Johanna ei kainostele vaan päättää nauttia rantalomasta brasilialaisella asenteella. Lasten kanssa hän löytää asumattoman saaren – joka ei olekaan asumaton.

Maanantaiaamuna Rane lähti innokkaana ja varhain töihin parkkipaikan maanpohjaa tekemään, eikä Johanna ehtinyt kietoutua miehen ympärille ja uppoutua unennuhjuiseen kainaloon jatkamaan uniaan. Hän heräsi hikisenä yksin ja joutui hetken miettimään, mitä erikoista tässä päivässä olikaan. Ai niin, hän ja lapset viettivät all inclusive -lomaa!

Johanna kokkasi superaamiaisen. Siihen kuului hänelle uusi ruokalaji ”Munia Benedict”. Ensiksi hän valmisti hollanninkastikkeen ja keitti sitten uppomunia. Hän paahtoi paahtoleipiä ja teki niistä kaksikerroksisia kinkkuvoileipiä. Niiden päälle hän asetteli uppomunan ja valutti vielä keltaista hollanninkastiketta. Pinnalle hän rouhi myllystä mustapippuria. Järkyttävän monimutkaista eikä vaivannäköön nähden kovin kummoista, mutta tulipahan nyt tehtyä. Lapset katsoivat hökötystä epäluuloisena, mutta söivät kuin söivätkin, paitsi Suvituuli ei huolinut uppomunaa. Kun Johanna sai heille vielä vastapuristetut appelsiinituoremehut ja hedelmäpommijogurtit eteen, hän muuntui taas apartomenton työntekijästä hemmotelluksi hotellivieraaksi.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpömittarin pylväs oli kivunnut jo kahteenkymmeneenkolmeen asteeseen. Tänään he viettäisivät rantapäivän. Johanna kaivoi kaapista ylleen bikinit, jotka hän oli ostanut viitisen vuotta sitten.

Hän ymmärsi heti, että tässä kohdassa hänen ennakkovalmistelunsa olivat karahtaneet kiville. Koska hänen peffansa oli levinnyt viimeisten viiden vuoden aikana sentin jos toisenkin, oli housuosa joutunut antamaan myöten. Kankaan sisään kudotut kuminauhat olivat katkenneet pyllyvaon kohdalta, ja kangas oli hiutunut lähes läpinäkyväksi. Kuminauhojen päät näkyivät harmahtavina, kuin tummansiniselle kankaalle olisi jäänyt rantahiekkaa. Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin. Hänen täytyi pitää pieni tuumaustauko. Hän katseli vielä vanhempia uima-asujaan ja tuli siihen tulokseen, ettei niistä olisi apua senkään vertaa. Olisikohan uima-asukauppiailla samanlaista 24/7-palvelua kuin siivousfirmalla oli ollut?

Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin.

Muutama viikko sitten televisiossa oli näytetty ohjelmaa Rio de Janeirosta, tämänvuotisten kesäolympialaisten näyttämökaupungista. Ohjelmassa haastateltiin Copacabanan hiekkarannan taskuvarasta, joka tosin ei varastellut turistien arvoesineitä heidän taskuistaan, vaan heidän rantakasseistaan.

Rosvo kertoi, että turistinaisen tunnisti ja erotti paikallisesta tytöstä bikineistä. Mitä isompi takamus, sitä pienempään kangaslappuseen brasilialaisneito sen verhosi. Turistirouva taas yritti piilottaa isommanpuoleisen takapuolen häveliäästi isokokoisiiin bikinihousuihin, että ne peittäisivät koko persuksen. Isot bikinihousut olivat taskuvarkaalle hälytysmerkki ja vuorenvarma vinkki kirkasvärisessä rantakassissa piilottevista viimeisimmän mallin mukaisista älypuhelimista, kultaisista rannekelloista ja digijärjestelmäkameroista. Pienibikinisten naisten kasseista löytyivät korkeintaan hiusharja ja omena.

Johanna kaivoi rohkeasti esiin narubikininsä, lippulappuset, jotka hän oli ostanut ennen lasten syntymää. Ne olivat turkoosinsiniset ja niissä oli pinkkejä ja punaisia trooppisia kukkasia. Hän oli säilyttänyt niitä lähinnä muistona, jolle hymyillä hellästi aina, kun bikinit osuisivat silmiin. Hänellä oli ollut kyseiset bikinit päällään, kun he olivat käyneet Ranen kanssa ensimmäistä kertaa Välimeren rannalla, häämatkallaan Caprilla. Hän siirsi solmujen paikkaa ja mahtui kuin mahtuikin bikineihin.

Seuraava ongelma johtui luonnollisesti bikinien pienestä koosta. Johanna katseli huolestuneesti bikinien reunan alta kurkistelevia kiharoita. Koska Brasilia oli nyt tullut Johannalle mieleen, hän päätti yllättää Ranen ja tehdä itselleen brasilialaisen rajauksen. Ilmanko tällainen muoti oli sieltä päin maailmaa lähtöisin, kun kerran bikinienkin piti olla niin pikkuruiset. Johanna otti suihkun, etsi kaapista ladyshaverinsa ja aloitti liiallisten kiharoiden taltuttamisen.

Lopputuloksena oli jotain, mikä lähinnä nauratti Johannaa. Mutta mitähän Rane sanoisi siitä illalla? Tai siis Gregos? Nauraisiko hän, vai tekisi jotain aivan muuta?

Johanna puki ylleen henkäyksenohuen huivihameen, spagettiolkaimisen topin, sandaalit, turkoosit helmet, hellehatun ja aurinkolasit. Nyt hän oli aivan kuin aurinkorannalta reväisty, ja niin piti ollakin.

Suvituuli ja Kivi pelasivat olohuoneen sohvapöydällä Blokusta niin innoissaan, ettei heitä tahtonut saada irti lautapelin kimpusta. Oli kuin he olisivat tyystin unohtaneet, että tietokonepelejäkin oli olemassa. Johanna ei ollut siitä ollenkaan pahoillaan. Hän pyysi lapsia vaihtamaan pelin jälkeen uima-asut ylleen. He viettäisivät tänään päivän rannalla, kun kerran oli luvassa hellettä. Johanna jätti sanomatta, että hellerajan oli epäilty rikkoutuvan Itä-Suomessa, ei heidän kotiseudullaan.

Johanna näki ikkunasta, että postiauto ajoi ohi ja pysähtyi heidän laatikolleen. Johanna kipaisi hakemaan postin, vaikka ei aikonutkaan avata sitä. Hänhän oli lomalla. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että postissa tulisi ikäviä uutisia ja hänen pitäisi ryhtyä heti soittelemaan johonkin virastoon tai ottamaan selvää jostakin pilipaliasiasta netissä. Jos hän olisi Falirákissa, niin kuin suunnitelmien mukaan hänen olisi pitänyt olla, ei hän lukisi postia sielläkään. Hän otti postin laatikosta, kuljetti sisälle ja työnsi keittiön kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun he palaisivat lomalta. Jokin mainoskirje tai vastaava sieltä tuli, ja Ranelle ammattiliiton lehti, mutta ne joutaisivat odottamaan kaapissa, kunnes all inclusive -loma olisi saatu onnelliseen päätökseen.

Johanna ja lapset kulkivat kävellen uimarannalle. Johanna oli pakannut eväskoriin vesimelonin, veitsen, banaaneja, ristikkolehden, pyyhkeet, kameran, aurinkovoidetta ja kirjoja. Hän oli täyttänyt myös ison vesipullon, sillä janohan heille tulisi heti. Rannalle ei ollut tullut vielä ketään. Ehkä taivaalle auringon eteen salaa vaeltaneet pilvet aiheuttivat sen, että kylän lapsetkin empivät vielä kotonaan. Lämmintä kuitenkin riitti, eikä Johanna empinyt riisua huivihamettaan pois. Suvituuli oli oppinut uimaan jo edelliskesänä ilman kellukkeita, mutta Johanna piti silti tyttöä silmällä. He kävivät kolmestaan uimassa, mutta Johanna palasi ensimmäisenä rannalle ottamaan aurinkoa. Kunhan se suvaitsisi tulla pilven takaa.

Rannalle ajoi vanha harmaa mersu, josta nousi jäntevä ja hoikka, T-paitaan ja shortseihin pukeutunut mies. Mies käveli Johannan ohi ja tervehti. Johanna lyöttäytyi heti juttusille, sillä niin kuului lomalla tehdä. Ei hän jäisi mykkänä murjottamaan Falirákissakaan, jos joku tervehtisi häntä iloisesti hymyillen. Kyllä silloin saattoi vaihtaa muutaman sanasen, eivät ne ystävälliset sanat niin kortilla olleet.

Mies irrotti veneensä rautakettingistä, mihin se oli ollut kiinnitettynä abloylukolla. Vaikka Tirrilä oli pieni ja turvallinen kylä, ei vara venettä kaatanut. Kyllä täältäkin lähti veneitä ja perämoottoreita varkaiden matkaan.

– Oletko sinä lähdössä kalaan? Johanna kysyi.

Hän huomasi, että oli unohtanut puhua miehelle englantia, mutta ehkä niin oli parempi. Hän muisti kahvilassa istuneet miehet, jotka eivät olleet lämmenneet ollenkaan englannin solkkaamiselle.

Mies pyyhkäisi hiussuortuvan silmiltään ja varjosti kädellään silmiään auringonpaisteelta. Hän kertoi olevansa kunnalla töissä, mutta olevansa nyt kesälomalla. Hän oli ostanut aamulla kaksi uuttaa katiskaa, koonnut ne ja aikoi käydä heittämässä ne nyt järveen Tirrinkosken suulle. Siinä rantakaislikon seassa oli hyvä paikka, jonka hänen isänsä oli jo neuvonut hänelle.

– Ahaa, sinä siis olet kuin oletkin paikallinen kalastaja! Hyvä! Johanna innostui.

Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista.

Italiassa häämatkalla Johanna ja Rane olivat palkanneet paikallisen kalastajan heittämään heidät autiolle saarelle sen kylän edustalle, missä heidän pieni hotellinsa oli sijainnut. Kalastaja oli ottanut vain muutaman euron siitä keikasta. Hän oli tullut hakemaan heidät illalla ennen auringonlaskua aivan kuten oli luvannutkin. He olivat saaneet viettää unohtumattoman päivän kaksistaan autiolla saarella. Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista. Itse asiassa Kivi oli tainnut saada alkunsa juuri sillä saarella.

– No varsinaisesti minä olen huoltomies, mutta kai minä nyt sitten käyn kalastajasta, kun kerran lomalla ollaan.

– Kävisikö päinsä, että heittäisit meidät samalla soutureissulla tuolle asumattomalle saarelle? Johanna sanoi ja osoitti sormellaan järven toisella puolella näkyvää pikku saarta. Sillä kasvoi korkeaa mäntymetsää, mutta yhtään mökkiä saarella ei ollut. Sinne oli noin kilometrin matka.

Mies näytti empivältä.

– Maksan sinulle kyllä vaivan palkkaa, Johanna sanoi ja alkoi jo kaivella lompakkoaan ja otti sieltä esiin kaksikymppisen.

Mies tuijotti saarta miettivänä ja vilkaisi kelloaan.

– No, mikäs siinä. Ei tässä ole kiire mihinkään. Eikä siitä tarvitse maksaa mitään. Eihän siinä kulu edes polttoainetta, vaan sen sijaan käsivoimat vain kasvavat.

Johanna nauroi kuin mies olisi murjaissut maailman hersyvimmän vitsin. Hän oli niin iloinen päästessään taas asumattomalle saarelle. Lapsetkin saisivat kokea sen riemun!

– Tulkaa, lapset! Johanna huusi muksut pois järvestä. He kuivasivat itsensä pyyhkeisiin ja kietoivat ne ympärilleen. Sitten he värjöttelivät ripakinttuisina täristen, huulet sinisinä. Suvituulin hampaat löivät loukkua.

– Minä olen muuten Johanna, ja tässä on Kivi, ja tässä Suvituuli. Mekin olemme lomalla.

– Minä olen Jaska, mies sanoi, ja he kättelivät. Lapsetkin ojensivat kätensä ja antoivat totisina kättä. Johanna alkoi kerätä heidän kimpsujaan ja kampsujaan, ja pian he istuivat Jaskan veneessä nainen, lapset ja katiskat kaikki samassa syssyssä. Veneessä oli vielä parit pienet pelastusliivitkin. Ne Suvituuli ja Kivi sujauttivat Johannan käskystä päälleen.

Jaska souti ensiksi Tirrinkosken suulle. Johanna istui Suvituulin kanssa veneen kokassa, Jaska keskellä ja Kivi perässä. Kivi sai heittää ensimmäisen katiskan ja Suvituuli toisen. He olivat innoissaan, sillä he eivät olleet ennen koskeneetkaan katiskaan. Mies oli sitonut katiskaan oranssin muovinarun ja punaisen Mehukatti-pullon narun päähän, ja ne jäivät kaislikon keskelle helposti näkyväksi merkiksi siitä, missä katiskat luurasivat.

Sitten Jaska lähti soutamaan kohti saarta. Tuulenvire tuiversi Suvituulin pitkissä hiuksissa ja tyttö nauraa kihersi onnellisena. Kivi uitti sormenpäitään venen reunan ylitse ja yritti räiskyttää vettä Suvituulin päälle, kunnes Johanna rypisti kulmiaan ja kielsi Kiviä temppuilemasta. Kivi tyytyi tuijottamaan veneen reunan ylitse veteen, kuin olisi yrittänyt nähdä järvessä kalan.

Jaska katsoi välillä olkapäänsä yli kohti saarta ja piti veneen kurssissa. Veneen kokassa oli miehen huppari, ja kun Jaska ei katsonut Johannaan päin, Johanna piilotti hupparin taskuun kaksikymppisen.

Koska saarella ei ollut mökkiä, ei siellä ollut laituriakaan, jonne Jaska voisi laskea heidät. Jaska souti saaren rantaa pitkin ja etsi sopivaa rantakiveä, jolle he voisivat hypätä. Johanna pisti sandaalinsa eväskoriin, hyppäsi laidan yli ja veti veneen niin lähelle rantaa, että lapset pääsivät kuivin jaloin maihin. Johannan hame kyllä kastui aivan litimäräksi. Mies ojensi hänelle eväskorin ja hän vei sen rantaan. Sitten Johanna käänsi miehen veneen ja pukkasi veneen matkaan kohti vastarantaa.

– Paljon kiitoksia! Raha on hupparin taskussa! Johanna huikkasi.

– Ei olisi tarvinnut maksaa, Jaska sanoi. – Millä te muuten pääsette pois?

– Se on sen ajan murhe! Johanna huikkasi.

Ei huolta huomisesta, se olkoon tämän loman motto! Aina asiat järjestyivät, jotenkin, jossain vaiheessa.

Tuuheat pajupuskat suojasivat rantaa pohjoistuulelta. He levittivät pyyhkeensä pienelle hiekkakaistaleelle järven rantaan. Johanna riisui ohuen huivihameensa ja levitti sen pajunoksille kuivumaan. Sitten hän riisui kiristävät bikininsä ja kehotti lapsia tekemään samoin.

”Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!”

– Nyt voimme olla kuin Robinson Crusoe ja Perjantai. Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!

Suvituuli totteli, mutta Kivi ei. Hän piti uimahousunsa jalassaan.

– Minä haluan olla Maanantai, enkös minä syntynytkin maanantaina, Suvituuli ilmoitti.

– Milloin minä synnyin? Kivi kysyi.

– Sunnuntaina, Johanna vastasi.

– Minä olen sitten Sunnuntai, Kivi hoksasi.

He jäivät hetkeksi pyyhkeilleen ottamaan aurinkoa. Kauan lapset eivät jaksaneet makoilla, vaan alkoivat kuljeskella ja tutkia rantaa. Johanna kääntyi makaamaan selälleen.

– Äiti, mitä sulle on tapahtunut? Suvituuli kysyi silmät pyöreinä.

– Miten niin? Johanna kysyi, jaksamatta avata silmiään.

– Nuo sun...

Johanna vei kätensä olemattomille karvoilleen, kun muisti vasta nyt brasilialaisen rajauksensa. Hän veti pyyhkeenkulmaa peitokseen.

– No ei se ole mitään vaarallista.

– Kun sä sanoit, että jos ihmiselle tulee syöpä, siltä lähtee hiukset ja kulmakarvat ja kaikki.

– Ei äidillä ole syöpää. Äiti vain vähän ajeli karvoja, etteivät ne pursuile bikineistä.

– Eihän sulla ole nyt bikineitäkään.

– No niin, oot oikeassa, eipäs olekaan... Äiti ottaa nyt pienet päiväunet. Älkää kadotko minnekään.

– Tehdään maja! Kivi huudahti ja alkoi jo kerätä aaltojen tuomia oksia ja laudankappaleita männynjuurelle.

– Hyvä idea, Johanna sanoi ja vajosi suloiseen horteeseen. Hän kuvitteli makaavansa Falirákin kuumalla rannalla ja välimerellisen tuulen hulmuttavan hänen hiuksiaan. Mainingit löivät loivaan hiekkarantaan ja vesilinnut kaartelivat ja kirkuivat hänen yläpuolellaan.

Hän heräsi siihen, että Suvituuli tuli kuiskuttamaan hänen korvaansa.

– Äiti, tuolla metsässä seisoo joku ukko.

Hän oli tainnut nukkua aika kauan, sillä lapset olivat ehtineet kyhätä jo majantapaisen rannalle. Hänen poskelleen oli valunut unikuolaa ja hänen päänsä oli aivan pökkyrässä. Niin kävi aina, kun hän erehtyi nukahtamaan aurinkoon. Hän räpytteli silmiään ja koetti katsoa Suvituulin osoittamaan suuntaan, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat ja hän näki vain harmaata ja hämärää metsää.

– Ei siellä mitään ukkoa ole. Tämähän on asumaton saari. Olisi aika sattuma, jos joku muukin osuisi samaan aikaan tälle saarelle.

– On siellä ukko, Kivikin kuiskasi. – Ihan varmasti on.

Johanna nousi istumaan ja piti taitavasti pyyhkeensä yhä peittonaan.

– Pue päällesi, hän supatti Suvituulille, mutta tyttö oli jo pistänyt uima-asunsa takaisin ylleen. Johanna veti huivihameensa pajunoksilta ja keplotteli itsensä takaisin bikineihin ja huivihameeseensa. Kun hän sai omat tamineensa puetuksi, hän kohottautui seisomaan.

Lapset olivat oikeassa. Kyllä siellä metsässä oli joku ukko. Mies oli varmaan kahdeksankymmenen paremmalla puolella, aivan valkotukkainen ja pukeutunut pitkiin beesseihin kesähousuihin ja ruudulliseen kauluspaitaan. Nyt kun Johanna katsoi tarkemmin, ukon takana näkyi pieni punainen mökki saaren toisella reunalla. Ups.

Nyt oli oltava kuin ei olisikaan, Johanna päätti.

– Helou! Johanna huusi ja huiskutti kättään.

– Äiti, älä puhu sille miehelle englantia! Kivi sähisi.

– Me olemme lomalla ja tutustumme mielellään paikallisväestöön. Sinä tulkkaat.

– En!

Johanna kompasteli mustikkamättäiden ylitse kohti miestä. Mitään polkua ei saarella näkynyt, ei edes eläinten tekemiä.

– Sorry, we didn't know. Is this your island?

– Sano se sille suomeksi, Kivi vaati.

– En sano!

Ukko seisoi mitään puhumatta paikoillaan, joten Kivi ei voinut kuin huutaa miehelle.

– Anteeksi, kun me tultiin tänne! Me ei tiedetty, että teillä on täällä mökki.

Miehen kasvoille levisi helpottunut hymy ja hän alkoi kävellä heidän luokseen.

– Päivää, mies sanoi ja ojensi kätensä. – Minä olen Johannes.

– Paivaa, Johanna sanoi. – We are very sorry to bother you. Anteeksi kun häiritsemme. Olemme turisteja.

– Aha? Mutta te osaatte puhua suomea?

– Lasten isä on suomalainen, minä oppinut suomea vähän. Lapset osaavat kyllä hyvin. Me luulimme tämä saari autio?

– Ei ole, kyllä meillä on täällä tämä kesämökki, vaikka mekin asumme talvella kaupungissa.

– Really? Onko teillä kaksi taloa? Ooo...

Vanhus naurahti.

– Ei sentään kahta taloa, kun on vain tämä mökki ja kerrostalohuoneisto.

– Ooo... Viihdytteko taalla hyvin? Onko Suomessa talvella kylma?

– No, onhan se aina välillä talvella kylmä. Kun on pakkasta.

