Johanna ei kainostele vaan päättää nauttia rantalomasta brasilialaisella asenteella. Lasten kanssa hän löytää asumattoman saaren – joka ei olekaan asumaton.

Maanantaiaamuna Rane lähti innokkaana ja varhain töihin parkkipaikan maanpohjaa tekemään, eikä Johanna ehtinyt kietoutua miehen ympärille ja uppoutua unennuhjuiseen kainaloon jatkamaan uniaan. Hän heräsi hikisenä yksin ja joutui hetken miettimään, mitä erikoista tässä päivässä olikaan. Ai niin, hän ja lapset viettivät all inclusive -lomaa!

Johanna kokkasi superaamiaisen. Siihen kuului hänelle uusi ruokalaji ”Munia Benedict”. Ensiksi hän valmisti hollanninkastikkeen ja keitti sitten uppomunia. Hän paahtoi paahtoleipiä ja teki niistä kaksikerroksisia kinkkuvoileipiä. Niiden päälle hän asetteli uppomunan ja valutti vielä keltaista hollanninkastiketta. Pinnalle hän rouhi myllystä mustapippuria. Järkyttävän monimutkaista eikä vaivannäköön nähden kovin kummoista, mutta tulipahan nyt tehtyä. Lapset katsoivat hökötystä epäluuloisena, mutta söivät kuin söivätkin, paitsi Suvituuli ei huolinut uppomunaa. Kun Johanna sai heille vielä vastapuristetut appelsiinituoremehut ja hedelmäpommijogurtit eteen, hän muuntui taas apartomenton työntekijästä hemmotelluksi hotellivieraaksi.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpömittarin pylväs oli kivunnut jo kahteenkymmeneenkolmeen asteeseen. Tänään he viettäisivät rantapäivän. Johanna kaivoi kaapista ylleen bikinit, jotka hän oli ostanut viitisen vuotta sitten.

Hän ymmärsi heti, että tässä kohdassa hänen ennakkovalmistelunsa olivat karahtaneet kiville. Koska hänen peffansa oli levinnyt viimeisten viiden vuoden aikana sentin jos toisenkin, oli housuosa joutunut antamaan myöten. Kankaan sisään kudotut kuminauhat olivat katkenneet pyllyvaon kohdalta, ja kangas oli hiutunut lähes läpinäkyväksi. Kuminauhojen päät näkyivät harmahtavina, kuin tummansiniselle kankaalle olisi jäänyt rantahiekkaa. Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin. Hänen täytyi pitää pieni tuumaustauko. Hän katseli vielä vanhempia uima-asujaan ja tuli siihen tulokseen, ettei niistä olisi apua senkään vertaa. Olisikohan uima-asukauppiailla samanlaista 24/7-palvelua kuin siivousfirmalla oli ollut?

Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin.

Muutama viikko sitten televisiossa oli näytetty ohjelmaa Rio de Janeirosta, tämänvuotisten kesäolympialaisten näyttämökaupungista. Ohjelmassa haastateltiin Copacabanan hiekkarannan taskuvarasta, joka tosin ei varastellut turistien arvoesineitä heidän taskuistaan, vaan heidän rantakasseistaan.

Rosvo kertoi, että turistinaisen tunnisti ja erotti paikallisesta tytöstä bikineistä. Mitä isompi takamus, sitä pienempään kangaslappuseen brasilialaisneito sen verhosi. Turistirouva taas yritti piilottaa isommanpuoleisen takapuolen häveliäästi isokokoisiiin bikinihousuihin, että ne peittäisivät koko persuksen. Isot bikinihousut olivat taskuvarkaalle hälytysmerkki ja vuorenvarma vinkki kirkasvärisessä rantakassissa piilottevista viimeisimmän mallin mukaisista älypuhelimista, kultaisista rannekelloista ja digijärjestelmäkameroista. Pienibikinisten naisten kasseista löytyivät korkeintaan hiusharja ja omena.

Johanna kaivoi rohkeasti esiin narubikininsä, lippulappuset, jotka hän oli ostanut ennen lasten syntymää. Ne olivat turkoosinsiniset ja niissä oli pinkkejä ja punaisia trooppisia kukkasia. Hän oli säilyttänyt niitä lähinnä muistona, jolle hymyillä hellästi aina, kun bikinit osuisivat silmiin. Hänellä oli ollut kyseiset bikinit päällään, kun he olivat käyneet Ranen kanssa ensimmäistä kertaa Välimeren rannalla, häämatkallaan Caprilla. Hän siirsi solmujen paikkaa ja mahtui kuin mahtuikin bikineihin.

Seuraava ongelma johtui luonnollisesti bikinien pienestä koosta. Johanna katseli huolestuneesti bikinien reunan alta kurkistelevia kiharoita. Koska Brasilia oli nyt tullut Johannalle mieleen, hän päätti yllättää Ranen ja tehdä itselleen brasilialaisen rajauksen. Ilmanko tällainen muoti oli sieltä päin maailmaa lähtöisin, kun kerran bikinienkin piti olla niin pikkuruiset. Johanna otti suihkun, etsi kaapista ladyshaverinsa ja aloitti liiallisten kiharoiden taltuttamisen.

Lopputuloksena oli jotain, mikä lähinnä nauratti Johannaa. Mutta mitähän Rane sanoisi siitä illalla? Tai siis Gregos? Nauraisiko hän, vai tekisi jotain aivan muuta?

Johanna puki ylleen henkäyksenohuen huivihameen, spagettiolkaimisen topin, sandaalit, turkoosit helmet, hellehatun ja aurinkolasit. Nyt hän oli aivan kuin aurinkorannalta reväisty, ja niin piti ollakin.

Suvituuli ja Kivi pelasivat olohuoneen sohvapöydällä Blokusta niin innoissaan, ettei heitä tahtonut saada irti lautapelin kimpusta. Oli kuin he olisivat tyystin unohtaneet, että tietokonepelejäkin oli olemassa. Johanna ei ollut siitä ollenkaan pahoillaan. Hän pyysi lapsia vaihtamaan pelin jälkeen uima-asut ylleen. He viettäisivät tänään päivän rannalla, kun kerran oli luvassa hellettä. Johanna jätti sanomatta, että hellerajan oli epäilty rikkoutuvan Itä-Suomessa, ei heidän kotiseudullaan.

Johanna näki ikkunasta, että postiauto ajoi ohi ja pysähtyi heidän laatikolleen. Johanna kipaisi hakemaan postin, vaikka ei aikonutkaan avata sitä. Hänhän oli lomalla. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että postissa tulisi ikäviä uutisia ja hänen pitäisi ryhtyä heti soittelemaan johonkin virastoon tai ottamaan selvää jostakin pilipaliasiasta netissä. Jos hän olisi Falirákissa, niin kuin suunnitelmien mukaan hänen olisi pitänyt olla, ei hän lukisi postia sielläkään. Hän otti postin laatikosta, kuljetti sisälle ja työnsi keittiön kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun he palaisivat lomalta. Jokin mainoskirje tai vastaava sieltä tuli, ja Ranelle ammattiliiton lehti, mutta ne joutaisivat odottamaan kaapissa, kunnes all inclusive -loma olisi saatu onnelliseen päätökseen.

Johanna ja lapset kulkivat kävellen uimarannalle. Johanna oli pakannut eväskoriin vesimelonin, veitsen, banaaneja, ristikkolehden, pyyhkeet, kameran, aurinkovoidetta ja kirjoja. Hän oli täyttänyt myös ison vesipullon, sillä janohan heille tulisi heti. Rannalle ei ollut tullut vielä ketään. Ehkä taivaalle auringon eteen salaa vaeltaneet pilvet aiheuttivat sen, että kylän lapsetkin empivät vielä kotonaan. Lämmintä kuitenkin riitti, eikä Johanna empinyt riisua huivihamettaan pois. Suvituuli oli oppinut uimaan jo edelliskesänä ilman kellukkeita, mutta Johanna piti silti tyttöä silmällä. He kävivät kolmestaan uimassa, mutta Johanna palasi ensimmäisenä rannalle ottamaan aurinkoa. Kunhan se suvaitsisi tulla pilven takaa.

Rannalle ajoi vanha harmaa mersu, josta nousi jäntevä ja hoikka, T-paitaan ja shortseihin pukeutunut mies. Mies käveli Johannan ohi ja tervehti. Johanna lyöttäytyi heti juttusille, sillä niin kuului lomalla tehdä. Ei hän jäisi mykkänä murjottamaan Falirákissakaan, jos joku tervehtisi häntä iloisesti hymyillen. Kyllä silloin saattoi vaihtaa muutaman sanasen, eivät ne ystävälliset sanat niin kortilla olleet.

Mies irrotti veneensä rautakettingistä, mihin se oli ollut kiinnitettynä abloylukolla. Vaikka Tirrilä oli pieni ja turvallinen kylä, ei vara venettä kaatanut. Kyllä täältäkin lähti veneitä ja perämoottoreita varkaiden matkaan.

– Oletko sinä lähdössä kalaan? Johanna kysyi.

Hän huomasi, että oli unohtanut puhua miehelle englantia, mutta ehkä niin oli parempi. Hän muisti kahvilassa istuneet miehet, jotka eivät olleet lämmenneet ollenkaan englannin solkkaamiselle.

Mies pyyhkäisi hiussuortuvan silmiltään ja varjosti kädellään silmiään auringonpaisteelta. Hän kertoi olevansa kunnalla töissä, mutta olevansa nyt kesälomalla. Hän oli ostanut aamulla kaksi uuttaa katiskaa, koonnut ne ja aikoi käydä heittämässä ne nyt järveen Tirrinkosken suulle. Siinä rantakaislikon seassa oli hyvä paikka, jonka hänen isänsä oli jo neuvonut hänelle.

– Ahaa, sinä siis olet kuin oletkin paikallinen kalastaja! Hyvä! Johanna innostui.

Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista.

Italiassa häämatkalla Johanna ja Rane olivat palkanneet paikallisen kalastajan heittämään heidät autiolle saarelle sen kylän edustalle, missä heidän pieni hotellinsa oli sijainnut. Kalastaja oli ottanut vain muutaman euron siitä keikasta. Hän oli tullut hakemaan heidät illalla ennen auringonlaskua aivan kuten oli luvannutkin. He olivat saaneet viettää unohtumattoman päivän kaksistaan autiolla saarella. Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista. Itse asiassa Kivi oli tainnut saada alkunsa juuri sillä saarella.

– No varsinaisesti minä olen huoltomies, mutta kai minä nyt sitten käyn kalastajasta, kun kerran lomalla ollaan.

– Kävisikö päinsä, että heittäisit meidät samalla soutureissulla tuolle asumattomalle saarelle? Johanna sanoi ja osoitti sormellaan järven toisella puolella näkyvää pikku saarta. Sillä kasvoi korkeaa mäntymetsää, mutta yhtään mökkiä saarella ei ollut. Sinne oli noin kilometrin matka.

Mies näytti empivältä.

– Maksan sinulle kyllä vaivan palkkaa, Johanna sanoi ja alkoi jo kaivella lompakkoaan ja otti sieltä esiin kaksikymppisen.

Mies tuijotti saarta miettivänä ja vilkaisi kelloaan.

– No, mikäs siinä. Ei tässä ole kiire mihinkään. Eikä siitä tarvitse maksaa mitään. Eihän siinä kulu edes polttoainetta, vaan sen sijaan käsivoimat vain kasvavat.

Johanna nauroi kuin mies olisi murjaissut maailman hersyvimmän vitsin. Hän oli niin iloinen päästessään taas asumattomalle saarelle. Lapsetkin saisivat kokea sen riemun!

– Tulkaa, lapset! Johanna huusi muksut pois järvestä. He kuivasivat itsensä pyyhkeisiin ja kietoivat ne ympärilleen. Sitten he värjöttelivät ripakinttuisina täristen, huulet sinisinä. Suvituulin hampaat löivät loukkua.

– Minä olen muuten Johanna, ja tässä on Kivi, ja tässä Suvituuli. Mekin olemme lomalla.

– Minä olen Jaska, mies sanoi, ja he kättelivät. Lapsetkin ojensivat kätensä ja antoivat totisina kättä. Johanna alkoi kerätä heidän kimpsujaan ja kampsujaan, ja pian he istuivat Jaskan veneessä nainen, lapset ja katiskat kaikki samassa syssyssä. Veneessä oli vielä parit pienet pelastusliivitkin. Ne Suvituuli ja Kivi sujauttivat Johannan käskystä päälleen.

Jaska souti ensiksi Tirrinkosken suulle. Johanna istui Suvituulin kanssa veneen kokassa, Jaska keskellä ja Kivi perässä. Kivi sai heittää ensimmäisen katiskan ja Suvituuli toisen. He olivat innoissaan, sillä he eivät olleet ennen koskeneetkaan katiskaan. Mies oli sitonut katiskaan oranssin muovinarun ja punaisen Mehukatti-pullon narun päähän, ja ne jäivät kaislikon keskelle helposti näkyväksi merkiksi siitä, missä katiskat luurasivat.

Sitten Jaska lähti soutamaan kohti saarta. Tuulenvire tuiversi Suvituulin pitkissä hiuksissa ja tyttö nauraa kihersi onnellisena. Kivi uitti sormenpäitään venen reunan ylitse ja yritti räiskyttää vettä Suvituulin päälle, kunnes Johanna rypisti kulmiaan ja kielsi Kiviä temppuilemasta. Kivi tyytyi tuijottamaan veneen reunan ylitse veteen, kuin olisi yrittänyt nähdä järvessä kalan.

Jaska katsoi välillä olkapäänsä yli kohti saarta ja piti veneen kurssissa. Veneen kokassa oli miehen huppari, ja kun Jaska ei katsonut Johannaan päin, Johanna piilotti hupparin taskuun kaksikymppisen.

Koska saarella ei ollut mökkiä, ei siellä ollut laituriakaan, jonne Jaska voisi laskea heidät. Jaska souti saaren rantaa pitkin ja etsi sopivaa rantakiveä, jolle he voisivat hypätä. Johanna pisti sandaalinsa eväskoriin, hyppäsi laidan yli ja veti veneen niin lähelle rantaa, että lapset pääsivät kuivin jaloin maihin. Johannan hame kyllä kastui aivan litimäräksi. Mies ojensi hänelle eväskorin ja hän vei sen rantaan. Sitten Johanna käänsi miehen veneen ja pukkasi veneen matkaan kohti vastarantaa.

– Paljon kiitoksia! Raha on hupparin taskussa! Johanna huikkasi.

– Ei olisi tarvinnut maksaa, Jaska sanoi. – Millä te muuten pääsette pois?

– Se on sen ajan murhe! Johanna huikkasi.

Ei huolta huomisesta, se olkoon tämän loman motto! Aina asiat järjestyivät, jotenkin, jossain vaiheessa.

Tuuheat pajupuskat suojasivat rantaa pohjoistuulelta. He levittivät pyyhkeensä pienelle hiekkakaistaleelle järven rantaan. Johanna riisui ohuen huivihameensa ja levitti sen pajunoksille kuivumaan. Sitten hän riisui kiristävät bikininsä ja kehotti lapsia tekemään samoin.

”Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!”

– Nyt voimme olla kuin Robinson Crusoe ja Perjantai. Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!

Suvituuli totteli, mutta Kivi ei. Hän piti uimahousunsa jalassaan.

– Minä haluan olla Maanantai, enkös minä syntynytkin maanantaina, Suvituuli ilmoitti.

– Milloin minä synnyin? Kivi kysyi.

– Sunnuntaina, Johanna vastasi.

– Minä olen sitten Sunnuntai, Kivi hoksasi.

He jäivät hetkeksi pyyhkeilleen ottamaan aurinkoa. Kauan lapset eivät jaksaneet makoilla, vaan alkoivat kuljeskella ja tutkia rantaa. Johanna kääntyi makaamaan selälleen.

– Äiti, mitä sulle on tapahtunut? Suvituuli kysyi silmät pyöreinä.

– Miten niin? Johanna kysyi, jaksamatta avata silmiään.

– Nuo sun...

Johanna vei kätensä olemattomille karvoilleen, kun muisti vasta nyt brasilialaisen rajauksensa. Hän veti pyyhkeenkulmaa peitokseen.

– No ei se ole mitään vaarallista.

– Kun sä sanoit, että jos ihmiselle tulee syöpä, siltä lähtee hiukset ja kulmakarvat ja kaikki.

– Ei äidillä ole syöpää. Äiti vain vähän ajeli karvoja, etteivät ne pursuile bikineistä.

– Eihän sulla ole nyt bikineitäkään.

– No niin, oot oikeassa, eipäs olekaan... Äiti ottaa nyt pienet päiväunet. Älkää kadotko minnekään.

– Tehdään maja! Kivi huudahti ja alkoi jo kerätä aaltojen tuomia oksia ja laudankappaleita männynjuurelle.

– Hyvä idea, Johanna sanoi ja vajosi suloiseen horteeseen. Hän kuvitteli makaavansa Falirákin kuumalla rannalla ja välimerellisen tuulen hulmuttavan hänen hiuksiaan. Mainingit löivät loivaan hiekkarantaan ja vesilinnut kaartelivat ja kirkuivat hänen yläpuolellaan.

Hän heräsi siihen, että Suvituuli tuli kuiskuttamaan hänen korvaansa.

– Äiti, tuolla metsässä seisoo joku ukko.

Hän oli tainnut nukkua aika kauan, sillä lapset olivat ehtineet kyhätä jo majantapaisen rannalle. Hänen poskelleen oli valunut unikuolaa ja hänen päänsä oli aivan pökkyrässä. Niin kävi aina, kun hän erehtyi nukahtamaan aurinkoon. Hän räpytteli silmiään ja koetti katsoa Suvituulin osoittamaan suuntaan, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat ja hän näki vain harmaata ja hämärää metsää.

– Ei siellä mitään ukkoa ole. Tämähän on asumaton saari. Olisi aika sattuma, jos joku muukin osuisi samaan aikaan tälle saarelle.

– On siellä ukko, Kivikin kuiskasi. – Ihan varmasti on.

Johanna nousi istumaan ja piti taitavasti pyyhkeensä yhä peittonaan.

– Pue päällesi, hän supatti Suvituulille, mutta tyttö oli jo pistänyt uima-asunsa takaisin ylleen. Johanna veti huivihameensa pajunoksilta ja keplotteli itsensä takaisin bikineihin ja huivihameeseensa. Kun hän sai omat tamineensa puetuksi, hän kohottautui seisomaan.

Lapset olivat oikeassa. Kyllä siellä metsässä oli joku ukko. Mies oli varmaan kahdeksankymmenen paremmalla puolella, aivan valkotukkainen ja pukeutunut pitkiin beesseihin kesähousuihin ja ruudulliseen kauluspaitaan. Nyt kun Johanna katsoi tarkemmin, ukon takana näkyi pieni punainen mökki saaren toisella reunalla. Ups.

Nyt oli oltava kuin ei olisikaan, Johanna päätti.

– Helou! Johanna huusi ja huiskutti kättään.

– Äiti, älä puhu sille miehelle englantia! Kivi sähisi.

– Me olemme lomalla ja tutustumme mielellään paikallisväestöön. Sinä tulkkaat.

– En!

Johanna kompasteli mustikkamättäiden ylitse kohti miestä. Mitään polkua ei saarella näkynyt, ei edes eläinten tekemiä.

– Sorry, we didn't know. Is this your island?

– Sano se sille suomeksi, Kivi vaati.

– En sano!

Ukko seisoi mitään puhumatta paikoillaan, joten Kivi ei voinut kuin huutaa miehelle.

– Anteeksi, kun me tultiin tänne! Me ei tiedetty, että teillä on täällä mökki.

Miehen kasvoille levisi helpottunut hymy ja hän alkoi kävellä heidän luokseen.

– Päivää, mies sanoi ja ojensi kätensä. – Minä olen Johannes.

– Paivaa, Johanna sanoi. – We are very sorry to bother you. Anteeksi kun häiritsemme. Olemme turisteja.

– Aha? Mutta te osaatte puhua suomea?

– Lasten isä on suomalainen, minä oppinut suomea vähän. Lapset osaavat kyllä hyvin. Me luulimme tämä saari autio?

– Ei ole, kyllä meillä on täällä tämä kesämökki, vaikka mekin asumme talvella kaupungissa.

– Really? Onko teillä kaksi taloa? Ooo...

Vanhus naurahti.

– Ei sentään kahta taloa, kun on vain tämä mökki ja kerrostalohuoneisto.

– Ooo... Viihdytteko taalla hyvin? Onko Suomessa talvella kylma?

– No, onhan se aina välillä talvella kylmä. Kun on pakkasta.

– Pakkasta? What is it?

– Niin, juu, pakkasta. Tämänkin saman järven jäällä voi talvella hiihtää, luistella ja pilkkiä.

– Ooh! How exotic! Johanna vallan mykistyi eksotiikan määrästä.

Vanhus katsoi Kiviä kysyvästi ja Kivi vastasi:

– Hienoa, se sanoi.

– Mitä se on, pilkia? Johanna uteli kiinnostuneena.

– Pilkkimistä. Tehdään jäähän pieni reikä ja ongitaan kalaa.

– Oo! Voiko ihminen tehda niin? Ja saada kala?

– Juu, kyllä vaan, minä olen saanut suuria haukia pilkillä avannosta.

– Very interesting! Kuinka mielenkiinnostavaa!

Kiviä nolostutti. Johanna näki, kuinka hän ilmehti ja irvisti Suvituulille, mutta Suvituuli vain hihitti hysteerisenä. Tytöstä tämä pieni käytännön pila taisi olla varsin hauska.

– Ja tuolla on teidän mökki? Your cottage?

– Yes, yes, vanhuskin tapaili jo englantia. Hyvä juttu. Tämä pieni keskustelu veresti hänenkin kielitaitoaan ja pani muutaman kalkkeutuneen aivosolun rattaan rutisemaan ja raksuttamaan vähän vinhempaa vauhtia.

– Haluaisitteko te tulla käymään sisällä? Vaimo leipoo juuri pullaa.

