Johanna ei kainostele vaan päättää nauttia rantalomasta brasilialaisella asenteella. Lasten kanssa hän löytää asumattoman saaren – joka ei olekaan asumaton.

Maanantaiaamuna Rane lähti innokkaana ja varhain töihin parkkipaikan maanpohjaa tekemään, eikä Johanna ehtinyt kietoutua miehen ympärille ja uppoutua unennuhjuiseen kainaloon jatkamaan uniaan. Hän heräsi hikisenä yksin ja joutui hetken miettimään, mitä erikoista tässä päivässä olikaan. Ai niin, hän ja lapset viettivät all inclusive -lomaa!

Johanna kokkasi superaamiaisen. Siihen kuului hänelle uusi ruokalaji ”Munia Benedict”. Ensiksi hän valmisti hollanninkastikkeen ja keitti sitten uppomunia. Hän paahtoi paahtoleipiä ja teki niistä kaksikerroksisia kinkkuvoileipiä. Niiden päälle hän asetteli uppomunan ja valutti vielä keltaista hollanninkastiketta. Pinnalle hän rouhi myllystä mustapippuria. Järkyttävän monimutkaista eikä vaivannäköön nähden kovin kummoista, mutta tulipahan nyt tehtyä. Lapset katsoivat hökötystä epäluuloisena, mutta söivät kuin söivätkin, paitsi Suvituuli ei huolinut uppomunaa. Kun Johanna sai heille vielä vastapuristetut appelsiinituoremehut ja hedelmäpommijogurtit eteen, hän muuntui taas apartomenton työntekijästä hemmotelluksi hotellivieraaksi.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpömittarin pylväs oli kivunnut jo kahteenkymmeneenkolmeen asteeseen. Tänään he viettäisivät rantapäivän. Johanna kaivoi kaapista ylleen bikinit, jotka hän oli ostanut viitisen vuotta sitten.

Hän ymmärsi heti, että tässä kohdassa hänen ennakkovalmistelunsa olivat karahtaneet kiville. Koska hänen peffansa oli levinnyt viimeisten viiden vuoden aikana sentin jos toisenkin, oli housuosa joutunut antamaan myöten. Kankaan sisään kudotut kuminauhat olivat katkenneet pyllyvaon kohdalta, ja kangas oli hiutunut lähes läpinäkyväksi. Kuminauhojen päät näkyivät harmahtavina, kuin tummansiniselle kankaalle olisi jäänyt rantahiekkaa. Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin. Hänen täytyi pitää pieni tuumaustauko. Hän katseli vielä vanhempia uima-asujaan ja tuli siihen tulokseen, ettei niistä olisi apua senkään vertaa. Olisikohan uima-asukauppiailla samanlaista 24/7-palvelua kuin siivousfirmalla oli ollut?

Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin.

Muutama viikko sitten televisiossa oli näytetty ohjelmaa Rio de Janeirosta, tämänvuotisten kesäolympialaisten näyttämökaupungista. Ohjelmassa haastateltiin Copacabanan hiekkarannan taskuvarasta, joka tosin ei varastellut turistien arvoesineitä heidän taskuistaan, vaan heidän rantakasseistaan.

Rosvo kertoi, että turistinaisen tunnisti ja erotti paikallisesta tytöstä bikineistä. Mitä isompi takamus, sitä pienempään kangaslappuseen brasilialaisneito sen verhosi. Turistirouva taas yritti piilottaa isommanpuoleisen takapuolen häveliäästi isokokoisiiin bikinihousuihin, että ne peittäisivät koko persuksen. Isot bikinihousut olivat taskuvarkaalle hälytysmerkki ja vuorenvarma vinkki kirkasvärisessä rantakassissa piilottevista viimeisimmän mallin mukaisista älypuhelimista, kultaisista rannekelloista ja digijärjestelmäkameroista. Pienibikinisten naisten kasseista löytyivät korkeintaan hiusharja ja omena.

Johanna kaivoi rohkeasti esiin narubikininsä, lippulappuset, jotka hän oli ostanut ennen lasten syntymää. Ne olivat turkoosinsiniset ja niissä oli pinkkejä ja punaisia trooppisia kukkasia. Hän oli säilyttänyt niitä lähinnä muistona, jolle hymyillä hellästi aina, kun bikinit osuisivat silmiin. Hänellä oli ollut kyseiset bikinit päällään, kun he olivat käyneet Ranen kanssa ensimmäistä kertaa Välimeren rannalla, häämatkallaan Caprilla. Hän siirsi solmujen paikkaa ja mahtui kuin mahtuikin bikineihin.

Seuraava ongelma johtui luonnollisesti bikinien pienestä koosta. Johanna katseli huolestuneesti bikinien reunan alta kurkistelevia kiharoita. Koska Brasilia oli nyt tullut Johannalle mieleen, hän päätti yllättää Ranen ja tehdä itselleen brasilialaisen rajauksen. Ilmanko tällainen muoti oli sieltä päin maailmaa lähtöisin, kun kerran bikinienkin piti olla niin pikkuruiset. Johanna otti suihkun, etsi kaapista ladyshaverinsa ja aloitti liiallisten kiharoiden taltuttamisen.

Lopputuloksena oli jotain, mikä lähinnä nauratti Johannaa. Mutta mitähän Rane sanoisi siitä illalla? Tai siis Gregos? Nauraisiko hän, vai tekisi jotain aivan muuta?

Johanna puki ylleen henkäyksenohuen huivihameen, spagettiolkaimisen topin, sandaalit, turkoosit helmet, hellehatun ja aurinkolasit. Nyt hän oli aivan kuin aurinkorannalta reväisty, ja niin piti ollakin.

Suvituuli ja Kivi pelasivat olohuoneen sohvapöydällä Blokusta niin innoissaan, ettei heitä tahtonut saada irti lautapelin kimpusta. Oli kuin he olisivat tyystin unohtaneet, että tietokonepelejäkin oli olemassa. Johanna ei ollut siitä ollenkaan pahoillaan. Hän pyysi lapsia vaihtamaan pelin jälkeen uima-asut ylleen. He viettäisivät tänään päivän rannalla, kun kerran oli luvassa hellettä. Johanna jätti sanomatta, että hellerajan oli epäilty rikkoutuvan Itä-Suomessa, ei heidän kotiseudullaan.

Johanna näki ikkunasta, että postiauto ajoi ohi ja pysähtyi heidän laatikolleen. Johanna kipaisi hakemaan postin, vaikka ei aikonutkaan avata sitä. Hänhän oli lomalla. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että postissa tulisi ikäviä uutisia ja hänen pitäisi ryhtyä heti soittelemaan johonkin virastoon tai ottamaan selvää jostakin pilipaliasiasta netissä. Jos hän olisi Falirákissa, niin kuin suunnitelmien mukaan hänen olisi pitänyt olla, ei hän lukisi postia sielläkään. Hän otti postin laatikosta, kuljetti sisälle ja työnsi keittiön kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun he palaisivat lomalta. Jokin mainoskirje tai vastaava sieltä tuli, ja Ranelle ammattiliiton lehti, mutta ne joutaisivat odottamaan kaapissa, kunnes all inclusive -loma olisi saatu onnelliseen päätökseen.

Johanna ja lapset kulkivat kävellen uimarannalle. Johanna oli pakannut eväskoriin vesimelonin, veitsen, banaaneja, ristikkolehden, pyyhkeet, kameran, aurinkovoidetta ja kirjoja. Hän oli täyttänyt myös ison vesipullon, sillä janohan heille tulisi heti. Rannalle ei ollut tullut vielä ketään. Ehkä taivaalle auringon eteen salaa vaeltaneet pilvet aiheuttivat sen, että kylän lapsetkin empivät vielä kotonaan. Lämmintä kuitenkin riitti, eikä Johanna empinyt riisua huivihamettaan pois. Suvituuli oli oppinut uimaan jo edelliskesänä ilman kellukkeita, mutta Johanna piti silti tyttöä silmällä. He kävivät kolmestaan uimassa, mutta Johanna palasi ensimmäisenä rannalle ottamaan aurinkoa. Kunhan se suvaitsisi tulla pilven takaa.

Rannalle ajoi vanha harmaa mersu, josta nousi jäntevä ja hoikka, T-paitaan ja shortseihin pukeutunut mies. Mies käveli Johannan ohi ja tervehti. Johanna lyöttäytyi heti juttusille, sillä niin kuului lomalla tehdä. Ei hän jäisi mykkänä murjottamaan Falirákissakaan, jos joku tervehtisi häntä iloisesti hymyillen. Kyllä silloin saattoi vaihtaa muutaman sanasen, eivät ne ystävälliset sanat niin kortilla olleet.

Mies irrotti veneensä rautakettingistä, mihin se oli ollut kiinnitettynä abloylukolla. Vaikka Tirrilä oli pieni ja turvallinen kylä, ei vara venettä kaatanut. Kyllä täältäkin lähti veneitä ja perämoottoreita varkaiden matkaan.

– Oletko sinä lähdössä kalaan? Johanna kysyi.

Hän huomasi, että oli unohtanut puhua miehelle englantia, mutta ehkä niin oli parempi. Hän muisti kahvilassa istuneet miehet, jotka eivät olleet lämmenneet ollenkaan englannin solkkaamiselle.

Mies pyyhkäisi hiussuortuvan silmiltään ja varjosti kädellään silmiään auringonpaisteelta. Hän kertoi olevansa kunnalla töissä, mutta olevansa nyt kesälomalla. Hän oli ostanut aamulla kaksi uuttaa katiskaa, koonnut ne ja aikoi käydä heittämässä ne nyt järveen Tirrinkosken suulle. Siinä rantakaislikon seassa oli hyvä paikka, jonka hänen isänsä oli jo neuvonut hänelle.

– Ahaa, sinä siis olet kuin oletkin paikallinen kalastaja! Hyvä! Johanna innostui.

Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista.

Italiassa häämatkalla Johanna ja Rane olivat palkanneet paikallisen kalastajan heittämään heidät autiolle saarelle sen kylän edustalle, missä heidän pieni hotellinsa oli sijainnut. Kalastaja oli ottanut vain muutaman euron siitä keikasta. Hän oli tullut hakemaan heidät illalla ennen auringonlaskua aivan kuten oli luvannutkin. He olivat saaneet viettää unohtumattoman päivän kaksistaan autiolla saarella. Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista. Itse asiassa Kivi oli tainnut saada alkunsa juuri sillä saarella.

– No varsinaisesti minä olen huoltomies, mutta kai minä nyt sitten käyn kalastajasta, kun kerran lomalla ollaan.

– Kävisikö päinsä, että heittäisit meidät samalla soutureissulla tuolle asumattomalle saarelle? Johanna sanoi ja osoitti sormellaan järven toisella puolella näkyvää pikku saarta. Sillä kasvoi korkeaa mäntymetsää, mutta yhtään mökkiä saarella ei ollut. Sinne oli noin kilometrin matka.

Mies näytti empivältä.

– Maksan sinulle kyllä vaivan palkkaa, Johanna sanoi ja alkoi jo kaivella lompakkoaan ja otti sieltä esiin kaksikymppisen.

Mies tuijotti saarta miettivänä ja vilkaisi kelloaan.

– No, mikäs siinä. Ei tässä ole kiire mihinkään. Eikä siitä tarvitse maksaa mitään. Eihän siinä kulu edes polttoainetta, vaan sen sijaan käsivoimat vain kasvavat.

Johanna nauroi kuin mies olisi murjaissut maailman hersyvimmän vitsin. Hän oli niin iloinen päästessään taas asumattomalle saarelle. Lapsetkin saisivat kokea sen riemun!

– Tulkaa, lapset! Johanna huusi muksut pois järvestä. He kuivasivat itsensä pyyhkeisiin ja kietoivat ne ympärilleen. Sitten he värjöttelivät ripakinttuisina täristen, huulet sinisinä. Suvituulin hampaat löivät loukkua.

– Minä olen muuten Johanna, ja tässä on Kivi, ja tässä Suvituuli. Mekin olemme lomalla.

– Minä olen Jaska, mies sanoi, ja he kättelivät. Lapsetkin ojensivat kätensä ja antoivat totisina kättä. Johanna alkoi kerätä heidän kimpsujaan ja kampsujaan, ja pian he istuivat Jaskan veneessä nainen, lapset ja katiskat kaikki samassa syssyssä. Veneessä oli vielä parit pienet pelastusliivitkin. Ne Suvituuli ja Kivi sujauttivat Johannan käskystä päälleen.

Jaska souti ensiksi Tirrinkosken suulle. Johanna istui Suvituulin kanssa veneen kokassa, Jaska keskellä ja Kivi perässä. Kivi sai heittää ensimmäisen katiskan ja Suvituuli toisen. He olivat innoissaan, sillä he eivät olleet ennen koskeneetkaan katiskaan. Mies oli sitonut katiskaan oranssin muovinarun ja punaisen Mehukatti-pullon narun päähän, ja ne jäivät kaislikon keskelle helposti näkyväksi merkiksi siitä, missä katiskat luurasivat.

Sitten Jaska lähti soutamaan kohti saarta. Tuulenvire tuiversi Suvituulin pitkissä hiuksissa ja tyttö nauraa kihersi onnellisena. Kivi uitti sormenpäitään venen reunan ylitse ja yritti räiskyttää vettä Suvituulin päälle, kunnes Johanna rypisti kulmiaan ja kielsi Kiviä temppuilemasta. Kivi tyytyi tuijottamaan veneen reunan ylitse veteen, kuin olisi yrittänyt nähdä järvessä kalan.

Jaska katsoi välillä olkapäänsä yli kohti saarta ja piti veneen kurssissa. Veneen kokassa oli miehen huppari, ja kun Jaska ei katsonut Johannaan päin, Johanna piilotti hupparin taskuun kaksikymppisen.

Koska saarella ei ollut mökkiä, ei siellä ollut laituriakaan, jonne Jaska voisi laskea heidät. Jaska souti saaren rantaa pitkin ja etsi sopivaa rantakiveä, jolle he voisivat hypätä. Johanna pisti sandaalinsa eväskoriin, hyppäsi laidan yli ja veti veneen niin lähelle rantaa, että lapset pääsivät kuivin jaloin maihin. Johannan hame kyllä kastui aivan litimäräksi. Mies ojensi hänelle eväskorin ja hän vei sen rantaan. Sitten Johanna käänsi miehen veneen ja pukkasi veneen matkaan kohti vastarantaa.

– Paljon kiitoksia! Raha on hupparin taskussa! Johanna huikkasi.

– Ei olisi tarvinnut maksaa, Jaska sanoi. – Millä te muuten pääsette pois?

– Se on sen ajan murhe! Johanna huikkasi.

Ei huolta huomisesta, se olkoon tämän loman motto! Aina asiat järjestyivät, jotenkin, jossain vaiheessa.

Tuuheat pajupuskat suojasivat rantaa pohjoistuulelta. He levittivät pyyhkeensä pienelle hiekkakaistaleelle järven rantaan. Johanna riisui ohuen huivihameensa ja levitti sen pajunoksille kuivumaan. Sitten hän riisui kiristävät bikininsä ja kehotti lapsia tekemään samoin.

”Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!”

– Nyt voimme olla kuin Robinson Crusoe ja Perjantai. Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!

Suvituuli totteli, mutta Kivi ei. Hän piti uimahousunsa jalassaan.

– Minä haluan olla Maanantai, enkös minä syntynytkin maanantaina, Suvituuli ilmoitti.

– Milloin minä synnyin? Kivi kysyi.

– Sunnuntaina, Johanna vastasi.

– Minä olen sitten Sunnuntai, Kivi hoksasi.

He jäivät hetkeksi pyyhkeilleen ottamaan aurinkoa. Kauan lapset eivät jaksaneet makoilla, vaan alkoivat kuljeskella ja tutkia rantaa. Johanna kääntyi makaamaan selälleen.

– Äiti, mitä sulle on tapahtunut? Suvituuli kysyi silmät pyöreinä.

– Miten niin? Johanna kysyi, jaksamatta avata silmiään.

– Nuo sun...

Johanna vei kätensä olemattomille karvoilleen, kun muisti vasta nyt brasilialaisen rajauksensa. Hän veti pyyhkeenkulmaa peitokseen.

– No ei se ole mitään vaarallista.

– Kun sä sanoit, että jos ihmiselle tulee syöpä, siltä lähtee hiukset ja kulmakarvat ja kaikki.

– Ei äidillä ole syöpää. Äiti vain vähän ajeli karvoja, etteivät ne pursuile bikineistä.

– Eihän sulla ole nyt bikineitäkään.

– No niin, oot oikeassa, eipäs olekaan... Äiti ottaa nyt pienet päiväunet. Älkää kadotko minnekään.

– Tehdään maja! Kivi huudahti ja alkoi jo kerätä aaltojen tuomia oksia ja laudankappaleita männynjuurelle.

– Hyvä idea, Johanna sanoi ja vajosi suloiseen horteeseen. Hän kuvitteli makaavansa Falirákin kuumalla rannalla ja välimerellisen tuulen hulmuttavan hänen hiuksiaan. Mainingit löivät loivaan hiekkarantaan ja vesilinnut kaartelivat ja kirkuivat hänen yläpuolellaan.

Hän heräsi siihen, että Suvituuli tuli kuiskuttamaan hänen korvaansa.

– Äiti, tuolla metsässä seisoo joku ukko.

Hän oli tainnut nukkua aika kauan, sillä lapset olivat ehtineet kyhätä jo majantapaisen rannalle. Hänen poskelleen oli valunut unikuolaa ja hänen päänsä oli aivan pökkyrässä. Niin kävi aina, kun hän erehtyi nukahtamaan aurinkoon. Hän räpytteli silmiään ja koetti katsoa Suvituulin osoittamaan suuntaan, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat ja hän näki vain harmaata ja hämärää metsää.

– Ei siellä mitään ukkoa ole. Tämähän on asumaton saari. Olisi aika sattuma, jos joku muukin osuisi samaan aikaan tälle saarelle.

– On siellä ukko, Kivikin kuiskasi. – Ihan varmasti on.

Johanna nousi istumaan ja piti taitavasti pyyhkeensä yhä peittonaan.

– Pue päällesi, hän supatti Suvituulille, mutta tyttö oli jo pistänyt uima-asunsa takaisin ylleen. Johanna veti huivihameensa pajunoksilta ja keplotteli itsensä takaisin bikineihin ja huivihameeseensa. Kun hän sai omat tamineensa puetuksi, hän kohottautui seisomaan.

Lapset olivat oikeassa. Kyllä siellä metsässä oli joku ukko. Mies oli varmaan kahdeksankymmenen paremmalla puolella, aivan valkotukkainen ja pukeutunut pitkiin beesseihin kesähousuihin ja ruudulliseen kauluspaitaan. Nyt kun Johanna katsoi tarkemmin, ukon takana näkyi pieni punainen mökki saaren toisella reunalla. Ups.

Nyt oli oltava kuin ei olisikaan, Johanna päätti.

– Helou! Johanna huusi ja huiskutti kättään.

– Äiti, älä puhu sille miehelle englantia! Kivi sähisi.

– Me olemme lomalla ja tutustumme mielellään paikallisväestöön. Sinä tulkkaat.

– En!

Johanna kompasteli mustikkamättäiden ylitse kohti miestä. Mitään polkua ei saarella näkynyt, ei edes eläinten tekemiä.

– Sorry, we didn't know. Is this your island?

– Sano se sille suomeksi, Kivi vaati.

– En sano!

Ukko seisoi mitään puhumatta paikoillaan, joten Kivi ei voinut kuin huutaa miehelle.

– Anteeksi, kun me tultiin tänne! Me ei tiedetty, että teillä on täällä mökki.

Miehen kasvoille levisi helpottunut hymy ja hän alkoi kävellä heidän luokseen.

– Päivää, mies sanoi ja ojensi kätensä. – Minä olen Johannes.

– Paivaa, Johanna sanoi. – We are very sorry to bother you. Anteeksi kun häiritsemme. Olemme turisteja.

– Aha? Mutta te osaatte puhua suomea?

– Lasten isä on suomalainen, minä oppinut suomea vähän. Lapset osaavat kyllä hyvin. Me luulimme tämä saari autio?

– Ei ole, kyllä meillä on täällä tämä kesämökki, vaikka mekin asumme talvella kaupungissa.

– Really? Onko teillä kaksi taloa? Ooo...

Vanhus naurahti.

– Ei sentään kahta taloa, kun on vain tämä mökki ja kerrostalohuoneisto.

– Ooo... Viihdytteko taalla hyvin? Onko Suomessa talvella kylma?

– No, onhan se aina välillä talvella kylmä. Kun on pakkasta.

– Pakkasta? What is it?

– Niin, juu, pakkasta. Tämänkin saman järven jäällä voi talvella hiihtää, luistella ja pilkkiä.

– Ooh! How exotic! Johanna vallan mykistyi eksotiikan määrästä.

Vanhus katsoi Kiviä kysyvästi ja Kivi vastasi:

– Hienoa, se sanoi.

– Mitä se on, pilkia? Johanna uteli kiinnostuneena.

– Pilkkimistä. Tehdään jäähän pieni reikä ja ongitaan kalaa.

– Oo! Voiko ihminen tehda niin? Ja saada kala?

– Juu, kyllä vaan, minä olen saanut suuria haukia pilkillä avannosta.

– Very interesting! Kuinka mielenkiinnostavaa!