– Pakkasta? What is it?

– Niin, juu, pakkasta. Tämänkin saman järven jäällä voi talvella hiihtää, luistella ja pilkkiä.

– Ooh! How exotic! Johanna vallan mykistyi eksotiikan määrästä.

Vanhus katsoi Kiviä kysyvästi ja Kivi vastasi:

– Hienoa, se sanoi.

– Mitä se on, pilkia? Johanna uteli kiinnostuneena.

– Pilkkimistä. Tehdään jäähän pieni reikä ja ongitaan kalaa.

– Oo! Voiko ihminen tehda niin? Ja saada kala?

– Juu, kyllä vaan, minä olen saanut suuria haukia pilkillä avannosta.

– Very interesting! Kuinka mielenkiinnostavaa!

Kiviä nolostutti. Johanna näki, kuinka hän ilmehti ja irvisti Suvituulille, mutta Suvituuli vain hihitti hysteerisenä. Tytöstä tämä pieni käytännön pila taisi olla varsin hauska.

– Ja tuolla on teidän mökki? Your cottage?

– Yes, yes, vanhuskin tapaili jo englantia. Hyvä juttu. Tämä pieni keskustelu veresti hänenkin kielitaitoaan ja pani muutaman kalkkeutuneen aivosolun rattaan rutisemaan ja raksuttamaan vähän vinhempaa vauhtia.

– Haluaisitteko te tulla käymään sisällä? Vaimo leipoo juuri pullaa.

– Ooh! How nice! Of course we'll come.

Johannes katsoi taas Kiviin ja Kivi mutisi:

– Kiitos, me tullaan mielellään.

Mökin ensimmäinen porras oli paljastunutta ja sileäksi kulunutta peruskalliota. Mökki oli soma punainen hirsitupa, jossa oli pirtti ja makuukamari. Sinivalkoraitaiset räsymatot koristivat pirttiä. Ne tuoksuivat mäntysuovalle ja puhtaalle. Pirtissä oli mökin kokoon nähden suuri leivinuuni, joka hohkasi mukavaa lämpöä. Pyöreämuotoinen mummeli veti juuri uunista pullapeltiä patakintaat kädessään, eikä Johanna voinut välttyä ajattelemasta Hannu ja Kerttu -sadun piparkakkumökin noitaa.

– Tässä on vaimoni Aune, Johannes sanoi. – Saatiin vieraita!

Aune kohotti katseensa hämmästyneenä. Hän laski pellin hellalle, riisui patakintaat ja astui käsi ojossa ja hymyillen muutaman askelen lähemmäksi Johannaa. Johanna ojensi kätensä ja he kättelivät. Johanna äänsi etunimensä amerikkalaisittain, ettei se kuulostaisi suomalaisen naisen nimeltä.

Muori oli aivan suloisen herttainen, eikä hän suinkaan yrittänyt työntää lapsia uuniin. Hän alkoi kuitenkin heti lihottaa heitä, kun hän nosti vadillisen pullia pöydälle ja kaatoi lapsille lasit kylmää täysmaitoa. Johannalle jäi epäselväksi, miten maito saattoi olla kylmää, sillä eihän saarella voinut olla sähköjä. Ehkä heillä oli maakellari, ja siellä sahanpuruun kätkettynä talvella järvestä jääsahalla sahattua jäätä suurina kuutioina. Johanna sai Aunelta kupin puuliedellä keitettyä pannukahvia.

– Onpas hyvää, häneltä lipsahti ihan normisuomella. Sitten hän huomasi mokansa ja hiljeni hetkeksi.

Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia.

Voisilmäpullat oli voideltu munalla ja niiden päälle oli ripoteltu raesokeria. Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia. Oma mummola palasi hänen mieleensä, ja mummovainaa. Kärpäspaperit ja lehmät. Lypsylämmin maito. Viilit, joita mummo valmisti ja pisti tekeytymään keittiön kaappiin. Kuinka samettinen pinta niitä peitti.

Johanna katseli ympäri mökkiä ja näki kaksinistuttavan kiikkustuolin. Se oli niin romanttinen. Kun hän oli juonut kahvinsa, hän osoitti kameraansa ja käsillään elehtien kysyi, saisiko hän ottaa valokuvan pariskunnasta kiikkustuolissa.

Vanhuksia nauratti Johannan ajatus, mutta he nousivat kiltisti ja asettuivat kiikkustuoliin vierekkäin istumaan. Pappa otti vielä mummoa kädestä ja mummon uurteisille poskille levisi sädehtivän lämmin hymy. Johanna näpsäisi kuvan juuri sillä hetkellä, ja niin piilopirtin kotoisa tunnelma ja vanhusten rakkaus oli ikuistettu.

Isäntä kertoi heidän ostaneen saaren jo nuorina, kun heidän lapsensa olivat olleet pieniä. Hirret oli kuljetettu talvella hevosella jäätä pitkin ja talo oli rakennettu seuraavana kesänä. Hän oli itse muurannut leivinuunin. Aune kertoi itse kutoneensa matot. He viettivät saarella melkein koko kesän, muuten kahdestaan, paitsi silloin, kun lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset poikkesivat kylään.

Kun kahvit ja pullat oli nautittu, Johanna kysyi, voisiko isäntä soutaa heidät mantereen puolelle.

– Mina kylla maksan hyvin, hän sanoi. Häntä jo nolotti itseäänkin leikkiä ulkomaalaista näille hyväntahtoisille ja herttaisille ihmisille, mutta nyt näytelmä oli esitettävä loppuun asti, kun hän oli kerran leikkiin ryhtynyt.

Johanna vaati saada tiskata kupit, mutta mummo kieltäytyi ehdottomasti.

– Jättäkää ne siihen vain, minä huuhtaisen ne tuolla rannassa samalla kerralla, kun olemme syöneet kalapotun.

Kalaa ja pottua. Tietysti vanhan kansan väki söi sellaista ruokaa. Kalan mies oli arvatenkin saanut katiskasta järvestä, aamutuimaan souturetkellään. Sitten mies oli kai suolistanut ja perannut sen rantakivellä, kuten oli tottunut tekemään jo lapsena.

Johanna ja lapset hyvästelivät mummon, joka jäi vilkuttamaan portaille heidän peräänsä. Mikä määrä sydämellisyyttä! Hehän olivat aivan ventovieraita, tunkeilijoita heidän omalla saarellaan, ja silti vanhukset pistivät heille pöydän koreaksi.

He kävelivät mökin rantaan, jossa oli pieni laituri. Johanna ei ollut nähnyt sitä saaren toiselta puolelta. Rannassa oli myös pieni sauna, aivan vedenrajassa. Johanna kysyi luvan ja otti kuvan siitäkin. Vanhus haki lapsille pelastusliivit saunalta. He menivät istumaan puiseen soutuveneeseen, ja saaren isäntä souti heidät takaisin kotirantaan. Johanna tyrkytti miehelle isoa seteliä, mutta mies ei huolinut sitä. Suvituuli antoi kukan hiuksistaan, ja sen vanhus otti nauraen viereensä tuhdolle. Sitten hän lähti soutamaan takaisin päin. Johanna ja lapset vilkuttivat hänelle pitkään.

– Kyllä täällä Tirrilässä on vieraanvaraisia paikallisia asukkaita! Johanna päivitteli lapsille.

Mökin rauha ja pariskunnan keskinäinen rakkaus jäivät Johannan mieleen. Mökissä oli eletty kuin jotakin toista vuosikymmentä, sellaista aikaa, jota tämä nykyinen, kiireinen elämänmeno ei ollut onnistunut pilaamaan. Johannes ja Aune saivat elää jatkuvasti autiolla saarella. Mökissä ei ollut televisiota eikä pirtissä ollut näkynyt edes putkiradiota. Ehkä makuuhuoneessa oli pattereilla toimiva transistoriradio? Oli kuin he olisivat päässeet kurkistamaan aikaan ennen heidän kenenkään syntymäänsä.

Johanna tiesi, että hän jäisi kaipaamaan mökin tunnelmaa. Mökki oli niin lähellä heidän kotiaan, mutta aivan tavoittamattomissa. Hän ei koskaan onnistuisi luomaan sellaista tunnelmaa omaan kotiinsa, ei vaikka hävittäisi 40-tuumaisen taulutelevision, Netflixin, tietokoneet, kulmasohvan ja espressokeittimen ja hankkisi tilalle kahdenistuttavan kiikkustuolin, pelakuun ja kutoisi itse raidalliset räsymatot. Vaikka he olivat alle kahden kilometrin päässä kodistaan, he olivat kokeneet jotain harvinaista. Olisivatko he löytäneet mitään yhtä eksoottista Falirákistaan?

Oli hyvä hetki huokaista. Loma oli polkaistu käyntiin ja niin paljon oli jo nähty. Asumaton saari, joka ei ollutkaan asumaton. Herttainen mummo ja pappa menneisyydestä. Postikortit oli postitettu. Matkamuistoja oli hankittu ja tuliaisia ostettu. Oli myös maistettu eksoottisia paikallisruokia, kuten pullaa ja pannukahvia. Tsekattu!

Rane palasi töistä vasta iltaseitsemältä. Johanna kävi pitämässä heti sähkösaunan päälle, kun näki miehensä ajavan pihaan avolava-Hiluxillaan. Johanna meni pihalle, kun Rane purki joitakin tavaroita varastoon ja kantoi toisia tilalle. Auton kolhuinen lava kolahti aina, kun Rane heitteli raskaita työkaluja sinne. Hän nosti isot, muoviset dieselkanisterit lavalle varapolttoaineeksi. Rane kertoi innoissaan työjuttuja, ja Johanna oli iloinen hänen puolestaan. Oli mahtava juttu, että Rane tykkäsi niin paljon työstään. Johanna ei ymmärtänyt niitä naisia, jotka olivat mustasukkaisia miehen työlle.

– Mitenkäs teidän päivä on sujunut? Rane kysyi.

– Siinähän se. Olimme rannalla ja lapset kävivät uimassa monta kertaa, Johanna sanoi ympäripyöreästi.

Se oli ehkä osatotuus, mutta Suvituuli saapui sopivasti paikalle lisäämään tiedonmurusia.

– Me käytiin kylässä mökissä, ja me oltiin siellä saaressa Maanantai ja Sunnuntai!

– Missä mökissä te oikein kävitte? Rane ihmetteli.

– Tuolla noin, Suvituuli sanoi ja osoitti rantaan päin.

Kun Johanna ei tarkentanut tytön lausetta sen enempää, Ranelle taisi jäädä hämärän peittoon, mitä he olivat oikeastaan tehneet. Hyvä niin. Johanna tiesi, ettei Rane välttämättä tykkäisi, jos kuulisi, että vaimo liehui siellä täällä leikkien ulkomaista turistia. Siinähän voisivat olla Ranen bisnekset vaarassa, jos kylällä leviäisi juttua, että Ranen muija on höynähtänyt helteessä pöpipääksi.

– Otatko oluen? Johanna kysyi vaihtaen puheenaihetta, mutta Rane pudisti päätään. Johannakin jätti siltä illalta ottamatta, vaikka olikin all inclusive -lomalla. Vierailulla saaren mökkiin oli ollut se vaikutus. Siellä ei varmaan kauheasti kuppia kumottu eikä kännipäiten riekuttu. Ei lyöty lapikasta lattiaan eikä tantsattu pöydällä, vaan vietettiin säntillistä elämää. Rauha oli ollut käsin kosketeltavaa.

Johanna ja Suvituuli kävivät ensiksi saunassa, sitten Rane ja Kivi. Heidän saunansa oli niin pieni, etteivät he oikein enää mahtuneet sinne kaikki neljä yhtä aikaa. Sen jälkeen Johanna palasi saunomaan vielä kahdestaan Ranen kanssa. He ottivat kovat löylyt, sillä lasten kanssa he eivät voineet saunoa niin antaumuksella kuin he halusivat. Molemmat pitivät kunnon löylyistä ja siitä, että kuumuus kiristi päänahkaa ja poltti kasvoja.

Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut. Se mietelause luki heidän löylymittarissaan, ja sitä Johanna piti ohjenuoranaan. Saunassa rentouduttiin, eikä murehdittu turhia eikä puhuttu ikäviä asioita. Saunasta saatiin voimia. Rane yritti ensiksi jutella työjuttuja saunassakin, mutta kun Johanna kävi hakemassa lisää löylyvettä, Rane äkkäsi Johannan brasilialaisen rajauksen.

– Mitä ihmettä sä olet tehnyt? Näytä heti!

Johanna näytti. Teelmä oli Johannasta pikemminkin liikuttava kuin kiihottava, mutta Rane tykkäsi näkemästään. Sen näki Johannakin. Johanna yritti mennä suihkuun, mutta Rane komensi hänet takaisin.

Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta.

– Tulehan tyttö istumaan tänne mun viereen, Rane sanoi ja veti Johannan löylyhuoneeseen. Hän pisti Johannan makaamaan lauteille ja katseli häntä lähietäisyydeltä. Johannaa melkein ujostutti. Hän tunsi itsensä niin alastomaksi, alastomammaksi kuin alaston. Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta. Hiki virtasi heidän molempien kehosta ja Johannasta tuntui, että happi loppui. Sauna ei ollut Johannan mielestä ihan ykköspaikka rakasteluun, mutta brasilialaistemppu oli niin tehokas, ettei heidän tarvinnut huhkia siellä hirveän pitkään.

– Tuntuipas se jännältä, Rane kehui jälkikäteen. – Melkein kuin olisi saanut vierasta! Tai neitsyttä!

– Oletkos siinä!

Johannan posket olivat kuumuudesta tulipunaiset, joten punastumista ei huomannut. Hän vain nauraa kihersi mielissään. Saipas hän sentään järjetetyksi jotain lomahommelia ja vaihtelua Ranenkin arkeen, vaikka mies olikin aivan uuden työnsä lumoissa, ettei hän ollut vielä oikein sisäistänyt, kuinka hieno juttu all inclusive -loma oikein olikaan.

Paikallinen erikoisuus, sauna. Tsekattu!

Lomaromanssi paikallisväestöön kuuluvan ihmisen kanssa. Tsekattu!

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän

on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Satu kuulee järkyttäviä uutisia entisen rakastettunsa Karin kohtalosta. Joku haluaa muuttaa hänen käsitystään Karista, mutta voiko kertojaan luottaa?

Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut.

Satu kuuli yhä korvissaan Lindensteinin sanat. Ne estivät häntä kuulemasta mitään muuta. Hänen maailmassaan vallitsi haudan hiljaisuus.

Lindensteinin silmät kimmelsivät kynttilänvalossa. Tämä poimi laukustaan nenäliinan, taittoi sen ja kuivasi sillä sitten varovasti taputellen silmäkulmiaan. Satu näki hänen liikkeensä – lakattujen kynsien välkkeen, vesihelmen imeytymisen silmäkulmasta paperiin. Hän huomasi huolellisen rajauksen tämän silmäluomilla ja maskaralla tuuhennetut ja tummennetut ripset. Hän pelkää ripsivärinsä valuvan, Satu ajatteli. Kuka välittää ripsiväristä, jos aviopuoliso on juuri kuollut? Jos on menettänyt ihmisen, jonka kanssa on elänyt puolet elämästään?

”Mihin?” Satu kuuli oman äänensä purkautuvan huuliltaan .

”Mihin hän kuoli? Sinun miehesi. Niin, ja tietysti, anteeksi tökeryyteni, otan osaa.”

”Kiitos. Se oli sairauskohtaus. Sydämenpysähdys”, Lindenstein sanoi.

”Oliko hänellä jotain oireita vai tuliko se yllätyksenä?”

Satu tarkkaili Lindensteinia, tämän jokaista kulmakarvan värähdystä ja hermon nykäystä poskilihaksessa, yrittäessään päätellä, puhuiko tämä totta.

Jos Kari oli saanut sairauskohtauksen Sadun silmien edessä, miksei hänen vaimonsa ollut auttanut häntä?

Satu muisti, miten Lena seisoi välinpitämättömänä vieressä.

Entä jos se ei ollutkaan välinpitämättömyyttä? Ihmiset reagoivat järkytykseen eri tavoin. Jotkut lamaantuvat. Ehkä Lindenstein kuului heihin.

”Ei mitään erityistä, sellaista joka olisi saanut hänet menemään lääkäriin. Mutta hän sairasti influenssan muutamaa viikkoa ennen. Hänen lääkärinsä epäili sen voineen vaikuttaa ”, Lindenstein selitti.

”Milloin se tapahtui?”

”Muutama viikko sitten.”

”Minä päivänä tarkalleen ottaen?” Satu penäsi.

Lindenstein vaikeni. Hän ei näyttänyt naiselta, jolle murheellisen päivän muisteleminen tuotti tuskaa, vaan ihmiseltä, joka kuumeisesti miettii, miten pääsisi pälkähästä. Hänen pälyilevä katseensa pysähtyi Satuun ja siihen syttyi jotain pahaenteistä.

Ehkä hän ajatteli hetken kysyä Sadulta, milloin tämä tarkalleen ottaen seisoi heidän rannassaan kiikaroimassa.

”Minun… minun on vaikea muistaa sitä”, Lindenstein selitti. ”Mieleni torjuu sen. Terapeuttini sanoo sen johtuvan syyllisyydestä. Avioliittoni ei ollut enää kovin onnellinen viimeisinä vuosina.”

”Olen pahoillani siitä”, Satu sopersi ajatukset sekaisin.

”Sellaista se on, kun on naimisissa niinkin kauan kuin minä ja Kari”, Lindenstein totesi olkapäitään nytkäyttäen.

Karin nimen mainitseminen sai Sadun sydämen jättämään lyönnin väliin. Vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

”Tiedän, että rakastit Karia. Ainakin ennen...”,

”Tiedän, että rakastit Karia. Ainakin ennen...”, Lindenstein aloitti, mutta tuli keittiömestarin keskeyttämäksi tämän laskiessa annokset heidän eteensä ja antaessa lyhyen mutta seikkaperäisen kuvauksen siitä, mitä lautaselta löytyisi.

Samassa myös tarjoilija purjehti paikalle täyttämään heidän lasinsa. Lindenstein odotti, kunnes molemmat olivat poistuneet.

”Nuoruudenrakkaus vaikuttaa koko elämään. Ajattelin että sinulla on oikeus tietää”, Lindenstein sanoi.

Satu odottikin hänen jatkavan, mutta Lindenstein näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

”Sanoit ajatelleesi, että minulla on oikeus tietää. Mitä?”

”Millaista se oli”, Lindenstein vastasi havahtuen mietteistään. Satu huomasi tämän hätkähtävän. Aivan kuin hän olisi halunnut karistaa jonkin epämiellyttävän mielestään, Satu ajatteli.

”Mikä?”

Lindensteinin silmät olivat kirkkaat, kun niiden katse suuntautui jälleen Satuun.

Huulet, joilta ensimmäiset suupalat olivat jo ehtineet kuluttaa punaa pois, hymyilivät.

”Tämähän on mainiota”, Lindenstein totesi.

Satu tajusi syöneensä huomaamattaan jo monta haarukallista. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä ruoka maistui.

Lindensteinin sanat veivät Sadun ajatukset takaisin Kariin. Mies oli kuollut, mutta hänen tuore leskensä keskittyi kulinaarisiin nautintoihin.

”Sanoit että minulla on mielestäsi oikeus tietää jotain. Mitä?” Satu auttoi.

”Ah. Niin”, Lindenstein henkäisi kuin koko asia olisi jo ehtinyt pyyhkiytyä toisarvoisena hänen mielestään. Hän laski ruokailuvälineet lautasen reunalle, sipaisi lautasliinalla suupieltään, suoristi liinan takaisin syliinsä ja nosti sitten kädet pöydälle niin, että ranteet nojasivat pöydän reunaan, kuten lapsille menneinä vuosikymmeninä opetettiin. Hetken hän vain katsoi Satuun.

”Kari valitsi minut ja jätti sinut. Hylätyksi tuleminen jättää jälkensä ihmiseen. Sitä kuvittelee elämän, josta on jäänyt paitsi. Ajattelin, että sinulla on oikeus tietää, millaista se oikeasti oli. Millaista oli elää avioliitossa hänen kanssaan. Nyt, kun hänestä on aika jättänyt ja kaikki on ohi.”

”Unohdat, että tunsin hänet. Ehdimme seurustella yli neljä vuotta, Satu muistutti ristiriitaisten tuntemusten repiessä häntä.

Lena Lindensteinko esitti nyt hänen ystäväänsä? Antoi ymmärtää heidän olevan samalla puolella. Mutta ketä vastaan? Karia?