– Ooh! How nice! Of course we'll come.

Johannes katsoi taas Kiviin ja Kivi mutisi:

– Kiitos, me tullaan mielellään.

Mökin ensimmäinen porras oli paljastunutta ja sileäksi kulunutta peruskalliota. Mökki oli soma punainen hirsitupa, jossa oli pirtti ja makuukamari. Sinivalkoraitaiset räsymatot koristivat pirttiä. Ne tuoksuivat mäntysuovalle ja puhtaalle. Pirtissä oli mökin kokoon nähden suuri leivinuuni, joka hohkasi mukavaa lämpöä. Pyöreämuotoinen mummeli veti juuri uunista pullapeltiä patakintaat kädessään, eikä Johanna voinut välttyä ajattelemasta Hannu ja Kerttu -sadun piparkakkumökin noitaa.

– Tässä on vaimoni Aune, Johannes sanoi. – Saatiin vieraita!

Aune kohotti katseensa hämmästyneenä. Hän laski pellin hellalle, riisui patakintaat ja astui käsi ojossa ja hymyillen muutaman askelen lähemmäksi Johannaa. Johanna ojensi kätensä ja he kättelivät. Johanna äänsi etunimensä amerikkalaisittain, ettei se kuulostaisi suomalaisen naisen nimeltä.

Muori oli aivan suloisen herttainen, eikä hän suinkaan yrittänyt työntää lapsia uuniin. Hän alkoi kuitenkin heti lihottaa heitä, kun hän nosti vadillisen pullia pöydälle ja kaatoi lapsille lasit kylmää täysmaitoa. Johannalle jäi epäselväksi, miten maito saattoi olla kylmää, sillä eihän saarella voinut olla sähköjä. Ehkä heillä oli maakellari, ja siellä sahanpuruun kätkettynä talvella järvestä jääsahalla sahattua jäätä suurina kuutioina. Johanna sai Aunelta kupin puuliedellä keitettyä pannukahvia.

– Onpas hyvää, häneltä lipsahti ihan normisuomella. Sitten hän huomasi mokansa ja hiljeni hetkeksi.

Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia.

Voisilmäpullat oli voideltu munalla ja niiden päälle oli ripoteltu raesokeria. Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia. Oma mummola palasi hänen mieleensä, ja mummovainaa. Kärpäspaperit ja lehmät. Lypsylämmin maito. Viilit, joita mummo valmisti ja pisti tekeytymään keittiön kaappiin. Kuinka samettinen pinta niitä peitti.

Johanna katseli ympäri mökkiä ja näki kaksinistuttavan kiikkustuolin. Se oli niin romanttinen. Kun hän oli juonut kahvinsa, hän osoitti kameraansa ja käsillään elehtien kysyi, saisiko hän ottaa valokuvan pariskunnasta kiikkustuolissa.

Vanhuksia nauratti Johannan ajatus, mutta he nousivat kiltisti ja asettuivat kiikkustuoliin vierekkäin istumaan. Pappa otti vielä mummoa kädestä ja mummon uurteisille poskille levisi sädehtivän lämmin hymy. Johanna näpsäisi kuvan juuri sillä hetkellä, ja niin piilopirtin kotoisa tunnelma ja vanhusten rakkaus oli ikuistettu.

Isäntä kertoi heidän ostaneen saaren jo nuorina, kun heidän lapsensa olivat olleet pieniä. Hirret oli kuljetettu talvella hevosella jäätä pitkin ja talo oli rakennettu seuraavana kesänä. Hän oli itse muurannut leivinuunin. Aune kertoi itse kutoneensa matot. He viettivät saarella melkein koko kesän, muuten kahdestaan, paitsi silloin, kun lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset poikkesivat kylään.

Kun kahvit ja pullat oli nautittu, Johanna kysyi, voisiko isäntä soutaa heidät mantereen puolelle.

– Mina kylla maksan hyvin, hän sanoi. Häntä jo nolotti itseäänkin leikkiä ulkomaalaista näille hyväntahtoisille ja herttaisille ihmisille, mutta nyt näytelmä oli esitettävä loppuun asti, kun hän oli kerran leikkiin ryhtynyt.

Johanna vaati saada tiskata kupit, mutta mummo kieltäytyi ehdottomasti.

– Jättäkää ne siihen vain, minä huuhtaisen ne tuolla rannassa samalla kerralla, kun olemme syöneet kalapotun.

Kalaa ja pottua. Tietysti vanhan kansan väki söi sellaista ruokaa. Kalan mies oli arvatenkin saanut katiskasta järvestä, aamutuimaan souturetkellään. Sitten mies oli kai suolistanut ja perannut sen rantakivellä, kuten oli tottunut tekemään jo lapsena.

Johanna ja lapset hyvästelivät mummon, joka jäi vilkuttamaan portaille heidän peräänsä. Mikä määrä sydämellisyyttä! Hehän olivat aivan ventovieraita, tunkeilijoita heidän omalla saarellaan, ja silti vanhukset pistivät heille pöydän koreaksi.

He kävelivät mökin rantaan, jossa oli pieni laituri. Johanna ei ollut nähnyt sitä saaren toiselta puolelta. Rannassa oli myös pieni sauna, aivan vedenrajassa. Johanna kysyi luvan ja otti kuvan siitäkin. Vanhus haki lapsille pelastusliivit saunalta. He menivät istumaan puiseen soutuveneeseen, ja saaren isäntä souti heidät takaisin kotirantaan. Johanna tyrkytti miehelle isoa seteliä, mutta mies ei huolinut sitä. Suvituuli antoi kukan hiuksistaan, ja sen vanhus otti nauraen viereensä tuhdolle. Sitten hän lähti soutamaan takaisin päin. Johanna ja lapset vilkuttivat hänelle pitkään.

– Kyllä täällä Tirrilässä on vieraanvaraisia paikallisia asukkaita! Johanna päivitteli lapsille.

Mökin rauha ja pariskunnan keskinäinen rakkaus jäivät Johannan mieleen. Mökissä oli eletty kuin jotakin toista vuosikymmentä, sellaista aikaa, jota tämä nykyinen, kiireinen elämänmeno ei ollut onnistunut pilaamaan. Johannes ja Aune saivat elää jatkuvasti autiolla saarella. Mökissä ei ollut televisiota eikä pirtissä ollut näkynyt edes putkiradiota. Ehkä makuuhuoneessa oli pattereilla toimiva transistoriradio? Oli kuin he olisivat päässeet kurkistamaan aikaan ennen heidän kenenkään syntymäänsä.

Johanna tiesi, että hän jäisi kaipaamaan mökin tunnelmaa. Mökki oli niin lähellä heidän kotiaan, mutta aivan tavoittamattomissa. Hän ei koskaan onnistuisi luomaan sellaista tunnelmaa omaan kotiinsa, ei vaikka hävittäisi 40-tuumaisen taulutelevision, Netflixin, tietokoneet, kulmasohvan ja espressokeittimen ja hankkisi tilalle kahdenistuttavan kiikkustuolin, pelakuun ja kutoisi itse raidalliset räsymatot. Vaikka he olivat alle kahden kilometrin päässä kodistaan, he olivat kokeneet jotain harvinaista. Olisivatko he löytäneet mitään yhtä eksoottista Falirákistaan?

Oli hyvä hetki huokaista. Loma oli polkaistu käyntiin ja niin paljon oli jo nähty. Asumaton saari, joka ei ollutkaan asumaton. Herttainen mummo ja pappa menneisyydestä. Postikortit oli postitettu. Matkamuistoja oli hankittu ja tuliaisia ostettu. Oli myös maistettu eksoottisia paikallisruokia, kuten pullaa ja pannukahvia. Tsekattu!

Rane palasi töistä vasta iltaseitsemältä. Johanna kävi pitämässä heti sähkösaunan päälle, kun näki miehensä ajavan pihaan avolava-Hiluxillaan. Johanna meni pihalle, kun Rane purki joitakin tavaroita varastoon ja kantoi toisia tilalle. Auton kolhuinen lava kolahti aina, kun Rane heitteli raskaita työkaluja sinne. Hän nosti isot, muoviset dieselkanisterit lavalle varapolttoaineeksi. Rane kertoi innoissaan työjuttuja, ja Johanna oli iloinen hänen puolestaan. Oli mahtava juttu, että Rane tykkäsi niin paljon työstään. Johanna ei ymmärtänyt niitä naisia, jotka olivat mustasukkaisia miehen työlle.

– Mitenkäs teidän päivä on sujunut? Rane kysyi.

– Siinähän se. Olimme rannalla ja lapset kävivät uimassa monta kertaa, Johanna sanoi ympäripyöreästi.

Se oli ehkä osatotuus, mutta Suvituuli saapui sopivasti paikalle lisäämään tiedonmurusia.

– Me käytiin kylässä mökissä, ja me oltiin siellä saaressa Maanantai ja Sunnuntai!

– Missä mökissä te oikein kävitte? Rane ihmetteli.

– Tuolla noin, Suvituuli sanoi ja osoitti rantaan päin.

Kun Johanna ei tarkentanut tytön lausetta sen enempää, Ranelle taisi jäädä hämärän peittoon, mitä he olivat oikeastaan tehneet. Hyvä niin. Johanna tiesi, ettei Rane välttämättä tykkäisi, jos kuulisi, että vaimo liehui siellä täällä leikkien ulkomaista turistia. Siinähän voisivat olla Ranen bisnekset vaarassa, jos kylällä leviäisi juttua, että Ranen muija on höynähtänyt helteessä pöpipääksi.

– Otatko oluen? Johanna kysyi vaihtaen puheenaihetta, mutta Rane pudisti päätään. Johannakin jätti siltä illalta ottamatta, vaikka olikin all inclusive -lomalla. Vierailulla saaren mökkiin oli ollut se vaikutus. Siellä ei varmaan kauheasti kuppia kumottu eikä kännipäiten riekuttu. Ei lyöty lapikasta lattiaan eikä tantsattu pöydällä, vaan vietettiin säntillistä elämää. Rauha oli ollut käsin kosketeltavaa.

Johanna ja Suvituuli kävivät ensiksi saunassa, sitten Rane ja Kivi. Heidän saunansa oli niin pieni, etteivät he oikein enää mahtuneet sinne kaikki neljä yhtä aikaa. Sen jälkeen Johanna palasi saunomaan vielä kahdestaan Ranen kanssa. He ottivat kovat löylyt, sillä lasten kanssa he eivät voineet saunoa niin antaumuksella kuin he halusivat. Molemmat pitivät kunnon löylyistä ja siitä, että kuumuus kiristi päänahkaa ja poltti kasvoja.

Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut. Se mietelause luki heidän löylymittarissaan, ja sitä Johanna piti ohjenuoranaan. Saunassa rentouduttiin, eikä murehdittu turhia eikä puhuttu ikäviä asioita. Saunasta saatiin voimia. Rane yritti ensiksi jutella työjuttuja saunassakin, mutta kun Johanna kävi hakemassa lisää löylyvettä, Rane äkkäsi Johannan brasilialaisen rajauksen.

– Mitä ihmettä sä olet tehnyt? Näytä heti!

Johanna näytti. Teelmä oli Johannasta pikemminkin liikuttava kuin kiihottava, mutta Rane tykkäsi näkemästään. Sen näki Johannakin. Johanna yritti mennä suihkuun, mutta Rane komensi hänet takaisin.

Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta.

– Tulehan tyttö istumaan tänne mun viereen, Rane sanoi ja veti Johannan löylyhuoneeseen. Hän pisti Johannan makaamaan lauteille ja katseli häntä lähietäisyydeltä. Johannaa melkein ujostutti. Hän tunsi itsensä niin alastomaksi, alastomammaksi kuin alaston. Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta. Hiki virtasi heidän molempien kehosta ja Johannasta tuntui, että happi loppui. Sauna ei ollut Johannan mielestä ihan ykköspaikka rakasteluun, mutta brasilialaistemppu oli niin tehokas, ettei heidän tarvinnut huhkia siellä hirveän pitkään.

– Tuntuipas se jännältä, Rane kehui jälkikäteen. – Melkein kuin olisi saanut vierasta! Tai neitsyttä!

– Oletkos siinä!

Johannan posket olivat kuumuudesta tulipunaiset, joten punastumista ei huomannut. Hän vain nauraa kihersi mielissään. Saipas hän sentään järjetetyksi jotain lomahommelia ja vaihtelua Ranenkin arkeen, vaikka mies olikin aivan uuden työnsä lumoissa, ettei hän ollut vielä oikein sisäistänyt, kuinka hieno juttu all inclusive -loma oikein olikaan.

Paikallinen erikoisuus, sauna. Tsekattu!

Lomaromanssi paikallisväestöön kuuluvan ihmisen kanssa. Tsekattu!

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän

on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Ollin päässä pyörii taas vain Elina, Elina. Mutta sitten hän saa muuta ajateltavaa, kun äiti raivostuu ja kertoo salaisuuden, jota on varjellut 29 vuotta.

Synnytysosaston käytävän varrella olevassa kolmannessa huoneessa oli ruuhkaa, sillä siellä olivat vastasyntyneen ja tuoreiden vanhempien lisäksi Annukan äiti Helmi ja Aura-sisko sekä Anna ja hänen perheensä.

Kun Anna oli alkuyöstä soittanut vanhemmilleen ja kertonut, että Annukalla oli tyttö, Annan isä oli ilmoittanut perheelleen, että he lähtisivät aamulla katsomaan suvun uusinta tulokasta. Aamulla klo 8.00 he olivat sulloutuneet Volkkariin, lähteneet matkaan ja pitäneet yhden tauon Viitasaaren ABC:llä, mistä he olivat ostaneet rusettikorvaisen vanhan ajan nallen, ison vaaleanpunaisen ruusukimpun, suklaarasian ja kortin, jossa haikara lennätti nokassaan liinassa roikkuvaa tyttövauvaa, ja nyt he nyt ihastelivat tuoreen äidin sylissä tuhisevaa, vaaleankeltaisiin potkuhousuihin kiedottua kääröä.

”Voi hellanlettas mikä kullanmuru!”

”Samanlainen pikisilmä kuin äitinsä ja tätinsä.”

”Ja kattokaa sen pienenpientä suuta, kuin ruusunnuppu!”

”Hei ruusuista puheen ollen”, Anna sanoi kuoriessaan ruusuja sellofaanista, ”mistähän näille löytyisi maljakko?”

”Anna, aulassa on!” Annukka, tuore äiti, sanoi. ”Siinä, missä on telkkari, on maljakkohylly. Ja jos se on tyhjä, kysy hoitajilta.”

”Aulis, tarjoapa sille sormea, niin se tarttuu kiinni”, Helmi, Annukan äiti ja vastasyntyneen mummo, ehdotti.

Aulis ojensi vauvalle varovasti etusormeaan, ja vauva puristi pienet sormensa sen ympärille.

”Auts! Niin kuin lihansyöjäkasvi. Alina, Aura, näittekö?” Aulis kysyi ihastuneena.

”Joo näin.”

”Niin on paljon voimaa jo noin pienessä ihmisessä, on se ihmeellistä!”

”Kattokaa miten se aukoo sen suuta. Kuin kultakala! Onkohan sillä nälkä?”

”Eihän se paljon muuta tee kuin syö, nukkuu ja kakkii.”

Sitten vauvan naama meni huolestuneeseen kurttuun.

”Aulis saakin vaihtaa seuraavan vaipan.”

”En! Alina voi vaihtaa. Tai Anna. Tai äiti.”

Annukka nuuhkaisi lapsensa peppua. ”Ei kakkinut, pienen rupsun vain päästi. No jos Aulis ei uskalla, niin piteleekö Helena seuraavaksi?”

”Aulis oli kalju kuin lumiukko, mitä nyt muutama vaalea haiven päälaella.”

Annan äiti veti ja rannerankaansa ylös kyynärtaipeeseen ja kurottautui ottamaan Annukalta vauvan. Kun Annukka istahti kivuliaan näköisesti takaisin sängylle, hänen äitinsä, siskonsa ja miehensä säntäsivät salamana avuksi.

”Auttaisiko, jos laitettaisiin vaikka tyyny tänne selän taakse?”

”Tai jos laskisi vähän tuota sänkyä.”

”Jos kävisit ihan makuulle ja lepäisit vähän.”

”Älkää nyt höösätkö, tikit haarustassa kirraa, ei siihen tyynyt eikä sängynlaskut auta.”

Helena painoi nenänsä kiinni vauvan nenään ja kukersi, ja Aulis arveli, että hänen äitinsä näytti vauvasta jättiläiseltä.

”Mun mielestä nuppusessa on vähän Auran näköä”, Helmi sanoi ja katsoi vauvaa pää kallellaan.

”Tämmöisiä pikipäitähän nämä olivat kaikki pienenä. Paitsi Aulis, Aulis oli kalju kuin lumiukko, mitä nyt muutama vaalea haiven päälaella.” Helena vilkaisi kuopustaan, joka istui Annukan vieressä sängyllä ja kuori paperista Bis-bis-lakua ja kyseli, mihin voisi laittaa roskan.

”Sinusta tuleekin mummin ja isotädin kulta, eikö niin?” Helena leperteli pienokaiselle. ”Eikö niin? Joo, kyllä tulee. No mikä nyt? Voi pikkukultaa, nytkö huomasit, ettet olekaan äidin sylissä? Ei ole äidin haju tässä, voi voi kun suu menee ihan myttyrään.”

”Kohta se parkaisee”, Alina ennusti.

”Ja kovaa”, Aura lisäsi. ”Tästä pikkuneidistä lähtee ääntä. Saavat Jukka ja Annukka hommata kuulosuojaimet, ettei tule jotain kuulovaurioita.”

”Eikö siinä nyt olekaan hyvä, eikö? Eikö tunnu nyt äidin haju, eikö?” Helena nosti vauvan olkapäälleen, jolloin se alkoi hamuilla pitelijänsä olkaa ja sitten omaa nyrkkiään.

”Se hakee tissiä”, Alina raportoi. ”Sillä on nälkä.”

Annukka kurottui ottamaan lapsensa ja pyysi miestään antamaan hoitopöydältä harson.

Anna huomasi, että myös Annukan ilme näytti melko kärsivältä.

Samalla kun Jukka nousi hakemaan harson, Anna tuli huoneeseen ja kajautti tuoretta isää ovella selkään. Jukka ähkäisi kivusta ja Anna hätääntyi: ”Oi kamala! Anteeksi ihan hirveästi, pamautinko mä nyt sun välilevyt sijoiltaan tai jotain?”

”Ei ei, ei tässä mikään”, Jukka vähätteli vaikka näyttikin vähän tuskaiselta ja antoi vaimolleen harson.

”Voi apua, ensin ihminen joutuu valvomaan yön ja sitten suku vielä änkeää paikalle ja runnoo ovella ilmat pihalle”, Anna kauhisteli, laski ruusumaljakon yöpöydälle ja tarjoutui sitten hieromaan Jukan selkää, mutta tämä kieltäytyi kunniasta.

Anna huomasi, että myös Annukan ilme näytti melko kärsivältä – ja vaikka se johtui lähinnä tikeistä ja väsymyksestä, Anna, jolla oli ovenläväytyksestä huono omatunto, arveli sen johtuvan heidän läsnäolostaan.

Ja kieltämättä juuri sillä hetkellä huoneessa oli hieman härdelliä: Jukka yritti venyttää selkäänsä, Alina torui kovaan ääneen Aulista, joka oli yrittänyt piilottaa lakupaperin Annukan patjan alle, hänen äitinsä, tätinsä ja serkkunsa hössöttivät Annukan ja vauvan ympärillä oikean imetysasennon kanssa, ja kiusaantunut isä hyräili Lentäjän poikaa (tosin hän oli vaihtanut pojan tilalle tytön), kun ei keksinyt muutakaan.

”Hei meidän porukka”, Anna ehdotti, ”lähdetäänkö lounaalle? Kellokin tulee kohta kaksitoista. Jos käydään nyt syömässä ja jos Annukka ja Jukka vielä jaksavat ottaa teidät vastaan, niin ehditään vielä pyörähtää täällä, ennen kuin lähdette kotimatkalle.”

”Mikä ettei, johan tuo hiukookin, kun kahvit vain Viitasaarella hörpättiin”, hänen isänsä oli heti valmis.

”Kyllä minäkin teidät mielelläni ruokkisin…” Helmi aloitti, mutta he kieltäytyivät olemasta vaivaksi; Helmin piti nyt vain keskittyä uuteen mummon rooliin.

”Okei, okei, älä nyt hiilly”, Jyri oli rauhoitellut Ollia baarissa.

Kun Anna, äiti, isä, Aulis ja Alina kävivät kiivasta keskustelua kaikille mieleisestä lounaspaikasta ja seisoivat synnytysosaston aulassa odottamassa hissiä, kahden ja puolen kilometrin päässä Saunatontunkujalla Olli heräili yöunilta ja skannasi mielessään edellistä iltaa. Se muuttui sitä sumeammaksi, mitä pidemmälle ilta eteni. Alkuillasta he olivat istuneet Vanhassa Karhussa jutellen niitä näitä, mutta sitten Jyri oli pudottanut pommin – että Elina oli tullut heidän eronsa suhteen katumapäälle.

Olli ei ollut aluksi uskonut sitä, eikä oikein uskonut vieläkään. Kokonaiseen vuoteen Elina ei ollut reagoinut hänen yhteydenottoyrityksiinsä, joten sitä taustaa vasten uutinen kuulosti suoraan sanottuna lähinnä vittuilulta.

”Okei, okei, älä nyt hiilly”, Jyri oli rauhoitellut Ollia baarissa. ”En sano, että minäkään olisin tilanteesta aivan tarkkaan perillä, mutta satuin kuulemaan, kun Kati ja Ellu puhuivat puhelimessa. Kati sanoi, että jos Elinasta tuntui siltä, niin ehkä hänen pitäisi ottaa sinuun yhteyttä.”

