Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Juuri poikaystävästään eronnut kolmekymppinen Varpu päättää karistaa murheensa festareille. Juhlahumussa hän törmää kitaristiin, joka muuttaa koko paahtavan kuuman kesän rytmit.

Varpu heitti viimeisen pahvilaatikon kannen kiinni. Pakettiauto olisi kohta täällä. Hän sulki parvekkeen oven, lintujen laulu oli sietämättömän iloista.

Ne kaikki halusivat löytää jonkun ja rakentaa yhteisen pesän, synnyttää kauniita poikasia ja ruokkia ne, elää onnellisina elämänsä loppuun.

Pakettiauto parkkeerasi kadunlaitaan.

Varpu oli nyt virallisesti eronnut nainen.

”Tässäkö kaikki?” muuttomies ihmetteli.

Kyytiin noustessa Varpu oli rekisteröinyt miehen t-paidan alta näkyvät lihaksikkaat käsivarret. Mutta ei, nyt oli selvitettävä oma pää ja nuo kirotut pahvilaatikot, joihin Varpu oli heitellyt hujan hajan koko maallisen omaisuutensa.

Sitä ei tosiaan ollut paljoa. Ennen Juhan tapaamista Varpu oli viettänyt liikkuvaa elämää. Juha oli tuntunut tarjoavan kaikkea sitä, mitä Varpu oli aina salaa halunnut. Juha oli huokunut pysyvyyttä, sitoutumista, turvaa. Juha oli omistanut asunnon, johon Varpu oli muutaman kuukauden tapailun jälkeen sujuvasti muuttanut.

Varpu tuijotti tyhjää valkoista seinää. Uuden yksiön seinät tuntuivat puristavilta. Aina ennen Varpu oli rakastanut uusia alkuja ja niiden tuomaa avaran vapauden tunnetta. Varpu lysähti seinää vasten lattialle. Banaanilaatikot tuijottivat häntä. Monen mielestä oli varmasti säälittävää, että 31-vuotias nainen käytti edelleen ilmaiseksi lähikaupasta saatuja banaanilaatikoita muuttamiseen. Varpu hymähti. Näin pitkälle hän oli päässyt. Seikkailu. Uusi kämppä, kesä, kaikki.

Varpu kellahti lattialle makaamaan. Hän oli kokenut tämän kaiken jo liian monta kertaa, eikä se enää ollut seikkailu. Hän oli kuin lapsi, joka oli jäänyt huvipuistoon, vaikka kesä oli jo loppunut.

Varpu tunsi lattian muovimaton poskeaan vasten. Syke tuntui tasaisena, rauhallisena. Oli hiljaista.

”Sun täytyy ryhdistäytyä.”

Varpu onnistui löytämään lasit yhden laatikon pohjalta. Marianne oli tullut käymään, ja hänen vihreiksi lakatut kyntensä naputtivat lasia. Varpu vilkaisi itseään peilistä, vaikka katsomattakin hän tiesi näyttävänsä spurgulta. Vaaleat hiukset valuivat päätä myöten kohti olkapäitä, eikä meikistä ollut tietoakaan.

”Sun täytyy ryhdistäytyä”, Marianne sanoi.

Varpu kaatoi itselleen lisää juomaa.

”Enkä mä tarkoita sillä mitään kännien vetämistä.”

Marianne vilkaisi piripintaan täytettyä lasia.

”Sun täytyy tehdä jotain. Ihan aluksi voisit… mennä vaikka suihkuun ja vaihtaa vaatteet.”

”Älä nyt. Ei pidä asettaa tavoitteita liian korkeelle.”

Varpu lysähti nojatuoliin. Se oli kämpän ainoa huonekalu, edellisen vuokralaisen peruja.

”Ei kun oikeesti. Sä oot itsesi varjo!” Marianne pamautti.

”Kiitos.”

”Sä tuskin olet lähdössä?”

Varpu katsoi Marianneen.

”En mä jaksa.”

Marianne näytti pettyneeltä.

”No, pitää sitten mennä yksin.”

Marinne käveli eteiseen ja veti korkkarit jalkaan.

”Sun pitää lähteä jonnekin. Ihan sama mihin. Johonkin. Pois tästä masentavasta läävästä!”

Ovi pamahti kiinni.

Mariannen hajuvesipilvi jäi leijailemaan ilmaan, se tuoksui kukilta, elämältä, kaikelta kauniilta.

Varpu kävi hakemassa kahvin kioskilta. Hän oli ajoissa, rinkka painoi selässä sopivasti. Varpu oli maannut asunnolla muutaman päivän ja tajunnut sitten, että Marianne oli oikeassa. Nyt Varpu käveli asemalaituria eteenpäin ja nousi vaunuun numero seitsemän, vatsanpohjassa huljahti hänen loikatessaan portaat ylös.

Matka sai alkaa.

”Pitkä kukkamekko hyväili reisiä.”

Ranneke puristi yhtä aikaa kevyesti ja napakasti. Varpu yritti epätoivoisesti saada telttaa kasaan, hän ei ollut mikään partiolainen. Tuli hiki, oli pakko heittää takki pois. Vaalea kesätoppi oli muutaman vuoden takainen, ja koska lähtö festareille oli ollut hetken päähänpisto, ei Varpun stailaus ollut viimeisen päälle hiottu.

Varpu selasi festariohjelmaa. Aurinko häikäisi silmiä, ja Varpu kaivoi lasit esiin. Hän istui telttansa edessä ylpeänä kuin suurtilan emäntä.

Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tältä reissulta odotti, paitsi pientä irtiottoa kaikesta – eli ei-mistään. Kuin kohtalon ivasta hänen työsopimuksensa oli päättynyt lähes samaan aikaan kuin suhde Juhaan, eli hän oli tyhjän päällä hyvin kirjaimellisesti.

Varpu hörppäsi vesipullosta, vesi oli junamatkalla muuttunut valjuksi. Mitä tehdä, minne mennä, voi tehdä mitä vaan, muttei kuitenkaan?

Olisipa taas 19-vuotias ja kaikki edessä, tai ainakin illuusio siitä.

Varpu nousi ylös.

Ei hän ollut tullut tänne säälimään itseään, vaan pakenemaan itseään.

Varpu käveli kohti festarialuetta, pitkä kukkamekko hyväili reisiä.

Bändi lavalla oli Varpulle tuntematon. Suomenkielistä rokkia, hyvää sellaista. Kitaristi näytti kliseisen komealta kitaristilta, johon olisi ollut helppo ihastua.

Varpu hymähti.

Hänen käsilaukussaan oli paketti kondomeja, jotka hän oli ostanut hetken mielijohteesta. Miksi?

Tuskin niille mitään käyttöä tulisi.

Marianne oli vihjaillut Tinderiin liittymisestä, muttei se jaksanut kiinnostaa Varpua. Hän luotti deittailussa mieluummin perinteisiin metodeihin eli nousuhumalaiseen harhailuun yökerhon tahmaisella lattialla. Sillä tavalla hän oli Juhankin bongannut.

Juha.

Varpu tunsi pienen vihlaisun, mutta teki havainnon, että vihlaisun hetket olivat päivä päivältä muuttuneet lyhyemmiksi.

Ilma tuntui lämpimältä, kesäillan alku.

Kliseisen komea kitaristi vilkaisi Varpua, tai sitten Varpu vain toivoi hänen tekevän niin. Ehkä mies oli katsonut jonnekin horisonttiin. Varpu tunsi taas ihollaan lämpimän poltteen.

