satu totesi hymähtäen. Hän kuuli korvissaan sydämensä kiihtyvät lyönnit.
”Niin, nykyään.”
Satu ei sanonut siihen mitään. Sydän hakkasi, mutta hän yritti pysyä tyynenä.
”Kaikki me olemme olleet joskus jotain muuta. Olemme olleet kerran lapsia ja nuoria”, hän sanoi.
”Ilmaisin itseni huonosti. Sanoin ’tiedän, kuka olet’, kun minun olisi pitänyt sanoa ’sinä tiedät, kuka minä olen’.”
Satu tunsi kuumotuksen poskillaan ja painoi katseensa pöytään, joka oli valmiiksi katettu. Hän oli jo avannut lautasliinan syliinsä, joten sitä ei voinut enää tehdä, niinpä hän tarttui viinilasiinsa ja joi siitä kunnon kulauksen.
”Luulen, että meillä on paljon enemmän yhteistä kuin päältäpäin voisi arvata. Yhteinen kiinnostuksenkohde, niin sanoakseni”, Lena Lindenstein totesi vino hymy huulillaan. ”Joten ajattelin, että meidän olisi syytä tavata. ”
Kun Satu ei edelleenkään sanonut mitään, Lindenstein jatkoi:
”Ajattelin, että sinun pitäisi saada tietää.”
”Saada tietää mitä?” Satu valpastui. Hän ei enää pelkästään kuullut sydämensä lyöntejä, hän tunsi ne kaulassaan, rinnassaan, vatsassaan, varpaissaan.
”Sinä rakastat häntä yhä, etkö rakastakin? Voi Satu, olen pahoillani.”
”Mistä on kysymys?”
Sen sijaan että olisi vastannut, Lindenstein katsoi häntä tutkivasti. Kuin yrittäen päätellä Sadun ilmeestä ja reaktiosta, kuinka paljon tämä tiesi.
”Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut. Häntä ei enää ole.”
Satu näki, miten Lena Lindensteinin silmiin nousi kyyneleitä. Hän itse tunsi täydellistä turtumusta. Hänestä tuntui, että hän voisi hetkellä millä hyvänsä irrota ruumistaan ja lähteä leijailemaan pöytien ylle. Kaikki mitä hän kykeni ajattelemaan, oli: miten aidoilta ne näyttivätkään. Lindensteinin kyyneleet. Niiden valheellinen vilpittömyys herätti hänessä suorastaan ihailua. 

   

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Satu Tuppurainen toipuu vielä kyttäyskeikkansa haavoista, kun hän huomaa mustan Range Roverin seuraavan. Silmukka kiristyy: kuka on Sadun perässä?

Satu ilmoitti Iinekselle tulevansa vasta myöhemmin liikkeeseen. Hänellä oli pakottavia asioita hoidettavaan.

”Aamu on varmasti hiljainen. Ihmiset eivät ole vielä heränneen kevääseen. Kyllä sinä pärjäät. Jos ehdit, voit purkaa viimeiset tiistain toimituksesta ja laitella joitain esille. Mutta voin tehdä sen itse myöhemmin. Jouduin onnettomuuteen, joten älä sitten pelästy. Ei mitään vakavaa. Auto vähän töytäisi, kun kävelin pientareella pimeässä. Omaa syytäni. Mitäs en käyttänyt heijastinta.”

Sadulla oli ollut viisi tuntia aikaa hioa selityksiä. Hän oli jo lukenut kaikki päivän lehdet – yhden paperisena ja loput netistä. Missään ei ollut mainintaa siitä, että yhdyskuntasuhdejohtaja Kari Kujesaari olisi kuollut. Tai edes sairastunut. Toisaalta, eipä sellaista yleensäkään kerrottu, ellei kysymys ollut presidentistä tai pääministeristä. Ei mainintoja parisuhdeväkivaltatapauksista Sipoon suunnalla. Eikä Heinolan ABC-asemalla verissä päin hoiperrelleesta keski-ikäisestä naisesta.

Kuinka pitkään ihminen pysyi keski-ikäisenä ja missä vaiheessa häntä alettiin kutsua vanhukseksi, tai iäkkääksi, kuten myös tehtiin? Tuntematon iäkäs nainen hoippui verisenä Lahden ABC-asemalla. Satu maisteli ”iäkästä” mielessään. Kyllä, valitettavasti hänestä saatettaisiin käyttää sellaista määrettä. Hän muisti nähneensä kerran jutun 50-vuotiaasta vanhuksesta.

Ihmiset kuvittelivat saavansa tiedotusvälineistä kaiken kattavan käsityksen maailman tapahtumista, mutta se mitä uutisissa kerrottiin, oli pelkkä pintaraapaisu. Valtaosa elämän kirjosta kauheuksineen ja ihanuuksineen jäi median näennäisvalppaan tutkan ulottumattomiin. Ihmiset pelkäsivät yksityisyytensä puolesta, mutta tosiasiassa ani harvat asiat päätyivät julkisuuteen. Kiistat ja tappelut, petokset ja hylkäämiset kärsittiin hiljaa omissa nahoissa ja kulissien takana.

Ei jätetyistä, nolatuista ja nöyryytetyistä kirjoitettu isoja otsikoita. Elleivät ne sattuneet olemaan kuninkaallisia.

Tavalliset ihmiset jättivät toisensa heitteille ilman että kukaan kirjoitti siitä riviäkään. Ilkeä vaimopuoli sai lyödä miestään muurein eristetyssä talossa, eikä oikeusvaltio korvaansa lotkauttanut, koska kukaan ei saanut koskaan tietää siitä.Paitsi jos sai. Jos oli joku, joka kertoi.

Sadun vatsaa kouristi. Hyvin haudutettu kaurapuurokaan ei tepsinyt pelonsekaisiin vihlaisuihin. Ajatus ei jättänyt häntä rauhaan: oli jokin syy siihen, miksi joku katsoi tarpeelliseksi lähteä koiran kanssa hänen peräänsä. Ja kaikkein todennäköisin syy oli se, että hänen arveltiin nähneen jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.

Mutta mitä hän oli nähnyt, oli hänelle itselleen kaikkea muuta kuin selvää.

Mutta mitä hän oli nähnyt, oli hänelle itselleen kaikkea muuta kuin selvää. Voisiko mies lyyhistyä sillä tavalla suorilta jaloilta lattialle ilman, että kysymyksessä oli joko sairauskohtaus tai tätä oli vahingoitettu? Noin vain yks kaks ottaa ja vajota naisen jalkojen juureen?

”Anelemaan anteeksiantoa?” Satu kysyi itseltään, vaikka näyttikin osoittavan sanansa puoliksi syödylle kipolliselle kaurapuuroa.

”Mahdollista. Ei todennäköistä, mutta mahdollista”, hän puheli katsellen nyt ikkunasta uuteen päivään käynnistyvään kaupunkiin.

Satu kelasi näkymää eteen ja taakse, hetki hetkeltä, tilanne tilanteelta. Jotta ei unohtaisi mitään, pienintäkään yksityiskohtaa, hän otti avukseen kynän ja paperia. Hän aloitti kirjoittamalla ylös kaiken mitä muisti siinä järjestyksessä kuin asiat palasivat hänen mieleensä. Kun oli saanut kaiken talteen, hän sijoitti ne ajallisesti oikeaan järjestykseen. Painajaisen unikuvat sotkivat työtä. Äkkiä hän ei enää ollutkaan varma, oliko nähnyt veitsen unessa vai oikeasti. Vai kumpaakin? Muistuttiko uni häntä jostain, jonka hän oli nähnyt, mutta ei ollut nähdessään ymmärtänyt? Entä jos lipastolla oli lojunut veitsi?

Tai jos se oli päätynyt lipastolle vasta myöhemmin, Lenan laskettua sen kädestään?

Koiran haukunta sekoittui muistikuviin. Kyllä, hänen oli ollut vaikea keskittyä haukunnan vuoksi. Hän oli hyvinkin voinut nähdä jotain, jota ei tiedostanut, mutta jonka alitajunta oli tallentanut.

Kello oli melkein yksitoista, kun Satu oli vihdoin saanut vaatteet ylleen. Hän vaihtoi laastarin hiusrajan haavaan. Vanhan laastarin mukana irtosi tukku hiuksia.

Häntä väsytti ja pelotti, haavoja särki ja polveen koski, aivan erityisesti siihen koski jokaisella askeleella. Ilman Sybiliä ja tälle kuuluvaa palkkiota, Satu tuskin olisi saanut itseään liikkeelle vielä yhdeltätoistakaan. Mutta hän halusi postittaa vaatteet vielä samana päivänä. Maailmassa oli paljon pahaa. Kun joskus harvoin kohtasi jotain hyvää, sitä ei ollut varaa sivuuttaa. 

Netti ei tiennyt Sipoossa tapetuista aviomiehistä.

Liike sijaitsi keskustassa parin kilometrin päässä hänen kodistaan. Ellei hänellä ollut jotain kuljetettavaa tai noudettavaa postista, hän käveli matkan. Ei kuitenkaan sillä kertaa. Jo parkkipaikallekin lenkkaaminen kävi voimille. Sitä paitsi hän tarvitsisi autoa paketin postittamiseen. Hän istahti etupenkille, taivutti hitaasti kipeää polveaan ja suikkasi avaimen virtalukkoon. Moottori hurisi jo, kun hän päätti vielä tarkistaa iltapäivälehtien otsikot kännykästään.

Netti ei tiennyt Sipoossa tapetuista aviomiehistä.

”Herranjumala!” Iines oli ojentamassa asiakkaalle liikkeen mainoksin varustettuun kassiin pakattua ostosta, kun Satu astui ovesta, ja kassi putosi lattialle ennen kuin asiakas ehti tarttua siihen.

”Voi hyvänen aika, anteeksi”, Iines hössötti rientäen asiakkaan avuksi. ”Tässä on liikkeen omistajatar”, hän esitteli tälle, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt ja Sadusta tilanne oli mitä kiusallisin. ”Hän joutui eilen ulkoillessaan auton tuuppaamaksi.”

”Ihanko totta?” asiakas kiinnostui ja loi Satuun tutkivan katseen. ”Onneksi ei käynyt pahemmin. Tarkoitan, että olette jaloillanne ja noin. Pää ei ole halki ja niin poispäin. Minun naapurini, jo iäkkäänpuoleinen nainen, ei kuitenkaan kovin paljon teitä vanhempi, jäi pimeällä auton alle ja makaa nyt teholla. Oliko teillä heijastin? Kuvitelkaa, hänellä oli huomioliivit ja kaikki, mutta niin vain auto ajoi päälle. Ja nyt on letkuissa teholla. Auto ei kuulemma edes pysähtynyt. Kuljettaja ilmoittautui kyllä myöhemmin itse poliisille. Varmaan siksi että oli juovuksissa. Siis ei pysähtynyt. Kyllä on maailma mennyt kummaksi, täytyy sanoa.”

Satu nyökytteli asiakkaalle ja hymyili parhaansa mukaan sanomatta kuitenkaan mitään, sillä hän ei halunnut lietsoa tämän puhetulvaa. Lopulta asiakas lähti.

”Kamalaa”, Iines henkäisi oven sulkeuduttua asiakkaan perässä.

Satu nytkäytti hartioitaan; hän ei tiennyt, viittasiko Iines asiakkaaseen, tämän epäonniseen naapuriin vai häneen. Kenties heihin kaikkiin.

”En makaa letkuissa teholla, joten hätäkö tässä. Onko ollut kiirettä? Hyvä. Onko kukaan kysellyt? Ei. Hienoa. Lupasin lähettää eräälle ystävälleni muutaman puseron sovitettavaksi. Taidan katsella vähän rekeistä, löytyisikö sieltä mitään sopivaa. Hoida sinä sillä aikaa asiakkaat. Jos joku soittaa ja kysyy minua, sano että soitan takaisin. Ota nimi ja numero ylös.”

”Eikö se sinunkin päälle ajanut auto vain jatkanut matkaa?”

Satu nosti kätensä kehotukseksi antaa asian olla. Ja lähti kiertelemään löytääkseen auttajalleen jotain kaunista ja pukevaa. Hän ei voinut kertoa Sybilistä Iinekselle. Heidän kohtaamistaan olisi hankala sovittaa tarinaan pientareella kävelemisestä ja tuupatuksi tulemisesta. Ellei valehtelemiselle asettanut rajoja, se karkasi ennen pitkää käsistä ja ihminen huomasi puhuneensa itsensä pussiin.