Minuun, sanoiko Kati nimenomaan, että minuun, Olliin? Siis oletko varma, että he puhuivat minusta?” Olli oli tivannut ja noussut hakeakseen saman tien pari Heinekenia ja jallupaukkua, mutta Jyri oli istuttanut hänet takaisin käsinojista kuluneeseen nahkatuoliin. ”Sanoi, Kati mainitsi ihan selvästi sinun nimesi. Mutta ei se minulle mitään puhelun jälkeen sanonut, Elina oli kai kieltänyt. Mutta siis voi olla, että Ellusta kuuluu lähipäivinä jotain.”

”No voihan saatanan saatana”, Olli oli kironnut ja rojahtanut syvemmälle nahkatuolin uumeniin ja istunut siellä mykkänä ja jurona kuin pahantuulinen buddha.

Ei voinut olla totta. Juuri nytkö hänen piti kuulla tämä – nyt kun hänen elämänsä oli vähitellen taas löytämässä uomansa: väitöskirja oli ottanut tulta, ja Anna oli antanut hänelle uutta ajateltavaa, Elina oli tullutkin katumapäälle?

”Mitä se akka oikein kuvittelee?!” hän oli vaahdonnut Jyrille. ”Että se voi ensin viskata mut kuin roskapussin ja leikkiä vuoden lumikuningatarta, johon ei saa minkäänlaista kontaktia, ja sitten se keksiikin ykskaks, että ei yksinelo olekaan kivaa ja että ehkä Ollille sittenkin olisi vielä käyttöä? Ja mihin se mua yhtäkkiä taas tarvii? Sulakkeita vaihtamaanko? Minä helkkarin kynnysmattona se mua oikein pitää?”

”Mimmi olisi lähtenyt sun mukaan, muttet huolinut.”

Sitten hän oli noussut ja myös hakenut aikomansa oluet ja tuplajallut ja mesonnut Jyrille, millaisia lieroja naiset, tai siis ainakin jotkut naiset, olivat. Ja siihen filmi pimeni. Hän oli juonut liikaa ja polttanut liikaa, vaikkei yleensä tehnyt kumpaakaan. Hän muisti myös suudelleensa jotain pimua, jonka nimestä ja ulkonäöstä hänellä ei ollut mitään käsitystä. Nyt hänestä tuntui, että se kaikki oli ollut näytösluontoista, Elinalle suunnattua kostoa, ja hän toivoi, ettei se ollut johtunut enempään.

Hän nousi sängystä, nuuhki paitaansa ja katsoi peiliin etsien iholtaan huulipunajälkiä tai muita paheellisia merkkejä, muttei löytänyt mitään. Ja paidassaan hän tunnisti vain tupakanlemun. Hän tarkisti takkinsa taskut, löysi puolikkaan pikkusikariaskin, tulitikkulaatikon ja taksikuitin ja näki, että kuitti oli tulostettu 1.38. Hän avasi kännykän ja naputteli Jyrille, mihin aikaan he olivat lähteneet baarista.

”Puoli kahden maissa”, Jyri vastasi ja Olli tuuletti mielessään; hän oli siis lähtenyt baarista yhtä aikaa Jyrin kanssa.

”Tykyttääkö päässä?” Jyri kysyi viestillä.

”Moukaroi paremminkin”, Olli vastasi ja kysyi kautta rantain, että hänellä oli ilmeisesti ollut jotain sutinaa jonkun kanssa.

”Mimmi olisi lähtenyt sun mukaan, muttet huolinut. Sanoit vain, että naiset on yksiä piruja. Eukko ei tykännyt.”

Olli oli tyytyväinen – ei siihen, että hän oli ilkeillyt vieraalle naiselle, vaan ettei ollut tehnyt mitään, mitä joutuisi nyt katumaan.

Kello oli puoli kaksitoista, Olli päätti käydä suihkussa ja mennä vanhempiensa luo makaronilaatikolle. Nämä olisivat sopivasti lounaalla, ja hänelle siitä tulisi brunssi.

”Mennään nyt vain sinne syömään!” Anna kivahti. Häntä ärsytti juuri nyt aika monia asia.

Sillä välin kun Olli hankasi suihkussa Axea ihoonsa, sairaalan parkkipaikalla jatkui kiivas keskustelu siitä, mihin mentäisiin syömään. Annan äiti esitti, että he kävisivät kaupassa ja menisivät kokkaamaan Annan luokse, kun taas Aulis ja Alina halusivat Mäkkäriin.

”Ei vai onko täällä se Burger King? Sehän on hyvä, vielä parempi kun Mäkkäri, mennään sinne”, Alina keksi.

”On kai”, Anna arveli. ”Muistaakseni siinä matkakeskuksen vieressä, huoltoaseman yhteydessä.”

”Oota mä tsekkaan, tästähän sen näkee”, Alina sanoi ja alkoi näprätä älypuhelintaan. ”On siinä. Joo, haetaan sieltä kaikille ateriat, eikö niin, pliis pliis iskä ja äiskä?”

”Vai mitä jos haettaisiin kaupasta perunamuusi- ja lihapullatarpeet ja mentäisiin Annan luo kokkailemaan? Ja tehtäisiin hyvä salaatti?”

”Äitiii! Ei aina jotain tylsää pottupuuroa. Kun kerrankin ollaan täällä, missä olis hyviä pikaruokarafloja.”

”Mutta kun minä en tykkää niistä roskaruokapaikoista.”

”Ei ne oo mitään roskaruokapaikkoja! Siellä yhdessäkin tehdään pihvit avotulella, niin että oikeastaan on ihan sama, mennäänkö sinne vai syödäänkö jotain sun tekemää pöperöä”, Alina protestoi.

”Ei se nyt ole ihan sama. Ja tarkoitin sitäkin, että sieltä tulee paljon roskaa, kun ne kaikki pakattu erikseen, hampurilaiset ja ranskalaiset ja juomat ja pillit…”

”Hei mä haluan kokiksen. Ison!” Aulis ilmoitti. ”Ja paljon ranskiksia. Ja jäätelön! Semmoisen jäätelön, johon tulee suklaakastiketta!”

”Mä haluan kerrosaterian ja pirtelön, mansikkapirtelön”, Alina ilmoitti.

”Eikös me nyt voida mennä hampparille, kun kerrankin täällä ollaan?” isä ehdotti sopuisasti.

”Jee! Kiitti iskä!”

”Hyvä iskä!”

”Mennään sitten, enemmistö päättäköön”, äiti huokaili samalla kun penkoi käsilaukkuaan. ”Voi että, mä taisin kuulkaa unohtaa puhelimen Annukan huoneeseen!”

”Taas!”

”Miten se ei pysy sulla yhtään mukana?”

”Mä otin pienestä kuvan ja laskin luurin varmaan siihen yöpöydälle…”

”Mennään nyt vain sinne syömään!” Anna kivahti. Häntä ärsytti juuri nyt aika monia asia – se, että hänen perheensä oli yksi metelöivä Kiljusten herrasväki myös julkisilla paikoilla eikä hänen äitinsä osannut vieläkään pitää huolta puhelimestaan, jonka hän oli tälle vasta pari päivää sitten postittanut. ”Ihan sama mihin mennään, kunhan nyt vain johonkin. Etkä sinä siellä luuria tarvitse”, hän äsähti äidilleen.

”Mutta olisi se nyt hyvä tietää, missä se on. ”

”Okei, mä soitan Auralle ja tarkistan, että se puhelin on Annukan huoneessa eikä jossain ABC:n vessassa”, Anna huokaisi.

Vielä kuukausi sitten hän olisi juossut Elinaa vastaan kädet ojossa.

Annan perheen työntyessä Volkkariin ja Auran raportoidessa Annalle, että tämän äidin puhelin lepäsi Annukan sairaalahuoneen yöpöydällä, ruusuvaasin alla, Olli tuli pyörineen pyöräkellarista ja pani merkille, että ilmassa oli pakkasta. Hänen hengityksensä huurusi, ja yöllä oli satanut vähän luntakin, maa oli valkoinen taivas kuulas ja hieno, samppanjan värinen.

Hän ajoi Mäki-Mattiin hieman pidempää kautta ja antoi ulkoilman selvittää päätään. Erakkovuosi oli ollut myös eräänlainen paastovuosi, alkoholinkin suhteen, eikä hän näköjään tarvinnut kovin monta doping-annosta humaltuakseen – eikä myöskään saadakseen kohtuullisen pahan kohmelon.

Hän hyppäsi pyöränselkään ja alkoi taas miettiä, mitä Jyri oli sanonut Elinasta. Mä olen ollut Katin puheista ymmärtänyt, että Elina on alkanut tulla vähän katumapäälle sen teidän eron suhteen.

Jos se oli totta, siis jos Jyri ei ollut valehdellut hänelle päin naamaa, mitä Olli ei tietenkään uskonut, vaihtoehtoja oli kaksi: Jyri oli sekoittanut asioita, kuullut jotain, mitä oli halunnut kuulla, sillä heidän eronsa oli ollut Jyrille ja Katillekin kova paikka. Ja toinen vaihtoehto oli, että Jyri oli kuullut oikein ja ymmärtänyt oikein, eli Elina todella oli tullut katumapäälle.

Olli mietti, että oliko maailmassa oikeasti semmoinen outo laki, josta joku julkkispsykologi, Tommy Hellsten vai-kuka-se-nyt-oli, oli puhunut, että ihminen sai sen, mistä luopui. Ainakin tähän se tuntui pätevän – kun hän oli päättänyt päästää Elinasta irti, ei ollut mennyt viikkoakaan, kun tämä oli jo valmis hyppäämään takaisin hänen syliinsä.

Mutta halusiko Olli eksänsä takaisin? Vielä kuukausi sitten hän olisi juossut Elinaa vastaan kädet ojossa ja ripotellut ruusuja tämän jalkojen juureen, mutta nyt tilanne oli toinen. Oikeastaan koko kuvio tuntui hänestä oikeastaan kierolta, epäreilulta ja jopa julmalta. Kun hän oli vihdoin saanut elämänsä taas rullaamaan, oli kuin Elina olisi ilmestynyt nurkan takaa huutaen ”aprillia, aprillia!”

Olli kaarsi vanhempiensa pihaan ja löysi Inkun seisomasta toinen etutassu koholla ulkoportailta.

”Eikö ne päästä sua sisälle, täh, mitä?” hän jutteli kissalle ja kyykistyi silittämään tämän ulkoilmassa kostunutta turkkia. Hän antoi Inkun puskea itseään hänen sääriään vasten ja sotkea housut kissankarvoihin. ”Eikö Inkkuakaan huvita ulkoilla, kun tassut kastuu? Mitäämitää? Entäs miten hiirien kanssa menee? Onko tullut lihavia saaliita?” hän kyseli, ja Inkku naukui vastaukseksi niin kuin olisi ymmärtänyt.

Olli avasi ulko-oven, jätti kengät ulkoeteiseen, tyhjän ämpärikasan viereen ja huhuili, täysin retorisesti: ”Ollaanko täällä kotona?” Inkku, joka oli luikahtanut samalla sisälle, suuntasi ruokakupilleen.

”Täällähän on hiljaista.”

Tietenkin vanhemmat olivat kotona, missä muuallakaan, elleivät Prismassa tai Citymarketissa, mutta mistään ei kuulunut mitään, paitsi olohuoneessa pauhasi tuttuun tapaan televisio. Olli vilkaisi eteisestä olohuoneeseen, ja näki isän tuijottamassa USA:n presidentinvaaleihin liittyvää keskusteluohjelmaa kaukosäädin kädessään. Ollista kaukosäädin oli isälle kuin jokin pyhä amuletti tai toorapötkö ja telkkarin katsominen taas isän päivittäinen jumalanpalvelus – pyhä toimitus, jonka hän teki media-nimiselle, ruudun kautta objektiiviseksi uskottua totuutta julistavalle jumalalle.

Hän riisui takkinsa ja puisteli pipoaan ja rykäisi. Vieläkään isä ei reagoinut hänen läsnäoloonsa mitenkään, ja Olli mietti, oliko tästä tullut lopullisesti kuuro – seniili ja täysautisti, joka oli kadonnut omaan mikä-mikä-maahansa?

Hän laittoi takin naulaan, isän ruskean ikivanhan verryttelytakin ja likaiseksi pinttyneen harmaan fleecen viereen, joka tällä oli ollut niin kauan kuin hän muisti. Hän heitti pipon ja lapaset lakkihyllylle ja nosti maasta, kenkien päältä, äidin viininpunaisen kaulaliinan ja sanoi: ”Täällähän on hiljaista.”

Vasta nyt isä viimein käänsi päänsä ja huomasi hänet. ”Jaa sinä?”

”Minäpä minä. Onko Clinton jo reilussa johdossa? Mitä ne luvut oli viimeksi, eihän siinä ollut kuin muutaman prosenttiyksikön ero.”

”Vielä on Hilleri keulilla, mutta minä sanon, että Trumppi se tämän kisan vie.”

”Ei hitossa vie, se se olisikin paukku. Missä äiti?”

”Tuolla kai se on makuuhuoneessa, lukee jotain lehteä”, isä mutisi ja lisäsi televisioon ääntä.

”Äiti sanoi, että täällä olisi makaronilaatikkoa.”

”Me jo tuossa syötiin. Se loota on siinä liedellä, kai se on vielä lämmintä.”

Äiti ilmestyi keittiöön niin hiljaa, että Olli ei kuullut.

Olli meni keittiöön, missä seinäkello piti tuttua tikitystään ja Inkku ahmi lihapaloja pienestä sinisestä muovikupista. Hän otti astiakaapista vähän naarmuuntuneen kukkakuvioisen lautasen, kauhoi sille ison läjän vielä lämmintä makaronilaatikkoa ja löysi jääkaapista melkein tyhjän Felix-purkin.

Äiti ilmestyi keittiöön niin hiljaa, että Olli ei kuullut. ”Otin ruuan päälle pikkutirsat”, äiti sanoi ja venytteli haukotellen. ”Onko siellä ketsuppipurkissa enää mitään? En muistanut ostaa uutta eilen, kun kävin kaupassa.”

”Kyllä-täällä-vielä-vähän-on”, Olli sanoi samaan tahtiin kuin ravisteli puolityhjää pulloa, joka roiski ketsuppiroiskeita ympäri lautasta.

”Entä oliko se laatikko vielä lämmintä?”

”Riittävän lämmintä”, Olli sanoi ja nuolaisi ketsuppiroiskeet sormestaan.

Sitten hän katsoi äitiään tarkemmin. Tämä näytti paitsi uniselta, jotenkin pöhöttyneeltä. Siltä kuin olisi juonut illalla pullon viskiä ja itkenyt.

”Entä haluatko punajuurta?” äiti kyseli jääkaappiin katsellen. ”Tai suolakurkkua ruisleivän päälle?”

”PUHU MEILLE NIIN KUIN IHMISILLE PUHUTAAN!”

Olli pudisti päätään ja istui syömään. Äiti istui vastapäätä ja katseli hänen syömistään, mikä teki Ollin kiusallisen tietoiseksi liikkeistään ja syömisensä synnyttämistä äänistä: siitä, miten haarukka kalahti lautasta vasten, miten hän maiskutti purressaan ja miten kurkku muljahti nielaistessa. Hän yritti syödä hiljaisemmin, vähemmän kuuluvasti, mutta se teki siitä vielä entistäkin hankalampaa.

Äiti pyyhkäisi kämmenselällään liinalta näkymättömiä muruja, katsoi ikkunaan ja huokaisi.

Inkku, joka oli saanut kuppinsa tyhjäksi, naukaisi ja istahti keskelle keittiön lattiaa kuin olisi aistinut tilanteen seisahtuneisuuden ja päättänyt järjestää jotain ohjelmaa – se alkoi pestä itseään. Se nuolaisi vuoroin tassuaan ja vuoroin pyyhkäisi korvaansa, nuolaisi ja pyyhkäisi, nuolaisi ja pyyhkäisi. Kun näytöstä oli jatkunut monta minuuttia, Inkku naukaisi ja lähti tassuttelemaan häntä pystyssä olohuoneeseen.

”Esko!” äiti huusi olohuoneeseen, mistä ei kuulunut mitään.

”Esko!” äiti huusi uudestaan ja tuhahti sitten Ollille: ”Nytkö siitä on tullut lopullisesti kuuro.”

”Esko!” hän huusi kolmannen kerran. ”Jätä hetkeksi se telkkariruutu ja tule keittämään pojallesi ja vaimollesi kahvit.”

”Mulleko siellä puhutaan?”

Yhtäkkiä äiti ponkaisi ylös niin, että tuoli kaatui ja huusi miehelleen: ”SULLE SULLE TÄÄLLÄ PUHUTAAN! SANOIN, ETTÄ PANE EDES HETKEKSI KIINNI SE PIRUN LOOTA JA TULE TÄNNE JA KEITÄ KAHVIT JA SITTEN PUHU MEILLE NIIN KUIN IHMISILLE PUHUTAAN!”

Kun tunnekuohu ei tullut ulos sanoina, se pyrki esiin kyynelinä.

Olli lopetti syömisen ja katseli äitiä, joka näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta suu ei olisi suostunut yhteistyöhön – huulet väpättivät kuin kieltäytyen päästämästä sanoja ulos, ja kun tunnekuohu ei tullut ulos sanoina, se pyrki esiin kyynelinä. Mutta niidenkin tulon äiti torppasi puristamalla silmät tiukkaan kiinni. Sitten hän vain seisoi paikoillaan ja tärisi.

Lopulta hän kokosi itsensä ja marssi eteiseen, ja peilin kautta Olli näki, miten äiti otti takin ja kaulaliinan, ja vaikka lakkihyllyltä lensi maahan pari hanskaa ja isän pipo, hän ei kumartunut nostamaan niitä. Hän avasi ulkoeteisen oven, vetäisi jalkaansa kumisaappaat ja meni ulos eikä sulkenut ovea perässään.

Isä ilmestyi keittiöön kaukosäädin kädessään ja näytti Ollista puusta pudonneelta pöllöltä. Tupsukorvaiselta huuhkajalta, jonka päälaki kiilteli paljaana, mutta jolla oli ohimoilla muutama harvaa haiven sekä pitkät ja ihmeen tuuheat kulmakarvat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat kuuluneet jollekulle toiselle. Niiden alta Ollia katsoivat haalistuneet ja vähän verestävät silmät, joiden iiriksen väristä ei voinut olla varma. Oliko niissä häivä ruskeaa? Vai ehkä sittenkin keltaiseen sekoittuvaa harmaata?

”Olisiko sitä alkanut ottaa jokin päähän?” Olli ehdotti ja yritti olla purskahtamatta nauruun.

”Mikä sille tuli?” isä kysyi.

”Olisiko sitä alkanut ottaa jokin päähän?” Olli ehdotti ja yritti olla purskahtamatta nauruun. Hän nousi laittamaan lasin sekä rasvaisen ja ketsuppisen lautasen koneeseen ja puri huultaan.

”No jos minä sitten… Keitän ne kahvit”, isä sanoi ja avasi keittiönkaapin. Olli näki sokerilaatikon, Dietorelle-purkin sekä jauho-, riisi- ja ryynipussit, keksi-, voileipä- ja näkkileipäpakkaukset, kaikki sotilaallisessa järjestyksessä. ”Kahvit on siinä toisessa, jääkaapin puoleisessa kaapissa, alimmalla hyllyllä, ja suodatinpussit siinä vieressä pahvipakkauksessa”, hän neuvoi, jätti isänsä keittämään kahvia ja meni äitinsä perässä pihalle.

Äiti lakaisi pihasta lunta lenun oloisella varpuluudalla. Hän viskoi harjalla lunta sinne, eikä touhulla näyttänyt olevan mitään muuta varsinaista päämäärää kuin klassinen päästellä höyryjä pihalle.

Kun äiti oli saanut etupihan puhtaaksi, hän siirtyi lakaisemaan lunta autotallin edestä, ja kun se oli paljas, hän alkoi sukia tallia lumesta, ja kun hän oli huiskinut lumet aidalta sekä kompostin ja grillin päältä ja puhdistanut vielä ikkunalaudatkin, hän jäi seisomaan harja vinossa niin kuin mikrofonin varresta kiinni pitävä ja loppuaplodeihin valmistautuva laulaja. Sitten hän käveli autotallin nurkalle ja asetteli harjan räystään viereen ja läiski yhteen kuluneita, nahkarukkasiaan. ”Lähdetäänkö pienelle kävelylle? Kierretään vaikka Harju?”

”Isä kyllä rupesi just keittämään sitä kahvia”, Olli sanoi, siksikin, että eilinen baari-ilta jylläsi vielä hänen sisuskaluissaan, eikä kävelylenkki kuulostanut siksi järin houkuttelevalta.

Mutta jokin äidin katseessa kertoi, että isän kahvinkeitto tai hänen krapulansa eivät olleet juuri nyt kovin olennaisia.

Ollin ja äidin kävellessä kohti Harjua Anna, Alina, Aulis ja vanhemmat olivat saaneet tilauksensa ja etsivät hampurilaisravintolasta vapaata pöytää, ja Annan ärsyyntyminen uhkasi muuttua raivoksi. Oli kuin hänen ihonsa alla, jossain sisäelinten tienoilla, olisi käynyt kumma taistelu tai outo kihinä, joka olisi vaatinut raapimista suurella kuvitteellisella sukkapuikolla. Hän päätti vain kestää ja pitää pintansa. Hän ei huutaisi eikä lähtisi mukaan heille tyypilliseen älämölöön, ei nyt, ei tällä julkisella paikalla, mesotkoon muut miten paljon hyvänsä.

Silloin Anna päätti, ettei kuuntelisi perheenjäseniään nyt yhtään, ei kerta kaikkiaan.

Hän keskittyi puristamaan kaksin käsin paperipäällysteistä tarjotinta, jolla lepäsi kasvishampurilainen, ranskalaiset ja puolen litran muki keltaista Jaffaa, samalla kun seurasi, miten muu perhe yritti löytää täydehköstä ravintolasta istumapaikkaa ja kailotti niin, että jotkut asiakkaista käänsivät huvittuneina päänsä:

”ONKO TUOLLA NURKASSA HEI YKSI VAPAA PÖYTÄ?” isä huusi äidille, joka sääti vielä tiskillä jotain.

