Ollin surumielisyys saa äkkistopin, kun naapuriin muuttaa Anna. Anna on energinen, Annassa on elämää. Ja äkkiä Olli huomaa olevansa Annan keittiössä järjestelemässä kattiloita.

Anna oli lähtenyt äitinsä, isänsä, veljensä ja siskonsa kanssa matkaan aamuviideltä, he olivat ajaneet melkein kolme tuntia ja alkoivat olla perillä. Kymmenen vuotta vanha, helmoista hieman ruostunut Volkkari veti täyteen ahdettua kuomuperäkärryä, radiossa rämisi jumputtava nuorisokanava, ja Annan sisko ja veli olivat vihellyskisaa, jossa toisen piti arvata, mitä laulua toinen vihelsi. Vihellysvuorossa oli Alina, lukion kakkosluokkalainen, joka oli hulluna hevosiin ja Lady Gagaan.

”Se on se Anna Puun…”, pikkuveli, Aulis yksitoista vuotta, arveli.

”Ei ole Anna Puun”, Alina korjasi jälkimmäistä nimeä painottaen.

”Ei kun sen toisen Annan, sen Abreun, se… Mikä sen nimi nyt on…? Se lämmitysjuttu!”

”Niin niin mutta mikä sen biisin nimi on? Ei tipu pisteitä, jos ei muista just oikein.”

”Hei Aulis, mistä se laulaja tulee ja mihin se menee?” Anna vihjaisi.

”Ai mitä mistä mihin tulee?” pikkuveli ei tajunnut.

”Siis sitä laulajaa on ensin palellut ja nyt ei palele enää.”

”Ei noin paljon saa auttaa!”

”Ai niin, Kylmästä lämpimään!”

”Joo paitsi että tuosta ei saa pisteitä, kun Anna käytännössä paljasti. Ja hei äiti laita radiota kovemmalle tää on ihana tää Robinin Boom Kah!”

”Aina näitä robineita ja piipereitä! Minä ajattelin, että tämän jumputuskanavan voisi jo vaihtaa. Ollaan kolme tuntia kuunneltu tätä jytkettä, niin eikö olisi jo Radio Suomen vuoro?” äiti ehdotti.

”Ei!” jälkikasvu parkaisi yhdestä suusta.

”Oikealla näkyy hyppyrimäki. Tuo Nykäsen mäki, mikä sen nimi nyt onkaan… Laajavuori!”

”Kappas, niin on!” isä innostui, sillä hän piti kaikesta lentävästä, lentokoneista, lentokoneiden pienoismalleista sekä mäkihyppääjistä ja aloitti tutun tarinan: ”Silloin kun Matti oli kahdeksankymmentäneljä Sarajevon olympialaisissa isossa mäessä, me lyötiin työkavereiden kanssa vetoa, että voittaako Matti. Minä sanoin että voittaa ja Suonperän Anssi väitti, että Waisslooki vie sen, mutta…”Muu perhe osasi jutun ulkoa ja vei sen loppuun hänen puolestaan: ”Mutta Matti vei ja sinä voitit vedonlyönnissä kottikärryt, joiden eturengas oli puhki ja Juice Leskinen Slamin Ajan henki -älppärin.”

”Sitten Slam muuttuikin Grand Slamiksi, josta tuli Suomen paras yhtye, ei nämä Dingot ja Yöt olleet mitään sen rinnalla.”

”Kukahan se sinultakin vei jalat alta”, hänen miehensä sanoi.

”Kyllä Yökin oli ihana ja Olli Lindholm, kun ne oli kesällä kahdeksankymmentäviisi Kalajoella”, äiti huokaisi. ”Olli hikinauhoineen ja Joutsenlauluineen vei jalat alta.”

”Kukahan se sinultakin vei jalat alta”, hänen miehensä sanoi ja puristi vaimoaan hellästi polvesta.

”Hyiii Joutsenlaulu! Pahin ranteet-auki-jollotus, jonka kuvitella voi”, Alina irvisti.

He lähestyivät mäen päälle rakennettua kivikirkkoa, ja isä mietti ääneen, mille kaistalle kannattaisi ryhmittyä.

”Ota vasen!”

”Se vie etelään, ei me sinne haluta.”

”Laajavuoreen päin tietenkin!” Anna luki älypuhelimestaan, että Rajakatua pari kilometriä suoraan eteenpäin ja harjun kohdalta vasempaan. ”Siinä sen pitäisi olla, pari pikku risteystä ja ollaan perillä.”

”Tämä selvä”, isä sanoi ja kysyi, voisiko radiota ainakin hiljentää.

”Ei voi! Me ei haluta mitään mummojen musaa!”

Muiden väitellessä siitä, millainen musiikki ylipäätään oli musiikkia ja mitä kanavaa kuunneltaisiin viimeiset kolme kilometriä, Anna keskittyi katselemaan ohi vilahtavia rakennuksia ja ihmisiä ja yritti olla hyrisemättä onnesta ääneen.

Hän oli onnekas, hän tiesi sen. Hänen elämänsä kiperimpiä hetkiä olivat olleet isoäidin kuolema ja se, kun hän alakoulun viimeisellä luokalla tajusi, ettei hänestä tulisi koskaan ammattiratsastajaa eikä ammattimaista kaunoluistelijaa. Peruskoulun jälkeen hän oli miettinyt, mitä haluaisi isona tehdä, käynyt vuoden lukiota, puoli vuotta kauppaoppilaitosta ja tuskastuttuaan kirjojen pänttäämiseen hän oli ollut vuoden au pairina Etelä-Ranskassa, pienessä kylässä Välimeren rannalla ja keksinyt siellä vastauksen kysymykseen.

Kotiin palattuaan hän oli aloittanut opinnot käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, ollut kesäisin ja jouluisin töissä serkkunsa sisustus- ja vanhantavaranpuodissa ja valmistunut artesaaniksi. Ja koska oman alan töitä ei ollut varsinaisesti satanut, hän oli tehnyt niitä hommia, joita oli sattunut saamaan, sijaisuuksia kotikaupungin vanhus-vammaispalvelussa ja iltatöitä siivoojana.

hänestä tuntui aikuisemmalta ja juhlavammalta, kuin hänen elämällään olisi ollut lopultakin suunta ja päämäärä.

Ja sitten yhtenä iltana hänen serkkunsa soitti, kertoi odottavansa vauvaa ja kysyi, halusiko Anna vajaan vuoden pestin hänen puljustaan. Että halusiko? Anna kiljui luuriin ja kysyi, milloin saisi aloittaa.

Nyt kun hän oli vihdoin aloittamassa koulutustaan vastaavan oikean työn, hänestä tuntui aikuisemmalta ja juhlavammalta, kuin hänen elämällään olisi ollut lopultakin suunta ja päämäärä niin kuin vanhoilla vihreillä risteyksen läpi kaahaavalla isällä, joka puhisi: ”Pirustako näitä muistaa, kun kerran viiteen vuoteen käy.”

”Onhan me nyt täällä käyty, kesällä viimeksi, ihan tutulta näyttää”, äiti oli muistavinaan.

”Aja sinä, jos kerran niin tutulta näyttää.”

”Ei, aja aja vain, tässä on niin hankalat vaihteetkin.”

”Hankalat vaihteet! Äiti ei ikinä uskaltaisi ajaa tämän kokoisessa kaupungissa.”

”Hei isä enää yksi risteys ja sitten, heti mäen jälkeen pitäisi olla, toisella puolella on ammattikoulu, siitä vasempaan.”

”Oi kattokaa miten suloinen villapuku tuolla pikkukoiralla!” Alina osoitti ikkunasta vanha miestä, joka talutti pientä valkoista, käsin neulottuun villapukuun ahdettua koiraa. ”Niin kuin kävelevä makkarapötkö.”

”Hei tuossa lukee Saunatontunkuja! Isä jarruta!”

”Ai perkule, joko se siinä on?” isä teki äkkijarrutuksen, peräkärry keinahti vaarallisesti, ja takana tulevasta autosta töötättiin vihaisesti ja pitkään.

”Joo joo, joo joo, selväksi tuli, selväksi tuli”, isä jupisi, heilautti kättään tööttääjälle ja kaarsi punaisen tiilikerrostalon pihaan. ”Alle kolmeen tuntiin tultiin.”

”Kyllä kai, kun joku kaahasi kuin heikkopäinen!”

Olli oli päätynyt sitten surffaamaan netin deittisivuja ja etsiytynyt lopulta Elinan Facebook-sivulle.

Olli heräsi puhelimen hälytykseen kello 7.15 ja oli tyytyväinen, että ilta oli mennyt niin kuin oli mennyt; nyt päätä ei kivistänyt, ei väsyttänyt, oksettanut, pyörryttänyt eikä suussa maistunut kissanpieru. Kotiin tultuaan hän oli soittanut Jyrille ja ehdottanut pitkästä aikaa paheellista baarikierrosta, mutta Jyri oli ollut menossa vaimonsa kanssa myöhäisillan leffanäytökseen ja tarjoutunut paheelliseksi baariseuraksi viikonloppuna. Ensin Olli oli aikonut lähteä radalle yksin mutta päätynyt sitten surffaamaan netin deittisivuja ja etsiytynyt lopulta Elinan Facebook-sivulle.

Hän näki enää vain Elinan julkisena jakamia päivityksiä, kulttuuriuutisia ja muita, sekä tämän kansiprofiilikuvan, jossa tämä seisoi loskaisella kadulla sateenvarjon alla tummat hiukset poskiin liimaantuneina – hänellä oli tapana vaihtaa profiilikuva vuodenajan mukaan ja tämän kuului selvästi sarjaan ”alkutalvi”, joskin Olli oli tunnistavinaan siinä myös jotain symbolista, jotain pahaa maailmaa vastaan suojautuvaa. Varsinaisia päivityksiä hän ei nähnyt, sillä Elina oli poistanut hänet kaverilistastaan sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt tälle Facebookin kautta ehkä sadannen ikävää riutuvan tankarunon, jossa oli kylmiä kuita ja varjossa vaeltavia muukalaisia ja vaatinut Elinaa selittämään miksi, miksi, miksi?

Illalla Olli oli aikonut ensin lähettää Elinalle viestin ja alkanut jo muotoilla sitä: ”Moi pitkästä aikaa Elina, mitä kuuluu? Ei olla oltu melkein vuoteen yhteyksissä, joten…”

”Moi Elina! Lähestyvän erovuosipäivän kunniaksi ajattelin kysyä mitä kuuluu ja olisiko voitu pitkästä aikaa tavata…” mutta tuhonnut viestin.

Ei. Ei enää Elinaa.

Niin hän oli päättänyt, nyt alkaisi uusi elämä. Elinan jälkeinen elämä. Post-Elina-elämä.