”Tiedän. Mutta ette menneet naimisiin, etkä synnyttänyt hänelle lapsia. Et koskaan jakanut hänen kanssaan samaa taloutta ja ollut riippuvainen hänestä.”

”Kari oli vastuuntuntoinen ja luotettava, ainakin siihen asti, kunnes sinä viettelit hänet. Mutta hänellä oli taipumusta herkkäuskoisuuteen ja hän oli altis manipuloinnille”, Satu totesi.

Lindenstein oli väärässä, jos kuvitteli voivansa ohjailla häntä mielensä mukaan.

Satu ei tiennyt, mikä tämän tarkoitus oli, mutta jos Lindenstein yritti voittaa hänen luottamuksensa, hänen elämänsä suurimman rakkauden lokaaminen ei ollut oikea tie.

”Ihmisen todellinen luonto paljastuu vasta, kun hän saa otteen toisesta.”

Lindenstein pudisteli päätään.

”Ihmisen todellinen luonto paljastuu vasta, kun hän saa otteen toisesta. Vasta valta paljastaa, millainen ihminen oikeasti on. Kenestäkään ei oikeastaan voi sanoa, onko hän hyvä vai paha, ennen kuin hän saa päättää asioista, myös toisten asioista. Se mitä me pidämme hyvyytenä, on usein vain pokkurointia, miellyttämisen halua ja silkkaa opportunismia. Ihmiset teeskentelevät hyväntahtoista, koska siitä on etua heille niin kauan kuin he ovat riippuvaisia muista. Kaikki muuttuu kuin taikaiskusta heidän päästessään valtaan. Ei kaikkien kohdalla, ei oikeasti hyvien ihmisten kohdalla, mutta useiden. Useimpien. Valitettavasti”, Lindenstein lisäsi tavalla, joka sai Sadun tuntemaan vihlaisun sydänalassaan, niin vilpittömältä hän kuulosti. Vihreät silmät kylpivät kyyneleissä moninkertaistaen kynttilän heijastuksen kuin silmät itsessään olisivat olleet liekeissä.

Satu hätkähti hereille kuin hypnoosista, ravisti hetken päätään ja sanoi epäuskoisena:

”Yritätkö väittää, että sinä, miljoonaperijätär, olisit muka ollut jonkun toisen armoilla? Että Kari olisi päässyt niskan päälle vain siksi, että teillä oli yhteisiä lapsia? Kaikella kunnioituksella, vähän vaikea uskoa.”

”Se tapahtuu salakavalasti. Pieniä juttuja, jotka tuhoavat lopulta itsetuntosi ja samalla itsenäisyytesi. Eivät siinä mitkään rikkaudet auta, sitä paitsi vanhempani ovat edelleen elossa, enkä todellakaan toivo heidän kuolemaansa. Kari oli mustasukkainen despootti. Usko tai älä usko, mutta se on totuus. Alkuun hän ei ollut väkivaltainen, mutta myöhemmin hän muuttui myös väkivaltaiseksi.”

Satu tuijotti Lindensteinia uskomatta sanaakaan. Nainen oli vienyt häneltä hänen elämänsä miehen ja nyt vei loputkin tuhoamalla tämän muiston.

”Sinulla on oma urasi. Olet osakkaana menestyvässä konsulttiyrityksessä”, Satu puuskahti välittämättä siitä, että tuli samalla paljastaneeksi kaivaneensa tietoja Lindensteinista. ”Älä viitsi syöttää minulle soopaa.”

”Aloitin oman urani, kuten sitä kutsut, vasta viisi vuotta sitten. Osakkuuteni konsulttifirmassa ärsytti Karia ja maksoi minulle kaksi katkennutta hammasta ja murtuneen solisluun, mustelmista en ole pitänyt lukua enää vuosikymmeniin. Henkisiä ruhjeita ja haavojahan kukaan ei näe, joten toisen mielenterveyttä voi pahoinpidellä niin paljon kuin sielu sietää”, Lindenstein hymähti.

Hänen suupielissään ei karehtinut hymy, vaan katkeruus, joka lisäsi hänen sanojensa uskottavuutta.

”Jos avioliittonne kerran oli sellainen helvetti, kuten kuvasit, miksi et hakenut eroa? Miksi jäädä kärsimään, kun ihmisellä kerran on jalat jotka hän voi ottaa alleen? Vanhempasi olisivat varmasti auttaneet sinua”, Satu huomautti. Hän ei halunnut päästää Lindensteinia lähelleen. Hänestä tuntui kuin tämä olisi ollut käärme, joka yrittää luikerrella hänen elämäänsä ja myrkyttää sen menneisyyttä myöten.

Molemmat olivat keskeyttäneet syömisen ja aterian rippeet jäähtyivät lautasilla, kunnes tarjoilija tuli ja keräsi ne pois huolekas ryppy kulmien välissä.

”Eikö tämä oikein maistunut? Haluatteko lähettää terveisiä keittiölle?”

”Se oli oikein hyvää”, Lindenstein ehätti vakuuttamaan.

”Emme ole tavanneet pitkään aikaan ja on niin paljon puhuttavaa, että syöminen unohtui. Olemme pahoillamme. Annoksessa ei ollut mitään vikaa. Voisimme ehkä hetken kuluttua vilkaista jälkiruokalistaa.”

Tarjoilija nyökkäsi tyyntyneenä ja lähti viemään lautasia pois.

Satu ihaili Lenan tilanteen hallintaa. Kokeneen emännän tavoin hän piteli lankoja käsissään. Häntä oli mahdotonta kuvitella avuttomana ja hukassa yhdessäkään ihmissuhteessa.

”Ihminen on sellainen, että hän toivoo viimeiseen asti asioiden muuttuvan paremmiksi. Lasten takia. Itsensä takia. Ystävien vuoksi, jotka menettäisi avioeron seurauksena. Unohdat, että asuimme ulkomailla. Lapsemme kävivät kansainvälisiä kouluja. En voinut riistää heiltä heidän elämäänsä rikkomalla sitä kaikkea. Ajattelin, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä. Että pelastaisin heidät omalla kärsimykselläni. Mutta eivät asiat niin mene. Lapset ovat itsekeskeisiä, mutta eivät sokeita. Totta kai he tajusivat. Toisaalta Kari oli paljon poissa, työmatkoilla milloin missäkin eri puolilla maailmaa, ja ainakin sen ajan saimme olla onnellisia. Yritin myös toimia niin, etteivät riidat olisi johtaneet fyysisiin yhteenottoihin. Ne ovat lapsille kaikkein pahimpia. Mutta valitettavasti petin siinä itseäni. Ei narsistiin tai psykopaattiin pysty vaikuttamaan omalla käytöksellä. He ovat täysin immuuneja muille ja toimivat pelkästään omista lähtökohdistaan käsin. Jos Karilla oli huono päivä, jos häntä pänni jokin, oli ihan sama mitä tein, miten puhuin tai vaikeninko. Kaikki ärsytti häntä. Kaikkein eniten häntä ärsytti se, jos hän huomasi minun yrittävän olla ärsyttämättä häntä”, Lindenstein naurahti.

Satu kuunteli typertynyt ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut uskoa sanaakaan Lenan puheista.

”Sellaista on elämä despootin vaimona. Älä hetkeäkään ajattele, etten olisi monta kertaa ollut lähellä lähteä”, Lindenstein jatkoi. ”Pari kertaa ehdin jo pakatakin ja kerran pääsin jopa hotelliin asti. Mutta tulin aina toisiin ajatuksiin. Pelkäsin. En sitä, mitä hän tekisi minulle, en ainakaan ensisijaisesti. Mutta pelkäsin, miten hän toimisi lasten kanssa. Miten hän kohtelisi heitä. Hän oli parempi isä kuin aviomies, mutta hän osasi olla kylmä myös lapsiaan kohtaan.”

Satu kuunteli typertynyt ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut uskoa sanaakaan Lenan puheista. Sitten hän keksi:

”Minkäikäisiä lapsenne ovat nyt? Molemmat yli kahdenkymmenen, eikö niin? Asuvatko he yhä kotona? Eivät? Miksi et lähtenyt, silloin kun nuorimmaisesi muutti pois? Lapsiin vetoamiseltasi putoaa pohja. Pysyit naimisissa Karin kanssa senkin jälkeen, kun mikään eikä kukaan enää pakottanut siihen.”

”Molemmat lapseni opiskelevat ulkomailla. Nuorimmaiseni, Krista, Skotlannissa. Hän aloitti Edinburghin yliopistossa vasta viime syksynä”, Lindenstein huomautti.

Tarjoilija toi jälkiruokalistat. Eivätkö ne anna ihmisten keskustella rauhassa tässä ravintolassa, Satu ajatteli. Hän pusersi huulilleen väkinäisen hymyn ja otti tarjotun listan vastaan. Lena Lindensteinin kasvoilla sen sijaan ei näkynyt ärtymyksestä jälkeäkään, kun hän kyseli, osaisiko tarjoilija suositella jotakin.

Suklaista? Marjaisaa? Raikasta sorbettia? Hedelmätorttua? Lajitelma juustoja?

”Suklaafondant ja tuoreita vadelmia kuulostaa aivan vastustamattomalta”, Lindenstein visersi niin, ettei Satu ollut uskoa korviaan; oliko tuo sama nainen vain hetkeä aiemmin uskoutunut hänelle avioliittohelvetistään?

”Sama myös minulle”, Satu vastasi tarjoilijalle.

Satu katsahti Lenaan. Katse ei väreillyt lämpöä.

”Nuorin lapsesikin on toisin sanoen asunut muualla jo lähes vuoden”, hän totesi Lindensteinille. ”Laitoitko eron vireille heti hänen lähdettyään? Jos et, kiinnostaisi tietää miksi. Tai ei, oikeastaan en voisi vähempää välittää. Minulle on aivan yhdentekevää, millaista teidän yhteiselämänne oli. Ja vaikka Kari olisi ollut minkälainen hirviö sinun kanssasi, se ei tarkoita, että hän olisi ollut sitä minun kanssani. Hän valitsi huonosti. Kertomuksesi perusteella uskon hänen olleen syvästi onneton. Mutta että hän olisi yksin syypää surkeaan avioliittoonne? Sitä en usko hetkeäkään, ihan sama millaisia kauhukertomuksia sepität”, Satu sanoi.

”Sinulla on ongelma ja haluan auttaa sinua”, Lindenstein sanoi matalalla äänellä.

Hän siirsi kättään lähemmäs Sadun kättä. Hetken Satu ehti jo pelätä, että hän tarttuisi siihen.

”Ongelma? Minulla?” Satu hörähti ääneen.

”Olet käynyt ainakin kahdesti Sipoon talollamme. Olet ajanut yhteensä lähes tuhat kilometriä nähdäksesi vilauksen nuoruutesi rakastetusta. Teidän seurustelunne päättyi yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Siitä on neljännesvuosisata, Satu. Sanoisin, että sinulla on ongelma. Luulen, että jos kysyisimme ihmismielen asiantuntijan mielipidettä, hänkin sanoisi, että sinulla on ongelma. Tulin kertomaan avioliitostani, en mustamaalatakseni miestäni, rauha hänen muistolleen, vaan auttaakseni sinua pääsemään vihdoin yli neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista ja jatkamaan elämässäsi eteenpäin. Yritän sanoa, ettei hän ole sen arvoinen. Ei kukaan mies ole.”

Lena Lindenstein puhui rauhallisella äänellä. Se oli miellyttävä, matala, hieman kehräävä ääni, varmaan joku voisi kutsua sitä seksikkääksikin. Kun hän lopetti, laskeutui hiljaisuus.

Jäin kiinni, Satu ajatteli.

Lindenstein olisi voinut säästää aikaa sanomalla sen heti, ja tältäkin päivälliseksi kutsutulta kidutukselta olisi säästytty.

”Hyvä. Uskon sinua”, Satu sanoi tietämättä itsekään tarkasti miksi. Ehkä hän halusi vihdoin lopettaa kissa-hiiri -leikin. Ehkä hän halusi päästä lähtemään kotiinsa. Ehkä hän halusi varmistaa Lindensteinin ystävällisyyden vastakin. Ettei tämä nostaisi asiasta äläkkää. Tai sitten Satu halusi ostaa myötämielisyydellään aikaa. Syy, joka häneltä itseltäänkin oli vielä kateissa, selviäisi kenties myöhemmin.

”Ilahduttaa kuulla. Ymmärrän sinua. Ihan totta, älä näytä niin epäilevältä. Seurustelitte monta vuotta ja sinulla oli odotuksia yhteisestä tulevaisuudesta. Totta kai. Suhteenne loppuminen tuli sinulle täydellisenä yllätyksenä. Mutta jos olet rehellinen itsellesi, sen pitäisi jo kertoa sinulle jotain siitä, millainen Kari todellisuudessa oli. Hän tapaili minua melkein kaksi kuukautta ennen kuin kertoi siitä sinulle. Satu, hän seurusteli meidän molempien kanssa yhtä aikaa, sain tietää sen myöhemmin. Ja kyllä, aivan varmasti hänen valintaansa vaikutti se, että isäni johti firmaa, jossa hän oli töissä. Kari ajatteli uraansa. Ajoit yli kaksisataa kilometriä nähdäksesi, miten rakastamasi mies elää, nähdäksesi onko hän onnellinen. Jos olisit soittanut ovikelloamme, olisin voinut kertoa sen sinulle. Ei, me emme olleet onnellisia. Satu Tuppunen, yritän kertoa sinulle, että et menettänyt mitään, mutta säästyit paljolta. Suostumalla Karin kosintaan minä pelastin sinut.”

Jälkiruoka osoittautui herkulliseksi. Satu pyysi Lenalta anteeksi lapsellista päähänpistoaan vakoilla heidän elämäänsä. Lena ei maininnut kiikaria, eikä Satu sitä nostanut esiin. Sekin oli Sadun puolelta enemmänkin vaistoa kuin tietoista toimintaa. Hän päätti erota Lindensteinista ystävällisissä väleissä, ja sen hän myös teki. Ennen kaikkea hän halusi pois. Hän halusi etäisyyttä saadakseen jäsennettyä ajatuksiaan. Lindenstein ja kaikki mitä hän oli paljastanut, oli liikaa yhdelle illalle. Lindenstein vaati ehdottomasti saada tarjota aterian, hänhän kutsun oli esittänytkin. Satu suostui, vaikka se saikin hänet tuntemaan itsensä korruptoituneeksi.

He hyvästelivät ravintolan ulkopuolella. Lindenstein oli pysäköinyt autonsa, punaisen Audin, kadun varteen, mutta sanoi jättävänsä sen siihen ja kävelevänsä hotelliin.

”Viini”, hän vielä tarkensi hymyillen, huiskautti kättään ja kääntyi sitten poispäin pysähtyäkseen parin askeleen jälkeen.

”Kiitos vielä kerran, Satu! Meidän olisi pitänyt tavata jo kaksikymmentä vuotta sitten!” hän huikkasi, heilautti vielä uudestaan kättään ja jatkoi matkaansa.

No niin, Tuppunen, mietitäänpä hetki, Satu ajatteli istahtaessaan olohuoneensa englantilaistyyliseen nojatuoliin. Kari on kuollut.

Se kuulosti aina yhtä mielipuoliselta ja ahdisti hetkeksi muut ajatukset takaisin poteroihinsa.

Kuoliko Kari merenrantatalon olohuoneessa hänen kiikarinsa linssien edessä?

Kuoliko Kari merenrantatalon olohuoneessa hänen kiikarinsa linssien edessä? Kuva piirtyi Sadun mieleen aina uudestaan: Kari seisoo selin ikkunaan, takkapihdit kädessään, ottaa askeleen kohti vaimoaan ja alkaa sitten vajota alaspäin. Kuin suuri puhallettava nukke, johon on tuikattu reikä. Hän vain putosi putoamistaan, valui kasaan lattialle. Menikö se niin vai sijoittiko Sadun mielikuvitus miehen paikalle puhallettavan nuken vertauskuvan kerran keksittyään?

Satu ravisti päätään karistaakseen ajatuksistaan asiattomuudet. Hän keskittyi nyt Karin sijasta Lenaan yrittäen palauttaa mieleensä, miltä tämä näytti silloin, kun Kari alkoi lyyhistyä lattialle. Häivähtikö hänen kasvoillaan hätäännys? Kauhu? Levisivätkö hänen silmänsä järkytyksestä?

Mutta välinpitämättömyys oli kaikki, mitä Satu kykeni muistamaan. Lena katsoi lattialle lyyhistyvää miestään kuin yhdentekevää, arvotonta esinettä. Kädet velttoina sivuilla ilman aikomustakaan auttaa.

Todistiko Satu Karin kuolinhetkeä? Satu tunsi neljännesvuosisadan takaisen nuoruuden hyökyvän ylitseen ja murskaavan nykyhetken alleen.

Hänet valtasi sanoinkuvaamaton tuska menetetystä rakkaudesta ja menetetystä rakastetusta. Hän nosti jalkaterät tuolin istuintyynylle ja kiersi käsivarret polviensa ympäri ollakseen mahdollisimman pieni, niin pieni, että voisi kadota surultaan, mikä ei ollut vielä koskaan onnistunut keneltäkään, eikä se onnistunut Sadultakaan. Hänen oli ikävä Karia, sitä Karia jonka menetti kauan sitten. Ja se oli uudestisyntynyttä, tuoretta ikävää, jonka tieto tämän kuolemasta oli herättänyt.

Lena sanoi avioliittonsa olleen onneton. Mutta huonoon suhteeseen tarvitaan kaksi.

Lindenstein-Kujesaari väitti haluavansa auttaa Satua kertomalla totuuden. Ei toki tulleensa pelkästään sitä varten, vaan koska osallistui seminaariin, mikä antoi hänelle ikään kuin mahdollisuuden tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta koska Sadun tuttava oli vahvistanut, ettei kaupungissa järjestetty sillä haavaa ainuttakaan kaksipäiväistä seminaaria, jäljelle jäi ainoastaan halu kertoa Sadulle totuus.

Lena Lindenstein ajoi yhteensä viisisataa kilometriä saadakseen kertoa tuntemattomalle naiselle totuuden miehestään. Naiselle, jonka hän tiesi seurustelleen miehensä kanssa, ja jonka tiesi vakoilleen heitä heidän merenrantatalollaan.

Vieläpä mahdollisesti miehensä kuolinyönä. Millainen ihminen toimisi niin? Olisi valmis näkemään niin paljon vaivaa auttaakseen vierasta ihmistä?

Sellaisiakin ihmisiä varmasti oli – epäitsekkäitä ja hyväntahtoisia, sellaisia kuin Sybil.

Tosin satojen kilometrien taivaltaminen vain siksi, että pääsisi kertomaan jollekin jotain, koettelisi varmaan jo hänenkin pyyteettömyyttään. Niin hyväntahtoisia ei löytyisi kovin monta koko ihmiskunnasta. Ja yhdestä asiasta Satu meni takuuseen: Lindensteinia olisi siitä kourallisesta turha etsiä.

Kun valheet oli siivottu pois, mitä jäi?

Jäi pimeydessä valaistuna hohtava olohuone ja siellä kaksi ihmistä, joista Sadun pinkaistessa pakoon vain toinen oli enää pystyssä toisen lojuessa hengettömänä lattialla. Jäi Sadun kannoilla haukkunut ja auton sivuikkunaan hyökännyt suurikokoinen koira. Jäi tuntematon koiranomistaja. Jäi Satua päiväkausia seurannut musta maasturi.

Jäi nainen, jonka oli saatava selville, paljonko hän tiesi. Ja joka oli sitä varten valmis ajamaan yli kaksisataa kilometriä, valehtelemaan ja juonimaan itsensä päivälliselle hänen kanssaan.

Satu kyhjötti olohuoneensa ruudullisessa nojatuolissa saali hartioillaan. Vanha perintökello löi seinällä keskiyön tunnit. Hän ei ollut sytyttänyt valoja nähdäkseen ulos ikkunasta.

Mitä menetettävääkään minulla on? hän kysyi ja silmäsi tahtomattaan hämärään hukkuvaa huonetta ympärillään.

Olkoon tämä viimeinen näytös Karin ja Sadun rakkaustarinassa, hän ajatteli ja poimi kännykkänsä sivupöydältä.