”EI KUN SIELLÄKIN ISTUU JOKU, ETKÖ SÄÄ NÄÄ?”

”ISO PÖYTÄ JA YKSI IHMINEN, MENNÄÄN VAIN SIIHEN”, isä päätti ja lähti määrätietoisesti kävelemään nurkkapöytään.

”Ei kun odota”, Alina juoksi isänsä perään ja sähisi tälle: ”Siinä on pari takkia, sille tulee siihen jotain kavereita, ei siihen mahdu.”

”No mihin täällä, tämähän on täynnä koko paikka…”

”Hei! Vai otetaanko nämä ruuat mukaan ja mennään Annalle, eihän tänne kopperoon mahdu?”

Sitten nuori, oman lounaansa juuri päättänyt pariskunta nousi pöydästä, ja Aulis syöksyi varaamaan heille paikat. ”Mä oon ikkunan vieressä, kun tästä on parhaat näköalat!”

”No onpa tosi mahtavat näköalat, siitä näkyy parkkipaikka, huoltoasema ja linja-autoja”, Alina naljaili.

”On tämä ainakin parempi kuin se, mistä näkyy vain toi hampurilaistiski”, Aulis sanoi loukkaantuneena ja yritti avata majoneesipötköä, joka repesi ja putosi hänen housuilleen. ”VOI EI, ONKO KELLÄÄN PAPERIA, NÄÄ SOOSIT LEVIS MUN FARKUILLE?”

”Mämmikoura!”

”Voi hyvänen aika, odota Aulis, odota tuosta saat… Anna! Haetko tiskiltä lisää paperia?”

Anna haki ja länttäsi läjän valkoisia serviettejä Auliksen eteen. ”Tuossa! Äläkä sotke enempää.”

”VOI EI, EIHÄN TÄÄ MUN PIRTELÖ OLE MANSIKKAA VAAN VANILJAA VAIKKA MÄ NIMENOMAAN HALUSIN MANSIKKAA!” Alina parkui, ja silloin Anna päätti, ettei kuuntelisi perheenjäseniään nyt yhtään, ei kerta kaikkiaan. Ei äitiä, isää, Aulista eikä Alinaa, ei vaikka nämä kaataisivat syliin kaiken ruokansa ja juomansa ja tukehtuisivat pilleihinsä; hän keskittäisi nyt kaiken huomionsa ranskalaisiinsa ja majoneesia ja muuta mönjää pursuilevaan purilaiseensa.

”Se mitä se sinun naapurisi, se Anna, näki siitä sinun tähtikartastasi eilen…”

Tismalleen samalla hetkellä kun Anna vei kourallisen ranskalaisia suuhunsa ja toivoi, että myös hänen perheenjäsenensä tukkisivat suunsa, ranskalaisilla tai millä tahansa, Olli ja hänen äitinsä tulivat Harjun pohjoispuolella olevien puisten portaiden juurelle. Ollille nämä portaat olivat tuttuakin tutummat: jypiläiset juoksivat niitä kesäisin ylös pelikaveri selässä, ja hänkin oli monena suvena ravannut niitä ylös alas, juosten ja tasaloikkaa, yksin ja joskus Jyrin, ja pari kertaa Elinankin kanssa.

Hän luuli, että he kiipeäisivät nytkin portaat ylös tornille, mutta äiti pysähtyikin niiden alla olevalle tasanteelle, ja Olli näki, miten tämän olkapäät alkoivat täristä. Ollin päässä vilisi saman tien liuta vaihtoehtoja – äiti oli sairas, isä oli sairas, jompikumpi sairasta sisäelinsyöpää, johon ei ollut parannuskeinoa – ja hänen vatsaansa kylmäsi.

Sitten äiti etsi takintaskusta nenäliinan ja pyyhki silmiään. ”On yksi juttu, joka mun on pitänyt kertoa sulle kaksikymmentäyhdeksän vuotta”, hän sanoi ja otti toisella kädellä tukea porraskaiteesta. ”Se mitä se sinun naapurisi, se Anna, näki siitä sinun tähtikartastasi eilen…” Äiti irrotti otteensa kaiteesta, pyyhkäisi kaiteelta tarttuneen lumen housuihinsa, katsoi Ollia silmiin ja jatkoi: ”Tarkkaan ottaen se, mitä se sanoi siitä kartan sisarusten huoneesta, ei mennyt ihan pieleen. Sulla on sisko, tai siis sulla oli sisko, Olli. Sä et ole meidän perheen ainoa lapsi, niin kuin sä olet aina luullut.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Anna on lupauksensa mukaan tehnyt Ollille tähtikartan ja tulee nyt kertomaan Ollille tämän elämästä. Paikalla on myös Ollin äiti, joka ilahtuu Annasta mutta jokin tähtikartassa saa hänet häkeltymään.

”Äiti, anna olla”, Olli esteli, mutta äiti oli saanut päähänsä, että jääkaapin taus piti imuroida ja se piti ehdottomasti tehdä juuri nyt.

”Sinne kertyy pölyä, ja se voi syttyä palamaan”, äiti touhotti etsien eteisen kaapista Ollin vanhaa ja järjettömän kovaa meteliä pitävää imuria. ”Pölypussikin repeämispisteessä, onko sinulla niitä, niin vaihtaisin?”

”On kai, jossain hyllyllä. Kai.”

”Täällä on mutta tyhjä laatikko”, äiti sanoi ja heilutti Rainbow’n sinistä mikrokuitupölypussilaatikkoa. ”Ja miksi tämäkin on pitänyt jättää tuonne kaappiin, kun se on kerran tyhjä?”

Itse asiassa oli mennyt melkein viikko, eikä Olli ollut juuri ajatellut exäänsä.

Olli kohautti olkiaan. Elina oli ollut se, joka oli imuroinut (ja vaihtanut pölypussit) sekä pessyt pyykit, Ollin homma oli ollut vessan pesu ja tiskaus, kun taas ruuanlaitto ja kaupassakäynti oli yleensä hoidettu yhdessä.

Mutta se siitä. Tämän enempää hän ei Elinaa ajatellut. Itse asiassa oli mennyt melkein viikko, eikä Olli ollut juuri ajatellut exäänsä, tuuletuksen paikka – melkein.

Äiti ruttasi pakkauksen ja kysyi, mihin Olli heitti pahvit.

”Johonkin, laita vaikka siihen tiskipöydälle.”

”Ja nyt, herraseni, siirrähän sitä jääkaappia. Minä luuttuan lattian ja pyyhin rätillä, kun kerran lupasin.”

”Mikä ihmeen siivousvimma sulla on?”

”Tämäkin homma pitää joskus tehdä, siivota kaappien aluset ja semmoiset paikat, joihin ei ole ihan helppo päästä.”

Olli mietti, oliko tässä nyt jotain sellaista symboliikkaa, mitä hän ei ymmärtänyt. Oliko tämä jokin äidin vertauskuvallinen ”lopullisesti irti Elinasta” -puhdistusoperaatio, vai oliko äiti vain niin kyllästynyt omaan elämäänsä, että kaipasi kipeästi jotain uutta tekemistä eikä keksinyt muuta kuin poikansa asunnon siivoaminen?

Kun jääkaappi jökötti keskellä keittiön lattiaa, äiti haki harjan ja kihvelin ja alkoi lakaista ja näytti Ollille voitonriemuisesti rikkalapiolla lepäävää saalista – leivänmuruja, kuivuneita makaroneja, kahvinporoja ja pienen kissan kokoista pölykasaa. ”Ai ettei ollut tarpeen, vai?” äiti kysyi ja kippasi läjän roskiin. ”Nyt sen voisi vielä mopata tuon lattian...” hän yritti, mutta Olli työnsi jo Rosenlewiä paikoilleen: ”Höösäys riittää nyt. Kerätköön pölyä taas ainakin toiset kymmenkunta vuotta.”

”Siivottaisiin se nyt kunnolla, kun kerran aloitettiin”, äiti yritti, mutta Olli jo saanut Rosenlewin takaisin koloonsa.

”Hyvä on”, äiti nosti kätensä. ”Ei tupata jos ei tykätä.”

Olli ajatteli, että äidin elämän täytyi olla todella, siis toodella yksitoikkoista, jos tämä tosiaankin haki vaihtelua päiviinsä niin, että tuli siivoamaan poikansa kämppää.

Oven takana oli Anna hassussa violetissa tunikassa, jossa oli valkoisia pilviä ja kaulassa krumeluuri helmikoru.

Vaikka tavallaan sen ymmärsi. Äiti ja isä eivät käyneet ikinä missään, heillä ei ollut oikeastaan edes ystäviä, ja heidän pääasiallinen harrastuksensa oli television katsominen. Eikä isästä tainnut olla minkäänlaiseksi juttuseuraksi, äidille olisi ollut enemmän iloa vaikka koirasta. Tai hamsterista. Tai rehevästä huonekasvista. Vaikka olihan heillä tietenkin Inkku.

Olli oli sanomaisillaan äidille, että jos tällä oli tekemisen puute, niin ainahan hän saattoi mennä vaikka jumppaan elokuviin, uimahalliin tai edes kirjastoon, kun ovikello soi.

”Ai onko sulle tulossa vieras?” äiti pesi altaassa luutua.

”Ei, ellei sitten Jyri. Vai olisiko lehtikauppias?”

Oven takana oli Anna hassussa violetissa tunikassa, jossa oli valkoisia pilviä ja kaulassa krumeluuri helmikoru. ”Moi Olli! Mä innostuin tästä sun astrokartasta niin, että tein sen eilen töitten jälkeen, ja imurin ääni paljasti, että täällä ollaan kotona, joten ajattelin tuoda sen saman tien”, Anna heilutteli kädessään olevaa paperia ja työntyi sisään.

”Ja kukas se tämä viehättävä nuori neiti on?”

”Ai se.” Olli oli ollut viikolla Annan apuna muutossa ja sattunut löytämään tämän astrologisten hörhökirjojen välistä tähtikartan. Kohtaus oli muuttunut sanaharkaksi, ja Olli oli antanut Annalle luvan tehdä hänelle tähtikartan, mutta nyt hän jo katui hölmöltä tuntuvaa päätöstä. ”Kun meillä on täällä on oikeastaan siivoussessio ja...”

”No mutta hei!” äiti ilmestyi eteiseen kuivaillen käsiään. ”Ja kukas se tämä viehättävä nuori neiti on?”

”Anna seinän takaa”, Olli esitteli. ”Kerroinhan mä sulle, että siihen tuli uusi asukas.”

”Anna”, tämä sanoi ja ojensi kätensä.

”Marketta. Muutitko sinä tänne opiskelemaan?”

”Ei kun mä aloitin työt ystäväni vanhantavaranpuodissa tuossa käsityökorttelissa.”

”Ai siinä Hillariinassa? Minä kävin siellä, mitä, ehkä kuukausi sitten ja katsoin, että myyjä on aika viimeisillään.”

”Joo Annukka on mun serkkuni, ja sen laskettu aika on mennyt jo parilla päivällä yli, eli lähtö sairaalaan tulee hetkenä minä hyvänsä”, Anna kertoi.

”Voi se Hillariina on tosi kiva pieni kauppa, elämys jo itsessään.”

”Tervetuloa vain ostoksille, mä olen siellä nyt joka päivä tiskin takana paitsi sunnuntaisin. Näin lauantainakin puoti on auki kahteen, juuri äsken sieltä vasta tulin ja mukavasti oli ihmisiä liikenteessä. Ja meidän valikoimakin on kivasti kasvanut, juuri saatiin eräältä paikalliselta kuvataiteilijalta myyntiin pari upeaa taulua”, Anna laverteli.

”Niin ihmiset aloittelevatkin jo pikkuhiljaa jouluostoksia…”

”Ja kun ei se hänen tyttöystävänsäkään ollut niin kovin innokas kotitalousihminen…”

”Mutta siis mulla olisi ollut Ollille tämä sen… tuota yksi kartta, jonka mä sille eilen illalla tulostin. Mutta jos mä tulen takaisin vaikka huomenissa…”

”Ei ei, me vain vähän tässä siivoilimme Ollin keittiötä. Pyyhimme jääkaapin taustan, kun minä hoksasin, ettei Olli ollut varmaan ikinä siivonnut sitä ja kuitenkin asunut tässä kohta kuusi vuotta, ja kun ei se hänen tyttöystävänsäkään ollut niin kovin innokas kotitalousihminen…”, äiti jaaritteli ja vilkaisi anteeksipyytävästi Ollia. ”Niin kun mun yhden ystävän, yhden Sirkan siskolla jääkaapin taus oli ollut täynnä pölyä, joka oli syttynyt palamaan ja ollut polttaa koko asunnon, niin ajattelin, ettei Ollikaan varmaan ole koskaan sitä imuroinut, niin sillä me vain tässä…”

”Voi kamala”, Anna keskeytti epämääräiseksi muuttuneen monologin. ”Pitääkin heti tehdä sama tuolla seinän takana.”

”Mutta siis tule sisään vain”, äiti touhusi. ”Mikä kartta se on? Oletko sä Olli suunnittelemassa jotain reissua? Mulle sä et ole kertonutkaan…”

”Eikä kun… Se on semmoinen.” Olli ei saanut sanottua astrologinen kartta. Sanat eivät suostuneet tulemaan ulos hänen suustaan.

”Tämä on vähän erilainen kartta kuin mitä sä Marketta ehkä ajattelet”, Anna täsmensi. ”Tämä on Ollin syntymähetken mukaan tehty tähtikartta.”

”Vai semmoinen. Kuulostaapa… kuulostaapa…”

”Tämä on vähän kuin aikuisten leikkiä, josta voi myös saada vähän suuntaviivoja elämään.”

”Erikoiselta?” Anna tarjosi. ”Mutta ei tähän tarvitse vakavasti suhtautua, tämä on vähän kuin aikuisten leikkiä, josta voi myös saada vähän suuntaviivoja elämään. Jos haluaa”, Anna lisäsi.

”Tätä varten Olli siis kysyi minulta tarkkaa syntymäaikaansa. Minä mietinkin, että mitä se sitä kyselee.”

Koska äiti halusi ehdottomasti jäädä kuulemaan Annan tulkintaa ja koska Olli ei uskonut pätkääkään siihen, mitä oli tuleva, hänellä oli ihan sama, vaikka äiti jäikin kuulolle, joten he istuivat kolmisin hänen punaiseksi maalatun keittiönpöytänsä ääreen.

”Kartan voi tehdä ihan ilmaiseksi netissä, tää on astro.comin sivuilta tulostettu, ja se on siis kuva taivaankannelta Ollin syntymähetkellä, tsekkaatko Olli vielä, että päivämäärä ja kellonaika on oikein?” Anna tarkisti.

”Juu, näyttävät olevan”, äiti ehätti sanomaan, ja Olli pelkäsi, että tämä jaarittelisi perään jonkin nolon ja pitkäpiimäisen synnytysmuiston. Mutta Anna jatkoi heti: ”Tähtikartta jaetaan siis kahteentoista huoneeseen, joista jokainen kuvaa jotain tiettyä elämänaluetta. Niihin liittyy paljonkin symboliikkaa, mutta noin yleisesti ensimmäinen huone liittyy minäkuvaan ja itsetuntoon, toinen omistamiseen ja omaisuuteen ja kolmas viestintään ja yhteyteen toisten kanssa, neljäs taas liittyy kotiin, viides luovuuteen, kuudes arkeen ja seitsemäs parisuhteeseen…”, Anna luetteli läpi huoneiden symboliikan, ja äiti keskeytti hänet heti kysymällä, mitä se tarkoitti, että jossain huoneessa oli paljon merkkejä.

”Merkit viittaavat planeettoihin, eli esimerkiksi Ollin kartalla niitä on paljon neljännessä, perhe-elämän huoneessa, mistä voi päätellä, että perheellä on Ollille elämässä tärkeä rooli.”

”Voi älä sano noin! Kun en toivo mitään niin kuin lapsenlapsia.”

”Ai kun ihanaa”, äiti sanoi, ja Anna kiiruhti heti tarkentamaan, että planeettasuma neljännessä saattoi viitata myös lapsuudenperheeseen.

”Voi älä sano noin! Kun en toivo mitään niin kuin lapsenlapsia.”

”Varmaan niitäkin vielä joku päivä ilmaantuu”, Anna myönteli diplomaattisesti.

”Mikä se oli se parisuhteen huone, seitsemäskö?” äiti tarkisti.

”Jep, ja siellä on itse asiassa varsinainen hertta ässä eli rakkauden planeetta Venus. Siis jossain vaiheessa Sen Ihanan Oikean pitäisi osua kohdalle ja liitosta tulla suurenmoinen, niin sadulta kuin tämä varmaan kuulostaakin.”

”Ai kun ihanaa”, äiti huokaisi, ja Olli mietti, olivatko Anna ja äiti tosissaan. Uskoivatko he ihan oikeasti, että tähtien asennolla ihmisen syntymähetkellä oli jotain väliä? Että Venuksen sijainti määritti hänen tulevan rakkauselämänsä? Eli jos hän olisi syntynyt vaikka pari päivää myöhemmin tai aivan eri puolella maailmaa, hänen elämänsä oli radikaalisti toisenlaista? Tai siis varmasti se olisikin, jos hän olisi syntynyt jossain Tshetsheniassa tai vaikka Kuubassa, mutta syyt olisivat kyllä aivan muualla kuin tähdissä.

”En ole kovin monelle tätä kertonut, mutta minäkin olen kerran käynyt astrologilla”, äiti paljasti.

”Sinäkin?! Astrologilla?” Olli ällistyi.

”Sinäkin?! Astrologilla?” Olli ällistyi.

”Siitä on jo muutama vuosi, isäsi oli juuri jäämässä eläkkeelle ja aika ahdistunut siitä ja minua huolestutti, että miten se selviää, kun työ on aina ollut sille niin tärkeää. Ja muutenkin”, äiti piti tauon ja taivutteli sanomalehden kulmaa. ”Se oli niihin aikoihin kireä eikä saanut kovin hyvin nukuttua, niin kun en enää muuta keksinyt, kokeilin sitten astrologiaa, mutta en minä sitä Eskolle tietenkään kertonut.”

”Oliko siitä hyötyä?” Anna kysyi.

”Tiedä häntä. Mutta ainakin minä sain vähän uutta mietittävää.”

Olli oli aina ajatellut, että äiti ja isä elivät elämäänsä kuin multaan istutetut tulppaanit, turhia miettimättä, vaihtoehtoja puntaroimatta tai pohtimatta, olisivatko voineet elää jotenkin toisin tai tehdä toisenlaisia valintoja tai varsinkaan sitä, olivatko he pariskuntana onnellisia. Se kuulostaa hänen itsereflektio-ikäluokkansa touhulta. He olivat ajattelijoita siinä missä heidän vanhempansa oli tekijöitä.

”Jos sä Marketta haluat, niin mä voin tehdä sullekin kartan. Voidaan kattoa, mitä se lupailee lähitulevaisuudessa.”

”Ai pystyykö siitä ennustamaankin?”

”Mä vierastan sitä sanaa: ennustaminen kuulostaa sirkustouhulta. Mutta tavallaan voi, jos katsotaan tulevat planeettaohitukset ja kuunpaluukartat ja muut, niistä voi tutkailla yksityiskohtaisemmin juuri jotain tiettyä elämänaluetta.”

”Onpa jännittävää.”

”Sitähän se on, kun ensin oppii tuntemaan symboliikan.”

”Kun kävin tässä yksi päivä kirjastossa, niin huomasin uutuushyllyllä kirjan, jossa oli kuva yötaivaalta ja kohdussa olevasta sikiöstä ja kalliosta ja otsikko meni jotenkin niin, että Mikä meitä ja tähtiä yhdistää? Kirja vaikutti ainakin kannen perusteella hurjan mielenkiintoiselta ja ajattelin lainata sen, mutta kun tulin tiskille, sepä ei enää ollutkaan hyllyssä.”

Voi hyvää päivää, Olli ajatteli. Mutta positiivista sentään, että äiti oli käynyt kirjastossa.

”Tuo onkin kiehtova kysymys, että mikä se ihmisen ja planeettojen välinen yhteys on.” Sitten Anna palasi karttaan: ”Tätä siis tulkitaan niin, että katsotaan tärkeimpien planeettojen auringon ja kuun sekä nousumerkin hallitsija. Ja Olli, sun Aurinkosi on vesimiehen merkin alussa eli olet todella vahva vesimies, sosiaalinen ihminen, mutta erakkopiirteitä löytyy myös. Siis toisaalta vesimies on sosiaalinen ja viihtyy ihmisten parissa, mutta kääntöpuolena tähän merkkiin liittyy taipumus vetäytyä yksinäisyyteen.”

”Että on sosiaalinen mutta viihtyy myös yksin, hmm…”, Olli kertasi. ”Aika tiukkaa analyysia.”

”No siis vesimiehen pitää elää tässä todellisuudessa eikä omassa päässään, niin kiehtova paikka kuin se Väinämöisineen ja muine hahmoineen varmasti onkin”, Anna kuittasi ja nousi ottamaan vettä.

”Voisi sanoa että näennäisen coolin pinnan alla kuohuvat todella syvät vedet.”

”Jos näin äitinä saa sanoa, niin tuossa on paljon perää. Jo tarhassakin Olli oli semmoinen, että yhtenä päivänä se saattoi halata kaikki tarhakaverit ja pussailla tyttöjä ja toisena se halusi vain nyhjöttää yksin leikkimässä legoilla eikä edes suostunut puhumaan kenellekään. Enkä tiedä, onko Olli kertonut, mutta viime talvenahan hänellä oli pienimuotoinen…”, äiti huomasi laverrelleensa ja vaikeni.