Varpu vilkaisi taakseen, siellä ei ollut ketään. Kyllä, kliseisen komea kitaristi katsoi häntä.

”Mä huomasin sut heti.”

Ilta oli vielä nuori. Varpu käveli ihmisjoukon seassa ilman päämäärää. Hänen sydämensä hakkasi villisti. Hän oli rakastunut ja se oli sataprosenttisen typerää ja naurettavaa. Kolmekymppinen bändäri, joka ihastui söpöön soittajaan, joka sattui kerran vilkaisemaan häntä. Noin niitä levyjä myytiin. Varpu oli naiivi, typerä, viaton.

Se oli ihanaa.

Varpu ajautui ihmisjoukon mukana jonnekin päälavan keskivaiheille, jossa oli juuri aloittamassa ulkomaalainen tähtiesiintyjä.

Varpu hoilasi mukana radiosta tuttuja kertosäkeitä. Sitten hän tunsi kyljessään kipeän kyynärpään töytäisyn.

Hän katsoi ylöspäin ja tajusi tönäisijän henkilöllisyyden.

Se oli kliseisen komea kitaristi.

”Anteeksi”, se sanoi.

Ääni oli matala ja pehmeä.

”Ei se mitään”, Varpu vastasi.

”Ihan kauhee ryysis täällä.”

”Mieletön meno. Vähän enemmän porukkaa kun meidän keikalla. Mitä muuten tykkäsit?”

Varpu oli hämmästynyt. Muistiko kitaristi hänet yleisön joukosta?

”Mä huomasin sut heti. Kiinnitin huomiota tohon hymyyn.”

Cheesy. Mitä sitten. Kitaristi katsoi Varpua ihanasti juuri nyt.

Varpu hymyili.

”Oisitko halunnut lähtee jatkaan iltaa jonnekin?”

Ihan mihin vaan, vaikka avaruuteen tai helvettiin sun kanssa, Varpu halusi vastata.

”Vaikka”, hän vastasi.

”Mikaelin kädet hamusivat Varpun toppia.”

Varpu seurasi Mikaelia kuin tottelevainen koiranpentu isäntää. Mikael. Kliseisen komealla kitaristilla oli nyt nimi. Minne he olivat menossa? Äsken nopeasti vedetty siideri teki olosta kelluvan kuplivan.

Mikael johdatti hänet ohi telttailualueen, jossain siellä oli Varpun vihreä, pieni teltta. Varpun käsilaukku hakkasi lannetta vasten, kortsut. Ehkä niille tulisi käyttöä hyvinkin pian. Halusiko Varpu sitä? Varpu katsoi Mikaelin selkää. Mitä järkeä tässä oli?

Teltat katosivat näkyvistä, esiin ilmestyi mökkejä ja asuntovaunuja. Mikael johdatti hänet yhden mökin ovelle ja kaivoi avaimet taskustaan. Varpu katsoi Mikaelin käsivarren sinistä suonta. Mitä järkeä tässä oli?

Mikael sulki oven ja painoi Varpun seinää vasten, suuteli. Varpu vastasi, Mikael nosti hänen ranteensa ja piteli niitä pään yläpuolella.

Kahleissa. Varpu oli kuin kahleissa, ja halusi olla.

Mikaelin kädet hamusivat Varpun toppia, kiskoivat sen ylös.

Ihan kohta Varpu oli kokonaan alasti ja paljas, samoin Mikael.

Sitten äkkiä Mikael painoi Varpun hellästi itseään vasten ja silitti hänen olkapäätään.

”Mä haluan tehdä matkan suhun.”

Cheesy, taas.

Varpu huomasi hymyilevänsä Mikaelin imelyydelle. Siinäpä vasta runopoika, tekikö Mikael bändin lyriikat?

”Mitä sä naurat?” Mikael näytti kysymysmerkiltä.

”En mitään.” Varpu ei halunnut tuhota kiihkeää hetkeä.

”Mulla on niin hyvä fiilis, kaikesta.”

Se oli totta.

”Okei. Mä luulin, että sä naurat mulle.”

Mikael näytti hieman suuttuneelta.

”En mä tarkoittanut mitään sellaista. Mä en vaan oo tottunut noin lyyrisiin miehiin. Siks mä nauroin. Siis tolle mahtipontiselle ilmaisulle. En sulle.”

”Okei.”

Sitten Mikael nauroi, Varpu tunsi helpotusta, Mikael ei ollut tosikko.

”Mä olen aika romanttinen”, Mikael myönsi.

”Niin mäkin”, Varpu painautui lähemmäs.

”Sitten tää voi toimia”, Mikael veti Varpun ihan kiinni itseensä.

”Varpu tuijotti Mikaelia kuin transsissa.”

Varpu istui bussin etuosassa, bussi nieli edessä loputtomiin siintävää asfalttia. Metsää, järviä, peltoja ja maatiloja vilisti ohi. Varpun kukkamekon helmassa oli savea muistona viimeisen festaripäivän sateesta. Isovarpaan punainen lakka oli lohjennut.

”Mitä ihmettä?” Marianne kiljahti.

Varpu laittoi puhelimen kauemmas korvastaan.

”Eihän tossa oo mitään järkeä!”

”No, muistaakseni sä sanoit, että mun kannattais lähteä jonnekin, tehdä jotain. Nyt mä oon tehnyt jotain.”

”Eikö sun ennemmin kannattais hankkia vaikka työpaikka!”

Järjen ääni.

”Pitää mennä”, Varpu valehteli ja lopetti puhelun.

Mikael tuli istumaan viereen, Varpu nojasi Mikaeliin ja sulki silmät.

Hetken mielijohteesta Varpu oli sanonut ”tahdon”, kun Mikael oli festareiden jälkeen kysynyt, olisiko Varpu halunnut lähteä heidän mukaansa seuraavaan mestaan.

Varpu tajusi kyllä itsekin, että tämä oli yritys paeta vääjäämätöntä totuuden kohtaamista. Pelkkä ajatus pahvilaatikoiden läpikäymisestä ja työpaikkahakemusten kirjoittamisesta tuntui vastenmieliseltä. Milloin tässä näin oli päässyt käymään? Hän vihasi elämäänsä. Se oli kuin vankila, pakkopaita.

Varpu kurotti kätensä kohti Mikaelia ja silitti tämän selkää. Hän halusi pitkittää seikkailua, jatkaa untaan vielä kauemmin ja mieluummin olla heräämättä koskaan.

Mikael katsoi Varpua ja hymyili.

Mikaelissa oli vastaus.

Mikaelin sormet liikkuivat otelaudalla ketterästi. Varpu heilui musiikin tahtiin, lauloi mukana kertosäettä. Basso tuntui kaikkialla. Varpu tunsi vieressä seisovien paljaat käsivarret ja hikisenkuuman ihon.

Mikael, Mikael, Mikael. Varpu tuijotti Mikaelia kuin transsissa. Hän oli kuin käärmeenlumoaja, Varpu oli lumottu. Varpu halusi upota Mikaelin silmiin, Mikael katsoi ohi, jonnekin viereen.

Keikan jälkeen takahuone täyttyi ihmisistä eikä Varpu päässyt Mikaelin luo, ihmisjoukko heidän välissään oli kuin muuri. Tyttöjä, naisia parveili Mikaelin ympärillä, ja Mikael näytti kokonaan unohtaneen Varpun olemassaolon.