Puoli kahdelta hän lähti viemään Sybilille valitsemiaan vaatteita, kahta puseroa ja kahta sukkahousupakettia, postiin. Sukkahousut olivat juhlamallia, chinchillaa, strassikoristein. Toinen pusero oli silkkiä, toinen neule. Parikymmentä vuotta muotiliikkeen omistajana oli kehittänyt Sadulle tarkan silmän, mitä asiakkaan koon arvioimiseen tuli. Hän uskoi valitsemiensa vaateparsien istuvan aavistuksen ylipainoiselle, mutta viehättävän naiselliselle Sybilille. Hyvillä mielin hän sujautti boutiquen kassin postin pahviseen pakettiin ja lähetti matkaan.

Seuraavana päivänä Satu lähti normaaliin tapaansa aikaisin töihin ja palasi myöhään. Niin myös sitä seuraavana ja sen jälkeen. Ainoa havaittava muutos hänessä oli jatkuva kännykän näprääminen. Kun kolme päivää oli kulunut – eikä mitään merenrantataloon etäisestikään viittaavaa ollut uutisoitu, Iines rohkaistui kysymään, oliko hän liittynyt treffipalveluun. Satu ei ensin ymmärtänyt kysymystä, mutta lehahti punaiseksi ymmärrettyään. Ei siksi, että olisi suhtautunut paheksuen netin deittisivustoihin, vaan koska kysymys muistutti häntä siitä, ettei Nikolaos ollut edelleenkään vastannut sähköpostiin, jonka hän oli lähettänyt jo päiviä sitten. Nikolaos oli löytänyt uuden rakkauden, hän päätteli. Toisin sanoen, mies jonka hän oli jättänyt, oli jättänyt hänet. Asiat kehittyivät hänen masentavaan suuntaan.

Vähitellen polvi alkoi parantua ja Satu uskaltautui jälleen jalkaisin ulos. Hän säpsähti yhä kuullessaan koiran haukkuvan ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin aina kun tuntematon auto hidasti hänen kohdallaan. Mutta hänen reaktionsa olivat laimenemaan päin. Sillä ihminen on rakennettu niin – kun mitään ei tapahdu, hän ei usko, että mitään tapahtuukaan. Ja on siinä niin totta kai väärässä. Sillä ennemmin tai myöhemmin tapahtuu aina jotain. Väistämättä.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Satu oli seissyt kiikaroimassa Lenan ja Karin tontin rajalla, polvi oli parantunut eikä mitään ollut tapahtunut, ei hänelle eikä uutisista päätellen myöskään Karille, hänen tarkkaavaisuutensa alkoi herpaantua. Kukaan ei jaksa loputtomiin pitää kaikkea silmällä. Haukkuva koira sai hänet vain kääntämään päänsä, ei enää hypähtämään puoli metriä ilmaan. Ehkä näin väärin, tai ymmärsin väärin näkemäni, Satu ajatteli. Ehkä Karin lyyhistymiselle olisi olemassa jokin viaton selitys. Ehkä sukat luistivat. Ehkä hän pelleili vaimolleen. Ehkä vino hymy Lenan huulilla ei kielinyt tunteettomuudesta, vaan huvittuneisuudesta. Ehkä koira kuului heidän naapurilleen. Ja lähti perääni, koska juoksin. Ei oli pitänyt juosta. Sellainen herättää suden sukuisen vaistot. Ehkä.

Oli maaliskuun alku ja ilmassa tuntui keväinen ailahdus. Koska Satu ei tarvinnut autoaan – tiedossa ei ollut kuljetuksia tai toimituksia eikä postista tarvinnut noutaa mitään, hän käveli töihin. Katuvarren puista kuului lintujen liverrystä. Yöllä oli satanut lunta, mutta lämpötila oli nousussa ja sulava jää sai maan tuoksumaan. Hän oli jo puolivälissä matkaa, vähän ylikin, Askon kalustemyymälän kohdalla, kun hän rekisteröi syrjäsilmällä kadun toiselle puolelle pysäköidyn mustan katumaasturin. Asiassa ei sinänsä olisi pitänyt olla mitään erityistä, kadunlaitaan oli pysäköitynä useita autoja. Mutta vaikka Satu oli antanut tarkkaavaisuutensa herpaantua ja hänen mielensä kehitti oman rauhansa ylläpitämiseksi erilaisia vaarattomia, leppoisampia versioita todellisuudesta, hänen alitajuntansa päivysti. Niin kuin rajavartiosto ei lakkaa valvomasta rajoja, vaikka valtakunnassa vallitseekin rauha ja suhteet naapureihin ovat kunnossa.

Sadun alitajunta oli tarkkaillut tilannetta kaikessa hiljaisuudessa, pannut merkille poikkeavat asiat ja tallentanut ne mahdollista myöhempää käyttöä varten. Nyt tuo hetki oli koittanut. Alitajunnan valvontajärjestelmä teki hälytyksen, mutta huomautti samalla ikään kuin alaviitteenä: älä jää tuijottamaan, kävele vain eteenpäin kuin ei mitään ja seuraavan kerran kun sama musta katumaasturi ilmestyy lähistöllesi, voit olla varma, ettei kysymyksessä enää ole sattuma. Siinä vaiheessa, kun Satu pani merkille näkökentän laidalla seisovan mustan auton, hän reagoi alitajuntansa hälytykseen.

Satu jatkoi matkaa sivulleen vilkaisematta, kuten alitajunta käski. Mutta jokainen solu hänen satakuusikymmentäkahdeksansenttisessä ja kuusikymmentäyhdeksänkiloisessa kehossaan valpastui. Kyllä, parin kilon painonpudotus olisi ollut paikallaan, vaatteet olisivat istuneet paremmin, mutta minkä sille voi, sen jälkeen kun Lena Lindenstein astui hänen elämäänsä haudatuksi kuviteltu menneisyys vanavedessään, Sadun viinerinkulutus oli kolminkertaistunut. Asialle täytyisi tehdä jotain, mutta juuri siinä, hänen kävellessään jännittyneenä eteenpäin, ei ollut oikea hetki. Askon kalusteliikkeeltä oli kahdeksansataa metriä Sadun muotiliikkeelle, eikä hän sen matkan aikana kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Ei edes liikkeen ulko-ovella.

Sadun teki mieli lukita liike ja häneen katseensa etsiytyi ulko-ovelle.

Satu avasi lukot, poisti hälytyksen ja asteli liiketilan läpi takahuoneeseen riisumaan päällysvaatteensa. Hänen sydämensä läpätti. Mutta läpätys ei ollut vielä mitään verrattuna siihen jyskeeseen, joka alkoi rintalastan alla, kun Satu astui takahuoneesta takaisin boutiquen puolelle ja huomasi mustan maasturin lipuvan katua näyteikkunan editse. Ellei hän aivan väärin nähnyt, kysymyksessä oli Range Rover.

Range Roverin hinnat liikkuivat kahdensadantuhannen tuntumassa. Satu tiesi käytyään läpi kymmeniä eri merkkejä ja kokoluokkia ennen päätymistään Škoda Octaviaan, koska se oli edullinen ja voittanut kokoluokassaan arvostetun saksalaisen autolehden testit. Range Roverista hänen mieleensä tuli kalleuden lisäksi toinenkin asia. Se oli järeä liikkumaan kuoppaisemmillakin metsäteillä ja niin iso, että sen takatilaan mahtui vaivatta rottweiler tai vaikka kaksi.

Sadun teki mieli lukita liike ja häneen katseensa etsiytyi ulko-ovelle. Mutta eihän hän voinut sulkea liikettään yhdeksältä aamulla – vastahan hän oli sen avannut. Eikä hän voinut odottaa Iineksen tuloa, sillä Iines ei tulisi, koska tällä oli vapaapäivä. Satu seisoi jähmettyneenä hetken tietämättä, mitä tehdä. Sitten hän lähti takahuoneen keittonurkkaukseen lataamaan kahvinkeittimen. Hänen liikkeensä olivat hätäiset ja hermostuneet.

Jääkaapin hyllylle oli unohtunut paperipussi, jonka sisältä löytyi puolikas viineri. Se oli kuivahtanut ja mauton. Hän söi sen silti.

Luojalle kiitos asiakkaista. Ensimmäiset tulivat jo ennen puoli kymmentä. Ja tasainen virta jatkui yli lounasajan aina iltapäivään saakka ja vilkastui jälleen uudestaan viiden jälkeen. Kaikesta päätellen muutkin kuin Satu aistivat ilmassa kevään ja alkoivat miettiä mielessään, miten sonnustautuisivat kevään juhliin, vappuun ja valmistujaisiin.

Sadulla oli tapana ottaa kutakin kokoa vain muutama kappale. Kauppa kävi niin hyvin, että kuudelta illalla hän tajusi keskikokojen loppuneen monista malleista. Se oli pelkästään hyvä uutinen, sillä maaliskuu oli vasta alussa ja hän ehtisi vielä tehdä uuden tilauksen. Hän oli niin tyytyväisellä mielellä, ettei muistanut lainkaan mustaa maasturia lukitessaan boutiquen ovet. Hän mietti, palkitsisiko itsensä hyvästä työstä mukavalla aterialla jossain kivassa pikkuravintolassa vai ostaisiko jotain herkutellakseen kotona. Näissä ajatuksissa hän asteli iltahämyyn vaipuvan kaupungin läpi.

Ajatus päivällisestä ravintolassa kiehtoi. Ateriointi yksin puolestaan ei. Ruoka maistui paremmalta, kun söi yhdessä jonkun toisen kanssa, vaikka molemmat olisivat valinneet eri annoksen. Se että pystyi jakamaan kokemuksen, oli tärkeintä. Kuinka moni yksin elävä kattoi itselleen aterian pöytään? Kuinka moni nautti sen eli ahmi huomaamattaan tv:n ääressä? Satu asteli huomiostaan huolimatta ravintolan sijasta markettiin. Hän päätti ostaa graavisiikaa, salaattitarvikkeet ja kokojyväleipää, mutta käveli puoli tuntia myöhemmin kaupasta ulos kassissaan chorizo-makkaraa, maksapateeta, kolmea lajia juustoa ja vehnäpatonki. Ja lehtisalaatti, jonka todennäköisesti unohtaisi jääkaapin vihanneslaatikkoon.

Satu siirtyi sujuvasti aterian suunnittelusta pohtimaan elämäänsä yleensä. Sitä miten siihen oli tultu, että hän asteli yksinään keskisuomalaisen kaupungin katua ruokakassi kädessään, eikä kotona odottanut ketään. Mukava päivä muotiliikkeessä, miellyttävät asiakkaat pikku pukeutumisongelmineen ja hyvin sujunut kauppa saivat hänet näkemään oma elämänsä pitkästä aikaa suotuisammassa valossa. Hän ei ollut pelkästään ikkunoiden takana väijyvä epätoivoinen stalkkeri, hän oli myös ihan kohtuullisesti pärjäävä, itsenäinen bisnesnainen. Vaikka, kuka itsenäinen kyhjöttäisi muurin ja hyisen meren kupeessa kiikaroimassa ihmisten olohuoneisiin? Näissä, kieltämättä ristiriitaisissa ja mielialaa laskevissa aatoksissa Satu astui alas jalkakäytävältä ylittääkseen kadun. Sen lisäksi että ajatukset verottivat hänen huomiointikykyään, hän astui kadun puolelle puolisentoista metriä ennen suojatien valkoisen raidoituksen alkamista. Silminnäkijät olisivat kertoneet tämän poliisille, ja lausunnot olisi kirjattu raporttiin, jonka kopio olisi lähtenyt myös vakuutusyhtiöön. ”Vaikutti hajamieliseltä ja astui kadulle ennen suojatien alkua” olisi vaikuttanut vakuutusyhtiön korvauspäätöksiin ja laskenut Sadun saaman hoidon tasoa ja vaikeuttanut hänen kuntoutumistaan. 

Satu säästyi selkä- ja kaulanikamien murtumiselta, sääriluun katkeamiselta ja keskivaikealta aivovammalta.