Anna sivuutti äidin vihjauksen, laski vesilasin altaaseen ja jatkoi: ”Ollin nousumerkki on sitten Kauriin tähtikuviossa, eli työminä korostuu voimakkaasti, sillä kauris ei turhia tunteile. Mutta kun Kuu kuitenkin osuu vaa’an ja skorpparin merkin rajalle, skorpparin puolelle siis, niin voisi sanoa että näennäisen coolin pinnan alla kuohuvat todella syvät vedet.”

”Nappiin menee”, äiti säesti. Anna jatkoi analyysiaan äidin nyökytellessä mukana, ja Olli oli kuuntelevinaan vaikka vilkuilikin kelloa miettien, ehtisikö vielä tänä iltana kirjoittaa artikkeliaan ja ehkä jopa käydä salilla ennen baariin lähtöä.

Sitten Anna sanoi, että jännä juttu. ”Sullahan ei Olli ole sisaruksia, mutta kolmas huone, jota pidetään sisarusten huoneena on aika mielenkiintoinen. Siis täällä on sellaisia merkkejä, jotka yleensä viittaavat sisaruuteen ja ihan vahvaankin sisarussuhteeseen.”

Anna nosti kartan ja tutki sitä kuin röntgenhoitaja kuvaa. ”Hm, no joo, salaisuuksien Pluto on kyllä tiukassa yhteydessä tähän ja sotkee tapansa mukaan kuviota”, Anna jatkoi. ”Eikä astrologia ole yksiselitteistä, vaan yhdellä kartalla joku kuvio tarkoittaakin vähän toista kuin toisella. Siis pitää ottaa huomioon kokonaisuus. Eikä tämä kuvio tietenkään välttämättä liity sisaruksiin vaan vaikka serkkuihin tai muihin läheisiin ihmisiin, joita voisi pitää ikään kuin henkisinä sisaruksina.”

”Jos se sisarus tarkoittaakin sua?” Olli ehdotti.

Henkisinä sisaruksina? Olli mietti, oliko Anna sittenkin tupsahtanut hänen seinänsä taa pilven reunalta tai joltain planeetalta, mitä niitä nyt olikaan, Uranuksesta tai Marsista?

”Jos se sisarus tarkoittaakin sua?” Olli ehdotti. ”Että mun elämääni ilmaantuu tässä kolmenkympin hujakoilla henkinen siskopuoli, joka muuttaa jostain toisesta todellisuudesta seinän taa sulostuttamaan mun elämää ja tuo siihen vähän tähtipölyä?”

”Sovitaan vaikka niin, jos se tuntuu osuvalta. Ja te tämän uuden siskopuolen kanssa autatte toisianne esimerkiksi järjestämällä yhdessä kirjoja hyllyyn tai tulkitsemalla tähtikarttoja”, Anna jatkoi.

”Ja kertomalla toisillenne hauskoja satuja”, Olli lisäsi.

”Hei, mä käytin tämän kartan tekoon koko eilisen illan, siis käytännössä koko mun perjantai-illan! Mä en lähtenyt Auran kanssa edes ulos syömään, kun nyhjäsin tän sun kartan parissa puolille öin, niin että jos viitsisit ainakin teeskennellä kiinnostunutta”, Anna kiivaili ja lähetti Ollille suloisen viehkeän murhaavan katseen.

Koska Olli ei halunnut, että keskustelu muuttuisi taas salamasodaksi niin kuin muuttoiltana, hän tarjosi rauhanlippua: ”Okei, Anna, sori, mä arvostan kovasti sun työtäsi mun sielunelämäni eteen. Mitä muuta sä sieltä ihmeellisestä taikapaperistasi näet.

”Ainakin mä voisin kertoa vähän karmallisesta kipupisteestä eli Saturnuksesta ja sen vastinparista eli onnen ja menestyksen planeetasta Jupiterista, joka osuu sun kartalla ysihuoneeseen, mikä on Jupiterille aika mukava sijainti. Viittaa juuri opettamiseen, yliopistoihin, ehkä matkustamiseen ja ylipäänsä kaikenlaisten sekä henkisten että maantieteellisten horisonttien laajenemiseen.”

”Osuu”, äiti sanoi ja nousi pöydästä. ”Mutta mun pitää nyt mennä. Käyn kaupassa ja teen vielä illaksi makaronilaatikon. K-marketissa oli se hyvä naudanpaistijauheliha tarjouksessa, niin haen sitä rasian ja pussin tummia makaroneja, ettei tule ihan pelkkää höttöhiilariruokaa.”

”Hei jos se kartta kiinnostaa, niin ilmoittele, mä teen näitä karttoja mielelläni, aina kun ehdin”, Anna muistutti.

”Kiitos, mä pidän mielessä”, äiti sanoi ja napitti kiivain elein takkiaan. ”Tuletko, Olli, huomenna makaronilaatikolle?”

”Mun pitää varata ainakin vähän aikaa väikkäriartikkelille, mutta jos ehdin, niin joo.”

”Tule jos tulet, kotonahan me ollaan. Ja Anna, oli mukava tavata.”

Ovi kolahti äidin perässä, ja Anna kysyi: ”Jatketaanko?”

”Mikä kiire äidille yhtäkkiä tuli, kun se vaikutti aidosti kiinnostuneelta sun tulkinnoista.”

”Jatketaan vain mutta voisiko vähän kiihdyttää tahtia, pliis?” Olli laski, että jos Anna saisi kartta-analyysin valmiiksi vartissa, hän ehtisi hyvin salille.

”Eli Jupiter lupailee hyvää uran ja kaikenlaisen mielen avartumisen suhteen, kun taas Saturnus kasissa on vähän kinkkisempi juttu.” Anna jäi katsomaan Ollia. ”Hei, kuunteletko sinä?”

”Kuuntelen. Ja mietin, että mikä kiire äidille yhtäkkiä tuli, kun se vaikutti aidosti kiinnostuneelta sun tulkinnoista. Vai pelkäsikö se muka oikeasti, että tarjousjauheliha loppuu?”

Anna silitteli pöydän pintaa. ”Tavallaanhan asia ei mulle kuulu, mutta nyt kun kerran kysyit, niin eikö se ole melko selvää?”

”Melko selvää?”

”Etkö sä huomannut, mitä tapahtui, kun mä kysyin sisaruksista? Siihen asti sun äitis oli puhua pulputtanut ja kertonut omista astrokokemuksistaan ja ties mistä tuttavansa siskon tulipaloista ja sun tarhamuistoista ja yhtäkkiä se lakkasi puhumasta, tempaisi laukun ja lähti.”

”Yritätkö sä nyt vihjata jotain?”

”Mä en väitä, että tähdistä pystyy lukemaan kaiken, mutta mä tunnistan ihmisen, joka kuulee jotain, mitä se ei haluais kuulla. Ja siinä sisarusasiassa oli selvästi jotain, mikä sai sun äitis häkeltymään.”

Siis oliko hänellä Annan mukaan ehkä jossain salainen sisarus.

Baarissa oli ruuhkaa ja huumaava meteli. Olli odotti tiskillä vuoroaan ja mietti, mitä Anna oli hänelle päivällä sanonut – miten tämä oli ollut näkevinään hänen kartallaan erakkoutta, työnarkomaniaa ja intensiivisiä tunteita. Ehkä siinä oli jotain pientä perää, mutta ei tuollaiseen tulkintaan tähtiä tarvittu, vaan Anna olisi pystynyt tekemään sen heidän lyhyen tuttavuutensa perusteella.

Ensinnäkin Anna tiesi, että hän oli pienestä perheestä ja vietti paljon aikaa yksikseen, siitä siis erakkous. Toiseksi hän teki väitöskirjaa, ja eikö se aina kertonut ainakin jonkinasteisesta, ellei nyt työhulluudesta, niin ainakin ihan perusduunaria suuremmasta kiinnostuksesta asioiden vatvomiseen? Ja kolmanneksi hän oli kertonut Annalle, miten erosta toipuminen oli vienyt häneltä käytännössä vuoden – tästä oli helppo vetää se johtopäätös, että tunteet olivat syviä.

Olli tilasi pari Heinekenia. ”Ei tuoppeja, kiitos, pullosta menee.” Hän maksoi oluet ja työntyi tungoksen läpi kohti nurkkapöytää miettien, että eikö jokaisen ihmisen elämässä perheellä ollut suuri rooli? Eikö se pätenyt joka ainoaan karttaan?

Entä sitten se, mitä Anna oli ollut näkevinään hänen sisarushuoneestaan, vai miksi sitä olisi pitänyt nimittää? Siis oliko hänellä Annan mukaan ehkä jossain salainen sisarus, mikä taas olisi tarkoittanut, että jommallakummalla hänen vanhemmistaan oli ollut nuoruuden aikainen suhde? Olli hymähti mielettömälle ajatukselle. Vaikka maailma oli täynnä jos mitä, kaksipäisiä vasikoita ja tyhjästä supervallan johtajakisaan ponnistavia bisnesmiehiä, isänsä tai äitinsä nuoruuden aikaista intohimon leiskausta hän ei pystynyt kuvittelemaan, ei ei. Suomeksi sanottuna Annan karttatulkinta oli tainnut mennä ainakin muutamilta osin onnellisesti jorpakkoon.

Olli löysi Jyrin näpyttelemästä kännykkää ja laski oluet pöytään. He kilauttivat pullojaan.

”No?”

”No mitä?”

”No mitä noin elämään ylipäänsä? Paitsi että maasta nousee vieläkin kaksisataa kiloa rautaa?”

”No mitä no mitä. Väitöskirja etenee kuin tukkirekka.”

Jyrin puhelimeen kilahti viesti. Hän luki sen heti. ”Kati. Sillä on kuumetta, lupasin etten ole koko yötä liesussa vaan tulen silittelemään mamin selkää ja pussailemaa niskaa.”

Kati oli se pinkkiraitatukkainen tyttö, joka oli ollut mukana Ollin ja Elinan ensimmäisessä kohtaamisessa, sukupuolitestissä, ja laittanut Jyrille luun kurkkuun. Kun Jyri oli pohtinut uuni-sanan symbolista yhteyttä naisen genitaaleihin, Kati oli sanonut, että jos Jyri lähestyisi uunisieni kädessään hänen g-pistettään, se symboloisi tälle avaruuslentoa. Se oli tehnyt Jyriin lähtemättömän vaikutuksen.

”Teillä suihkii edelleen hyvin?”

”Umpirakastuneita jo kahdeksatta vuotta.”

”Hatunnosto.” Olli kohotti pulloaan. ”Kerroinko mä sulle siitä uudesta mimmistä, joka muutti viikolla mun seinän taa, siihen Kallen asuntoon?”

”Kyllä sä jotain mainitsit. Annako se oli?”

”Anna. Jännä tapaus. Eläväinen.”

”Eli ei näitä kirjallisuuden klassisia utusilmäisiä Seunalan Annoja?” Jyri kirjallisuudentutkija – ja tätä nykyä paikallisen kirjaston nokkamiehiä – kysyi.

”Ehkä ehkä olisi parempi pitää pientä etäisyyttä tähän tähtinaiseen.”

”Ei. Se on töissä siinä käsityökorttelin vanhantavaranpuodissa, sen serkku omistaa sen. Mutta joo”, Olli otti kulauksen ja pyyhki suutaan, ”siinä mielessä se on kyllä vähän tuonpuoleiseen kallellaan, että se, tuota… tulkitsee tähtien kieltä.”

Jyri jähmettyi paikoilleen ja pullon suu jäi huulille. ”Kuulostaa arveluttavalta. Itse asiassa melkein siltä, että ehkä olisi parempi pitää pientä etäisyyttä tähän tähtinaiseen. Muistatko sä yliopiston englanninkurssilta sen Suvi-Marian? Sen, jolla oli kilpikonna laukussa ja aina hirveä määrä jotain talismaaneja kaulassa?”

Olli muisti hämärästi kymmenen vuoden takaa yliopiston pakollisilta kieliopinnoilta oudon mustasilmäisen tytön, joka oli yhtäkkiä hävinnyt maisemista, ja puhuttiin, että hän oli joutunut paikalliseen pöpilään.

”Anna on toista lajia. Enkä mä niitä sen tähtipuheita ihan vakavasti ottanut, ei kai se itsekään.” Hän nojautui taaksepäin ja risti kätensä pään takana yhteen. ”Vaikka kun sitä miettii, niin siinä sellaisessa uskossa on tavallaan jotain sympaattista, siis että joku uskoo ihan tosissaan, että jos jokin planeetta tekee jotain kulmaa johonkin, niin se sitten todella tarkoittaisi jotain.”

”Olli, Olli. Mies taitaa olla vakavasti rakastumassa, sen verran pehmoisia päästelee nyt suustaan.”

”Ei vaan kun tätä oikein miettii, niin tavallaan siinä astrohommassa on vähän sama idea kuin jossain Kalevalassa, että hyödynnetään vähän symbolikieltä ja herätellään mielikuvitusta.”

”Eikös se nyt ole kuitenkin vähä eri asia?”

”Niin, emmä tiedä, on kai. Ja varmaan tässä on kyse siitäkin, että kun tuo viime vuosi nyt oli mitä oli, kiitos Elinan, niin Annan avulla mä olen ainakin saanut muuta ajateltavaa.”

”Voin olla väärässä, mutta mä olen käsittänyt, että Elina haluaisi palata takaisin yhteen.”

Jyri nojasi olkapäitään polviin ja pyöritteli ranteitaan niin kuin olisi valmistautunut sumopainimatsiin.

”Mä en tiedä, pitäiskö mun sanoa tätä, mutta jotenkin mitä mä olen Katin puheista viime aikoina ymmärtänyt.”

Ollin sydän pamahti kurkkuun. Kati oli ollut opiskeluaikoina Elinan paras ystävä, oli varmaan vieläkin.

”Mä en nyt ole tästä ihan varma, joten älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä. Mutta mä olen ollut Katin puheista ymmärtänyt, että Elina on alkanut tulla vähän katumapäälle sen teidän eron suhteen.”

”Mitä sä yrität nyt sanoa?”

”Voin olla väärässä, mutta mä olen käsittänyt, että Elina haluaisi palata takaisin yhteen.”

Vähän ennen puoltayötä ja pari tuntia sen jälkeen, kun Olli ja Jyri olivat istuneet Vanhan Karhun nurkassa nahkaisilla maitokahvin värisillä nojatuoleilla ja Olli oli nieleskellyt kuulemaansa ja miettinyt, että piti Jyrin kertoa juuri tämä hänelle juuri nyt, nyt kun Elina-kipu oli alkanut vähitellen hellittää, Anna sai puhelun keskussairaalasta, synnytysosaston aulasta.

”Anna!” Aura kiljui luuriin. ”Se saattaa syntyä nyt!!”

”Annukan lapsi!” Anna kiljaisi takaisin ja pomppasi pystyyn niin että hänen sylissään ollut Munron kirja ja irtokarkkipussi putosivat lattialle, ja salmiakkipääkallot, liitulakut ja vanhat autot levisivät sohvan alle.

”Annukka ja Jukka tulivat jotain pari tuntia sitten, Annukka oli vielä vähän aikaa sitten kontillaan tuolla ammeessa ja kiroili kun lappalainen kun sillä oli jumalattomat supistukset, se vannoi että tämä tulee olemaan tasan ainoa mukula, jonka se ikinä synnyttää, voi olisit kuullu! Mutta siis äsken ne kärräsivät sen synnytyssaliin, kun kohtu oli jo sen verran auki. Jukka on siellä eikä kukaan kerro mulle mitään. Ihan sietämätöntä tää odottaminen”, Auran ääni kohosi loppua kohden niin että hän käytännössä huusi viimeiset sanat.

”Mä tulen sinne kanssa!”

”Hei ei sinne tietenkään vierailijoita päästetä.”

Anna harmitteli, ettei hänellä ollut polkupyörää, jolla olisi päässyt nopeammin. Hän kävi Ollin oven takana, mutta tämä ei ollut kotona. Hän ei tiennyt bussiaikatauluja eikä malttanut alkaa etsiä niitä nyt netistä, joten hän päätti kävellä. Tai juosta. Hän vetäisi jalkaansa ensimmäiset käteen osuvat housut ja otti ensimmäisen naulassa olevan takin, joka oli hänen myrkynvihreä lenkkitakkinsa, sai kelvata, ja lähti hölkyttämään sairaalaa kohti. Hän ohitti massiivisen urheilukeskuksen ja kymmenen korttelin kokoisen tehtaan, jonka parkkipaikalla oli näin lauantaiyönäkin autoja, ja sitten hän ohitti risteyksessä olevan uuden näköisen mutta itseään vanhaksi ja alkuperäiseksi mainostavan pubin, hän ohitti huojuen etenevän pariskunnan ja hölkkäsi ylös sairaalaan vievän pitkän ylämäen, kysyi infosta synnytysosastoa eikä malttanut kuunnella vastausta loppuun asti vaan suuntasi hisseille, intuitio vieköön hänet perille.

”Hei ei sinne tietenkään vierailijoita päästetä”, infotiskin mies huusi Annan perään. ”Mutta aulaan saa mennä odottamaan.”

Anna ei kuullut, sillä hän oli jo hississä ja painoi viidettä kerrosta.

Kun hän astui hissistä, Aura juoksi häntä vastaan ja kailotti: ”Annukka ja Jukka saivat just terveen tytön, se syntyi minuutti yli puolenyön eli MUSTA ON TULLUT TÄTI!”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Kun Olli on hetken sulatellut illan tapahtumia, hän valmis ottamaan riskin uudenlaisesta elämästä. Jotain suurta on nyt tapahtumassa.

Aamulla, kun Olli vetäisi sanomalehden luukusta, siihen oli teipattu keltainen lappu ja teksti: Anteeksi. Ja kiitos avusta, tule illalla teelle jos ehdit! A.

Olli katseli pyöreää, koukeroista käsialaa ja mietti, mitä hänen pitäisi Annasta ajatella. Tämä vaikutti aidosti sympaattiselta tapaukselta, johon hän olisi ainakin puolen vuorokauden tuttavuuden perusteella halunnut tutustua paremminkin. Annassa oli jotain tarttuvaa, jotain keveää ja kuplivaa.

Mutta sitten oli se.

Astrologian ihmiskuva. Astrologian käsikirja. Draconic chart.

Mun kirjani keikauttivat sun maailmankuvaa niin pahasti, ettet sä haluakaan tutustua muhun?

Eikä tässä ollut kyse siitä, että hänen maailmankuvansa olisi ollut mustavalkoinen, Olli ajatteli. Ei hän kuvitellut, että totuus oli jotain yksinkertaista ja todennettavaa; totuudethan muuttuivat ja tarkentuivat ajan myötä, ja varsinkin tulkinnallisissa tieteissä totta oli kullakin hetkellä se, mitä olemassa olevilla käsitteillä pystyttiin kuvaamaan, ja sitä mukaa kuin käsitteet muuttuivat ja tarkentuivat, myös ”totuus” muuttui.

Mutta silti, jotain rajaa nyt sentään.

Hänelläkö oli varaa läimäistä ovi kiinni ja sanoa uudelle kiinnostavalle tuttavuudelle kiitos ei?

Hän ryttäsi lapun, selasi lehden, vilkaisi USA:n presidentinvaalitaiston viimeiset käänteet, plarasi urheilusivut, joi toisen kupin kahvia ja mietti, mikä häntä oikein vaivasi. Miksi hänen ylipäätään piti olla Annasta jotain mieltä? Miksei hän voinut vain iloita uudesta ja ehkä hieman eksentrisestä naapuristaan, joka oli kirkkaasti parasta, mitä hänelle oli pitkään aikaan tapahtunut? Jos hän olisi ollut taipuvainen kohtalonuskoon – mitä hän ei ollut – olisi voinut sanoa, että Anna oli suoranainen taivaanlahja: Melkein samalla hetkellä, kun hän oli päättänyt jättää taakse Elina-märehtimisen ja erakkoelämän, hän oli törmännyt tähän säkki kädessä hortoilevaan ilotulitusrakettiin. Jos se ei ollut merkityksellistä sattumaa, niin mikä sitten?

Ja jos Annalla nyt sattui olemaan harrastus, jota hän ei heti ymmärtänyt, niin hänelläkö oli varaa läimäistä ovi kiinni ja sanoa uudelle kiinnostavalle tuttavuudelle kiitos ei?

Hän sulki sanomalehden, jäi istumaan aloilleen kämmenet pöytää vasten, katsoi ikkunan takana marraskuisessa tuulessa huojuvia kuusia ja ajatteli.

Hän oli kahden, ehkä vähän kouluja käyneen mutta ainakin suhteellisen tervejärkisen vanhemman jälkeinen ja M:n paperit kirjoittanut ylioppilas, joka oli päässyt ensiyrittämällä, vuoden vanhainkodissa vietetyn sivarivuoden jälkeen yliopistoon. Siellä hän oppi, että totuus on suhteellista ja muuttuvaista, mutta yksi totuuden olennainen kriteeri oli se, että muiden oli mahdollista päästä samoja metodeja käyttämällä samaan lopputulokseen. Sitä vasten Annan astrojutut olivat enemmän kuin hepreaa.

Hänestä tuntui, ettei Annan muutto hänen naapuriinsa ollut sattumaa.

Mutta sitten oli toinen vaakakuppi, jossa painoi ensinnäkin se, että hänestä tuntui, ettei Annan muutto hänen naapuriinsa ollut sattumaa.

Toiseksi hän jo näinkin lyhyen tuttavuutensa perusteella tiesi, että hän todella piti paitsi Annasta myös tämän isosta ja äänekkäästä perheestä. Häntä oli aina salaa harmittanut, että heitä oli vain hän, äiti ja isä, jotka olivat jo melko iäkkäitä ja molemmat pienestä suvusta, niin ettei hänellä ollut kuin muutama etäinen ja häntä reilusti vanhempi serkku. Ja muutenkin, Annan lähellä tuntui yksinkertaisesti rennolta ja hyvältä. Vaikka kaikki olisi ollut ulkoisesti kaaoksessa, tavallaan kaikki oli samaan aikaan hyvin, juuri niin kuin pitikin.