Ja koska hän ei ollut keksinyt illalla muutakaan, Elinan Facebook-kuvan tuijottamisen ohella, hän oli klikannut auki ensimmäisen eteen osuneen YoutTube-videon, Leonardo Di Caprion tekemän ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin ja tuijottanut sitä.

Nyt hän tunsi itsensä voittajaksi, hän oli kuin AA-kerholainen, joka oli onnistunut selättämään pahan viinapirun.

Ja sitten viereisessä asunnossa alkoi meteli.

Hän otti nopean suihkun, veti jalkaan farkut ja suosikkipaitansa, havunvihreän, hihoista melkein ratki kuluneen neuleen, jonka oli saanut sata vuotta sitten äidiltään. Sitten hän laittoi kahvin tippumaan, tummaa väkevää paikallisen paahtimon paahtamaa kahvia, nappasi luukusta lehden ja syventyi USA:n presidentinvaalien viime käänteisiin ja Trumpin viimeisimpiin seksistisiin möläytyksiin.

Ja sitten viereisessä asunnossa alkoi meteli.

Kämppä oli ollut pitkään tyhjillään, Olli oli tavannut vain pari kertaa edellisen asukkaan, vanhan liki kahdeksankymppisen miehen, joka oli saanut sairaskohtauksen ja joutunut muuttamaan palvelutaloon. Toisella puolella taas asui yksinhuoltajaäiti, jonka tytär oli hänelle joka toinen viikko, joten käytännössä hän ei ollut kuullut naapureistaan pihaustakaan koko sinä aikana, jonka hän oli talossa asunut.

Mutta nyt tilanne taisi olla muuttumassa.

Hän yritti sulkea korvansa mekkalalta. Milloin viereisessä asunnossa huudettiin, kiljuttiin, naurettiin, paukutettiin ovea, auottiin ikkunaa tai mätkäytettiin jotain lattialle. Sitten joku huusi jotakuta antamaan jotain, ehkä jakoavainta tai kantoapua, ja huutoa seurasi raju helähdys, jota taas seurasi pahaenteinen hiljaisuus. Olli lopetti vaistomaisesti paahtoleivän jauhamisen ja odotti, mitä tuleman piti. Hiljaisuus katkesi nuoren naisen kimeään huutoon: ”Isä! Ei voi olla totta! Sä hajotit ne!”

Huudon jälkeen älämölö pyörähti päälle kuin jumissa ollut levynneula. Seinän takana jaettiin syytöksiä ja puolustauduttiin, Olli erotti sanat ”Essence” ja ”kallis”, sitten riitaan yhtyi kolmas ääni, ja neljäs, ja lopulta huuto muuttui kakofoniaksi. Syytösoikeudenkäyntiä kesti hetken, sitten seinän takana naurettiin ja joku ilmeisesti avasi radion, sillä asunnossa alkoi raikua jotakuinkin täysillä Simonin ja Garfunkelin Cecilia. Olli yritti uppoutua kulttuurisivujen arvioon uudesta kiinnostavasta dekkarista, mutta lukeminen siinä pauhussa oli mahdotonta.

Vartin yli kahdeksan hän kaatoi lopun kahvin viemäriin, huuhteli pannun, pakkasi reppuun läppärin, heitti takin niskaan ja suuhun Xylitol-jenkin, tarkisti että avaimet olivat taskussa ja sulki oven – ja törmäsi käytävällä kävelevään jätesäkkiin. Tai tarkemmin naiseen, joka kantoi jotakuinkin itsensä kokoista jätesäkkiä ja josta näkyi jätesäkin takaa farkkujen jalat, säkkiä puristavat sormet ja kynnet, joissa oli siellä täällä kirkkaan oranssia kynsilakkaa.

”Tuota niin, voinko jotenkin auttaa?” Olli kysyi.

”Voit!” säkkinainen parahti ja pyysi: ”Ohjaatko mut ovelle?”

Olli työnsi naista varovasti olkapäästä kohti asuntoa, jonka ovi oli auki ja josta kuului nyt El Condor Pasa. Nainen rojautti säkin eteisen lattialle, kääntyi Olliin päin ja hankasi kätensä farkunreisiin ennen kuin ojensi käden. ”Mä olen Anna ja ilmeisesti sun uusi naapuri. Kiitos tuhannesti avusta.”

”Äläkä huoli, ei me kaikki olla tänne muuttamassa, mä vain.”

Nainen näytti ehkä viitisen vuotta Ollia nuoremmalta ja sai hänet ajattelemaan sitruunaa, mikä ei johtunut vain naisen keltaisesta villatakista eikä tuoksusta, jossa oli jotain kirpeää ja raikasta, vaan koko pakkauksesta – äänestä, asennosta ja olemuksesta, jossa oli jotain pirskahtelevaa, eteen ja ulospäin singahtavaa, kuin tämä ei olisi aivan mahtunut itseensä.

”Olli. Eipä kestä. Sä taidat tykätä Simonista ja Garfunkelista?” Olli kysyi ja vilkaisi asuntoon päin.

”Se on mun ehdottomia lemppareita. Ja nimenomaan vinyyliltä kuunneltuna”, Anna sanoi ja korjasi ponnariaan.

”Vinyyleissä on aivan oma soundinsa. Mutta siis joo, mä vähän päättelinkin, että jotain muuttotyyppistä täällä tapahtuu. Mä asun tuossa seinän takana.”

”Ai, kiva! Äläkä huoli, ei me kaikki olla tänne muuttamassa, mä vain. Mä muutan tähän toistaiseksi, kun se Kalle, joka asui tässä ennen ja on siis mun äitini kummisetä, joutui palvelukotiin saatuaan sydänkohtauksen eikä suostu missään nimessä laittamaan asuntoa myyntiin. Itse asiassa Kalle on varma, että hän vielä palaa kotiinsa. No joo, mutta siis kun mä olen aloittamassa työt mun serkkuni sisustus- ja vanhantavaranpuodissa, satutko tietämään sen, Hillariinan ihanassa vanhassa taidekorttelissa entisessä synnytyssairaalassa…?”

Olli tiesi paikan muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Anna jo tarttui hupparista ehkä kymmenenvuotiasta, pahvilaatikkoa kantavaa poikaa. ”Tässä on mun pikkuveli Aulis, meidän iltatähti ja tuleva astronautti tai mahdollisesti dinosaurustutkija. Tai joku megalomaanisen merkittävä tulevaisuustutkija. Sano Aulis päivää mun seinänaapurille.”

”Toivottavasti sä olet meidän Annalle hyvä naapuri.”

Poika nosti toisen jalan niin, että kannatteli laatikkoa polvellaan, leuallaan ja vasemmalla kädellään ja ojensi toisen kätensä Ollille: ”Päivää.”

Olli tarttui käteen ja tarjoutui auttamaan poikaa.

”Ei kun mä saan tämän.” Aulis korjasi otettaan. ”Toivottavasti sä olet meidän Annalle hyvä naapuri.”

Anna purskahti nauruun. ”Aulis, yleensä kyllä sanotaan, että ’toivottavasti meidän Anna on sulle hyvä naapuri’”.

”Niin mutta kun mä tiedän, että sä oot mutta mä en voi tietää, onko tuo.”

”Se on kyllä totta, siis hänen näkökulmastaan”, Olli sanoi ja tykästyi pojan suoruuteen.

”Joo, no meidän perheessä on aina sanottu asiat niin kuin ne on. Hei Aulis laske se sitten varovasti, sielläkin on astioita. Ja tuossa menee mun pikkusisko Alina.” Nuori tyttö näpräsi puhelintaan samalla kun nousi portaita hajamielisesti.

”Ai hei, ootsä ton naapuri?” tyttö kysyi ja vilkaisi Ollia kasvoillaan ilme, jossa oli jotain samaan aikaan huvittunutta ja tylsistynyttä.

Olli nyökkäsi.

”Voi reppana. Osanottoni.”

”Meidän Alina on just viehättävimmässä teini-iässä, yhtä aurinkoa ja hymyä.” Anna sai siskoltaan irvistyksen. Sitten sisko keskittyi taas puhelimeensa ja sanoi voitonriemuisesti: ”Muut on siellä matikantunnilla ja mä vaan täällä.”

”Näistä pikku kullanmuruista siskon muutto on niin karmea juttu, että lintsasivat koulusta saadakseen olla vielä siskonsa kanssa yhden päivän”, Anna selitti.

”Niin siis kaikki saumat pinnata koulusta pitää tietenkin käyttää”, Alina tarkensi. ”Ja ihana päästä tuosta määräilijästä eroon, nyt mä saan vihdoin sen isomman huoneen.”

”Alina leikkii kovista, vaikka oikeasti sen sydän repeää, kun isosisko muuttaa pois”, Anna sanoi.

Olli oli jo jatkamassa matkaa, mutta Anna ei päästänyt häntä näin vähällä.

”No tervetuloa vain tänne.” Olli oli jo jatkamassa matkaa, mutta Anna ei päästänyt häntä näin vähällä. ”Kiitos. Mitä mä tätä paikkaa yhtään tunnen, niin tämä on hirveän kivaa aluetta, rauhallista ja silti lähellä keskustaa.”

”Joo niin on”, Olli myönteli, ja he väistivät vatsakasta, muuttolaatikkoa kantavaa miestä, Annan isää, Olli päätteli.

”Mitä, punttejako täällä on?” mies puhisi.

”Ja sitä et nyt sitten tiputa, isä, siellä on astioita”, Anna sanoi miehelle, jonka lippalakissa luki Varaosat Hiltunen. ”Niin siis tää herra Kiljunen tässä on mun isäni.”

”Aha, uusi naapuri, vai?” isä kysyi, ja Olli nyökkäsi. ”Jari Alakulju, en nyt uskalla irrottaa kättä tästä, kun yhden tämmöisen jo hajotin…”

”Siellä meni mun Plussa-pisteillä keräämäni stailit viinilasit”, Anna huokaisi.

”Noo, kirjoitat pukille”, hänen isänsä lohdutti.

”Mutta hei, nyt mä tässä vain pulputan ja pidätän sua, sullakin Olli on varmaan kiire töihin ja mun pitää mennä auttamaan noita muita, toiset rehkii ja äiti tuolla luuttua mun kämppää. Mulla on ihan kauheesti ryönää, kirjoja, levyjä, kaikenmaailman kirpputorikamaa, jota ei vaan voinut jättää. Siis kyllä mä olen kuullut Konmarista ja tiedän että se tekisi mulle hyvää ja mä aioinkin tässä muuton yhteydessä heittää pois roinaa, mutta ei siitä tullut yhtään mitään.”

”Jos teillä on vielä hommat pahasti, kun mä tulen töistä, voin tulla avuksi.”