Kiviä nolostutti. Johanna näki, kuinka hän ilmehti ja irvisti Suvituulille, mutta Suvituuli vain hihitti hysteerisenä. Tytöstä tämä pieni käytännön pila taisi olla varsin hauska.

– Ja tuolla on teidän mökki? Your cottage?

– Yes, yes, vanhuskin tapaili jo englantia. Hyvä juttu. Tämä pieni keskustelu veresti hänenkin kielitaitoaan ja pani muutaman kalkkeutuneen aivosolun rattaan rutisemaan ja raksuttamaan vähän vinhempaa vauhtia.

– Haluaisitteko te tulla käymään sisällä? Vaimo leipoo juuri pullaa.

– Ooh! How nice! Of course we'll come.

Johannes katsoi taas Kiviin ja Kivi mutisi:

– Kiitos, me tullaan mielellään.

Mökin ensimmäinen porras oli paljastunutta ja sileäksi kulunutta peruskalliota. Mökki oli soma punainen hirsitupa, jossa oli pirtti ja makuukamari. Sinivalkoraitaiset räsymatot koristivat pirttiä. Ne tuoksuivat mäntysuovalle ja puhtaalle. Pirtissä oli mökin kokoon nähden suuri leivinuuni, joka hohkasi mukavaa lämpöä. Pyöreämuotoinen mummeli veti juuri uunista pullapeltiä patakintaat kädessään, eikä Johanna voinut välttyä ajattelemasta Hannu ja Kerttu -sadun piparkakkumökin noitaa.

– Tässä on vaimoni Aune, Johannes sanoi. – Saatiin vieraita!

Aune kohotti katseensa hämmästyneenä. Hän laski pellin hellalle, riisui patakintaat ja astui käsi ojossa ja hymyillen muutaman askelen lähemmäksi Johannaa. Johanna ojensi kätensä ja he kättelivät. Johanna äänsi etunimensä amerikkalaisittain, ettei se kuulostaisi suomalaisen naisen nimeltä.

Muori oli aivan suloisen herttainen, eikä hän suinkaan yrittänyt työntää lapsia uuniin. Hän alkoi kuitenkin heti lihottaa heitä, kun hän nosti vadillisen pullia pöydälle ja kaatoi lapsille lasit kylmää täysmaitoa. Johannalle jäi epäselväksi, miten maito saattoi olla kylmää, sillä eihän saarella voinut olla sähköjä. Ehkä heillä oli maakellari, ja siellä sahanpuruun kätkettynä talvella järvestä jääsahalla sahattua jäätä suurina kuutioina. Johanna sai Aunelta kupin puuliedellä keitettyä pannukahvia.

– Onpas hyvää, häneltä lipsahti ihan normisuomella. Sitten hän huomasi mokansa ja hiljeni hetkeksi.

Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia.

Voisilmäpullat oli voideltu munalla ja niiden päälle oli ripoteltu raesokeria. Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia. Oma mummola palasi hänen mieleensä, ja mummovainaa. Kärpäspaperit ja lehmät. Lypsylämmin maito. Viilit, joita mummo valmisti ja pisti tekeytymään keittiön kaappiin. Kuinka samettinen pinta niitä peitti.

Johanna katseli ympäri mökkiä ja näki kaksinistuttavan kiikkustuolin. Se oli niin romanttinen. Kun hän oli juonut kahvinsa, hän osoitti kameraansa ja käsillään elehtien kysyi, saisiko hän ottaa valokuvan pariskunnasta kiikkustuolissa.

Vanhuksia nauratti Johannan ajatus, mutta he nousivat kiltisti ja asettuivat kiikkustuoliin vierekkäin istumaan. Pappa otti vielä mummoa kädestä ja mummon uurteisille poskille levisi sädehtivän lämmin hymy. Johanna näpsäisi kuvan juuri sillä hetkellä, ja niin piilopirtin kotoisa tunnelma ja vanhusten rakkaus oli ikuistettu.

Isäntä kertoi heidän ostaneen saaren jo nuorina, kun heidän lapsensa olivat olleet pieniä. Hirret oli kuljetettu talvella hevosella jäätä pitkin ja talo oli rakennettu seuraavana kesänä. Hän oli itse muurannut leivinuunin. Aune kertoi itse kutoneensa matot. He viettivät saarella melkein koko kesän, muuten kahdestaan, paitsi silloin, kun lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset poikkesivat kylään.

Kun kahvit ja pullat oli nautittu, Johanna kysyi, voisiko isäntä soutaa heidät mantereen puolelle.

– Mina kylla maksan hyvin, hän sanoi. Häntä jo nolotti itseäänkin leikkiä ulkomaalaista näille hyväntahtoisille ja herttaisille ihmisille, mutta nyt näytelmä oli esitettävä loppuun asti, kun hän oli kerran leikkiin ryhtynyt.

Johanna vaati saada tiskata kupit, mutta mummo kieltäytyi ehdottomasti.

– Jättäkää ne siihen vain, minä huuhtaisen ne tuolla rannassa samalla kerralla, kun olemme syöneet kalapotun.

Kalaa ja pottua. Tietysti vanhan kansan väki söi sellaista ruokaa. Kalan mies oli arvatenkin saanut katiskasta järvestä, aamutuimaan souturetkellään. Sitten mies oli kai suolistanut ja perannut sen rantakivellä, kuten oli tottunut tekemään jo lapsena.

Johanna ja lapset hyvästelivät mummon, joka jäi vilkuttamaan portaille heidän peräänsä. Mikä määrä sydämellisyyttä! Hehän olivat aivan ventovieraita, tunkeilijoita heidän omalla saarellaan, ja silti vanhukset pistivät heille pöydän koreaksi.

He kävelivät mökin rantaan, jossa oli pieni laituri. Johanna ei ollut nähnyt sitä saaren toiselta puolelta. Rannassa oli myös pieni sauna, aivan vedenrajassa. Johanna kysyi luvan ja otti kuvan siitäkin. Vanhus haki lapsille pelastusliivit saunalta. He menivät istumaan puiseen soutuveneeseen, ja saaren isäntä souti heidät takaisin kotirantaan. Johanna tyrkytti miehelle isoa seteliä, mutta mies ei huolinut sitä. Suvituuli antoi kukan hiuksistaan, ja sen vanhus otti nauraen viereensä tuhdolle. Sitten hän lähti soutamaan takaisin päin. Johanna ja lapset vilkuttivat hänelle pitkään.

– Kyllä täällä Tirrilässä on vieraanvaraisia paikallisia asukkaita! Johanna päivitteli lapsille.

Mökin rauha ja pariskunnan keskinäinen rakkaus jäivät Johannan mieleen. Mökissä oli eletty kuin jotakin toista vuosikymmentä, sellaista aikaa, jota tämä nykyinen, kiireinen elämänmeno ei ollut onnistunut pilaamaan. Johannes ja Aune saivat elää jatkuvasti autiolla saarella. Mökissä ei ollut televisiota eikä pirtissä ollut näkynyt edes putkiradiota. Ehkä makuuhuoneessa oli pattereilla toimiva transistoriradio? Oli kuin he olisivat päässeet kurkistamaan aikaan ennen heidän kenenkään syntymäänsä.

Johanna tiesi, että hän jäisi kaipaamaan mökin tunnelmaa. Mökki oli niin lähellä heidän kotiaan, mutta aivan tavoittamattomissa. Hän ei koskaan onnistuisi luomaan sellaista tunnelmaa omaan kotiinsa, ei vaikka hävittäisi 40-tuumaisen taulutelevision, Netflixin, tietokoneet, kulmasohvan ja espressokeittimen ja hankkisi tilalle kahdenistuttavan kiikkustuolin, pelakuun ja kutoisi itse raidalliset räsymatot. Vaikka he olivat alle kahden kilometrin päässä kodistaan, he olivat kokeneet jotain harvinaista. Olisivatko he löytäneet mitään yhtä eksoottista Falirákistaan?

Oli hyvä hetki huokaista. Loma oli polkaistu käyntiin ja niin paljon oli jo nähty. Asumaton saari, joka ei ollutkaan asumaton. Herttainen mummo ja pappa menneisyydestä. Postikortit oli postitettu. Matkamuistoja oli hankittu ja tuliaisia ostettu. Oli myös maistettu eksoottisia paikallisruokia, kuten pullaa ja pannukahvia. Tsekattu!

Rane palasi töistä vasta iltaseitsemältä. Johanna kävi pitämässä heti sähkösaunan päälle, kun näki miehensä ajavan pihaan avolava-Hiluxillaan. Johanna meni pihalle, kun Rane purki joitakin tavaroita varastoon ja kantoi toisia tilalle. Auton kolhuinen lava kolahti aina, kun Rane heitteli raskaita työkaluja sinne. Hän nosti isot, muoviset dieselkanisterit lavalle varapolttoaineeksi. Rane kertoi innoissaan työjuttuja, ja Johanna oli iloinen hänen puolestaan. Oli mahtava juttu, että Rane tykkäsi niin paljon työstään. Johanna ei ymmärtänyt niitä naisia, jotka olivat mustasukkaisia miehen työlle.

– Mitenkäs teidän päivä on sujunut? Rane kysyi.

– Siinähän se. Olimme rannalla ja lapset kävivät uimassa monta kertaa, Johanna sanoi ympäripyöreästi.

Se oli ehkä osatotuus, mutta Suvituuli saapui sopivasti paikalle lisäämään tiedonmurusia.

– Me käytiin kylässä mökissä, ja me oltiin siellä saaressa Maanantai ja Sunnuntai!

– Missä mökissä te oikein kävitte? Rane ihmetteli.

– Tuolla noin, Suvituuli sanoi ja osoitti rantaan päin.

Kun Johanna ei tarkentanut tytön lausetta sen enempää, Ranelle taisi jäädä hämärän peittoon, mitä he olivat oikeastaan tehneet. Hyvä niin. Johanna tiesi, ettei Rane välttämättä tykkäisi, jos kuulisi, että vaimo liehui siellä täällä leikkien ulkomaista turistia. Siinähän voisivat olla Ranen bisnekset vaarassa, jos kylällä leviäisi juttua, että Ranen muija on höynähtänyt helteessä pöpipääksi.

– Otatko oluen? Johanna kysyi vaihtaen puheenaihetta, mutta Rane pudisti päätään. Johannakin jätti siltä illalta ottamatta, vaikka olikin all inclusive -lomalla. Vierailulla saaren mökkiin oli ollut se vaikutus. Siellä ei varmaan kauheasti kuppia kumottu eikä kännipäiten riekuttu. Ei lyöty lapikasta lattiaan eikä tantsattu pöydällä, vaan vietettiin säntillistä elämää. Rauha oli ollut käsin kosketeltavaa.

Johanna ja Suvituuli kävivät ensiksi saunassa, sitten Rane ja Kivi. Heidän saunansa oli niin pieni, etteivät he oikein enää mahtuneet sinne kaikki neljä yhtä aikaa. Sen jälkeen Johanna palasi saunomaan vielä kahdestaan Ranen kanssa. He ottivat kovat löylyt, sillä lasten kanssa he eivät voineet saunoa niin antaumuksella kuin he halusivat. Molemmat pitivät kunnon löylyistä ja siitä, että kuumuus kiristi päänahkaa ja poltti kasvoja.

Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut. Se mietelause luki heidän löylymittarissaan, ja sitä Johanna piti ohjenuoranaan. Saunassa rentouduttiin, eikä murehdittu turhia eikä puhuttu ikäviä asioita. Saunasta saatiin voimia. Rane yritti ensiksi jutella työjuttuja saunassakin, mutta kun Johanna kävi hakemassa lisää löylyvettä, Rane äkkäsi Johannan brasilialaisen rajauksen.

– Mitä ihmettä sä olet tehnyt? Näytä heti!

Johanna näytti. Teelmä oli Johannasta pikemminkin liikuttava kuin kiihottava, mutta Rane tykkäsi näkemästään. Sen näki Johannakin. Johanna yritti mennä suihkuun, mutta Rane komensi hänet takaisin.

Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta.

– Tulehan tyttö istumaan tänne mun viereen, Rane sanoi ja veti Johannan löylyhuoneeseen. Hän pisti Johannan makaamaan lauteille ja katseli häntä lähietäisyydeltä. Johannaa melkein ujostutti. Hän tunsi itsensä niin alastomaksi, alastomammaksi kuin alaston. Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta. Hiki virtasi heidän molempien kehosta ja Johannasta tuntui, että happi loppui. Sauna ei ollut Johannan mielestä ihan ykköspaikka rakasteluun, mutta brasilialaistemppu oli niin tehokas, ettei heidän tarvinnut huhkia siellä hirveän pitkään.

– Tuntuipas se jännältä, Rane kehui jälkikäteen. – Melkein kuin olisi saanut vierasta! Tai neitsyttä!

– Oletkos siinä!

Johannan posket olivat kuumuudesta tulipunaiset, joten punastumista ei huomannut. Hän vain nauraa kihersi mielissään. Saipas hän sentään järjetetyksi jotain lomahommelia ja vaihtelua Ranenkin arkeen, vaikka mies olikin aivan uuden työnsä lumoissa, ettei hän ollut vielä oikein sisäistänyt, kuinka hieno juttu all inclusive -loma oikein olikaan.

Paikallinen erikoisuus, sauna. Tsekattu!

Lomaromanssi paikallisväestöön kuuluvan ihmisen kanssa. Tsekattu!

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän

on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Karri Kettunen saa sähköpostiviestin mustatukkaiselta salaperäiseltä naiselta. Siitä alkaa vimmattu viestinvaihto, joka saa Karrin paljastamaan kaikki korttinsa.

Ensimmäinen syysaamu pienessä norjalaisessa kalastajakylässä valkeni kirkkaana ja kuulaana. Valo tulvahti pieneen makuualkoviin ja herätti miehen sikeästä unesta. Karri räpytteli silmiään tokkuraisena – hän oli unohtanut vetää verhon ikkunaan.

Mies makasi hetken paikoillaan. Pitkästä, pitkästä aikaa hyvin ja sikeästi nukuttu yö takana. Vasta nyt hän ymmärsi, millaisessa paineessa hän oli elänyt viimeiset viikot opetellessaan töitä Astridin alaisuudessa. Mieltä oli painanut koko ajan miellyttikö hän tarpeeksi esimiestään.

Hän oli ehtinyt olla Astridin juoksupoikana vasta muutaman viikon, ja uupumuksen merkit olivat jo tunnistettavissa.

Oliko hän tarpeeksi joustava, osasiko hän prikulleen tarvittavat käytöstavat. Tyydyttikö hän Astridin rakastajan ominaisuudessa siten, ettei nainen kyllästyisi häneen ja heittäisi häntä sivuun. Hänellä oli ollut jatkuva pelko siitä, että saavutetut edut – upea asunto vauraalla alueella, muhkea palkka, luvatut ulkomaanmatkat sekä kallis auto – luiskahtaisivat hänen ulottuviltaan mikäli hän ei olisi mielin kielin Astridille.

Karri nousi istumaan silmiään siristellen. Miten hurjat luulot hänellä olikaan omasta jaksamisestaan. Hän oli ehtinyt olla Astridin juoksupoikana vasta muutaman viikon, ja ensimmäiset uupumuksen merkit olivat jo tunnistettavissa. Nyt oli korkea aika levätä ja kerätä voimia. Vasta toipumisen jälkeen hän saattoi aloittaa uuden vaiheen – toistaiseksi kylläkin tuntemattoman, mutta hän luotti edelleen onneensa ja kohtaloonsa. Asiat lutviutuisivat, kunhan hän pääsisi taas jaloilleen.

Karri valmisti itselleen pienen aamiaisen ja istahti tupakeittiön jakkaralle. Eiliset syyllisyydentäyteiset tuntemukset olivat poispyyhittyjä muistoja. Niin käy, kun ihminen väsyy liikaa –sitä alkaa pehmetä ja luulotella, että kaikki mennyt on omaa syytä. Karri seurasi kahviaan hörpiskellen kuinka tuvan ikkunan toisella puolen kalastajat lajittelivat aamuista saalistaan laiturilla odottaviin kuljetuslaatikoihin. Turskaa, seitiä, rapuja – jopa valaan lihaakin oli kuulemma silloin tällöin tarjolla. Tuolla paateissaan ja purtiloissaan miehet tekivät sen mikä miehelle kuului – he poimivat merestä ruuan ja möivät sen tukkuun ja saarten kauppiaille. Heidän ei tarvinnut noudattaa jonkin narsistisen naisen sanelemia ohjeita. He olivat oman elämänsä herroja.

Hän ei antaisi enää yhdenkään naisen määräillä elämäänsä.

Karri voiteli paahtoleivän ja purra rouskautti palan kullankeltaista leipää. Mitä yhteistä oli Piiassa, Liinassa, Astridissa ja Annicassa? Ainakin se, että jokainen heistä halusi kontrolloida hänen tekemisiään ja menemisiään. Mikä parisuhde se sellainen muka oikein oli? Tämän irtioton jälkeen hänestä ei olisi enää yhdenkään naisen käskyläiseksi tai talutusnuorassa kipittäjäksi. Hän ei antaisi enää yhdenkään naisen määräillä elämäänsä.

 

Aamiaisen jälkeen Karri otti pitkän suihkun, palasi pyyhe lanteillaan auringon lämmittämään tupaan ja avasi tietokoneensa. Koska puhelin oli pidettävä suljettuna, netti oli nyt ainoa väylä ulkomaailmaan. Hän aikoi olla vastaamatta mahdollisiin meileihin – ainoastaan yksi ihminen tekisi poikkeuksen. Kilpisjärvellä tavattu mustatukka. Naisella oli nyt hänen sähköpostiosoitteensa.

Nainen oli kuin olikin kirjoittanut hänelle viestin.

Uusi, satunnainen tuttavuus häilähteli Karrin mielessä tämän tästä. Jotakin uudenlaista lumoa siinä naisessa oli. Ehkä se johtui naisen eksoottisen tuntuisesta eräoppaan työstä. Ehkä myös naisen olemuksesta. Voimakas, lihaksikas, ankariinkin ponnistuksiin totutettu vartalo, viirusilmät ja korpinmustat, pitkät hiukset. Ja varmasti kiehtovuus johtui myös naisen tyynestä ja keskittyneestä käytöksestä. Nainen, joka osasi kuunnella. Nainen, joka ei keimaillut. Nainen, joka teki viisaita ja tutkiskelevia kysymyksiä.

Karri lueskeli verkkaisesti päivän uutiset. Miten kaukaisilta ja turhilta ne tuntuivatkaan, kun niitä luki Lofoottien kainalossa, pikkuruisen merenlahden poukamassa. Uutiset selattuaan Karri avasi sähköpostin. Hän hätkähti. Kuuma sirahdus kävi läpi ruumiin. Nainen oli kuin olikin kirjoittanut hänelle viestin.

”Hei Karri. Toivottavasti matka Norjan puolelle sujui hyvin. Itse jouduin lähtemään varhain aamulla töihin, tällä kertaa poikkeuksellisesti Helsinkiin. Vaikka olen yleensä parhaaseen ruska-aikaan tunturissa vaeltamassa, joudun välillä käymään etelässä vetämässä erilaisia kursseja ja seminaareja. Se on oikeastaan ihan mukavaa vaihtelua –kunhan ei tarvitse matkustaa liian tiuhaan. Helsinki on kuin levoton muurahaispesä Lappiin verrattuna. Siellä on kiva käydä, mutta vielä paremmalta tuntuu palata takaisin pohjoisen rauhaan.

Meillä jäi silloin illalla hieman jutustelu puolitiehen. Jos haluat kertoa lisää, kirjoita minulle. Kuuntelen sinua mielelläni näinkin.

Ystävyydellä, Maria”

Karri hymyili itsekseen. Maria. Nyt hän tiesi naisen nimen. Sähköpostiosoitteessa ei näkynyt sukunimeä, mutta senkin hän vielä jossain vaiheessa onkisi kyllä tietoonsa. Mitä hän olikaan eilen väsyneenä ennen nukkumaanmenoa marttyyrinomaisesti sureksinut? Ettei hänellä ollut yhtäkään ystävää, jolle puhua, johon pitää yhteyttä. Turhaa kitinää sekin. Maria oli ilmestynyt hänen elämäänsä kuin tuo eilisiltainen, kirkas tähdenlento. Totta kai hän vastaisi naiselle. Ilmiselvästi universumi tahtoi nyt viestittää, että tässä oli ihminen, jolla tulisi olemaan vielä suuri merkitys Karri Kettusen elämässä.

 

Karri kiskoi t-paidan ja farkut ylleen ja istahti kuumeisin ajatuksin koneen ääreen. Sormet tanssivat näppäimillä –niin kiire hänellä oli saada yhteys tuohon salaperäiseen Mariaan.

”Hei Maria! Tulin hyvin iloiseksi luettuani viestisi. Vietän täällä vuonon rannalla nyt ansaittua lomaa. Myönnän: odottelin sinua aamiaiselle ja vielä parkkipaikallakin vilkuilin josko olisit jossakin lähistöllä ja saisin hyvästellä sinut. Se ilta oli minulle hyvä tärkeä, tärkeämpi kuin arvaat. En ole vielä koskaan ennen paljastanut siinä määrin ajatuksiani tutulle saati tuntemattomalle ihmiselle. Tuntematonhan sinä minulle olet — mutta samalla jotenkin hyvin tuttu. Onko se sitä paljon puhuttua sielujen sympatiaa? En tiedä.