Varpu istahti huoneen ainoalle vapaalle tuolille ja päätti odottaa pahimman kaaoksen laantumista. Hänellä olisi koko yö aikaa upota Mikaeliin. Varpu tunsi muuttuvansa pehmeäksi, kuin lempeä laine joka hyväili rantakiveä.

”Mikael!”

Varpu säpsähti kovaääniseen kiljahdukseen. Se oli pitkähiuksinen tyttö nahkatakissa. Tyypillinen bändäri, Varpu ajatteli. Säälittävää.

Varpu yritti näyttää välinpitämättömältä. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi selata tuttujen päivityksiä. Oikeasti hän ei tajunnut sanaakaan lukemastaan. Hän huomasi, kuinka Mikael kiersi käsivartensa tytön ympärille ja halasi tätä pitkään. Tytön kovaäänisestä kalkatuksesta oli helppo päätellä, että hän oli Mikaelin vanha tuttu.

Mikael piteli yhä tyttöä otteessaan.

Tytön pää liikahti lähemmäs Mikaelin kasvoja, hänen vartalonsa kietoutui yhä tiiviimmin Mikaelia kohti.

Varpu lakkasi hengittämästä.

Sitten Mikaelin ja tytön huulet kohtasivat.

Suudelma jatkui ja jatkui ja jatkui.

Varpun puhelin tipahti lattialle, siinä tungoksessa kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Varpu nosti puhelimen ja heitti sen takaisin käsilaukkuun. Hän yritti näyttää neutraalilta ja yhdentekevältä. Eiväthän he virallisesti seurustelleet. Hän oli bändäri muiden joukossa.

Oli aika palata kotiin, joka ei ollut koti.

Avain rapisi lukossa, eteisen lamppu oli palanut. Varpu kompuroi hämärässä, hän oli onnistunut hankkimaan kyydin juna-asemalle, odottanut asemalla kaksi tuntia, kunnes maitojuna oli lopulta saapunut. Itku oli lakannut, eikä Varpu edes pystynyt sanomaan, mitä todella oli itkenyt.

Juhaa, Mikaelia, itseään?

Varpu repi vaatteet lattialle ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän seisoi kuuman suihkun alla, vesipisarat hakkasivat ihoa ja saivat sen punoittamaan, hän oli väsynyt. Kaikki valui viemäriin.

”Mä rakastuin siihen oikeasti.”

Marianne viuhtoi rätti kädessä ympäri asuntoa. .

”Oliko se parempi pano kuin Juha?” Marianne kysyi kepeästi kuin tämä olisi kohtaus jostakin Sinkkuelämä-sarjan tuotantokaudelta, jotka kaikki löytyivät pahvilaatikoiden uumenista.

”En kommentoi.”

Marianne kohautti olkapäitään.

”No, hyvä että kuitenkin yrität mennä eteenpäin.”

”Mä rakastuin siihen oikeasti.”

”Mielenkiintoista”, Marianne napautti.

”Miten niin?”

”Rakastuitko todella siihen vai enemmän rakastumisen tunteeseen?”

”Mä en nyt jaksa mitään keittiöpsykologiaa.”

Asunto näytti jo ihmisen asunnolta. Keittiön lattialla oli oranssi matto, astiakaapissa siniset lasit. Pitäisi hankkia huonekaluja. Pitäisi hankkia elämä.

Samassa puhelin soi. Varpu kurottautui vastaamaan.

”Mihin sä niin yhtäkkiä häivyit. Mulla on ollu ikävä.”

Pehmeän matala ääni kehräsi. Varpun sydän alkoi hakata lujaa.

”Mä haluaisin jatkaa matkaa suhun, musta tuntuu, etten mä oo päässy vielä alkua pidemmälle.”

Mikaelin ääni hyväili Varpua. Varpu nielaisi ja sanoi osoitteensa.

Sitten hän syöksyi suihkuun. Makuuhuoneen lattialla oli pelkkä patja, vuodevaatteet olivat puhtaat ja raikkaat.

Ovikello soi.

Aurinko tulvi säläreiden raosta suoraan patjalle, suoraan Varpun silmiin. Mikaelkin heräsi. Mikael piirteli sormella kuvioita Varpun vatsalle, Varpua kutitti, olo oli pehmeä. Mikael näykkäsi Varpua olkapäästä. Siihen jäisi todennäköisesti jälki. Merkki siitä, että Varpu kuului jollekin, oli omistettu.

Mutta halusiko Mikael kuulua Varpulle?

”Pitää mennä”, Mikael sanoi ja nousi.

Se oli kuin vastaus äänettömään kysymykseen.

Mihin Mikaelin piti mennä? Varpu ei halunnut kysyä. Oikeastaan se ei kuulunut hänelle. Mikaelilla oli oma polkunsa, oma matkansa, hänellä omansa.

Heidän askeleensa olivat kohdanneet pienen hetken verran.

Oli aika mennä eteenpäin.

”Oletko sä mustasukkainen?”

”Onneksi olkoon”, Marianne nosti lasin ilmaan.

”Uusille aluille. Kippis!”

He maistoivat viiniä. Terassi oli melko tyhjä vielä alkuillasta. Varpu oli vihdoin onnistunut löytämään syksylle työpaikan. Se oli määräaikainen pätkä joululle asti. Ei varsinaisesti mikään unelmaduuni, mutta hän tunsi helpotusta. Kaikki oli vihdoin alkanut näyttää valoisammalta. Kirpparilöydöillä ja Ikean avulla asunto oli saatu sisustettua. Varpu tunsi olevansa taas elävien kirjoissa.

”Matka on yhtä tärkeä kuin määränpää”, Marianne sanoi sitten.

”Olipa syvällinen laini!”

Naistenvessan peilistä Varpua katsoivat päivettyneet kasvot. Hän lisäsi kiiltoa huuliin, se maistui mansikkaiselta.

Vessan ovella Varpu oli törmätä mallinnäköiseen vaaleaan naiseen. Pitkä & Laiha & Röyhkeä ei pyytänyt anteeksi, vaikka melkein taklasi Varpun kumoon. Varpu käveli takaisin pöytään, Marianne selasi puhelintaan ja tuskin huomasi ystävänsä saapumista.

Sitten Varpu näki tutunnäköisen pikkutakin selän. Juha.

Sisältä baarista käveli Pitkä & Laiha & Röyhkeä. Se istui Juhaa vastapäätä ja hymyili. Juha kumartui lähemmäs ja sanoi jotain, nainen nauroi.

”Mitä nyt?” Marianne kohotti katseensa puhelimesta.

”Kato tonne”, Varpu viittasi Juhaan ja naiseen.

”Oho!”

”Niinpä. Mistä se on ton dyykannut.”

”No, vaikka sieltä Tinderistä, jonne sunkin kannattais liittyä.”

Varpu tuhahti.

”Oletko sä mustasukkainen?”

Varpu mietti hetken.

”Itse asiassa en. Aluksi mä ajattelin, että joo, mutta itse asiassa en ollenkaan.”

”Hyvä.”

Varpu kohotti lasia, jonka pohjalla oli vielä tilkka.

”Sille.”

”Varpu tunsi miesten katseet.”