He väistivät nyt takaisin portaisiin suuntaavaa Aulista.

”Siksi aloitettiin jo näin aikaisin aamusta, että selvittäisiin yhden vuorokauden aikana. Nämäkin ovat ajamassa vielä tänään kotiin pohjoiseen”, Anna selitti, ja vihdoin Olli sai suunvuoron: ”Jos teillä on vielä hommat pahasti, kun mä tulen töistä, voin tulla avuksi.”

”Voitko?” Anna ilahtui aidosti. ”No kiitos, tosi ystävällistä, mä vähän luulen, että ne on. No mutta, hyvää työpäivää sulle ja ehkä näkemisiin illalla!” Anna harppoi portaat alas ja huusi ovelta pikkuveljelleen: ”Odota, odota, Aulis, mä autan, sä et saa sitä yksin!”

Olli suuntasi pyöräkellariin ja mietti, mihin pyörremyrskyyn hän oli juuri törmännyt. Jos Anna oli ehtinyt kertoa vajaassa kymmenissä minuutissa noin paljon itsestään, työstään ja perheestään, mitä hän tietäisikään tästä viikon päästä?

Hän otti pyörän ja työntyi ulos kirpeään marraskuiseen aamuhämärään ja huomasi vasta puolimatkassa yliopistolle miettivänsä, että hän tiesi naisen mainitseman sisustuspuodin siitä, että oli käynyt siellä kerran Elinan kanssa. He olivat ostaneet sieltä pienen antiikkisen arkun, joka oli ollut hänestä turhan kallis, mutta Elina oli ihastunut siihen ja halunnut sen.

Nyt se oli Elinan uudessa kodissa Helsingissä.

”Ai sinä, moi!” Anna nosti sinistä kahvimukiaan.

Hän pyöräili yliopistolle kymmenessä minuutissa niin kuin joka aamu ja törmäsi tutkijakammion käytävällä muutamiin tuttuihin, jotka pakersivat saman käytävän varrella omien väitöskirjojensa parissa. Yksi tutki perinnebiotooppien säilyttämistä, toinen maahanmuuttajakirjallisuutta, kolmas vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutusta lapsen koulumenestykseen. Muut tutkijat kävivät usein yhdessä lounaalla ja iltapäiväkahvilla alakerran kahviossa, purkivat toisilleen vuoroin pahimpia kirjoitusjumeista syntyneitä ahdistuksia ja vuoroin riemua siitä, että artikkeli oli hyväksytty johonkin arvostettuun julkaisuun, mutta Olli puursi enimmäkseen omissa oloissaan.

Kun hän palasi neljän jälkeen kotiin, pahin muuttorumba näytti olevan ohi, mutta naapuriasunnon ovi oli raollaan ja siellä kuului olevan sama meno kuin aamulla. Olli mietti, luikahtaisiko kotiinsa vaivihkaa, mutta hän oli luvannut Annalle auttaa tätä ja toisaalta yksinäinen ilta kotona ei kuulostanut hyvältä – hänellä ei ollut mitään varsinaista ohjelmaa, joten vaarana oli, että hän löytäisi taas itsensä tuijottamasta sateessa seisovaa Elinaa ja muotoilemasta viestin alkua.

Hän kopautti oveen ja astui sisään.

”Ai sinä, moi!” Anna nosti sinistä kahvimukiaan, jossa luki Ylestä perkele!

”Tule peremmälle, täällä on tietenkin asiaankuuluva kaaos, mutta muuttolaatikot on kannettu, nyt on enää purku ja muu raivaus. Ja just nyt ollaan kahvitauolla, että sikälikin satuit hyvään saumaan. Tässä on mun äitini Helena.” Anna osoitti kiharatukkaista reilua viisikymppistä naista, jolla oli paidassa leijonan kuva ja paljon, paljon eri materiaalista tehtyjä rannekoruja.

”Alkavatko kaikki naiset tässä suvussa A:lla?” Olli kysyi ja sai porukan nauramaan.

”Ja tässä on mun serkkuni Aura ja Annukka. Toi kännykkäänsä hautautunut odottaja on Annukka, jonka unelmapuotiin mä olen menossa töihin ja toi palkkamurhaajan näköinen klanipää on sen pikkusisko Aura.”

”Alkavatko kaikki naiset tässä suvussa A:lla?” Olli kysyi ja sai porukan nauramaan.

”Anna ja Alina ja Aulis poikana siinä joukossa trimmaa hyvin, mutta on meillä myös Eeva, Heikki ja Jussi. Ovat jo muuttaneet kotoa, ja heillä on jo omia lapsia”, Helena sanoi ja korjasi rannekoruja helskyttäen kampaustaan.

”Teillä on sitten joulupöydässä hulinaa”, Olli arveli.

”Kun kaikki lapset tulee perheineen, niin seitsemäntoista. Ja siinä on siis vasta meidän oma perhe, ei mun sisaruksia eikä näiden serkkuja. Onko sulla Olli paljon sisaruksia?”

”Mä olen ainokainen.”

”Ai.” Helena oli sanoi ja näytti siltä, että oli Ollin puolesta syvästi pahoillaan.

”Meillä on joulupöydässä aina aika rauhallista. Mitä nyt kello tikittää, uutiset pauhaa, kynttilät savuaa ja kissa naukuu”, Olli sanoi.

”Voi mikä siunaus, mä tulenkin ensi jouluna teille.” Anna nosti pannua. ”Otatko sä kahvia? On mulla teetäkin, jos haluat.”

”Kahvi käy.”

”Ja täällä on hei pullaa”, Helena tarjosi. ”Vai karppaatko sä niin kuin kaikki nuoret nykyään?”

Olli pudisti päätään ja otti palan.

”Niin se tuo meidän Anna alkaa nyt sitten vanhantavarankauppiaaksi.”

”Et kai sä Annukka enää raskausaikana ole karpannut?” Helena kysyi viimeisillään olevalta tummatukkaiselta naiselta, joka istui keittiöjakkaralla näpytellen puhelintaan.

”Kyllä mä alussa karppasin”, nainen sanoi nostamatta katsettaan ruudusta, sai sitten ilmeisesti viestin tai päivityksen päätökseen ja laski puhelimen pöydälle. ”Kuukausi sitten repsahdin Jukan siskon tytön ristiäisissä, mutta neuvolassa ovat koko ajan hokeneet, että kova eläinrasva on sikiölle pahaksi, mutta en mä nyt sitä millään grillikyljellä elätä vaan mätän marjoja ja kasviksia niin, että korvista tulee.”

”Eikös vauvan ole tärkeä saada viljoja?”

”Vitamiinit ja proteiinit ne tärkeimpiä on.”

”Mä en suostuisi missään tapauksessa elämään ilman pullaa.” Anna työnsi näyttävästi viimeisen ison pullapalan kerralla suuhunsa ja hörppäsi loput kahvit Ylestä perkele! -mukistaan.

”Niin se tuo meidän Anna alkaa nyt sitten vanhantavarankauppiaaksi”, Annan isä kehuskeli. ”Annalle ihan oikea homma, jo pikkulikkana se rakenteli kaikenlaista vanhoista leluista ja puukalikoista.”

”En rakennellut, isä”, Anna korjasi. ”Tarkemmin sanottuna se on isä, joka on aina tykännyt rakennella kaikenlaista. Varsinkin lennokkeja.”

”Ainakin siinä vaiheessa, kun pääsit opiskelemaan alaa, ei ollut vaikeuksia keksiä tuttaville lahjoja, kun sinä teit kaikki itse”, hänen äitinsä jatkoi. ”Anna on käsistään niin taitava. Ja taitava tyttö se on tietysti muutenkin.”

Olli mietti, että Annan vanhemmat vaikuttivat aidosti ylpeältä tyttärensä uravalinnasta, jota kunnianhimoisemmat vanhemmat eivät välttämättä olisi yhtä estoitta suitsuttaneet.

”Ja Annukka on vielä ensimmäisen viikon opastamassa niin että enköhän mä selviä.” Anna silitti serkkunsa vatsaa. ”Mä en usko, että kovin montaa vauvaa on ollut odottamassa semmoinen läjä nuttuja ja muita kuin tätä onnekasta.”

”Kiitos sen ihanien sukulaisten”, odottaja sanoi ja punnersi itsensä ylös. ”Saa nähdä, haluaako asiakkaat mua enää ollenkaan takas, kun sä tulet puikkoihin. Ei mutta nyt mun on lähdettävä, meillä on Jukan kanssa vielä tänään viimeinen synnytysvalmennus. Lähdetkö sä Aura kyytiin?”

”Mä hyppään bussiin, jään vielä hetkeksi auttamaan Annaa.”

”Okei, soitellaan. Ja ilmoita sitten heti, jos ja kun…”

”Totta kai.”

”Rakas tytär, etkö tiedä, että miehen apua ei pidä koskaan kieltää?”

Anna saatteli serkkunsa ovelle, Annan vanhemmat toivottivat Annukalle onnea synnytykseen ja alkavaan äitiyteen ja keskittyivät sitten Olliin. Kun Olli oli kertonut heille elämänsä kohokohdat: hän asui tätä nykyä yksin (ei tyttöystävää mutta äiti ja isä asuivat samassa kaupungissa), työstään yliopistolla ja väitöskirjastaan (käsittelee Kalevalan tärkeimpiä henkilöhahmoja) sekä harrastuksistaan (lenkkeily, lukeminen, silloin tällöin kuntosalilla käynti), hän kysyi Annalta, voisiko ihan oikeasti olla jollain avuksi.

”Ei sun oikeasti tarvitse mua auttaa, sitä paitsi ei tässä oikein oo semmoista, laatikoiden purkua vain”, Anna kielteli.

”Eikä kun mä autan ihan mielelläni. Ei mulla muutenkaan ollut mitään iltasuunnitelmia, niin että mielelläni minä.”

”Rakas tytär, etkö tiedä, että miehen apua ei pidä koskaan kieltää?” Helena torui. ”Sitä paitsi meidänkin pitää lähteä ajelemaan, että ollaan yöksi kotona. Pöytä ja sänky on nyt koottu ja huusholli siivottu niin, että kyllä sä tuosta lopusta selviät. Ja jääkaapissa on italianpataa niin, ettei tarvitse heti olla pitsaa tilaamassa.”

”Äi-tiii”, Anna sanoi niin kuin äiti olisi muistuttanut, miten hampaat pestään. ”Siis sä ihan todella, todella, sydämesi pohjasta haluat auttaa mua?” Anna kysyi Ollilta.

”Mä lupasin auttaa, joten tässä ollaan.”

”Anna on just tämmöinen, pistää läheisten ja myös lähelle sattumalta osuvien elämän uusiin puihin.”