Keskustelumme jäi tosiaankin kesken. Olin juuri kertomaisillani yksityiskohtaisemmin suhteistani naisiin, kun ravintola meni kiinni. Miksikö olisin sellaisesta avautunut juuri sinulle? Olen sitä itsekin miettinyt tämän tästä. En osaa selittää muutoin kuin että sinun persoonasi on sellainen, että sinulle on helppo puhua luottamuksellisesti. Tämä kuulostaa nyt kovin juhlavalta, mutta näin sen tunnen. Mitä haluaisit minun kertovan sinulle? Sano, niin minä kirjoitan.

Meren rannalta, Karri”

Mariassa oli uudenlaista haastetta. Ja nyt edettiin tällaisin konstein.

Karri mietti hetken ja painoi sitä ”Lähetä”-nappulaa. Sinne meni. Ei hän tiennytkään olevansa kirjoittajamiehiä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän viritteli suhdetta eloon kirjoittamalla. Luontainen supliikki auttoi varmasti tässäkin hommassa. ”Sielujen sympatia” – mistä sekin pälkähti hänen päähänsä? Mariassa oli uudenlaista haastetta. Ja nyt edettiin tällaisin konstein.

Karri oli niin kiihdyksissään, ettei hän malttanut irrottautua koneelta eikä olla vilkuilematta sähköpostiaan mennen tullen. Lopulta hän tajusi, että elääkseen oli ihmisen joskus myös syötävä. Mies nakkasi maihinnousutakin ylleen ja suuntasi kylän ainoaan kauppaan.

Kalanhaju tuoksui voimakkaana laitureiden suunnalta. Päivän menu on selvä, Karri tuumasi astuessaan sisään pieneen puotiin, jonka jäärouheisessa kalatiskissä lepäsi upeita mereneläviä odottamassa ottajaansa. Turskafileiden seuraksi hän osti pussillisen perunoita, sipuleita sekä kermaa. Vielä pari sitruunaa ja lounastarpeet olivat valmiina, Karri totesi tyytyväisenä ja tajusi, ettei ollut tarttunut keittiötöihin viimeksi kuin kesällä Piian luona kokatessaan päivällistä heille kolmelle. Siitäkään ei todellisuudessa ollut aikaa kuin muutama kuukausi, mutta nyt se elämänvaihe tuntui olevan jossakin ikuisuuden päässä, menneisyydessä. Niin paljon tällä välin oli tapahtunut.

Pikkuisen häntä hermostutti ruveta kaivelemaan menneitä.

Ulkona puhalsi navakasti. Kirkas sää oli kääntymässä pilviseksi. Mereltä kohoili violetinkarvaita pilvirintamia, jotka enteilivät puuskatuulta ja sateita. Ilta kulunee nyt tuvassa takan ääressä viskiä siemaillen, Karri aprikoi ja hylkäsi suunnitelman pienestä kiertoajelusta vuonon rannoilla ja tunturin kupeessa. Retkeillä hän ehtisi myöhemminkin.

Tuvalle tultuaan hän kiiruhti avaamaan tietokoneen. Olen kuin murrosikäinen poika, joka odottaa postilaatikolla rakkauskirjettä kaukaiselta ihastukselta, Karri hymähti ja sävähti. Uusi viesti Marialta. Karri laski ostokset tiskipöydälle ja istahti jännittyneenä koneen ääreen.

”Hei taas, olipa kivaa saada sinulta nopea vastaus! Minäkin jäin kaipaamaan meidän keskusteluamme. Mutta jatketaan sitä näin meilitse — onhan tämäkin antoisa tapa jakaa ajatuksia. Olen yhä Helsingissä. Seminaari, jonka vedin täällä, poiki uusintapyynnön ja minun olisi ollut turhaa matkustaa takaisin pohjoiseen. Odottelen Helsingissä siis pari päivää ja valmistelen esitelmää loppuviikon kokoontumisiin. Minulla on hyvää aikaa myös kirjoitella mikäli niin haluat.

Kysyit viestisi lopussa, mitä haluaisin sinulta kuulla? Vastaus on: kaiken. Ehdit juuri ennen ravintolan sulkemista mainita yhden nimen. Piiako se oli? Niin muistelen. Kerro hänestä. Kerro mitä hän merkitsi sinulle ja miksi teidän suhteenne katkesi. Aloitetaanko siitä?

Vietä hyviä päiviä siellä kauniissa maisemissa, Maria”

Karri ei malttanut aloittaa ruuanlaittoa. Hän viskoi ostokset huolimattomasti viileään ja sytytti tupakan, vaikka mökeissä oli tupakointi kielletty. Pikkuisen häntä hermostutti ruveta kaivelemaan menneitä. Niiden muistelemisesta sikisi useimmiten huonoja ajatuksia ja pahoja unia. Mutta ehkä Maria näki pidemmälle – ehkä hän todellakin halusi löytää Karrin oikean persoonan, ja parhaiten se onnistuisi tutustumalla miehen historiaan ja ihmissuhteisiin. Ja sanottiinhan, että ihmisen oli hyvä käydä lävitse omaa elämäänsä, jo pelkästään itsetuntemuksenkin vuoksi.

Karri tumppasi savukkeen ja raotti ikkunaa tuulettaakseen tuvan. Navakoitunut tuulenpuhuri pyrki ahnaasti sisään. Aloitetaan siis Piiasta ja Tomista, hän sanoi itsekseen ja alkoi kirjoittaa.

”Hyvä on, Maria. Tämä on oikeastaan aika jännittäväkin kokeilu –kertoa menneistä kirjoittaen. Aloitan tarinani Piiasta.

Olin pestautunut erään pikkukaupungin pieneen autokorjaamoon apumieheksi. Homma oli typeräntuntuista seisoskelua ja harjan heiluttamista, koska minulla ei todellisuudessa ollut minkäänlaista koulutusta työhön. Jostakin syystä Jouko Leutonen silti palkkasi minut. Ehkä oma osuutensa oli puheillani, joilla olen usein saanut taivuteltua ihmisiä puolelleni.

Juuri tuolla autokorjaamon pihassa tapasin sitten sattumalta Piia-nimisen vaalean, siron naisen, jolla oli kolmevuotias Tomi-poika. Lyöttäydyin heidän seuraansa, sillä minulla oli rahallisia vaikeuksia vuokra-asunnon kanssa. Piia otti minut kotiinsa ja aloimme elää pienperheen tavallista elämää. Tiesin jo Piian luo muuttaessani, etten haluaisi loppuikääni sellaista kahdeksasta neljään -arkea. Olen aina tuntenut kuuluvani osaksi jotakin suurempaa ja menestyvämpää. Ei ollut Piian syy, että suhteemme lopahti. Minun oli tartuttava tilaisuuteen, kun se tuli eteeni Piian esimiehen muodossa.

En koskaan rakastanut Piiaa. En ollut edes ihastunut häneen. Piia on kiltti ja suloinen nainen, jolla ei ole suuria tavoitteita elämässä. Enempää en osaa analysoida suhdettamme.

Kysy lisää, jos haluat, Karri”

Annan mennä nyt siis kaiken ilman korulauseita, sillä uskon, että Maria arvostaa sitä.

Kerron Marialle kaiken kaunistelematta, Karri päätti lähettäessään viestin. Olen varma, että juuri tämä tapa tepsii sellaisiin ihmisiin, jotka vaativat sataprosenttista rehellisyyttä. Karri nojautui tyytyväisenä taaksepäin tuolissaan. Kirjoittaen monet hankalat asiat saattoi näköjään ilmaista sujuvasti. Puhuen niitä vain selittelisi ja änkyttelisi. Annan mennä nyt siis kaiken ilman korulauseita, sillä uskon, että Maria arvostaa sitä.

 

Ilta hämärsi, sade piiskasi ikkunoita. Aallokko kuohui vaahtopäisenä jyrähdellen sataman aallonmurtajaa vasten. Karri kaatoi itselleen viskin ja antoi koneen olla auki. Vanha puinen seinäkello alkoi lyödä iltakymmentä, kun meilin merkkiääni kilahti. Karri harppoi koneelle ja avasi viestin.

”Kiitos että kerroit suoraan suhteestasi Piiaan. On hyvä, ettet peittele rumimpiakaan ajatuksia ja tunteitasi. Se on luottamuksen avain. Pyydän sinua vastaamaan seuraavaan kysymykseen: jos kerran et rakastanut Piiaa, myönnätkö minulle ja samalla itsellesi, että Piia oli sinulle pelkkä hyödyntavoittelun väline? Käytit siis hänen tunteitaan välikappaleena sille mitä tavoittelit? Ymmärsin, että tavoitteesi oli päästä Piian esimiehen suosioon. Kerro hänestä ja vastaa samalla noihin edellä esittämiini kysymyksiin.

Teen yötä myöten esitelmää ja seminaarimateriaalia, joten olen hereillä pitkään. Odotan viestiäsi, Maria”

Karri hykerteli mielessään. Mitäs minä tuumasinkaan –tähän naiseen upposi parhaiten raaka rehellisyys. Maria tuntui olevan oikein kiitollinen huomatessaan ne peittelemättömät päätelmät, jotka hän esitti hänen ja Piian suhteesta. Totta kai hän vastaisi noihin kysymyksiin. Se olisi helppoa. Ja totta kai hän avaisi myös hänen ja Liinan tarinan. Maria saisi huomata, että Karri Kettusessa oli miestä ja suoraa selkärankaa puhumaan totuudet julki.

”Hei Maria, arvelinkin, että olet nainen, joka arvostaa suoruutta. Vastaan ensin kysymyksiisi. Kyllä –näin voi sanoa, Piia oli minulle pelkkä väline, jonka avulla pääsin hänen esimiehensä Liina Meren suosioon. Ja kyllä –en piitannut Piian tunteista siinä tilanteessa. Oli tärkeämpää päästä elämässä eteenpäin.

Olihan tämä aika erikoinen leikki – kertoa ventovieraalle naiselle asioista, joista moni vetäisi herneen nenäänsä.

Pyysit sitten kertomaan Liina Merestä. Hän hurmasi minut yhden illan kuluessa, turha sitä on kieltää. Piia tuntui kovin tavalliselta ja arkiselta hänen rinnallaan. Olihan Liinalla asema Meri OY:n toimitusjohtajana ja voi sanoa, että nainen käytti kaikki keinonsa saadakseen minut töihin firmaansa. Näihin keinoihin sisältyi seksiä, salailua ja valkoisia valheita ylenmäärin. Jouduin tietysti peittelemään jälkiämme Piian vuoksi, joka teki töitä Liinan alaisuudessa hänkin. Tilanteeni ei ollut helppo. Liina oli aikamoinen käskyttäjä enkä tiedä ollenkaan miten hänen kanssaan olisin pärjännyt ellei Astrid Sjöberg olisi ilmestynyt kuvioihin. Sen naisen rinnalla Liinakin jäi toiseksi.

Joko alat väsyä tarinoihini? Sano toki, jos haluat että lopetan tähän.

Illan pimetessä, Karri”

Karri huomasi viskin loppuneen. Myrsky ujelsi nurkissa ja hän lisäsi takkaan kuivia halkoja. Olihan tämä aika erikoinen leikki – kertoa ventovieraalle naiselle asioista, joista moni vetäisi herneen nenäänsä. Mutta Mariassa tuntui olevan avarakatseisuutta. Hän ei tuominnut eikä arvostellut, kysyi korkeintaan muutaman tarkentavan kysymyksen. Ja ennen kaikkea: nainen osasi kuuntelemisen taidon.

 

Kello näytti jo puolta yötä, mutta Maria oli edelleen hereillä; meiliin ilmestyi jälleen uusi viesti.

”Vieläkö valvot siellä meren rannalla? Luin vastauksesi ja kertomuksesi Liinasta. Häneenkin liittyen minulla olisi kysymyksiä. Ensiksi: oletko sitä mieltä, että Liina on syyllinen siihen, että petit Piian luottamuksen? Vai katsotko asiaa siten, että sinulla itselläsi olisi ollut mahdollisuus ottaa vastuu tilanteesta ja olla tarttumatta Liina Meren tarjoamaan työpaikkaan, johon liittyi ilmeisesti myös vaatimus seksistä ja suhteesta, Piiasta huolimatta?

Totta kai olen kiinnostunut sinusta, Maria, tunturien korpinsiipitukka.

Siinä kysymykseni. Sitten tullaan Astridiin. Kerro suhteestasi häneen. Mikä hänessä sinua kiehtoi niin paljon, että päätit jättää upouuden työpaikkasi Meri OY:ssa ja tempauduit hänen mukaansa? Toivon, että kirjoitat edelleen yhtä suorasti ja kaunistelematta kuin tähänkin asti. Arvostan rehellisyyttä ja jotta voisimme olla ystävät, avoimuus on kaiken perusta ja edellytys. Kuulostanko vanhanaikaiselta? Ehkä olen sellainen. Mutta jos olet kiinnostunut minusta, tämä olkoon ehto kaikelle.

Nuku hyvin, jatketaan huomenna, uninen Maria”

Karri nosti koneen syliinsä ja asettui makuulle. Viski raukaisi. ”Uninen Maria”. Se kuulosti suloiselta. Ja nyt nainen jo kirjoitti heidän ystävyydestään. ”Jos olet kiinnostunut minusta”. Totta kai olen kiinnostunut sinusta, Maria, tunturien korpinsiipitukka. Vastaan vielä tähän meiliin, vaikka nukkuisitkin jo siellä. Ja vaikka viski hieman höyrystää ajatuksiani.

”Maria, pyysit minua olemaan rehellinen. Totta kai olen, kerron suoraan kaiken. Itse asiassa olen ollut AINA rehellinen naisia kohtaan –ongelmana on ollut se, että naiset haluavat nähdä tarkoitusperäni ja tavoitteeni paljon jalompina kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Silloin voidaankin kysyä kuka huiputtaa ja ketä, eikö vain? En minä luvannut sanallakaan Piialle pysyvyyttä ja uskollisuutta –eikä hän sellaisia koskaan ottanut puheeksi. Jos hän olisi kysynyt suoraan, olisin kyllä sanonut, etten voi taata hänelle yhteistä tulevaisuutta minun rinnallani. Mutta kysymystä ei kuulunut. Piian olisi kannattanut olla tarkempi ja pitää oikeuksistaan kiinni. Ei ole minun syyni, että hän oli lapsellisen rakastunut ja oletti minun ilman muuta haluavan leikkiä elämäni loppuun asti ”äitiä, isää ja lasta”.

Liina Meri on nainen, jonka suosiosta monet kilpailevat. Päätin ottaa siis haasteen vastaan.

Sitten ne Liinaa koskevat kysymyksesi. Kumpi oli syyllinen –Liina vai minä? Se on vaikea asetelma. Kuvittelepa tilannetta, jossa saavut juhliin, joita emännöi upea, valovoimainen nainen. Oma kumppanisi näyttää hänen rinnallaan arkisesti pukeutuneelta, aralta hiirulaiselta, joka pelkää esimiestään ja haluaa vain nopeasti pois juhlista. Kun Liina syöksähti tervehtimään meitä, vuodatti hän kaiken huomionsa minulle. Minulla oli täysi työ vastata hänen kohteliaisuuksiinsa ja nokkeliin kysymyksiinsä. Siinä tilanteessa ei ollut mitään mahdollisuutta ruveta huutelemaan pöydän toiseen päähän että mitäsinullekuuluurakkaani, viihdytkösiellärakkaani. Liina oli asettanut meidät istumaan siten, että saattoi omia minut koko illaksi itselleen. Ja ollakseni rehellinen – ei asia minua haitannut. Liina Meri on nainen, jonka suosiosta monet kilpailevat. Päätin ottaa siis haasteen vastaan. Päätös oli minun. Mutta puolustuksekseni totean: moniko mies oli valinnut toisin?

Sitten toinen kysymyksesi. Totta kai olisin voinut kieltäytyä Liinan tarjoamasta työpaikasta. Oli jo alusta asti selvää, että Liina oli ihastunut minuun. Ja oli myös selvää, että se tarkoitti tiettyjä palveluksia, joita hän kiitokseksi minulta odotti. Tiesin kyllä mihin ryhdyin kun otin autonkuljettajan paikan vastaan. En sitä kiellä. Mutta huomaa — tässäkään ei ollut kysymys rakkaudesta. Tässä oli kysymys vallasta ja menestyksestä. Ja tuota tietä kuljinkin sitten eteenpäin yhä voimakkaammalla vauhdilla. Eli pääsemme nyt vihdoinkin tapaukseen Astrid Sjöberg. Kysyit mikä hänessä kiehtoi.

Olin kuin hyödyke, jota Astrid käytti ja nakersi miten halusi.

Vastaus on sama kuin Liinankin kohdalla. Valta ja vaikutusvoima. Astridissa noita ominaisuuksia oli vain moninkertaisesti Liinaan verrattuna. Astrid on lokomotiivi, joka jyrää kaikki vastukset alleen. Sen vuoksi häneen on turvallista ripustautua. Kun Astrid sanoo, että jokin asia hoituu, saat olla varma, että asia todellakin hoituu. Hänen suojeluksessaan on turvaisaa olla. Mutta Astridissa on toinen puoli, jota aloin kammoksua. Hän päättää kaikesta. Hän ei salli kenellekään yksityisyyttä. Hän on kyltymätön, nautinnonhaluinen nainen, jolle miehet ovat pelkkiä leikkikaluja. Mutta minussa on sen verran hulluutta, etten pelännyt hypätä karuselliin kun se käynnistyi. Vauhti vain alkoi olla jo alkumetreistä lähtien turhan kova. En enää tuntenut itseäni. Olin kuin hyödyke, jota Astrid käytti ja nakersi miten halusi.

Maria, kello näyttää kahta aamuyöllä. Lupaathan kirjoittaa minulle huomenna? Haluan kertoa sinulle vielä Annicasta. Sen jälkeen tiedät minusta kaiken.

Hyvää yötä, Karri.”

 

Kello näytti yhtätoista aamupäivällä, kun Karri havahtui omaan kuorsaukseensa. Hän massutteli huuliaan ja irvisti. Kokonainen viskipullo oli tyhjentynyt eilisillan meilailujen siivittämänä. Päässä jyskytti. Ei, ei – tämä aamu oli eiliseen verrattuna huono aamu. Karri vääntäytyi istumaan ja haroi paksua tukkaansa. Yhtäkkiä hän muisti. Juuri ennen nukahtamista hän oli painanut ”lähetä”-nappulaa. Sähköpostiviesti oli ollut pitkä. Mutta oliko siinä ollut päätä tai häntää –se oli tarkistettava välittömästi. Hän voihkaisi noustessaan jaloilleen. Miten hän nyt näin herpaantui ja alkoi ryypiskellä? Eikö tänä päivänä ollut tarkoitus lähteä autoilemaan ja kartoittamaan maastoa ja maisemia? Moneen tuntiin hän ei uskaltaisi rattiin, se oli päivänselvää.

Kädet vapisten hän avasi koneen ja kurkisti sähköposteihin.

Karri hoiperteli keittiöön ja kittasi vettä kaksi lasillista peräjälkeen. Kaipa tämäkin oli kestettävä. Ruumis oli tottumaton väkeville, kun oli juonut viime ajat hillitysti pelkkää samppanjaa ja kalliita vuosikertaviinejä. 

Kädet vapisten hän avasi koneen ja kurkisti sähköposteihin. Maria oli vastannut hänelle jo kaksi tuntia sitten. Siellä ei podettu krapulaa vaan tehtiin töitä täyttä häkää.

”Huomenta Karri! Täällä Helsingissä on ihana, aurinkoinen syysaamu. Toivottavasti sielläkin paistaa vielä aurinko. Katsoin säätiedotusta ja Lofooteille luvattiin lähipäiviksi kovia tuulia ja sateita.

Oli kiinnostavaa lukea Liinasta ja Astridista. Myös tulkintasi Piian ja sinun suhteestasi oli valaiseva. Kuulostaa siltä, että Astrid oli sinulle kaikkien ongelmien ratkaisija, jonka syliin oli turvallista heittäytyä. Hän oli kuin ankara äiti, jota vastaan ei uskaltanut kiukutella. Vai olenko väärässä?

Ja sitten taas ne pakolliset kysymykset — ennen kuin pyydän sinua kirjoittamaan Annicasta, joka lienee viimeinen nainen, josta sinulla on jotakin kerrottavaa?

Mikä sai sinut valehtelemaan Astridille? Ja millaista tulevaisuutta rakentelit mielessäsi kun irtisanouduit Meri Oy:sta ja lähdit niiltä sijoiltasi Helsinkiin Astridin kutsumana?

Mukavaa päivää toivottaen, Maria”

Karri piteli kaksin päätään. Oli lähdettävä kyselemään jostakin särkylääkettä. Muutoin hän ei jaksaisi vastailla noin monimutkaisiksi äityviin kysymyksiin. Ja tässä kunnossako pitäisi muka vielä jaksaa kertoa Annicasta, siitä nirppanokasta, jonka syytä koko sotku oli.