Mutta Satu säästyi selkä- ja kaulanikamien murtumiselta, sääriluun katkeamiselta ja keskivaikealta aivovammalta, kiitos neuvokkaan ja nopearefleksisen kanssakulkijan, joka kiskaisi hänet viime hetkellä takinkauluksesta takaisin jalkakäytävän puolelle. Musta Range Rover jatkoi hidastamatta matkaansa yli suojatien. Roverin ikkunat olivat tummennetut. Eräs silminnäkijöistä väitti, että autoa ajoi nainen. Toinen puolestaan oli varma siitä, että kuljettaja oli mieshenkilö. Satu ei säikähdykseltään saanut selvää edes rekisterinumerosta. Eikä kukaan muukaan, sillä laatta oli peittynyt maanteiltä satavaan suolakuraan. Tai peitetty, ajatteli Satu, mutta vasta paljon myöhemmin hörppiessään kotonaan punaviiniä chorizon ja juustopalojen painikkeeksi.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä – yhdessä sydämen kiivaassa lyönnissä – eikä hän pystynyt sillä hetkellä ajattelemaan mitään. Järkytys sai hänet niin sekaisin, ettei hän tullut edes kiittäneeksi pelastajaansa, jonka hämärästi jälkeenpäin muisti keski-ikäiseksi, vaatimattomasti pukeutuneeksi mieheksi. Niin kuin sillä miten mies oli pukeutunut, olisi ollut mitään väliä. Satu tuhahteli itselleen. Tuhahdustensa välissä hän pisteli menemään kolme pötköä makkaraa ja vehnäpatongin. Viinilasillisia hän ei laskenut.

Nyt siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä: musta katumaasturi seurasi häntä.

Nyt siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä: musta katumaasturi seurasi häntä. Eikä hän uskonut läheltä piti -tilannetta onnettomuudeksi. Hänet yritettiin saada hengiltä.

Tv:n uutistenlukija kertasi maailman tapahtumia. Satu ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. …keskisuomalainen muotiliikkeen omistaja on tavattu johtaja Kujesaaren merenrantatalon tuntumassa kiikaroimasta Kujesaarta ja tämän puolisoa…asiasta on vireillä rikostutkinta…keskisuomalainen muotiliikkeen omistaja hortoili tänään liikenteessä aiheuttaen vaaratilanteen…keskisuomalainen muotiliikkeen liikakiloista kärsivä omistaja ylensyö parhaillaan olohuoneessaan päinvastaisista lupauksistaan huolimatta…

Satu olisi halunnut puhua jonkun kanssa. Kertoa mustasta maasturista, jossa oli tummennetut ikkunat. Mutta mustasta maasturista ei voinut kertoa ilman, että päätyi kertomaan myös talosta Sipoon rannalla ja tapahtumista Helsingissä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Iines?

Vaikka Iines olikin mukava ihminen, hän oli Sadulla töissä. Asioita ei ollut hyvä sotkea. Salaisuuksien paljastaminen ihmiselle, jolle maksoi palkkaa, ei kuulostanut Sadun mielestä hyvältä idealta.

Nikolaos?

Satu tarkisti sähköpostiin tulleet viestit. Niitä oli kolme, eikä yksikään Nikolaokselta. Epätoivo sai hänet joka tapauksessa lähettämään jälleen uuden: Dear Nikolaos, let me know that you’re ok. Worried, Satu.

Sybil? Sybil kiitti häntä vaatteista kutsumalla Sadun Facebook-kaverikseen. Satu oli avannut henkilökohtaisen profiilin Facebookiin vuosia sitten, päivittänyt sitä harvakseltaan ja unohtanut lopulta kokonaan. Sybil oli hänen kolmaskymmenesseitsemäs FB-ystävänsä. Suurin osa edellisistä oli hänen liikkeensä kanta-asiakkaita. Iines painosti häntä perustamaan liikkeelle oman sivun. Ehkä hän antaisi sen Iineksen tehtäväksi.

Sybil oli laittanut sivulleen selfien, jossa hymyilee Sadun lähettämässä uudessa neulepuserossa.

Mutta ei hän voinut rasittaa huolillaan Sybiliä, miltei ventovierasta ihmistä.

Seuraavana päivänä Satu päätti mennä töihin autolla. Ja sitä seuraavana. Ehkä ne vain pelottelivat, hän ajatteli, mutta ei edelleenkään osannut vastata itselleen, ketkä ne.

Saman viikon perjantaina iski takatalvi ja kauppa hiljeni. Kun Iines lähti ostamaan heille lounassalaatteja läheisestä kahvilasta, Satu teki sen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten, heti palattuaan toiselta käynniltään Kujesaarten merenrantatalolla. Hän soitti firmaan, jossa Kari työskenteli yhdyskuntasuhdejohtajana.

”Saanko Kari Kujesaarelle”, hän pyysi keskukselta.

”Kuka soittaa?”

”Olen…Sirpa…Keränen…opiskelimme yhtä aikaa.”

”Kujesaari ei ole enää töissä täällä meillä.”

”Niinkö? Osaatteko sanoa, mihin hän on siirtynyt?”

Hiljaisuus. Sitä kesti niin pitkään, että Satu epäili yhteyden katkenneen. Hän näki Iineksen palaavan kadun toista puolta kahden muovirasian kanssa, kun keskus ilmoitti yhdistävänsä hänet Kujesaaren entiselle sihteerille ja Satu hätääntyi ja katkaisi puhelun.

”Ei ollut tonnikalaa. Otin katkaravuilla”, Iines ilmoitti ja kysyi sitten: ”Onko jotain tapahtunut? Näytät pelästyneeltä.”

”Vaatetoimittajamme kertoivat tulevan syksyn mallistoistaan. Vähemmästäkin pelästyy.”

”Tummaa, synkkää, sinappia ja liilaa.”

”Tässä on onneksi vielä kesä välissä”, Iines hymyili.

”Haluatko kokojyvän vai vehnän? Otin molempia.”

Satu katsahti häneen ymmärtämättä kysymystä.

”Ihan sama. Valitse sinä”, hän vastasi hajamielisenä ja jäi ikkunan ääreen seisomaan Iineksen kadotessa takahuoneeseen.

Mallinukkien vaatteet oli kursittu takaa pienemmiksi. Näyteikkunalle pitäisi tehdä jotain, Satu ajatteli. Nuket ja koko asetelma oli ajastaan jäänyt. Hänen teki mieli ravistaa kaikki uusiksi, ei vain näyteikkuna, kun hän samassa näki mustan auton lipuvan katua ikkunansa editse. Huuto takertui hänen kurkkuunsa. Hän ryntäsi ulko-ovelle, mutta auto oli jo liian kaukana eikä rekisterikilven numeroita ja kirjaimia enää erottanut.

Hän ei ollut varma edes merkistä. Ehkä se oli jokin toinen suuri musta auto. Katumaasturit olivat nykyään muotia. Hän tunsi olevansa vainoharhainen.

Vähän myöhemmin hän kysyi Iinekseltä, oliko tämä kiinnittänyt huomiota suureen mustaan maasturiin boutiquen läheisyydessä.

”Ihailija?” Iines kysyi nauraen, mutta huomasi Sadun ilmeestä, ettei kysymystä tullut ottaa kevyesti.

Iines mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”Toisaalta, enpä minä paljon autoja kävellessäni katsele”, hän totesi.

”Miksi? Näytät huolestuneelta.”

”En tiedä. Pari päivää sitten sellainen oli vähällä ajaa päälleni suojatiellä. Olisi ajanutkin, ellei eräs mies oli pelastanut minua.”

”Se olisi ollut jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä”, Iines totesi.

”Miten niin? Mitä tarkoitat?”

”Eihän siitä ole pitkä aika, kun se auto teloi sinut tienpientareella.”

Satu tuijotti Iinestä ensin ihmeissään, mutta muisti sitten valehdelleensa polvesta ja muistakin ruhjeista. ”Aivan”, hän vastasi ja ajatteli, että oli parasta vaihtaa puheenaihetta.

Koska takatalven ennustettiin jatkuvan yli viikonlopun, naiset tuskin rientäisivät hankkimaan kevätvaatteita myöskään lauantaina. Satu kysyi, pärjäisikö Iines yksin, jos hän pitäisi vapaapäivän.

”Olen ollut vähän uupunut viime aikoina ja lepo tekisi varmasti hyvää”, hän selitti.

”Totta kai pärjään. Ilman muuta.”

”Voit sitten tulla maanantaina, vaikka vähän myöhemmin töihin”, Satu lupasi.

”Ja jos tulee hässäkkää, soita, niin tulen paikalle. Suunnitelmissani ei ole lähteä mihinkään.”

”Voit olla aivan huoleti. Lepää. Pärjään kyllä. Kun taivaalta tulee räntää, hihattomat kukkamekot pysyvät rekeissä.”

Iines oli oikeassa. Hässäkästä ei todellakaan voinut puhua, sillä liikkeessä kävi lauantain kuluessa vain pari asiakasta. Satu vastasi Iineksen tekstiviestiin, että tämä voisi nukkua pitkään maanantaina ja tulla vasta puolilta päivin.

Parin päivän lepo teki hyvää. Sadusta tuntui, että hänen järkensä palautui ja samalla mustien maastureiden lukumäärä liikenteessä romahti. Hän teki viikonloppuna useita pitkiä kävelylenkkejä näkemättä ainuttakaan.

Maanantaiaamuna hän laittautui työpäivään erityisen huolella. Hän ehosti kasvonsa ja valitsi ylleen kauniin, yksinkertaisen leningin. Hyvin nukkuneena ja levänneenä ihminen todellakin näyttää paljon nuoremmalta, hän ajatteli eteisen peilin eteen seisahtuessaan.

Hän päätti kävellä töihin, sillä päivä oli poutainen eikä pakkasta ollut nimeksikään. Terve puna poskilla viimeistelisi hänen nuorekkaan olemuksensa. Hän huomasi matkalla yhden mustan maasturin, mutta se viiletti kauempana yli risteyksen eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Hän hymyili ajatukselle.

Hän avasi lukot ja sulki hälytyksen. Asteli takahuoneeseen riisumaan takkinsa ja laittoi kahvin tippumaan keittimeen. Puuhaillessaan hän ei kuullut ulko-oven käyvän. Kassan vieressä oli pieni hopeanvärinen kello, jota asiakas saattoi kilauttaa kutsuakseen myyjän paikalle. Kello ei kilahtanut.

Satu odotti, kunnes kahvi oli valmistunut, täytti mukinsa ja astui se kädessään liikkeen puolelle. Tai olisi astunut, ellei näky olisi pysäyttänyt häntä huoneiden väliselle kynnykselle. Muki putosi häneltä ja rikkoutui kynnyksen metallilistaan. Kahvi räiskähti ympäriinsä ja polttavat pisarat satoivat hänen säärilleen, mutta hän vain seisoi halvaantuneena ovensuussa ja tuijotti.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Exänsä stalkkeriksi ryhtynyt Satu todistaa tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä, ja seuraavaksi Satu pakenee jo verikoiraa henkensä edestä. Mitä juuri tapahtui? Mitä Satu todella näki? Ja kuka on hänen perässään? 

Pedon raateluhampaista roikkuvat sylkirihmat ja kynsien kirskunta jäivät Sadun viimeiseksi muistikuvaksi, kun hän polkaisi kaasun pohjaan ja kiihdytti takarenkaat multaa kaapien pois rantatieltä.

Taustapeilissä välähtivät mustanpuhuvat kasvot. Kasvot kuuluivat isokokoiselle ihmiselle, mutta Sadulla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään niitä tai mitään muutakaan. Hän ajoi kuin heikkopäinen säntäillen sinne tänne vailla minkäänlaista tajua suunnista tai sen vertaa kykyä ajatella, että olisi syöttänyt oman osoitteensa navigaattoriin ja antanut sen ohjata kulkuaan.

Eikä hänen olisi tarvinnut edes syöttää osoitettaan, sillä se oli jo valmiiksi tallennettuna navigaattorin muistissa. Hänen olisi tarvinnut vain napsaista navigaattori päälle virtanappulasta, siinä kaikki.

Mutta hänen hengentilassaan se oli liikaa vaadittu. Oliko hänen tilansa henkinen, oli toinen kysymys. Pikemminkin hän oli eläimellisen, vaistonvaraisen, takaa-ajetun saaliseläimen adrenaliinin kyllästämän pelon vallassa.

Eläimellinen luonto latasi hänet energialla, joka olisi lennättänyt hänet kotiin asti, ellei Octavian bensamittari olisi painunut oranssille vähän Lahden jälkeen. Sillä päättömästä suhaamisestaan huolimatta hän oli päätynyt Lahden moottoritielle, mitä oli pidettävä sekä ihmeenä että alkukantaisen vaiston voittona niin sivistyksestä kuin teknologiastakin.

Heinolan ABC:n pihalla Satu hengitti ensimmäisen kerran Sipoon jälkeen. Siltä hänestä tuntui. Hän tankkasi auton, jätti sen parkkiruutuun ja hoiperteli ravintolan ovesta sisään ihmisten siirtyessä sivuun hänen molemmilla puolillaan. Se oli outoa käytöstä, mutta Satu ei jaksanut ryhtyä ruotimaan sitä.