Anna alkoi vakavissaan miettiä: ”No en mä sua tokikaan estele. Enimmät me on täällä jo siivottu, pyyhitty kaapit ja hyllyt, niin että, hmm…” Hän kääntyili laatikoiden täyttämässä keittiössään, kumartui tarkistamaan laatikoita ja osoitti yhtä, josta näkyi kattilankansia. ”Voit vaikka nostella tuosta laatikosta kattiloita tuonne alakaappiin ja astioita yläkaappiin.”

”Että sulla on tämmöinenkin kapistus, salaattilinko!” Aura päivitteli valkoinen salaattilinko kädessään. ”Mihin, mätänkö mä näitä kannuja ja kippoja vaikka tänne jääkaapin viereiseen kaappiin?”

”Ei kun odota, Aura, laita ne muoviset sinne toiseen, siihen pidempään”, Anna neuvoi. ”Mitäs mä nyt sitten itte teen? Seison tässä kädet kahden puolin kroppaa ja katson, kun te huhkitte?”

”Lähde saattamaan vaikka perhettäsi autolle”, hänen äitinsä ehdotti.

”Aura ja Olli, mä tulen kohta”, Anna sanoi ja hävisi hälisevän perheensä kanssa ovesta.

”Joo älä viivy liian kauan tai sulle ei ehkä jää täällä mitään hommaa”, Aura huusi perään ja jatkoi Ollille: ”Anna on just tämmöinen, pistää läheisten ja myös lähelle sattumalta osuvien elämän uusiin puihin. Mä veikkaan, ettet sä vielä aamulla olisi arvannut, että illalla sä istut täällä täyttelemässä uuden naapurisi kattilakaappia.”

”Miten tän nyt sanois”, Olli aloitti samalla, kun asetteli oranssia kattilapannua kaappiin. ”Sä et ehkä usko tätä, mutta mä olen ennenkin tutustunut naisiin keittiöön ja juuri uuniin liittyvien juttujen merkeissä.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi tänä keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga käyvät läpi parisuhdettaan helteisessä Meksikossa. Helga kipuilee lapsettomuutensa kanssa. Suhdetta kiusaa myös Juliuksen ex-vaimo Tuija.

Kun Helga heräsi, hän kuvitteli unen ja valveen rajamailla olevansa heidän tutussa Töölön kodissaan. Sitten hän näki ikkunaluukkujen välistä tulvivan auringonvalon ja muisti olevansa Mexico Cityssä.

Helga työnsi ikkunaluukut auki ja jäi seisomaan ikkunaan. Kaupunki oli jo hereillä, se nukkui tuskin koskaan. Kadulla kulki lihavartaita ja maissintähkiä kärryissä työntäviä miehiä, autot tööttäilivät tiellä ja pulut kurluttivat katonrajassa.

Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin.

Helga sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa aurinkoon. Miten hän olikaan kaivannut valoa ja lämpöä. Tänne aurinkokin näytti pohjolan pimeyttä paenneen. Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin. Kerrankin heillä olisi aikaa kulkea rauhassa kylästä ja kaupungista toiseen.

”Tule takaisin tänne”, Julius sanoi sängystä.

”No, tule nyt.”

Helga asettui vuoteelle kiinni Juliukseen. Juliuksen iho oli hänelle tuttu, kaikki miehessä oli jo kuin osa häntä itseään. Siinä heidän maatessaan saattoi kuvitella, että he olivat vastarakastunut pariskunta eikä maailmassa ollut kuin he kaksi. Juliuksen käsi liukui hänen paljasta selkäänsä pitkin alemmas. Miten ihanaa oli, että heillä ei ollut kiire minnekään, Helga ajatteli.

Samassa Juliuksen kännykkä piippasi. Helga vetäytyi irti hänestä ja kääntyi selälleen. Viesti oli varmaan Tuijalta. Kenties tämä tiedotti, että lapsilla oli nuha tai yskä. Julius huokasi ja tarttui kännykkäänsä.

Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?

”Se on Lupe. Hän odottaa meitä aulassa”, Julius sanoi.

”Lupe? Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?”

”Totta kai me mennään. Missään muualla maailmassa ei voi nähdä miljoonia monarkkiperhosia yhtä aikaa”, Julius sanoi.

Helga nousi pettyneenä sängystä ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen.

Lupe nosti heidän matkalaukkunsa mustan maasturinsa takakonttiin. Auto oli uusi eikä sopinut liehuvamekkoisen Lupen itsestään antamaan boheemiin vaikutelmaan.

”Vamonos! Mennään!” Lupe huikkasi.

Julius keskusteli kohteliaaseen sävyyn Lupen kanssa auton puikkelehtiessa kaupungin kapeilla kaduilla. Helga näki ikkunasta laihan kulkukoiran, joka tonki roskakasaa. Lupe nauroi tuon tuostakin ja puhua pulputti iloiseen sävyyn.

Jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Kun Lupen käsi kurottautui painelemaan radion nappuloita, Helga jäi tuijottamaan tämän sormusten peittämiä käsiä. Kuvitteliko hän vai jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Hän pakotti itsensä kääntämään katseensa pois.

Hän oli saanut jokin aika sitten roolin Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän elämäänsä kyllästyneenä, giniä kittaavana Marthana. Näytelmässä Martha kinastelee miehensä kanssa nuoren pariskunnan seuratessa riitaa sivusta. Helga tunsi itsensä toisinaan näytelmän Marthaksi.

Helga hätkähti siihen, että Lupe katsoi häneen peruutuspeilin kautta.

”Kaikki hyvin?”

Helga nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen hymyn.

”Julius kertoi, että olette hääpäivämatkalla. Kauanko olette olleet naimisissa?”

”Viisi vuotta”, Helga vastasi.

”Onko teillä lapsia?”

Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne.

Helga nielaisi. Hän ei koskaan tiennyt, mitä siihen kysymykseen olisi pitänyt vastata. Olihan heillä, mutta lapset olivat Juliuksen ja Tuijan. Ja sitten oli se lapsi, jota he olivat niin toivoneet, mutta jota he eivät olleet saaneet. Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne. Hän tiesi, että sellainen oli uusperheessä väistämätöntä. Ulkopuolisuus oli kuin yksi perheenjäsenistä, sitä pitäisi vain sietää.

”On. Tyttö ja poika”, Julius kiirehti vastaamaan.

”Minulla on jo kaksi aikuista tytärtä”, Lupe sanoi.

”Minusta tulee pian isoäiti.”

”Sepä hienoa”, Julius sanoi leveästi hymyillen.

Helga painoi otsansa ilmastoinnin viilentämään ikkunalasiin. Siinä oli taas yksi asia, jota he eivät saisi koskaan kokea yhdessä. Isovanhemmuus. He eivät koskaan näkisi yhteisen lapsenlapsensa telmivän uima-altaalla tai saisi seurata tämän kasvua taaperosta koululaiseksi. Lupe vilkaisi häntä taas peilin kautta.

”Ilot ovat jaettuja, surut yksityisiä”, Lupe sanoi ja etsi radiosta uuden kanavan. Auto täyttyi meksikolaisesta kansanmusiikista. Säkeistöissä toistui yhä uudelleen sana corazón, sydän.

He ajoivat Morelian pastellivärisen kaupungin läpi ja jatkoivat kohti Mariposa Monarca -perhosaluetta. Perillä Julius kaivoi ensitöikseen kameralaukkunsa esiin. Ensimmäinen perhonen leijaili jo jostain heitä kohti, levitti mustanoranssiset siipensä ja laskeutui Helgan kädelle.

Kun Helga katsoi taivaalle, hän näki että siellä lenteli isona parvena tuhansittain perhosia.

”Aikuinen monarkkiperhonen elää vain kuukauden. Sinä aikana kun ne talvehtivat Meksikossa, vaihtuu useampi sukupolvi”, Lupe selitti.

Ilma vuorilla oli viileämpää. Lupe käveli heidän edellään ja Helga ja Julius seurasivat perässä. Heidän edessään kohosi korkeita puita, jotka olivat kauttaaltaan perhosten peitossa. Perhosia lenteli ilmassa ja niitä oli maassa. Ne näyttivät pienen pieniltä tulenlieskoilta. Niitä oli niin paljon, että Helga ei ollut varma, oliko näky kiehtova vai kammottava. Julius juoksi perhosparven perässä innoissaan kuin poika haavin kanssa.

Lupe istui penkille ison puun alle ja taputti paikkaa vieressään.

Helga varoi katsomasta Lupea silmiin.

”Tule istumaan.”

Helga istuutui kohteliaisuudesta Lupen viereen, mutta varoi katsomasta tätä silmiin.

”Minkä ikäisiä teidän lapsenne ovat?” Lupe kysyi.

Helga huokasi. Hän ei olisi halunnut puhua koko aiheesta.

”Eivät lapset ole oikeastaan meidän.”

”Miten niin?”

”Ne ovat Juliuksen ja hänen ex-vaimonsa.”

”Ahaa”, Lupe sanoi ja nyökytteli ymmärtäväisesti.

”Minäkin olen toista kertaa naimisissa. Mieheni on hänkin antropologi. Tapasimme jo opiskeluaikana, mutta löysimme toisemme vasta nyt. Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia. Olimme jo tavatessamme liian vanhoja siihen. Lapset ovat ihania, mutta on mahtavaa saada nauttia vapaudesta”, Lupe jatkoi.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Helga oli melkein kuulevinaan tuhansien ja taas tuhansien perhosten siivistä lähtevän väpättävän äänen. Julius oli pysähtynyt kameroineen ison puun alle ja valokuvasi niska kenossa sen oksia verhoavia perhosia.

”Jostain syystä perhoset suosivat aina samoja puita”, Lupe sanoi.

Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Kun niiden tulee kylmä, ne kerääntyvät etsimään lämpöä toisistaan. Meksikossa me voimme turvautua vain toisiin ihmisiin. Muuta suojaa ei ole.”

”Niin, perhe on teille tärkeä”, Helga vastasi väkinäisesti. Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Tiedätkö, opiskelin nuorena Saksassa. Siellä naiset jäivät kotiin lapsen synnyttä ja työnsivät sitten vauvaansa vaunuissa pitkin katuja. Kadut olivat täynnä itkuisen näköisiä naisia, jotka olivat kaikki yhtä yksin vauvojensa kanssa. En koskaan ymmärtänyt sitä. Täällä perhe on paljon laajempi käsite kuin Euroopassa. Myös ystävät ja naapurit voivat olla osa perhettä. Serkuista ja pikkuserkuista puhumattakaan”, Lupe sanoi.

”Ruokapöydässä istuu vaihteleva joukko ihmisiä. Mutta he ovat kaikki perhettä. Minä kasvoin teini-iästä asti mummoni kanssa sillä äitini oli kirjailija ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Serkkuni ovat minulle kuin sisaruksia.”