 

Ulkona riehui myrsky. Se riuhtaisi lippahatun Karrin päästä ja lennätti sen tiehensä. Karri käveli etunojassa tuulta päin ja pyyhki vetisiä silmiään. Kaupalle päästyään hänen oli otettava tukea seinästä. Näytän varmasti humalaiselta suomalaiselta, joka on eksynyt syrjään lomakylästä, Karri manaili ja koetti ryhdistäytyä. Särkylääkkeitä ei täällä myyty, mutta kauppias oli ystävällinen. Hän arvasi heti mistä kenkä puristi ja katosi kaupan takahuoneeseen. Takaisin tullessaan hänellä oli kädessään tablettiliuska, toisessa vesilasi. Karri kiitteli kiittelemästä päästyään. Hyvä oli potea Norjanmaalla krapulaa, kun ihmiset olivat näin ystävällisiä, hän tuumi hoippuessaan tuulen pieksämänä mökin suojaan.

Kahvin ja sillileivän jälkeen olo alkoi tuntua ihmismäisemmältä ja hän alkoi naputella hitain liikkein viestiä Marialle.

Mariasta ei ollut kuulunut pihaustakaan aamullisen viestin jälkeen.

”Hei Maria, olen hieman huonovointinen. Satuin kiskaisemaan eilisiltana kokonaisen viskipullon kitusiini. Rangaistus on nyt kärsittävä. Mutta se ei toki estä vastaamasta.

Mikäkö minut pisti valehtelemaan Astridille? Varmaankin pelko siitä, että olin tullut haukanneeksi liian ison palan hypätessäni Astridin kelkkaan. Ja totta on, että häntä vastaan oli turha kiukutella. Kysyit myös mitä haaveilin kun lähdin Astridin mukaan Helsinkiin. No sitä mitä Liinankin suhteen –menestystä ja vaikutusvaltaa, josta saisin osani. Astridhan oli varsinainen voimanpesä, josta suorastaan vuosi tuota huumaavaa menestyksen eliksiiriä niille, jotka häntä tottelivat. Ei siinä Liinan raivoamiset painaneet kun ymmärsin mitä Helsingissä olisi minulle tarjolla.

Annica oli sitten se kynnyspuu, johon löin kunnolla varpaani. Nuori nainen, joka käytti kaikki keinonsa saadakseen miehen pauloihinsa. Ja minä retkahdin. Tarvittiin vain alkoholia, kuutamo ja olemattomaan harsoon pukeutunut nuori nainen. Siinä se. Kaikki olisi mennyt sutjakasti ellei Annica olisi mennyt paljastamaan asiaa äidilleen. Mutta ei. Se lärppäsuu viserteli puhelimeen kaiken. Silloin minua vietiin ja lujaa.

Tässä siis kaikki viime kuukausilta. Kuten huomaat ei minulla ole ollut helppoa. Yksi valinta on johtanut toiseen. Ensin kaikki on näyttänyt aina hyvältä, kunnes jokin on lentänyt kapulaksi rattaisiin. Olen huonon onnen poika. Mutta aina on mahdollisuus etsiä uusi tie. Uusi keino. Tämä on minun mottoni.

Nyt olen kertonut sinulle kaiken. Mitä tästä eteenpäin? Karri”

Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa.

Koko päivä kului huonoa oloa parannellessa. Paikallisen pubin pizza lievitti vihdoin oloa ja Karri asteli jo illalla reippaammin takaisin mökille. Mariasta ei ollut kuulunut pihaustakaan aamullisen viestin jälkeen. Ehkä nainen oli pitämässä seminaariaan tai matkusti jo pohjoista kohti, kukapa sen tiesi.

Karri oli jo vaipumaisillaan uneen, kun koneen suunnasta kuului kilahdus. Hän pomppasi ylös ja kiiruhti lukemaan viestin.

”Hei Karri, toivottavasti pääsi on jo paremmassa kunnossa? Kiitos viesteistä, kiitos rehellisistä sanoista. On hyvä, että kerroit kaiken suoraan. Nyt tiedän mitä ajatella sinusta ja menneisyydestäsi. Elämä on joskus monimutkaista, niin kuin me ihmisetkin olemme.

Karri, saanko ehdottaa tapaamista? Tulen takaisin Helsinkiin kahden viikon kuluttua. Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa. Haluaisin vuorostani puhua sinulle. Suoraan niin kuin sinäkin minulle. Olen sen sinulle velkaa näiden viestien jälkeen. Laitan lähempänä sinulle kelloajan ja paikan tiedoksi. Jos siis haluat tavata minut. Et voi jäädä sinne merenrannalle ikuisiksi ajoiksi, ethän?

Ystäväsi, Maria”

Karrin kasvot levisivät hymyyn. Hemmetti soikoon, oliko tämä totta vai satua? Totta kai hän lähtisi Helsinkiin. Ei Astrid joka paikkaan ennättäisi. Tuskinpa se nainen edes enää halusi edes muistaa häntä. Mutta hän muisti Marian. Hän halusi tavata tuon lumoavan naisen, joka oli täynnä arvoituksia.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Karri Kettunen jää kiinni valheesta ja lähtee pakomatkalle väistääkseen loukattujen naisten vihat. Löytyykö pohjoisesta miehelle turvallinen poukama?

Kun Annica oli katkaissut puhelun, laskeutui huvilan eteiseen piinallinen hiljaisuus. Hetkeen Karri ei tajunnut, mitä äskeinen Roomasta tullut puhelu merkitsi. Hän oli kuin shokissa. Edellisiltana hän oli lähettänyt tekstiviestin Astridille ja kertoi palanneensa Helsinkiin käytyään ensin sairaalassa äitiään katsomassa. Nyt Annica oli paljastanut viestin silkaksi valheeksi. Kun tilanne vähitellen alkoi valjeta hänen tajunnassaan, hänen oli laskeuduttava istumaan eteisen hämärään. Annica hyräili terassilla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”No, mikä nyt on? Äiti on varmaan mielissään, kun kuuli, että olen turvassa eikä minun tarvitse viettää aikaani yksin täällä korvessa.”

Annica seisoi ovensuussa huolettomasti hymyillen. Karri kääntyi hitaasti ja jäi tuijottamaan tyttöä epäuskoisena.

”Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä olet juuri tehnyt?”

Annica nousi varpailleen, nosti käsivartensa siroon asentoon. Pieni piruettipyrähdys. Näki, että tyttö oli käynyt joskus balettitunneilla. Nekin varmasti olivat jääneet kesken kuten opinnot Kauppakorkeassa.

Ethän sä ole mikään äidin mies saati rakastaja.

”Mitäkö olen tehnyt? Hyvän aamiaisen ainakin”, Annica naurahti ja pörrötti Karrin hiuksia.

Karri tempautui ylös ja alkoi kävellä edestakaisin olohuoneen ja eteisen väliä. Hän tunnusteli taskussaan olevaa puhelinta. Kohta alkaisi kujanjuoksu. Astrid soittaisi hänelle aivan pian, järkytyksestä toivuttuaan.

”Mä en ymmärrä, miksi mun olisi pitänyt salata äidiltä se, että sä olet täällä, mun luonani. Ethän sä ole mikään äidin mies saati rakastaja.”

Karri pysähtyi. He katselivat toisiaan pitkään sanattomina. Sitten Karri näki, kuinka Annican silmissä välähti. Tytön kasvoille levisi hitaasti epäuskoinen ilme.

”Ei jumalauta. Ei, sano Karri, ettei se ole totta. Sano.”

Annica katsoi häntä kuin koiranpentu, armoa pyytäen. Karri puisti päätään. Hän ei pystyisi kertomaan Annicalle sanallakaan suhteestaan Astridiin. Puhelin alkoi väristä hänen taskussaan.

 

Karri harppoi ulos ovesta ja antoi puhelimen soida. Ensimmäiseen yritykseen hän ei vielä vastaisi. Hän tarvitsi aikaa. Mies kouhi kaksin käsin mustaa hiuspehkoaan. Mitä tehdä?

Hän oli tehnyt emämunauksen jäämällä Annican ”turvaksi” huvilalle. Entä jos koko juttu olikin ollut Astridin järjestämä ansa? Entäpä jos Astrid tiesi, että Annica oli yksin huvilalla ja testasi siten hänen uskollisuuttaan? Mikäli näin oli, Astrid oli onnistunut juonessaan. Karri hengitti vaikeasti. Oli myös mahdollista, ettei mitään juonta ollut olemassa. Hän möhli itse kaiken innostumalla nuoren naisen huomiosta. Oli miten oli, kaikki oli nyt kääntynyt ylösalaisin yhden typerän puhelun ansiosta.

Palaan Helsinkiin. Oletan, että olet minua vastassa.

Karri katsahti huvilan ikkunaan, jossa kuvastui Annican vaalea hahmo. Toinen petetty. Ei lapselliselle Annicalle ollut tullut mieleenkään, että hänen äitinsä turvamies oli myös hänen äitinsä rakastaja. Millainen pikkuraivotar tuosta suloisesta tytöstä mahtaisi vielä kehkeytyä?

Eniten Karri kuitenkin pelkäsi Astridia. Mitä nainen mahtoi miettiä tajutessaan, että Karri oli pettänyt häntä Annican kanssa? Karri pyyhki hikeä otsaltaan. Oli selvää, että anteeksiantoa oli turha odottaa, tämä oli niin iso ja julma nöyryytys naiselle. Karri kaivoi auton avaimet käteensä. Hän ajaisi tunnissa Helsinkiin. Puolessa tunnissa hän ehtisi tyhjentää asuntonsa. Sen jälkeen – mitä?

Puhelin alkoi soida toistamiseen. Astrid. Hänen oli vastattava. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

”Tiedän kaiken. Sinun on turha yrittää laverrella minulle tavuakaan.”

Astrid lausui sanottavansa matalalla, pelottavan rauhallisella äänellä. Karri ei saanut sanaa suustaan. Milloin viimeksi hän oli pelännyt näin paljon? Oli mentävä kauas lapsuuteen, alaluokka-aikoihin, jolloin ankara miesopettaja sai hänet kiinni lintsauksesta.

”Peruin loppuviikon palaverit. Palaan iltalennolla Helsinkiin. Oletan, että olet minua vastassa kentällä.”

Puhelu katkesi. Karri ei ollut ehtinyt sanoa sanaakaan. Ei hänellä olisi ollut uskallustakaan mihinkään selityksentapaisiin. Karri hypisteli auton avaimia hermostuneena.

Annican hahmo oli kadonnut ikkunasta. Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ties mistä johtuen Piia. Kuinka turvallista hänen elämänsä oli ollutkaan Piian ja Tomin kanssa, pienessä kaupungissa. Turvallista ja vakaata. Tällä hetkellä hänen elämänsä oli täysin toisten hallinnassa.

 

Annican hahmo ilmestyi ovi-ikkunaan. Karrin lävitse kulki tympeä aalto. Hän ei halunnut ruveta kinastelemaan tuon kaksikymmentäviisivuotiaan nirppanokan loukatuista tunteista. Hänellä oli tarpeeksi Astridissa, josta sukeutuisi varmasti todellinen koston raivotar, kunhan nainen palaisi Helsinkiin.

Ulko-ovi avautui. Se oli Karrille merkki. Hän syöksähti autoon ja käynnisti moottorin. Sivusilmällä hän huomasi Annican lähtevän juoksuun. Lyhyt peruutus, kaasua. Ajopeilistä hän ehti nähdä portin pielessä nyrkkiä heristelevän tytön.

Käsi hamusi esiin savukeaskin. Kuumentuneet hermot vaativat tupakkaa. Karri ohjasi Mersun päätielle ja koetti rauhoittua. Ajomatka Hangosta Helsinkiin tulisi olemaan ratkaiseva, hänellä ei ollut liikaa aikaa. Tunnin ajomatkan aikana hänen oli punottava toimiva pelastautumissuunnitelma.

Karri hiveli vapaalla kädellään Mersun kojelautaa. Hän tulisi kaipaamaan tätä pehmeästi kulkevaa unelmaa.

Mies oli päättänyt pitää puhelimensa suljettuna.

Helsinkiin päästyään hän lukitsi auton ja kävi pudottamassa avaimet ja kirjekuoreen sulkemansa timanttisormuksen Astridin postilaatikkoon. Auto- tai koruvarkaudesta häntä ei ainakaan päästäisi syyttämään.

Sitten hän riensi asunnolleen ja pakkasi tarpeellisiksi olettamansa vaatteet ja kengät suureen matkalaukkuun. Kun kerrostalon ulko-ovi loksahti kiinni hänen takanaan, Karri ymmärsi olevansa tiellä, jolta ei olisi paluuta. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja nakkasi matkalaukun vanhaan autoonsa kadun varressa. Onneksi Leutonen oli huoltanut koslan ennen Helsinkiin lähtöä, sillä nyt ei olisi varaa yhteenkään ikävään yllätykseen, edessä olisi pitkä matka.

Karri ajoi ulos kaupungista pohjoiseen johtavalle moottoritielle. Sitä mukaa kun kilometrit taittuivat, hengityskin alkoi kulkea helpommin. Pari tuntia ajettuaan Karri alkoi katsahdella yhä useammin kelloonsa.

Kaksi tuntia. Tunti. Puoli tuntia. Nyt. Juuri nyt Rooman kone laskeutuisi Helsinki-Vantaalle. Juuri nyt Astrid kävelisi portista ulos ja etsisi katseellaan Karrin pitkää, tummaa hahmoa. Ja kohta hän raivostuisi. Hän ottaisi puhelimen ja yrittäisi turhaan tavoittaa Karria. Mies oli päättänyt pitää puhelimensa suljettuna mahdollisimman pitkään.

 

Ouluun päästyään Karri yöpyi pienessä, syrjäisessä motellissa pimeän tien varressa. Hän oli päättänyt olla jättämättä liikoja merkkejä itsestään. Hotellien huonevarauksiin hän ei luottanut, Astrid saattoi soittaa vastaanottoon ja itsetietoisella käytöksellään nainen kyllä onkisi tiedot majoittujista. Karri mietti, kuinka hän voisi hävittää muutkin merkit kulkemisistaan, mutta täysin mahdollista se ei olisi.

Hän olisi tarvinnut rahaa autonvaihtoon. Astrid tiesi hänen autonsa rekisterinumeron, Karri oli siitä varma. Vaikka ajelisin kuinka pimeitä korpiteitä tahansa, auto minut lopulta paljastaisi, Karri järkeili. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

Herättyään varhain aamulla tunkkaisessa motellihuoneessa häneen iski hetkellinen kiusaus kurkistaa puhelimeen tulleet viestit. Sitten hän kylmetti mielensä. Ei, nyt oli tyynnyttävä. Muutoin hän ei kykenisi toimimaan viileän järkevästi ja harkitusti.

Pienen hengähdystauon maan vaihto soisi.

Pitkä ajomatka jatkui. Ruskan värittämät maisemat, peilikirkkaat joet ja sinihohtoiset tunturit eivät tehneet ajatuksiinsa vaipuneeseen Karriin minkäänlaista vaikutusta. Pääasia oli, että auto mukisematta nieli kilometrejä.

Seuraava pohjoinen etappi olisi Kilpisjärvellä, lähellä Suomen ja Norjan rajaa. Sinne päästyään hän vuokraisi tunturimökin ja nukkuisi univelkansa pois. Vasta Norjan puolella hän tuntisi olevansa ensimmäistä kertaa turvallisemmalla alueella.

Eipä silti — eivät valtakunnan rajat Astridia pidättelisi mikäli nainen niin päättäisi. Mutta pienen hengähdystauon maan vaihto soisi, niin Karri toivoi. Hänen oli päästävä yksinäisyyteen selvittelemään ajatuksiaan. Hänen oli tehtävä tarkka, pitkäntähtäimen suunnitelma, kuinka päästä selville vesille.

 

Oli jo ilta, kun Karrin silmä tavoitti Saana-tunturin erikoisenmuotoisen hahmon. Ajamisesta kipeytynyt selkä huusi kuumaa suihkua ja makuuasentoa. Vatsaa kurni nälkä. Hän oli ajanut kuin viimeistä päivää ja pitänyt vain lyhyitä kahvitaukoja. Joka kerran lähtiessään bensa-asemilta tai tienvarsikahviloista hänet valtasi pakonomainen tarve kurkkia ympärilleen – seurasiko jokin auto häntä.

Ajatus tuntui hullulta. Mutta hullua tämä koko touhu olikin. Hän joutui pakenemaan naista, jonka raivo kasvoi hänen omassa mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi. Joskus Karrin sydän löi ylimääräistä: hän oli näkevinään saman harmaan Toyotan välillä edessään, välillä perässään. Muutaman kerran hän oli näkevinään samanlaisen auton kahvion takana tai bensa-aseman parkkipaikalla.

Rauhoitu, hyvä mies, hän jankutti itselleen. Harmaita Toyota-merkkisiä autoja on pilvin pimein Suomen teillä. Miksi joku olisi lähtenyt seuraamaan häntä Helsingistä saakka? Välillä Karri tyyntyi, välillä taas paniikki oli saada vallan.

Kun Kilpisjärven viitta vihdoin osui hänen silmiinsä, hän huokaisi helpotuksesta. Nyt piti toivoa, että jokin mökeistä olisi vapaana. Karri ei ollut uskaltanut varata etukäteen majoitusta. Kaikki piti pelata varman päälle.

Autosta nousi nuorehko nainen, jolla oli pitkä, korpinmusta tukka.

Syksyinen ilta oli viileä. Tuntureilta puhalsi navakasti, mutta pieni hirsimökki tunturinrinteessä keskellä mökkikylää oli lämmin. Karri avasi oven ja laski matkalaukun lattialle.

Lomakylän ravintola olisi auki enää parisen tuntia, joten ensimmäiseksi oli riennettävä sinne. Pelkällä kahvilla ja donitseilla kuitatut kaksi päivää alkoivat tuntua ruumiissa. Hän halusi kunnon sipulipihvin, keon ranskalaisia ja ison tuopin olutta. Sen jälkeen hän oikaisisi itsensä suoraksi ja nukkuisi ruhtinaalliset unet.

 

Ravintolan tai oikeammin isohkon baarin peräpöydässä istui pari paikallista vanhempaa miestä, jotka tuijottivat tulijaa hetken, mutta syventyivät sitten setvimään riekonmetsästyksen salaisuuksia. Väsyneen näköinen naistarjoilija kantoi heidän eteensä uudet keskioluet. Karri etsi katseellaan ruokalistaa tiskin takaiselta seinältä, mutta yhtäkään ruoka-annosta ei ollut näkyvissä.

”Hirvipaistia ja lantunpaloja. Muuta ei ole enää tähän aikaan tarjolla”, nainen huikkasi ohittaessaan Karrin.

”No otetaan sitten sellainen. Kyllähän sillä varmaan nälkä lähtee. Ja iso tuoppi.”

Ruokailuvälineet ja servietit oli noudettava itse tiskin vieressä nököttävästä pöydästä. Kaikki oli kulunutta, ja entisaikojen tupakankatku tuntui huokuvan heikosti mutta selvästi tekstiileistä, jotka väreistä päätellen olivat jostakin 1970-luvun ajoilta.

Karri istahti nurkkapöytään, jonka ikkunasta näki valaistulle parkkipaikalle. Hän hätkähti huomatessaan harmaan Toyotan oman autonsa vieressä. Rauhoitu, hyvä mies, rauhoitu jo, hän toisteli itselleen. Jos katselet kauemmin, saatat nähdä pian toisenkin samanlaisen auton. Se viimeistään todistaa, että kärsit jonkinlaisesta paniikkihäiriöstä ja pelon synnyttämästä kuvitelmasta.

Ja toden totta, montaa minuuttia hänen ei tarvinnut istua paikoillaan, kun parkkipaikan toiseen päähän kurvasi toinenkin harmaa Toyota. Autosta nousi nuorehko nainen, jolla oli pitkä, korpinmusta tukka. Siinäs näet, Karri Kettunen, mies naurahti itsekseen.

Noita autoja riittää Suomen teillä ruuhkaksi asti. Turhaan kudot mielikuvituksessasi jotain omituista takaa-ajokuviota, joka muistuttaa lähinnä kohtaukselta amerikkalaisesta toimintaelokuvasta.

Karri oli ehtinyt vasta maistaa muutaman suupalan annoksestaan, kun hän huomasi äskeisen mustatukkaisen naisen astuvan sisään. Pitkä, rotevaharteinen nainen. Ikä noin kolmekymmentä. Harrastaa varmasti aktiivisesti liikuntaa ja ulkoilee ahkerasti.

Naisen yllä oli maastokuvioinen maihinnousutakki, jalassa farkut. Paksupohjaiset maastokengät kertoivat naisen viettävän paljon aikaa metsissä tai tuntureilla. Karri seurasi syrjäkarein, kun nainen osti itselleen kahvin ja korvapuustin. Juuri kun nainen oli kävelemässä hänen ohitseen, tapahtui jotain yllättävää. Kahvikuppi lipesi naisen kädestä ja putosi räiskähtäen Karrin jalkojen juureen. Karri sai muutamia pisaroita kahvista housunlahkeilleen.

”Voi kauhistus”, nainen huudahti ja riensi kuivaamaan servietillä Karrin lahjetta.

Karri katsahti naista kiinnostuneena. Tässäpä erilainen tyttö.

Karri torjui heti naisen yrityksen ja vakuutti kaiken olevan kunnossa.

”Sattuuhan näitä, kaikille ainakin kerran elämässä”, Karri hymähti ja tarjosi vaistomaisesti edessään vastapäätä olevaa tuolia naiselle.

”Haluatko, että haen sinulle uuden kahvin”, Karri kysyi kohteliaasti.

Nainen puisti päätään.