Hän suuntasi suoraan kahvilinjastolle. Kurotti muovikorista isoimman mukin ja täyttyi sen kahvilla. Tai kone täytti, kun hän oli painanut täyttönapista. Itse hän ei olisi siihen pystynytkään, sillä hänen kätensä tärisi täysin holtittomasti. Samoin jalkansa, mikä teki pystyasennosta jossain määrin haasteellisen.

Hänen viereensä ilmestyi mies, jota hän pyysi kantamaan mukin puolestaan kassalle ja lähimpään pöytään, koska häneltä itseltään se ei onnistuisi.

Mies oli tummansinisessä haalarissa ja hänen olkapäätään koristi hopeanharmaa miekka.

”Istuttaisiinko hetkeksi alas?” mies kysyi vastausta odottamatta, otti hänen mukinsa mukaansa ja viittilöi kassalle, että maksu tulisi myöhemmin. Kassa huitaisi kädellään siihen malliin, ettei sen ollut niin väliä.

Miehellä oli kaveri. Kaverillakin oli yllään tummansininen haalari ja panosvyö. Hän viittilöi jotain tällekin, tarttui sitten Satua kyynärpäästä ja talutti ikkunapöytään.

”Mistä rouva on tulossa?”

Kaikki vaikuttivat niin kummallisilta. Mitä oli tapahtunut? Sadun valtasi epätodellinen tunne.

Hän yritti sanoa jotain tälle ystävälliselle, haalariasuiselle miehelle, jonka rintapielessä luki ”poliisi”. Pihaustakaan ei kuitenkaan tullut ulos. Hän ei osannut enää puhua. Oliko hänestä tullut mykkä? 

”Onko joku tehnyt teille pahaa?”

Havainto nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Hän katsoi haalarimiestä kuin apua pyytäen. Tämä oli reaktiostaan päätellen tottunut vastaaviin ilmeisiin, sillä hän jatkoi rauhallisella äänellä:

”Onko joku tehnyt teille pahaa?”

Satu aukoi suutaan. Sanat juuttuivat kurkkuun. Hän kosketti tärisevällä kädellään kauhuissaan otsaansa, kuin varmistaakseen että se oli yhä paikallaan, että hänellä yhä oli pää. Siihen sattui, kohtaan johon hänen sormensa osuivat. Hän katsahti sormiaan ihmeissään – ne olivat veressä, ja katsoi sitten kysyvästi miestä.

”Tuo polvi on myös aika pahan näköinen. Haluatteko että viemme teidät päivystykseen? Onko teillä autoa?”

”On.”

Ääni ei kuulostanut Sadun korvissa hänen omaltaan, mutta ääneltä kuitenkin. Sekin oli edistystä. Ainakaan hän ei ollut täysin mykkä. ”Auto”, hän lisäsi kerran puhumisen makuun päästyään.

Mies nyökkäsi. ”Juokaa vähän kahvia ja kertokaa sitten mitä tapahtui”, hän kehotti.

Satu totteli. Yrittäessään tarttua mukiin yhdellä kädellä kahvi läikkyi ympäriinsä. Hän tarvitsi molemmat kätensä kohottaakseen mukin huulilleen. Kahvi oli jäähtynyt. Se kuitenkin auttoi selvittämään kaaosta hänen päänsä sisällä. Hän hörppi haaleaa, kitkerää lientä ja mietti, mitä ihmettä sanoisi.

Katseista ja sormenpäihin jääneestä verestä päätellen hän näytti hirveältä. Hän ei ollut koiraa paetessaan tajunnut kompuroineensa niin pahasti. Risut ja oksat olivat raapineet kasvot verille. Ja ne epämääräiset okapensaat joita merenrantatalon muurinvieri oli ollut vääränään. Kädet näyttivät ehjiltä – kiitos nahkahansikkaiden. Vapinakin oli talttumaan päin.

Hän vilkaisi polveaan; verensekaisesta mössöstä roikkui ihoriekaleita. Polvi ei myöskään taipunut istuma-asentoon, vaan sojotti suorana. Mutta haavat ja ruhjeet eivät huolettaneet Satua eniten. Hän mietti tapahtumia merenrantatalossa, mitä hän oli nähnyt tai uskonut nähneensä. Mitä ikinä se olikin, Karin asiat olivat huonosti. Ja Lena oli vain seissyt vieressä yrittämättäkään auttaa häntä.

Satu kuuli mielessään itsensä selittämässä tilannetta poliisille. Hän ei pystyisi sanomaan, mitä tapahtui, millä tavoin Kari loukkaantui vai saiko hän sairauskohtauksen. Vai oliko Satu ymmärtänyt kaiken väärin? Entä jos mies oli vain lyyhistynyt lattialle, vaikkapa juotuaan liikaa? Satu muisti karahvin ja tummankeltaisen nesteen kristallilasissa Karin kädessä.

Ja miten hän selittäisi oman osuutensa? Mitä hän teki vakoilemassa vieraiden ihmisten taloa? Miten hän oli voinut edes nähdä olohuoneen tapahtumat riittävän yksityiskohtaisesti? Kiikarin mainitseminen saisi tilanteen näyttämään hänen kannaltaan vieläkin pahemmalta. Entä jos kävisi ilmi, etteivät talon asukkaat olleetkaan vieraita hänelle?

Ei, hän ei voisi kertoa totuutta poliisille. Hän voisi kertoa paenneensa koiraa, mutta ei paikkaa jossa se tapahtui. Ja miten hän voisi kertoa koirastakaan, ellei pystynyt sanomaan missä oli ollut?

Kiertely ja valheet johtivat lisäkysymyksiin ja lopulta hän puhuisi itsensä pussiin ja sitten hän vasta pulassa olisikin.

Hän kohotti katseensa vastapäätä istuvaan haalariasuiseen mieheen ja sanoi:

”Kompuroin.”

”Perusteellisesti kompuroitu.”

”Totta. Minulle tuli matkalla vessahätä ja pysäytin auton tienlaitaan. Maasto ei ollutkaan aivan niin helppokulkuista kuin olin ajatellut. Kaaduin ja sitten panikoin.”

Poliisi tarkasteli tutkivasti Satua. Mietti ehkä, pitäisikö tämä puhalluttaa. Katseli kasvojen ruhjeita, vilkaisi polvea pöydän alla ja pohti, oliko tämän selityksessä mitään järkeä.

Jotain tämä peitteli ja poliisin kokemuksen mukaan se oli naisten tapauksessa yleensä väkivaltaan taipuvainen mies. Ehkä nainen oli paennut miesystäväänsä. Ehkä hän ei kertonut totuutta, koska pelkäsi miestä. Ehkä hän ei kertonut totuutta, koska rakasti miestä. Vaihtoehtoja oli kaksi.

No, nainen oli aikuinen ja hengissä. Lääkäri voisi tehdä ilmoituksen pahoinpitelystä, mikäli katsoisi tarpeelliseksi.

”Kehottaisin kuitenkin näyttämään noita päivystyksessä”, poliisi sanoi. ”Jos tulee myöhemmin mieleen jotain, ottakaa yhteyttä.”

Poliisi nousi ja käveli kaverinsa luo. Yhdessä he loivat vielä katseen Satuun, nytkäyttivät olkapäitään ja lähtivät. Ovilasit liukuivat sivuun ja sulkeutuivat heidän takanaan.

Satu odotti vielä hetken, jätti lopun kahvin mukiin ja kiiruhti naistenhuoneeseen tutkiakseen, miltä näytti ja voisiko asialle tehdä jotain.

Kuten edelliselläkin kerralla, ihmiset siirtyivät sivuun hänen edestään. Siihen alkoi pikkuhiljaa jo tottua.

Hän säpsähti nähdessään itsensä peilissä. Hän oli ehtinyt kuvitella kasvoihinsa muutaman naarmun, ehkä hyytyneen veriroiskeen poskeensa. Mutta hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella otsansa oikeanpuolen olevan veressä tukanrajasta kulmakarvaan. Yksinäinen verinoro oli löytänyt tiensä silmän sivua pitkin poskelle. 

Hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella otsansa oikeanpuolen olevan veressä tukanrajasta kulmakarvaan.

Hän näytti Halloween hirviöltä. Jos joku toinen olisi näyttänyt siltä, hän olisi todennäköisesti pelästynyt paljon enemmän. Nyt häntä enemmänkin ihmetytti, miten oli saanut itsensä siihen kuntoon. Kärsikö hän muistikatkoksesta? Oliko koira sittenkin hyökännyt hänen kimppuunsa? Hän ei vain muistanut siitä mitään.

Raateluhampaat ja auton pellillä kirskuvat kynnet palasivat samassa mieleen. Jotain hän sentään muisti. Hän pesi kasvonsa ja alkoi tutkia otsaansa lähemmin.

Hampaiden jälkiä ei löytynyt, pahan näköinen haava kylläkin aivan hiusrajasta. Piikkipensas oli varmaan raapaissut häntä hänen kaatuessaan kivikkoon, mutta kipu polvessa oli estänyt häntä havaitsemasta muita vaurioita.

Peseytyminen auttoi. Muutama naarmu irvisti ilkeästi, mutta Satu arveli, ettei tikkejä tarvittaisi.

Toisin oli polven laita. Pienikin pisara vettä, pelkkä henkäys, aiheutti hirvittävää kipua. Välillä kipu yltyi niin, että hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Koska polven puhdistaminen seisaallaan oli vaikeaa, ellei jopa vaarallista, hänhän saattaisi pyörtyä kivusta, hän valitsi wc-kopin, jossa oli bideesuihku. Ja pyörtyi sinne. Suihku tuntui neulasateelta vereslihalle kuoriutuneessa polvessa, itse asiassa veresluulle asti, sillä hän näki luun pilkottavan verimössön alta ennen kuin pyörtyi.

Satu löysi itsensä lattialta pytyn juuresta. Joku takoi kopin ovea ja huusi. Se kuulosti raivohullun karjunnalta, kunnes hän tajusi, että mesoaja halusi tietää, oliko jollakulla jokin hätänä siellä kopissa, kun jalat tunkivat ulos oven alta.

Kuinka ironista huutaa, oliko jokin hätänä, kun toinen lojui vessan lattialla. Näihin ajatuksiinsa Satu tokeni.

”Ei tässä mitään”, hän vastasi uskomatta sanoihinsa itsekään. Polveen sattui niin, että hänellä oli vaikeuksia nousta ylös. Jotenkin olisi päästävä kotiin. Hän menisi sitten perillä lääkäriin.

Satu tarttui uudestaan bideesuihkuun, kohotti polven wc-pöntön ylle ja huusi kivusta, kun vesipisarat osuivat kuoriutuneen ihon kohtaan. ”Ei tässä mitään”, hän vakuutteli kopin ovea nykiville.

Kun hän lopulta astui kopista ulos, lavuaarien äärellä seisoskelleet naiset vetäytyivät kauemmas hänen tieltään. Hän pesi kätensä. Naiset tuijottivat märkää housunlahjetta ja sitä valuvaa hailakanpunaista vettä.

”Ei kellään satu olemaan sideharsoa ja teippiä mukana?” Satu kysyi.

Katseet nousivat polvesta Sadun kasvoihin. ”Ehkä autossa voisi olla ensiapupakkaus”, sanoi pyöreä nainen pienellä epävarmalla äänellä muiden takaa.

”Minulla on”, ilmoitti toinen ja alkoi penkoa olkakassiaan. Ihmeellisiä ovat naisten käsilaukut, sillä hetkeä myöhemmin hän veti sen uumenista esiin sideharsorullan, rullan haavateippiä ja pullon desinfiointinestettä.

”Löytyy myös pari kuitukangastaitosta”, hän lisäsi ja nyökkäsi kohti veristä polvea.

”En tiedä miten kiittäisin”, Satu aloitti, mutta nainen huitaisi kädellään turhat puheet pois.

”Minulla on seitsemänvuotias poika”, nainen selitti kastaessaan pumpulitukon desinfiointiaineeseen.

”Ei päivää, ettei joku paikka olisi auki. Pakko pitää sidetarpeet aina mukana.”

”Oletko sairaanhoitaja?” Satu kysyi.

”Menin ensiapukurssille, kun terveyskeskuksesta lopetettiin päivystys. Ei pikkupoikien haverit katso kellonaikaa”, nainen vastasi yhtä tomerasti kuin sanoi kaiken muunkin.

”No, tämä voi vähän kirpaista.”

Hän painoi desinfiointiaiheeseen kastetun tupon Sadun otsan hiusrajassa kulkevaan haavaan. ”Onpa ikävän näköinen. Mutta kyllä se tästä, älä huoli. Puhdistetaan naama ensin ja siirrytään sitten polveen. Veikkaan, että joudut hakemaan polveen vielä muutaman tikin ammattilaisilta.”