Helga vilkaisi Lupea. Tämä oli luultavasti vanhempi kuin miltä näytti. Silmäkulmiin oli puhjennut naururyppyjä. Äkkiä hän tunsi sympatiaa Lupea kohtaan.

”Pian vietetään Kuolleiden päivää. Ihmiset kerääntyvät hautausmaille muistamaan poismenneitä rakkaitaan. Voin viedä teidät Pátzcuaroon, joka on Kuolleiden päivän juhlinnan keskus. Käyn siellä itsekin joka vuosi.”

Helga tuijotti niityn yläpuolella parveilevia perhosia.

”Emme halua olla vaivaksi.”

”Saan harvoin vieraita noin kaukaa pohjoisesta. Vien teidät sinne mielelläni.”

He ajoivat yöksi Morelian kaupunkiin. Ilta laskeutui vuorilta kaupungin ylle ja aurinko hävisi horisontin taa. Lupe jätti heidät hotellille sanoen, että hänellä olisi illalla asioita hoidettavanaan.

”Nauttikaa nyt toisistanne ja hääpäivämatkastanne”, Lupe sanoi silmää iskien.

Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

Hän kumartui syleilemään Helgaa ja maiskautti kevyesti huuliaan molemmin puolin tämän poskia. Sitten hän kumartui tekemään saman Juliukselle. Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi todella painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

”Kiitos tästä päivästä”, Julius sanoi hymyillen.

Lupe heilautti kättään, hyppäsi autoonsa ja kaasutti pois.

He illastivat vanhan rakennuksen sisäpihalla olevassa ravintolassa. Ravintolan seinät oli koristeltu nauravaa luurankorouva La Catrinaa esittävillä maalauksilla. Kun tarjoilija oli vienyt heidän lautasensa, Julius alkoi selata kuvia kameran näytöltä.

Pienelle korokkeelle pihan keskelle nousi mies ja alkoi soittaa kitaraa. Sävelmä oli surumielinen mutta rytmikäs. Helga ajatteli Lupea ja tämän sanoja. Ehkä hänen todellinen perheensä olivat hänen ystävänsä. Juliuksen lisäksi he tunsivat hänet kaikkein parhaiten.

”Katso nyt tätäkin. Eikö ole hieno”, Julius sanoi ja tyrkytti kameraansa pöydän yli. Ruudulla näkyi oranssi kasa perhosia.

”Laita nyt se kamera pois.”

Julius vilkaisi häntä loukkaantuneesti ja työnsi sitten kameran mitään sanomatta laukkuunsa.

”Meidän pitäisi puhua”, Helga sanoi.

”Hyvä on. Puhutaan.”

Kumpikin oli pitkään hiljaa.

Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.

”Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa?”

”Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.”

”Ei kun ihan totta.”

”Joo, joo. Ihan totta. Me ehditään puhua myöhemminkin”, Julius sanoi ja tarttui hänen käteensä.

Hotellihuoneessa Julius veti hänet sängylle. Helga sulki silmänsä. He makasivat vierekkäin kuin kaksi ujoa teiniä. Sitten Julius alkoi napittaa hänen puseroaan auki. Helgaa kutitti ja hermostutti. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli käsillään tuttua ihoa.

Jälkikäteen he jakoivat yhteisen olutpullon ja istuivat ikkunalaudalla.

”Ihan kuin silloin ennen”, Helga sanoi.

”Mitä meille oikein tapahtui tässä välissä”, Julius vastasi.

Pátzcuaron torilla kuhisi myyjiä perinteisissä intiaaniasuissaan. Ilmassa väreili odotus. Lupe kulki heidän edellään raivaten tietä väkijoukon läpi. Pöydille oli aseteltu isoja pinoja suklaisia ja sokerisia pääkalloja. Vanhat naiset myivät keltaisia kehäkukkia. Niitä vietiin Kuolleiden päivän alttareille ja hautausmaalle, Lupe selitti. Illalla kaikki kerääntyisivät hautausmaalle syömään, juomaan ja odottamaan poismenneiden läheistensä sieluja, joiden uskottiin yöllä palaavan tervehtimään eläviä. Väkijoukossa juoksenteli lapsia maissintähkiä käsissään.

”Eilen täällä vietettiin pienten enkelten päivää”, Lupe sanoi.

”Meksikossa uskotaan, että myös kuolleiden ja syntymättömien lasten sielut palaavat tervehtimään eläviä.”

Lupe kaiveli laukkuaan.

Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen.

”Minulla on teille pieni lahja”, hän sanoi, ja veti kassistaan esiin kaksi sokeripääkalloa. Toisen otsaan oli kirjoitettu Julius ja toisen Helga.

”Näitä on tapana antaa lapsille muistutuksena siitä, että elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen. Mutta älkää yrittäkö syödä näitä, katkaisette vielä hampaanne. Nähdään illalla!”

Helga jäi tuijottamaan pääkalloa, jonka otsassa luki hänen nimensä. Se oli koristeltu taidokkaasti punaisella ja mustalla sokerikuorrutuksella. Sen otsassa olisi voinut lukea heidän syntymättömän lapsensa nimi. Onni tai Satu, Olli tai Ada.

Kansaa vaelsi varjoina hautausmaata kohden. Lähempänä Helga erotti, että ihmiset olivat kerääntyneet perhekunnittain hautojen ympärille. Ilmassa leijaili suitsukkeen tuoksu. Hautojen ristit olivat oranssien kukkien peitossa ja niiden ympärillä paloi kymmenittäin kynttilöitä.

Helga pani merkille, että erään haudan vieressä istui vanha nainen, jonka harmaat hiukset olivat kahdella pitkällä palmikolla. Nainen tuijotti liekkeihin ja nojasi ponchoon pukeutuneen vanhan miehen olkapäähän. Istuisivatko hekin Juliuksen kanssa jonain päivänä tuolla tavalla toisiinsa kiinnikasvaneena? Helga mietti pariskuntaa tarkkaillessaan.

Ihmiset juttelivat hiljaa, jostain kantautui musiikkia.

Lupe jätti heidät istumaan kivipenkille ja sanoi palaavansa myöhemmin.

Helga katseli kynttilämerta ja haudoilla istuvia sombreropäisiä miehiä ja huopiin kääriytyneitä naisia. Ihmiset nauroivat ja nostelivat maljoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota.

Helgaa palelsi ja Julius kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille.

”Oletko sä ollut mulle rehellinen?” Helga kysyi.

Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.

”Onko ihminen rehellinen edes itselleen?”

”Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.”

”Onko tämä taas mustasukkaisuuskohtaus?”

”Ei, vaan mun pitää kertoa jotakin. Muistatko sä, kun me harjoiteltiin Kuka pelkää Virginia Woolf -näytelmää?”

”Se oli se, missä pariskunta tappeli kolme tuntia lavalla. Ja siinä välissä vaimo käy panemassa nuorempaa miestä.”

”Juuri se näytelmä. Olin silloin paljon poissa kotoa. Ja mä tapasin yhden lavastajan. Jaakon.”

Helga tunsi miten Julius jähmettyi paikoilleen. Hän veti kätensä pois ja kääntyi Helgaan päin.

”Onko sulla suhde?”

Helga pudisteli päätään.

”Julius, kuuntele. Anna mä selitän.”

”Mä en tiedä haluanko mä kuulla”, Julius sanoi, ponnahti ylös ja lähti harppomaan poispäin.

”Julius!”

Mutta Julius ei kääntynyt vaan harppoi hautojen välitse porttia kohden. Helga näki miten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja katosi väkijoukkoon.

Aamulla Juliuksen paikka sängyllä oli tyhjä. Helga muisti, että Julius oli palannut myöhään ja tuoksunut viskiltä. Helga jäi makaamaan selälleen. Ikkunaluukkujen välistä seinälle heijastui valoviiruja. Mitä hän tekisi jos Julius olisi lähtenyt ja jättänyt hänet hotellille, Helga mietti. Hän olisi yksin keskellä Meksikoa.

Ei viestejä eikä puheluita. Se tuntui tappiolta.

Helga vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä puheluita. Ei edes lappua pöydällä. Se tuntui tappiolta. Helga laski kännykän huokaisten takaisin yöpöydälle vanhanmallisen, vihreän lankapuhelimen viereen.

Helga mietti heidän yöllistä riitaansa, joka oli jäänyt kesken. Hän ei tiennyt mitä olisi Jaakosta Juliukselle kertonut. Nyt tuntui typerältä, että hän oli ottanut koko asiaa puheeksi. Illalla se oli vielä vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Ehkä kaikki oli johtunut Kuolleiden päivän illan oudosta välitilatunnelmasta.

Jaakko ja hän olivat tavanneet Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän harjoituksissa. Jaakko oli ollut produktiossa lavastajana. Ohjaaja oli pistänyt Helgan näyttelemään yhä uudestaan lopun kohtauksen, jossa käy ilmi, että näytelmän pariskunta oli vain keksinyt tarinan yhteisestä pojastaan. Mitään poikaa ei todellisuudessa ollut, vaan kaiken pohjalla oli lapsettomuuden tuska. He olivat istuneet Jaakon kanssa harjoitustauolla kulissien keskellä, syöneet suolakeksejä ja jutelleet.

”Eikö ole vähän outoa, että kolmen tunnin raivokas riitely selitetään lopulta lapsettomuudella”, Jaakko oli sanonut.

”Eikö se ole vähän liian helppo ratkaisu? Ei kai niiden kaikki ongelmat voi siitä johtua. Ihmiset haluavat yksinkertaisia selityksiä. Mun mielestä vaimon olisi pitänyt lähteä. Vaikka sen näytelmän nuorenmiehen mukaan, jonka kanssa se harrastaa seksiä.”

”Mutta se mieshän oli naimisissa.”

”Entä sitten?”

Sen illan jälkeen he olivat käyneet silloin tällöin kahvilla. Jaakon kanssa oli ollut helppoa puhua kaikesta siitä, josta he Juliuksen kanssa vaikenivat. Lapsista. Ulkopuolisuudesta. Pettymyksistä. Jaakko oli hyvä kuuntelija ja oikeastaan ainoita Helgan tuntemia ihmisiä, jotka todella pysähtyivät kuuntelemaan mitä toisella oli sanottavaa. Jaakko oli naimisissa, sekin oli yhdistänyt heitä.

Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Mitään vakavaa ei ollut oikeastaan tapahtunut. Sitä kertaa pikkujoulujen jälkeen teatterilla ei voinut laskea. Ulkona oli riehunut lumimyrsky eikä taksia ollut saanut koko kaupungista. He olivat istuneet näytelmän avioparin nojatuoleissa ja juoneet viiniä. Sitten Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Helga painoi silmänsä kiinni.