”Oikeastaan minulla onkin nälkä. Kun nyt näen tuon sinun annoksesi, niin taidankin tilata itselleni samanlaisen. Se tuoksuu tosi hyvältä.”

”Ja on hyvää. Yksinkertaista mutta muhevan makuista”, Karri vakuutteli.

Nainen haki ruoka-annoksen ja istahti Karrin tarjoamalle paikalle.

”Mistä asti olet tullut tänne”, nainen kysyi tarkastellen Karria tummilla, hiukan viirumaisilla silmillään.

”Etelästä päin”, Karri sanoi ympäripyöreästi.

Oli viisainta olla vähäpuheinen ja parempi pidättäytyä kertomasta itsestään mitään tarkempaa.

”Entäpä itse? Oletko paikallisia vai jostakin kauempaa”, Karri uteli.

Nainen haarukoi halukkaasti ruokaansa. Näki, että hänellä oli kova nälkä. Ehkä hänkin oli ajanut myös pitkän matkan. Tai sitten hän teki työkseen jotakin vaativaa ja raskasta.

”Toimin eräoppaana eräässä yrityksessä, joka on täältä muutaman kymmenen kilometrin päässä.”

Karri katsahti naista kiinnostuneena. Tässäpä erilainen tyttö.

”Millaista sellainen työ on? Kerrohan, kun en tiedä.”

Tyttö siemaisi vettä ja nojautui taaksepäin. Näki että leveissä hartioissa oli treenien synnyttämää voimaa.

”Opastan erilaisia seurueita erämaassa. Opetan eräelämän perusteita. Nuotiontekoa, laavun rakentamista, kalastamista, vaeltamista ja suunnistamista. Joskus minulla on vastuullani myös metsästysseurueita. Silloin toimin riistaoppaana ja huolehdin heidän turvallisuudestaan.”

Karri kuunteli silmät pyöreinä naisen selostusta. Monitoiminainen, totta tosiaan. Ja vahva tarvittaessa. Ilta kului kuin siivillä, kun hän kyseli naisen työstä. Tällä olikin varastossa kerrottavanaan monenlaisia tapauksia ja sattumia vuosien varrelta.

”Nyt me olemme puhuneet vain minusta. Entäs sinä? Mitä sinä teet työksesi?”

 

Karri tilasi toisen oluen. Ehkä olisikin hyvä rentoutua kaiken koetun jälkeen ja heittää mielestä epäluulot. Miksei hän voisi, tosin tarkasti valikoiden, kertoa naiselle myös jotakin omasta elämästään. Ei hän tapaisi tätä tunturien tyttöä enää koskaan. Miksei hän voisi ottaa hetkestä kiinni, juoda olutta ja seurustella vapaasti noin miellyttävän ihmisen kanssa?

Astrid oli satojen kilometrien päässä Helsingissä, hän Kilpisjärvellä, vain kivenheiton päässä rajasta.

Jutellessa kumpikaan heistä ei huomannut ajan kulua ennen kuin tarjoilija kävi kopauttamassa rystysellään pöytää.

”Me suljetaan nyt. Tulkaa aamulla uudestaan. Täällä on silloin munakasta ja paistettuja nakkeja tarjolla matkalaisille.”

”Tässä on minun meiliosoitteeni. Jos haluat joskus kirjoittaa minulle.”

Karri oli juuri päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa hän ajatteli hieman valottaa epäonnisia naissuhteitaan. Tämä mustatukka-Pocahontas tuntui juuri sellaiselta oikealta, luotettavalta ihmiseltä, jolle mies saattoi avautua.

Karri ihmetteli itseään. Miten oli mahdollista, että hän näin avoimesti tarinoi vieraalle ihmiselle tunne-elämänsä mutkallisuudesta? Syyn täytyi olla tuon naisen erikoislaatuisuudessa. Hän oli aivan erilainen kuin kukaan muu nainen ennen häntä. Ulkona Karri pysähtyi hyvästelemään naisen.

”Nähdäänkö huomenna aamulla aamiaisella? Olisi ollut mukava jatkaa vaikka pidempäänkin tarinointia”, Karri totesi odottavan oloisena.

Tyttö heilautti mustaa tukkaansa ja hymyili.

”Katsotaan sitä aamulla. Kiitos illasta. Ja hyvää matkaa Norjan puolelle.”

Kun nainen oli katoamaisillaan pimeään iltaan, Karri huudahti ja juoksi hänet kiinni. Hän ojensi pienen paperin naiselle.

”Tässä on minun meiliosoitteeni. Jos haluat joskus kirjoittaa minulle.”

Tyttö nyökkäsi, työnsi paperin taskuunsa ja toivotti Karrille hyvää yötä. Karri jäi seisomaan tähtikirkkaaseen iltaan ja seurasi, kuinka harmaa auto lipui pois näkyvistä.

Outo tyhjyydentunne valtasi hänen mielensä. Miten kummallinen kohtaaminen. Miten erikoislaatuinen ja kiinnostava nainen. Nainen, jossa ei ollut pienintäkään miellyttämisenhalua eikä flirttiä. Nainen, jonka kanssa olisi jutellut vaikka myöhään yöhön, ajankulua huomaamatta.

 

Raskaasti nukutun yön jälkeen Karri avasi tuvan verhot. Ulkona paistoi syysaurinko täydeltä terältä. Karri otti pikaisen suihkun ja pukeutui. Hänellä oli kiire päästä aamiaiselle. Kiire saada tavata kaunis eräopas, hyvästellä hänet ennen matkaa kohti Norjaa.

Kun hän saapui ravintolaan, sali oli tyhjä. Karri keräsi aamiaisen seisovasta pöydästä ja söi haluttomana vetisen munakkaan ja karrelle paistetut nakit. Nuorta naista ei näkynyt. Ei myöskään harmaata autoa. Se siitä sitten.

Hetken tapaaminen, nopea unohdus. Se oli sitä lajia se, Karri tuumasi vaisuna ja jätti maksun tiskille. Tarjoilijaakaan ei näkynyt missään.

Mökillä Karri pakkaili vähät tavaransa laiskoin liikkein. Niin pettynyt hän oli vieläkin siitä, ettei saanut tavata mustatukkaista naista. Jokin liikahti eilen sisälläni pitkästä aikaa, Karri mietiskeli kantaessaan laukkua autoonsa. Jokin, joka sai näkemään asiat erilaisessa valossa.

Karri sytytti tupakan ja vilkuili ympärilleen toivoen salaa, että tyttö ilmestyisi sittenkin paikalle. Sitten oli vain lähdettävä, yhä pohjoisemmaksi. Ajellessaan rauhaisasti porotokkia väistellen Karrilla oli aikaa miettiä menneitä. Muistot olivat nousseet pintaan eilisen keskustelun myötä.

Ensimmäistä kertaa hän oli pysähtynyt ajattelemaan elämäänsä Piian ja Tomin kanssa. Hän eritteli itselleen, mikä siinä elämässä oli ollut hyvää, mikä huonoa. Miksi hän ei sopeutunut kahdeksasta neljään-elämään kauniin, suloisen naisen ja tämän pikkupojan perheenjäsenenä?

Hän oli peluri, joka halusi mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.

Piia ja Tomi olivat hyväksyneet hänet ehdoitta. Miksi hän lähti tavoittelemaan sateenkaaren päätä hurmautumalla Liina Meren huomiosta? Mistä se kertoi? Entä yhtäkkinen päätös luoda suhde Astridiin? Se hohto ja kimmellys, joka tulisi hänen elämäänsä tuon vaikutusvaltaisen naisen avulla, sitäkö hän kutsui onneksi? Ja miksi, miksi ihmeessä hän kaiken kukkuraksi typerästi haksahti Astridin oikukkaaseen tyttäreen, joka pelasi pelejään jokaisen miespuoleisen kanssa?

Tällainen kysymysten asettelu ja itsetutkistelu oli Karri Kettuselle aivan uutta ja hän oli sen vuoksi hämillään ja hämmentynyt. Hän ei keksinyt muuta syytä moiseen kuin eilisillan tapaamisen. Tuo tummatukkainen tunturien tyttö koputti hänessä piilevää tuntematonta ovea. Ovea, jonka takana odotti valtava määrä kysymättömiä kysymyksiä.

Kun hän muisteli eilisiltaa, hän tajusi, ettei tyttö ollut udellut paljoakaan hänen elämästään. Päinvastoin. Hän itse oli halunnut avautua tytölle. Hän itse oli halunnut kuulla omasta suustaan tulkinnan viime kuukausien tapahtumista.

Tuo arvoituksellinen nainen oli kuunnellut häntä keskittyneesti. Kaikki paineet, pelot ja odotukset tuntuivat virtaavan lause lauseelta Karrista, hänestä tuntui kuin hän olisi ensimmäistä kertaa osannut sanallistaa ajatuksensa ja tunteensa. Se oli uudenlainen ja vapauttava tunne.

Samalla hän näki itsensä hetken aikaa ulkopuolelta – eikä se ollut mikään mieltä ylentävä näky. Piian kyyneleet. Tomin ikävä. Liinan pettymys. Niissä hänellä oli eniten pohtimista.

Jos hän nyt olisi saanut kääntää ajan taaksepäin, olisi hän ehkä sittenkin toiminut toisin. Oletko siitä varma, nainen kysyi tutkivasti. Ei, ei hän voinut olla itsestään varma. Sen verran hän tiesi ja tunsi mielihalujaan. Hän oli perso menestykselle. Mutta ei sellaiselle, jonka eteen piti nähdä vaivaa.

Karria kiinnosti hyvä tuuri ja onnenkauppa. Hän oli peluri, joka halusi mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla. Sellainen minä olen, Karri oli tunnustanut ja katsonut vastapäätä istuvaa, kuuntelevaista naista nöyrin ilmein. Kadutko sinä menneitä, nainen oli kysynyt pitkän hiljaisuuden jälkeen. Karri oli miettinyt pitkään vastausta. Lopulta hän sanoi: en tiedä. En todellakaan tiedä.

 

Norjan puolelle päästyään Karri hengähti vapautuneena. Hyvästi kotimaa. Kettusen poika on nyt Norjan kuningaskunnan vieraana niin pitkään kuin tarvis. Mielessä kävi, kuinka pitkään hänen pitäisi pitää puhelintaan suljettuna. Tällainen eristyneisyys tuntui ahdistavalta. Mutta oliko hänellä ketään, jonka soittoa tai viestiä hän olisi odottanut?

Ei. Ei ketään, Karri totesi. En halua puhua Piian enkä Liinan kanssa. Astridin viestejä en uskalla lukea pitkiin aikoihin. Annican haluan unohtaa niin pian kuin mahdollista.

Painajaiset kiusasivat Karria. Milloin Astrid ajoi häntä takaa, milloin Piia roikkui hänen hihassaan itkuisin silmin.

Ei jää todellakaan ketään, jonka puhelua odottaisin. Sen tajuaminen tuntui toisaalta vapauttavalta, mutta myös kuristavalta. Hän oli yksin. Totaalisen yksin. Ehkä sen vuoksi eilinen tapaaminen vaikutti häneen niin voimakkaasti. Uusi ihminen. Uusi, puhdas taulu. Ja tarpeeksi etäällä menneistä.

Karri ajoi koko pitkän päivän ja suuntasi Ruotsin puolelle Narvikiin, jossa hän aikoi pitää levähdystauon. Hänen lopullinen päämääränsä oli Lofooteilla, joista hän oli joskus nähnyt dokumenttiohjelman televisiosta. Vuonoja, vuoria, peilityyniä lahtia. Rauhaa ja vapautta. Pieniä, sieviä kalastajakyliä, lämmittävän Golf-virran leutoja tuulahduksia.

Sinne hän suuntaisi. Sieltä Astrid ei häntä löytäisi.

Narvikilaisessa hotellissa oli aulassa tietokone, joka oli tarkoitettu asiakkaiden käyttöön. Karri kirjautui sähköpostiinsa. Hän jännitti, olisiko mustatukkainen tunturien tyttö lähettänyt hänelle viestin. Tyhjää. Vain jokin ikivanha Liinalta tullut meili, jota hän ei ollut aukaissut. Eikä aukaisisi nytkään.

Yö Narvikissa oli levoton ja uneton. Painajaiset kiusasivat Karria. Milloin Astrid ajoi häntä takaa, milloin Piia roikkui hänen hihassaan itkuisin silmin. Hän hätkähti hereille kun Liina yritti lyödä häntä veitsellä.

Helvetin painajaiset, Karri ähki neljältä aamuyöllä ja avasi tv:n. Ostoskanava sai kelvata taustahälyksi. Sen tuudittamana hän nukahti vihdoin muutamaksi tunniksi.

 

Seuraavana aamuna hän jatkoi pitkää pakomatkaansa uudelleen Norjan puolelle. Enää ei tarvinnut vilkuilla mahdollisia seuraajia. Enää ei tarvinnut pitää kiirettä.

Sää oli komea syyskuun aurinkosää ja olisi ollut rikos olla pysähtelemättä peilityynien vuonojen rannoille. Niiden levähdyspaikoilla parveili ruskaturisteja kameroineen ja koirineen. Voisikohan sitä asettua tänne meren kainaloon ihan loppuelämäkseen, Karri tuumiskeli ajellessaan mutkaisia vuoristoteitä kohti Lofoottien saarirykelmää.

Olisiko minusta siihen? Eläisin vaatimattomasti joissakin noista vuononrantamökeistä. Kalastelisin henkeni pitimiksi. Metsästäisin tuntureilta riekkoja ja kyyhkysiä. Kuuntelisin radiota ja nukahtaisin tunturituulten kohinaan. Ehkä sellaista kestäisi vuoden, ehkä kaksikin.

Mutta sitten – Karri oli varma, ettei hänen rauhattomuutensa katoaisi tuntureille eikä uppoaisi vuonojen syvyyksiin. Levottomuus lepatti hänen sielussaan eikä lähtisi sieltä millään ilveellä. Erakkoelämää hänellä olisi nyt tiedossa ainakin muutamiksi viikoiksi, ehkä kuukausiksikin, mutta lopulta hänen täytyisi päästä ihmisten ilmoille. Ehkäpä silloin pahin vihamyrsky olisi jo laantunut, niin hän hartaasti toivoi.

Yksikin värähdys, ja Astrid ilmestyi paikalle.

Vuokramökki sijaitsi pienen pienessä kalastajakylässä. Pieni, punainen, hirsirakenteinen kalastajamökki, jossa oli tupakeittiö ja makuualkovi. Sähköt ja vesi toimivat, näköala antoi merenlahdelle.

Kylässä oli yksi ruokakauppa, yksi bensa-asema, apteekki ja pubi. Lääkäripalvelut tarjottiin kiertävästä bussista, joka kulki kaksi kertaa viikossa kylän poikki jatkaen seuraavaan kylään.

Kyllä täällä pärjäisi hyvin muutaman viikon, Karri reipasteli itselleen sijatessaan vuodetta pikkuruisessa alkovissa. Tämä kylä oli oikea herrankukkaro, jonne tuskin suomalaisturistejakaan usein osuisi. Halutut ja markkinoidut turistikohteet sijaitsivat kauempana, isommissa kylissä ja keskuksissa.

Niihin Karri ei poikkeaisi koskaan. Hän ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että paljastuisi. Sen verran hän yhä kammoksui Astridin kutomia valtaverkkoja, jotka tuntuivat ulottuvan kaikkialle. Miten jollakin ihmisellä saattoikin olla niin paljon vaikutusvaltaa? Oliko salaisuus rahassa?

Karri sytytti iltasavukkeen ja käveleksi mietteissään tolppien varaan rakennetulla laiturilla. Ei, monilla oli rahaa ja omaisuutta, mutta heistä ei ollut silti uhkaa toisille ihmisille.

Astrid oli poikkeus. Hänellä oli luonne, jossa oli annos julmuutta, häikäilemättömyyttä ja vastaansanomattomuutta. Astrid oli ristilukki, joka kuulosteli, mitä kudottujen lankojen päissä tapahtui. Yksikin värähdys, ja Astrid ilmestyi paikalle.

Se nainen pyrki kontrolloimaan kaiken, minkä kykeni.

Hän omisti työntekijänsä. Kulki heidän asunnoissaan omin avaimin. Kuka olisi suostunut luovuttamaan vapaapäivänsä esimiehensä ohjelmoitavaksi? Ei kukaan.

Mutta Astridin kanssa oli toisin. Hän vain ilmoitti ”vapaan” viikonlopun ohjelman, ja siinähän olit, viihdyttämässä pomoasi Hangon huvilalla.

Karri kääntyi laiturin päässä ja katseli etäämpää pientä rantamökkiään, jonka takaa kuvastuivat suuret, sinertävät tunturivuoret. Kunpa joku ottaisi häneen yhteyttä. Joku, jolle hän voisi kertoa kaiken.

Tätä toivoessaan Karri näki taivaalla välkähtävän tähdenlennon. Se oli merkki, hän ajatteli, otti pipon päästään ja antoi leudon iltatuulen raikastaa hikisiä hiuksiaan. Haluan uskoa, että tähdenlento oli enne jostakin uudesta.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Elämä yltäkylläisyyden keskellä alkaa uuvuttaa Karri Kettusta toden teolla. Mies lankeaa kohtalokkaaseen ansaan.

Karri vilkaisi pöydällä lojuvaa kalenteriaan. Huomenna alkaisi hänen ensimmäinen työpäivänsä Astrid Sjöbergin alaisuudessa. Mutta sitä ennen oli hoidettava epämiellyttävä velvollisuus. Hänen oli viimeinkin soitettava Piialle, joka oli yrittänyt tavoittaa häntä kymmenin puhelinsoitoin ja tekstiviestein. Hän oli sen toki Piialle velkaa. Oli ollut helpompaa pakata laukut Piian nukkuessa ja matkustaa Astrid Sjöbergin kutsumana Helsinkiin kuin jäädä selvittelemään viikonlopun ylitse yllättävän työtarjouksen taustoja ja vaikuttimia. Tosiasia oli se, että hän oli jättänyt Piian ja Tomin ilman minkäänlaisia selityksiä.

Karri haroi tummia hiuksiaan kaksin käsin. Yksi puhelu, helvetti soikoon. Kyllä hän sen kestäisi. Oli hän ennenkin kuunnellut naisten itkuja ja kitinöitä. Ja olihan Piia jo nähnyt alusta alkaen, ettei Karrille riittänyt pelkkä keinun heiluttelu leikkipuistossa tai kotoinen elokuvailta popcornikippo sylissä. Sellainen elämä ei ollut häntä varten. Hän oli mies, joka janosi rahaa ja menestystä. Piian ja Tomin nojakeppinä sellaiset jäisivät häneltä saamatta.

Piia joutui karauttamaan äänensä auki – niin yllättynyt hän oli Karrin soitosta.

”Ajattelin, ettei sinussa olisi miestä ottamaan yhteyttä”, Piia totesi apeasti.

”On ollut kiireitä. Uusi työpaikka, kuulit varmaan jo Liinalta.”

Pitkä hiljaisuus. Sitten Piia nyyhkäisi.

”Tämä oli ruma temppu. Varsinkin Tomia kohtaan. Hänellä on ollut univaikeuksia siitä lähtien kun karkasit luotamme.”

Karri puhalsi itsensä tyhjäksi.

”Lapset ovat ihmeen sopeutuvaisia, usko pois. Muutama viikko, ja Tomi ei enää muista minua.”

”Niinkö tosiaankin luulet? Olit osa meidän elämäämme usean kuukauden ajan. Lapsi kyllä muistaa sellaiset asiat. Et tiedä kuinka vaikeaa on keksiä vastauksia, kun poika kyselee sinua jatkuvasti.”

Karri tempautui ylös tuolista ja alkoi kiertää hermostuneena olohuonetta ympäri.

”Työpaikka on minulle tärkeä asia. Ja tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus edetä elämässä. Piia. Koeta ymmärtää. Ei meidän suhteemme olisi kuitenkaan pitkälle kantanut.”

”Ei niin. Enhän minä tyhmä ole, vaikka olenkin kilttiluonteinen. Näin jo heti niillä surullisilla rapujuhlilla, kuinka perso olet vaikutusvaltaisille ihmisille. Silloin me tavalliset piiat ja tiiat saamme unohtua.”

”Ero mikä ero. Mitä sitä nyt puimaan mikroskoopin kanssa.”

Karri katsahti kelloa. Kauan hän ei tuollaista diipadaapaa kuuntelisi. Ero mikä ero. Mitä sitä nyt puimaan mikroskoopin kanssa. Tämähän nyt oli aivan selvä pähkinä.

”Piia. Halusin vain toivottaa sinulle kaikkea hyvää. Muuta asiaa minulla ei ole sinulle.”

Puhelu poikki, Karri murahti hampaittensa välistä ja katkaisi kännykästään virran. Huomenna hän vaihtaisi numeronsa salaiseksi. Enää eivät akat perään soittelisi. Karri asteli makuuhuoneeseensa ja heittäytyi huokaisten mukavalle vuoteelleen. Seuraavalla kerralla Astrid ehkä makaisikin hänen vieressään täällä, hänen asunnollaan. Tämä oli hyvä ja toimiva asumiskuvio. Kumpikin eläisi omissa asunnoissaan, muutaman sadan metrin päässä toisesta. Hän saisi Astridin suomat hyödyt, Astrid nautintonsa.