Hän etsi asiakastiedoista Lenan puhelinnumeron ja lähetti tälle viestin:

Kiitos päivällisestä! Ja kiitos, että kerroit minulle asioista, jotka varmasti ovat itsellesi kipeitä. Arvostan sitä, ja pahoittelen jos sait päinvastaisen käsityksen. Jos sinun oli vaikea kertoa elämästänne, ei sitä kaikkea ollut myöskään helppo ottaa vastaan. Nyt, kun olen käynyt keskusteluamme läpi mielessäni, tuntuu että on paljon asioita, joista haluaisin kysyä ja vielä puhua kanssasi. Voisinko tulla käymään esimerkiksi ensi viikonloppuna? Kadotin nimittäin korvakoruni ulkoillessani tonttinne vieressä olevalla rannalla, enkä ole yksinkertaisesti kehdannut tulla etsimään sitä. Mutta nyt kun tiedän sinun olevan tietoinen vierailuistani, tilanne on toinen ja minua haluttaisi lähteä tutkimaan, näkyisikö sitä. Siinä on yksi 0,8 karaatin timantti (kyllä, kadotin vain toisen). Mitä luulet, ehtisitkö tavata, vaikka lauantaina? Ilmoittele. Satu

Satu lähetti viestin ja hetkeä myöhemmin kännykkä ilmoitti toimittaneensa sen perille.

”Et ole ainoa, joka osaa sepittää valheita”, hän kuiskasi yön yksinäisyyteen. Ja lisäsi mielessään: itsepä tämän aloitit.

Hän oli päättänyt selvittää, mitä Karille tapahtui, menehtyikö hän sairauskohtaukseen vai murhattiinko hänet. Ja jos murhattiin, miksei asiasta ollut tehty poliisitutkintaa. Kuolinilmoituksia ei tavattu laittaa nettiin. Koska kännykkä oli valmiina hänen kädessään, hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan, löytyisikö sieltä jotain muuta viittausta asiaan, kuten vaikkapa ystävän laatimaa nekrologia.

Hän pysähtyi pohtimaan, oliko Karilla ollut ystäviä vai olivatko ihmiset hänen ympärillään olleet vain liiketuttuja. Samassa Satu tunsi jonkin kylmän kulkevan lävitseen ja jähmettyi liikkumattomaksi tuolissaan. Aivan kuin joku olisi hipaissut hänen poskeaan kohmeisilla sormillaan ja puhaltanut hänen kaulalleen hyisen henkäyksen. Hän ei uskonut aaveisiin. Silti hän istui halvaantuneena paikallaan uskaltamatta hengittää. Hän odottaisi, kunnes rauhattomat sielut olisivat löytäneet ulos hänen olohuoneestaan. Seinäkellon kumahdus oli säikäyttää hänet hengiltä.

”Puoli yksi”, hän mutisi ja uskalsi vihdoin oman äänensä rohkaisemana nousta. Hän meni keittiöön, laittoi teeveden päälle.

Hän mittasi teen, jätti sen kannuun hautumaan ja tarkisti odottaessaan sähköpostit. Nikolaos ei ollut vastannut.

Sekoittaessaan hunajaa teehensä, hän huomasi kännykän näytön välähtävän. Mitään kilahdusta ei kuulunut, sillä hän oli laittanut puhelimensa äänettömälle. Mutta näytön yläreuna kertoi saapuneesta viestistä.

Hän avasi viestin vapisten.

Kiva kuulla. Minustakin meidän oli jo korkea aika tavata. Lauantai sopii oikein hyvin. Osaatko sanoa tarkempaa aikaa? Loihdin meille jotain pientä syötävää. Niin, ja varaudu jäämään yöksi; mieheni jätti jälkeensä mittavan kokoelman laatuviinejä. Kyllä, talossamme on ihan oikea viinikellari! Lena.

Satu tuijotti viestiä. Hänen sydämensä hakkasi kuin kuolemaantuomitulla.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Satu Tuppurainen saa liikkeeseensä yllättävän vieraan, jolla on hämmentävä ehdotus. Joko selviää, mitä on tapahtunut Sadun ex-rakkaalle Karille? 

Satu otti tukea ovipielestä. Hän tunsi jotain märkää jaloissaan, otti huojuvan askeleen ja tuli potkaisseeksi särkyneen mukin puolikasta. Kilinä veti hetkeksi puoleensa molempien katseet, ja Satu sai sen kuluessa kasattua itseään riittävästi kysyäkseen:
”Ilahduttavaa nähdä teidät jälleen. Mikä teidät tällä kerralla sai tulemaan pieneen kaupunkiimme?” Hän käytti teitittelyä, vaikka saattoi olla, että oli tullut sinutelleeksi edellisellä kerralla. Puhuttelumuoto ei kuitenkaan tuntunut siinä kaikkein olennaisimmalta asialta. Lena Lindenstein-Kujesaari oli laihtunut sitten viime näkemän. Eikä Satu ajatellut nyt sitä, kun tämä edellisen kerran kävi hänen liikkeessään. Vaan miltä tämä oli näyttänyt helmenharmaassa silkkipuserossa neljä metriä korkeassa olohuoneessaan.

”Anteeksi tämä sotku. En odottanut näkeväni vielä ketään ja pelästyin. Avasimme vasta. Pikku hetki, siivoan vähän”, hän jatkoi saaden pikkuhiljaa itsensä hallintaan, ellei tykyttävää sydäntä laskettu. Satu noukki särkyneen mukin palaset kahviroiskeiden seasta, kävi hakemassa mopin takahuoneen siivouskomerosta ja luuttusi lattian Lindensteinin katsoessa vieressä.

”No niin”, Satu totesi vietyään siivousvälineet takaisin. ”Kuinka voin palvella?” Lindenstein oli avannut päällystakkinsa napit ja Satu huomasi vihreän mekon pilkottavan liepeiden välistä. Hän nyökkäsi mekkoon päin ja kysyi, oliko nainen tyytyväinen ostokseensa. 

”Ehdottomasti”, Lindenstein vastasi avaten takkiaan niin, että mekko tuli miltei kokonaisuudessaan näkyviin. Satu värähti; väri sai Lenan silmät hohtamaan luonnottoman vihreinä. Mekko näytti löysältä hänen laihtuneella varrellaan. ”Oletteko täällä työasioissa?”
”Älä suotta teitittele. Olen Lena. Yhdellä eellä.”
”Satu.”
”Jälleen seminaari. Nykyään on muotia järjestää ne mahdollisimman kaukana pääkaupunkiseudulta.”
”Onko teill…sinulla jotain tiettyä mielessä? Kevätmallistot ovat kaikki jo tulleet ja osa kesämallistoakin. Katsele rauhassa. Kaikki koot eivät välttämättä ole esillä, joten kannattaa kysyä. Maistuisiko kuppi kahvia?”

Lindenstein silmäsi ympärilleen yhtä aikaa sekä välinpitämättömän että uteliaan oloisena, kuin vähät välittäisi eikä toisaalta voisi vastustaa kiusausta. Hän asteli laiskasti lähimmälle rekille ja alkoi käydä yksitellen läpi sillä roikkuvia vaateparsia sysien nopealla kädenliikkeellä vaatepuita kuin helmitaulun helmiä. Satu oli syventyvinään paperitöihin kassan luona, mutta tarkkaili herkeämättä syrjäsilmällään Lindensteinia.

Tiesikö Lena Lindenstein kuka hän oli? Ja että henkilö merenrannassa oli ollut hän? Kuuluiko musta Range Rover Lindensteinille? Satu vilkaisi ulos tarkistaakseen, näkyikö autoa. Kun hän siirsi katseensa takaisin, se törmäsi Lindensteinin smaragdisilmiin, jotka tuijottivat suoraan häneen.
”Voisin ottaa nyt sen kupillisen”, Lindenstein sanoi. 
”Aivan! Pieni hetki!”

Satu lähti hakemaan kahvia takahuoneesta. Hänestä tuntui epämiellyttävältä kääntää selkä Lindensteinille, eikä se johtunut pelkästään käytössäännöistä. Lindensteinista huokui jotain synkeän aggressiivista. Jokin hänen katseessaan. Jokin syvältä kumpuava. Kyllä, Satu ajatteli kurottaessaan kupin astiakaapista, Lindenstein kykenisi murhaan. Yleensä hän pystyi pitämään mielikuvituksensa kurissa, nyt se riensi muiden ajatusten edelle maalailemalla Lindensteinin hänen selkänsä taakse leveäteräinen lihaveitsi kädessä. Hän kääntyi säpsähtäen ja oli saada sydänkohtauksen kohdatessaan Lindensteinin.
”Ajattelin auttaa”, tämä sanoi.
Yksikään asiakas ei ollut vielä koskaan ennen seurannut hänen perässään takahuoneeseen. ”Ei tarvitse”, Satu kiiruhti sanomaan. ”Tämä hoituu kyllä. Unohdin kysyä, käytätte…käytätkö maitoa tai sokeria?”
”En kumpaakaan.”

Satu ojensi Lindensteinille kuppiparin ja ohjasi tämän takaisin liikkeen puolelle. Mitä tämä oikein on, hän kysyi mielessään. Kissa ja hiiri -leikkiä? Vai saako oma syyllisyyteni kuvittelemaan asioita? Ehkä Lindenstein on todellakin työmatkalla, kuten sanoi. Eikä liikkeessä ole muita asiakkaita – miksei hän voisi saada päähänsä seurata minua takahuoneeseen?

Lindenstein pysähtyi juomaan kahvia. Hän nosti kupin sievästi korvasta huulilleen toisen käden pidellessä aluslautasta sopivalla korkeudella.
”Oikeastaan etsin jotain aivan tiettyä”, hän tunnusti sitten.
”Ja mitähän se mahtaa olla?” Satu kysyi. Hänen sydämensä tuntui aavistelevan jotain, minkä pää parhaansa mukaan torjui.
”Mustaa”, Lindenstein vastasi vihreät silmät välähtäen.
”Tarkalleen ottaen etsin mustaa tuppimekkoa jakulla. Jakku voisi olla puolipitkillä hihoilla. Toki täyspitkätkin käyvät, jos muuta ei ole. ”
”Voiko jakun väri olla myös jokin muu kuin musta?”
”Ei. Asiallinen musta kokonaisuus.”
”Asiallinen?” Satu tarrautui siihen sanaan. Muut kauhistuttavat vaihtoehdot olivat pyörineet hänen mielessään, mutta eikö asiallinen viitannutkin siihen, että puku tulisi työkäyttöön? Hän käveli suoraan ale-rekille.  ”Valitettavasti kevään mallistossa ei ole lainkaan mustaa, eikä syksystä ja talvesta ole jäljellä enää montaakaan mallia.” 

Lindenstein seurasi häntä. Tämä liikkui kuin gebardi, ääneti. Mutta Satu tunsi hänen katseensa selässään.

Lindenstein seurasi häntä. Tämä liikkui kuin gebardi, ääneti. Mutta Satu tunsi hänen katseensa selässään. Tunne ei ollut miellyttävä. Hän silmäsi nopeasti läpi tangollisen vaatteita, ja poimi sitten niiden joukosta kaksi leninkiä, joista toinen oli täysin musta, toinen tummanharmaa.
”Mitä sanoisitte…sanoisit näistä?” Lindenstein katseli Sadun esiin ottamia leninkejä pää kallellaan.
”Miksei”, hän sanoi lopulta. ”Onko niihin sopivaa jakkua?”
”Minulla on tummanpunainen jakku, joka sopisi aivan ihastuttavasti yhteen tämän harmaan kanssa…”
”Ei punaista”, Lindenstein napautti. ”Jakun on oltava musta.”
”Se on hyvin tummanpunainen, miltei mustanpunainen.”
”Ei punaista!”
Lindenstein otti leningit Sadulta ja sanoi hartioitaan kohauttaen:
”Hyvä, sovitan näitä. Etsi sinä sillä aikaa jokin sopiva musta jakku.”
Satu katseli, miten Lindenstein katosi sovituskoppiin. Musta, musta – mistä ihmeestä hän keksisi tälle mustan jakun? Hän tiesi aika lailla tarkalleen joka ikisen vaatekappaleen boutiquessaan, eikä siinä joukossa ollut yhtään mustaa jakkua.

”Kävisikö harmaa?” hän huikkasi muistaessaan lyhyen harmaansävyisen jakun, joka saattaisi jopa sopia yhteen leninkien kanssa.
Lindensteinin pää työntyi esiin verhon takaa.

”Minähän sanoin, että sen on oltava musta”, hän sähähti hampaittensa välistä sen näköisenä, että tappaisi Sadun, ellei olisi jo riisuutunut alusvaatteisilleen. 
”Asia selvä”, Satu mutisi ja kävi mielessään läpi jokaisen ylävartalon verhoksi tarkoitetun vaatekappaleen.
Äkkiä hän muisti mustan lyhythihaisen neulejakun, jossa oli kilpikonnakaulus ja nappikiinnitys vasemmalla puolella. Se oli tarkoitettu yhteen vaaleapohjaisen, kukkakuosisen mekon kanssa, mutta hätä ei lukenut lakia – joku joutuisi etsimään mekolleen toisen jakun.

Hän tempaisi oikean koon henkarista ja kiikutti sovituskoppiin äkäiselle asiakkaalleen. Kunpa kyse olisi ollut ainoastaan äkäisestä asiakkaasta, hän ajatteli. ”Kävisikö tämä?” hän kysyi tunnustellen kopin verhon edessä.

Verhorenkaat rasahtivat sivuun, ja Lindenstein ilmestyi näkyviin. Hänellä oli yllään musta hihaton mekko. Sadun katse kulkeutui automaattisesti käsivarsiin. Käsivarsista ja kaulasta näki ihmisen todellisen iän. Lindensteinin käsivarret näyttivät todellisia vuosiaan nuoremmilta. Hän oli hirvittävän hoikka, melkeinpä laiha. Oliko hän sairas? Satu tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi. Oli epäselvää, mitä hän oli siihen asti ajatellut.
”Se istuu hyvin”, hän totesi ääneen. ”Mitä mieltä olet tästä?”
Lindenstein katsoi kriittisesti jakkua, jota Satu yritti kannatella niin, että vaikutelma olisi neuletakin kannalta mahdollisimman edullinen. Sitten hän tempaisi jakun Sadun käsistä ja sanoi:
”Hyvä on. Katsotaan.”
Ja puki sen siltä seisomalta mekon päälle.
”Sehän näyttää hyvältä”, Satu henkäisi itsekin hämmästyen. ”Kenties jokin rintakoru vielä, niin asu olisi täydellinen.”
”Täydellinen mihin?” Lindenstein kysyi haastavasti.
”En tiedä”, Satu änkytti. ”Vaikka mihin. Se kävisi moneen tilaisuuteen.”
”Hm. Voi olla”, Lindenstein totesi hyväksyen tutkiessaan kuvaansa peilissä.

Samassa Satu huomasi Lindensteinin katsovan itsensä sijasta häneen. Katse oli pistävä, sen väri myrkynvihreä. Lindensteinin suu vääntyi merkillisesti. Sadun mieleen muistui, miten hän oli katsonut miestään merenrantatalon valaistussa olohuoneessa vinosti hymyillen. Pelko kiristi palleaa ja hänen oli vaikea hengittää. Hän perääntyi haparoiden pari askelta ja otti tukea vaatetangosta ollakseen horjahtamatta. Ovi kolahti ja sisään astui asiakas, joka pysähtyi huomatessaan heidät ja näytti harkitsevan kääntymistä takaisin.
”Voi, tulkaa rohkeasti sisään!” Satu huudahti helpottuneena. ”Meillä on aivan ihania kevätvaatteita.”
Asiakas vilkaisi taakseen: räntähiutaleet leijailivat taivaalta laajoina kuin laskuvarjot.
”Uusi lumi on vanhan surma”, Satu kujersi kuin heikkopäinen. Oli hyvin todennäköistä, ettei hän ollut vielä koskaan elämässään ollut yhtä iloinen vieraan ihmisen näkemistä.
Lena Lindenstein valitsi mustan leningin ja neuletakin, ja maksoi ostoksensa.
”Toivotan antoisaa seminaaripäivää”, Satu sanoi hänelle ojentaessaan kuitin ja kassiin pakatut vaatteet. ”Teippasin vielä varmuudeksi kassinsuun, ettei räntä pääse kastelemaan hienoa asua.”
Lindenstein kiitti ja lähti.

Satu jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Lindenstein vaikuttanut jotenkin hajamieliseltä? Siltä kuin hänet olisi keskeytetty jostain? Mistä?
Tappamasta boutiquenpitäjä Satu Tuppusta? Satu syöksyi ovelle ja ulos rapulle. Auto! Hän yritti erottaa Lindensteinin hahmoa räntäsateen verhon läpi. Tai mustaa maasturia. Mutta kummastakaan ei näkynyt jälkeäkään. Hän pyöri hetken rapulla pälyillen joka suuntaan.

Kun asiakas ilmestyi ovensuuhun kysymään neuvoa, hän tajusi vihdoin palata sisälle. Mitä tämä mahtoikaan ajatella oudosti käyttäytyvästä myyjästä?
Asiakas päätyi valitsemaan ale-rekistä purppuranpunaisen puseron ja osti sen sovittamatta, vaikka Satu muistutti, ettei alennetuissa vaatteissa ollut palautusoikeutta. No, vaate oli edellisen talven mallistoa ja kolmannesosaan alennettu, että kaipa asiakas tiesi mitä teki.

Iines saapui töihin vähän puolen päivän jälkeen, ja oikeastaan vasta hänen läsnäolonsa sai Sadun siinä määrin rauhoittumaan, että hän kykeni lähestymään tapausta nimeltä Lena Lindensteinin ilmestyminen toistamiseen hänen boutiqueensa edes jossain määrin rationaalisesti. Hänen ensimmäinen ilmestymisensä oli ollut sattuma, mutta samaa ei voinut sanoa toisesta. Ja oliko ensimmäinenkään loppujen lopuksi sattumaa? Kuten todettu, Satu kykeni lähestymään tilannetta vain jossain määrin rationaalisesti.

Vähän ennen kuutta hän jätti kaupan hetkeksi Iineksen vastuulle ja kiiruhti läheiseen konditoriaan ostamaan leipää, ennen kuin konditoria sulkisi siltä päivältä ovensa. Konditoriassa toimi kaupan lisäksi myös pieni kahvila. Kahvilan puolella oli viisi pyöreää pöytää ja niissä perinteiset wieniläistuolit. Useimmiten pöytien ääressä istuksi vanhoja rouvia kahvikupit ja leivoslautaset edessään, päällystakit naulakossa tai vierustuolilla, hansikkaat riisuttuina, mutta huivi kaulassa ja hattu päässä. Hattu koppamallia, huopaa tai minkkiä, reunassa koru tai turkisruusuke. Satu oli aina ihaillut heitä, sitä pukeutumisen huolellisuutta ja yksityiskohtien tajua. Hän oli monta kertaa miettinyt, mitä sitten tapahtuisi, kun viimeisetkin minkkikaulukset ja koppahatut katoaisivat katu- ja kahvilakuvasta ja kokonainen kulttuuri pyyhkiytyisi olemattomiin, muisto ajasta, jolloin naisen oli sopivaa kääriytyä turkiksiin, mutta ei tehdä uraa tai mennä ilman miesseuraa ravintolaan.

Kun Satu pyyhälsi konditoriaan sisään seitsemän minuuttia ennen sulkemisaikaa, kahvilan puolella vain yhdessä pöydässä istuttiin. Ja siinä istui vain yksin ihminen, eikä hänellä ollut minkään valtakunnan koppahattua, minkkikaulusta, kettupuuhkaa tai edes silkkihuivia kaulassaan. Hänen villakangasulsterinsa roikkui viereisen tuolin selkänojalla, nahkahansikkaat ja salkkumallinen olkalaukku lepäsivät tuolin istuimella. Hänellä oli edessään iso kupillinen kahvia ja lasi vettä – ei leivonnaista, ja oven käydessä hän kohotti vihreät silmänsä tablettitietokoneesta tulijaan eli Satuun, joka oli katseen kohdatessaan vähällä peruuttaa takaisin ulos. Vain tuttujen konditoriamyyjien iloinen tervehdys esti häntä antamasta periksi primitiivireaktiolle. Satu vastasi tervehdykseen ja nyökkäsi sitten lyhyesti Lena Lindensteinin suuntaan. Eikö tämän pitänyt osallistua seminaariin eikä lorvia kuppiloissa? Mielessä käväisi jälleen sekin mahdollisuus, ettei hän nytkään törmännyt Lindensteiniin sattumalta.

Sadun suosikkileipä oli loppunut, eikä jäljellä muutenkaan ollut enää kuin yksi kokonainen monivilja ja yksi puolikas ruislesty. Hän oli suunnitellut sortuvansa myös viineriin – ja hänen lempimakuaan oli jäljellä vielä kaksi, mutta ei sitten saanutkaan sanotuksi sitä, vaan nyökkäsi yksinomaan, kun myyjätär kysyi, oliko siinä kaikki. Satu tajusi, ettei kyennyt sanomaan ääneen sanaa ”viineri” Lena Lindensteinin läsnä ollessa.
”Hyvä että törmäsin sinuun”, henkäisi tuoliltaan noussut Lindenstein, kun Satu yritti päästä vaivihkaa ovesta ulos.