Se oli ollut yksinäisyyden jakamista. He olivat olleet kuin pimeään lavalle jätettyjä näyttelijöitä. Se oli ollut hetkellistä yhteyttä kahden ihmisen välillä.

Helga pakotti itsensä ylös sängystä ja avasi ikkunaluukut. Taivas oli sininen, ulkoa kuului linnunlaulua. Hän lähtisi kävelylle kaupungille. Ehkä se selvittäisi hänen ajatuksiaan. Ensin hän söisi kuitenkin rauhassa aamiaisen.

Kun hän käveli kahvikuppinsa kanssa hotellin terassille, hän huomasi että Lupe istui siellä aurinkolasit otsallaan. Lupe kohotti katseensa ja viittoili pöytäänsä niin kuin olisi odottanut häntä. Helga istuutui vastahakoisesti. Hän olisi halunnut olla itsekseen ja vaipua ajatuksiinsa. Lupe sulki kirjansa ja laski aurinkolasit sen viereen pöydälle.

”Mitä kuuluu?” hän kysyi.

”Hyvää”, Helga sanoi nopeasti.

Lupe vilkaisi häntä uteliaasti.

”Olin eilen Juliuksen kanssa baarissa”, hän sanoi sitten.

”Niinkö?”

”Julius soitti ja sanoi kaipaavansa seuraa. Olit kuulemma sairaana.”

Helga katsoi toiseen suuntaan. Häntä ärsytti tapa, jolla Lupe lausui Juliuksen nimen, niin että J kuulosti H:lta. Ja mitä tuo Lupen suorasukaisuus oikein oli olevinaan? Nämä olivat yksityisasioita. Mitä Lupe loppujen lopuksi heistä halusi? Eikö Lupesta ollut sitä paitsi outoa, että tämä oli istunut hänen aviomiehensä kanssa baarissa iltamyöhään?

”Julius kertoi, että te olette täällä etsimässä ratkaisua avioliittoonne”, Lupe jatkoi hänen hiljaisuudestaan välittämättä. Helga veti kahvikupin lähemmäs itseään. Ei ollut Juliuksen tapaista puhua avoimesti tuntemattomalle. Toisaalta, tunsiko hän lopulta Juliusta niin hyvin kuin oli kuvitellut? Kai hänkin voisi kertoa tuolle uteliaalle naiselle oman versionsa.

”Jos totta puhutaan, me riitelimme.”

Lupe nyökkäsi niin kuin olisi tiennyt asian jo.

”Ette te tulleet tänne riitelemään”, Lupe hymähti.

”Asiat menevät puhumalla vain pahempaan solmuun.”

”On helpompi riidellä kuin olla surullinen”, Lupe huokasi.

”Mitä tarkoitat?”

”Riiteleminen on usein surematonta surua.”

”Missä Julius on nyt?”

Lupe kohotti kulmiaan.

”Eikö Julius palannut illalla hotellille?”

”Palasi. Mutta aamulla se oli jo lähtenyt jonnekin.”

Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.

Lupe risti kätensä eteensä.

”Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.”

”Autiomaahan? Me ajattelimme mennä rannalle.”

Lupe pudisteli päätään.

”Autiomaasta löytyy vastaus kaikkeen.”

”Onko se jokin turisteille järjestetty retki? Onko siellä shamaani sulkapäähineessä tanssimassa nuotion ympärillä?”

”Ei, autiomaassa ollaan yksin. Siinä on koko jutun idea. Minä vien teidät sinne. Puhuin siitä jo eilen Juliukselle.”

”Onko se edes turvallista?”

”Minä huolehdin kaikesta. Luota minuun, tunnen autiomaan.”

Lupen ystävällisyydessä oli jotakin epäilyttävää, Helga ajatteli. Kenties tämä jättäisi heidät keskelle hiekkaerämaata ja häviäisi heidän rahojensa ja passiensa kanssa.

”Emme halua olla vaivaksi”, hän sanoi.

”Mitä turhia”, Lupe sanoi.

”Autan mielelläni. Äläkä Juliuksesta huoli, kyllä se palaa takaisin.”

Kaupungin keskusaukiolla istuskeli pareja kuhertelemassa. Joukko vanhoja miehiä seisoskeli suihkulähteen luona ja jutteli keskenään. Vanha, kokoon painunut vanhus yritti myydä ihmisille onnenarpoja. Miehellä oli päässään auringossa kimalteleva paljettihattu ja ruusu korvan takana. Aukion keskellä seisoi pönäkkä, matadorin kiiltelevään asuun pukeutunut mies miekan kanssa ja esitti jahtaavansa näkymätöntä härkää. Miekka tavoitteli yhä uudestaan tyhjää, miehen ympärille kerääntynyt yleisö nauroi ja taputti käsiään.

Helga mietti, mitä tekisi, jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota.

Helga mietti mitä tekisi jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota. Oli mahdollista, että Julius istui juuri nyt jossakin kaupungin cantinoista varmana päätöksestään. Helgan vatsaa kylmäsi. Miksi rakkaudessa tuntui aina loppuun asti siltä, että kaikki eripura oli vain väärinkäsitystä? Että ei oltu löydetty oikeita sanoja ja että jos ne löytyisivät, kaikki olisi vielä korjattavaissa? Entä jos niin ei ollutkaan?

Matador nosti taas miekkansa valmiina tappamaan näkymättömän härän.

Oli helpompi paeta kuin kohdata vaikeudet silmästä silmään. Jaakko oli ollut pakoa, fantasiaa, jota hän oli elänyt päänsä sisällä. Hän oli halunnut uskoa, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Totuus oli kuitenkin, että ovia ei olisi loputtomiin avattavaksi.

Ehkä rakkaudessa oli aina kyse tanssista näkymättömän kanssa, Helga mietti. Ehkä rakkaus oli sitä, että kurotti toisen kautta kohti jotakin suurempaa. Hän muisti, miten rakastuneita he olivat Juliuksen kanssa alkuaikoina olleet. Nyt kun sitä ajatteli, hän oli heijastanut Juliukseen toiveensa ja halunsa, nähnyt tässä sen minkä oli halunnutkin.

Ja sitten äkkiä Juliuksen lapset olivat istuneet heidän kanssaan ruokapöydässään. Oli niin kuin joku olisi vaihtanut näytelmää heille siitä kertomatta. Lapset kauhoivat kasviskeittoa lautasiltaan ja puhuivat lakkaamatta äidistään. Äiti on hyvä tekemään makaronilaatikkoa. Muistatko isä, kun oltiin äidin kanssa Rodoksella? Lapset olivat selvästi kuvitelleet, että vanhempien ero oli jollakin tapaa Helgan syytä. Pikkuhiljaa he olivat tottuneet häneen niin kuin huonekaluun totutaan. Helga puolestaan oli hyväksynyt roolinsa näytelmän sivuhenkilönä.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Kyse ei silti ollut vain lapsista.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Silti heidän yhteinen elämänsä oli ollut riittävän hyvää, nyt kun sitä tarkasteli etäisyyden päästä.

Matador iski miekkansa näkymättömän härän sydämeen. Yleisö vihelsi ja taputti.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Julius ja Helga matkustavat Mexico Cityyn asti, mutta riitelevät edelleen Tuijasta, Juliuksen eksästä. Kauniin Lupen läsnäolo ei juuri rentouta tunnelmaa pariskunnan välillä.

Helgan lähdettyä Julius jäi seisomaan hotellihuoneen ikkunan eteen. Helga oli sanonut menevänsä Frida Kahlo -museoon ja Juliusta kadutti ettei hän ollut lähtenyt vaimonsa mukaan. Hän oli ollut itsekäs sopiessaan heti ensimmäiseksi päiväksi työtapaamisen. Helga oli vaikuttanut viime aikoina sulkeutuneelta. Oli jotenkin lannistavaa, että he eivät osanneet olla edes matkalla riitelemättä.

Mexico City kohisi hotellin ikkunoiden eteen vedettyjen sälekaihtimien takana. Äkkiä Julius muisti, että maanjäristykset olivat täällä yleisiä. Hotelli vaikutti olevan jo muutenkin sortumisvaarassa.

Kaupungin toisella laidalla siinsi tulivuori, joka sekin antoi aika ajoin itsestään elonmerkkejä. Hän ei voisi nukkua, hänen olisi oltava vartiossa, Julius ajatteli. Vaikka mitäpä hän maanjäristyksille tai tulivuorenpurkauksille voisi. Hänen käsittääkseen tulivuorenpurkauksia pystyi ennustamaan. Maanjäristys taas saattoi tapahtua milloin vain.

Siitä asti kun lapset olivat syntyneet hän oli salaa pelännyt onnettomuuksia. Hän tarkasti laivallakin aina ensimmäisenä poistumistiet.

Julius poimi puhelimen käteensä ja tarkisti viestit. Tuija oli lähettänyt valokuvan, jossa lapset vilkuttivat hänelle iloisesti samanlaiset siniset t-paidat päällään. Julius laski puhelimen kädestään ja palasi ikkunaan.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta.

Huoli lapsista kalvoi häntä jatkuvasti. Vaikka he olivat sopineet erosta Tuijan kanssa yhdessä, hän tunsi siitä huolimatta olevansa siihen syypää. Lapset näyttivät sopeutuneen eroon alun jälkeen hyvin, mutta Tuija vihjaili, että Lauralla oli keskittymisvaikeuksia koulussa ja että tyttö näki painajaisia öisin ja heräsi itkien. Tuija huokaili hänen hakiessaan lapsiaan ja väitti eron ja yksin valvottujen öiden laukaisseen migreenin. Hän sanoi sen äänenpainolla, joka vihjasi Juliuksen olevan siihen syyllinen. Helga puolestaan valitti tuntevansa itsensä sivuhenkilöksi lasten elämässä.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Pian oli käynyt kuitenkin ilmi, että siinä missä lapset olivat pitäneet heitä Tuijan kanssa yhdessä kuin liima, olivat lapset Helgan mielestä kiila heidän välissään.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat.

Helga yritti aluksi järjestää lapsille retkiä ja peli-iltoja, odotti hymyillen Afrikantähden kanssa näiden saapuessa. Kun lapset eivät innostuneet Helgan ohjelmanumeroista, tämä loukkaantui ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat. Lapset olivat omalakisia olentoja, joilla oli oma tahtonsa. Juliuksen ei auttanut kuin yrittää tasapainoilla entisen ja nykyisen vaimonsa välissä.

Ehkä oli niin, että lapsi oli aina parisuhteessa läsnä mahdollisuutena tai tyhjänä paikkana.

Helga ei tuntunut käsittävän, että jos heillä olisi ollut yhteinen lapsi, he eivät olisi voineet viettää sellaista matkustelevaa ja vapaata elämää kuin mihin olivat tottuneet.