Mekon helma oli reilusti polvien yläpuolella. Varpu suhautteli lakkaa, teki huulista kirkuvan punaiset. Ne suorastaan vaativat suudelmaa. Kengät kirkuivat samaa hehkuvaa punaa. Ehkä tämä on viimeinen tällainen ilta, Varpu ajatteli. Piti ottaa kaikki irti, kaikesta.

Punaiset kengät hakkasivat asfalttia. Varpu tunsi miesten katseet. Silloin näytti varmasti hyvältä, kun naisetkin katsoivat eivätkä pelkät känniset äijät. Varpu heilautti hiuksiaan.

Hänellä oli suunnitelma tälle illalle.

Mikael huomasi hänet heti. Varpu tuijotti tätä julkeasti. Miten Varpu oli alentunut tällaiseen, myi itsensä halvalla jollekin sitoutumiskammoiselle soittelijalle?

Varpu kiehnäsi itseään musiikin tahtiin. Mikaelin silmät porautuivat Varpuun ja riisuivat tämän kokonaan. Kun musiikki lakkasi, Mikael otti Varpusta kiinni ja vei tämän pois, piiloon ihmisten katseilta.

Mikaelin koti oli pieni huone, jonka keskellä oli suuri vuode. Sen vieressä oli pöytä, jolla lojui irtonaista sälää. Kaksi kitaraa nojasi seinää vasten. Oli ahdasta, ihan kuin seinät olisivat pakottaneet heidät toisiaan vasten.

”Mä tiesin, että sä soitat tai palaat vielä”, Mikael sanoi.

”Koska et voi muuta.”

Mikael hamusi Varpun kaulaa huulillaan, Varpu kiemurteli halusta. Mikaelin kädet olivat voimakkaat ja varmat. Hän toi kätensä rinnoille, Varpu parahti. Juuri tätä hän Mikaelilta etsi.

”Ota mut”, Varpu sanoi käheästi.

Mikael kaatoi Varpun vuoteelle ja repi tämän vaatteet. Napit lensivät lattialle. Mikael ei välittänyt, että repi juuri palasiksi Varpun lempimekon. Varpu oli alasti.

”Otatko kahvia? Mikael kysyi.

”Joo.”

”Paitsi mulla ei oo sitä. Pitää käydä kaupassa.”

Mikael heitti äkkiä vaatteet päälleen ja häipyi ulos. Varpu halusi suihkuun, ehkä he voisivat mennä sinne yhdessä. Päivänvalossa asunto näytti vieläkin sotkuisemmalta. Kuunvalo ja kynttilät tekivät kaikesta kauniimpaa, kahdeltatoista vaunut muuttuivat takaisin kurpitsaksi. Niinpä niin. Varpu tuijotti Mikaelin tiskipöytää joka oli täynnä likaisia astioita. Miten kukaan pysyi täysijärkisenä tällaisessa ympäristössä? Varpu ei halunnut edes tietää, miltä Mikaelin kylpyhuone näytti.

Varpu istui sängylle. Hänen jalkansa osuivat johonkin sängyn alla, Varpu kumartui katsomaan.

Naisen pikkuhousut. Eivät hänen.

”Nyt on ruokaa”, Mikael alkoi latoa kassin sisältöä pöydälle. Leipää, sämpylöitä, juustoa. Ja sitä kahvia.

Miten ritarillista.

”Miten sä oot noin hiljainen?”

”Väsyttää vielä”, Varpu valehteli.

”No, kahvi piristää. Ja joku muukin piristää.”

Mikael hymyili merkitsevästi.

Varpu hymyili. Hän ei voinut paljastaa, mitä oikeasti tunsi. Mitä hän edes tunsi?

”Varpu kierähti sohvan käsinojalta Juhan syliin, Juha otti hänet vastaan.”

Yhtenä iltana ovikello soi, kun Varpu oli jo käynyt suihkussa ja valmis sänkyyn. Hän ajatteli sen olevan Mikael, he olivat alkaneet tapailla monta kertaan viikossa. Varpu ei jaksanut edes tarkistaa tulijaa ovisilmästä.

Varpu avasi oven. Hän katsoi Juhaa silmiin.

”Mitä sä täällä teet?” Varpu sai sanotuksi ensi järkytyksestä toivuttuaan.

”Mä haluan puhua”, Juha näytti vakavalta.

”Mistä?”

”Kaikesta.”

”Eikö me vähän niin kuin jo olla loppuun käsitelty kaikki?”

Juhan katse pakotti Varpun päästämään tämän kynnyksen yli. Juha olisi halunnut ostaa yhteisen omakotitalon ja yrittää lasta. Oli Varpukin halunnut niitä asioita, mutta ei vielä. ”Ei meidän kannata jatkaa, jos meidän tavoitteet on niin erilaiset”, Juha oli julistanut, kun ei ollut heti saanut Varpua mukaan agendaansa. Varpu olisi ihan mielellään jatkanut niin kuin siihenkin asti, kivaa yhdessäoloa ilman suurempia paineita. Juhalle se ei ollut riittänyt.

Juha astui sisään eteiseen ja riisui kenkänsä. Kuin itsestään selvästi hän käveli peremmälle ja mittaili asuntoa katseellaan. Varpu oli iloinen, että oli ehtinyt järjestää kämpän.

”Istu vaan”, Varpu sanoi, vaikka Juha oli jo istunut hänen vaivalla kokoon kyhätylle Ikea sohvalleen.

Juha katseli ympärilleen mitään sanomatta. Varpu tajusi, että Juha silmäili hänen yöpaitaansa. Se oli melko kauhea, vanha läpikuultava yöpaita.

Juha ei irrottanut katsettaan, Varpu tunsi sisällään jotain unohtunutta, jotain tuttua ja turvallista. Hän halusi palata siihen, edes hetkeksi. Varpu kierähti sohvan käsinojalta Juhan syliin, Juha otti hänet vastaan. Juha riisui hänen yöpaitansa, niin kuin aina ennenkin. Olen palannut kotiin, Varpu ajatteli.

Aamulla Varpu heräsi kahvintuoksuun, Juha hääräili hänen keittiössään isännän elkein. Hän oli kaivanut esiin kaiken kaapeista löytämänsä, Varpu asettui pöydän ääreen. Kirkkaassa aamuauringon valossa kaikki tuntui epätodelliselta. Juha näytti varmalta ja päättäväiseltä.

”Kannattaa irtisanoa tää kämppä heti, niin ei tarvi turhaa maksaa.”

”Mitä?”

”Ethän sä tänne enää jää!”

”Anteeksi, mä en nyt ihan ymmärrä.”

Juha tarttui hellästi kiinni Varpun olkapäistä.

”Sä palaat kotiin jo tänään.”

Juha kuulosti lempeältä ja turvalliselta, mutta samalla ahdistavalta. Varpu astui askeleen taaksepäin.

”Eikä me siellä kaksiossa enää kauaa kykitä!” Juha julisti mahtipontisesti.

”Mä olen jo alustavasti kysellyt lainaa ja…”

”Ei!” Varpu parkaisi.

”Nyt tää etenee pikakelauksella!”

Juha näytti hölmistyneeltä.

”Koko ajan sulla on kiire saavuttaa jotain, luoda hirveitä kahleita!”

”Kahleita?” Juha toisti.

”Jos rakkaus on sun mielestä niin hirveä kahle…”

”Eikö me vähän niin kuin erottu tän takia”, Varpu totesi.