Satu kääntyi hitaasti ympäri. Hän tajusi, että Lindensteinin pöydästä näkyi hänen muotiliikkeeseensä. Oliko tämä valinnut pöydännyt pitääkseen häntä silmällä? Häkellyksestään ja hermostuneisuudestaan huolimatta hän yritti hymyillä. ”Niin?”

”Olen pahoillani aamuisesta. Käyttäydyin töykeästi. Haluaisin jotenkin hyvittää käytökseni. Suostuisitko päivällisseurakseni? Seminaari jatkuu vielä huomenna ja yövyn täällä hotellissa. Oloni tulisi edes vähän paremmaksi, jos saisin tarjota sinulle päivällisen. Suostuthan?”
Satu oli Lindensteinin ehdotuksesta niin ällikällä lyöty, ettei hän keksinyt siihen hätään yhtään veruketta kieltäytymiselle. Valitettavasti minulla on tänään naisyrittäjien kokous. Tai: taloyhtiössäni pidetään tänään yhtiökokous. Tai vaikka vain ihan yksinkertaisesti: minulla on ikävä kyllä tälle illalle muuta menoa. Mutta vaihtoehdot tulvivat mieleen vasta jälkikäteen, kuin kiusallaan, sillä mitä hyötyä niistä enää oli? Sillä hetkellä, siinä konditorian ovensuussa, hänen päässään löi tyhjää. Tai ei täysin, hän keksi änkyttää lopulta, että hänellä oli auton huolto. 

”Mutta eihän siinä nyt voi mennä koko iltaa”, Lindenstein huomautti kevyesti. ”Viet auton huoltoon ja tulet sen jälkeen. Olen varannut pöydän kahdeksaksi, onko se hyvä aika? Ravintola Kurjenpolvessa. Olen ymmärtänyt, että se on kaupungin paras ravintola.”

Ja niin pöllämystynyt Satu Tuppunen oli, ettei saanut sanottua siihen mitään muuta kuin, että saattaisi myöhästyä vähän.
”Hienoa. Asia on siis sovittu. Tuntuu heti vähän paremmalta. Nähdään tänään kahdeksalta Kurjenpolvessa.” 

Iines näki Sadun hämmentyneestä olemuksesta, että jotain oli tapahtunut. 

Satu kompuroi ulos konditoriasta ja löi jalkateränsä mennessään ovireunukseen. Varpaisiin koski, mutta koska ei halunnut nilkuttaa Lindensteinin silmien alla, hän puri huulta ja käveli suorassa. Lindensteinin läheisyys oli selvästi vaaraksi hänen jaloilleen, eikä todennäköisesti pelkästään niille.
Hän toikkaroi leipä kainalossaan takaisin liikkeeseensä. Iines näki Sadun hämmentyneestä olemuksesta, että jotain oli tapahtunut. 
”Minut kutsuttiin syömään”, Satu vastasi.
”Joku mies?” Iines kysyi toiveikkaana.
”Ei. Nainen.”
”Nainen?”
”En usko, että kutsuun liittyy romanttisia tarkoitusperiä.”
”Onko hän hyvä ystäväsi?”
”Tuskin tunnen”, Satu vastasi, vaikka kielellä pyöri: vihamieheni, pikemminkin.
”Mistä sitten on kysymys?”
”Sen kun tietäisi. Hän on asiakas, mutta toiselta paikkakunnalta. Kävi tänään aamulla ostamassa mekon ja jakun.”
”Ehkä hän oli tyytyväinen palveluun”, Iines ehdotti.
”Ehkä”, vastasi Satu mietteliäänä. 

Ajatus päivällisestä Lena Lindensteinin kanssa ei antanut Sadulle hetken rauhaa. Siihen ei ollut enää kahtakaan tuntia ja hänestä tuntui, ettei aika vielä koskaan ollut kulunut yhtä nopeasti. Hän ei halunnut tavata tätä. Mutta mitä hän keksisi? Hän voisi aina soittaa ravintolaan ja jättää näille sanan sairastumisestaan välitettäväksi Lindensteinille. Mitään autonhuoltoa ei tietenkään ollut. Satu sätti itseään niin tyhmästä valheesta. Jos keksii itselleen esteen, niin sitten edes sellaisen, joka oikeasti pitää varattuna koko illan. Sulkiessaan liikettä Satu muisti olevansa jalkaisin liikkeellä. Hänelle tulisi vielä kiire, mikäli hän menisi kodin kautta ja yrittäisi ehtiä kahdeksaksi Kurjenpolveen. Hänhän oli sanonut tulevansa vähän myöhässä. Ja mitä hän edes tekisi? Menisikö vai eikö menisi?

Pahinta on epätietoisuus, heti seuraavaksi pahinta päättämättömyys. Matkallaan kotiin Satu listasi syitä puolesta ja vastaan. Kun hän näki Lindensteinin seisovan muotiliikkeessään aamulla, hänen päällimmäiset tunteensa olivat säikähdys ja kauhu. Kun Lindenstein ehdotti konditoriassa yhteistä päivällistä, Satu ei ollut pelkästään yllättynyt, hän tunsi jotain, jota hänen oli vaikea nimetä. Palatessaan töistä ja lähestyessään kotiaan hän tajusi sen kiukuksi. Kävely oli selvittänyt hänen ajatuksiaan ja samalla syventänyt suuttumusta. Kotieteisessään hän kirosi ja puuskahti ääneen:
”Se röyhkeä paskiainen.” 

Satu ei pohtinut enää, mennäkö vai eikö mennä, hän mietti yksinomaan, mitä pukisi ylleen. Mikä olisi sopiva asu päivälliselle häikäilemättömän juonittelijan, sadistin ja tappajan kanssa. Lena Lindenstein tiesi, kuka hän oli. Ja Lena Lindensteinin täytyi tietää, että henkilö heidän rantansa tuntumassa oli ollut hän. Että Satu oli nähnyt, mitä heidän olohuoneessaan, vaimon ja miehen välillä, tapahtui. Mustan maasturin täytyi kuulua joko suoraan Lindensteinille tai jollekin hänen palveluksessaan. Satua seurattiin ja hänen haluttiin tietävän, että häntä seurattiin. Kari Kujesaari ei ole enää töissä täällä. Satu muisti keskusneidin sanat. Voi hyvä jumala, mitä Karille oli tapahtunut? Mitä hän on tehnyt sinulle, Sadun ajatus jatkoi omia aikojaan. Hän tunsi ahdistuksen nousevan, kunnes päätti tehdä jotain. Hän hankkisi epäilyilleen varmistuksen.

Hän soitti yrittäjänaisissa toimivalle tuttavalleen. Tämä välitti tiloja kokousten ja seminaarien pitoa varten, hoiti varauksia ja järjestelyjä yritysten ja tiloja vuokraavien puolesta. 

Adalmiina Lindenstein oli huonojen uutisten ruumiillistuma.

Kaupungissa ei tuttavan tietojen mukaan järjestetty sillä hetkellä ainuttakaan kaksipäiväistä seminaaria.
”Voi tietysti olla, että jotain pienempiä, yritysten sisäisiä tai vastaavia on tekeillä, niistähän kukaan ei tiedä”, tuttava selitti.
Satu kiitti häntä. Lena Lindenstein ei ajaisi kahtasataa kilometriä yrityksensä sisäiseen seminaariin.
Satu valitsi ylleen mustaa. Hän ajatteli sen sopivan tilaisuuden luonteeseen. Lindenstein ei toisi hänelle hyviä uutisia. Ei ollut koskaan tuonut. Lena Adalmiina Lindenstein oli huonojen uutisten ruumiillistuma.
Viisitoista minuuttia myöhässä Satu asteli sisään ravintola Kurjenpolven pääovesta, nousi puolikerrosta ravintolan etuhuoneen ovensuuhun ja jäi odottamaan hovimestaria. Pöydät sijaitsivat viereisessä salissa, joten ovelta ei ollut näköyhteyttä niihin. Etuhuoneessa toimi baari, siellä oli muutama viehättävä sohvaryhmä ja takka, jossa silläkin hetkellä leiskui tuli. Kodikasta, Satu ajatteli. Vaikka Lindenstein oli ulkopaikkakuntalainen, hän oli osannut valita kaupungin parhaan ravintolan, mikä ei jostain syystä lainkaan hämmästyttänyt Satua.
Hovimestari, pienikokoinen nainen, saapui paikalle ja Satu kertoi pöytävarauksen olevan nimellä Lindenstein. Hetken epäröityään hän lisäsi:
”Tai Kujesaari.”
Hovimestarin ei tarvinnut edes vilkaista varauslistaa. Hän nyökkäsi.
”Tännepäin, olkaa hyvä! Päällysvaatteet voi jättää tuohon naulakkoon.”

Varsinainen ravintolasali ei ollut suuri, muutama pöytä molemmilla seinustoilla, niiden välissä käytävä. Ravintola sijaitsi vanhassa rakennuksessa, puolikerrosta katutason yläpuolella, kuten ensimmäisillä kerroksilla vanhoissa taloissa oli usein tapana. Niin katua ajavat autot kuin jalankulkijatkin jäivät ikkunatason alapuolelle. Lattia oli tummaa puuta ja seinäpaperit syvänpunaiset. Satu piti sisustuksesta. 

Lindenstein istui perällä nurkkapöydässä selkä seinää vasten ja heilutti Sadulle kättään kuin he olisivat maailman parhaat ystävykset.
Lindensteinkin oli pukeutunut Sadun muotiliikkeestä ostamaansa asuun, mekkoon ja neulejakkuun. Mustaan siis hänkin. Oliko hän valinnut asun miellyttääkseen Satua, vai eikö hänellä ollut vihreän leninkinsä lisäksi muuta mukanaan? Ellei hän ollut seminaarimatkalla, myös yöpyminen saattoi olla hetken päähänpisto. Ehkä hän keksi kutsua Sadun päivälliselle vasta nähdessään hänet konditoriassa.
Ei, Satu korjasi mielessään, se ei ollut mahdollista, sillä Lindensteinilla oli ollut jo pöytä varattuna. Hän oli toisin sanoen suunnitellut kaiken. Mistä alkaen? Satu kysyi mielessään astellessaan pöytien välistä käytävää kohti Lindensteinia. Jo siitä hetkestä, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyi liikkeeseeni? Vai jo sitä ennen? 

”Hauskaa, että pääsit”, Lindenstein sanoi hymyillen. Hän ei noussut, eikä ojentanut kättään. ”Istuudu, ole hyvä”, hän jatkoi täysin tarpeettomasti, sillä hovimestari oli jo vetänyt tuolin esiin Satua varten.
”Sait autosi huoltoon?” Lindenstein jatkoi, senkin tarpeettomasti, ellei peräti häiritsevästi, sillä hovimestari ojensi ruokalistat valmiina antamaan suosituksiaan. 

Satu päätteli Lindensteinin lörpöttelystä, että tämä oli joko hermostunut tai yritti väen vängällä luoda jonkinlaista punosta heidän välilleen. Hovimestarin kerrottua keittiömestarin suosituksen, nieriää hummerikastikkeessa, molemmat valitsivat sen.
”Nyt kun sinulla ei ole autoakaan riesanasi, voit varmaan jakaa kanssani pullollisen hyvää Rieslingiä”, Lindenstein sanoi ja tilasi viinin odottamatta Sadun vastausta.
Kun hovimestari oli poistunut, naiset tuijottivat toisiaan vaiti. Tunnelma oli sanalla sanoen vaivautunut. Vaikka Lindenstein oli päsmäröinyt siihen asti, Satu rohkaistui avaamaan suunsa ensimmäisenä:
”Oliko sinulla antoisa seminaaripäivä?”
”Kiitos. Varsin.”
”Mitä seminaarisi taas käsittelikään?” Satu jatkoi kyselyään.
”Vastuullisuutta liiketoiminnassa.”
”Kiinnostavaa. Mutta eikö se ole itsestään selvä asia?”
”Ei kaikille.”
”Liiketoiminta perustuu luottamukseen”, Satu huomautti.
”Olen samaa mieltä”, Lindenstein myötäili. 

He pysähtyivät jälleen tuijottamaan toisiaan. Pöydässä paloi kynttilä. Sen liekin heijastus tanssi Lindensteinin vihreissä silmissä. Hämyisä valaistus sai hänet nuortumaan kymmenen vuotta. Satu tunsi neljännesvuosisadan takaisen mustasukkaisuuden ja kateuden vihlaisevan edelleen. Tarjoilija toi viinin.
”Maistetaanko?” Lindenstein ehdotti tarjoilijan mentyä ja kohotti lasiaan. 

Satu tarttui vastahakoisesti omaan lasiinsa. Ironista kyllä, viettäessään iltaa Lenan kanssa hän tunsi pettävänsä Karia. Eikä ainoastaan ironista, vaan mielipuolista. Ajatus sai hänet nostamaan lasin päättäväisesti huulilleen. Hän oli jo hörppäämässä sen reunalta, kun Lindenstein lausahti:
”Rakkaudelle.”
Sadun lasia pitelevä käsi pysähtyi huulien korkeudelle. Hän näki Lindensteinin juovan omastaan. Rakkaudelle. Oli rajoja, joita ei ylitetty. Lindensteinin ehdottama malja kuului niihin. Satu ei joisi Lindensteinin kanssa rakkaudelle, vaikka lasissa olisi maailman viimeinen nestepisara. Hän nääntyisi mieluummin janoon. Hän laski lasinsa koskemattomana takaisin pöydälle. Huomasiko LIndenstein sen? Jos huomasikin, hänen ilmeensä ei paljastanut mitään.  

Hän kohotti viattomana katseensa lasistaan Satuun, hymyili aavistuksen ja sanoi: ”Tiedän, kuka olet.”

Hän kohotti viattomana katseensa lasistaan Satuun, hymyili aavistuksen ja sanoi: ”Tiedän, kuka olet.”
Kolme sanaa. Satu tunsi kylmien väreiden ravisuttavan vartaloaan.
”Boutique Eleganten omistaja”, Satu totesi hymähtäen. Hän kuuli korvissaan sydämensä kiihtyvät lyönnit.
”Niin, nykyään.”
Satu ei sanonut siihen mitään. Sydän hakkasi, mutta hän yritti pysyä tyynenä.
”Kaikki me olemme olleet joskus jotain muuta. Olemme olleet kerran lapsia ja nuoria”, hän sanoi.
”Ilmaisin itseni huonosti. Sanoin ’tiedän, kuka olet’, kun minun olisi pitänyt sanoa ’sinä tiedät, kuka minä olen’.”
Satu tunsi kuumotuksen poskillaan ja painoi katseensa pöytään, joka oli valmiiksi katettu. Hän oli jo avannut lautasliinan syliinsä, joten sitä ei voinut enää tehdä, niinpä hän tarttui viinilasiinsa ja joi siitä kunnon kulauksen.
”Luulen, että meillä on paljon enemmän yhteistä kuin päältäpäin voisi arvata. Yhteinen kiinnostuksenkohde, niin sanoakseni”, Lena Lindenstein totesi vino hymy huulillaan. ”Joten ajattelin, että meidän olisi syytä tavata. ”
Kun Satu ei edelleenkään sanonut mitään, Lindenstein jatkoi:
”Ajattelin, että sinun pitäisi saada tietää.”
”Saada tietää mitä?” Satu valpastui. Hän ei enää pelkästään kuullut sydämensä lyöntejä, hän tunsi ne kaulassaan, rinnassaan, vatsassaan, varpaissaan.
”Sinä rakastat häntä yhä, etkö rakastakin? Voi Satu, olen pahoillani.”
”Mistä on kysymys?”
Sen sijaan että olisi vastannut, Lindenstein katsoi häntä tutkivasti. Kuin yrittäen päätellä Sadun ilmeestä ja reaktiosta, kuinka paljon tämä tiesi.
”Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut. Häntä ei enää ole.”
Satu näki, miten Lena Lindensteinin silmiin nousi kyyneleitä. Hän itse tunsi täydellistä turtumusta. Hänestä tuntui, että hän voisi hetkellä millä hyvänsä irrota ruumistaan ja lähteä leijailemaan pöytien ylle. Kaikki mitä hän kykeni ajattelemaan, oli: miten aidoilta ne näyttivätkään. Lindensteinin kyyneleet. Niiden valheellinen vilpittömyys herätti hänessä suorastaan ihailua. 

   

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Satu Tuppurainen toipuu vielä kyttäyskeikkansa haavoista, kun hän huomaa mustan Range Roverin seuraavan. Silmukka kiristyy: kuka on Sadun perässä?

Satu ilmoitti Iinekselle tulevansa vasta myöhemmin liikkeeseen. Hänellä oli pakottavia asioita hoidettavaan.

”Aamu on varmasti hiljainen. Ihmiset eivät ole vielä heränneen kevääseen. Kyllä sinä pärjäät. Jos ehdit, voit purkaa viimeiset tiistain toimituksesta ja laitella joitain esille. Mutta voin tehdä sen itse myöhemmin. Jouduin onnettomuuteen, joten älä sitten pelästy. Ei mitään vakavaa. Auto vähän töytäisi, kun kävelin pientareella pimeässä. Omaa syytäni. Mitäs en käyttänyt heijastinta.”

Sadulla oli ollut viisi tuntia aikaa hioa selityksiä. Hän oli jo lukenut kaikki päivän lehdet – yhden paperisena ja loput netistä. Missään ei ollut mainintaa siitä, että yhdyskuntasuhdejohtaja Kari Kujesaari olisi kuollut. Tai edes sairastunut. Toisaalta, eipä sellaista yleensäkään kerrottu, ellei kysymys ollut presidentistä tai pääministeristä. Ei mainintoja parisuhdeväkivaltatapauksista Sipoon suunnalla. Eikä Heinolan ABC-asemalla verissä päin hoiperrelleesta keski-ikäisestä naisesta.

Kuinka pitkään ihminen pysyi keski-ikäisenä ja missä vaiheessa häntä alettiin kutsua vanhukseksi, tai iäkkääksi, kuten myös tehtiin? Tuntematon iäkäs nainen hoippui verisenä Lahden ABC-asemalla. Satu maisteli ”iäkästä” mielessään. Kyllä, valitettavasti hänestä saatettaisiin käyttää sellaista määrettä. Hän muisti nähneensä kerran jutun 50-vuotiaasta vanhuksesta.

Ihmiset kuvittelivat saavansa tiedotusvälineistä kaiken kattavan käsityksen maailman tapahtumista, mutta se mitä uutisissa kerrottiin, oli pelkkä pintaraapaisu. Valtaosa elämän kirjosta kauheuksineen ja ihanuuksineen jäi median näennäisvalppaan tutkan ulottumattomiin. Ihmiset pelkäsivät yksityisyytensä puolesta, mutta tosiasiassa ani harvat asiat päätyivät julkisuuteen. Kiistat ja tappelut, petokset ja hylkäämiset kärsittiin hiljaa omissa nahoissa ja kulissien takana.

Ei jätetyistä, nolatuista ja nöyryytetyistä kirjoitettu isoja otsikoita. Elleivät ne sattuneet olemaan kuninkaallisia.

Tavalliset ihmiset jättivät toisensa heitteille ilman että kukaan kirjoitti siitä riviäkään. Ilkeä vaimopuoli sai lyödä miestään muurein eristetyssä talossa, eikä oikeusvaltio korvaansa lotkauttanut, koska kukaan ei saanut koskaan tietää siitä.Paitsi jos sai. Jos oli joku, joka kertoi.

Sadun vatsaa kouristi. Hyvin haudutettu kaurapuurokaan ei tepsinyt pelonsekaisiin vihlaisuihin. Ajatus ei jättänyt häntä rauhaan: oli jokin syy siihen, miksi joku katsoi tarpeelliseksi lähteä koiran kanssa hänen peräänsä. Ja kaikkein todennäköisin syy oli se, että hänen arveltiin nähneen jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.

Mutta mitä hän oli nähnyt, oli hänelle itselleen kaikkea muuta kuin selvää.

Mutta mitä hän oli nähnyt, oli hänelle itselleen kaikkea muuta kuin selvää. Voisiko mies lyyhistyä sillä tavalla suorilta jaloilta lattialle ilman, että kysymyksessä oli joko sairauskohtaus tai tätä oli vahingoitettu? Noin vain yks kaks ottaa ja vajota naisen jalkojen juureen?