Helgan olisi pitänyt luopua pitkistä ja kosteista illanvietoista näyttelijäystäviensä kanssa ja tottua siihen jokapäiväiseen kamppailuun kurahousujen ja nuhakuumeiden kanssa, jota pikkulapsiajaksi kutsuttiin.

Helgan käsitys pikkulapsiajasta oli ylipäätään vaaleanpunainen. Julius sen sijaan oli kokenut sen kaiken Mikon ja Lauran kanssa. Hän muisti lastentaudit ja väsymyksen, joka kiristi päätä kuin vanne ja teki elämästä yhtä sohjoa.

Julius toivoi salaa, että Meksikon matka saisi Helgan arvostamaan heidän elämäänsä sellaisena kuin se oli. Siksi hän oli ylipäätään suostunut matkustamaan tänne pelkkä menolippu taskussaan.

Julius vilkaisi huokaisten kelloaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti aulaan. Hän pysäytti taksin ja pyysi kuskia ajamaan antropologian museolle.

Taksin penkki oli auringon kuumaksi lämmittämä. Julius kertaili takapenkillä alkeellista espanjan sanastoaan huuliaan liikutellen. Guadalupe González, jonka kanssa hän oli sopinut museolle tapaamisen, oli arvostettu antropologi. Julius oli ollut Madridissa konferenssissa kuuntelemassa tämän esitelmää.

Kun Julius astui museon ilmastoituun aulaan, Guadalupe seisoi jo odottamassa häntä ja heilautti tuttavallisesti kättään. Nainen näytti nuoremmalta kuin Julius muisti. Tällä oli päällään punainen, värikkäästi kirjailtu mekko.

Guadalupe kumartui tervehtimään häntä tuttavallisella poskisuudelmalla.

"Kutsu minua vain Lupeksi", hän sanoi hymyillen.

"Missä vaimosi on?"

"Hän lähti katsomaan Frida Kahlon museota."

"Sinistä taloa. Niin naiset aina", Lupe sanoi hymyillen.

"Fridaa ihaillaan Euroopassakin, eikö ihaillakin?"

Julius nyökkäsi.

"Frida oli poikkeuksellinen nainen", Lupe sanoi mietteliäästi.

"Yhtä aikaa hauras ja niin vahva. Joku voisi sanoa, että hän uhrasi kaiken Diegon rakkaudelle. Frida ei kuitenkaan itse ajatellut niin. Ehkä meksikolaiset rakastavat häntä juuri siksi."

"Eikö hän ole itsenäisen naisen ikoni ja esikuva?"

"Sitäkin. Mutta naiset haluavat myös itse pyhittää kärsimyksensä. Naiset haluavat uskoa, että onni on omasta asenteesta kiinni. Usein heillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan.

On helpompi elää lieden äärellä ja omistaa elämänsä lapsille, jos uskoo itse valinneensa sen. Vaikka kyllä minäkin ihailen Kahloa. Hän oli lahjakas taiteilija. Ja hyvä vaimo sille sammakon näköiselle miehelle", Lupe nauroi.

He kiersivät pitkin museon saleja ja ohittivat mayojen ja atsteekkien kauan sitten tekemiä patsaita. Yhdessä salissa oli atsteekkien Tenochtitlanin kaupungin pienoismalli lukuisine temppeleineen. Se näytti epätodelliselta keskellä kuhisevaa, nykyaikaista suurkaupunkia.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Lupe pysähtyi osoittamaan milloin mitäkin kivipaasia tai astiaa ja puhua pulputti kuin museon virallinen opas. Lupe heilutteli käsiään vilkkaasti puhuessaan ja nauroi usein ja tarttuvasti.

Yhdessä huoneista havainnollistettiin miten punaisena hehkuva meteoriitti oli muinoin osunut Jukatanin niemimaalle ja jättänyt maan täyteen kuoppia ja vedellä täyttyneitä maanalaisia luolia.

"Sanotaan, että meteoriitti tappoi myös dinosaurukset", Lupe sanoi.

"Ikävä sattuma", Julius sanoi.

"Tai kohtalo. Ehkä ne ovat yksi ja sama asia", Lupe vastasi.

Julius yritti pidätellä huokaustaan.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Sekin, että he olivat Helgan kanssa tavanneet, oli ollut Juliuksen mielestä puhdasta sattumaa. He olivat osuneet samoille kutsuille ja alkaneet jutella jostain merkityksettömästä asiasta. Siinä ei sinänsä ollut vielä mitään erikoista. Heillä kummallakin oli ollut yhtä aikaa jonkinlainen toisen ihmisen kohtaamisen tarve. Julius oli ollut silloin vastaeronnut.

Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen.

Hän uskoi, että pariutuminen edellytti ikään kuin jaettua tahtotilaa. Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen, joka oli alkanut ohjata heidän elämäänsä.

Helgan kertomus edellytti nimittäin myös jatko-osaa: yhteisiä lapsia ja asuntolainaa, vaikka ne olivat juuri asioita, jotka olivat ajaneet Juliuksen edellisen liiton karille.

Helga oli huomannut jokin aika sitten heidän rappunsa parvekkeella tiedotteen, jossa sanottiin sen olevan sortumisvaarassa.

Helga oli pitänyt sitä jonkinlaisena merkkinä ja vilkuillut parveketta siitä lähtien joka kerta heidän ohittaessaan sen. Sortumisvaarasta oli tullut Helgalle jonkinlainen pakkomielle. Siitä Helga oli saanut idean näytelmäänsäkin, josta Julius ei ollut ymmärtänyt suoraan sanottuna mitään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Helgalle tunnustaa.

Näytelmässä kaksi naista piti vuorotellen monologia. Kumpikin puhui miehestä ja suhteestaan tähän. Pikkuhiljaa katsoja tajusi, että ne puhuivat samasta miehestä.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta.

Sellainen oli niin Helgan tapaista, Julius ajatteli. Helga etsi jatkuvasti merkkejä ikään kuin kohtalo olisi kirjoitettuna arkisiin yksityiskohtiin.

Julius sen sijaan tiesi, että parvekkeen kestävyydessä oli kyse puhtaasta insinöörimatematiikasta. Siihen oli tarpeetonta liittää sen enempää mystiikkaa.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta. Helga kuitenkin halusi puhua ja analysoida suhdetta loputtomasti ikään kuin se olisi mitään muuttanut.

Miten rakastuneita he olivatkaan Helgan kanssa aluksi olleet, Julius mietti.

Rakkaus oli saanut heidät vakuuttuneeksi siitä, että kaikki järjestyisi kuin omalla painollaan. He olivat matkustaneet häämatkalle Pariisiin ja kiinnittäneet rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan, jossa lukkoja oli niin tiheässä, että näytti siltä kuin silta olisi oudon viruksen kourissa.

Julius oli kuullut, että myöhemmin lukot oli pitänyt hitsata irti sillasta, sillä muuten se olisi ehkä sortunut rakkaudenlupausten painosta veteen.

Julius pysähtyi katsomaan suurennettuja valokuvia värikkäistä perhosista. Moni niistä kuului uhanalaisiin lajeihin. Kun hän oli ollut lapsi, perhosia oli lennellyt mökillä niityillä isoina parvina. Nykyään niitä näki yhä harvemmin.

"Oletko sinä kiinnostunut perhosista?" Lupe kysyi.

Julius nyökkäsi.

"Ukilla oli niitä laatikossa. Hänen aikanaan niitä piti kerätä koulussa. Nykyään ne ovat onneksi rauhoitettuja", Julius sanoi.

Hän muisti nuppineulalla kankaalle kiinnitetyt perhoset, joiden siivet olivat niin hauraat, että valo näytti kuultavan niiden lävitse. Lasin alle kiinnitetyt liikkumattomat ja säilötyt perhoset olivat kiehtoneet ja kauhistuttaneet häntä lapsena. Ne näyttivät olevan elämän ja kuoleman välissä.

Oli helppo kuvitella, että jos avaisi laatikon, ne alkaisivat räpytellä hapuillen siipiään ja lentäisivät pian taivaalle. Julius oli lapsena viettänyt tuntikausia niityllä suurennuslasin kanssa. Oli pitänyt olla aivan hiljaa ja odottaa, että perhonen laskeutui apilankukkiin. Iltaisin yöperhosia oli lennellyt saunan lyhtyjen ympärillä. Valo veti niitä puoleensa ja toisinaan ne jäivät lampun sisälle loukkoon. Silloin Julius oli auttanut ne vapauteen.

"Perhoset ovat ikivanhoja muodonmuutoksen symboleja", Lupe sanoi katsellen kuvia pää kallellaan.

”Ajattele, että elottoman näköisestä kotilosta murtautuu tuollainen säihkyvä olento. Ne ovat niin kauniita, hauraita kuin itse elämä. Ei niitä saisi vangita.”

Museokierroksen jälkeen he istuivat kahvilassa. Lupe tilasi heille lounaan kanssa valkoviiniä.

Lupe selitti, että lautasella olevat vihreät, pilkotut kasvit olivat kaktusta. Ruskea kastike oli puolestaan suklaasta ja chilistä tehtyä molea.

"Mummoni osasi tehdä oikeaa molea. Sen tekeminen saattoi kestää useita päiviä. Mummo istui morttelin ääressä, jauhoi mausteita ja hyräili. Tortillat hän paistoi avotulella. Ruoanlaitto oli mummolle elämän tärkein tehtävä. Se oli hänen taidettaan. Mummo oli sillä tavoin perinteinen meksikolainen nainen. Samaa ei voi sanoa minusta", Lupe nauroi.

"Meillä mieheni tekee ruoat. Hän ei nykyään edes päästä minua keittiöön."

"Mitä miehesi tekee työkseen?"

"Hän on antropologi kuten minäkin."

"Oletko sinä kotoisin Mexico Citystä?"

Lupe pudisteli päätään.

"Kasvoin San Miguel del Allendessa. Se on pikkukaupunki noin parin tunnin matkan päästä täältä. Nykyään se on turistien suosiossa. Mutta kun olin lapsi, siellä asui paljon taiteilijoita ja muita boheemeja. Nukahdin lapsena aina olohuoneesta kantautuvaan keskusteluun. Äitini on kirjailija. Hän se taisteli itsensä vapaaksi perinteisestä naisenroolista. Minulla oli helppoa", Lupe sanoi.

"Minäkin asuin lapsuuteni pikkukaupungissa. Vanhempani olivat virkamiehiä. Boheemius oli kylläkin kodistamme kaukana. Meillä mentiin nukkumaan kymmeneltä ja ostettiin tarjousruokia marketista."