Ensimmäinen työviikko kului kuin siivillä. Jos Karri ei kuljettanut Astridin liikekumppaneita lounaille, junille tai lennoille, hän päivysti Astridin toimiston vieressä olevassa työhuoneessa, joka oli räätälöity häntä varten. Vai olisiko sittenkin pitänyt sanoa: heitä kahta varten. Astridin toimistosta pääsi nimittäin välioven kautta huomaamattomasti Karrin työhuoneeseen milloin tahtoi. Niinpä saattoi käydä, että kun Astridin neuvottelukumppani perui tapaamisen, Astrid ilmestyi Karrin työhuoneeseen ja pyysi mieheltä ”pientä rentouttavaa käsittelyä”. Sitä varten Karrin huoneeseen oli hankittu leveä, mukava sohva.

”Olen ajatellut meitä kahta kaikessa, aivan kaikessa, kuten huomaat”, Astrid kuiskasi vetäessään Karrin viereensä sohvalle.

Karri ei vastustellut. Astrid ei sellaista olisi sietänyt, sen hän arvasi.

Viikonloppuvapaitaan Karrin ei tarvinnut yllätyksekseen niitäkään suunnitella – Astrid nimittäin ilmoitti, että he ajaisivat Astridin huvilalle Hankoon. Nainen oli näköjään päättänyt, että myös Karrin yksityiselämä oli hänen vallassaan. Eipä minulla varsinaista yksityiselämää olekaan, Karri totesi itsekseen ajaessaan kohti Hankoa lierihattuinen Astrid vierellään. Astridilla oli hänen asuntonsa avain ja nainen saapui sisälle aina ilmoittamatta, ovikelloa soittamatta. Nyt he sitten viettäisivät pari päivää Astridin hulppeassa merenrantahuvilassa. Karria järjestely ei haitannut. Jos hän sai näin muhkean kuukausipalkan asunto- ja autoetuineen, oli Astridin viihdyttäminen siitä pieni hinta.

Huvila sijaitsi komealla paikalla kallion laella. Suurista ikkunoista avautui näkymä merelle ja saaristoon. Astrid viskasi vaalean lierihattunsa huvilan terassille ja kiersi taloa esitellen Karrille huvilalle hankkimiaan taideteoksia. Takkahuoneessa Karri seisahtui paikoilleen.

”Haluaisitko laittaa ehkä tulen takkaan”, Astrid uteli.

”Ei – jäin vain katselemaan noita takanreunuksella olevia valokuvia.

Tämä oli ainoa paikka, jossa oli näkyvillä jotakin Astridin yksityiselämästä. Hänen katseensa kiinnittyi kuvaan, jossa komea, vaaleatukkainen herrasmies ohjaili suurta purjevenettä.

”Kukas hän on? Ex-miehesikö?”

Astrid vilkaisi kuvaa ja kohautti olkapäitään.

”Hän on Henrik Sjöberg. Entinen aviomieheni kuten arvasit. Asuu nykyisin Kanadassa. Henrik osti tämän huvilan aikoinaan minulle häälahjaksi. Hän vietti täällä paljon aikaa yksinkin. Purjehti, kalasti ja tutki luontoa. Minua sellainen ei kiinnostanut.”

Astrid näytti omituisen vakavoituneelta kertoessaan Henrikistä. Ehkäpä muistot miehestä ja avioerosta eivät olleet haaltuneet vielä yhdentekeviksi. Viereisessä valokuvassa keikisteli kiharatukkainen nuori nainen olemattoman pienet bikinit yllään. Kuva ei näyttänyt kovinkaan vanhalta.

”Kukas hän on?” Karri kysyi virnistäen.

”Annica. Minun tyttäreni.”

Astrid käännähti äkäisenä kannoillaan ja poistui takkahuoneesta. Oho – sepäs tulikin kipakasti, Karri tuumasi ja siveli sormellaan tytön valokuvaa. Tytär ja äiti eivät taida olla kovin sopuisissa väleissä. Eikä Astrid ollut tätä ennen maininnut sanallakaan Annicasta.

Karri tavoitti Astridin keittiöstä. Nainen nosteli tarjolle pikkusuolaista. Juustoja, kalaa, hedelmiä ja pullollisen samppanjaa.

”Älä kysele minulta enempää Annicasta. Hän asuu omassa boksissaan Eirassa ja on tällä hetkellä aloittamassa ties monettako kertaa opintoja Kauppakorkeassa. Henrik lelli hänet piloille. Me emme tule Annican kanssa toimeen keskenämme. Mutta tyttö on yhä minun vastuullani. Henrik ei Kanadasta käsin ehdi pitämään tyttöä aisoissa.”

Karrin mielessä kävi, mikä mahtoi rikkoa Astridin ja Henrikin välit. Astrid itse? Jos nainen oli käyttäytynyt samalla tavoin naimisissa ollessaan kuin nyt, se ei olisi ihme. Astrid halusi valloittaa. Eikä Karri häntä siitä syyttänyt. Ennemminkin hän ymmärsi Astridia. Olihan hänessäkin taipumusta samanlaiseen levottomuuteen. Karri kohotti samppanjalasin ja katsoi Astridia silmiin.

”Ei puhuta menneistä enempää. Jokaisella meillä on omat murheemme ja ne kannattaa unohtaa.”

Astrid hymyili vastaan ja joi koko lasillisen yhdellä kulauksella.

”Ennen kuin lähdemme illastamaan rantaravintolaan, sinä saatkin auttaa unohtamaan epämiellyttävät muistot. Olet sen minulle velkaa, senkin utelija.”

”Tuo samppanjapullo ja lasit mukanasi. Mikään ei ole ihanampaa kuin viileä samppanja rakastelun jälkeen.”

Nainen nousi ja viittasi Karrin mukaansa.

”Tuo samppanjapullo ja lasit mukanasi. Mikään ei ole ihanampaa kuin viileä samppanja rakastelun jälkeen, nainen huikkasi mennessään kohti makuuhuonetta.”

Karri kokosi pullon ja lasit tarjottimelle. Hän kuuli kuinka Astridin kylpyhuoneessa vesi alkoi juosta ammeeseen.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Ensimmäistä kertaa hänen mielessään häivähti epävarmuus. Nyt tämä oli vielä toistaiseksi helppoa. Hän kulkisi nöyrästi Astridin talutushihnassa ja tekisi kaikki temput, jotka nainen häneltä vaati. Mutta mihin saakka hänen miehinen ja henkinen energiansa riittäisi? Astrid oli ikäisekseen viriili ja kyltymätön. Se piirre yhdistettynä voimakkaaseen tahtoon teki naisesta aikamoisen haasteen kenelle tahansa. Mikäli hänen vapaa-aikansakin kuluisi Astridin kanssa, milloin hän saisi edes hetken vain olla ja levätä? Toistaiseksi hänellä ei ollut hätää – hän oli vielä hyvässä kunnossa ja pystyi tyydyttämään naisen tarpeet. Mutta entä vuoden, kahden kuluttua, jos tahti jatkuisi tällaisena?

Karri koetti karistaa epäilykset mielestään. Hänen oli jaksettava ja ennen kaikkea – pidettävä mielensä kurissa. Epävarmuus ruokki epävarmuutta. Siihen hänellä ei ollut varaa.

Astrid oli varannut heille pöydän merenrantaravintolasta. He kävelivät huvilalta ravintolaan tähtikirkkaassa, leudossa illassa. Astrid oli pukeutunut valkoiseen housupukuun ja näytti tyylikkäältä kuten aina. Ainoastaan kuosistaan hajonnut kampaus oli pikkuruinen kauneusvirhe Astridin tyylikkyydessä, mutta se ei tuntunut naista häiritsevän. Ehkä hän nauttikin siitä – paljastihan pörröinen kampaus tarkkavainuisimmille ruokailijoille mitä äsken oli ollut tekeillä tuon kypsän naisen ja tuon nuorehkon komistuksen välillä.

Pöytään päästyään Astrid havahtui ja muisti jotakin.

”Johan minä kerroin sinulle ensi viikosta?”

”Et ole ainakaan vielä merkinnyt minulle mitään ohjelmaa.”

Astrid iski silmää ovelasti.

”Lähdemme viikoksi Italiaan. Minulla on varattuna sviitti Roomasta. Oikein mukava hotelli. Muutama tärkeä liikeneuvottelu ja loppuviikko vapaata. Miltä kuulostaa?”

”Viikko Roomassa Astridin talutusnuorassa. Kuinka hän jaksaisi?”

Astrid kumartui eteenpäin ja odotti hymyilevänä Karrin vastausta. Karrin vatsanpohjaa kouraisi. Samat epävarmat mietteet, jotka kiusasivat häntä huvilalla, alkoivat koukkia voimalla hänen mieltään. Viikko Roomassa Astridin talutusnuorassa. Kuinka hän jaksaisi? Hän tarvitsi ehdottomasti pienen tauon, edes yhden ainokaisen vuorokauden täysin omaa aikaa.

”Astrid. Se kuulostaa aivan mahtavalta. Asiassa on vain yksi pieni mutta.”

Astrid vetäytyi loitommas hämmästyneenä.

”Mikä voi olla ’mutta’ miehelle, jolle tarjotaan viikkoa Roomassa?”

Karri ymmärsi luistelevansa haurailla jäillä. Hän ymmärsi myös sen, että jatkaakseen Astridin kanssa hänen oli saatava levätä. Kukaan ei kykenisi olemaan tauotta yhtä aikaa väsymätön rakastaja, tunnollinen työntekijä ja hyväntuulinen seuramies.

”On katsos kysymys minun äidistäni. Hän on vakavasti sairaana. Joudun menemään hänen luokseen pariksi päiväksi ensi viikolla.”

Karri otti kasvoilleen murheellisen ilmeen. Astrid huokaisi ja tarttui hänen käteensä.

”Kultaseni. Olisit sanonut aiemmin asiasta. Minä ehdin jo tehdä varaukset. Lennot, hotellit, ravintolat. Kaiken.”

Astridin äänestä kuulsi karvas pettymys.

”Toivottavasti ymmärrät siitä huolimatta tilanteen. Olen äitini ainoa poika. En antaisi itselleni anteeksi, jos jotakin sattuisi sillä aikaa kun olen matkalla.”

Karri puristi naisen kättä ja katsoi tätä silmiin. Häntä jännitti. Kuinka hyvin Astrid mahtoi lukea rivien väliin kätketyt valheet? Jos tuo naaraspantteri tajuaisi petkutuksen, piru perisi hänet.

”Mene sitten äitisi luokse, jos sinun todellakin on pakko. Mutta kun tulen Roomasta, lupaa olla odottamassa minua”, Astrid vastasi nyrpeällä äänellä. Hän ei ollut tottunut tällaisiin yllätyksiin. Hän oli tottunut olemaan itse se, joka järjesti yllätykset.

Karri huokaisi helpotuksesta. Kokonainen viikko yksin. Miten rentouttava ajatus. Siitä hyvästä hän kyllä jaksaisi pelehtiä koko viikonlopun huvilalla. Astrid oli niin kiireinen, että tuskin ottaisi selvää hänen äidistään, joka makasi haudassa jo kolmatta vuotta.

Seuraavana maanantaina Karri kyyditsi Astridin Roomaan lähtevään koneeseen. Nainen kohotti aurinkolasinsa otsalleen ja tuijotti Karria nälkäisin silmin.

”En saata uskoa vieläkään sitä, että joudun olemaan ilman sinua kokonaisen viikon.”

Karri suuteli Astridia ja vakuutteli, ettei viikon ero ollut hänellekään helppo. Mutta äidin tila oli niin huonossa jamassa, ettei vaihtoehtoa ollut. Kun Astrid vilkutti hänelle portilta ja katosi käytävälle, Karrista tuntui kuin suuri taakka olisi vierähtänyt hänen selästään. Viikko vapaata, takoi hänen mielessään. Toki hän pitäisi puhelimen kuulolla yötä päivää, koska Astrid niin vaati.

Karri hyppäsi Mersuunsa ja ajeli huolettomin ottein asunnolleen. Perille päästyään hän avasi television ja naksautti olutpullon auki. Tätä hän oli kaivannut. Hetki omaa aikaa. Jalkapallo-ottelu, olut, tilauspizza ja toinen olut. Ja edes yksi yönseutu syvässä unessa omassa sängyssä. Yksin.

Myöhään illalla soi puhelin. Karri vastasi välittömästi huomatessaan soittajan. Astrid.

Nainen halusi tietää kaiken kuluneesta illasta. Hän rauhoittui, kun kuuli Karrin viettäneen koko illan jalkapallo-ottelua tuijottaen.

”Milloin olet menossa äitisi luokse”, hän uteli.

”Lähden huomenna. Käyn sairaalassa muutaman kerran peräkkäisinä päivinä, kun nyt on aikaa.”

Astrid oli hetken hiljaa.

”Olisiko sinun mahdotonta ajaa Hangon huvilan kautta? Unohdin sinne timanttisormukseni. Sen suurimman, muistat varmasti. Se jäi kampauspöydälle ja on turhaan siellä varkaiden houkuttimena.”

Karri lupasi auliisti tehdä palveluksen. Eihän hänellä ollut todellisuudessa minkäänlaista ohjelmaa koko viikolle.

”Kiitos, Karri. Ilmoita sitten kun sormus on tallessa. Sillä on erityinen tunnearvo.”

Syyskuinen päivä oli aurinkoinen. Alkava ruska punersi ja kellersi siellä täällä maisemassa, kun Karri Kettunen antoi autonsa lipua pehmeästi Astridin huvilalle johtavalle tielle. Ulkona oli lämmintä kuin parhaimpana kesäpäivänä. Intiaanikesä. Tällainen jumalainen sää ja sopivasti minun vapaalle viikolleni, Karri siunaili ihastuneena. Hän pysäköi huvilan pihaan. Kului hetki ennen kuin hän tajusi, että talon kulman takaa pilkotti vieraan auton lokasuoja. Jumaliste, Karri manasi. Satuinko juuri sillä hetkellä huvilalle, jolloin varkaat olivat iskemässä kiinni Astridin taideteoksiin. Karri avasi Mersun peräluukun. Jotain kättä pidempää oli otettava mukaan. Hän oli turvamiehen vakanssilla töissä – ja nyt taisi ensimmäistä kertaa olla tosi kyseessä. Käteen osui tunkki. Hän puristi sen kouraansa ja lähti etenemään varovaisin askelin ulko-ovea kohti. Ainakaan ilmaiseksi ne eivät saisi saalistaan. Kyllä hän vähintään muutamalla ruhjeella ja mustelmalla maksattaisi tunkeutujien teon.

Ovi oli jätetty raolleen. Koska vieras auto oli pysäköity takapihalle, Karri arveli, että varkaat kuljettivat saaliit takaoven kautta autoonsa. Takaovi antoi suoraan merelle eikä kukaan näkisi varkaitten liikettä.

”Mitä helvettiä? Oliko varasliigassa myös mukana joku matahari?”

Karri hiipi varoen sisään. Kaikkialla oli hiljaista. Hän tunsi kainaloidensa hikoavan. Montakohan niitä juippeja mahtoi olla? Parista hän kyllä selviäisi, mutta isompi lauma olisi vaikeampi pala. Poliisikin ennättäisi huvilalle vasta kun tilanne oli ohi. Samassa Karri pysähtyi. Astridin makuuhuoneen suunnasta kuului puhetta. Nainen? Mitä helvettiä? Oliko varasliigassa myös mukana joku matahari?

Karri kuulosteli hetken ja lähestyi makuuhuonetta äänettömin askelin. Olohuoneen taulut olivat ainakin paikoillaan. Sitten hän muisti. Timanttisormus. Astrid oli sanonut jättäneensä sen makuuhuoneen kampauspöydälle. Se sormus oli varmasti hirvittävän kallis – ainakin kivi oli suurin minkä hän oli koskaan nähnyt.

Ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään, makuuhuoneen ovi avautui ja vaalea, nuori nainen katsoi häntä vastaan. Tytön suu avautui huutoon, puhelinta pitävä käsi heilahti ja kännykkä lensi lattialle. Karri ymmärsi tytön kauhun – näyttihän hän itse vähintään varkaalta tai murhanhimoiselta psykopaatilta hiipparoidessaan tunkki kourassa pitkin asuntoa.

Tyttö kiljui jo täyttä kurkkua. Karri laski tunkin lattialle ja levitti kätensä anteeksipyytävästi. Vasta usean yrityksen jälkeen tyttö suostui kuuntelemaan hänen sanojaan.

”Usko pois. Olen sinun äitisi turvamies. Minun nimeni on Karri Kettunen. Äitisi on nyt Roomassa liikematkalla ja hän pyysi minua hakemaan täältä unohtuneen sormuksen turvaan.”

Tyttö katkaisi huutonsa ja katsahti jalkoihinsa. Puhelin lojui lattialla rikkoutuneena.

”Mä en tiedä koskaan missä mutsi liituaa. Mutta mulla on lupa olla täällä. Tää on mun lapsuuden huvilani ja mä luulin, että saisin olla täällä hetken rauhassa.”

Tyttö oli pukeutunut lyhyttäkin lyhyempään minimekkoon. Vaaleat kiharat valuivat olkapäille, kauhistuksesta kalpeat kasvot alkoivat punastua vihasta. Äitinsä tyttö, temperamenttia riittää, Karri tuumasi, nosti tunkin ylös ja vei sen ulos portaille.

”Älä nyt hemmetti soikoon mene minnekään kun kerran tulit sotkemaan mun kuviot”, tyttö ärjäisi ja käveli hänen perässään eteiseen.

”Saat selvittää mulle mikä on homman nimi. Milloin äiti on palkannut itselleen muka turvamiehen?”

Tytön kysymys oli epäuskoisen ivallinen. Karri kääntyi ja palasi keittiöön.

”Otatsä oluen vai haluatko että avataan viinipullo? Äidin samppanjoihin mä en koske. Se on niistä sairaalloisen tarkka.”

Karri huokaisi voipuneena ja pyysi oluen.

”No?”

”Mitä no”, Karri naurahti. Häntä alkoi huvittaa tytön nokittelu.

”Mikä sun nimi olikaan…Kettunen?”

”Kyllä. Karri Kettunen. Ja arvaan että sinä olet Annica. Astridin tytär.”

Annica avasi viinipullon ja kaatoi huolettoman ison annoksen punaviiniä tavalliseen maitolasiin.

”Kuinka kauan sä olet ollut äidin palkkalistoilla?”

”Parisen viikkoa.”

Annica siemaisi viiniä ja siristi silmiään.

”Onks kova duuni olla äidin alaisena?”

Tytön sanoista kuulsi pidätelty nauru. Varsinainen neiti näppärä tuo Annica Sjöberg, tuhahti Karri mielessään. Mutta oli parempi olla suututtamatta tytärtä. Mikään kielteinen viesti ei saisi kantautua Astridin korviin.

”Äitisi palveluksessa on paljon töitä, mutta hän korvaa sen kyllä hyvin”, Karri vastasi diplomaattisesti.

Tyttö kiepsahti istumaan sohvalle. Karri päätti puolestaan olla utelias.

”Saanko kysyä miksi olet täällä keskellä viikkoa yksiksesi? Eikö sinulla ole opiskeluita tai muita velvollisuuksia Helsingissä?”

Annica mulkaisi häntä synkästi.

”Mä en jaksa opiskella. Mä olen nyt kaksikymmentäviisivuotias enkä halua pilata loppuja nuoruusvuosiani koulunpenkillä istumalla.”

Karri istuutui vastapäätä tyttöä. Tyttö katseli häntä häpeämättömän avoimesti.

”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?”

”Annica kohotti pyöreitä, pieniä rintojaan ja antoi silmänsä vaellella pitkin Karrin vartaloa.”

Annica kohotti pyöreitä, pieniä rintojaan ja antoi silmänsä vaellella pitkin Karrin vartaloa. Mikä keimailija ja flirttailija, Karri puhahti ihmeissään. Varsinainen lolita. Yrittää saada minut, yli kolmikymppisen miehen punastumaan. Alan vähitellen ymmärtää miksi Astrid ei tule toimeen niskuroivan tyttärensä kanssa.

”Mitäkö haluan elämältä? Haluan pitää hauskaa. Matkustella ja bilettää.”

”Mutta millä rahoilla? Jos ei opiskele ja pääse töihin, on se aika lailla mahdotonta.”

Annica katsahti häntä kuin puhumaan opettelevaa pikkulasta.

”Toisille se on mahdotonta, mutta ei mulle. Pappa betalar. Niin se menee. Mulla on kiva faija. Se asuu Kanadassa ja laittaa mun tilille viikoittain tonnin, joskus kaksi. Hyvin niillä pärjää, mutta lisä ei tekisi pahaa.”

Tyttö joi viinilasin tyhjäksi.

”Älä siinä katsele mua kuin jokin ylituomari. Mä olen täysi-ikäinen nainen.”

Ulkoisesti kyllä, Karri ajatteli ja yllätti itsensä katselemasta Annican hyvinmuodostuneita sääriä, joita tyttö ei yrittänyt piilotella.

”Mä näen, että sä katselet mua”, Annica tirskahti.

”Kuulehan, Annica. Lopeta höpinät. En ole kokematon opiskelijapoika, jota voit nolata ja pompottaa miten sattuu.”

Karri laski oluttölkin pöydälle, nousi ja suuntasi kohti makuuhuonetta.

”Miksi sä sinne menet?” Annica hihkaisi pettyneenä.