”Anelemaan anteeksiantoa?” Satu kysyi itseltään, vaikka näyttikin osoittavan sanansa puoliksi syödylle kipolliselle kaurapuuroa.

”Mahdollista. Ei todennäköistä, mutta mahdollista”, hän puheli katsellen nyt ikkunasta uuteen päivään käynnistyvään kaupunkiin.

Satu kelasi näkymää eteen ja taakse, hetki hetkeltä, tilanne tilanteelta. Jotta ei unohtaisi mitään, pienintäkään yksityiskohtaa, hän otti avukseen kynän ja paperia. Hän aloitti kirjoittamalla ylös kaiken mitä muisti siinä järjestyksessä kuin asiat palasivat hänen mieleensä. Kun oli saanut kaiken talteen, hän sijoitti ne ajallisesti oikeaan järjestykseen. Painajaisen unikuvat sotkivat työtä. Äkkiä hän ei enää ollutkaan varma, oliko nähnyt veitsen unessa vai oikeasti. Vai kumpaakin? Muistuttiko uni häntä jostain, jonka hän oli nähnyt, mutta ei ollut nähdessään ymmärtänyt? Entä jos lipastolla oli lojunut veitsi?

Tai jos se oli päätynyt lipastolle vasta myöhemmin, Lenan laskettua sen kädestään?

Koiran haukunta sekoittui muistikuviin. Kyllä, hänen oli ollut vaikea keskittyä haukunnan vuoksi. Hän oli hyvinkin voinut nähdä jotain, jota ei tiedostanut, mutta jonka alitajunta oli tallentanut.

Kello oli melkein yksitoista, kun Satu oli vihdoin saanut vaatteet ylleen. Hän vaihtoi laastarin hiusrajan haavaan. Vanhan laastarin mukana irtosi tukku hiuksia.

Häntä väsytti ja pelotti, haavoja särki ja polveen koski, aivan erityisesti siihen koski jokaisella askeleella. Ilman Sybiliä ja tälle kuuluvaa palkkiota, Satu tuskin olisi saanut itseään liikkeelle vielä yhdeltätoistakaan. Mutta hän halusi postittaa vaatteet vielä samana päivänä. Maailmassa oli paljon pahaa. Kun joskus harvoin kohtasi jotain hyvää, sitä ei ollut varaa sivuuttaa. 

Netti ei tiennyt Sipoossa tapetuista aviomiehistä.

Liike sijaitsi keskustassa parin kilometrin päässä hänen kodistaan. Ellei hänellä ollut jotain kuljetettavaa tai noudettavaa postista, hän käveli matkan. Ei kuitenkaan sillä kertaa. Jo parkkipaikallekin lenkkaaminen kävi voimille. Sitä paitsi hän tarvitsisi autoa paketin postittamiseen. Hän istahti etupenkille, taivutti hitaasti kipeää polveaan ja suikkasi avaimen virtalukkoon. Moottori hurisi jo, kun hän päätti vielä tarkistaa iltapäivälehtien otsikot kännykästään.

Netti ei tiennyt Sipoossa tapetuista aviomiehistä.

”Herranjumala!” Iines oli ojentamassa asiakkaalle liikkeen mainoksin varustettuun kassiin pakattua ostosta, kun Satu astui ovesta, ja kassi putosi lattialle ennen kuin asiakas ehti tarttua siihen.

”Voi hyvänen aika, anteeksi”, Iines hössötti rientäen asiakkaan avuksi. ”Tässä on liikkeen omistajatar”, hän esitteli tälle, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt ja Sadusta tilanne oli mitä kiusallisin. ”Hän joutui eilen ulkoillessaan auton tuuppaamaksi.”

”Ihanko totta?” asiakas kiinnostui ja loi Satuun tutkivan katseen. ”Onneksi ei käynyt pahemmin. Tarkoitan, että olette jaloillanne ja noin. Pää ei ole halki ja niin poispäin. Minun naapurini, jo iäkkäänpuoleinen nainen, ei kuitenkaan kovin paljon teitä vanhempi, jäi pimeällä auton alle ja makaa nyt teholla. Oliko teillä heijastin? Kuvitelkaa, hänellä oli huomioliivit ja kaikki, mutta niin vain auto ajoi päälle. Ja nyt on letkuissa teholla. Auto ei kuulemma edes pysähtynyt. Kuljettaja ilmoittautui kyllä myöhemmin itse poliisille. Varmaan siksi että oli juovuksissa. Siis ei pysähtynyt. Kyllä on maailma mennyt kummaksi, täytyy sanoa.”

Satu nyökytteli asiakkaalle ja hymyili parhaansa mukaan sanomatta kuitenkaan mitään, sillä hän ei halunnut lietsoa tämän puhetulvaa. Lopulta asiakas lähti.

”Kamalaa”, Iines henkäisi oven sulkeuduttua asiakkaan perässä.

Satu nytkäytti hartioitaan; hän ei tiennyt, viittasiko Iines asiakkaaseen, tämän epäonniseen naapuriin vai häneen. Kenties heihin kaikkiin.

”En makaa letkuissa teholla, joten hätäkö tässä. Onko ollut kiirettä? Hyvä. Onko kukaan kysellyt? Ei. Hienoa. Lupasin lähettää eräälle ystävälleni muutaman puseron sovitettavaksi. Taidan katsella vähän rekeistä, löytyisikö sieltä mitään sopivaa. Hoida sinä sillä aikaa asiakkaat. Jos joku soittaa ja kysyy minua, sano että soitan takaisin. Ota nimi ja numero ylös.”

”Eikö se sinunkin päälle ajanut auto vain jatkanut matkaa?”

Satu nosti kätensä kehotukseksi antaa asian olla. Ja lähti kiertelemään löytääkseen auttajalleen jotain kaunista ja pukevaa. Hän ei voinut kertoa Sybilistä Iinekselle. Heidän kohtaamistaan olisi hankala sovittaa tarinaan pientareella kävelemisestä ja tuupatuksi tulemisesta. Ellei valehtelemiselle asettanut rajoja, se karkasi ennen pitkää käsistä ja ihminen huomasi puhuneensa itsensä pussiin.

Puoli kahdelta hän lähti viemään Sybilille valitsemiaan vaatteita, kahta puseroa ja kahta sukkahousupakettia, postiin. Sukkahousut olivat juhlamallia, chinchillaa, strassikoristein. Toinen pusero oli silkkiä, toinen neule. Parikymmentä vuotta muotiliikkeen omistajana oli kehittänyt Sadulle tarkan silmän, mitä asiakkaan koon arvioimiseen tuli. Hän uskoi valitsemiensa vaateparsien istuvan aavistuksen ylipainoiselle, mutta viehättävän naiselliselle Sybilille. Hyvillä mielin hän sujautti boutiquen kassin postin pahviseen pakettiin ja lähetti matkaan.

Seuraavana päivänä Satu lähti normaaliin tapaansa aikaisin töihin ja palasi myöhään. Niin myös sitä seuraavana ja sen jälkeen. Ainoa havaittava muutos hänessä oli jatkuva kännykän näprääminen. Kun kolme päivää oli kulunut – eikä mitään merenrantataloon etäisestikään viittaavaa ollut uutisoitu, Iines rohkaistui kysymään, oliko hän liittynyt treffipalveluun. Satu ei ensin ymmärtänyt kysymystä, mutta lehahti punaiseksi ymmärrettyään. Ei siksi, että olisi suhtautunut paheksuen netin deittisivustoihin, vaan koska kysymys muistutti häntä siitä, ettei Nikolaos ollut edelleenkään vastannut sähköpostiin, jonka hän oli lähettänyt jo päiviä sitten. Nikolaos oli löytänyt uuden rakkauden, hän päätteli. Toisin sanoen, mies jonka hän oli jättänyt, oli jättänyt hänet. Asiat kehittyivät hänen masentavaan suuntaan.

Vähitellen polvi alkoi parantua ja Satu uskaltautui jälleen jalkaisin ulos. Hän säpsähti yhä kuullessaan koiran haukkuvan ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin aina kun tuntematon auto hidasti hänen kohdallaan. Mutta hänen reaktionsa olivat laimenemaan päin. Sillä ihminen on rakennettu niin – kun mitään ei tapahdu, hän ei usko, että mitään tapahtuukaan. Ja on siinä niin totta kai väärässä. Sillä ennemmin tai myöhemmin tapahtuu aina jotain. Väistämättä.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Satu oli seissyt kiikaroimassa Lenan ja Karin tontin rajalla, polvi oli parantunut eikä mitään ollut tapahtunut, ei hänelle eikä uutisista päätellen myöskään Karille, hänen tarkkaavaisuutensa alkoi herpaantua. Kukaan ei jaksa loputtomiin pitää kaikkea silmällä. Haukkuva koira sai hänet vain kääntämään päänsä, ei enää hypähtämään puoli metriä ilmaan. Ehkä näin väärin, tai ymmärsin väärin näkemäni, Satu ajatteli. Ehkä Karin lyyhistymiselle olisi olemassa jokin viaton selitys. Ehkä sukat luistivat. Ehkä hän pelleili vaimolleen. Ehkä vino hymy Lenan huulilla ei kielinyt tunteettomuudesta, vaan huvittuneisuudesta. Ehkä koira kuului heidän naapurilleen. Ja lähti perääni, koska juoksin. Ei oli pitänyt juosta. Sellainen herättää suden sukuisen vaistot. Ehkä.

Oli maaliskuun alku ja ilmassa tuntui keväinen ailahdus. Koska Satu ei tarvinnut autoaan – tiedossa ei ollut kuljetuksia tai toimituksia eikä postista tarvinnut noutaa mitään, hän käveli töihin. Katuvarren puista kuului lintujen liverrystä. Yöllä oli satanut lunta, mutta lämpötila oli nousussa ja sulava jää sai maan tuoksumaan. Hän oli jo puolivälissä matkaa, vähän ylikin, Askon kalustemyymälän kohdalla, kun hän rekisteröi syrjäsilmällä kadun toiselle puolelle pysäköidyn mustan katumaasturin. Asiassa ei sinänsä olisi pitänyt olla mitään erityistä, kadunlaitaan oli pysäköitynä useita autoja. Mutta vaikka Satu oli antanut tarkkaavaisuutensa herpaantua ja hänen mielensä kehitti oman rauhansa ylläpitämiseksi erilaisia vaarattomia, leppoisampia versioita todellisuudesta, hänen alitajuntansa päivysti. Niin kuin rajavartiosto ei lakkaa valvomasta rajoja, vaikka valtakunnassa vallitseekin rauha ja suhteet naapureihin ovat kunnossa.

Sadun alitajunta oli tarkkaillut tilannetta kaikessa hiljaisuudessa, pannut merkille poikkeavat asiat ja tallentanut ne mahdollista myöhempää käyttöä varten. Nyt tuo hetki oli koittanut. Alitajunnan valvontajärjestelmä teki hälytyksen, mutta huomautti samalla ikään kuin alaviitteenä: älä jää tuijottamaan, kävele vain eteenpäin kuin ei mitään ja seuraavan kerran kun sama musta katumaasturi ilmestyy lähistöllesi, voit olla varma, ettei kysymyksessä enää ole sattuma. Siinä vaiheessa, kun Satu pani merkille näkökentän laidalla seisovan mustan auton, hän reagoi alitajuntansa hälytykseen.

Satu jatkoi matkaa sivulleen vilkaisematta, kuten alitajunta käski. Mutta jokainen solu hänen satakuusikymmentäkahdeksansenttisessä ja kuusikymmentäyhdeksänkiloisessa kehossaan valpastui. Kyllä, parin kilon painonpudotus olisi ollut paikallaan, vaatteet olisivat istuneet paremmin, mutta minkä sille voi, sen jälkeen kun Lena Lindenstein astui hänen elämäänsä haudatuksi kuviteltu menneisyys vanavedessään, Sadun viinerinkulutus oli kolminkertaistunut. Asialle täytyisi tehdä jotain, mutta juuri siinä, hänen kävellessään jännittyneenä eteenpäin, ei ollut oikea hetki. Askon kalusteliikkeeltä oli kahdeksansataa metriä Sadun muotiliikkeelle, eikä hän sen matkan aikana kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Ei edes liikkeen ulko-ovella.

Sadun teki mieli lukita liike ja häneen katseensa etsiytyi ulko-ovelle.

Satu avasi lukot, poisti hälytyksen ja asteli liiketilan läpi takahuoneeseen riisumaan päällysvaatteensa. Hänen sydämensä läpätti. Mutta läpätys ei ollut vielä mitään verrattuna siihen jyskeeseen, joka alkoi rintalastan alla, kun Satu astui takahuoneesta takaisin boutiquen puolelle ja huomasi mustan maasturin lipuvan katua näyteikkunan editse. Ellei hän aivan väärin nähnyt, kysymyksessä oli Range Rover.

Range Roverin hinnat liikkuivat kahdensadantuhannen tuntumassa. Satu tiesi käytyään läpi kymmeniä eri merkkejä ja kokoluokkia ennen päätymistään Škoda Octaviaan, koska se oli edullinen ja voittanut kokoluokassaan arvostetun saksalaisen autolehden testit. Range Roverista hänen mieleensä tuli kalleuden lisäksi toinenkin asia. Se oli järeä liikkumaan kuoppaisemmillakin metsäteillä ja niin iso, että sen takatilaan mahtui vaivatta rottweiler tai vaikka kaksi.

Sadun teki mieli lukita liike ja häneen katseensa etsiytyi ulko-ovelle. Mutta eihän hän voinut sulkea liikettään yhdeksältä aamulla – vastahan hän oli sen avannut. Eikä hän voinut odottaa Iineksen tuloa, sillä Iines ei tulisi, koska tällä oli vapaapäivä. Satu seisoi jähmettyneenä hetken tietämättä, mitä tehdä. Sitten hän lähti takahuoneen keittonurkkaukseen lataamaan kahvinkeittimen. Hänen liikkeensä olivat hätäiset ja hermostuneet.

Jääkaapin hyllylle oli unohtunut paperipussi, jonka sisältä löytyi puolikas viineri. Se oli kuivahtanut ja mauton. Hän söi sen silti.

Luojalle kiitos asiakkaista. Ensimmäiset tulivat jo ennen puoli kymmentä. Ja tasainen virta jatkui yli lounasajan aina iltapäivään saakka ja vilkastui jälleen uudestaan viiden jälkeen. Kaikesta päätellen muutkin kuin Satu aistivat ilmassa kevään ja alkoivat miettiä mielessään, miten sonnustautuisivat kevään juhliin, vappuun ja valmistujaisiin.

Sadulla oli tapana ottaa kutakin kokoa vain muutama kappale. Kauppa kävi niin hyvin, että kuudelta illalla hän tajusi keskikokojen loppuneen monista malleista. Se oli pelkästään hyvä uutinen, sillä maaliskuu oli vasta alussa ja hän ehtisi vielä tehdä uuden tilauksen. Hän oli niin tyytyväisellä mielellä, ettei muistanut lainkaan mustaa maasturia lukitessaan boutiquen ovet. Hän mietti, palkitsisiko itsensä hyvästä työstä mukavalla aterialla jossain kivassa pikkuravintolassa vai ostaisiko jotain herkutellakseen kotona. Näissä ajatuksissa hän asteli iltahämyyn vaipuvan kaupungin läpi.

Ajatus päivällisestä ravintolassa kiehtoi. Ateriointi yksin puolestaan ei. Ruoka maistui paremmalta, kun söi yhdessä jonkun toisen kanssa, vaikka molemmat olisivat valinneet eri annoksen. Se että pystyi jakamaan kokemuksen, oli tärkeintä. Kuinka moni yksin elävä kattoi itselleen aterian pöytään? Kuinka moni nautti sen eli ahmi huomaamattaan tv:n ääressä? Satu asteli huomiostaan huolimatta ravintolan sijasta markettiin. Hän päätti ostaa graavisiikaa, salaattitarvikkeet ja kokojyväleipää, mutta käveli puoli tuntia myöhemmin kaupasta ulos kassissaan chorizo-makkaraa, maksapateeta, kolmea lajia juustoa ja vehnäpatonki. Ja lehtisalaatti, jonka todennäköisesti unohtaisi jääkaapin vihanneslaatikkoon.

Satu siirtyi sujuvasti aterian suunnittelusta pohtimaan elämäänsä yleensä. Sitä miten siihen oli tultu, että hän asteli yksinään keskisuomalaisen kaupungin katua ruokakassi kädessään, eikä kotona odottanut ketään. Mukava päivä muotiliikkeessä, miellyttävät asiakkaat pikku pukeutumisongelmineen ja hyvin sujunut kauppa saivat hänet näkemään oma elämänsä pitkästä aikaa suotuisammassa valossa. Hän ei ollut pelkästään ikkunoiden takana väijyvä epätoivoinen stalkkeri, hän oli myös ihan kohtuullisesti pärjäävä, itsenäinen bisnesnainen. Vaikka, kuka itsenäinen kyhjöttäisi muurin ja hyisen meren kupeessa kiikaroimassa ihmisten olohuoneisiin? Näissä, kieltämättä ristiriitaisissa ja mielialaa laskevissa aatoksissa Satu astui alas jalkakäytävältä ylittääkseen kadun. Sen lisäksi että ajatukset verottivat hänen huomiointikykyään, hän astui kadun puolelle puolisentoista metriä ennen suojatien valkoisen raidoituksen alkamista. Silminnäkijät olisivat kertoneet tämän poliisille, ja lausunnot olisi kirjattu raporttiin, jonka kopio olisi lähtenyt myös vakuutusyhtiöön. ”Vaikutti hajamieliseltä ja astui kadulle ennen suojatien alkua” olisi vaikuttanut vakuutusyhtiön korvauspäätöksiin ja laskenut Sadun saaman hoidon tasoa ja vaikeuttanut hänen kuntoutumistaan. 

Satu säästyi selkä- ja kaulanikamien murtumiselta, sääriluun katkeamiselta ja keskivaikealta aivovammalta.

Mutta Satu säästyi selkä- ja kaulanikamien murtumiselta, sääriluun katkeamiselta ja keskivaikealta aivovammalta, kiitos neuvokkaan ja nopearefleksisen kanssakulkijan, joka kiskaisi hänet viime hetkellä takinkauluksesta takaisin jalkakäytävän puolelle. Musta Range Rover jatkoi hidastamatta matkaansa yli suojatien. Roverin ikkunat olivat tummennetut. Eräs silminnäkijöistä väitti, että autoa ajoi nainen. Toinen puolestaan oli varma siitä, että kuljettaja oli mieshenkilö. Satu ei säikähdykseltään saanut selvää edes rekisterinumerosta. Eikä kukaan muukaan, sillä laatta oli peittynyt maanteiltä satavaan suolakuraan. Tai peitetty, ajatteli Satu, mutta vasta paljon myöhemmin hörppiessään kotonaan punaviiniä chorizon ja juustopalojen painikkeeksi.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä – yhdessä sydämen kiivaassa lyönnissä – eikä hän pystynyt sillä hetkellä ajattelemaan mitään. Järkytys sai hänet niin sekaisin, ettei hän tullut edes kiittäneeksi pelastajaansa, jonka hämärästi jälkeenpäin muisti keski-ikäiseksi, vaatimattomasti pukeutuneeksi mieheksi. Niin kuin sillä miten mies oli pukeutunut, olisi ollut mitään väliä. Satu tuhahteli itselleen. Tuhahdustensa välissä hän pisteli menemään kolme pötköä makkaraa ja vehnäpatongin. Viinilasillisia hän ei laskenut.

Nyt siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä: musta katumaasturi seurasi häntä.

Nyt siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä: musta katumaasturi seurasi häntä. Eikä hän uskonut läheltä piti -tilannetta onnettomuudeksi. Hänet yritettiin saada hengiltä.

Tv:n uutistenlukija kertasi maailman tapahtumia. Satu ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. …keskisuomalainen muotiliikkeen omistaja on tavattu johtaja Kujesaaren merenrantatalon tuntumassa kiikaroimasta Kujesaarta ja tämän puolisoa…asiasta on vireillä rikostutkinta…keskisuomalainen muotiliikkeen omistaja hortoili tänään liikenteessä aiheuttaen vaaratilanteen…keskisuomalainen muotiliikkeen liikakiloista kärsivä omistaja ylensyö parhaillaan olohuoneessaan päinvastaisista lupauksistaan huolimatta…

Satu olisi halunnut puhua jonkun kanssa. Kertoa mustasta maasturista, jossa oli tummennetut ikkunat. Mutta mustasta maasturista ei voinut kertoa ilman, että päätyi kertomaan myös talosta Sipoon rannalla ja tapahtumista Helsingissä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Iines?