Hän ei ollutkaan palannut kotiin, vain pienen hetken hän oli luullut niin.

”Sulla on oma matka, mulla omani. Meidän tiet kohtasi hetkeksi, mutta nyt meidän täytyy jatkaa, eri suuntiin.”

Varpu tiesi kuulostavansa tekosyvälliseltä. Juha näytti murtuneelta. Varpusta tuntui, ettei voinut edes hengittää, tai kävellä, koska silloin kävelisi Juhan sydämen palasten päältä.

”Anteeksi”, Varpu sitten sanoi.

Sitten Juha lähti, ja Varpu tiesi, ettei hän palaisi enää.

Elokuun ilta oli viileä, aamulla Varpu oli nähnyt maassa keltaisen lehden. Aurinko oli polttanut sen, niin kuin koko kuluneen kesän. Voisi lähteä johonkin tai jäädä johonkin. Varpu soitti taas Mikaelin ovikelloa, vaikka oli joka kerta ajatellut, että se olisi viimeinen kerta.

Mikael otti hänet syliin, ja Varpu käpertyi siihen. Hetken hän kuului johonkin, vaikkei kuulunut mihinkään. Mikael riisui hänet, ja hän oli paljas, alaston, auki.

Mikael on minun peilini, Varpu ajatteli. Minä olen Mikael, ja Mikael on minä. Sitoutumiskammoinen ajelehtija, joka ei löydä paikkaansa elämässä, koska ei uskalla.

Mikael piirsi viivoja Varpun ihoon, kuin viittoja reitille, joita pitkin suunnistaa.

Helgan ja Juliuksen uusperheonni takkuilee. Saadakseen etäisyyttä ongelmiinsa pari suuntaa yhteiselle unelmalomalle Mexico Cityyn. Mutta perillä tilanne jännittyy heti.

Helga nojasi päätään lentokoneen ikkunaan. Mexico City kaukana alapuolella näytti jättimäiseltä, savuavalta kattilalta. Julius istui hänen vieressään ja puristi käsinojia. Julius pelkäsi lentämistä vaikka ei siitä mielellään puhunutkaan. Ennen laskeutumista Julius oli tilannut lentoemännältä tuplaviskin.

Kaupunki, jota kohti he laskeutuivat, näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Helga oli opiskellut sen nähtävyyksiä ja kaupunginosia etukäteen, mutta näkymä ei tuntunut vastaavan matkaoppaiden kliinistä kuvausta.

Uudessa ympäristössä heidän avioliittonsa näyttäytyisi ikään kuin todellisemmassa valossa.

Mihin he oikein olivat ryhtymässä, Helga mietti. He olivat täällä näkökulmasta riippuen joko pakosalla tai etsimässä jotakin. Se oli ollut Helga, joka oli uskonut, että uudessa ympäristössä heidän avioliittonsa näyttäytyisi ikään kuin todellisemmassa valossa. Lentokone tärähti pyörien iskeytyessä kiitoradan asvalttiin. Julius irrotti helpottuneena puristusotteensa käsinojista.

Lentokoneen ovesta löi vastaan kuumaa, kerosiinintuoksuista ilmaa. Lentokoneesta kentälle johtavan putken edessä seisoi pari tummahipiäistä, virnuilevaa lentokenttätyöntekijää.

Jalat tuntuivat puutuneilta pitkän lennon jäljiltä niin kuin he olisivat heränneet juuri talviunilta. Aurinkoa ei erottanut pilviudun takaa, mutta valo oli silti häikäisevän kirkasta. Julius pyyhki hikeä otsaltaan.

"Täällä sitä sitten ollaan", hän sanoi ja virnisti.

Maahantuloselvityksessä heidän piti painaa vuorotellen nappia liikennevaloja muistuttavassa pylväässä. Helgan kohdalla laite näytti vihreää valoa, mutta Juliuksen punaista.

He joutuivat seisomaan pitkään tullissa virkailijoiden pöyhiessä laiskasti Juliuksen matkalaukussa olevia hellevaatteita ja mayakulttuuria käsitteleviä kirjoja. Julius oli halunnut ottaa ne mukaan vaikka tämän piti olla lomamatka. Väsymys painoi Helgan silmäluomia ja otsalle nousi hikipisaroita.

Vihdoin he pääsivät ulos kentältä ja hyppäsivät vanhan volkkarin malliseen taksiin.

"Honeymoon, honeymoon?" kuski kysyi ja katseli heitä hymyillen peruutuspeilin kautta.

"Si, si", Helga vastasi vaisusti.

He istuivat vaiti takapenkillä ja tuijottivat eri suuntiin. Ajatus häämatkasta tuntui melkein ironiselta. Helga oli tullut tänne saamaan etäisyyttä elämästään ja sen ristiriidoista. Esimerkiksi Juliuksen lapsista Laurasta ja Mikosta, jotka kävivät heidän luonaan viikonloppuisin ja toivat mukanaan vieraan kodin tuoksun ja äitinsä Tuijan valokuvan, jota piti pitää lastenhuoneen yöpöydällä. Julius oli lopulta suostunut ottamaan virkavapaata yliopistolta.

Alkusyksystä ensi-iltansa saaneen Sortumisvaaran näytökset olivat loppuneet parahiksi. Se oli ollut ensimmäinen Helgan käsikirjoittaman ja ohjaama näytelmä. Sortumisvaarasta oli kirjoitettu lehdissä ja hän oli saanut istua televisiossa puhumassa siitä, millaista oli hypätä näyttelijän roolista ohjaajaksi.

Helgaa alkoi ärsyttää kun hän ajattelikin Juliuksen äitiä.

Kaikki olivat halunneet tietää, kertoiko uusperhettä käsittelevä näytelmä hänen omasta elämästään. Helga oli pudistanut hymyillen päätään ja sanonut keksineensä kaiken. Todellisuudessa hän oli kirjoittanut näytelmän heistä, mistä muustakaan sitä voisi kirjoittaa kuin omasta elämästään. Helgaa alkoi ärsyttää kun hän ajattelikin Juliuksen äitiä.

Ennen lähtöään he olivat kutsuneet tämän ja lapset heille syömään. Juliuksen äiti oli puhunut tapansa mukaan koko päivällisen ajan Tuijasta.

"Muistatko, kun Tuija odotti Lauraa ja teille tuli joulupöydästä niin kiire synnytyslaitokselle, että laatikotkin jäivät syömättä?" anoppi oli kysynyt samalla kun oli ojentanut lohiviipaleita pöydän yli Juliukselle.

Helga oli siirrellyt ruokaa lautasellaan ja ollut hiljaa. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos Tuija olisi jo tavannut uuden miehen. Tuija halusi kuitenkin vaalia edellisen perheensä muistoa eikä ollut edes vaihtanut sukunimeään eron jälkeen.

Helgasta oli kiusallista että Juliuksella, lapsilla ja Tuijalla oli yhä sama sukunimi. Se ikään kuin liitti heidät yhä perheenä yhteen.

Heti avioiduttuaan hekin olivat alkaneet toivoa lasta, mutta sitä hän ei Juliuksen äidille tunnustaisi. Kaikki oli mietitty jo valmiiksi. Työhuoneesta tehtäisiin lastenhuone ja Helga jäisi hoitovapaalle. He olivat tehneet Lauran ja Mikon kanssa yhteisen lomamatkan Madeiralle.