Ja sitten oli vielä kolmaskin juttu, mutta se tuntui liiaksi sadulta ja sepitteeltä ajateltavaksi tämän enempää.

Anna heräsi postiluukun kolahdukseen. Hän oli valvonut myöhään ja nauttinut hiljaisuudesta – siitä, että kukaan ei huutanut apua, ei kiljunut ”kuka-idiootti-on-piilottanut-harjan/puhelimen/iPadin laturin” tai ulvonut ”kuka jästi on syönyt viimeisen leivän” tai ”juonut viimeisen kokiksen”. Kukaan ei vaatinut täyttämään tai tyhjentämään pesu- tai tiskikonetta, hakemaan kaupasta voita, keittämään kahvia, viemään roskia ulos, vaihtamaan kanavaa, pienentämään radiota tai sulkemaan sitä, lämmittämään mikrossa kaalilaatikkoa tai etsimään eteisen vaateläjästä hukkunutta kaulaliinaa. Hän oli innostunut hiljaisuudesta niin, että oli siivonnut ja järjestellyt tavaroita pikkutunneille kuunnellen älppäreitä, hiljaa tietenkin, kun kerrostalossa oltiin. Ja nyt käytännössä kaikki muuttolaatikot oli purettu, vaatteet kaapeissa ja muutkin tavarat jotakuinkin paikoillaan.

Olli, Anna hymähti itsekseen, tuo naapurin jäykkä Väinämöinen.

Kännykkä näytti 8.16. Annukalta oli tullut äsken viesti. Tuttu vanhantavarankauppias oli tulossa Hillariinaan yhdeltä, ja Annukka kysyi, halusiko Anna tulla mukaan kaupantekoon. Anna vastasi tulevansa ja päätti nukkua vielä hetken – paitsi ennen kuin jatkaisi unia, hän nousi kuitenkin tarkistamaan postiluukun ja löysi lattialta Ollin lapun, jossa luki Tulen, mutta ehkä vasta kahdeksan korvilla. O.

Olli, Anna hymähti itsekseen, tuo naapurin jäykkä Väinämöinen, jonka hänen astropuheensa olivat pahan kerran säikäyttäneet.

Vaikka kyllä hän ymmärsi.

Kun Céline oli perehdyttänyt häntä ensimmäisen kerran astrologian saloihin, ei hänkään ollut tajunnut kaikkea kuulemaansa eikä osannut sanoa, täsmäsikö Célinen tekemistä tulkinnoista edes murto-osa – että hänen kahdennentoista huoneen planeettasumansa muka viittasi vahvaan mielikuvitukseen ja moniin menneisiin elämiin – mutta se ei oikeastaan ollut olennaista, vaan se oli, että se kuulosti ihmeelliseltä ja kiehtovalta ja sai hänet ajattelemaan, että maailmassa oli jotain mystistä ja salattua, jotain ihmistä suurempaa, jota hän ei voinut alkuunkaan ymmärtää. Ja se ajatus antoi hänelle suunnatonta, suunnatonta lohtua: kaikki ei ollut sittenkään vain hänen omissa käsissään.

Hän oli etsinyt netistä tietoa ja innostunut astrologiasta niin, että palattuaan Suomeen hänen perheensä oli luullut hänen menneen lopullisesti sekaisin. Mutta kun hän teki äidille kartan, ja tämä kuuli olevansa eläinradan stara ja lämminsydäminen johtaja (leijona), äitikin – kas, kas – vakuuttui ja järjesti jopa astrologisen illan, johon tämä kutsui kaikki ystävänsä ja naapuruston naiset ja jossa Annan piti tulkita naisten karttoja.

Pian Anna kuitenkin havaitsi, että karttojen tekeminen oli aikaa vievää työtä, ja vaikka moni oli kiinnostunut tulkinnoista, harva oli kiinnostunut maksamaan niistä. Ja niin hänkin unohti astroilun ja keskittyi artesaaniopintoihinsa, mitä nyt joskus vilkaisi, mitä astro.com hänen omasta lähitulevaisuudestaan ennusti.

Mutta nyt, Ollin löydettyä hänen lohikäärmekarttansa, hän ajatteli, että voisi taas vähän silmätä sitä. Hän haki draconic chartinsa kirjahyllystä ja kömpi sen kanssa sänkyyn ja mietti, ettei ollut muistanutkaan, että hän, joka oli perinteisessä astrologiassa pikkutarkkana niuhona pidetty neitsyt, oli lohikäärmekartan mukaan äärimmäisen intuitiivinen ja intohimoinen skorpioni, jonka elämässä seksuaalisuus oli tärkeässä roolissa… Hah, Anna naurahti ääneen, tähän hänellä taisi oli kyllä vielä vähän matkaa.

Sillä välin kun Anna muisteli planeettasymboliikkaa, Olli kurvasi yliopiston pihaan, lukitsi pyöränsä ketjulla tankoon – tässä pyörävarkaitten luvatussa kaupungissa ei arvannut ottaa pienintäkään riskiä, varsinkin kun hänen pyöränsä ei ollut mikään tusinafillari vaan netistä tilattu poskettoman hintainen höyhenenkevyt hybridimaasturi. Hän jätti pari kirjaa lainaustiskin seinässä olevalle palautushihnalle, valitsi ”ei kuittia kiitos”, moikkasi tuttuja virkailijoita ja loikki portaat kolmanteen kerrokseen. Tutkijakammion käytävällä hän törmäsi naapurihuoneessa puurtavaan perinnebiotooppitutkijaan, jolla oli toisessa kädessä pahvinen kahvimuki, toisessa pino kirjoja ja joka yritti avata ovea jalallaan.

”Odota”, Olli huudahti ja kiirehti avaamaan kollegalleen oven ja sanoi, että näissä merkeissä hän oli törmännyt eilen toiseenkin seinänaapuriinsa. ”Siis kerrostaloseinänaapuriin.”

Olli mietti, mikä sai hänet liioittelemaan näin, Annan tapaaminenko?

”Kuulostaa siltä, että sun pitää alkaa kohta portsariksi”, biotooppitutkija tulkitsi.

”Hyvä vaihtoehto, jos tulee pakit tutkimusmaailmasta. Ei kun meidän kerrostaloon muutti eilen uusi asukas, outo tyttö jostain pohjoisesta perähikiältä, joka törmäili seiniin säkki sylissä, ja muutenkin se muuttomeno oli kuin hullujenhuoneen saunasta – tavaroita lenteli ja astioita hajosi ja seinän takaa kuului milloin huutoa, milloin laulua tai muuta mekkalaa.” Olli mietti, mikä sai hänet liioittelemaan näin, Annan tapaaminenko?

Ja miksi hän ylipäätään kertoi tätä biotooppitutkijalle, tämä ei varmaankaan ollut järin kiinnostunut hänen naapurustostaan. ”Mutta joo, miten tutkimuksen kanssa menee, mitä niityille ja kedoille kuuluu?” hän kysyi palatakseen asiallisempiin aiheisiin.

”Hyvässä kukassa. Tänään pitäisi saada valmiiksi alustus aiheesta ’Miten Keski-Suomen perinnebiotooppien verkosto on muuttunut 1800-luvun puolivälistä nykypäivään, ja miten muutokset heijastuvat perinnebiotooppikohteiden putkilokasvilajistossa’, haluatko kuulla tarkemmin?”

”Tämä oli riittävä yhteenveto, kiitos vain.”

Hän muisti, mitä oli päättänyt toissa iltana siirtymisestä post-Elina-aikaan.

”Entä joko Väinämöinen on alkanut laulaa?” biotooppitutkija yllätti Ollin kysymällä näin tarkan hänen tutkimustaan koskevan kysymyksen. Hän ei muistanut edes kertoneensa artikkelistaan, joka oli vielä pahasti alkutekijöissään: synopsis oli hyväksytty kansanrunoudentutkijoiden vuosikirjaan, ja hän oli luvannut lähettää käsikirjoituksen kuukauden sisällä, mutta hän oli tekstin kanssa vielä aika tukevasti suossa. Hänellä ei ollut aiheesta mitään viisasta sanottavaa.

”Sanotaan nyt vaikka, että äijä vasta virittelee kanneltaan ja availee ääntään.”

Hän oli jo puikahtamassa huoneeseensa kun muisti, mitä oli päättänyt toissa iltana siirtymisestä post-Elina-aikaan. ”Hei kuule…” hän mietti kuumeisesti, mikä biotooppitutkijan nimi oli: Ari, Antti, Pertti, Sauli… ”Kuule Samu! Miten olisi lounas puoliltapäivin?”

Samu pysähtyi ovisuuhun. Olli ei tiesi, että häntä pidettiin erakkona, joka pakersi yksin huoneessaan aamusta iltaan. ”Joo, miksei, mutta mielellään vasta yhden jälkeen. Mulla on sen putkilokasviartikkelin kanssa vielä vähän tekemistä, ja dedis painaa päälle. Ruoka maistuisi paremmin, jos artsu olisi edes jonkinlaisessa kuosissa. Mutta ehkä se yhteen mennessä alkaa olla. Jos mä tulen koputtelemaan sun ovelle yhden, puoli kahden korvilla?”

”Myöhäinen lounas sopii hyvin, kun olen menossa täältä suoraan salille.”

”Ai niin, mä huomasin, että alakerran raflassa on lähinnä liha­pöperöitä ja kaalikeittoa, joten mennäänkö Tiliaan? Siellä olisi tänään lohipataa?”

”Lohipata it is.”

Päästyään huoneeseensa Olli otti esiin läppärin ja aloitti kertaamalla, mitä oli saanut Väinämöisestä kasaan. Artikkelin alku toimi: tutkimusongelma ja aiempi tutkimus oli esitelty napakasti ja kattavasti, mutta sitten, kun olisi ollut Ollin oman analyysin paikka, teksti alkoi takkuilla. Hän luki tutkimuskirjallisuutta ja plarasi sitten netistä muutamia julkaisuja, kansanrunoudentutkijoiden Elorea ja kirjallisuudentutkijoiden Avainta, ja sai hetkeksi kiinni ajatuksenaihiosta mutta kadotti sen saman tien.

Olli kritisoi mutta tiesi jo niin sanoessaan, että Samu oli sanonut jotain oivaltavaa.

Ruokalassa Olli selitti Samulle, että hän lähestyi Kalevalaa puhtaasti kirjallisuustieteilijän näkökulmasta eli käsitteli eeposta ilman kansanrunoudentutkimuksen laahusta puhtaasti kaunokirjallisena tekstinä. ”Ja nyt mä etsin motiivia Väinämöisen ensimmäiselle Pohjolassa-käynnille, joka siis alkaa sen jälkeen, kun Aino on kuollut ja muuttunut vedenneidoksi.”

”Ja siis tässä kaikessa se ydinongelma on?” Samu kysyi samalla, kun voiteli sämpylää.

”Että miksi vähän aikaa sitten maita ja mantuja luonut Väinämöinen on yhtäkkiä niin pihalla?”

”Ja syyksi ei nyt kelpaa Ainon kuolema?” Samu tarkensi ja moikkasi tarjotin kädessä ohi kävelevää opiskelijaa.

”Se on Väinön Pohjolan-reissun laukaisija mutta ei varsinainen syy.”

”Entä voisiko se olla tämä klassinen? Siis eikö niin, että Väinämöinen on voittanut tämän Aino-pimun itselleen vähän kierosti?”

”Noo, tavallaan. Väinämöinen on laulanut Joukahaisen suohon ja vapautuakseen Jouko on luvannut tälle Ainon.” Olli laski vesilasin tarjottimelle ja odotti, mitä tuleman piti.

”Ja eikö niin, että Aino ei tykkää diilistä vaan kuolee?”

Olli nyökkäsi.

”En väitä, että tuntisin kovin hyvin kansanrunoutta, en oikeastaan ollenkaan”, Samu sanoi ja haukkasi sämpylää, ”mutta nykylukijan korviinhan tuo kuulostaa aika selvältä: Väinämöinen on hukassa koska pakenee omaa syyllisyyttään.”

”Tuossa on pieni anakronismin vaara, sillä kansanrunoudessa on eri lainalaisuudet kuin nykyproosassa, siinä ei harrasteta itsereflektiota”, Olli kritisoi mutta tiesi jo niin sanoessaan, että Samu oli sanonut jotain oivaltavaa.

Samaan aikaan kun Olli alkoi kirjoittaa uutta, Samun häikäisevän ilmeiseen analyysiin pohjautuvaa tulkintaa Väinämöisen ahdistuksen ajasta, Anna oli kiikuttanut äitinsä kännykän postiin ja seisoi nyt Annukan kanssa Hillariinassa. Annukka oli jo perehdyttänyt hänet uuteen laskentaohjelmaan sekä uusiin tuotteisiin, kuten paikallisen yrittäjän kierrätyslaukkukokoelmaan. Ja nyt Anna ihasteli sitä, miten hyvältä puodissa näytti. Vanhojen tavaroiden kokoelma oli laajentunut kesästä. Annukka oli löytänyt jostain kuninkaallisen näköisen kanervanpunaisen samettinojatuolin sekä upean lakkapintaisen peilipöydän, jonka Anna olisi ostanut itselleen, jos olisi voinut. Annukka seisoi hänen vieressään aistikkaalle hajuvedelle tuoksuen ja tutki vatsaansa pidellen myyntikierrokselle tulleen vanhantavarankauppiaan kokoelmaa. Mies oli matkalla Huutokauppakeisarin luo Uuraisille ja oli pysähtynyt matkalla Annukan puodissa, joka tiedettiin jo alan piireissä.

”Pinnatuoleja kysytään aina”, Annukka sanoi, ”ja koska nämä ovat Ilmari Tapiovaaran suunnittelemia ja Laukaan puun tekemiä, menevät kuumille kiville.” Sitten hän siirtyi tarkastelemaan pienempien design-esineiden kokoelmaa ja sanoi ottavansa ainakin kamee-korut. ”Mä käväisen saattamassa Heikin pakulle ja vilkaisen vielä, mitä muita aarteita siellä vielä on. Sinä pärjäät täällä?”

Anna sanoi pärjäävänsä ja alkoi tutkia Sarpanevan öljymaalituoleja ja tarkisti, pitäisikö niitä hieman entrata. Hän silmäili samalla myös katonrajaan koukuilla kiinnitettyjä kuparipannuja ja mietti, millä ilveellä niistä saisi pyyhittyä pölyt.

Se taas tuntui hullulta ja kummalta ja siltä kuin elämä olisi muuttunut osittain saduksi.

Viiden jälkeen Olli päätti alustavan ja ensimmäisen varteenotettavan Väinämöis-analyysinsa, jossa hän oli päätynyt siihen, ettei Väinämöisen murheen ja hukassa olon tila ollut sattumaa eikä seurausta Ainon kuolemasta vaan siitä, että Väinämöinen oli kohdannut anomalisen, siis oudon tai vaikeasti määriteltävän Vellamon, jota Väinämöinen ei onnistu kaappaamaan veneeseensä eikä puukollaan paloittelemaan.

Ja kyllä – Olli tunnisti Väinämöisen tilanteessa ehdottomasti jotain samaa kuin omassaan eli siinä, mihin hän oli nyt Annan kanssa joutunut. Se taas tuntui hullulta ja kummalta ja siltä kuin elämä olisi muuttunut osittain saduksi. Viime vuonna, kun hänen oma elämänsä oli pysäyksissä, hän oli käyttänyt vähät energiansa Väinämöisen hahmon perkaamiseen, ja nyt hän epäili imeneensä itseensä jotain tuosta kansanperinteen surkuhupaisesta ukosta. Hänhän oli surrut viime vuoden Elinaa niin kuin Väinämöinen Ainoa, ja nyt hän oli sitten kohdannut anomalisen, kummallisen Annan, jota ei onnistunut lokeroimaan.

Olli puristi peukaloilla luomiaan, sillä silmät olivat kipeät näytön tuijottamisesta, ja lopetti artikkelin kirjoittamisen kohtaan, josta sitä olisi helppo huomenna jatkaa, sitten hän sammutti koneen ja huikkasi mennessään Samulle kiitokset inspiroivasta lounasseurasta.

Jyri oli jo salilla odottamassa, ja Olli toivoi, ettei Jyri kantanut kaunaa viime vuodesta, erakkoelämä oli mennyt hieman överiksi: hän oli ollut tyly, käpertynyt surunsa ympärille kuin hiiri koloonsa. Mutta Jyri oli sama Jyri kuin ennenkin, antoi ymmärtää, että kaikki oli kunnossa, että heillä oli ollut vain vähän normaalia pidempi treenitauko.

Kun he istuivat saunassa, Olli huomasi, miten Jyri yritti pariin otteeseen kysyä häneltä Elinasta, mutta porukkaa tuli ja meni eikä sopivaa saumaa auennut, joten he tyytyivät heittämään läppää treenistä ja USA:n loppusuoralla olevista presidentinvaaleista. Ollista niin oli hyvä; Jyrin vaimo ja Elina olivat ystäviä, tai ainakin olivat aikaisemmin olleet, eikä hän halunnut ottaa riskiä, että olisi kuullut Jyriltä Elinaan liittyviä uutisia, jotka olisivat kertoneet tämän menneen elämässä eteenpäin, löytäneen uuden työn tai ehkä jopa uuden miehen.

Olli ei halunnut ottaa riskiä, että olisi kuullut Jyriltä Elinaan liittyviä uutisia.

Olli pyöräili kotiin kaupan kautta ja vilkaisi avaimia kaivaessaan Annan postilaatikkoon, ovessa luki vielä edellisen asukkaan sukunimi – vai oliko Annalla sama sukunimi, hänhän oli sanonut Kallen olevan äitinsä kummisetä?

Hän heitti treenirepun ja vaatteet kotiin ja kuuli Annan luukuttavan aika kovaa Nat King Colea ja pimpautti ovikelloa.

Anna avasi oven puhelin korvallaan: ”Aura moi, Olli tuli, mä soitan sulle myöhemmin.” Hän viittoi Ollia tulemaan peremmälle.

”Seinän takaa kuultuna täällä vaikuttaa aina olevan sen verran hauskempi meininki, ettei täältä malta poiskaan pysyä.”

”Jos mä asuisin mun naapurissa, mä olisin itteni luona myös koko ajan.” Anna laittoi Nature Boyta pienemmälle. ”Mä olen luonnonlapsi niin kuin Nat. Ja tuo ääni, se vain on niin samettia, saa elämän tuntumaan paremmalta.”

”Täällähän näyttää jo asuttavalta.”

”Pikkuhiljaa. Muuttolaatikot on purettu, ja keittiö ja makkari alkavat olla jo kunnossa, mutta vessa ja olohuone vielä etsivät vähän itseään. Ja saavat etsiäkin vielä muutaman päivän, kun aloitin tänään Hillariinassa, siellä Annukan puodissa. Mä en muista enää, tiesitkö sä sen paikan?”

”Tiedän. Mä olen käynyt siellä kerran mun entisen… Tai siis yhden tutun kanssa.”

Anna laittoi heille teetä, ja kun he puhaltelivat höyryäviin mukeihinsa, Olli kysyi sitä, mitä hän oli unohtanut edellisenä iltana kysyä: Annan Ylestä perkele! -mukin tarinaa.

”Tämä viehättävä motti on mun isosiskoltani Hannalta. Se on kuvaajana Oulun Ylellä.” Anna kopautti mukia kynsillään. Oranssi lakka oli poissa ja kynnet hohtivat lakattomina, ruusunpunaisina – ja suloisen pyöreäpäisinä, Olli huomasi ajattelevansa.

”Jos aamulla jostain syystä pännii, niin juo kahvit tästä, ja vitutus laantuu saman tien. Ja eikö sitä sanota, että kun hankala tunne tai mikä tahansa muu kinkkinen juttu nimetään, sen voima vähenee heti?” Anna kysyi ja kalasti Ollin katseen sormista silmiinsä.

Olli ajatteli, että Anna kuulosti ihan kansanperinteen tutkijalta. ”Mä taitaisin tarvita tuollaisen kanssa.”

”Sä voit vaikka lainata tätä, jos se vaikka auttaisi pahimpaan hätään.” Anna nosti mukiaan.

”Kuule Anna. Siitä eilisestä...”

Sitten Olli katseli vaaleanvihreäksi maalattua keittiötä, hyllyllä olevaa pilkkumukikavalkadia, kapeassa maljakossa olevia täysjyväspagetteja, ylähyllyllä makaavia keittiökirjoja Vegaanin keittiössä, Parhaat GI-herkut, Kotiruokakirja, Välimeren keittiössä ja Miksi ranskattaret eivät liho ja palasi ajatuksissaan Väinämöis-analyysiinsa, siihen, miten kummallisen Vellamon kohtaaminen ajaa Väinämöisen hämmennykseen ja Pohjolaan. Oliko hän Annan luona kuin Väinämöinen Pohjolassa? Missä kaikki tuntui oudolta ja erilaiselta kuin tutuilla Väinölän ahoilla?

”Joko olohuoneen kirjat on hyllyssä?” hän kysyi Annalta viitaten edelliseen iltaan.

”Enimmäkseen.”

”Ja värijärjestyksessä?”

”Ankarassa värijärjestyksessä.”

Vastapäisellä seinällä oli Ikeasta ostettu metallinen kello. Jääkaapin oveen Anna oli jo ehtinyt kiinnittää postikortteja ja magneetteja. Karvisia, viinipulloja ja Eiffel-tornin kuvia. Samaan aikaan hirveitä ja sympaattisia.

”Kuule Anna. Siitä eilisestä...”

Anna nieli teetään ja heilautti kättään. ”Ei kun mun piti aloittaa. Mä pyydän anteeksi, mä olen aika helposti syttyvää sorttia. Tai en mä edes tiedä, olenko mä oikeasti vai onko se vain mun ihastuttavalta perheeltä opittua, mutta siis mun ei ollut tarkoitus olla niin ärhäkästi puolustuskannalla…”

”Mä taas en ole helposti provosoituvaa sorttia, mä en yleensä reagoi niin.”