Timanttisormus oli kampauspöydällä, aivan kuten Astrid oli kertonut. Karri koppasi sormuksen käteensä ja sujautti sen taskuunsa.

”Lähden nyt takaisin Helsinkiin. Toivottavasti sinulla on mukavaa täällä lapsuudenajan huvilallasi”, hän tokaisi hymyttömästi.

Annica ponnahti seisomaan.

”Ei. Sä et voi lähteä minnekään.”

Karri nosti kätensä puuskaan.

”Kuulepas nyt. Minä en ole sinun palveluksessasi. Otan määräykset vastaan vain ja ainoastaan Astrid Sjöbergilta.”

Annican suupielet vetäytyivät alas.

”Mun auto ei lähde käyntiin. Korjaaja kävi täällä ja sanoi tulevansa varaosien kanssa sitten kun ne on tilattu. Siihen voi mennä useita päiviä. Ja mä en todellakaan halua jäädä yksin yöpymään näin syrjäiseen paikkaan.”

”Pääset minun kyydissäni Helsinkiin.”

Annica käveli hänen eteensä. Vaaleat kiharat tuoksahtivat ruusulta ja joltakin muulta kukkaiselta.

”Mä lupasin odottaa huomiseen. On nimittäin mahdollista, että auto saadaan kuntoon huomisiltaan mennessä. En mä voi lähteä stadiin sun kanssa ja jättää autoa tänne.”

Karri huokaisi syvään. Naisten kanssa joutui aina välikäteen, teki mitä tahansa.

”Pliis, älä lähde”, tyttö pyysi kostunein silmin.

Karri Kettunen puisti päätään voimattomana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä kyynelsilmäisen, nuoren naisen pyyntöön. Mitä Astridkin olisi sanonut, jos hän lähtisi Helsinkiin ja tytölle sattuisi sillä välin jotain pahaa?

”Ihanaa. Mullakin on nyt oma turvamies”, tyttö vitsaili ja käveli takapuoltaan keikutellen jääkaapille.

”Mä teen meille safkaa. Usko tai älä, olen hyvä kokki.”

Karrin hämmästykseksi tyttö puhui totta – tunnin sisällä ruokasaliin oli katettu pieni, maukas illallinen. Kynttilät lepattivat. Avonaisesta ikkunasta kantautui meren kohina ylös ruokasaliin. Alkavan syksyn ja väistyvän kesän haikeansuloinen tuoksu virtaili Karrin ja Annican ympärillä, kun he aloittivat aterioinnin. Jossakin vaiheessa tyttö oli käynyt vaihtamassa ylleen kesäisen mekon, joka korosti kauniisti hänen muotojaan. Karri huomasi tuijottavansa häntä tämän tästä. Nuori, lapsellinen nainen. Ja niin valloittava. Yksinäinenkin, ilmiselvästi.

”Onko sinulla poikaystävää”, Karri kysyi välinpitämätöntä teeskennellen.

Tyttö puisti päätään.

”Mä en pidä pojista.”

Karri kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Mä pidän miehistä.”

Tyttö lähetti hänelle ujostelemattoman hymyn. Karri ei tiennyt minne katsoa. Hyvänen aika, hän tuskaili. Menenkö minä hämilleni parikymppisen naisen huomiosta?

He söivät aterian loppuun hiljaisuuden vallitessa. Annica katsahteli mieheen tämän tästä. Karri alkoi aavistella, että yöpyminen huvilalla saattoi olla suuri virhe. Mutta toisaalta – entä jos Annicalle sattuisi täällä jotakin kauheaa – syy vierisi hänen kontolleen.

”Sä voit nukkua vierashuoneessa”, tyttö ilmoitti omituisen nopeasti ja kokosi astiat.

Karri nyökkäsi ja siirtyi makuuhuoneen vastapäätä sijaitsevaan vierashuoneeseen. Hän riisuutui ja otti viilentävän suihkun. Sitten hän lähetti Astridille tekstiviestin. ”Sormus tallessa, palasin jo Helsinkiin asunnolle. Äiti hiukan parempana. Suukkoja.” Astrid vastasi lähettämällä sydämenkuvan.

Karri huokaisi helpottuneena. Huomenna hän heräisi varhain ja katsoisi osaisiko tehdä mitään Annican autolle. Tuskinpa vain. Mutta tyttöä hän ei tänne yksin jättäisi, se oli selvää. Karri kierähti kyljelleen ja katseli ikkunasta hohtavaa tähtitaivasta. Ihastuttava nuori nainen. Ujostelematon. Nokkava ja terävä samanaikaisesti. Tyttö joka piti miehistä, ei pojista, Karri naurahteli itsekseen.

Ovelta kantautui koputus. Karri kohottautui istumaan. Vierashuoneen ovi avautui hitaasti. Annica seisoi kynnyksellä. Hänellä oli yllään vain läpinäkyvä harsomainen yömekko. Ei mitään muuta. Karri nielaisi vaikeasti. Tämä ei ollut totta. Mihin hän oli kadottanut tahdonvoimansa?

”Mä en halua nukkua yksin.”

Karri nousi seisomaan ja asteli Annican luo. Tyttö kiersi kätensä hänen ympärilleen. Paljas naisenvartalo tuntui kimmoisalta ja lämpimältä miestä vasten.

Verhot olivat jääneet auki. Karri siristeli hetken silmiään ennen kuin ymmärsi missä oli. Tyyny hänen vieressään oli tyhjä. Karri painoi kädet kasvoilleen. Hyväluoja mihin sotkuun hän oli ajautunut. Ensin äiti, sitten tytär. Mikä häntä riivasi?

Keittiöstä kuului kalahteluja ja kahvinkeittimen korinaa. Annica valmisti heille aamiaista. Karri nousi istumaan ja vilkaisi puhelintaan. Ei soittoja, ei viestejä. Mikä helpotus. Hän kiskoi vaatteet ylleen, haroi hiuksensa ojennukseen ja käveli keittiöön. Annica kattoi aamiaispöytää pelkät pikkuhousut ja rintaliivit yllään.

”Huomenta unikeko!”

Tyttö kiepsahti hänen kaulaansa.

”Sä olet ihana mies.”

Karri työnsi häntä hellästi loitommas.

”Meidän pitää vähän jutella.”

”Joo – niin pitääkin. Se korjausmies soitti varhain aamulla ja kertoi, että osat tulevat huomenna. Auto on siis valmis vasta huomisiltaan mennessä.

Karri puisti päätään. Ei hitossa. Hänenkö pitäisi jäädä Annican seuraksi vielä toiseksikin yöksi huvilalle? Mitä pidempään tämä jatkui, sitä sotkuisemmaksi asiat menisivät.

”Älä synkistele siinä. Tämä päivä pidetään lomaa. Syödään, juodaan ja rakastellaan. Huomenna ajetaan peräkanaa sitten Helsinkiin. Katsotaan sitten mitä kivaa siellä keksitään.”

”Annica!”

Karri säikähti itsekin jyrähtävää ääntään. Annica laski teekupin pöydälle ja tuijotti häntä pelokkaana.

”Me emme voi syödä, juoda ja rakastella äitisi huvilalla. Sinun äitisi on minun esimieheni.”

”Me emme voi syödä, juoda ja rakastella äitisi huvilalla. Sinun äitisi on minun esimieheni. Tämä ei ole soveliasta. Ja se viimeöinen… se oli kaunista, mutta sellainen ei voi jatkua.”

Annican katse kylmeni.

”Voi helvetti mikä harmaapartasetä. Tajuatko sä ollenkaan miltä kuulostat? Tämä ei ole soveliasta. Millä vuosisadalla sä oikein elät?

Annica paiskasi lautasen lattialle. Sirpaleet kimpoilivat pitkin keittiötä. Eteisessä pirisi puhelin. Karri hämmentyi hetkeksi. Miten se oli mahdollista? Annican puhelinhan meni eilen rikki. Sitten hän ymmärsi. Henrikin vanha lankapuhelin. Totta kai täällä oli yhä toimiva yhteys. Ennen kuin Karri ehti tehdä mitään, Annica riensi vastaamaan.

”Moi äiti.”

Karrin polvet valahtivat veltoiksi. Astrid. Hän harppoi Annican eteen ja näytti elekielellä, ettei Annica saisi kertoa hänen olevan huvilalla.

”Joo, mä tulin tänne pari päivää sitten. Auto on rikki.”

Karri tarttui Annican ranteeseen varoittavasti. Annica irvisti vastaan.

”Ai se sun uusi turvamies? Tapasin toki.”

Kylmänväreet juoksivat Karrin selkää pitkin.

”Ai Helsinkiin? Ei se sinne lähtenyt. Se nukkui viime yön mun vieressä. Ihan mahtava kaveri.”

Annica pudotti puhelimen kuulokkeen paikoilleen.

”Äiti meni ihan hiljaiseksi. Ehkä sillä on nyt jonkin verran pohtimista.”

Jatkuu seuraavassa numerossa.

  • on julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia.
  • Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi.
  • Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Karri Kettunen tekee taas uuden valloituksen, eikä välitä perään soittelevista menneisyyden haamuista.

Piian lamaannus syveni. Karrikin tajusi sen viimeistään sillä hetkellä, jolloin hän kömpi yömyöhällä sänkyynsä. Piia teeskenteli nukkuvaa eikä udellut sanallakaan minne Karri oli kadonnut useiksi tunneiksi. Karri oli ilmoittanut käyvänsä vain tankkaamassa auton seuraavan aamun ajoa varten. Mikään bensanostoreissu ei kestänyt kolmea tuntia. Eikä Piia ollut tyhmä. Mutta apea ja surullinen kyllä – viime päivien yllätykset olivat hänelle liikaa. Vieläkään hän ei tiennyt kuinka Karri oli hankkiutunut Meri OY:n autonkuljettajaksi. Mutta vahva aavistus hänellä siitä toki oli. Eikä Karrin tämäniltainen katoaminen parantanut tilannetta.

Riisuutuessaan Karri nuuhkaisi paitaansa. Chanel 5 oli vahva parfyymi, se tarttui vaatteisiin, hiuksiin, partaan. Ja Astrid hölväili hajuvettä ylleen tuhlaillen. Paita oli tungettava pyykkikoriin alimmaiseksi. Karri pysähtyi kylpyhuoneen peilin eteen. Millaiseen virtaan hän olikaan hypännyt. Ja kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän kesäkuussa tapasi Piian Leutosen Autokorjaamon pihamaalla ja päätti, että tuo pieni, vaalea, siro nainen olisi hänen ensimmäinen tavoitteensa. Ja nyt. Yöllinen seikkailu tuntui yhä epätodelliselta.

Nainen oli dominoiva ja vaatelias sänkykumppani.

Juuri kun hän on päässyt Liina Meren suosioon ja saanut tämän järjestämän työpaikan, areenalle astuu Astrid Sjöberg. Entinen mallikaunotar ja nykyinen menestyvä vientijohtaja. Eikä tässä kaikki. Tapahtuu kuin romanttisissa elokuvissa: nainen pudottaa lähtiessään hänen autoonsa käyntikortin, johon on raapustettu hotellin nimi. Karri pöyhötti hiuksiaan ja hymyili peilikuvalleen.

Ei hän olisi aito Kettusen poika ellei olisi tarttunut syöttiin. Bensantankkauksen sijasta hän astelikin hotelliin ja soitti Sjöbergin numeroon. Tämä oli jo odotellut häntä viilennetyn samppanjan kanssa.

Astrid oli ehdottomasti vaikutusvaltaisin nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, liikekumppaninsa komeaan autonkuljettajaan. Ehkä Astridilla oli sellainen tapa; hän poimi nautintonsa mistä vain halusi. Eikä Karri vastustellut. Samppanjaa, kevyttä keskustelua ja sitten kiihkeää rakastelua. 64-vuotias, hyvin itsestään huolta pitävä nainen oli dominoiva ja vaatelias sänkykumppani. Mutta Karrilla oli jo laajalti kokemusta naisista ja suuri halu miellyttää. Lähtiessä Astrid muistutti häntä seuraavan aamun lennosta. Karrin tehtävä oli viedä nainen kentälle. Sen hän tekisi ilomielin. Karri aavisteli, että Liina Meri tulisi sittenkin olemaan vain yksi välietappi hänen matkallaan kohti menestystä. Mutta sitä hän ei paljastaisi Liinalle.

 

Astridin kone oli lähdössä. Karri seisoi lähellä turvatarkastusta ja mietti miten Astrid kuuluisi hyvästellä.

–Karri. Saat minulta viestin aivan pian. Varaa ensi viikon torstai töistä vapaaksi.

Nainen suuteli Karria nopeasti poskelle. Astridin arvoitukselliset sanat saivat Karrin sydämen hypähtämään. Jotain naisella oli mielessä. Treffit? Tai kukaties yhteinen retki jonnekin päin Suomea? Kun Astrid katosi näkyvistä, Karri istahti hetkeksi lentokentän odotustilan penkille. Vauhti kiihtyi. Liina odotti jo häntä toimistollaan. Hän halusi kuulla Karrilta kuinka kyytiminen oli sujunut ja oliko Astrid mahdollisesti sanonut jotakin tärkeää, joka hänenkin olisi hyödyllistä tietää. Tästä lähtien tietty varovaisuus oli oltava Liinaankin päin. Häneltä lähtisi työpaikka alta, jos Liina saisi kuulla eilisillan hotellitapaamisesta. Piian Karri hoitelisi lempeillä otteilla ja lepytellen. Mutta Liinaan eivät samat lääkkeet tehoaisi.

Karri tunsi puhelimen hälyttävän taskussaan. Hän näki näytöllä Liinan nimen.

–Joko Astrid on koneessa, Liina uteli.

–Lähti juuri. Olen nyt tulossa sinne.

–Hyvä. Jätä auto toiselle puolen taloa, ettei Piia huomaa sinun tulevan. Vien sinut lounaalle.

Karrin kainalot kostuivat hänen ajaessaan kohti Meri OY:n rakennusta. Eniten häntä mietitytti Astridin kehotus ottaa ensi viikon torstai vapaaksi. Mistä oikein oli kysymys?

Häntä vietiin kuin pässiä narussa. Naiset juoksuttivat häntä sinne tänne.

Koitti seuraavan viikon torstai. Liina oli myöntänyt Karrille tämän pyytämän vapaapäivän. Syyksi Karri ilmoitti Tomin, joka piti käyttää lääkärissä.

–Minun pitää katsos hiukan jelppiä Piiaa. Hän on ollut viime aikoina allapäin. Ehkä ymmärrät? Karri oli perustellut menoaan.

Torstaiaamun Karri istui kotona puhelintaan vahtien. Juuri kun hän oli varma, että Astrid oli unohtanut koko asian, puhelin pirahti.

–Onko sinulla nyt päivä vapaata, Astrid kysyi heti puhelun aluksi.

–Kyllä vain. Mistä on kysymys?

–Ajapa autosi lentokentän parkkihalliin. Sinulle on neuvonnassa lentolippu Helsinkiin. Olen sinua vastassa Helsinki-Vantaalla. Ehdimme puhua parisen tuntia. Pääset iltakoneella sitten takaisin kotiin.

Sitten puhelu katkesi. Karrille tuli kiire. Hän kirjoitti Piialle lapun, jossa hän ilmoitti joutuvansa ylitöihin, mutta palaavansa ennen kymmentä. Hän vaihtoi siistit vaatteet ylleen, juoksi autolle ja ajaa karautti lentoasemalle. Lentolippu oli hänen nimellään odottamassa. Koko lennon ajan Karrin ajatukset seilasivat sinne tänne. Häntä vietiin kuin pässiä narussa. Naiset juoksuttivat häntä sinne tänne.

 

Helsinki-Vantaalla Astrid seisoi odottamassa pieni valkoinen villakoira sylissään. Karrin nähdessään Astrid alkoi hymyillä säteilevästi.

–Tervetuloa Karri Helsinkiin. Vien sinut saman tien syömään. Valmistaudu kuulemaan uutiset!

Karri seurasi naista taksiin. Pieni koira räksytti joka kerran, kun Karri katsoi sitä silmiin.

–Hän on mustasukkainen kaikille miehille, Astrid naurahti ja taputti Karria polvelle.

Ravintola oli hinnakas ja tasokas. Astrid tunnettiin siellä hyvin ja he saivat heti varaamatta syrjäisen kahden hengen pöydän, jossa oli hyvä keskustella. Pikkukoirakin sai oman makuupaikkansa ja kuppinsa takahuoneesta. Huomasi, että tässä ravintolassa Astrid tunnettiin ja hänen vuokseen tehtiin kaikki. Astrid ei tilannut ruokia — hovimestari tuntui tietävän mitä nainen halusi ja kaatoi viinejä ja toi annoksia pöytään huomaamattomasti ja häiritsemättä. Astrid kohotti lasia ja skoolasi.

–Ihanaa, että pääsit tulemaan. Ja kiitos viimeisestä.

Karri huomasi kevyen punan, joka rusotti Astridin huolekkaasti meikatuilla poskilla.

–Kiitokset ovat kokonaan minun puolellani, vastasi Karri matalalla äänellä siemaisten kylmää, mehevää Chablista.

Hän hoitelisi Piian, Astrid hoitelisi Liinan. Asiat järjestyisivät, kunhan hän vain luottaisi Astridiin ja itseensä.

Alkupalojen aikana Astrid kertoi lyhyesti suunnitelmansa.

–Totuus on, että tarvitsen Helsingin toimistooni hyvätapaisen, komean turvallisuusmiehen. Miehen, joka taustalta pitää silmällä tilanteita ja auttaa minua, jos tarvitsen apua kyydeissä, kantamisessa, ostoksissa, matkoissa — what ever.

Karri kuunteli vaiti ja jännittyneenä, ja tuskin muisti maistaa taidokkaasti rakennettua paahdetusta maa-artisokasta tehtyä luomusta, joka tuotiin hänen eteensä.

–Syöhän, poikaseni. Tämä on herkullista, Astrid kehotti ja haarukoi miniannoksen suuhunsa.

–Haluan sinut siis vakituiseen 24/7 toimeen mahdollisimman nopeasti.

Karrin silmät pyöristyivät ymmyrkäisiksi. Astrid purskahti nauramaan.

–No onhan sinulla toki lakisääteiset vapaapäivät, älä pelkää orjuutta! Mutta tarkoitan sitä, että sinun täytyy myös joustaa. Toisinaan on kaksi viikkoa yhtä menoa ja kiirettä. Ulkomaanmatkoja, neuvotteluita, lentoja. Hakemista ja tuomista. Sitten voi olla viikko, ettei tapahdu yhtikäs mitään. Voit pelata golfia tai olla minun luonani — miten vain haluat.

Hänestä tulisi tuon vaikutusvaltaisen naisen oikea käsi.

Karri pyyhkäisi suupielensä ruokaliinaan.

–Entä minun nykyinen työpaikkani? Olen juuri aloittanut Liinan autonkuljettajana. Hän ei tule pitämään siitä, jos muutan Helsinkiin ja jätän paikkani.

Astrid laski pikarin pöydälle ja katsoi Karria kiinteästi.

–Jätä se asia minun huolekseni. Katsos — Liinan yhtiö on hyvin, hyvin riippuvainen minusta. En tiedä ihmistä tai asiaa, jota hän ei uhraisi siitä hyvästä, että saa pitää Astrid Sjöbergin asiakkaanaan.

Karri joi lasinsa kerralla tyhjäksi. Hovimestari riensi äänettömästi paikalle ja täytti toisen lasin, tällä kertaa punaviinillä. Taidan olla hyvissä käsissä, Karri tuumi itsekseen. Muutto Helsinkiin avaisi uusia, ennen kokemattomia mahdollisuuksia. Hän hoitelisi Piian, Astrid hoitelisi Liinan. Asiat järjestyisivät, kunhan hän vain luottaisi Astridiin ja itseensä.

Aterian jälkeen Astrid vilkaisi nopeasti kelloaan.

–Haluan sinut tänne heti kun mahdollista. Paljonko tarvitset aikaa muuttoon? Olen katsonut sinulle mukavan asunnon läheltä omaani. Myös auto on valmiina. Mercedes Benz, uusinta mallia. Mitäs sanot?

Karri haukkoi henkeään. Tämä oli enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaa. Hänestä tulisi Astridin lähin mies, joka vastaisi turvallisuudesta ja käytännön järjestelyistä. Hänestä tulisi tuon vaikutusvaltaisen naisen oikea käsi.

Kolmas etappi. Se oli nyt tässä.

 

Karri saapui kotiin Piian luokse illalla kymmeneltä — kuten oli luvannutkin.

–Pitkä päivä sinulla, Piia totesi ilmeettömästi.

–Todellakin.

–Vaikka olitkin ottanut kuulemma tämän päivän vapaaksi, Piia sanoi ja alkoi pyyhkiä Tomin räiskyttämää jogurttia pöydältä.

–Niin — minulla oli hiukan menoja ja pyysin Liinalta vapaapäivän.

Piian käsi pysähtyi. Tiskirätti puristui nyrkkiin mytyksi.

–Erikoista oli se mitä Liina kertoi. Olit kuulemma viemässä Tomia lääkäriin. Kummallista, etten tiennyt mitään koko asiasta. Liinankin mielestä se oli kummallista.

Karri kääntyi ja alkoi jotain tehdäkseen selata uusinta sanomalehteä. Piia käveli hänen eteensä.