Oli käynyt ilmi, ettei Helga voisi koskaan saada lapsia.

Aurinkotuolissa uima-altaan reunalla istuessaan ja altaassa polskivia lapsia katsoessaan Helga oli ajatellut heidän syntymätöntä lastaan ja tuntenut heidän olevan jo melkein oikea perhe. Lasta ei ollut kuitenkaan kuulunut.

Lopulta he olivat menneet tutkimuksiin ja oli käynyt ilmi, ettei Helga voisi koskaan saada lapsia endometrioosin takia. Hän oli maannut kaksi yötä unettomana ja itkenyt. Helgasta oli tuntunut siltä ettei Julius pystynyt ymmärtämään hänen tuskaansa, sillä tällähän oli jo kaksi lasta. He olivat avioliitossaankin ikään kuin eri asemassa.

Helga oli vilkaissut Juliusta ja toivonut, että tämä vaihtaisi puheenaihetta. Julius hämmenteli kahviaan eikä puuttunut äitinsä puheeseen.

"Ja että se synnytys kesti. Julius soitteli aina välillä kauhuissaan sairaalasta. Imukuppiahan siinä sitten tarvittiin. Kyllä minä olin niin iloinen vaikka lapsi näyttikin sitten siltä kuin sillä olisi pahka päässä", anoppi oli jatkanut.

Lapset olivat tuijottaneet tätä silmät pyöreinä ja suut auki.

"Tuija palautui synnytyksestä ihmeen pian. Kahden viikon päästä se jo kävi tanssitunneilla. Tuijalla on aina ollut sellainen tanssijan vartalo", Juliuksen äiti oli jatkanut.

Julius oli nyökytellyt ja ollut hiljaa hänkin. Helga oli ajatellut rapun parveketta, jolle oli keväällä ilmestynyt Sortumisvaara-kyltti. Helgalla oli ollut tapana käydä parvekkeella hermosavuilla salaa itseltään, sillä virallisesti hän ei polttanut.

Oli niin kuin he olisivat kävelleet munankuorien päällä. Mikä tahansa arkinen asia saattoi kasvaa konfliktiksi.

Hän muisti miten oli tuijottanut kylttiä ja ajatellut, että se voisi olla hänen elämänsä otsikko. Siitä idea näytelmäänkin oli syntynyt.

Vaikka Helga kuinka yritti ajatella positiivisesti, hän oli alkanut pelätä viikonloppuja, joina lapset tulivat heille. Oli niin kuin he olisivat kävelleet munankuorien päällä. Mikä tahansa arkinen asia saattoi kasvaa konfliktiksi, joka paljasti heidän perimmäisen eriparisuutensa.

"Kertokaa äidille terveisiä", Juliuksen äiti huikkasi lähtiessään lapsille.

"Sanokaa, että tulisi taas käymään. Mummulla on ikävä äitinne laittamia lihapullia."

"Miksi et voinut vaihtaa puheenaihetta?" Helga oli kysynyt jälkikäteen kun he siivosivat keittiötä.

"Älä nyt, äiti on vanha ihminen."

"Ei ole kiva kuunnella Tuijan synnytysjuttuja ruokapöydässä. Ihan kuin olisin näkymätön."

"Miten niin?"

"No ei sitä kiinnosta edes kohteliaisuudesta kysyä vaikka mun näytelmästä."

"No ei äiti pahalla. Äiti ei vaan ymmärrä taidetta. Ei Sortumisvaara oikein ole sen heiniä. Se on perinteinen ihminen."

"Hyvä, että se edes tervehtii mua. Olen vieläkin sille se kakkosvaimo ja Tuija on The Äiti. Sillä on vielä teidän hääkuvakin kirjahyllyssä. Ja joka joulu se haluaa kutsua Tuijan luokseen."

"Äiti haluaa olla hyvissä väleissä Tuijan kanssa. Kai se on ihan luonnollista. Onhan se lasten mummu."

"Mutta onko sen pakko jauhaa Tuijan synnytyksestä?"

"Se tekee sen lasten takia."

"Lapsethan olivat ihan kauhuissaan niistä sen jutuista."

"Lapsille on tärkeää nähdä, että aikuiset on hyvissä väleissä."

"Kyllähän sä tiedät miten vaikeaa lapsettomuus on mulle ollut."

Julius oli jatkanut mitään vastaamatta tiskikoneen täyttämistä.

Mexico City heidän ympärillään oli yhtä torventoitotusten, huutojen, värien ja hajujen sekamelskaa.

Kun taksi pysähtyi ruuhkaan, puikkelehti autojen välistä tielle laiha, risaiseen paitaan pukeutunut poika, joka alkoi jonglöörata punaisilla palloilla. Toisesta suunnasta heitä lähestyi ruusuja kaupitteleva vanha mies. Joku yritti pestä väkisin tuulilasia. Kuski huusi espanjaksi kirouksia ja tööttäsi torvea.

Valojen vaihtuessa kuski vilkaisi heitä jälleen peilin kautta ja puhkesi puhumaan.

"Mitä se sanoo?" Julius kysyi.

"Se kysyy, että mistä me ollaan kotoisin", Helga selitti vaikka ei muuta kuskin puheesta ymmärtänytkään.

Hän oli käynyt varta vasten espanjan kurssia sillä oli jo pitkään haaveillut Meksikon matkasta.

"De Finlandia", Helga vastasi ja hymyili kohteliaasti.

Kuski kohotti kulmiaan ja huokaili hämmästyneesti.

"How many hours?" hän kysyi ja teki kädellään lentämistä merkkaavia eleitä.

Helga vastasi jotakin ympäripyöreää ja sulki silmänsä. Hän ei pystynyt väsymykseltä laskemaan, kauanko lento oli kestänyt. Nyt olisi pitänyt olla jo ilta, mutta päivä jatkui aina vaan. Avonaisesta ikkunasta puhaltava tuuli oli lämmin ja tuoksui savulle ja limehedelmälle.

Taksikuski kurottautui painamaan ovet lukkoon heidän ajaessaan pitkin keskustan kapeita katuja, joilla oli vieri vieressä roskia pursuilevia tynnyreitä.

Taksi ohitti kaksi miestä, jotka kantoivat välissään jättimäistä muoviin pakattua pehmolelulastia. Nallekarhujen lyttyyn painuneet naamat näyttivät surumielisiltä.

Kylpyhuoneessa juosta vipelsi torakka. Helga kiljaisi.

Vihdoin kuski pysäytti vanhan ja korkean rakennuksen eteen ja sanoi summan, joka vaikutti vähintäänkin kolminkertaiselta matkaan nähden. Helga kaivoi setelit taskustaan ja laski ne kuskin kädelle mitään sanomatta.

Hotelli oli pramea, mutta nukkavieru. Marmoriset lattiat olivat tarkemmin katsottuna pölystä harmaat ja portaiden punainen matto repsotti.

Kylpyhuoneessa juosta vipelsi torakka. Helga kiljaisi.

"Mikä tuli?" Julius kysyi ja ilmestyi ovelle.

Helga osoitti lavuaaria.

"Äh, ei sitä tarvitse pelätä, täällä luonto tulee vain sisälle asti. Se on sillä tavalla lähempänä ihmistä."

Julius istui parisängyn laidalle ja avasi oluen. Hän tarttui pöydällä lojuvaan kännykkäänsä ja alkoi näpytellä sitä.