”No hard feelings, ihan oikeasti, Olli. Mä ymmärrän, että astropuhe menee ihmisillä yli hilseen, ja siksi mä en yleensä liikoja mainostele sitä.”

”Musta oikeasti tuntuu, ettei ole sattumaa, että sä muutit mun naapuriin vaan että…”

Olli pyöritteli lusikanvarteen kieputtamaansa rooibos-pussia, jossa luki päivän mietelauseena ”act, don’t react” ja jatkoi: ”Mä mietin eilen illalla sitä sun ehdotusta siitä kartasta ja, ja mun elämä on jurnuttanut jo aika pitkään semmoisella uralla, että, että… Miten sen nyt sanoisi… Mä olen ollut jo pitkään enemmän kuin valmis pukkaamaan neulaa vähän eteenpäin, mutta yksinään se vain ei oikein onnistu. Siis jostain syystä mä jumitan aina vain samoissa kuvioissa ja musta tuntuu…” Olli etsi sanoja ja hieroi kädellä niskaansa niin kuin olisi voinut loihtia ne esiin Aladdinin tapaan hankaamalla – tosin Aladdin oli hangannut taikalamppua eikä niskaansa. ”Musta oikeasti tuntuu, ettei ole sattumaa, että sä muutit mun naapuriin vaan että… Että sun tupsahtamisella tänne Saunatontunkujalle on jokin tarkoitus.”

”Ööö… Mä en ole nyt ihan varma, pysynkö perässä”, Anna sanoi ja nojautui syvemmälle tuoliinsa. ”Yritätkö sä nyt sanoa jotain sellaista kuin että sä olet niin epätoivoinen, että voisit kokeilla jotain niinkin seinähullua kuin astrologiaa?”

Oikeastaan Olli oli tarkoittanut vähän muutakin, mutta hän päätti tyytyä Annan tulkintaan. ”Noh… Ei kai siitä haittaakaan voi olla.”

”Olli” Anna ponkaisi tuolilta eteenpäin. ”Mä en voi uskoa tätä. Sä olet selvästi ylittänyt nyt jonkun Tärkeän Rajan. Mutta siis mahtavaa, mä teen sen tosi mielelläni ja ihan lähipäivinä, ehkä jo huomenissa. Etkä muuten varmaan ylläty, kun kerron, että sä oot mun isäni jälkeen vasta toinen mies, jolle mä saan tehdä tähtikartan.”

”En varsinaisesti. Mutta siis… Sä sanoit, että sä tutustuit tähän tähtioppiin Ranskassa?”

”Joo se au pair -vuosi oli monin tavoin antoisa vuosi – paitsi että mä oivalsin siellä käsityöläisyyden hienouden, mä myös söin elämäni ensimmäisen kerran bouillabaissea, pääsin pelaamaan paikallisten pappojen kanssa laventelipensaiden keskellä petankkia ja opin mun au pair -perheen boheemilta taiteilijaäidiltä sekä vesivärimaalausta, pohjoisafrikkalaisten lihapatojen tekoa että tähtien lukemista. Ja siis kyllä mut Ylivieskassakin tunnetaan astro-Annana, ainakin joissain piireissä.”

”Astro-Anna. Sopii sulle hyvin.”

”Aaa, nyt kosketellaan arkaa aluetta, kertoo Ollin kehonkieli”, Anna analysoi.

”Mersii biään. Munkin perhe piti mua aluksi sekopäänä, tai siis pitäähän ne vieläkin, mutta erityisen hulluna ne piti mua, kun mä olin tullut Ranskasta kotiin ja kerroin osaavani tähtien kieltä. Mutta sitten mä tein äidille kartan ja kaikki se puhe sydämen jaloudesta, rohkeudesta ja lapsirakkaudesta osui sen mielestä niin hyvin kohdalleen, että mä sain pian tehdä kohta karttoja myös sen ystäville.”

Olli muisteli Annan äidin näyttävää leijonapaitaa ja vaikuttavaa rannekoruvalikoimaa. ”Vaikken mä varsinaisesti tunne sun äitiä, jotenkin mä voin uskoa tuon.”

”Mun äiti on tosi leijonaemo, hyvässä ja pahassa. Mutta siis”, Anna nieleksi teetään, ”sä sanoit että sun elämä on solmussa?”

”Joo no.” Olli nojautui taaksepäin ja risti kätensä tiukkaan nippuun rinnan päälle.

”Aaa, nyt kosketellaan arkaa aluetta, kertoo Ollin kehonkieli”, Anna analysoi.

”Okei.” Olli avasi kätensä ja mietti, mistä aloittaisi. Hän oli usein toivonut osaavansa viittoa. Hän oli varma, että joskus viittomat olisivat olleet helpompia ja miellyttävämpiä kuin sanat. Mutta sitten hän päätti tehdä saman kuin eilenkin eli mennä suoraan asiaan, mikä tuntui Annan kanssa helpoimmalta – ja oikeastaan ainoalta vaihtoehdolta: ”Mä erosin vuosi sitten pitkästä suhteesta. Tai oikeastaan mut jätettiin, ja se otti koville, ja vasta nyt mä olen alkanut oikeastaan päästä siitä yli.”

”Oli aika, kun mä makasin tuolla kiinni vedettyjen verhojen takana ja keskityin lähinnä hengittelemään.”

”Mun mielestä vuosi ei ole mikään aika toipua pitkästä suhteesta”, Anna sanoi. ”Ja emmä tiedä, jos joutuu luopumaan rakkaasta ihmisestä, niin kai sitä suree lopun ikäänsä, ainakin jollain tasolla.”

”Ei se… Ei se nyt enää. Mutta oli se pitkään tosi kipeä juttu. Oli aika, kun mä makasin tuolla kiinni vedettyjen verhojen takana ja keskityin lähinnä hengittelemään.”

”Te asuitte tuolla yhdessä?”

”Joo ja mä jäin sinne. Olin varma, että Elina tulisi takaisin.” Olli oli tosissaan uskonut, että Elina palaisi. Hän oli uskonut, että voisi pakottaa Elinan palaamaan vaikka tahdonvoimalla. Sitten hän vilkaisi Annaa ja odotti, että tämä sanoisi jotain, mutta Anna oli hiljaa ja hymyili Ylestä perkele! -mukiinsa.

”Mitä?” Olli kysyi.

”Äh…” Anna pudisti päätään ja katseli mukiin yhä tiukemmin, niin kuin olisi etsinyt sen pohjalta jotain.

”Sano nyt vain.”

”Ei kun, ja anteeksi jos tämä kuulostaa tylyltä, mutta sä olet odottanut sun ex-tyttöystävääsi melkein vuoden, kun et haluaisi olla yksin, ja mä taas en ole vuoteen muuta toivonutkaan ,kuin että pääsisin omilleni ja saisin vähän rauhaa ja hiljaisuutta ympärilleni. Eilen, kun porukat ja sinä ja Aurakin olitte lähteneet, mä vain seisoin täällä ja nautin rauhasta ja siitä, että kukaan ei huutanut eikä vaatinut multa mitään. Siis mun perhe on mulle superrakas, ihan todella, mutta joskus mä voisin tappaa ne omin käsin. Niin kuin jo se jumalaton meteli, mikä niistä lähtee”, Anna sanoi ja puisteli päätään. ”Usko mua, se on välillä aika raskasta. Ja siis nyt, kun mulla on oikeasti hiljaisuutta ympärillä, mä vasta tajuan, miten tärkeää sekin on. Ettei koko ajan vain irvailla ja pidetä yllä ihme hulabaloota.”

”Kadehdit?! HAH! Ai mun perheen takia vai?”

Olli hymähti. Hänellä oli ollut hiljaisuutta viime aikoina liiankin kanssa. ”Mä taas kadehdin sua.”

”Kadehdit?! HAH! Ai mun perheen takia vai?”

”Niin. Musta on vain mahtavaa, että on vielä noin isoja perheitä ja sukuja. Mä en penskana muuta toivonutkaan kuin että mulla olisi veli tai sisko. Edes yksi.”

”Voi Olli”, Anna sanoi. ”Sisaruus ei ole pelkkää auvoa, ei todellakaan. Mutta hei, jos sä oikeasti haluat sen kartan, mä tarvitsen sitä varten sun syntymäajan, siis kellonaikaa myöten ja synnyinpaikan myös”, Anna muistutti, kun Olli teki lähtöä.

Oikeastaan itse kartta ei kiinnostanut Ollia pätkääkään, vaan hän halusi vain olla Annan lähellä. Ja jos se vaati, että hän antoi tämän tehdä itselleen tähtikartan, niin tehköön ja nähköön siinä mitä hyvänsä, kunhan Anna ei vain katoaisi hänen elämästään.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Tuskin Anna ja Olli ovat kunnolla edes tutustuneet, kun edessä on ensimmäinen yhteenotto. Olli poistuu ovet paukkuen, mutta Annan sanat jäävät kuitenkin hänen päähänsä pyörimään.

”Sinne menivät”, Anna huikkasi eteisestä.

”Joko tuli ikävä?” Aura kysyi.

”Mitä luulisit? Mä nyt orvoksi vieraaseen kaupunkiin.” Anna tuli auttamaan Auraa astioiden kanssa.

”Paitsi ettei tämä ole sulle vieras kaupunki etkä sä jäänyt yksin, kun minä ja Annukka ollaan täällä”, Aura huomautti.

”Totta. Kirous ja onni on suuri suku. Kaikki ne rakkaat serkut ja sisarukset, jotka auttavat sua muutossa ja käyttävät luovuutta esimerkiksi keksimällä sulle uusia ihastuttavia uusia lempinimiä.”

Anna ja Aura alkoivat luetella:

”Idari niin kuin meidän Alina aina sanoo.”

”Kolmestatoista kuuteentoista mä en ollut Annukalle Aura vaan bimbopösilö tai kurttupillu.”

”Kurttupillu? Aika luovaa, mä olen ollut enimmäkseen vuosisadan ääliöidari ja sekopää.”

”Semiseko.”

”Hevosturpa.”

”Tietysti se perusklassikko ’vittupää’.”

”Ja kuspää, pässiaivo, tahvo.”

”Natsi.”

”Toivottavasti et herkkänä yliopistoihmisenä saa nyt jotain traumoja.”

”Mutta siis Olli, anteeksi,”, Anna kääntyi niin kuin olisi juuri muistanut, että tämäkin nimi oli paikalla. ”Pahoitteluni että sä jouduit varoittamatta keskelle muuttohärdelliä ja meidän irvileukasukua. Toivottavasti et herkkänä yliopistoihmisenä saa nyt jotain traumoja.”

”En mä nyt ihan noin vähästä, ja niin kuin mä sanoin, tälle illalle ei ollut muutakaan. Sitä paitsi ihan metkaa olla tällä puolen seinää, mä en koskaan käynyt täällä, kun Kalle asui tässä.”

”Etkö?” Anna ällistyi. ”Et edes kahvilla?”

”Semmoista se on kuule, Anna pieni, suuressa cityssä”, Aura sanoi. ”Toinen meininki kuin siellä peräpohjolassa.”

”Hei, saanen huomauttaa, että Ylivieska ei ole mitään peräpohjolaa. Jos tarkkoja ollaan, niin Suomen keskipistekin on siellä, jossain Piippolassa kai virallisesti mutta siellä päin kuitenkin, eli oikeastaan Pohjois-Pohjanmaan pitäisi olla Keski-Suomi eikä tämän.”

”Niin ja siis nythän puhutaan, Olli, Suomen maantieteellisestä keskipisteestä”, Aura tarkensi. ”Se taitaa olla osuvasti jollain umpeen kasvaneella pellolla synkkien korpimetsien siimeksessä.”

”Mikä siinä onkin, että ihmiset tykkäävät aina piehtaroida surussa?”

”Mä tiedän Ylivieskasta vain sen viime pääsiäisenä sattuneen kirkkopalon, siitä sauhuttiin pitkään.” Olli toivoi, ettei hänen verbivalintansa kuulostanut rienaavalta.

”Voi se oli hirveä tapaus”, Anna huokasi ja hankasi kaksin käsin päätään niin kuin muisto kirkkopalosta olisi saanut hänen päänsä yhtäkkiä kutiamaan. ”Mun äiti on seurakunnalla töissä eikä se meinannut päästä siitä yli ollenkaan. Mut ja kaikki mun sisarukset on kastettu ja konfirmoitu siinä kirkossa. Vaikka ei me olla mitenkään erityisen uskonnollisia ihmisiä, ei oikeastaan ollenkaan, yksi jumalaton paviaanilauma paremminkin, niin mä ymmärrän silti hyvin, että jotkut tarvitsevat symboleita ja hiljentymisen paikkoja…”

”Mutta oli se ahdistavaakin. Pitkään siellä ei puhuttu mistään muusta kuin siitä. Paikallislehti täynnä kirkkopalojuttuja, ja muistotilaisuuksia oli koko ajan”, Aura lisäsi ja kysyi, missä Anna säilytti mehulinkoaan.

”Mikä siinä onkin, että ihmiset tykkäävät aina piehtaroida surussa?” Anna mietti ja Ollista tuntui jotenkin, että kysymys oli tarkoitettu hänelle.

Ja sitten hän muisti Elinan, tietenkin.

Elina oli jakanut Facebookissa monta viikkoa kirkkopalouutisia ja vaahdonnut siitä, että Suomessa oli riipaisevan vähän vanhoja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia ja ne harvat jäljellä olevatkin poltettiin.

Mutta sitä hän ei Annalle sanonut vaan: ”Sitä mä tavallaan mietin mun väitöskirjassanikin.”

”Ai. Mä olin kuulevinani, että sä sanoit äidille tutkivasi Kalevalaa.”

”Joo niin mä tutkinkin. Just nyt mä yritän miettiä Väinämöisen surun syytä.”

”Väinämöisen surun syytä?” Anna jäi katsomaan Ollia. ”Oo, miten ylevää.”

”Ylevyydestä en tiedä, mutta mun tarkka tutkimuskysymykseni on se, että miksi Väinämöinen menee Ainon kuoltua totaaliseen sekaisin.”

”Anteeksi, mä en tunne kovin hyvin Kalevalaa, joten voitko vähän avata, millä tavalla tämä Väinämöinen menee sekaisin?”

”Ainon hävittyä Väinö velloo meressä, itkee ja päätyy Pohjolaan Louhen hoiviin eikä osaa omin avuin edes kotiin.”

”Ja siis tämä Aino oli…?” Aura kysyi keittiötason alta.

”Ei millään pahalla Olli, mutta tämä suku onkin aina vetänyt puoleensa sekopäitä.”

”Väinämöiselle luvattu puoliso”, Olli tarkensi.

”Eikö vastaus ole aika selvä, jos puoliso on kerran kuollut?” Anna sanoi samalla, kun kurotti jakkaralta kattilaa ylähyllylle.

”Tavallaan joo ja tavallaan ei. Jos tarkkoja ollaan, Kalevalassa Väinämöinen ei käytännössä edes tunne koko Ainoa, että sikäli surun valtavuus on motivoimatonta. Siis jää mysteeriksi”, Olli avasi yliopistoslangia.

”Aaa. Huisin jännittävää, ja joku ihan miettii tuollaista päivät pitkät”, Aura sanoi. ”Ei millään pahalla Olli, mutta tämä suku onkin aina vetänyt puoleensa sekopäitä.”

”Aura!” Anna kiljaisi. ”Älä välitä tuosta, Olli. Ja kun oikeasti, kuulostaa jännältä. Että siinä on nyt jotain, mikä ei aukene ihan kaikille ja ei ilmeisesti vielä sulle itsellesikään, mutta että siinä on… Siinä oikeasti on jotain…” Anna haki oikeita sanoja. ”Hienoa.”

”Anteeksi nyt, jos mä rikon sun illuusion, mutta en mä Kalevalaa mistään varsinaisesti sydämen palosta tutki vaan ihan siksi, että mua pyydettiin mukaan tutkimushankkeeseen, jolla on vakaa, nelivuotinen rahoitus. Ja toiseksi mä olen kyllästynyt ainaisiin sijaisuuspätkiin lukioissa ja yläkoulussa, jossa monen päätavoite tuntuu olevan saada nettiin paras ope ragee -video.”

Sen Olli jätti kertomatta, että viime vuoden tutkimustyö oli myös ollut hänen pelastuksensa Elina-surussa – ainoa syy nousta sängynpohjalta ja laahustaa eteenpäin.

”Huh, voin kuvitella. Kokonainen luokallinen meidän Alinoita, ei ihan helpoin homma. Oikeastaan aikamoinen painajainen.”

”Osaa ne joskus olla ihan symppiksiäkin”, Olli huomautti. ”Ja hei mä olen sitten pahoillani, jos nämä sun padat ja kattilat on täällä hujan hajan, mutta toi laatikko on nyt tyhjä, eli mitä seuraavaksi?”

”Jestas mitä tehokkuutta! Jos sä teet tuolla vauhdilla sitä sun väitöskirjaa, niin siinä ei varmaan kauan nenuli tuhise, ja sut kaapataan johonkin huippuyliopistoon… Mitä näitä nyt on, Yaleen tai Oxfordiin.”

”Joo siellähän suomalaista kansanperinnettä erityisesti tutkitaan.”

”Sillä välin kun tuo tyhjensi koko loodan, mä olen pyörittänyt näitä sun smoothie-kippoja ja taikinakulhoja ja koettanut päättää, että kumminpäin, että panenko mä vihreän tuonne perällä ja jätän punaisen eteen vai toisinpäin”, Aura sanoi ja laski pöydälle vaaleanvihreän ison mukin, jossa luki Forever yours.

”Pidä tauko, rakas ystävä. Ota vaikka intuitio avuksi”, Anna neuvoi. ”Ja koska sä, Olli, olet jo osoittautunut sanasi mittaiseksi urooksi tuon kattilakaapin kanssa, niin mä voisin uskoa sulle nyt sellaisen kunniatehtävän kuin kirjalaatikon purkaminen.”

Olli seurasi Annaa olohuoneeseen ja mietti oliko ”uros” tietoinen kalevalainen Väinämöiseen viittaava heitto vai pelkkää sattumaa. Hän toivoi edellistä.

Olli tiesi olleensa upoksissa Elinalandiassaan.

Mikään olohuoneessa ei enää kertonut siitä, että vielä puoli vuotta sitten asunnossa oli asunut kahdeksankymppinen yksinäinen poikamies. Seinät olivat vaaleankeltaiset, ja päätyseinää peitti värikäs lintukuvioinen tapetti. Sitä vasten oli erivärisillä räsymatoilla tai vastaavilla peitetty sohva ja sivuseinällä pari kirkkaan väristä säkkituolia ja läjä isoja tyynyjä.

”Tämä ei taida olla Kallen jäljiltä?” Olli tarkensi.

”Ei niin. Me tapetoitiin nämä ehkä kuukausi sitten ja maalattiin keittiö, eteinen ja vessa.” Anna puntaroi Ollia katseellaan. ”Mä luulen, että me törmättiin silloin tuossa käytävällä, mutta sinä näytit olevan aika lailla omissa maailmoissasi. Mä sanoin sulle moi, mutta sä et vastannut.”

Olli tiesi olleensa upoksissa Elinalandiassaan, mutta koska hajamielisyys oli aina hyvä panna väitöskirjan piikkiin, hän sanoi: ”Varmaan mietin Väinämöistä.”

”No niin. Tuossa laatikossa on mun toiset aarteeni, lp-levyt, mutta niihin sun ei tartte koskea kiitos vain, mä järjestän ne itte. Mutta siis tässä on kirjoja monta laatikkoa hyvässä epäjärjestyksessä, ja niihin saa koskea. Ja arvostaisin kovasti, jos onnistuisit säilyttämään sen, mutta sinua ei syötetä leijonille, jos yksi opus livahtaa väärään kohtaan, kahdesta en voi enää luvata.”

Olli kyykistyi tutkimaan laatikkoa. ”Siis nyt ei puhuta aakkosjärjestyksestä?”

”Ei vaan värijärjestyksestä. Näyttää paremmalta hyllyssä.”

Ei. Ei Elinaa, hän muistutti itseään ja keskittyi kirjalaatikkoon.

Olli tarttui Linn Ullmanin esikoiseen Ennen unta ja mietti, että se oli ollut yksi Elinankin suosikeista. Elina oli lukenut sen monta kertaa ja nyyhkinyt aina. Tosin heidän viimeisinä yhteisinä vuosinaan Ullman oli vaihtunut sukupuolentutkijoihin, ja siinä sivussa Ollikin oli oppinut paljon Rosi Braidottin ja Adriana Cavareron filosofiasta.

Ei. Ei Elinaa, hän muistutti itseään ja keskittyi kirjalaatikkoon, jossa oli päällimmäisenä lähinnä tummanpuhuvia opuksia, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Doris Lessingin Kultainen muistikirja, Anna Kortelaisen Levoton nainen... Olli ilahtui Annan kirjavalinnoista. Kirjallisuusalan ihmisenä Olli tunsi Munron ja Lessingin, Kortelaisen hän tiesi televisiosta, jostain kulttuuriohjelmasta, jossa tämä pieni linnun näköinen nainen oli ollut Timo Harakan kanssa.

”Sullahan on täällä laatuopuksia.”

”Paitsi etten mä ole niitä lukenut. Mä aloitin kirjojen haalimisen viitisen vuotta sitten, kun mun mummini kuoli. Ainoa, mitä mä siltä perin, oli pari kirjaa, ja ne piti tietysti lukea heti, kun ne oli mummin, ja siitä mun kirjojen keräilyni alkoi. Mutta siis en mä mikään kirjatoukka ole, en tosiaankaan, mutta kirjat liittyy mun mielessäni mummiin ja siksi ne on tavallaan vähän pyhiä”, Anna selitti. ”Tosin ei ihan yhtä pyhiä kuin levyt.”

”Jännä tapa etsiytyä kirjojen maailmaan.”