Satu kysyi, oliko naisella muita lapsia.

”Ei, Urho vaan. Olen yksinhuoltaja. Tiedän kyllä, kuka Urhon isä on, mutta se ei tiedä Urhosta. Hulttiomies. Päätin heti, että sitä äijää en päästä pilaamaan minun lapseni elämää.”

Satu kuunteli silmät suurina. Nainen vaikutti niin varmalta. Hän kumartui nyt Sadun polven puoleen ja tuntui tietävän siinäkin asiassa tarkalleen mitä teki.

Puhdistusoperaatio sattui hirvittävästi, mutta olisi sattunut vieläkin enemmän ilman naisen tasaista puheen pulputusta.

”Nimeni on muuten Sybil. Sybil Janatuinen.”

”Satu. Ilo tutustua. Sinulla on erikoinen nimi.”

”Cybill Shepherdin mukaan, kuulemma. Sen amerikkalaisen näyttelijän, joka tähditti jotain suosittua tv-sarjaa. Mutta vanhempani hurahtivat häneen jo paljon ennen sitä. Synnyin vuonna 1980. Olen joskus etsinyt netistä kuvia hänestä. Hohdokas nainen vielä iäkkäänäkin.”

”En tiedä, kenen tai minkä mukaan minut on nimetty”, Satu naurahti irvistys huulillaan, sillä Sybil kääri hänen polveaan parastaikaa siteeseen.

”Jonkun sadun varmaan.”

”No niin, eiköhän se alla olla valmis. Mene lääkäriin. Saat piikin ja polveen pari tikkiä.”

”Piikin?”

”Jäykkäkouristusrokotteen. Hyvä olla aina voimassa.”

Sybil suoristautui, arvioi työnsä jälkeä ja henkäisi syvään.

”Miten tuo tapahtui?”

”Kaaduin. Metsässä.”

Kun Sybil kohotti epäuskoisena kulmiaan, Satu lisäsi paenneensa vihaista koiraa.

Sybil katsoi Satua ensin vaiti ja totesi sitten:

”Taisit olla jossain, missä sinun ei olisi pitänyt olla. Ei ole minun asiani udella.”

Satu nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Olin jossain, missä minun ei olisi pitänyt olla.”

”Sitä sattuu. No, pärjäile.”

”Haluaisin korvata tämän jotenkin. Voisinko tehdä jotain? Missä poikasi on? Tarvitsisiko hän jotain?”

”Tuolla se on leikkinurkkauksessa. Toivottavasti.”

Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Satu oli päätellyt Sybilin halpahallivaatetuksesta, ettei tämä varsinaisesti kylpenyt rahassa. Poikakin tarvitsisi varmasti uusia vaatteita, mutta koska hänen liikkeensä ei myynyt lastenvaatteita, Satu kysyi Sybilin vaatekokoa.

”Minulla on vaateliike. Voisin lähettää sinulle vaikka puseron tai jotain. Onko sinulla lempiväriä?”

Ja niin Sybil kertoi kookseen 38. Hän ei tuntenut italialaista tai ranskalaista mitoitusta, joten ihan suomeksi 38. Tai kiinaksi tai mistä ne vaatteet nykyään tulivatkin.

”Tarvitse vielä osoitteen”, Satu sanoi.

Epäröityään hetken Sybil kertoi. Hän asui poikansa kanssa pari kilometriä Lahden keskustasta Saksala-nimisessä lähiössä. Ehkä hän epäröi siksi, että hänellä oli huonoja kokemuksia ihmisten sekaantumisesta elämäänsä.

Satu ei aikonut sekaantua yhtään mihinkään. Nainen auttoi häntä, joten vähintä mitä hän voisi tehdä, oli lähettää pusero tai kaksi. Ehkä neule tai trikoinen, niissä ei koon kanssa ollut yhtä tarkkaa. Hameita tai housuja ei voinut ajatella samasta syystä. Sukat tai sukkahousut saattaisivat olla hyvä idea. Jotain oikein kaunista ja juhlavaa. Chinchillaa.

Satu joi vielä kupillisen kahvia – ja joutui samalla maksamaan myös ensimmäisestä. Ja sämpylän. Hän oli saanut Sybililtä särkylääkkeen, eivätkä haavat ja ruhjeet jomottaneet enää yhtä pahasti.

Kuinka ihmeellinen, avulias nainen, Satu hämmästeli istuessaan jälleen auton ratissa. Pusero ja sukkahousut eivät riittäisi, hän päätti. Olisi keksittävä jotain parempaa. Ainahan vaatteen voisi palauttaa ja vaihtaa, jos se ei sopinut.

Polvi tikattiin päivystyksessä kahden tunnin jonottamisen jälkeen ja yhden aikoihin yöllä Satu oli vihdoin kotona. Hän oli niin kertakaikkisen loppu, että pelkäsi nukahtavansa pystyyn. Mutta kun hän sitten suoristautui pitkälleen vuoteeseen, uni ei tullutkaan.

Mitä Karille tapahtui?

Satu eli hetket muurin juuressa uudestaan. Valaistu olohuone ihmisineen piirtyi hänen mielessään kerta toisensa jälkeen kuin hän olisi etsinyt kuvasta puuttuvaa yksityiskohtaa ja yrittänyt aina uudestaan tarkentaa kiikarin objektiivia. Haukkuva koira oli häirinnyt hänen huomiokykyään ratkaisevalla hetkellä. Kari oli kyyristellyt ensin takan luona, sytyttämässä takkaa, niin Satu oli silloin ajatellut.

Mutta entä jos niin ei ollutkaan? Entä jos Kari kyhjötti takan edustalla, koska häntä oli vahingoitettu? Sitten hän joka tapauksessa nousee seisaalleen, ottaa muutaman askeleen pitäen hiilihankoa tai takkapihtejä kädessään. Hän sanoo jotain, koska Lena vastaa. Satu sulki silmänsä poimiakseen tuon hetken muististaan.

Lenan huulet muodostavat sanoja. Sanat eivät ole lempeitä, sillä huulet ovat törröllään, torvena, jollaisella singotaan syytöksiä, ei kiintymyksen osoituksia. Satu pinnistelee saadakseen selvää huulten liikkeistä. Sä… Aina… Paska…

Nainen seisoo lipaston edessä. Naisella on yllään harmaa silkkipusero – sen pinta välkehtii helmen himmeänä.

Lipaston päällä, hopeatarjottimella, seisoo kristallikarahvi. Nesteen syvänkeltainen väri syttyy tähdiksi karahvin koristeleikkauksissa.

Lipastolla on jotain muutakin. Jotain kiiltävää ja pitkänomaista. Samassa se on naisen kädessä.

Veitsi!

Satu näkee sen nyt selvästi. Siinä on lihaveisten tapaan pitkä, leveä terä ja naisen sormet puristavat sen mustaa kahvaa. Pitkät tulenpunaiset kynnet kiertyvät kahvan ympärille. Naisen vihreät silmät palavat. Ja sitten…

Takkapihdit kirpoavat miehen kädestä ja hän vajoaa alas lattialle veitsi vatsassaan.

Nainen katsoo alas. Mies nostaa kätensä anellen naiselta apua. Naisen kasvot vääntyvät pilkallisesti, kun hän sanoo:

– Hyvää matkaa, kultaseni.

Mies voihkii naisen seuratessa tunteettomana sivusta. Nainen odottaa rauhassa, kunnes miehen kouristelu lakkaa, ja tämä muuttuu täysin elottomaksi.

Sitten hän nostaa katseensa ja se katse kohdistuu suoraan Satuun. Hän harppoo lattialla makaavan miehen yli ja astelee aivan ikkunan tuntumaan. Punaiset huulet venyvät hymyyn. Satu huomaa hänen vereen tahriutuneen kätensä, ei pysty laskemaan kiikaria silmiltään, vaikka haluaisikin.

Nainen kupertaa veriset sormensa kiikareiksi silmilleen ja nauraa niin, että hampaat loistavat ja pää heilahtaa naurun voimasta taakse. Kun nauru loppuu, hän suuntaa jälleen pistävän katseensa Satuun. Ja iskee silmää.

Satu hätkähti hereille. Hän haukkoi henkeään sydämen hakatessa mielipuolisesti.

Lakana oli kiertynyt kaulan ympärille ja liimautunut hikiseen ihoon.

Ohikiitävän hetken hänestä tuntui, että juuri niin kaikki oli tapahtunut. Lena oli tappanut Karin. Hän muisti lihaveitsen lipastolla.

Hän muisti, miten Kari vajosi hervottomana lattialle. Uni puhui hänelle alitajunnan kieltä, uni kertoi hänelle sen, mitä hän ei tiedostanut nähneensä. Mutta oli nähnyt, yhtä kaikki. Hän kurotti kohti kännykkää, jonka jätti aina yöpöydälle yöksi. Hän ei sammuttanut siitä virtaa. Ei osannut itsekään sanoa miksi.

Sillä kuka nyt hänelle soittaisi. Nikolaos?

Seuraavaksi hän hamusi pöydältä lukulasejaan. Kun oli saanut ne nenälleen, aikaa oli kulunut ehkä kaksi, ehkä kolme minuuttia. Se ei ollut paljon, mutta riittävästi järjen elpymiseen.

Sen sijaan että olisi soittanut hätänumeroon, kuten oli aikonut, hän laski kännykän takaisin ja heittäytyi huokaisten takaisin selälleen tyynyjä vasten. Ei, hän kohottautui uudestaan istualleen, tarttui kännykkään ja alkoi naputella sitä ja tätä – pin-koodia ja sim-kortin koodia.

Nikolaos oli lähetellyt hänelle koko syksyn sähköposteja, jotka hän oli kerta toisensa jälkeen siirtänyt roskakoriin vastaamatta yhteenkään. Viimeisestä oli vierähtänyt nyt jo kaksi kuukautta. Se oli saapunut joulun aikoihin. Ja vielä onnekkaan uuden vuoden toivotus heti vuoden vaihduttua. Sen jälkeen hiljaisuus. Nikolaoksellakin oli siis rajansa. Satunnaiselta salarakkaaltakaan ei siis otettu vastaan ihan mitä tahansa.

Satu tarkisti viestit. Ei tosiaan mitään kuukauteen, hän totesi. Toteamusta seurasi ontto olo. Nyt ei sitten ole enää Nikolaostakaan, ontto olo kuiskasi.

Hänellä oli Sybilin osoite. Ei puhelinnumeroa, mutta sen hän saisi soittamalla numeropalveluun.

Satu tunsi pakottavaa tarvetta puhua jollekulle. Kertoa mitä hän oli nähnyt. Kysyä, voisiko se mitä hän oli luullut nähneensä, pitää paikkansa ja olla totta.

Kun Sybil kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja totesi sitten hänen olleen jossain, missä ei olisi pitänyt olla, hän oli ollut vähällä avautua ja kertoa kaiken. Kaiken aina siitä asti, kun Lena Lindenstein kaksikymmentäviisi vuotta sitten astui kuvaan ja rikkoi Karin ja hänen suhteen.

Sybilin tomeruudessa oli jotain luottamusta herättävää, hän tuntui kuin luonnostaan tietävän, miten kussakin tilanteessa pitäisi toimia muiden haahuillessa eksyneinä ympärillä. Sellainen Satukin oli kuvitellut olevansa – varma ja tietäväinen.

Kunnes Lena Lindenstein ilmestyi hänen liikkeeseensä ja kaikki, minkä Satu oli uskonut jättäneensä taakseen, vyöryi hänen päälleen kuin rankkasateen liottama muta. Lindenstein oli rankkasade. Muta edusti kaikkea sitä, minkä Satu oli kuvitellut vihdoin unohtaneensa.

Muta vei mennessään hänen varmuutensa, tietäväisyytensä ja tomeruutensa. Ne osoittautuivat pelkäksi pintasilaukseksi. Ohueksi riitteeksi synkkänä vellovan vesimassan yllä.

Satu ajatteli taloa merenrannassa. Ajatteli sen valtavia valaistuja ikkunoita, miestä ja naista kuin akvaariossa, esittämässä elämäänsä levottomalle yleisölle – merelle.

Ja yhdelle tunkeilijalle menneisyydestä.

Hänen mieleensä juolahti samassa jotain. Hän nousi istualleen ja sytytti yöpöydän valaisimen. Valo sai möröt ja pedot vetäytymään varjoihin.

Nuorena saattoi vielä kuvitella olevansa turvassa, hyvän onnen ja päivänpaisteen jatkuvan ikuisesti.