–Arvaapa miltä tuntui kuulla Liinan suusta sellaista liirunlaarumia. Käytit minun poikaani hyväksesi, kun valehtelit asiasta pomollesi. Minun pomolleni. Me kumpikin, sinä ja minä, leimauduimme valehtelijoiksi hänen silmissään.

Karri syventyi lehteen ja heittäytyi kuuroksi. Onneksi Tomi oli jo nukkumassa. Tällaista nalkutusta ei jaksaisi kuunnella kukaan. Piia siivosi lelut eteisen lattialta ja jäi sitten seisomaan kynnykselle.

–Sinä et enää rakasta minua, hän totesi tyhjin katsein.

 

Karri joutui katsomaan naista silmiin. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Ei hän koskaan Piiaa ollut rakastanut, ei todellakaan. Eihän hän edes tiennyt mitä se oli. Rakkaus? Se mistä höpistiin iskelmissä, runoissa ja romanttisissa elokuvissa. Todellisuudessa hän ei uskonut rakkauteen. Oli ihmisten välisiä suhteita. Oli seksiä ja himoa. Ehkä ystävyyttäkin. Mutta rakkaus. Se oli pelkkää pappien ja runoilijoiden keksintöä.

–Menehän nyt nukkumaan. Olet näköjään sinäkin kovin väsynyt. Jutellaan huomenna virkeämpinä.

Piia katosi ovelta. Karri huokaisi raskaasti. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Käydä huomenna joko pitkä ja piinallinen keskustelu Piian kanssa. Kestää itkut ja hysteeriset kohtaukset. Selittää itselleen ja Piialle kuinka Tomi selviäisi siitä, että hänen ihailemansa Kalli-setä ilmoittaisikin muuttavansa monen sadan kilometrin päähän Helsinkiin, uuteen työhön. Tämä vaihtoehto oli tarkoitettu niille, jotka jaksoivat paijata ja silittää, lohduttaa ja kuunnella. Niille, jotka kokivat teoistaan syyllisyyttä. Karri tunsi itsensä. Hänen kärsivällisyytensä ei riittäisi moisiin höpinöihin.

Helsinki oli hänelle tabula rasa, tyhjä taulu, jota hän alkaisi nyt täyttää Astridin ohjauksessa.

Karri viivytteli keittiössä ja tupakoi parvekkeella myöhään yöhön, kunnes oli varma siitä että Piia oli nukahtanut. Hän meni eteiseen, kaivoi esiin kaksi matkalaukkua ja hiipi äänettömästi makuuhuoneeseen. Taskulampun valossa hän seuloi vaatteensa ja tavaransa ja pakkasi ne laukkuihinsa. Ennen lähtöään hän seisahtui kuuntelemaan lastenhuoneen ovelle. Tomin hengitys kantautui ikkunan läheltä rauhallisena tuhinana. Pieni pistos tuikkaisi Karrin sydänalaa. Tuo pellavapää kyllä pärjäisi, hän tyynnytteli itseään. Reipas poika, jolla oli hyvä ja omistautuva äiti. Ei häntä täällä tarvittu.

Ulko-ovi loksahti hiljaa kiinni, mutta Piia ja Tomi nukkuivat syvää unta. Nukkuivat silloinkin kun lehmusten varjoon pysäköity auto liikahti ja poistui pihapiiristä.

Pikkukaupunkielämän jälkeen Helsinki tuntui Karrista raikkaalta, jännittävältä ja innostavalta. Täällä ei jokaisen vastaantulijan naama näyttäisi tutulta. Täällä ei tarvitsisi luikkia pakoon puolituttuja tai väistellä epämieluisia kohtaamisia. Helsinki oli hänelle tabula rasa, tyhjä taulu, jota hän alkaisi nyt täyttää Astridin ohjauksessa.

Uusi asunto sijaitsi parin sadan metrin päässä Astridin kivilinnasta, suojaisan puiston kupeessa. Avatessaan ensimmäisenä aamuna ranskalaisen parvekkeen ikkunat ja hengittäessään aamuista, tuoksuvaa syysilmaa Karri tunsi sisällään onnellisuuden ja tyytyväisyyden läikähdyksen. Tämä se vasta oli elämää! Tilava kolmio yhdessä kaupungin kalleimmista asuinalueista. Upouusi Mersu. Ja kaikki huolensa hän sai heittää Astridin hoidettaviksi. Epämiellyttävin niistä oli Liina Meri, joka ehkä parhaillaan ihmetteli miksi Karri ei ollut vielä saapunut Meri OY:n parkkipaikalle. Pian Liina kävelisi toimistolleen ja näkisi pöydällään Astridin lähettämän viestin. Karri Kettunen oli siirtynyt hänen turvamiehekseen ja muuttanut viikonlopun aikana Helsinkiin. Mitä sitten tapahtuisi? Hänen puhelimensa alkaisi soida kiivaaseen tahtiin. Liina. Piia. Liina. Piia. Vuoronperään.

Sinä olet minun rakastajani numero yksi. Säästä voimasi siihen.

Karri sulki ikkunat ja valmisti itselleen espresson. Hän ihaili keittiönsä moderneja, laitteita ja kiiltäviä, puhtaita pintoja. Kaikki oli valmiina — hän voisi aloittaa asumisen ja elämisen tällä sekunnilla huolehtimatta mistään. Ja tämä kaikki vain yhden autoon pudotetun käyntikortin ansiosta. Ja tietenkin siksi, että hän oli ymmärtänyt tarttua heitettyyn syöttiin.

Karri asetteli paahtoleivät lautaselle ja voiteli ne luomuvoilla. Astrid oli ajatellut kaikkea. Jääkaapissa oli ruokaa viikoksi. Vaatekaapissa odotti rivi silitettyjä, uusia, laadukkaita paitoja. Viereisessä kaapissa oli muutama italialainen puku, jotka istuivat hänelle kuin olisivat olleet mittatilaustyötä.

Minulla on kokenut silmä, Astrid naurahti puhelimessa, kun Karri ihmetteli pukujen täydellistä istuvuutta. Olen oppinut arvioimaan mittasuhteet ja tyylit mallivuosinani, Astrid kertoi ja sanoi tulevansa pistäytymään iltapäivällä hänen asunnollaan. Voisimme suunnitella koko viikon työt ja rentoutua sitten vaikkapa illallisen ääressä. Sen tulet nauttimaan minun asunnolleni. Varaudu myös siihen, että yövyt luonani. Täällä on sinulle kaikki tarvittava — hammasharjasta lähtien. Sanon tämän nyt jo näin puhelimessa suoraan: sinä olet minun rakastajani numero yksi. Säästä voimasi siihen.

Kun puhelu katkesi, Karri hymähteli Astridin suorasukaisille ilmoituksille. Sjöberg oli jos mahdollista vieläkin häpeilemättömämpi kuin Liina. Ehkä moinen tahdonvoima ja käskevyys oli ominaista johtavassa asemassa toimiville ihmisille? Totta kai hänen oli toteltava. Jotenkin tällainen ylellisyys oli maksettava. Hän pitäisi Astridin tyytyväisenä — eikä se ollut mitenkään epämiellyttävä velvollisuus. Nainen oli häntä kolmisenkymmentä vuotta vanhempi, mutta rakastellessa se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin. Astridin seuralaisena moni asia oli jännittävämpää kuin kenenkään muun kanssa.

 

Kello näytti aamukymmentä, kun puhelin alkoi välkyttää näytöllä Liinan nimeä. Karri siemaisi kahvin loppuun, hengähti syvään ja heittäytyi mukavaan asentoon upottavalle sohvalle.

–Mitä tämä tarkoittaa?

Liinan ääni särähteli pidätellystä raivosta.

–Astrid on varmaankin ollut jo sinuun yhteydessä?

–Astrid! Se kyykäärme. Totta kai hän soitti eikä antanut minulle minkäänlaista suunvuoroa. Lateli vain kortit pöytään. Sinusta on tullut hänen työntekijänsä ja minulla ei ole kuulemma ole asiaan mitään sanomista. Kiitos liikesuhteidemme.

Karri sulki silmänsä. Hän oli päättänyt pysyä täysin rauhallisena, sanoipa Liina mitä tahansa.

–Astrid teki minulle tarjouksen, josta oli mahdotonta kieltäytyä.

–Saanko kysyä tapahtuiko se samoin kuin minun kanssani? Menit hänen kanssaan sänkyyn? Ja hän otti sinut rakastajakseen?

Liinan ääni voimistui huudoksi. Karri veti puhelimen kauemmas korvaltaan.

–Liina. Työelämä on tällaista. Kun saat hyvän paikan ja palkan, et tietenkään kieltäydy siitä.

–Entä minä? Eikö sinulla ole mitään tunteita minua kohtaan? Oliko kaikki vain seksiä ja leikkiä?

Mitäpä muutakaan — ainakaan sinun puoleltasi, Karri totesi itsekseen. Minun puoleltani taas aika sinun kanssasi oli etenemistä tavoitteeseen numero kaksi. Jonka vuoksi meille muodostui suhde. Ilman sitäkin olisin toki pärjännyt.

Piian hän hoitelisi myös mahdollisimman vähin puheluin. Mitä nopeammin sen parempi.

–Liina. On aika katsoa eteenpäin.

Karrin korvaan kantautui pamahdus, aivan kuin jokin raskas esine olisi pudonnut lattialle.

–Niinkö sinä sanoit myös Piialle? On aika katsoa eteenpäin?

Piia ei tiedä vielä muuta kuin sen, että hän on muuttanut pois. Tavarat ja vaatteet ovat kadonneet asunnosta. Eikä hän ole vielä viitsinyt vastata Piian soittamiin puheluihin. Sekin aika pian koittaisi.

–Älä puutu Piian ja minun asioihin.

–Varmasti puutun! Miten sinä oletkaan kohdellut häntä.

–Ja sinulla ei ole ollut mitään osuutta siihen, niinkö?

Puhelu katkesi. Karri nousi upottavasta sohvasta ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän ottaisi nyt rentouttavan, kuuman kylvyn. Eikä vastaisi enää yhteenkään Liinan soittoon. Piian hän hoitelisi myös mahdollisimman vähin puheluin. Mitä nopeammin sen parempi.

 

Karri hämmentyi palatessaan pyyhe lanteilla kylpyhuoneesta. Chanel n:o 5 tuoksui voimakkaana. Astrid istui olohuoneen sohvalla ja selaili design-lehteä. Karri tajusi, että nainen oli tullut sisään omilla avaimillaan. No, kaipa hänellä on siihen oikeus, mies tyynnytteli itseään. Asuntohan kuului Astridille. Ja hän sen mukana.

–Oletko jo alkanut kotiutua? Onko kaikki kuten pitää?

Astrid hymyili ja hänen katseensa mittaili Karrin vartaloa halukkaasti.

–Asunto on hieno. Ja kaikki mitä täällä on. Sinä mukaan luettuna.

Hän käveli Astridin luo ja suuteli naista. Astrid äännähti tyytyväisyydestä.

–Minun tekisi kiskaista tuo pyyhe sinun lanteiltasi, mutta siirrän mielihaluni illemmaksi. Ajattelin käväistä vain katsomassa, että kaikki on hyvin. Ja ehkä voimme sopia muutaman päivän työt, jotta osaat varautua niihin.

Karri kiskoi t-paidan ja puhtaat farkut yllensä, olihan kyseessä vapaapäivä. Hän tiesi näyttävänsä urheilulliselta ja poikamaiselta juuri näin. Ja hän halusi kaikin tavoin miellyttää vaateliasta esimiestään.

Karri tarttui Astridin käteen ja suuteli sitä sormi sormelta.

–Näytät oikein hyvältä, Astrid totesi raukeasti ja pyysi Karrin istumaan viereensä.

Seuraava puolituntinen kului kuunnellessa Astridin kiireisiä suunnitelmia. Kokoustamista, lounastamista, muutama kansainvälisiä messuja edeltävä muotinäytös, päivämatka Tukholmaan ja takaisin sekä erinäisiä, pakollisia VIP-tilaisuuksia, joihin Karri tulisi mukaan.

–Miltä kuulostaa? Tämä on hyvin tavallinen viikko, ja siihen kuuluu usein peruutuksia, äkkilähtöjä ja poikkeuksia, joihin pitää reagoida nopeasti.

Karri hymähti rennosti.

–Seuraan sinua kuin hai laivaa. Enkä säikähdä kiireestä. Teen työt, jotka määräät.

Astrid painoi huolellisesti lakatut kyntensä kevyesti Karrin reiteen.

–Entä pitkien päivien jälkeen? Jaksatko tehdä vielä enemmän — kaiken minkä määrään tehtäväksi, sinun tai minun luonani?

Karri tarttui Astridin käteen ja suuteli sitä sormi sormelta.

–Teen kaiken ja enemmänkin.

Astrid kehräsi hänen kainalossaan tyytyväisenä.

–Liina Meri yritti hangoitella vastaan, mutta en antanut hänelle mitään mahdollisuutta. Sinä olet nyt minun. Hoida se pikku-Piia vielä pois päiväjärjestyksestäsi kiusaamasta. Tapaamme illalla minun luonani. Varaudu siihen, että meillä menee pitkään.

Astridin kenkien korot kopsahtelivat aistikkaasti parketilla. Karri seurasi katseellaan kuinka naisen pyöreät pakarat värähtelivät tiukan hameen alla. Mikä diiva, hän hymähti mielessään. Nainen juuri minun makuuni.

 

Syyskuun alun ilta oli kuulas. Aurinko oli laskemassa ja sen säteet värjäsivät puiston vaahterat entistä punertavimmiksi ja hohtavimmiksi. Karri käveli hitaasti kohti Astridin asuntoa. Nyt hän näkisi ensimmäistä kertaa miten Astrid asui ja eli. Talo häämötti merenrannan suunnassa, kadun päässä. Upea kolmikerroksinen pieni jugendlinna oli kokonaan Astridin hallussa. Tänään he nauttisivat yhdessä tervetuliaisillallista. Sen vuoksi Karri oli pukeutunut uuteen pukuun ja kävellessään hän tiesi näyttävänsä miehekkäältä. Juuri sellaiselta, jolta Astrid halusi hänen tänä iltana näyttävän.

Astrid avasi oven ja hetken aikaa Karri räpytteli silmiään. Hopeanhohtoinen, avarakaulainen iltapuku näytti Astridin yllä uskomattoman hyvältä.

–Oletpas sinä jumalaisen kaunis, Karri sanoi käheällä äänellä.

–Ja sinä komea, Astrid vastasi.

Illallinen oli katettu toiseen kerrokseen.

En voi olla pelkkä nukke, jota heitellään paikasta toiseen.

–Minulla on täällä kaksi naista hoitamassa taloa. Toinen hoitaa siivoukset, toinen keittiötyöt. Nyt he ovat lähteneet, joten saamme olla rauhassa, Astrid ilmoitti ja pyysi Karria kaatamaan viinin laseihin.

Karri katseli ihmeissään ympärilleen. Vanhoja antiikkihuonekaluja yhdistettyinä moderneihin design-huonekaluihin. Kun oli oikea ihminen suunnittelemassa ja tarkka maku, tämä oli mahdollista. Kokonaisuus oli ilmeikäs eikä millään tavalla sekava.

–En halua asua museossa, Astrid naurahti. Uutta ja vanhaa. Sitähän elämä on, eikö vain, Karri?

Kristallilasit kilahtivat yhteen. Astridin silmät loistivat. Karri tuskin huomasi mitä he söivät. Hän keskittyi kuuntelemaan Astridia ja hän syventyi poimimaan naisen äänensävyistä ja katseista kaiken tiedon. Minun täytyy oppia tuntemaan tämän ihmisen ajatusmaailma ja mallit, joiden mukaan hän tekee päätöksensä, Karri mietti. En voi olla pelkkä nukke, jota heitellään paikasta toiseen. Pikkuhiljaa minunkin on pystyttävä sanomaan mielipiteeni asioista. Sillä tavoin me molemmat tulemme riippuvaisiksi toisistamme. Ja sillä tavoin tulevaisuuteni on turvattu.

–Astrid, olenkohan minä kiittänyt sinua vielä ollenkaan tästä kaikesta? Karri kysyi jälkiruuan lopuksi.

Astrid kumartui lähemmäs. Karri tuijotti naisen avonaiseen kaula-aukkoon ja näky miellytti häntä.

–Minä otan vastaan sinun kiitoksesi makuuhuoneen puolella, sopiiko niin?

Vapaalla kädellään hän alkoi hakanen hakaselta avata hitaasti korsettia auki.

Karri joi liköörin loppuun ja nyökkäsi. Astrid johdatti hänet läpi pitkän hallin toiseen päähän taloa. Työhuoneeni, hän mainitsi ohimennen ja viittasi suureen kirjastoon, jonka keskellä oli komea, jalopuinen kirjoituspöytä. Pukeutumishuoneeni, hän ilmoitti osoittaen valoisaa, peiliseinäistä huonetta, jonka seiniä kuorrutti valtava vaatemäärä. Vihdoin käytävän päässä näkyi se mitä Karri oli jännityksellä odottanut. Makuuhuoneeni, Astrid kuiskasi ja käveli keskelle suurta huonetta, jonka lattioita peittivät paksut, arvokkaat matot.

–Pidän matoista, joiden päällä voi rakastella, hän naurahti ja avasi hitaasti pukunsa sivussa olevan vetoketjun. Karri katseli kuinka hopeahohtoinen kangas soljui naisen yltä. Alta paljastui valkoinen pitsikorsetti.

–Ajattelin, että minun pitää jättää sinullekin jotakin tekemistä. Pientä käsityötä, jos ymmärrät, Astrid sanoi ja sormeili korsetin kymmeniä hakasia. Karri käveli lähemmäs. Tätä hänen työnsä tulisi olemaan. Jotta Astrid pysyisi tyytyväisenä eikä kyllästyisi häneen, oli hänen osoitettava innostuneisuutensa kerta kerran jälkeen. Jotta hän saisi kaikki työhönsä kuuluvat taloudelliset edut, oli hänen mukauduttava naisen rytmiin, olipa hänen oma mielentilansa tai väsymystasonsa sitten mikä tahansa. Astrid oli todellakin nainen, joka oli oppinut saamaan haluamansa. Liina oli sen suhteen pikkutekijä Astridiin verrattuna. Astrid tulisi olemaan hänelle suuri ja kiehtova haaste. Suurin ja kiehtovin tähänastisista. Ehkä lopullisin? Kukapa sen tiesi.

–Minä olen kaivannutkin jotain sorminäppäryyttä vaativaa tekemistä, Karri hymähti ja tarttui Astridin käteen omistavasti. Astrid piti omistavista eleistä. Hän harrasti niitä myös itse. Välillä hän halusi tulla alistetuksi, välillä hän taas pyysi Karria noudattamaan oikkujaan. Karri puristi Astridin ranteet vastakkain niin ettei nainen kyennyt vastustamaan häntä. Vapaalla kädellään hän alkoi hakanen hakaselta avata hitaasti korsettia auki.

 

Rakastelun jälkeen he makasivat raukeina Astridin leveässä vuoteessa.

–Tätä sinun työsi sitten tulee olemaan, Astrid totesi. Luuletko, että jaksat? Voitko hyväksyä sen, että tulen mahdollisesti vaatimaan sinulta täydellistä uskollisuutta? Niin työntekijänä kuin rakastajanakin? Vastapalvelukseksi korvaan kaikki kulusi — kaikki. Se ei tule koskaan olemaan ongelma minulle.

Karrin silmät vetäytyivät viiruiksi.

–Totta kai jaksan tehdä työni. Haluan olla sinun paras työntekijäsi, josta voit olla ylpeä. Ja uskollisuus sinulle tulee olemaan helppoa. En tunne ketään kaltaistasi.

Vihdoinkin hänellä oli oikea nainen kierroksessa.

Astrid painautui Karria vasten.

–Juuri tuon halusinkin kuulla sinulta. Ja myönnän: ei ole ketään minun kaltaistani. Tiedän olevani yhä kaunis ja haluttava. Ja minulla on valtaa. Moninkertaisesti enemmän kuin Liinalla.

–Ei puhuta Liinasta. Puhutaan vain meistä, Karri pyysi ja työnsi sormensa syvälle Astridin paksuihin hiuksiin.

He nukkuivat vieri vieressä seuraavaan aamuun saakka. Astrid oli kylvyssä, kun Karri muisti katsahtaa puhelintaan, joka oli ollut koko illan äänettömällä. Viisi soittoa Liinalta. Kahdeksan soittoa Piialta. Mies istahti sängynreunalle mietteissään. Hän soittaisi yhden puhelun Piialle tänään asunnoltaan. Sen jälkeen hän sopisi Astridin kanssa, että hän vaihtaisi puhelimeensa salaisen numeron. Liina ja Piia saivat jäädä menneisyyteen. He olivat viime kesän kukkia, jotka syksyn kolea tuuli lakaisisi tieltään. Karri heittäytyi sängylle ja kierähti kuin kissa silkkisissä lakanoissa. Vihdoinkin hänellä oli oikea nainen kierroksessa. Nainen, jollaista hän ei kuvitellut koskaan tapaavansa. Hän ei tulisi uhraamaan tämän päivän jälkeen yhtäkään ajatusta entiselle elämälle, johon kuuluivat suttuinen pikkukaupunki, Leutosen Autokorjaamo, Piia ja Tomi, Meri OY ja työ Liina Meren autonkuljettajana. Kaikki se olisi mennyttä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.