”Niin, ja kun ne on pirun kalliita, mä olen ostellut niitä enimmäkseen poistomyynneistä ja kirpputoreilta. Mutta mulla on vakaa aikomus käydä kaikki läpi viimeistään eläkkeellä.”

”Sitten kun päätät aloittaa, niin tää Munro on loistava.” Olli tarttui yhteen omista suosikeistaan. ”Mestarillinen arjen kuvaaja, joka löytää draamaa vaikka keittiölampun vaihdosta.”

”En ole lukenut, mutta me käytiin Annukan ja Auran kanssa katsomassa täällä se Almodóvarin uusin elokuva, se.. No mikä se oli.. AURA MIKÄ SE OLI ALMODÓVARIN LEFFA JOKA ME SYKSYLLÄ NÄHTIIN?”

”JULIETA!” keittiöstä huudettiin.

”Niin se, sehän perustui tän Munron novelliin. Satuitko näkemään?”

Ehkä Anna oli huomannut hänen ääneensä livahtaneen patetian.

”Satuin, oli ajatuksella ohjattu ellu”, Olli sanoi. Julietan katsominen oli yksi hänen harvoja viimevuotisia kulttuuritekojaan.

”Tosi taitava ja koskettava juoni. Ja mitä värien käyttöä”, Anna intoili. ”Sekin kohtaus kun tytär lähti sinne retriittiinsä ja punainen auto hävisi metsään ja…”

”Ja rakkaus katosi”, Olli päätti lauseen ja sanoi sen dramaattisemman kuin oli tarkoittanut. Ja pelkäsi paljastaneensa itsensä.

Ehkä Anna oli huomannut hänen ääneensä livahtaneen patetian, vaikka mikään Annan elekielessä ei varsinaisesti kielinyt siitä: Anna peruutti juuri pari askelta taaksepäin, oli kompastua lattialle unohtuneeseen räsymattokääröön ja jäi pää kallellaan arvioimaan hyllyä.

”Onko tuo Kortelainen sittenkin pidempi kuin Kettu?” hän kysyi ja vastasi itse: ”Onhan se.”

Olli mietti, miten jotkut ihmiset aistivat asioita ilman sanoja. Hänestä tuntui, että Anna oli sellainen.

Elinakin oli ollut herkkä, tiennyt heti, jos Ollilla oli ollut töissä hankalaa. Kerran kun hankalassa yläkoulussa oli ollut tiukka päivä, Olli oli joutunut selvittämään pitkään jatkunutta kiusaamistapausta, Elina oli laittanut kotona valmiiksi hyvää ruokaa, kattanut pöydän ja taitellut lautasliinoista jopa origami-tyyliset joutsenet.

Kun Olli oli kysynyt, mistä Elina arvasi, että hän tarvitsi juuri tänään jotain tällaista, Elina oli kuiskannut Ollin korvaan, että hänellä oli päässä toisen ajatuksia ja tunneväreilyä mittaavat anturit.

Joskus Ollista tuntui, että naisilla todella oli sellaiset anturit. Tai ainakin niillä naisilla, jotka hän tunsi.

No niin. Ei enää Elinaa. Piste.

Olli latoi Annan kanssa kirjoja hyllyyn ja kysyi, oliko Anna asunut aina Ylivieskassa.

”Mä kävin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen Kalajoella ja olin välillä lyhyitä jaksoja Oulussa ja täällä töissä Annukan puodissa. Ja sitten mä olin vuoden Ranskassa Välimeren rannalla au pairina. Kaitsin Lunaa ja Maximeä, kolme ja viis, ja siellä mä oivalsin, että haluan käsityöläiseksi.”

”Ai? Et lastenhoitajaksi?”

”Mä olisin voinut istua päivät pitkät katsomassa, kun Dominique valmisti veneitä.”

”No en tod”, Anna puuskahti. ”Sitä lajia mä olen saanut kotoa riittämiin. Au pair -perheen isä oli veneenveistäjä, sillä oli verstas talon takapihalla, ja vaikka se pulju oli aamusta iltaan sinisenään tupakansavusta ja pastiskin siellä lemusi, mä olisin voinut istua päivät pitkät katsomassa, kun Dominique valmisti veneitä, hioi, lakkasi, höyläsi, taivutti ja tervasi. Mun mielestä siinä hiljaisuudessa ja siinä, miten Dominique keskittyi siihen hommaan, oli jotain ihanan rauhoittavaa. Silloin mä tiesin, että mä haluan olla tekemässä jotain samanlaista, jotain missä on sama rauhan ja harmonian aura.”

Ollin oli helppo kuvitella, miksi veneenveistäminen verstaassa oli Annasta paratiisimaista. Hän taas oli lapsena kaivannut lisää elämää ympärilleen, sisaruksia, serkkuja, tätejä ja setiä. Tarhaikäisenä hän oli sepittänyt hoitotädeille saavansa ihan kohta pikkuveljen, ja tädit olivat ihmetelleet, kun äidin vatsa ei ollut alkanut missään vaiheessa pyöristyä. Hän ei ollut koskaan kysynyt vanhemmiltaan, miksi hän oli ainoa lapsi. He vain olivat aina olleet kolmisin ja hän oli tottunut siihen, niin kuin hengitysilmaan ja maan vetovoimaan totutaan.

Sitten Aura ilmestyi oviaukkoon: ”Anna. Mä olen nyt niin suuren haasteen edessä, etten taida selvitä siitä yksin. Anna. Kerro, mihin sä olet ajatellut sijoittaa niin tärkeän vempaimen kuin sauvasekoittimen? Entä – hyvänen aika sentään – vatkaimen?”

”Mä tulen auttamaan naista mäessä. Olli, sä selviät täällä hetken?” Anna tarkisti.

”Kirjallisuustieteen maisteri on nyt hommissa, jotka hallitsee!” Olli vei sormen lippaan kuin sotilas ja jatkoi kirjojen nostelemista. Laatikossa oli muutamia sisustus- ja käsityöaiheisia kirjoja mutta enimmäkseen romaaneja, joista hän tunsi useimmat, Marquezin, Cavaldan ja Woolfin totta kai. Sen sijaan englanninkieliset pokkarit, Clarissa Pinkola Estésin dramaattisen kuuloinen ja näköinen Women Who Run With the Wolves tai Gloria Nayloria Bailey’s Cafe olivat hänelle vieraampia kuten yllättävä, Coretta Scott Kingin kirjoittama Elämäni Marthin Luther Kingin rinnalla. (Takakannessa oli hintalappu 50 senttiä, ehkä se selitti, miksi kirja oli päätynyt Annan laatikkoon.) Hän latoi opuksia hyllyyn ja pani merkille, että ne olivat enimmäkseen naisten kirjoittamia, sattumaa vai sukupuolitiedostavaa valintaako? Hän hätkähti tuttujen nimien, Heli Laaksosen, Carol Shieldsin, Anna-Leena Härkösen ja Helena Lundbergin jälkeen seuraavaa käteen osuvaa opusta – Juhani Nummela: Astrologian käsikirja.

Mitä tämä nyt oli? Oliko Anna tosissaan kiinnostunut astrologiasta, vai oliko hän saanut nämä kirjat joltakulta, ehkä mummovainajaltaan? Tai kaupanpäällisinä joltain kirpputorilta? Ja ihmisillähän nyt oli hyllyissään vaikka mitä, ylioppilaslahjaksi saatuja mietelausekirjoja ja puistattavia rakkausrunokokoelmia, sivistyksen käsikirjoja ja camp-hengessä säilytettyjä nahkaselkäisiä tietosanakirjoja sekä äiteliä elämäntapaoppaita tai teini-iässä maailmaa järisyttäneitä romaaneja, joita ei voinut tunnearvon vuoksi heittää poiskaan ja jotka oli yritetty piilottaa häveliäästi hyllyn nurkkaan.

Yksi hörhökirja hyllyssä saattoi olla sattumaa mutta kaksi tuskin enää.

Mutta sitten Ollin käteen osui toinen saman aihepiirin teos, Raimo A. Nikulan Astrologian ihmiskuva, julkaisijana hämäräperäinen Unio Mystica. Olli käänsi takakannen ja luki:

”Nykyastrologia lähestyy ihmistä kokonaisvaltaisena olentona. Ihmisen tähtikartalla näkyvät arkkityyppiset teemat, hänen ulkoiset olosuhteensa ja valintansa muodostavat kokonaisuuden. Astrologia voi tarjota varsin käyttökelpoisen ja syvällisen välineen, jonka avulla on mahdollista syventää itsetuntemustaan ja pohtia sekä oman elämänsä että toisten elämän teemoja, vahvuuksia ja haasteita…”

Yksi hörhökirja hyllyssä saattoi olla sattumaa mutta kaksi tuskin enää. Keittiöstä kuului naurua, Olli vilkaisi sinne päin ja mietti, kuvitteliko Anna ihan oikeasti, että tähtiin tuijottamalla sai apua omaan elämään? Ajatus oli Ollista yhtä absurdi kuin jos olisi uskonut selvittävänsä kohtalonsa tutkimalla pihan kiviä. Olli muisteli, että Elina oli joskus käyttänyt jossain energiahoidossa ja väittänyt saaneensa hoidosta helpotusta häntä tuolloin piinanneeseen jatkuvaan päänsärkyyn, mikä oli Ollille läheisin kosketus hörhömaailmaan.

Hän selaili kirjaa, jonka välistä putosi paperi. Se oli ilmeisesti jonkinlainen astrologinen ”kartta” tai vastaava, sillä yläkulmassa luki Draconic chart, Anna Aino Eerika Alakulju, born on Su, 1. September 1991 In Ylivieska, Fin, time: 6.38 am, muuta Olli ei näkemästään ymmärtänyt. Tekstin alla oli kahteentoista osaan jaettu ympyrä täynnä astrologisia kuvioita ja eläinradan symboleita, sininen kolmio ja punaisia viivoja ja monenlaisia sykeröitä niin kuin vain harvoille ja valituille avautuvaa salaista koodikieltä.

Hetken Olli tunsi olevansa kuin Tom Hanksin näyttelemä professori Da Vinci -koodissa, paitsi että kartta, jota hän katseli ei ollut avain vatikaanin salattuun sydämeen vaan ilmeisesti Annan sisäiseen maailmaan tai jotain.

Anna tuli keittiöstä, ja Olli työnsi Astrologian ihmiskuvan nopeasti hyllyyn mutta unohti sujauttaa ”draconic chartin” sen väliin, joten Anna löysi hänet kartta kädessään.

”Ai hyvä, mun lohikäärmekartta, mä olenkin etsinyt sitä, siellä laatikossako se oli?” Anna kysyi muina naisina, kuin olisi puhunut kadonneesta proseminaaripaperista tai kuntosaliohjelmasta.

”Joo se putos tuon, tuon astrologisen oppaan välistä.”

”No niin tietenkin, miten mä en tajunnut kattoa sieltä.” Anna otti paperin. ”Nyt mä laitan tän jonnekin, missä se ei huku, vaikka reseptivihkon väliin. Sähän olet melkein tyhjentänyt tämän, mahtavaa! Onko tämä nyt sitä tutkijamaista tehokkuutta?”

”Mä törmäsin astrologiaankin Ranskassa, se oli mun toinen tärkeä löytöni au pair -vuotenani.”

”Epäilemättä.” Olli mietti, miten kysyisi Annalta, uskoiko tämä ihan tosissaan astrologiaan. ”Taitaa olla aikamoista salatiedettä se astrologia?” hän kysyi ja huomasi, ettei voinut edes ääntää sanaa astrologia neutraalin tavallisesti, vaan mukaan ui jotain teennäistä, kuin olisi puhunut laulavista puista.

”Voi ei ollenkaan, se on kuin vieras kieli ja kun alkeet tajuaa, se alkaa avautua, niin kuin joku espanja. Mä törmäsin astrologiaankin Ranskassa, se oli mun toinen tärkeä löytöni au pair -vuotenani. Mä näin perheen äidin Célinen pöydällä astrologisia oppaita, ja kerran, kun se tutki sohvalla oudon näköistä kuviota, mä kysyin, mikä se oli. Céline sanoi, että se on sen syntymähetken tähtikuvio. Mä kiinnostuin tietenkin heti ja kysyin, mistä sellaisen saa, ja Céline sanoi, että netistä. Ja sitten se teki mullekin kartan ja opetti samalla vähän planeettojen ja huoneiden symboliikkaa – miten Aurinko kuvaa ihmisen ydinolemusta ja suhdetta isään, ja Kuu taas lapsuudenperhettä ja suhdetta äitiin…”

Olli keskeytti Annan astrologisen luennon heti: ”Minusta se kartta muistutti jotain hieroglyfikirjoitusta.”

”Ai tää lohikäärmekartta? Tää onkin vähän monimutkaisempi kuin peruskartta, ammattiastrologit sanoo tätä sielunkartaksi. Se kertoo tehtävästä, johon päästään käsiksi yleensä vasta jossain keski-iän hujakoilla, kun aineelliset tarpeet on tyydytetty ja on tullut aika miettiä, mitä elämältä oikeasti halutaan. Tai paremminkin mitä itse halutaan antaa elämälle.”

”Aha. Kuule Olli. Sano ihan suoraan, säikähditkö sä tätä astropuhetta?”

”Vai niin.” Ollin eteen oli heitetty viimeisen viiden minuutin aikana sekä astrologia, tähtikartat että omituinen usko siihen, että ihmisellä olisi jonkinlainen salattu, tähtien tiedossa oleva sieluntehtävä.

”Tuota niin”, hän vilkaisi kelloaan. ”Se on kohta puoli kahdeksan, mä taidan vetäytyä nyt tuonne omalle puolelle. Mulla on illaksi vielä yksi artikkeliluonnos, jota pitäisi vilkaista, niin että…”

Anna katsoi häntä heilutellen draconic chartiaan kuin viuhkaa. ”Aha. Kuule Olli. Sano ihan suoraan, säikähditkö sä tätä astropuhetta? Kun muistaakseni se vielä pari tuntia sitten sanoit, ettei sulla ollut tälle illalle mitään, ja nyt sulle tulikin yhtäkkiä kova kiire.”

Olli aikoi ensin väittää vastaan ja sanoa, ettei hän ollut ennakkoluuloinen, mutta jotain Annan avoimuudesta ja suoruudesta oli ilmeisesti tarttunut häneenkin, koska hän pamautti: ”Kyllä mua suoraan sanottuna aika lailla ihmetyttää tämmöinen tähtikarttahöpinä, joka muka ’auttaa syventämään ihmistuntemusta’, vai miten siinä Nikulan oppaassa sanottiin? Anteeksi nyt, mutta kuulostaa puhtaalta huijaamiselta.”

”Ensinnäkin: astrologia ei ole mitään huijaamista vaan keskiajalta periytynyttä tietoa ja toiseksi, mä en millään lailla usko siihen. Ei astrologia ole uskon asia, ihan sama kuin kysyisi: uskotko polkupyörällä ajamiseen? Sitä joko osaa ajaa tai ei, ja jos osaa, niin mieluummin pyöräilee kuin kävelee, koska siten pääsee kätevämmin ja nopeammin perille.”

”Olli löysi mun draconic chartin, ja nyt sen maailmankuva on säpäleinä.”

Aura ilmestyi olohuoneeseen: ”Te olette tunteneet, mitä, muutaman tunnin ja jo nyt ensimmäinen perhe- anteeksi naapuririita käynnissä?”

”Olli löysi mun draconic chartin, ja nyt sen maailmankuva on säpäleinä.”

”Jassoo.” Aura kääntyi kannoillaan. ”Mä palaan suosiolla tuonne maustepurnukoiden rauhallisempaan ja yksiviivaisempaan maailmaan.”

Anna tuijotti Ollia. ”No?”

”Mitä no?”

”No että niinkö siinä kävi? Mun kirjani keikkauttivat sun maailmankuvaa niin pahasti, ettet sä haluakaan tutustua muhun? Mä olen nyt sitten saanut leiman ’naapurin hullu astrologinen sekopää’, joka saa pitää oppaansa ja karttansa, niinkö?”

Olli vetäisi asuntonsa oven klassiseen teinityyliin vähän kovempaa kiinni kuin olisi ollut tarpeen.

”Ei käynyt. Eikä ollut tarkoitus haastaa riitaa, mutta ihan oikeasti hei. Astrologiaa?!”

”Okei, kuule”, Anna ehdotti. ”Astrologia ei ole mikään niin iso ja mystinen juttu kuin sinusta nyt selvästi vaikuttaa. Mitä jos antaisit mahdollisuuden? Mitä jos mä tekisin sulle kartan, ja jos mikään siinä ei, siis ei yhtään mikään osu kohdalleen, niin mä olen valmis myöntämään, että sä voitit tän skaban, eikä me palata tähän aiheeseen enää ikinä? Eli jos sä kertoisit mulle sun syntymäajan ja – ”

”Kiitos vain, mutta ei kiitos.” Olli jatkoi, että hänellä oli sittenkin vielä muutama artikkeli luettavana ja kiitti kahvista ja pullasta.

Hän vetäisi asuntonsa oven klassiseen teinityyliin vähän kovempaa kiinni kuin olisi ollut tarpeen ja avasi heti läppärin; hän uppoutuisi Kalevalan tuttuun turvalliseen maailmaan ja unohtaisi äskeisen absurdilta tuntuvan episodin.

Koska seinän takaa kuului taas kolinaa ja Annan naurua, Olli pani päälle myös television ja väänsi äänet niin täysille kuin kehtasi toisella puolella asuvaa yh-äitiä ajatellen ja kanavasurffasi: Nelosella riehui Huutokauppakeisari, Avalla joku strippasi, Kolmosella kilpailtiin, Nelosella Riku Nieminen soitti sombrero päässä kitaraa, kiitos ei. Hän kelpuutti Yle Teeman Pohjois-Amerikassa asuvien latinoiden historiasta kertovan dokumentin ja yritti keskittyä siihen toivoen samalla, että hänellä olisi ollut naapurina edelleen Kalle, hiljainen ja näkymätön vanha mies, joka ei ollut koskaan kiusannut hänen elämäänsä millään lailla, sanonut portaissa vastaan tullessaan päivää ja siinä se.

Sitäkö hän tosiaan halusi? Oikeasti?

Hän tarttui summamutikassa johonkin lattialla lojuvaan tutkimukseensa liittyvään artikkeliin mutta ajatukset eivät pysyneet paperissa.

Olli löysi mun draconic chartin ja nyt sen maailmankuvan on säpäleinä.

Epämääräisen artikkelinlukuhetken jälkeen, kolmatta iltapalavoileipää voidellessaan hän palasi yhä uudestaan Annan tarjoukseen: Jos mä teen sulle kartan, ja jos mikään siinä ei, siis ei yhtään mikään osu kohdalleen, niin mä olen valmis myöntämään, että sä voitit tän skaban, eikä me palata tähän aiheeseen enää ikinä?

Entä jos hän ottaisikin tarjouksen vastaan, mitä hän siinä menettäisi? Uskottavuutensako? Ja kenen silmissä muka? Omissaanko? Ei tämä enää tämän hullummaksi voisi muuttua. Häntähän vedettiin juuri irti muistojen juoksuhiekasta ja jos se vaati yhden astrologisen kartan kestämistä, niin eikö se olisi siitä pieni hinta?

Seinän takana Aura nosti muuttolaatikon pohjalta viimeisen Ikea-maljakon ja vesikannun astiakaappiin ja sanoi Annalle: ”Tämä alkaa olla tässä, sä selviät lopusta, eikö?”

”Selviän, kiitos tsiljoonasti, mä puran huomenna viimeiset laatikot ja menen iltapäivällä Annukan avuksi Hillariinaan. Se saa näyttää mulle uusimmat aarteet, ja kirjanpito-ohjelmaakin on päivitetty sitten viime kesän.”

”Äkkiä sä sen handlaat, älä huoli.”

”Emmä huolikaan, mutta kun Annukka on vihdoin saanut kaupan luistamaan, niin en haluaisi pilata koko hommaa.”

”Sä et varmasti pilaa sitä”, Aura vakuutti samalla kun ujutti jalkansa hamsterinruskeisiin kopio-Ugeihin. ”Annukka sanoi, että kun sä olet tiskin takana, niin tavaraa menee enemmän kuin yleensä. Että sussa on kuule tyttö taikaa, tai ainakin hyvän myyjän vikaa.”

Se siitä vapaudesta ja omillaan olosta, Anna mietti.

Auran mentyä Anna jäi seisomaan kädet lanteilla uudessa keittiössään. Vaikka asunnossa oli vielä täysi kaaos, hän nautti, sydämensä pohjasta.

Tämä siunattu rauha.

Ainoa ääni oli Ollin puolelta kuuluva television pauhu. Kuulosti siltä kuin Olli katsonut täysillä jotain lännenelokuvaa, mutta sekään ei haitannut Annaa, sillä hän oli vihdoinkin omillaan ja vapaa!

Tai no.

Samassa hänen puhelimeensa kilahti WhatsApp-viesti Alinalta: ”Äipän kännykkä jäi sinne mutta me ollaan jo Haapajärvellä niin pane se aamulla postiin. Niin ja mä huomasin just netistä, että siellä on Robinin keikka parin viikon päästä että mä tuun sitten yöksi yhden mun kaverin kanssa.”

Meni pari sekuntia ja puhelimeen kilahti toinen viesti: ”Tai ehkä me tullaan kaikki, kun isä muisti juuri että silloin on Hippoksella jotkut isot ravit ja äitiä ja Aulistakin kiinnostaa, Ok?”

Se siitä vapaudesta ja omillaan olosta, Anna mietti. Mutta viestin perässä oli sentään kysymysmerkki – hänellä oli siis edes symbolinen mahdollisuus päättää, majoittaisiko armaan perheensä vai ei.

Kohta hän kirjoitti Alinalle: ”Täällä on ihmeen hiljaista, niin että johan tässä ehtikin tulla ikävä mun rakasta ryhmä rämää, ihana jos/kun tulette. Ajakaa varovasti Elämäjärventie, pus! <3”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.