Satu tiesi jo paremmin. Pedot eivät koskaan poistuneet kokonaan, eivät edes silloin, kun elämä kattoi eteesi notkuvaa pitopöytää kaikilla herkuilla.

Ne jäivät nurkkiin väijymään. Odottamaan hetkeä, jolloin luottamuksesi olisi kasvanut suurimmilleen. Vasta sitten ne hyökkäisivät. Kuin tyhjästä. Ne kävelisivät keikutellen tennisasussa johtokerroksen kiiltävää käytävää ja putsaisivat koko pöydän.

Satu nojasi sängynpäätyyn yrittäen saada hengityksensä tasaantumaan.

Hän katseli huoneen heijastusta vastapäisessä ikkunassa, jonka kaihtimet ja verhot hän oli unohtanut sulkea. Itseään heijastuksen keskellä.

Hän näytti tyynyjen keskellä pieneltä ja pelokkaalta, ennen aikojaan vanhentuneelta lapselta. Jossain haukkui koira.

Hän oli pitänyt koiran ilmaantumista sattumana. Joku oli lähtenyt taluttamaan koiraansa. Rottweilerit ovat isoja koiria ja tarvitsevat paljon liikuntaa.

Koiran omistaja oli tottunut päästämään hurttansa vapaaksi rantakivikossa, koska poti sisimmässään huonoa omatuntoa vahvan eläimen vangitsemisesta asuintiloihin ja nautti nähdessään sen pääsevän toteuttamaan luontoaan. Tunsi itsensä jumalaksi.

Tähän tapaan Sadun ajatus muotoutui, vähä vähältä, kiemurteli kuin käärme kohti hengityksen kiihtymisen aiheuttanutta oivallusta: entä jos kysymyksessä ei ollutkaan sattuma?

Entä jos koira tuotiin varta vasten paikalle? Ajamaan tunkeilija tiehensä.

Nettitietojen mukaan Kari toimi yhdyskuntasuhdejohtajana suuressa kansainvälisessä yrityksessä, eikä Lenankaan asema konsulttifirman osakkaana vaikuttanut vähäpätöiseltä.

Talo oli suunniteltu ja rakennettu kalliisti paikalle, jolle epäilemättä olisi ollut muitakin ottajia. Tonttia kiersi muuri ja lukittu portti esti kutsumattomien vieraiden pääsyn pihaan. Talo oli suojattu hälytysjärjestelmällä.

Eikö oikeastaan olisi ollut ihmeellistä, ellei kokonaisuuteen olisi kuulunut myös henkivartija – tai vähintäänkin vartija?

Johtopäätös jähmetti Sadun liikkumattomaksi. Aamuun oli vielä aikaa. Nainen vuoteella tuijotti häntä ikkunan heijastuksessa läpitunkemattomin mustin katsein. Jos vartija oli ottanut koiran mukaan ja päästänyt sen tarkoituksellisesti vapaaksi rannalla, niiden täytyi tietää tunkeutujasta.

Lena ja Kari eivät olleet voineet nähdä häntä. Mutta kenties kaikki talossa eivät olleet oleskelleet ledein valaistussa huoneessa.

Joku oli katsonut ulos tummalle merelle ja huomannut kuutamon välkähdyksen kiikarin linssillä tai sen reunuksella.

Kiikari oli paljastanut hänet, Satu tajusi. Satunnainen kulkija ei tihrusta kiikarilla ihmisten koteihin. Eikä ainakaan sellaisten ihmisten kuin Lena ja Kari.

Satu kertasi tapahtumia mielessään. Hänen onnistui paeta koiraa. Hän pääsi autoon turvaan.

Mutta jos koira hyppi hänen autoaan vasten, ei sen omistajakaan voinut olla kaukana. Oliko omistajalla taskulamppua? Satu yritti muistella, oliko rannalla näkynyt heilahtelevaa valopistettä.

Sitten hän muisti miehen hahmon taustapeilissä. Kun hän avasi autonoven, valot matkustamossa syttyivät automaattisesti. Ja viimeistään startatessa, myös se pieni poltin rekisterikilven yläpuolella kytkeytyisi päälle.

Toisin sanoen niillä olisi hänen rekisterinumeronsa. Ja jos niillä oli rekisterinumero, ei ollut mikään temppu enää selvittää, kuka taloa oli vakoillut.

Satu oli nukkunut vain tunnin, puolitoista, ja senkin huonosti painajaisten kurimuksessa.

Mutta niin väsynyt kuin hän olikin, hän ei pystynyt enää ummistamaan silmiään.

Polvea särki ja se oli silti pienin hänen murheistaan. Hän oli ajatellut yksinomaan Karia. Pelännyt että tämä oli loukkaantunut tai saanut sairauskohtauksen ja tarvitsi apua.

Että hänen olisi pelastettava Kari ilkeän vaimopuolen kynsistä. Pitkät tulenpunaiset kynnet välkähtivät ikkunantakaisessa pimeydessä. Satu ravisti päätään – väsymys sai hänet näkemään harhoja.

Hän tajusi olevansa itsekin vaarassa. Ne tiesivät nyt varmaksi kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että taloa oli tarkkailtu rannasta. Että tarkkailijalla oli ollut apunaan kiikari. Ja että tämä oli suurella todennäköisyydellä nähnyt, mitä olohuoneessa tapahtui.

Toiseksi, ne tiesivät tunkeilijan sukupuolen ja pakoauton rekisterinumeron. Kello oli kolme aamuyöllä.

Oli mahdollista, että ne olivat jo ehtineet selvittää hänen henkilöllisyytensä.

Ne tiesivät kaiken. Mutta Satu itse haparoi pimeässä – hän ei tiennyt varmuudella edes sitä, keitä ne olivat, mutta hänestä alkoi ikävästi tuntua siltä, ettei Kari ollut enää heidän joukossaan. Jos oli koskaan ollutkaan.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Taina Haahdin jännittävässä jatkiksessa Jätetty Satu suuntaa jälleen kyttäyskeikalle entisen rakastettunsa talolle ja päätyy todistamaan tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä... 

Satu ajoi suoraan portille. Se oli lukossa, kuten edelliselläkin kerralla. Portinpielessä näkyi summeri. Hän siirsi katseensa kohti taloa; yläkerran pikkuikkunasta kajasti valo – tarkoittiko se, että he olivat kotona? Entä jos hän soittaisi ja kertoisi istuvansa autossaan portin ulkopuolella? Hänellä oli naisen kännykännumero. Tämä oli jättänyt sen muiden yhteystietojensa mukana.

Minkä hän kertoisi syyksi yllätysvierailuunsa? Long time no see? Kevätmalliston helmien esittelyn? Hulluuden?

Kyllä, jos rakkaus oli hulluutta. Nuorena ajan kuvittelee pitkäksi mutkittelevaksi nauhaksi. Uskoo neljännesvuosisadan alun ja lopun väliin jäävän määrättömästi nauhaa ja mutkaa.

Mutta aika ei ollut nauha, Satu tiesi nyt. Ja sen mutkatkin olivat enimmäkseen harhaa. Aika oli silmänräpäys ja aika oli unohdus, näiden välissä velloi nimetön harmaus. Silmänräpäykseen kuuluvat asiat eivät jääneet koskaan taakse. Ne kulkivat mukana, synnyttivät saman silmänräpäyksen yhä uudestaan, ja siihen silmänräpäykseen ihminen ajan loputtua nukkuisi pois, Satu uskoi. Kun Lena käveli sisään hänen liikkeeseensä, se mikä tapahtui kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olisi voinut olla eilen. Ja kaikki näiden hetkien välissä – koko Sadun elämä – hukkui nimettömään harmauteen.

Satu avasi tuoremehun ja kulautti kerralla puolet pullosta. Ihmeellisellä tavalla hänestä tuntui hyvältä olla siinä ja katsella portin rautakaltereiden välistä alhaalla levittäytyvää valkoista mustakattoista taloa. Kuin asiat olisivat vihdoin lonksahtamassa paikoilleen. Ajatus oli luonnollisesti mieletön. Vai oliko?

Jokin kuitenkin esti häntä nousemasta ja painamasta summerin nappia tai soittamasta kännykällään. Mitä Kari sanoisi nähdessään hänet? Ja mikä vieläkin tärkeämpää: mitä hän ajattelisi?

Hetki kului. Sadulle kävi niin kuin käy ihmiselle, joka ryhtyy johonkin suin päin, vailla suunnitelmaa: hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Ja samalla hänestä tuntui kuin kaikki olisi suunniteltu aikojen alussa, viimeistä piirtoa myöten.

Alkoi pakastua ja kylmä hiipi autoon joka raosta. Virta-avain roikkui yhä lukossa, mutta moottori ei käynyt, eikä lämmitys ollut päällä. Kun hän nousi autosta, jaloitellakseen niin kuin itselleen väitti, portin vieressä, aivan muurin tuntumassa seisovaan lyhtypylvääseen syttyi valo. Se räpsähti täyteen loistoon pelästyttäen hänet pahanpäiväisesti. Oliko niillä tutka? Kameroita? Seurasivatko ne hänen toilailuaan joltain ruudulta?

Satu pyöri neuvottomana paikallaan. Etusormi laskeutui jo summerin napille, mutta hän veti sen takaisin viime hetkellä.

– Eipäs hätiköidä, hän henkäisi ääneen.

Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla.

Hän oli todellakin alkanut puhua itsekseen kuin vanha mumo.

Kun mitään ei tapahtunut – henkivartijat eivät hypänneet aseineen esiin, eikä kovaäänisistä kuulunut käskyä poistua alueelta, hän rauhoittui. Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla. Pienessä yläkerran ikkunassa kajasti valo, muut ikkunat jäivät rinteen taakse.

Talon ohi kulkeva tie oli kapea. Auton saattoi pysäköidä vain portin edustan levennykseen, ellei halunnut tukkia koko tietä. Satu mietti. Katse kulki talon ja tien väliä, kohosi sitten yli mustan katon kohti tummana välkkyvää merta. Hän istahti takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Hän ei halunnut enää hajottaa autoaan ajamalla rantaan, mutta ei hän halunnut jättää sitä myöskään silmätikuksi Lindenstein-Kujesaaren portille.

Satu kääntyi rantaan vievälle tielle, töyssyt heiluttivat autoa, hän sammutti moottorin, päätti jättää auton siihen. Sen ohi ei pääsisi kulkemaan edes jalan, mutta kuka pyrkisi rantaan siihen aikaan päivästä ja vuodesta – ei kukaan. Hän napsautti ovet lukkoon. Kuutamo valaisi sen verran, että kulku kivikkoisella ja ruohottuneella tiellä sujui jotenkin. Nilkkureissa oli matalat tukevat kannat ja kuvioitu pohja. Satu oli pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin. Kuin olisi jo lähtiessään tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

Alkutalvi oli ollut leuto, eikä meri ollut jäässä. Rantakivikossa kimmelsi ohut riite. Meren selkä välkehti synkkänä ja vapaana.

Talon merelle antavat valtavat ikkunaruudut oli valaistu. Olohuoneen sisustus erottui tarkasti, samoin seinien taulut, mutta takassa ei loimunnut tuli, eikä ihmisiä näkynyt. Satu seisoskeli tonttia ympäröivän muurin katveessa aivan rannan tuntumassa. Merestä huokuva kostea kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Hän puhalteli käsiinsä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti sysätä kauemmas ajatusta omasta mielipuolisuudestaan. Oliko elämässä yleensäkään mitään järkeä? Eikö ”järki” ollut täysin väärä lähestymistapa, kun puhuttiin sattuman ja pirullisen juonittelun hallitsemasta maailmankaikkeudesta?

Satu nojasi muuriin. Se ulottui häntä alavatsan korkeudelle. Kuin isku vyön alle.

Pakkanen tuuditti levotonta merta jäiseen uneen ja vaivutti siinä sivussa myös Satua hyhmäiseen horrokseen. Vilu jähmettyi kankeudeksi. Hänen olisi lopetettava hulluus siihen tai hän paleltuisi ja häneltä amputoitaisiin varpaat ja sormet, ellei hän kuolisi sitä ennen. Mutta järjen ääni oli hiutunut surkeaksi kimitykseksi, joka oli menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Hyisen helmikuun sijan otti kevät. Vihreää versovat puut ja liljojen tuoksu. Karin pro gradu -tutkielma oli hyväksytty hyvin arvosanoin, eikä hänen ja valmistumisen välissä ollut enää kuin pari rästiin jäänyttä tenttiä. Hänellä oli toiveita työpaikasta Saksassa. Elämä aukeni edessä täynnä lupausta.