Helga tarkasteli huonetta. Päiväpeitosta erottui läikkä. Sänky oli leveä, selvästi lemmenleikkeihin tehty. Helga ei edes muistanut milloin he olivat viimeksi harrastaneet seksiä. Eikö sellainenkin kuulunut tällaisiin yhteisiin lomiin siinä missä nähtävyyksien bongailukin? Helga istuutui sängylle ja pompahteli sillä pari kertaa patjaa testatakseen.

"Tuija pyysi laittamaan tekstarin kun olen perillä.

- Miksi ihmeessä?"

"Mennäänkö syömään?" Helga kysyi.

"Mun pitää ensin vastata tähän viestiin", Julius sanoi nostamatta katsettaan.

"Onko jotain sattunut?"

"Tuija pyysi laittamaan tekstarin kun olen perillä."

"Miksi ihmeessä? Sähän olet lomalla."

"No, mä olen sen lasten isä. Se on huolissaan. Koneita tippuu kaiken aikaa."

"No eihän tipu. Lentäminen on turvallisempaa kuin autoilu."

"Joo, joo. Mutta koskaan ei voi tietää."

"Eikö me voitaisi edes täällä keskittyä vaan tähän hetkeen ja toisiimme?"

"Totta kai", Julius sanoi ja jatkoi näpyttelyä.

Helga huokasi. Huone tuntui äkkiä pieneltä ja hämärältä. Oli niin kuin Tuijan valokuva olisi taas ollut yöpöydällä sängyn vieressä. Tuija, Julius ja lapset olivat kiinnittyneet toisiinsa napanuoralla, joka oli vahva kuin köysi.

Vaikka heidän välissään oli valtameri, se ulottui tänne asti.

"Lähdetään ulos. Aurinkokin paistaa", hän sanoi.

"Mä haluan nähdä Frida Kahlon museon."

Helga oli ihaillut Frida Kahloa nuoresta asti. Hän ajatteli Fridan auto-onnettomuudessa murskaantunutta lantiota ja vimmaa, jolla hän maalasi makuullakin. Sellaista periksiantamattomuutta ei voinut kuin ihailla.

"Sun työt ja sun elämä. Mä olen vain sivuhenkilö!"

"Ai. Mä olin ajatellut mennä antropologiseen museoon", Julius sanoi.

"Eräs kollega on luvannut tulla esittelemään sitä."

"Niinkö? Miksi sä et kertonut aiemmin?"

"Enkö mä muka kertonut? Mä vain unohdin kaikessa kiireessä. Sä tiedät, että nämä ovat mun työjuttuja. En mä voi jättää sitä museota väliin."

"Niin just. Sun työt ja sun elämä. Mä olen vain sivuhenkilö tässä näytelmässä."

Helga nappasi olkalaukkunsa mitään sanomatta ja sulloi siihen matkaopaskirjansa.

"Nähdään sitten myöhemmin. Kun sä olet keskustellut rouvan kanssa. Kerro terveisiä."

"Helga hei..."

Helga paiskasi oven kiinni takanaan ja marssi portaat alas.

Frida Kahlon museo sijaitsi rauhallisessa ja taiteilijoiden asuttamassa Coyoacanin kaupunginosassa. Kun Helga nousi taksista, museon edessä norkoili muutama amerikkalaisturisti lippalakeissaan. Siniseksi maalattu talo henki rauhoittavaa hiljaisuutta.

Lippuluukulla ei ollut jonoa. Helga astui sisään. Talossa oli viileätä ja kotoisaa. Alakerran huoneen seiniä peittivät Frida Kahlon maalaukset.

Viva la vida, eläköön elämä, Frida oli kirjoittanut vesimelonia esittävän maalauksen reunaan horjuvalla käsialalla. Näyttelytekstissä sanottiin, että se oli yksi viimeisistä Fridan töistä. Kaikki talossa näytti siltä kuin Frida olisi vain käymässä torilla. Ruokailutila oli iso, ja oli helppo kuvitella Frida vaihtuvine seurueineen illallistamaan sen ympärille.

Pöydällä oli kulho, johon oli aseteltu tuoreita hedelmiä. Keittiö oli maalattu iloisen keltaiseksi ja siniseksi. Hyllyillä oli rivissä värikkäitä keramiikka-astioita. Keittiöstä pääsi Diegon pieneen makuuhuoneeseen. Helga kurkisti sinne nopeasti. Kapea sänky näytti yksinäiseltä.

Frida Kahlon työtilaan johtavan portaikon seinällä oli kokoelma votiivitauluja, metallista tehtyjä pieniä rukouksia, joilla toivottiin lasta tai parannusta sydänsuruihin.

Fridan maalaustarvikkeet olivat vielä esillä pöydällä, ja sen vieressä oli hänen pyörätuolinsa, jossa Frida oli joutunut viimeiset vuotensa istumaan. Sanottiin, että Frida ja Diego olivat pian taloon muutettuaan asettuneet asumaan talon eri siipiin ja kulkeneet toistensa luo Fridan työtilan poikki.

Järjestely oli tarjonnut heille mahdollisuuden säädellä läheisyyttä ja etäisyyttä suhteessaan. Ehkä juuri se oli pitänyt parin yhdessä, Helga ajatteli. Tai sitten heidät oli liimannut yhteen tottumus ja symbioottinen kiintymys.

Helga ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miksi Frida oli sietänyt huikentelevaista aviomiestään ja tämän vaihtuvia rakastajattaria.

Fridan makuuhuoneessa oli esillä yksi korseteista, joita Frida oli joutunut pitämään auto-onnettomuudessa saamiensa vammojen takia. Se näytti luisevalta ja kovalta, kuin haarniskalta. Rakkaus oli sanana tyhjä ja särisevä, Helga mietti, kuin yleiskäsite lupaukselle, jonka todellisista ehdoista ei tiennyt etukäteen. Frida oli ollut uskollinen rakkaudelleen Diegoon kuolemaansa asti, vaikka myös hänellä oli ollut Diegon tapaan muitakin rakkaussuhteita.

Fridan sänky oli pedattu yksinkertaisesti ja pöydällä oli valokuva Fridasta ja Diegosta käsi kädessä. Frida näytti pieneltä ja hauraalta Diegon ison ja pullean olemuksen rinnalla.

Hän oli kuvitellut, että ajan kanssa heistä tulisi tavallinen perhe.

Kuvaa katsoessaan Helga muisti, miltä oli tuntunut seistä kirkon ovilla vastavihittynä Juliuksen kanssa. Oli ollut kuulas ja aurinkoinen alkusyksyn päivä. Hekin olivat pitäneet toisiaan kädestä ja väistelleet nauraen häävieraiden viskomaa pihlajanmarjasadetta.

Helgalla ei ollut ollut silloin vielä aavistustakaan siitä, että myös Tuija kuuluisi heidän elämänpiiriinsä ulkojäsenenä, jolla oli veto-oikeus kaikissa lapsia koskevissa asioissa.

Hän oli kuvitellut, että ajan kanssa heistä tulisi tavallinen perhe. Hän oli järjestänyt uusperheoppaan neuvojen mukaan retkiä ja hankkinut seurapelejä, joiden äärellä he voisivat tutustua toisiinsa.

Hän oli silti salaa toivonut Laurasta ja Mikosta lapsia, joita hän ei itse koskaan saisi.