Vaikka Iines olikin mukava ihminen, hän oli Sadulla töissä. Asioita ei ollut hyvä sotkea. Salaisuuksien paljastaminen ihmiselle, jolle maksoi palkkaa, ei kuulostanut Sadun mielestä hyvältä idealta.

Nikolaos?

Satu tarkisti sähköpostiin tulleet viestit. Niitä oli kolme, eikä yksikään Nikolaokselta. Epätoivo sai hänet joka tapauksessa lähettämään jälleen uuden: Dear Nikolaos, let me know that you’re ok. Worried, Satu.

Sybil? Sybil kiitti häntä vaatteista kutsumalla Sadun Facebook-kaverikseen. Satu oli avannut henkilökohtaisen profiilin Facebookiin vuosia sitten, päivittänyt sitä harvakseltaan ja unohtanut lopulta kokonaan. Sybil oli hänen kolmaskymmenesseitsemäs FB-ystävänsä. Suurin osa edellisistä oli hänen liikkeensä kanta-asiakkaita. Iines painosti häntä perustamaan liikkeelle oman sivun. Ehkä hän antaisi sen Iineksen tehtäväksi.

Sybil oli laittanut sivulleen selfien, jossa hymyilee Sadun lähettämässä uudessa neulepuserossa.

Mutta ei hän voinut rasittaa huolillaan Sybiliä, miltei ventovierasta ihmistä.

Seuraavana päivänä Satu päätti mennä töihin autolla. Ja sitä seuraavana. Ehkä ne vain pelottelivat, hän ajatteli, mutta ei edelleenkään osannut vastata itselleen, ketkä ne.

Saman viikon perjantaina iski takatalvi ja kauppa hiljeni. Kun Iines lähti ostamaan heille lounassalaatteja läheisestä kahvilasta, Satu teki sen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten, heti palattuaan toiselta käynniltään Kujesaarten merenrantatalolla. Hän soitti firmaan, jossa Kari työskenteli yhdyskuntasuhdejohtajana.

”Saanko Kari Kujesaarelle”, hän pyysi keskukselta.

”Kuka soittaa?”

”Olen…Sirpa…Keränen…opiskelimme yhtä aikaa.”

”Kujesaari ei ole enää töissä täällä meillä.”

”Niinkö? Osaatteko sanoa, mihin hän on siirtynyt?”

Hiljaisuus. Sitä kesti niin pitkään, että Satu epäili yhteyden katkenneen. Hän näki Iineksen palaavan kadun toista puolta kahden muovirasian kanssa, kun keskus ilmoitti yhdistävänsä hänet Kujesaaren entiselle sihteerille ja Satu hätääntyi ja katkaisi puhelun.

”Ei ollut tonnikalaa. Otin katkaravuilla”, Iines ilmoitti ja kysyi sitten: ”Onko jotain tapahtunut? Näytät pelästyneeltä.”

”Vaatetoimittajamme kertoivat tulevan syksyn mallistoistaan. Vähemmästäkin pelästyy.”

”Tummaa, synkkää, sinappia ja liilaa.”

”Tässä on onneksi vielä kesä välissä”, Iines hymyili.

”Haluatko kokojyvän vai vehnän? Otin molempia.”

Satu katsahti häneen ymmärtämättä kysymystä.

”Ihan sama. Valitse sinä”, hän vastasi hajamielisenä ja jäi ikkunan ääreen seisomaan Iineksen kadotessa takahuoneeseen.

Mallinukkien vaatteet oli kursittu takaa pienemmiksi. Näyteikkunalle pitäisi tehdä jotain, Satu ajatteli. Nuket ja koko asetelma oli ajastaan jäänyt. Hänen teki mieli ravistaa kaikki uusiksi, ei vain näyteikkuna, kun hän samassa näki mustan auton lipuvan katua ikkunansa editse. Huuto takertui hänen kurkkuunsa. Hän ryntäsi ulko-ovelle, mutta auto oli jo liian kaukana eikä rekisterikilven numeroita ja kirjaimia enää erottanut.

Hän ei ollut varma edes merkistä. Ehkä se oli jokin toinen suuri musta auto. Katumaasturit olivat nykyään muotia. Hän tunsi olevansa vainoharhainen.

Vähän myöhemmin hän kysyi Iinekseltä, oliko tämä kiinnittänyt huomiota suureen mustaan maasturiin boutiquen läheisyydessä.

”Ihailija?” Iines kysyi nauraen, mutta huomasi Sadun ilmeestä, ettei kysymystä tullut ottaa kevyesti.

Iines mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”Toisaalta, enpä minä paljon autoja kävellessäni katsele”, hän totesi.

”Miksi? Näytät huolestuneelta.”

”En tiedä. Pari päivää sitten sellainen oli vähällä ajaa päälleni suojatiellä. Olisi ajanutkin, ellei eräs mies oli pelastanut minua.”

”Se olisi ollut jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä”, Iines totesi.

”Miten niin? Mitä tarkoitat?”

”Eihän siitä ole pitkä aika, kun se auto teloi sinut tienpientareella.”

Satu tuijotti Iinestä ensin ihmeissään, mutta muisti sitten valehdelleensa polvesta ja muistakin ruhjeista. ”Aivan”, hän vastasi ja ajatteli, että oli parasta vaihtaa puheenaihetta.

Koska takatalven ennustettiin jatkuvan yli viikonlopun, naiset tuskin rientäisivät hankkimaan kevätvaatteita myöskään lauantaina. Satu kysyi, pärjäisikö Iines yksin, jos hän pitäisi vapaapäivän.

”Olen ollut vähän uupunut viime aikoina ja lepo tekisi varmasti hyvää”, hän selitti.

”Totta kai pärjään. Ilman muuta.”

”Voit sitten tulla maanantaina, vaikka vähän myöhemmin töihin”, Satu lupasi.

”Ja jos tulee hässäkkää, soita, niin tulen paikalle. Suunnitelmissani ei ole lähteä mihinkään.”

”Voit olla aivan huoleti. Lepää. Pärjään kyllä. Kun taivaalta tulee räntää, hihattomat kukkamekot pysyvät rekeissä.”

Iines oli oikeassa. Hässäkästä ei todellakaan voinut puhua, sillä liikkeessä kävi lauantain kuluessa vain pari asiakasta. Satu vastasi Iineksen tekstiviestiin, että tämä voisi nukkua pitkään maanantaina ja tulla vasta puolilta päivin.

Parin päivän lepo teki hyvää. Sadusta tuntui, että hänen järkensä palautui ja samalla mustien maastureiden lukumäärä liikenteessä romahti. Hän teki viikonloppuna useita pitkiä kävelylenkkejä näkemättä ainuttakaan.

Maanantaiaamuna hän laittautui työpäivään erityisen huolella. Hän ehosti kasvonsa ja valitsi ylleen kauniin, yksinkertaisen leningin. Hyvin nukkuneena ja levänneenä ihminen todellakin näyttää paljon nuoremmalta, hän ajatteli eteisen peilin eteen seisahtuessaan.

Hän päätti kävellä töihin, sillä päivä oli poutainen eikä pakkasta ollut nimeksikään. Terve puna poskilla viimeistelisi hänen nuorekkaan olemuksensa. Hän huomasi matkalla yhden mustan maasturin, mutta se viiletti kauempana yli risteyksen eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Hän hymyili ajatukselle.

Hän avasi lukot ja sulki hälytyksen. Asteli takahuoneeseen riisumaan takkinsa ja laittoi kahvin tippumaan keittimeen. Puuhaillessaan hän ei kuullut ulko-oven käyvän. Kassan vieressä oli pieni hopeanvärinen kello, jota asiakas saattoi kilauttaa kutsuakseen myyjän paikalle. Kello ei kilahtanut.

Satu odotti, kunnes kahvi oli valmistunut, täytti mukinsa ja astui se kädessään liikkeen puolelle. Tai olisi astunut, ellei näky olisi pysäyttänyt häntä huoneiden väliselle kynnykselle. Muki putosi häneltä ja rikkoutui kynnyksen metallilistaan. Kahvi räiskähti ympäriinsä ja polttavat pisarat satoivat hänen säärilleen, mutta hän vain seisoi halvaantuneena ovensuussa ja tuijotti.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Exänsä stalkkeriksi ryhtynyt Satu todistaa tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä, ja seuraavaksi Satu pakenee jo verikoiraa henkensä edestä. Mitä juuri tapahtui? Mitä Satu todella näki? Ja kuka on hänen perässään? 

Pedon raateluhampaista roikkuvat sylkirihmat ja kynsien kirskunta jäivät Sadun viimeiseksi muistikuvaksi, kun hän polkaisi kaasun pohjaan ja kiihdytti takarenkaat multaa kaapien pois rantatieltä.

Taustapeilissä välähtivät mustanpuhuvat kasvot. Kasvot kuuluivat isokokoiselle ihmiselle, mutta Sadulla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään niitä tai mitään muutakaan. Hän ajoi kuin heikkopäinen säntäillen sinne tänne vailla minkäänlaista tajua suunnista tai sen vertaa kykyä ajatella, että olisi syöttänyt oman osoitteensa navigaattoriin ja antanut sen ohjata kulkuaan.

Eikä hänen olisi tarvinnut edes syöttää osoitettaan, sillä se oli jo valmiiksi tallennettuna navigaattorin muistissa. Hänen olisi tarvinnut vain napsaista navigaattori päälle virtanappulasta, siinä kaikki.

Mutta hänen hengentilassaan se oli liikaa vaadittu. Oliko hänen tilansa henkinen, oli toinen kysymys. Pikemminkin hän oli eläimellisen, vaistonvaraisen, takaa-ajetun saaliseläimen adrenaliinin kyllästämän pelon vallassa.

Eläimellinen luonto latasi hänet energialla, joka olisi lennättänyt hänet kotiin asti, ellei Octavian bensamittari olisi painunut oranssille vähän Lahden jälkeen. Sillä päättömästä suhaamisestaan huolimatta hän oli päätynyt Lahden moottoritielle, mitä oli pidettävä sekä ihmeenä että alkukantaisen vaiston voittona niin sivistyksestä kuin teknologiastakin.

Heinolan ABC:n pihalla Satu hengitti ensimmäisen kerran Sipoon jälkeen. Siltä hänestä tuntui. Hän tankkasi auton, jätti sen parkkiruutuun ja hoiperteli ravintolan ovesta sisään ihmisten siirtyessä sivuun hänen molemmilla puolillaan. Se oli outoa käytöstä, mutta Satu ei jaksanut ryhtyä ruotimaan sitä.

Hän suuntasi suoraan kahvilinjastolle. Kurotti muovikorista isoimman mukin ja täyttyi sen kahvilla. Tai kone täytti, kun hän oli painanut täyttönapista. Itse hän ei olisi siihen pystynytkään, sillä hänen kätensä tärisi täysin holtittomasti. Samoin jalkansa, mikä teki pystyasennosta jossain määrin haasteellisen.

Hänen viereensä ilmestyi mies, jota hän pyysi kantamaan mukin puolestaan kassalle ja lähimpään pöytään, koska häneltä itseltään se ei onnistuisi.

Mies oli tummansinisessä haalarissa ja hänen olkapäätään koristi hopeanharmaa miekka.

”Istuttaisiinko hetkeksi alas?” mies kysyi vastausta odottamatta, otti hänen mukinsa mukaansa ja viittilöi kassalle, että maksu tulisi myöhemmin. Kassa huitaisi kädellään siihen malliin, ettei sen ollut niin väliä.

Miehellä oli kaveri. Kaverillakin oli yllään tummansininen haalari ja panosvyö. Hän viittilöi jotain tällekin, tarttui sitten Satua kyynärpäästä ja talutti ikkunapöytään.

”Mistä rouva on tulossa?”

Kaikki vaikuttivat niin kummallisilta. Mitä oli tapahtunut? Sadun valtasi epätodellinen tunne.

Hän yritti sanoa jotain tälle ystävälliselle, haalariasuiselle miehelle, jonka rintapielessä luki ”poliisi”. Pihaustakaan ei kuitenkaan tullut ulos. Hän ei osannut enää puhua. Oliko hänestä tullut mykkä? 

”Onko joku tehnyt teille pahaa?”

Havainto nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Hän katsoi haalarimiestä kuin apua pyytäen. Tämä oli reaktiostaan päätellen tottunut vastaaviin ilmeisiin, sillä hän jatkoi rauhallisella äänellä:

”Onko joku tehnyt teille pahaa?”

Satu aukoi suutaan. Sanat juuttuivat kurkkuun. Hän kosketti tärisevällä kädellään kauhuissaan otsaansa, kuin varmistaakseen että se oli yhä paikallaan, että hänellä yhä oli pää. Siihen sattui, kohtaan johon hänen sormensa osuivat. Hän katsahti sormiaan ihmeissään – ne olivat veressä, ja katsoi sitten kysyvästi miestä.

”Tuo polvi on myös aika pahan näköinen. Haluatteko että viemme teidät päivystykseen? Onko teillä autoa?”

”On.”

Ääni ei kuulostanut Sadun korvissa hänen omaltaan, mutta ääneltä kuitenkin. Sekin oli edistystä. Ainakaan hän ei ollut täysin mykkä. ”Auto”, hän lisäsi kerran puhumisen makuun päästyään.

Mies nyökkäsi. ”Juokaa vähän kahvia ja kertokaa sitten mitä tapahtui”, hän kehotti.

Satu totteli. Yrittäessään tarttua mukiin yhdellä kädellä kahvi läikkyi ympäriinsä. Hän tarvitsi molemmat kätensä kohottaakseen mukin huulilleen. Kahvi oli jäähtynyt. Se kuitenkin auttoi selvittämään kaaosta hänen päänsä sisällä. Hän hörppi haaleaa, kitkerää lientä ja mietti, mitä ihmettä sanoisi.

Katseista ja sormenpäihin jääneestä verestä päätellen hän näytti hirveältä. Hän ei ollut koiraa paetessaan tajunnut kompuroineensa niin pahasti. Risut ja oksat olivat raapineet kasvot verille. Ja ne epämääräiset okapensaat joita merenrantatalon muurinvieri oli ollut vääränään. Kädet näyttivät ehjiltä – kiitos nahkahansikkaiden. Vapinakin oli talttumaan päin.

Hän vilkaisi polveaan; verensekaisesta mössöstä roikkui ihoriekaleita. Polvi ei myöskään taipunut istuma-asentoon, vaan sojotti suorana. Mutta haavat ja ruhjeet eivät huolettaneet Satua eniten. Hän mietti tapahtumia merenrantatalossa, mitä hän oli nähnyt tai uskonut nähneensä. Mitä ikinä se olikin, Karin asiat olivat huonosti. Ja Lena oli vain seissyt vieressä yrittämättäkään auttaa häntä.

Satu kuuli mielessään itsensä selittämässä tilannetta poliisille. Hän ei pystyisi sanomaan, mitä tapahtui, millä tavoin Kari loukkaantui vai saiko hän sairauskohtauksen. Vai oliko Satu ymmärtänyt kaiken väärin? Entä jos mies oli vain lyyhistynyt lattialle, vaikkapa juotuaan liikaa? Satu muisti karahvin ja tummankeltaisen nesteen kristallilasissa Karin kädessä.

Ja miten hän selittäisi oman osuutensa? Mitä hän teki vakoilemassa vieraiden ihmisten taloa? Miten hän oli voinut edes nähdä olohuoneen tapahtumat riittävän yksityiskohtaisesti? Kiikarin mainitseminen saisi tilanteen näyttämään hänen kannaltaan vieläkin pahemmalta. Entä jos kävisi ilmi, etteivät talon asukkaat olleetkaan vieraita hänelle?

Ei, hän ei voisi kertoa totuutta poliisille. Hän voisi kertoa paenneensa koiraa, mutta ei paikkaa jossa se tapahtui. Ja miten hän voisi kertoa koirastakaan, ellei pystynyt sanomaan missä oli ollut?

Kiertely ja valheet johtivat lisäkysymyksiin ja lopulta hän puhuisi itsensä pussiin ja sitten hän vasta pulassa olisikin.

Hän kohotti katseensa vastapäätä istuvaan haalariasuiseen mieheen ja sanoi:

”Kompuroin.”

”Perusteellisesti kompuroitu.”

”Totta. Minulle tuli matkalla vessahätä ja pysäytin auton tienlaitaan. Maasto ei ollutkaan aivan niin helppokulkuista kuin olin ajatellut. Kaaduin ja sitten panikoin.”

Poliisi tarkasteli tutkivasti Satua. Mietti ehkä, pitäisikö tämä puhalluttaa. Katseli kasvojen ruhjeita, vilkaisi polvea pöydän alla ja pohti, oliko tämän selityksessä mitään järkeä.

Jotain tämä peitteli ja poliisin kokemuksen mukaan se oli naisten tapauksessa yleensä väkivaltaan taipuvainen mies. Ehkä nainen oli paennut miesystäväänsä. Ehkä hän ei kertonut totuutta, koska pelkäsi miestä. Ehkä hän ei kertonut totuutta, koska rakasti miestä. Vaihtoehtoja oli kaksi.

No, nainen oli aikuinen ja hengissä. Lääkäri voisi tehdä ilmoituksen pahoinpitelystä, mikäli katsoisi tarpeelliseksi.

”Kehottaisin kuitenkin näyttämään noita päivystyksessä”, poliisi sanoi. ”Jos tulee myöhemmin mieleen jotain, ottakaa yhteyttä.”

Poliisi nousi ja käveli kaverinsa luo. Yhdessä he loivat vielä katseen Satuun, nytkäyttivät olkapäitään ja lähtivät. Ovilasit liukuivat sivuun ja sulkeutuivat heidän takanaan.

Satu odotti vielä hetken, jätti lopun kahvin mukiin ja kiiruhti naistenhuoneeseen tutkiakseen, miltä näytti ja voisiko asialle tehdä jotain.

Kuten edelliselläkin kerralla, ihmiset siirtyivät sivuun hänen edestään. Siihen alkoi pikkuhiljaa jo tottua.

Hän säpsähti nähdessään itsensä peilissä. Hän oli ehtinyt kuvitella kasvoihinsa muutaman naarmun, ehkä hyytyneen veriroiskeen poskeensa. Mutta hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella otsansa oikeanpuolen olevan veressä tukanrajasta kulmakarvaan. Yksinäinen verinoro oli löytänyt tiensä silmän sivua pitkin poskelle. 

Hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella otsansa oikeanpuolen olevan veressä tukanrajasta kulmakarvaan.

Hän näytti Halloween hirviöltä. Jos joku toinen olisi näyttänyt siltä, hän olisi todennäköisesti pelästynyt paljon enemmän. Nyt häntä enemmänkin ihmetytti, miten oli saanut itsensä siihen kuntoon. Kärsikö hän muistikatkoksesta? Oliko koira sittenkin hyökännyt hänen kimppuunsa? Hän ei vain muistanut siitä mitään.

Raateluhampaat ja auton pellillä kirskuvat kynnet palasivat samassa mieleen. Jotain hän sentään muisti. Hän pesi kasvonsa ja alkoi tutkia otsaansa lähemmin.

Hampaiden jälkiä ei löytynyt, pahan näköinen haava kylläkin aivan hiusrajasta. Piikkipensas oli varmaan raapaissut häntä hänen kaatuessaan kivikkoon, mutta kipu polvessa oli estänyt häntä havaitsemasta muita vaurioita.

Peseytyminen auttoi. Muutama naarmu irvisti ilkeästi, mutta Satu arveli, ettei tikkejä tarvittaisi.

Toisin oli polven laita. Pienikin pisara vettä, pelkkä henkäys, aiheutti hirvittävää kipua. Välillä kipu yltyi niin, että hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Koska polven puhdistaminen seisaallaan oli vaikeaa, ellei jopa vaarallista, hänhän saattaisi pyörtyä kivusta, hän valitsi wc-kopin, jossa oli bideesuihku. Ja pyörtyi sinne. Suihku tuntui neulasateelta vereslihalle kuoriutuneessa polvessa, itse asiassa veresluulle asti, sillä hän näki luun pilkottavan verimössön alta ennen kuin pyörtyi.

Satu löysi itsensä lattialta pytyn juuresta. Joku takoi kopin ovea ja huusi. Se kuulosti raivohullun karjunnalta, kunnes hän tajusi, että mesoaja halusi tietää, oliko jollakulla jokin hätänä siellä kopissa, kun jalat tunkivat ulos oven alta.

Kuinka ironista huutaa, oliko jokin hätänä, kun toinen lojui vessan lattialla. Näihin ajatuksiinsa Satu tokeni.