”Toinen lasillinen?” Kari kysyi Sadulta ja elehti vastausta odottamatta tilauksen tarjoilijalle.

”Tiedätkö mitä? Sun poikaystävä on nero! Suurin kiitoksin hyväksytty. Vitsi, vau, mä en vieläkään pysty uskomaan sitä todeksi. Tai pystyn. Totta kai mä pystyn. Koska mä olen niin hiton hyvä. Vielä kun saisi vahvistuksen siitä Hampurin duunista, niin vain taivas on rajana. Tämä poika kiitää korkeuksiin.”

”Mä olen miettinyt sitä… Onko sun pakko lähteä ulkomaille? Sä voisit saada vaikka minkälaisen duunin Suomesta.”

”Hei mä tiedän, lähde mukaan.”

”Hampuriin?”

”Niin. Mikä estää? Hitto, mennään naimisiin!”

”Sä olet humalassa.”

”Ei kahdesta skumppalasista tule humalaan. Maistraatti on tossa ihan kulman takana. Mitä sanot? Mä haluan sut mukaan. Mun loppuelämään.”

”Tosi suloisesti sanottu. Mutta mulla on parempi ajatus: etsi joku hyvä duuni Suomesta ja muutetaan yhteen.”

”Luopuisin Saksasta?”

”Niin että me voitaisiin olla yhdessä.”

”Voithan sä tulla mun mukaan.”

”Sä tiedät, etten voi”, Satu vastasi. ”Mä olen jo luvannut niille siellä marketissa. En mä voi enää perua. Ja jos mä pääsen vaatesuunnittelulinjalle, kuten tällä kertaa vakaasti aion, tarvitsen rahat opiskeluun.”

Ja niin tehdäkseen Sadulle mieliksi, Kari kieltäytyi Saksassa tarjotusta työpaikasta ja hakeutui Lenan isän johtaman firman talousosastolle töihin, vaikka ei hän vielä silloin tiennyt sitä Lenan isän firmaksi. Pomokerroksen vahatulla käytävällä hän sitten törmäsi pääjohtajan tyttäreen ensimmäisen kerran. Hurmaavaan tummanvaaleaan nuoreen naiseen valkoisessa tennispuvussa Wilsonin grafiittimaila kainalossa.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja. Kun huomaa sydämensä jäätyneen, on myöhäistä, on jo sisältä kuollut. Ei tullut maistraattia, ei muuttoa yhteen, ei vaatesuunnittelun opintoja. Jos olisin päästänyt Karin silloin Saksaan, jos olisin päästänyt, mennyt ehkä itsekin mukaan, uskaltanut heittäytyä… Miljoona kertaa hän oli esittänyt itselleen saman kysymyksen. Pelko pilasi kaiken. Pelko tappoi.

Satu nosti hupun päähänsä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän oli niin jäässä, ettei jaksanut ajatella enää lähtemistä. Paleltumiskuolema on melko tuskaton, hän muisti lukeneensa joskus jostain. Alkuvaiheen kipujen jälkeen. Sadun sormet ja varpaat olivat jo siirtymässä pistelyvaiheesta tunnottomuuteen. Samoin polvet ja alareidet. Saman tietolähteen mukaan varsinaisen kuoleman aiheutti sydämen rytmihäiriö. Mutta se seurasi vasta tajunnanmenetyksen jälkeen.

Tajunnanmenettäminen ennen kuolemaa kuulosti armeliaalta, varsinkin kun kuoliaaksi paleltumista edelsivät unet ja harhanäyt, joihin saattoi liittyä myös lämmön tunne. Oletus suloisista harhanäyistä ja lämmön tunteesta perustui kuitenkin kaunokirjalliseen kuvaukseen, joten sen luotettavuus saattoi olla vähän niin ja näin. Satu muisti kuitenkin romaanin, jossa sankarittaren reki juuttuu lumeen, eikä reen eteen valjastetusta vanhasta hevosesta ole enää kiskomaan sitä irti. Sankaritar on luovuttanut edellisessä luvussa tilan vetreän tamman pikkusisarensa käyttöön, ja tämä on päässyt turvallisesti jouluksi sukulaisten luo. Sankaritar jää metsän keskelle. Viimeisenä hetkenään hän näkee sodassa kaatuneen rakastettunsa rämpivän lumessa luokseen.

Satu muisti itkeneensä lukiessaan kirjaa. Mutta siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, hän oli nuori ja lisäksi kuumetaudissa. Hän oli ollut murheissaan sankarittaren kohtalosta, totta kai, mutta samanaikaisesti hän oli kadehtinut tätä, koska tämän rakastetun oli vienyt sota eikä toinen nainen.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Se on oikeastaan jännä juttu, Satu ajatteli. Jos rakastamasi ihminen jättää sinut, myös rakkauden oletetaan jättävän sinut. Mutta niin ei käy. Jätetty joutuu jatkamaan elämäänsä täyttymätön rakkaus seuranaan, ja todennäköisesti juuri se on kaikkein tuskallisinta. Rakkaus ei jätä, se palaa kiduttamaan vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

Valot paloivat merenrantatalossa ja olohuone loisti kuin täydellisen elämän puitteita mainostava näyteikkuna. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt. Miksi ne polttivat valoja tyhjässä talossa?

Ehkä he olivat vetäytyneet talon yksityisempiin soppiin. Ehkä Kari ja Lena lepäsivät parhaillaan silkkilakanoilla toisiinsa kietoutuneina kiihkeän mutta silti niin hellän rakastelun jäljiltä.

Satu alkoi sääliä itseään. Siihen mennessä hän oli käynyt läpi kokonaisen kirjon erilaisia tunteita vihasta raivoon, mutta itsesääli oli jättänyt hänet rauhaan. Ei enää. Se iski silkkilakanoilla lojuvan pariskunnan vanavedessä kuin jättiläisaalto ja hukutti hänet alleen.

Hän värjötti ulkona pakkasessa tiirailemassa onnellisten ihmisten koteihin. Eikä keiden hyvänsä parempiosaisten, vaan ihmisten, jotka olivat toiminnallaan tuominneet Sadun ikuiseen ulkopuolisuuteen. Hän ei ollut kohtalaisesti menestyvä yrittäjä ja muotiliikkeen omistaja, jolla oli elämä paremmassa järjestyksessä kuin Martta-yhdistyksen mallikeittiö. Hän oli pieni tulitikkutyttö yksin pakkasessa. Ulkopuolelle jätetty. Valot loistavat joka ikkunasta ja ilmassa leijailee paistetun hanhen tuoksu, kun hän lysähtää maahan kahden talon kulmauksessa ja lopulta jäätyy kuoliaaksi. Satu muisti H.C. Andersenin sadun tytönkin nähneen harhoja paleltuessaan. Ja hän muisti, kuinka järisyttävän epäoikeudenmukaisuuden tunteen satu aikoinaan jätti häneen. Satu – hänen nimensä. Alkoiko hän jo houria? Niinkö pitkällä tässä oltiin?

Samassa merenrantatalon olohuoneessa häilähti varjo.

Vai kuvitteliko Satu vain? Näkikö hän näkyjä? Olivatko nyt käsillä hänen viimeiset hetkensä?

Viimeiset hetken tai ei, hän valpastui ja samalla sydämen syke kiihtyi. Vai johtuiko jälkimmäinen paleltumisen etenemisestä? Hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan elimistöään, sillä olohuoneeseen oli ilmestynyt ihminen. Nainen. Lena. Hän kulki ensin yhteen suuntaan ja kääntyi sitten ympäri. Hänen kehonkielensä oli kulmikasta ja liikkeensä äkkinäiset. Hän pysähtyi sohvan luo, mutta ei istuutunut.

Satu avasi olkalaukun vetoketjun ja poimi kohmeisiin sormiinsa nenäliinapaketin ja lompakon ja kännykän välistä oopperakiikarin. Hän oli tulitikkutyttö, jolla oli laukussaan oopperakiikari. Hän oli saanut sen lahjaksi italialaiselta vaatevalmistajalta, jolla oli aitio La Scalassa ja jonka mielestä oopperakiikari kuului jokaisen kansalaisen perusvarustukseen. Toistaiseksi Satu oli pärjännyt hyvin ilman. Hän joutui opettelemaan hetken kiikarin käyttöä, kaukoputkien säätöjä ja niiden keskinäisen etäisyyden asettamista hänen silmilleen sopivaksi.

Saatuaan kiikarin nenälleen ja niiden objektiivit kohdalleen hän huomasi huoneessa toisenkin ihmisen. Itse asiassa ihminen täytti kiikarin linssit niin että Satu oli kellahtaa nurin säikähdyksestä. Lisäksi hän oli näyttänyt katsovan suoraan Satuun.

Kari! Hänen Karinsa. Harmaantuneena, ikääntyneenä, yhä komeana, kenties jopa jollain tavalla miehekkäämpänä kuin vähän päälle parikymppisenä. Samat siniharmaat silmät. Merensiniset. Satu kyyristyi muurin suojaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä, mitä hän ei kuitenkaan ehtinyt hämmästellä tai edes huomata. Vähitellen hän rauhoittui, sillä mies ei ollut voinut nähdä häntä koska oli valaistussa huoneessa ja ulkona kuutamosta huolimatta pimeä. Lasin heijastukset rajasivat ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Kenties Kari oli katsonut takanaan seisovan naisen kuvajaista ikkunaruudussa. Sadusta tuntui, että Kari oli hymyillyt aavistuksen. Se ei ollut ollut mikään lämmin hymy, pikemminkin hieman pirullinen, kukaties suorastaan pahantahtoinen.

Paitsi jos kuutamon välkähdys kiikarin objektiivin reunuksessa oli kiinnittänyt tämän huomion? Satu pohti sellaista mahdollisuutta hetken, mutta karisti sen sitten epätodennäköisenä mielestään. Hän nousi hitaasti pystyyn, ei yksin varovaisuuttaan, vaan koska lihakset olivat ehtineet jäykistyä kyykkiessä. Kun hän nosti kiikarit uudestaan nenälleen, hän huomasi Karin kääntäneen selkänsä merelle ja seisovan nyt kasvotusten naisen kanssa. Naisen, Lenan, hänen vaimonsa, Sadun oli muistutettava itseään.

Lena oli pukeutunut vaaleanharmaaseen silkkipuseroon ja mustiin housuihin. Kiikarin linssit välittivät kaikki yksityiskohdat yhtä tarkasti kuin jos Satu olisi ollut itse huoneessa. Puseron kaula-aukossa oli pieni rusetti. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä katalogissa oli nähnyt mallin. Se oli syksyn mallistoa. Italialainen. Ei hetkinen, olisiko sittenkin ollut ranskalainen? Gerard Darel?

Satu oli niin uppoutunut vaatemerkin tunnistamiseen, että havahtui ajatuksistaan vasta Lenan kääntyessä äkisti. Kultainen koru kaulassa heilahti. Sitten linsseissä näkyi pelkkää mustaa. Otettuaan kiikarin silmiltään Satu tajusi Karin selän peittäneen näkymän. Hän nosti kiikarin takaisin ja tarkensi objektiiveja niiden välissä olevasta säätöpyörästä. Lenan kasvot näkyivät nyt kokonaan, Karin ainoastaan osittain – toinen korva ja vähän toista poskea. Lena ei näyttänyt onnellisten näyteikkunan mallinukelta. Hänen suunsa oli tiukka suora viiva ja juonne kulmien välissä syvä. Hän sanoi jotain. Satu pinnisteli lukeakseen hänen huuliltaan mitä. Mutta herkeämätön tuijotus vetisti silmät ja hänen oli pysähdyttävä kaivamaan nenäliinaa taskustaan. Saatuaan kiikarin jälleen nenälleen ja tavoitettuaan kohteensa Lena näytti kääntäneen selkänsä miehelleen. Hän käveli muutaman askeleen, otti tukea takanreunuksesta ja jäi seisomaan niille sijoilleen päätään riiputtaen.

Lena oli vohkinut häneltä Karin. Lena oli juonitellut Karin itselleen pääjohtajan hemmotellun tyttären oikeudella ja jättänyt hänet potemaan menetystään loppuiäksi. Lena Adalmiina Lindenstein oli muuttanut koko hänen elämänsä. Lena oli päättänyt, ettei Sadulla olisi koskaan perhettä – ei miestä, ei lapsia, ei taloa merenrannalla.

Sillä kuka nainen selviytyisi yksin talon ylläpidosta, pihatöistä, lumenluonnista ja näiden vaatimasta infrastruktuurista? Kuka edes haluaisi selviytyä?