"Te Euroopassa olette sellaisia", Lupe sanoi. "Varaudutte aina huomiseen. Tiedätkö mitä? Sellainen tappaa elämisen lumon."

"Ehkä minä kiinnostuin antropologiasta juuri vanhempieni takia", Julius naurahti.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Eurooppalaiset ajattelevat, että Meksikon kaltaisissa maissa ollaan jotenkin lähempänä aitoa elämää. Että täällä osataan elää. Onhan se toki niinkin. Mutta asioilla on kaksi puolta. Meksikossa on vaikea saada asioita hoidettua, sillä ihmiset elävät hetkessä. Mitään suunnitelmaa ei ole. Tämän päivän lupaukset on jo huomenna unohdettu. Ja köyhyys sitten. Täällä on kyliä, joissa on pakko juoda kaktuksesta tehtyä pulque-viinaa, koska juomavettä ei ole. Vaikka intiaaneja mielellään käytetäänkin matkailukuvastossa, he elävät köyhissä oloissa. Eikä kukaan ole kiinnostunut heidän perinteistään."

Lupe oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Millaisia asioita?"

"Enteitä. Sellaisia, mitä ei voi järjellä selittää. Mummo osasi lukea luonnosta asioita kuin kirjasta. Mummo tiesi aina seuraavan päivän sään ja näki vieraat ennalta."

"Kuulostaa epätieteelliseltä."

"Sitä se onkin. Mutta ehkä minusta siksi tuli antropologi. Me luemme maailmaa toisin, mutta suuri osa tulkinnastamme perustuu yhä uskomuksille. Mummo halusi, että minut nimetään Guadalupeksi Meksikon suojeluspyhimyksen mukaan. Ihme kyllä äiti suostui."

Julius huomasi jääneensä tuijottamaan Lupen käsiä, jotka elehtivät vilkkaasti tämän puhuessa.

Heidän istuessaan auringonpaisteessa ja siemaillessa viiniä Julius tajusi unohtaneensa hetkeksi kaiken muun. Hän vilkaisi kelloaan. Helga oli varmasti jo palannut hotellille ja odotti häntä.

"Minun täytyy lähteä."

"Mietin niitä perhosia. Michoacanissa on laakso, johon kerääntyy miljoonia monarkkiperhosia joka syksy. Minä vien teidät sinne huomenna", Lupe sanoi.

"Niinkö? Ehtisitkö?"

"Tottakai. Haen teidät aamulla hotellilta."

Julius tajusi hyväksyneensä kutsun Helgalta kysymättä. Helga väittäisi tapansa mukaan ettei Julius kysynyt hänen mielipidettään missään asiassa.

Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut matkalla yksin. Lupe tuijotti häntä tummilla silmillään ja hymyili.

Julius nousi ja mutisi käyvänsä wc:ssä. Hän lukitsi oven ja painoi otsansa kiinni peiliin. Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Lupe tuntui näkevän hänen lävitseen, aina ytimeen asti, tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut häntä aikoihin. Hän oli niin pitkään nähnyt itsensä vain Helgan silmin että ei ollut muistanut ,miltä tuntui olla vieras ja haluttu.

Mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää?

Hän ei edes muistanut, milloin he olivat harrastaneet Helgan kanssa seksiä. Lapsettomuuden myötä seksistä oli tullut suorittamista. Helga oli aikatauluttanut yhdynnät tarkasti ovulaatiotikkujensa tahtiin ja valmistautunut seksiin kuin urheilusuoritukseen. Sitä vaihetta oli seurannut pitkä kuiva kausi.

Nyt piti rahoittua, Julius sanoi itselleen. Helga odotti häntä hotellissa. Jos hän antaisi periksi sivupolkujen houkutuksille, heidän suhteensa menisi lopullisesti rikki.

Toisaalta, mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää? jokin ääni kuiski hänen sisällään. Hän oli ollut kuuliainen aviomies, hieronut selkää ja silittänyt päätä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi. Hän sai aina tuntea olevansa syypää naisten hermostollisiin oireisiin ja migreeneihin.

Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

Hän oli viime aikoina kokenut itsekin outoja tunnepuuskia. Kenties kyse oli jonkinlaisesta naurettavasta keski-iän villityksestä. Hän ei halunnut alistua ajatukseen, että elämä olisi tässä niin kuin sotkuinen lankakerä, joka meni sitä tiukemmin solmuun mitä lujemmin sitä yritti selvittää.

Julius valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja katseli itseään peilistä. Ei hän ollut hullumman näköinen keski-ikäiseksi. Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

"Voitko huonosti? Minä heitän sinut hotellille", Lupe sanoi hänen palattuaan.

"Älä suotta vaivaudu. Aikaerosta se vain johtuu. Pääsen sinne hyvin taksilla."

"Tule", Lupe sanoi.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa. Minun pitää hakea Jorge yliopistolta."

Lupe ajoi hiljaa hyräillen. Julius rullasi auton ikkunan auki. Sisään tulviva ilma tuoksui bensalta ja asvaltilta. Auringonvalo tuntui lämpönä kasvoilla.

"On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

Julius sulki silmänsä. Tällaista oli olla elossa, hän ajatteli. Hän halusi ajaa autolla maan halki, pysähtyä tienvarren puolihylättyihin hotelleihin ja nähdä villihevoslaumojen juoksevan aavikolla.

"Mitä vaimosi tekee työkseen?" Lupe kysyi.

"Helga on näyttelijä."

"Sepä kiinnostavaa. On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

"Miten niin?"

"Tiedätkö sinäkään milloin hän näyttelee ja milloin on tosissaan?" Lupe sanoi nauraen.

"Se oli vitsi. Loppujen lopuksi elämä on näytelmä. Me ajaudumme eri rooleihin eri ihmisten kansa. Toistamme rooliemme vuorosanoja ja toimimme niiden mukaan. Mutta roolia on mahdollista myös muuttaa. Silloin vastanäyttelijänkin on muutettava esitystään", Lupe sanoi.

”Minä olisin halunnut valokuvaajaksi. Mutta taiteella on mahdotonta elää. Äidiltä se onnistui, mutta hänellä olikin rikas mies.”

"Asuvatko vanhempasi täällä?"

"Äiti asuu. Isä kuoli auto-onnettomuudessa."

"Otan osaa."

"Isä oli kova juomaan. Kerran isä lähti juhlien jälkeen ajamaan vuorilta alas ja auto syöksyi ulos tieltä. Kun pelastajat tulivat paikalle, isä oli jo kuollut. Ne kertoivat, että auton yläpuolella liiteli iso kotka. Mummo sanoi, että se oli isän sielu."

"Miten vanha olit silloin?"

"Kolmetoista. Äiti lähti sen jälkeen johonkin retriittiin kirjoittamaan ja minä asuin mummon luona. Mummo pakotti minut katoliseen kouluun. Loppujen lopuksi minä ikävöin häntä kaikista eniten", Lupe sanoi.

"Mummoa ja hänen korianterin tuoksuista keittiötään. Kun tyttäreni syntyi, annoin hänelle mummon nimen. Tytöstä tuli Maria. Hänellä on mummoni silmät."

"Entä äitisi?"

"Äiti istuu kahvilassa ystävättäriensä kanssa, juo viiniä ja kirjoittaa monimutkaisia ja paksuja romaaneja, joita juuri kukaan ei enää lue."

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä.

He ohittivat aukion, jolla liehui valtavan kokoinen Meksikon lippu. Aukiolla käyskenteli mariachi-soittajia kiiltävissä asuissaan ja leveälierisissä hatuissaan.

Lupe hyräili hiljaa ja taputteli rattia rytmikkäästi radion musiikin mukana.

"Kiitos opastuksesta ja kyydistä", Julius sanoi Lupen pysäköityä hotellin eteen.

"Odota, haluan näyttää sinulle vielä jotakin huomista varten", Lupe sanoi ja napsautti turvavyönsä auki.

Julius nyökkäsi. Päänsärky tykytti jo ohimoilla. Hän ei tiennyt miten selittäisi Helgalle sen, että oli muuttanut tältä kysymättä heidän matkasuunnitelmiaan. Helga suhtautuisi epäilevästi vieraaseen oppaaseen, Julius oli siitä varma.

He istuivat aulaan korituoleihin. Katossa pyörivä tuuletin vatkasi laiskasti auringon lämmittämää ilmaa. Lupe kaivoi kannettavan tietokoneen laukustaan ja osoitti karttoja ja perhostenkuvia.

Juliusta väsytti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Lupelle. Lupen ääni vaipui taustalle ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen silmänsä auki.

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä. Lupe nousi ylös ja ojensi kätensä leveästi hymyillen . Julius esitteli naiset toisilleen. Helga jäi seisomaan pöydän ääreen kuin jotakin odottaen.

"Jos minä sitten tästä lähden. Nähdään huomenna", Lupe sanoi.

Helga jäi tuijottamaan naisen perään.

"Mitä tämä nyt on? Meidänhän piti lähteä merenrantaan eikä mihinkään perhoslaaksoon. Mikset sanonut sitä tuolle naiselle?"

"Lupe vie meidät sinne ystävällisyyttään."

"Pitääkö sun olla niin kiltti."

"Mitä sä tarkoitat?"

"No olisit sanonut sille suoraan, että meillä on muita suunnitelmia."

He makasivat selät vastakkain sängyssä.

Julius huokasi. Siinä se taas oli, Helgan syyttävä katse, joka vihjasi, että hän antoi aina periksi, Tuijallekin. Aina kun he riitelivät, he riitelivät lopulta Tuijasta ja hänestä. Helga käyttäytyi niin kuin jokainen Juliuksen valinta olisi lopulta ollut valinta Helgan ja muun maailman välillä.

"Haluan nähdä ne perhoset", Julius sanoi päättäväisesti.

He makasivat selät vastakkain sängyssä. Kadulta kuului etäistä liikenteen pauhua. Kattotuuletin surisi ja paukkui vaimeasti. Peitto oli tekokuitua ja hiosti ja rätisi sähköisyyttään.

Julius ajatteli keskusteluaan Lupen kanssa. Ehkä elämä todella oli näytelmä, jossa ihmisellä oli lukemattomia eri rooleja.

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

Hän ja Helga olivat jumiutuneet omiinsa. He eivät olleet valinneet niitä, vaan roolit olivat valinneet heidät. Mukana näytelmässä oli niin paljon sivuosan esittäjiä, että heidän oli vaikea muuttua. Ihmiset vieroksuivat luontaisesti muutosta eivätkä halunneet muidenkaan vaihtavan roolejaan.

"Mistä sä tunnet sen naisen?" Helga kysyi omalta puolelta sänkyään.

"Se oli konferenssissa puhumassa."

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

"Se on näkijöiden sukua", Julius mutisi ennen kuin liukui uneen.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.