”Ei tässä mitään”, hän vastasi uskomatta sanoihinsa itsekään. Polveen sattui niin, että hänellä oli vaikeuksia nousta ylös. Jotenkin olisi päästävä kotiin. Hän menisi sitten perillä lääkäriin.

Satu tarttui uudestaan bideesuihkuun, kohotti polven wc-pöntön ylle ja huusi kivusta, kun vesipisarat osuivat kuoriutuneen ihon kohtaan. ”Ei tässä mitään”, hän vakuutteli kopin ovea nykiville.

Kun hän lopulta astui kopista ulos, lavuaarien äärellä seisoskelleet naiset vetäytyivät kauemmas hänen tieltään. Hän pesi kätensä. Naiset tuijottivat märkää housunlahjetta ja sitä valuvaa hailakanpunaista vettä.

”Ei kellään satu olemaan sideharsoa ja teippiä mukana?” Satu kysyi.

Katseet nousivat polvesta Sadun kasvoihin. ”Ehkä autossa voisi olla ensiapupakkaus”, sanoi pyöreä nainen pienellä epävarmalla äänellä muiden takaa.

”Minulla on”, ilmoitti toinen ja alkoi penkoa olkakassiaan. Ihmeellisiä ovat naisten käsilaukut, sillä hetkeä myöhemmin hän veti sen uumenista esiin sideharsorullan, rullan haavateippiä ja pullon desinfiointinestettä.

”Löytyy myös pari kuitukangastaitosta”, hän lisäsi ja nyökkäsi kohti veristä polvea.

”En tiedä miten kiittäisin”, Satu aloitti, mutta nainen huitaisi kädellään turhat puheet pois.

”Minulla on seitsemänvuotias poika”, nainen selitti kastaessaan pumpulitukon desinfiointiaineeseen.

”Ei päivää, ettei joku paikka olisi auki. Pakko pitää sidetarpeet aina mukana.”

”Oletko sairaanhoitaja?” Satu kysyi.

”Menin ensiapukurssille, kun terveyskeskuksesta lopetettiin päivystys. Ei pikkupoikien haverit katso kellonaikaa”, nainen vastasi yhtä tomerasti kuin sanoi kaiken muunkin.

”No, tämä voi vähän kirpaista.”

Hän painoi desinfiointiaiheeseen kastetun tupon Sadun otsan hiusrajassa kulkevaan haavaan. ”Onpa ikävän näköinen. Mutta kyllä se tästä, älä huoli. Puhdistetaan naama ensin ja siirrytään sitten polveen. Veikkaan, että joudut hakemaan polveen vielä muutaman tikin ammattilaisilta.”

Satu kysyi, oliko naisella muita lapsia.

”Ei, Urho vaan. Olen yksinhuoltaja. Tiedän kyllä, kuka Urhon isä on, mutta se ei tiedä Urhosta. Hulttiomies. Päätin heti, että sitä äijää en päästä pilaamaan minun lapseni elämää.”

Satu kuunteli silmät suurina. Nainen vaikutti niin varmalta. Hän kumartui nyt Sadun polven puoleen ja tuntui tietävän siinäkin asiassa tarkalleen mitä teki.

Puhdistusoperaatio sattui hirvittävästi, mutta olisi sattunut vieläkin enemmän ilman naisen tasaista puheen pulputusta.

”Nimeni on muuten Sybil. Sybil Janatuinen.”

”Satu. Ilo tutustua. Sinulla on erikoinen nimi.”

”Cybill Shepherdin mukaan, kuulemma. Sen amerikkalaisen näyttelijän, joka tähditti jotain suosittua tv-sarjaa. Mutta vanhempani hurahtivat häneen jo paljon ennen sitä. Synnyin vuonna 1980. Olen joskus etsinyt netistä kuvia hänestä. Hohdokas nainen vielä iäkkäänäkin.”

”En tiedä, kenen tai minkä mukaan minut on nimetty”, Satu naurahti irvistys huulillaan, sillä Sybil kääri hänen polveaan parastaikaa siteeseen.

”Jonkun sadun varmaan.”

”No niin, eiköhän se alla olla valmis. Mene lääkäriin. Saat piikin ja polveen pari tikkiä.”

”Piikin?”

”Jäykkäkouristusrokotteen. Hyvä olla aina voimassa.”

Sybil suoristautui, arvioi työnsä jälkeä ja henkäisi syvään.

”Miten tuo tapahtui?”

”Kaaduin. Metsässä.”

Kun Sybil kohotti epäuskoisena kulmiaan, Satu lisäsi paenneensa vihaista koiraa.

Sybil katsoi Satua ensin vaiti ja totesi sitten:

”Taisit olla jossain, missä sinun ei olisi pitänyt olla. Ei ole minun asiani udella.”

Satu nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Olin jossain, missä minun ei olisi pitänyt olla.”

”Sitä sattuu. No, pärjäile.”

”Haluaisin korvata tämän jotenkin. Voisinko tehdä jotain? Missä poikasi on? Tarvitsisiko hän jotain?”

”Tuolla se on leikkinurkkauksessa. Toivottavasti.”

Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Satu oli päätellyt Sybilin halpahallivaatetuksesta, ettei tämä varsinaisesti kylpenyt rahassa. Poikakin tarvitsisi varmasti uusia vaatteita, mutta koska hänen liikkeensä ei myynyt lastenvaatteita, Satu kysyi Sybilin vaatekokoa.

”Minulla on vaateliike. Voisin lähettää sinulle vaikka puseron tai jotain. Onko sinulla lempiväriä?”

Ja niin Sybil kertoi kookseen 38. Hän ei tuntenut italialaista tai ranskalaista mitoitusta, joten ihan suomeksi 38. Tai kiinaksi tai mistä ne vaatteet nykyään tulivatkin.

”Tarvitse vielä osoitteen”, Satu sanoi.

Epäröityään hetken Sybil kertoi. Hän asui poikansa kanssa pari kilometriä Lahden keskustasta Saksala-nimisessä lähiössä. Ehkä hän epäröi siksi, että hänellä oli huonoja kokemuksia ihmisten sekaantumisesta elämäänsä.

Satu ei aikonut sekaantua yhtään mihinkään. Nainen auttoi häntä, joten vähintä mitä hän voisi tehdä, oli lähettää pusero tai kaksi. Ehkä neule tai trikoinen, niissä ei koon kanssa ollut yhtä tarkkaa. Hameita tai housuja ei voinut ajatella samasta syystä. Sukat tai sukkahousut saattaisivat olla hyvä idea. Jotain oikein kaunista ja juhlavaa. Chinchillaa.

Satu joi vielä kupillisen kahvia – ja joutui samalla maksamaan myös ensimmäisestä. Ja sämpylän. Hän oli saanut Sybililtä särkylääkkeen, eivätkä haavat ja ruhjeet jomottaneet enää yhtä pahasti.

Kuinka ihmeellinen, avulias nainen, Satu hämmästeli istuessaan jälleen auton ratissa. Pusero ja sukkahousut eivät riittäisi, hän päätti. Olisi keksittävä jotain parempaa. Ainahan vaatteen voisi palauttaa ja vaihtaa, jos se ei sopinut.

Polvi tikattiin päivystyksessä kahden tunnin jonottamisen jälkeen ja yhden aikoihin yöllä Satu oli vihdoin kotona. Hän oli niin kertakaikkisen loppu, että pelkäsi nukahtavansa pystyyn. Mutta kun hän sitten suoristautui pitkälleen vuoteeseen, uni ei tullutkaan.

Mitä Karille tapahtui?

Satu eli hetket muurin juuressa uudestaan. Valaistu olohuone ihmisineen piirtyi hänen mielessään kerta toisensa jälkeen kuin hän olisi etsinyt kuvasta puuttuvaa yksityiskohtaa ja yrittänyt aina uudestaan tarkentaa kiikarin objektiivia. Haukkuva koira oli häirinnyt hänen huomiokykyään ratkaisevalla hetkellä. Kari oli kyyristellyt ensin takan luona, sytyttämässä takkaa, niin Satu oli silloin ajatellut.

Mutta entä jos niin ei ollutkaan? Entä jos Kari kyhjötti takan edustalla, koska häntä oli vahingoitettu? Sitten hän joka tapauksessa nousee seisaalleen, ottaa muutaman askeleen pitäen hiilihankoa tai takkapihtejä kädessään. Hän sanoo jotain, koska Lena vastaa. Satu sulki silmänsä poimiakseen tuon hetken muististaan.

Lenan huulet muodostavat sanoja. Sanat eivät ole lempeitä, sillä huulet ovat törröllään, torvena, jollaisella singotaan syytöksiä, ei kiintymyksen osoituksia. Satu pinnistelee saadakseen selvää huulten liikkeistä. Sä… Aina… Paska…

Nainen seisoo lipaston edessä. Naisella on yllään harmaa silkkipusero – sen pinta välkehtii helmen himmeänä.

Lipaston päällä, hopeatarjottimella, seisoo kristallikarahvi. Nesteen syvänkeltainen väri syttyy tähdiksi karahvin koristeleikkauksissa.

Lipastolla on jotain muutakin. Jotain kiiltävää ja pitkänomaista. Samassa se on naisen kädessä.

Veitsi!

Satu näkee sen nyt selvästi. Siinä on lihaveisten tapaan pitkä, leveä terä ja naisen sormet puristavat sen mustaa kahvaa. Pitkät tulenpunaiset kynnet kiertyvät kahvan ympärille. Naisen vihreät silmät palavat. Ja sitten…

Takkapihdit kirpoavat miehen kädestä ja hän vajoaa alas lattialle veitsi vatsassaan.

Nainen katsoo alas. Mies nostaa kätensä anellen naiselta apua. Naisen kasvot vääntyvät pilkallisesti, kun hän sanoo:

– Hyvää matkaa, kultaseni.

Mies voihkii naisen seuratessa tunteettomana sivusta. Nainen odottaa rauhassa, kunnes miehen kouristelu lakkaa, ja tämä muuttuu täysin elottomaksi.

Sitten hän nostaa katseensa ja se katse kohdistuu suoraan Satuun. Hän harppoo lattialla makaavan miehen yli ja astelee aivan ikkunan tuntumaan. Punaiset huulet venyvät hymyyn. Satu huomaa hänen vereen tahriutuneen kätensä, ei pysty laskemaan kiikaria silmiltään, vaikka haluaisikin.

Nainen kupertaa veriset sormensa kiikareiksi silmilleen ja nauraa niin, että hampaat loistavat ja pää heilahtaa naurun voimasta taakse. Kun nauru loppuu, hän suuntaa jälleen pistävän katseensa Satuun. Ja iskee silmää.

Satu hätkähti hereille. Hän haukkoi henkeään sydämen hakatessa mielipuolisesti.

Lakana oli kiertynyt kaulan ympärille ja liimautunut hikiseen ihoon.

Ohikiitävän hetken hänestä tuntui, että juuri niin kaikki oli tapahtunut. Lena oli tappanut Karin. Hän muisti lihaveitsen lipastolla.

Hän muisti, miten Kari vajosi hervottomana lattialle. Uni puhui hänelle alitajunnan kieltä, uni kertoi hänelle sen, mitä hän ei tiedostanut nähneensä. Mutta oli nähnyt, yhtä kaikki. Hän kurotti kohti kännykkää, jonka jätti aina yöpöydälle yöksi. Hän ei sammuttanut siitä virtaa. Ei osannut itsekään sanoa miksi.

Sillä kuka nyt hänelle soittaisi. Nikolaos?

Seuraavaksi hän hamusi pöydältä lukulasejaan. Kun oli saanut ne nenälleen, aikaa oli kulunut ehkä kaksi, ehkä kolme minuuttia. Se ei ollut paljon, mutta riittävästi järjen elpymiseen.

Sen sijaan että olisi soittanut hätänumeroon, kuten oli aikonut, hän laski kännykän takaisin ja heittäytyi huokaisten takaisin selälleen tyynyjä vasten. Ei, hän kohottautui uudestaan istualleen, tarttui kännykkään ja alkoi naputella sitä ja tätä – pin-koodia ja sim-kortin koodia.

Nikolaos oli lähetellyt hänelle koko syksyn sähköposteja, jotka hän oli kerta toisensa jälkeen siirtänyt roskakoriin vastaamatta yhteenkään. Viimeisestä oli vierähtänyt nyt jo kaksi kuukautta. Se oli saapunut joulun aikoihin. Ja vielä onnekkaan uuden vuoden toivotus heti vuoden vaihduttua. Sen jälkeen hiljaisuus. Nikolaoksellakin oli siis rajansa. Satunnaiselta salarakkaaltakaan ei siis otettu vastaan ihan mitä tahansa.

Satu tarkisti viestit. Ei tosiaan mitään kuukauteen, hän totesi. Toteamusta seurasi ontto olo. Nyt ei sitten ole enää Nikolaostakaan, ontto olo kuiskasi.

Hänellä oli Sybilin osoite. Ei puhelinnumeroa, mutta sen hän saisi soittamalla numeropalveluun.

Satu tunsi pakottavaa tarvetta puhua jollekulle. Kertoa mitä hän oli nähnyt. Kysyä, voisiko se mitä hän oli luullut nähneensä, pitää paikkansa ja olla totta.

Kun Sybil kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja totesi sitten hänen olleen jossain, missä ei olisi pitänyt olla, hän oli ollut vähällä avautua ja kertoa kaiken. Kaiken aina siitä asti, kun Lena Lindenstein kaksikymmentäviisi vuotta sitten astui kuvaan ja rikkoi Karin ja hänen suhteen.

Sybilin tomeruudessa oli jotain luottamusta herättävää, hän tuntui kuin luonnostaan tietävän, miten kussakin tilanteessa pitäisi toimia muiden haahuillessa eksyneinä ympärillä. Sellainen Satukin oli kuvitellut olevansa – varma ja tietäväinen.

Kunnes Lena Lindenstein ilmestyi hänen liikkeeseensä ja kaikki, minkä Satu oli uskonut jättäneensä taakseen, vyöryi hänen päälleen kuin rankkasateen liottama muta. Lindenstein oli rankkasade. Muta edusti kaikkea sitä, minkä Satu oli kuvitellut vihdoin unohtaneensa.

Muta vei mennessään hänen varmuutensa, tietäväisyytensä ja tomeruutensa. Ne osoittautuivat pelkäksi pintasilaukseksi. Ohueksi riitteeksi synkkänä vellovan vesimassan yllä.

Satu ajatteli taloa merenrannassa. Ajatteli sen valtavia valaistuja ikkunoita, miestä ja naista kuin akvaariossa, esittämässä elämäänsä levottomalle yleisölle – merelle.

Ja yhdelle tunkeilijalle menneisyydestä.

Hänen mieleensä juolahti samassa jotain. Hän nousi istualleen ja sytytti yöpöydän valaisimen. Valo sai möröt ja pedot vetäytymään varjoihin.

Nuorena saattoi vielä kuvitella olevansa turvassa, hyvän onnen ja päivänpaisteen jatkuvan ikuisesti.

Satu tiesi jo paremmin. Pedot eivät koskaan poistuneet kokonaan, eivät edes silloin, kun elämä kattoi eteesi notkuvaa pitopöytää kaikilla herkuilla.

Ne jäivät nurkkiin väijymään. Odottamaan hetkeä, jolloin luottamuksesi olisi kasvanut suurimmilleen. Vasta sitten ne hyökkäisivät. Kuin tyhjästä. Ne kävelisivät keikutellen tennisasussa johtokerroksen kiiltävää käytävää ja putsaisivat koko pöydän.

Satu nojasi sängynpäätyyn yrittäen saada hengityksensä tasaantumaan.

Hän katseli huoneen heijastusta vastapäisessä ikkunassa, jonka kaihtimet ja verhot hän oli unohtanut sulkea. Itseään heijastuksen keskellä.

Hän näytti tyynyjen keskellä pieneltä ja pelokkaalta, ennen aikojaan vanhentuneelta lapselta. Jossain haukkui koira.

Hän oli pitänyt koiran ilmaantumista sattumana. Joku oli lähtenyt taluttamaan koiraansa. Rottweilerit ovat isoja koiria ja tarvitsevat paljon liikuntaa.

Koiran omistaja oli tottunut päästämään hurttansa vapaaksi rantakivikossa, koska poti sisimmässään huonoa omatuntoa vahvan eläimen vangitsemisesta asuintiloihin ja nautti nähdessään sen pääsevän toteuttamaan luontoaan. Tunsi itsensä jumalaksi.

Tähän tapaan Sadun ajatus muotoutui, vähä vähältä, kiemurteli kuin käärme kohti hengityksen kiihtymisen aiheuttanutta oivallusta: entä jos kysymyksessä ei ollutkaan sattuma?

Entä jos koira tuotiin varta vasten paikalle? Ajamaan tunkeilija tiehensä.

Nettitietojen mukaan Kari toimi yhdyskuntasuhdejohtajana suuressa kansainvälisessä yrityksessä, eikä Lenankaan asema konsulttifirman osakkaana vaikuttanut vähäpätöiseltä.

Talo oli suunniteltu ja rakennettu kalliisti paikalle, jolle epäilemättä olisi ollut muitakin ottajia. Tonttia kiersi muuri ja lukittu portti esti kutsumattomien vieraiden pääsyn pihaan. Talo oli suojattu hälytysjärjestelmällä.

Eikö oikeastaan olisi ollut ihmeellistä, ellei kokonaisuuteen olisi kuulunut myös henkivartija – tai vähintäänkin vartija?

Johtopäätös jähmetti Sadun liikkumattomaksi. Aamuun oli vielä aikaa. Nainen vuoteella tuijotti häntä ikkunan heijastuksessa läpitunkemattomin mustin katsein. Jos vartija oli ottanut koiran mukaan ja päästänyt sen tarkoituksellisesti vapaaksi rannalla, niiden täytyi tietää tunkeutujasta.

Lena ja Kari eivät olleet voineet nähdä häntä. Mutta kenties kaikki talossa eivät olleet oleskelleet ledein valaistussa huoneessa.

Joku oli katsonut ulos tummalle merelle ja huomannut kuutamon välkähdyksen kiikarin linssillä tai sen reunuksella.

Kiikari oli paljastanut hänet, Satu tajusi. Satunnainen kulkija ei tihrusta kiikarilla ihmisten koteihin. Eikä ainakaan sellaisten ihmisten kuin Lena ja Kari.

Satu kertasi tapahtumia mielessään. Hänen onnistui paeta koiraa. Hän pääsi autoon turvaan.

Mutta jos koira hyppi hänen autoaan vasten, ei sen omistajakaan voinut olla kaukana. Oliko omistajalla taskulamppua? Satu yritti muistella, oliko rannalla näkynyt heilahtelevaa valopistettä.

Sitten hän muisti miehen hahmon taustapeilissä. Kun hän avasi autonoven, valot matkustamossa syttyivät automaattisesti. Ja viimeistään startatessa, myös se pieni poltin rekisterikilven yläpuolella kytkeytyisi päälle.

Toisin sanoen niillä olisi hänen rekisterinumeronsa. Ja jos niillä oli rekisterinumero, ei ollut mikään temppu enää selvittää, kuka taloa oli vakoillut.

Satu oli nukkunut vain tunnin, puolitoista, ja senkin huonosti painajaisten kurimuksessa.

Mutta niin väsynyt kuin hän olikin, hän ei pystynyt enää ummistamaan silmiään.

Polvea särki ja se oli silti pienin hänen murheistaan. Hän oli ajatellut yksinomaan Karia. Pelännyt että tämä oli loukkaantunut tai saanut sairauskohtauksen ja tarvitsi apua.

Että hänen olisi pelastettava Kari ilkeän vaimopuolen kynsistä. Pitkät tulenpunaiset kynnet välkähtivät ikkunantakaisessa pimeydessä. Satu ravisti päätään – väsymys sai hänet näkemään harhoja.

Hän tajusi olevansa itsekin vaarassa. Ne tiesivät nyt varmaksi kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että taloa oli tarkkailtu rannasta. Että tarkkailijalla oli ollut apunaan kiikari. Ja että tämä oli suurella todennäköisyydellä nähnyt, mitä olohuoneessa tapahtui.

Toiseksi, ne tiesivät tunkeilijan sukupuolen ja pakoauton rekisterinumeron. Kello oli kolme aamuyöllä.

Oli mahdollista, että ne olivat jo ehtineet selvittää hänen henkilöllisyytensä.

Ne tiesivät kaiken. Mutta Satu itse haparoi pimeässä – hän ei tiennyt varmuudella edes sitä, keitä ne olivat, mutta hänestä alkoi ikävästi tuntua siltä, ettei Kari ollut enää heidän joukossaan. Jos oli koskaan ollutkaan.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.