Satu ei tosi asiassa tiennyt Lenan toista nimeä. Ehkä se oli Adalmiina. Mutta Lena toi hänen mieleensä Topeliuksen sadun prinsessasta, joka sai kastelahjaksi kauneutta, rikkautta ja älykkyyttä tuovan helmen. Lenan tapauksessa hänen isänsä kaikkine rikkauksineen ja suhdeverkostoineen. Jos prinsessa kadottaisi helmen, hän menettäisi kauneutensa ja rikkautensa, mutta saisi tilalle nöyrän sydämen. Näin kävi. Topeliuksen sadussa. Ainakin ulkoisista puitteista päätellen tosielämän Adalmiina Lindensteinilla oli helmi edelleen hyvässä tallessa.

Johtuisiko kylmästä, Satu ajatteli, vai mistä, mutta lapsuuden sadut tuntuivat poukkoilevan tänään hänen päässään. Ehkä hiippailu ihmisten nurkissa sekoitti hänen aivonsa. Ehkä se kertoi hänen taantuneen kuusivuotiaan tasolle. 

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen.

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen. Tai sitten se ei johtunut häpeästä, vaan vaihdevuosista. Kuvaavaa olisi, että vaivat alkaisivat hänen vakoillessaan nuoruutensa rakkauden avioelämää. Niin tai näin, Sadun oli äkkiä hyvin lämmin. Mieleen juolahti joululaulu No onkos tullut kesä.

Tapahtumat talossa eivät odottaneet Satua. ­Lena näytti sillä välin kohottaneen kasvonsa. Hän nojasi yhä takanreunukseen, mutta hänen silmänsä kytivät kuin aviopuolisoon suunnatut mustat hiilet.

Takassa ei ollut valkeaa. Kari seisoi selin ikkunaan. Lena siirsi samassa katsettaan niin, että Satu tunsi sen porautuvan suoraan itseensä. Hän säpsähti ja satutti nenänsä kiikariin. Se ei ole mahdollista, hän hoki itselleen rauhoittuakseen. Lena on valaistussa olohuoneessa, eikä hän voi nähdä minua. Satu vilkaisi yläpuolelleen: kuu mollotti mustalla taivaalla suurena ja pyöreänä. Se valaisi meren ja talon ja muurin ja pihakiveykset ja pensaat harmaan sävyin. Sadulla oli yllään musta hupullinen toppatakki. Jos kuu valaisikin hänet, häntä ei voinut erottaa kivestä tai muurin katveessa kasvavasta pensaasta. Mutta oli Lenan katse tarkoitettu Sadulle tai ei, se jätti jälkeensä epämiellyttävän tunteen.

Minun ei oikeastaan pitäisi nähdä tätä, hän sanoi itselleen. Eikä siltikään saanut lähdetyksi. Kiikari jälleen silmillään hän pyydysti objektiiveihin kätensä kohottaneen Karin.

Sadun silmät levisivät, hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Hän muisti miehen rauhaa rakastavana, tyynenä ja luotettavana, pikemminkin pehmeäluontoisena kuin kovapintaisena.

Mitä Lena oli tehnyt hänelle?

Mutta Kari ei lyönyt. Hän laski kätensä nyrkkiin puristettuna Lenan nauraessa taustalla. Punattujen huulten alta paljastui tasainen hammasrivi. Ilkeä ilme oli vääntänyt hänen kasvonsa niin, että Satu odotti raateluhampaiden pullahtavan esiin hetkellä millä hyvänsä. Kari kääntyi, asteli matalan kaapin luo, poimi hyllyltä lasin ja kaatoi siihen kellertävää nestettä karahvista. Sitten hän keinutteli lasia kämmenessään.

Kun Lena painoi katseensa, Satu näki kyyneleen vierivän alas tämän kirurgian myötävaikutuksella sileänä säilynyttä poskea. Hän ei antanut yhden kyyneleen vaikuttaa itseensä; hän oli muodostanut käsityksensä Lenasta jo neljännesvuosisata sitten. Sellaisten ihmisten tavoin, jotka aina saivat kaiken, joille jo kohtalo jakoi täyskäden ja värisuoran ja kaiken varalta vielä hihaan ässän ja suuhun kultalusikan, Lenakin oli itsekeskeinen, omahyväinen ja pikkumainen. Kaltaistensa tavoin hänkin piti etuoikeutetun osaansa itsestäänselvyytenä ja onneaan Jumalan säätämänä osaamatta arvostaa sitä. Edes miestään, vaikka kaksikymmentäviisi vuotta sitten sekin oli ollut ihan pakko saada. Lenan kaltaiset eivät tienneet, millaista oli kun elämä asettui poikkiteloin. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittivat pettymys, menetys ja luopuminen. He liitelivät vastoinkäymisten yläpuolella kuin koko maailmankaikkeus olisi olemassa sitä varten, että he saisivat tanssia ikuisesti debyyttitanssiaistensa kuningattarina. Satu alkoi tuohtua ajatuksistaan ja hänen rintaansa lämmitti kiukku.

Tunnekuohu sumensi myös kiikarin linssit. Kun hän jälleen näki jotain, Lena seisoi keskellä olohuonetta kädet kasvoillaan. Kari, missä Kari oli? Satu etsi ja etsi mutta ei löytänyt tätä mistään. Lena seisoi kädet silmillään yrittäen manipuloida miestä kyynelillään, kuten hemmotellut naiset olivat vuosituhansia tehneet, Satu ajatteli happamasti. Harmaa silkkipuseron helma oli irronnut housunkaulukse alta ja paljasti pienen sivuhalkion, josta Satu tunnisti puseron todellakin olevan Gerard Darelin syysmallistosta.

Jossain haukkui koira. Satu suoristautui ja terästi kuuloaan. Mistä päin ääni tuli? Se ei ollut mitään pienen koiran räksytystä, vaan vahvojen rintalihasten alta kumpuavaa möreää, pelotonta haukuntaa. Saksan paimenkoira? Rottweiler? Sadulla ei ollut kokemusta koirista. Hän oli vältellyt niitä parhaansa mukaan sen jälkeen, kun tuntematon musta koira oli juossut häntä kohti ja kaatanut hänet lätäkköön. Hän oli ollut silloin seitsemänvuotias ja palaamassa koulusta.

Haukunta vaihtoi suuntaa, itse asiassa se tuntui lähestyvän sitä paikkaa, jossa Satu seisoi. Hänen oli vaikea enää keskittyä kiikarointiin. Oliko Kujesaarilla koira? Oliko Kari lähtenyt koiran kanssa ulos tutkimaan, kuka väijyi heitä heidän tontinrajallaan.

Ei. Samassa Kari ilmestyi jälleen kiikarin objektiiviin. Ja takassa paloi tuli. Hän oli varmaan ollut kyykyssä tai polvistuneena sytyttelemässä sitä.

Haukunta ja talon tapahtumat limittyivät Sadun päässä toisiinsa. Lähestyvä koira teki hänen olon todella tukalaksi. Hän ei voinut lopettaa kiikarointia, mutta ei hän voinut sitä koiran takia jatkaakaan. Viimeinen mitä hän näki, oli Karin pitelevän kädessään takkapihtejä tai hiilihankoa. Ei, ei se sittenkään ollut viimeinen, sillä hän ei voinut jättää tilannetta siihen. Haukunta kuului jo aivan rannan tuntumasta.

Hän vilkaisi huolestuneena sivulleen ja saatuaan jälleen olohuonenäkymän kiikariinsa, hän huomasi hiilihangon lojuvan valkoisella sohvalla. Tuota sohvaahan ei enää puhtaaksi saada, hän ajatteli, vaikka tähdellisempääkin ajateltavaa olisi ollut, sillä Kari näytti kumartuvan vaimonsa puoleen.

Sovinnon hetki? Satu kysyi mielessään, mutta kumartuminen ei päättynyt halaukseen eikä suukkoon. Itse asiassa se ei päättynyt ollenkaan. Kari kumartui kumartumistaan, kunnes makasi pitkin pituuttaan vatsallaan lattialla.

Nyt haukunta kantautui vain muutaman kymmenen metrin päästä. Tässä käy huonosti, Satu ajatteli yltyvän paniikin vallassa. Ja mikäli kiikariin oli luottaminen, Karille oli jo käynyt huonosti.

Mies lojui lattialla vaimonsa jalkojen juuressa.

Miksei Lena tehnyt mitään? Miksei hän soittanut apua? Hän näytti jähmettyneen täysin.

”Nouse ylös, voi hyvä luoja, nouse ylös”, Satu hoputti puoliääneen.

Hoputtaessaan hän mietti, pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon. Mutta miltä se vaikuttaisi? Ne alkaisivat suoltaa ohjeitaan ja hänen olisi pakko vastata, ettei hän voinut auttaa loukkaantunutta, koska seisoi sadan metrin päässä rakennuksen ulkopuolella. Pitäisikö hänen mennä paikan päälle?

Haukunnan määrätietoisesta lähestymisestä päätellen hurtta oli ottanut hänet tähtäimeensä. Satu vilkaisi viimeisen kerran valaistua taloa. Ilman kiikaria hän erotti vain yhden, seisovan hahmon ja jotain tummaa tämän jaloissa alhaalla lattialla. Hän työnsi kiikarin olkalaukkuun, veti laukun vetoketjun kiinni ja lähti harppomaan ylös muurin viertä. 

Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo.

Rantaan johtavalle tielle, ja autolleen, päästäkseen hänen olisi pitänyt suunnata suoraan haukuntaa kohti. Nyt hänen oli kierrettävä yläkautta, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Muurin vieressä kasvoi ryteikkö, tai siltä se ainakin tuntui Sadun raivatessa tietään eteenpäin. Koira oli haistanut paikan, jossa hän hetkeä aiemmin oli seissyt, ja haukkui nyt vimmatusti. Hänellä ei ollut enää aikaa seurata, mitä talossa tapahtui, mutta silmänsyrjästä hän näki, kun olohuoneesta sammuivat valot. Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo. Ja sitten kuutamokin hävisi pilvien taa ja lankesi pimeys.

Satu kompastui ja loukkasi polvensa. Haukunta kuului jälleen lähempää. Oliko koira yksin vai oliko sillä taluttaja? Satu ei tiennyt, kumpaa vaihtoehtoa pelkäsi enemmän. Hän kapusi eteenpäin paniikin kohina korvissaan, välillä nelinkontin, välillä nilkuttaen.

Lopulta puiden välissä näkyi tie. Se näkyi, koska tontin rajalla seisoi lyhtypylväs. Hän harppasi metsikön ja tien välisen ojan yli ja ulvahti tuskasta laskeutuessaan kipeälle polvelleen.

Itsesuojeluvaisto käski menemään suorinta tietä autolle. Et voi muuta. Tämä on Karin valinta, vaisto huomautti, kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty, ei ole sinun asiasi puuttua kohtalon kulkuun.

Sinun, vaisto näpäytti, ei edes pitäisi olla täällä.

Mutta mitä jos Kari tarvitsee apua? Entä jos kaikkinäkevän kohtalon tarkoituksena on alusta asti ollut se, että hän, Satu Tuppunen, pelastaisi rakastettunsa ilkeän vaimopuolen kynsistä neljännesvuosisata myöhemmin?

Sillä mitä muuta Lena Adalmiina Lindenstein oli kuin vaimopuoli? Vääryydellä ja viekkaudella hänen rakkaan Karinsa rinnalleen juoninut noidankuvatus?

Satu pysähtyi keskelle tietä. Muurien ympäröimälle ja portin sulkemalle talolle oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin hänen rantatien alkupäässä odottavalle autolleen. Polvea särki. Hän tunnusteli sitä sormillaan todetakseen farkkujen menneen rikki. Lisäksi sormiin tarttui jotain märkää. Hän maistoi: verta. Samassa pimeydessä kuului rottweilerin haukunta ja Satu lähti lenkkaamaan verenmaku suussaan autolleen. Hän tekisi hätäkeskukselle nimettömän ilmoituksen Sipoon rannassa tapahtuneesta… Niin mistä?

Viimeiset metrit Satu juoksi kivusta piittaamatta. Pysähtymättä hän kaivoi virta-avaimen taskustaan ja naksautti lukot auki. Hän hyppäsi vauhdissa etuistuimelle, silmissä pimeni hetkeksi silkasta tuskasta, haparoi kädellään oven kiinni ja työnsi avaimen virtalukkoon. Ennen kuin hän sai käännettyä avainta lukossa, sivuikkunaan tömähti jotain raskasta.

Satu käänsi päätään ja näki pedon hyökkäävän kohti hampaat irvessä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.