Yhteisellä Madeiran matkalla lapset olivat muistelleet vain äidin ja isän kanssa tehtyjä lomamatkoja.

Seurapelien sijasta lapset olivat halunneet pelata tietokoneella. Vähitellen Helgasta oli alkanut tuntua, ettei hänelle haluttu antaa lasten elämässä tilaa, sillä Tuija halusi pitää lapsia tiukasti siipiensä suojissa.

Naisten oli vaikea jakaa lapsiaan toisen naisen kanssa, kyllä Helga sen ymmärsi. Hän oli silti salaa toivonut Laurasta ja Mikosta lapsia, joita hän ei itse koskaan saisi.

Siinä hän nyt seisoi, keskellä hiljaista taloa, jossa Frida oli maalannut mestariteoksensa ja vatvoi mielessään samoja asioita.

Myöskään Frida ei ollut saanut lasta. Sitä ajatellessa Helgaa alkoi äkkiä itkettää. Kaiken kärsimyksensä keskellä Frida oli onnistunut maalaamaan intohimoa hehkuvia töitä.

Ulkona aurinko paistoi utuisen taivaan takaa. Helga jäi vielä hetkeksi seisomaan sisäpihan puutarhaan.

Jossain kurlutti pulu, mutta muuten oli ihmeen rauhallista, vaikka hän oli nyt keskellä lentokoneesta käsin kesyttämättömältä näyttänyttä kaupunkia. Fridan keräilemät pienet maya-patsaat koristivat puutarhaa. Talossa oli jotakin ajatonta. Oli helppo kuvitella Frida istumaan puun varjoon maalaustelineensä kanssa.

Taksi jätti hänet kyydistä muutama kortteli ennen hotellia selittäen, että ruuhka-aikaan sen eteen oli mahdotonta päästä autolla. Helga huomasi päätyneensä kaupungin keskusaukiolle, jonka keskellä liehui suunnattoman suuri Meksikon lippu.

Helga suuntasi kohti hotellia, mutta huomasi pian olevansa eksyksissä.

Espanjalaisvalloittajien vanhalle atsteekkien temppelin paikalle rakentama kirkko näytti olevan aavistuksen vinossa, niin kuin se olisi painanut olkapäätään maata vasten. Kaikkialla aukion reunoilla oli perinteisiin huipil-asuihin pukeutuneita intiaaneja, jotka kaupittelivat käsitöitään; kirjottuja pöytäliinoja, värikkäitä pääkalloja ja tyynynpäällisiä. Kirkon edessä tanssi atsteekkisotilaiksi pukeutuneita nuoria miehiä sulkapäähineet otsallaan.

He olivat rakastelleet monta kertaa päivässä ja juoneet kuohuviiniä parvekkeella.

Helga suuntasi kohti hotellia, mutta huomasi pian olevansa eksyksissä. Hän oli tullut kadulle, jolla oli vieri vieressä morsiuspukuja myyviä liikkeitä. Näyteikkunoihin asetellut pöyhkeät pitsiluomukset näyttivät lupauksilta, joita ei koskaan lunastettaisi.

Helga muisti taas, miten oli seissyt Juliuksen kanssa alttarilla ja ajatellut, että tästä kaikki alkaisi. He olivat matkustaneet Pariisiin, jossa he olivat poistuneet hotellihuoneesta vain syömään ja kävelylle. He olivat rakastelleet monta kerta päivässä ja juoneet kuohuviiniä parvekkeella.

Julius oli kiinnittänyt heidän rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan ja heittänyt avaimen jokeen.

Sydän pamppaili. Opaskirjoissa oli varoitettu eksymästä.

Nyt he eivät enää viihtyneet edes samassa huoneessa. Kotona seksittömyyden saattoi vielä ajatella johtuvan olohuoneessa televisiota katsovista lapsista, mutta täällä he olivat kaksin.

Helga kiihdytti askeliaan. Sydän pamppaili. Opaskirjoissa oli varoitettu eksymästä keskustan sivukujille. Niillä saattoi tapahtua päiväaikaankin aseellisia ryöstöjä. Äkkiä koko kaupunki tuntui sietämättömän vieraalta. Hän kaipasi heidän turvallista elämäänsä töölöläisessä kerrostaloasunnossa, jonka ikkunoita syyssade tälläkin hetkellä piiskasi.

Hän astui umpimähkään sisään yhden putiikin ovesta. Tiskin takana seisova nainen vilkaisi häntä silmälasiensa yli. Kaikkialla naisen ympärillä oli morsiuskruunuja ja pitkiä morsiushuntuja.

"Miten voin auttaa?" nainen kysyi.

"Varkaat ovat valmiita leikkaamaan vaikka sormenne irti tuollaisen aarteen takia."

Helga selitti haparoivalla espanjallaan olevansa eksyksissä. Nainen huokasi, otti tiskin alta esiin kartan ja piirsi hänelle kuulakärkikynällä reitin hotellille. Helga tajusi hotellin olevan vain muutaman korttelin päässä. Lopuksi nainen vilkaisi Helgan vihkisormusta.

"Laittakaa sormus piiloon. Varkaat ovat valmiita leikkaamaan vaikka sormenne irti tuollaisen aarteen takia."

Helga työnsi käden vaistomaisesti taskuunsa.

Hän tunsi helpotusta nähdessään hotellin tutun oven edessään. Helga jähmettyi aulaan. Julius istui sohvalla tummahiuksisen, kirjottuun leninkiin pukeutuneen naisen kanssa. Naisen hiukset oli kierretty nutturalle niskaan. Samassa Julius huomasi hänet ja viittoili hänelle. Nainen kohottautui seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.

"Tässä on Guadalupe, kollegani. Guadalupe esitteli minulle antropologianmuseota ja kävimme yhdessä lounaalla."

"Hauska tutustua", nainen sanoi englanniksi ja kumartui maiskauttamaan huuliaan kummallakin puolella hänen poskiaan.

Kuvitteliko hän vain, vai häivähtikö naisen kasvoilla syyllinen ilme?

"Voit kutsua minua Lupeksi. Tervetuloa Meksikoon. Mitä pidit Frida Kahlon Sinisestä talosta?"

"Oli kiinnostava nähdä hänen töitään. Olen aina haaveillut pääseväni käymään Frida Kahlon kotona."

"Ajattele, että siellä se naisparka vietti viimeiset vuotensa pyörätuolin ja sängyn vankina", Lupe huokasi.

Helga pakotti kasvoilleen hymyn. Kuvitteliko hän vain, vai häivähtikö naisen kasvoilla syyllinen ilme?

Helga ei halunnut näyttää epäilyksiään Juliukselle. Hän seurasi sivusilmällä miten Julius vastasi naisen katseeseen.

Julius vietti paljon aikaa konferensseissa ja työmatkoilla, ja toisinaan Helga yllätti itsensä syynäämästä salaa tämän matkatavaroita. Hän häpesi taipumustaan mustasukkaisuuteen ja yritti rauhoitella itseään vakuutellen, että se oli turhaa. Silti osa hänestä ei osannut koskaan luottaa toiseen ihmiseen.

Mitä nainen oikein halusi Juliuksesta? Helga mietti.

Hän ei voinut olla ajattelematta, että kun Julius oli eronnut jo kerran, niin mikä takaisi, ettei mies jättäisi jonain päivänä häntäkin.

”Lupe lupasi viedä meidät huomenna Michoacaniin. Siellä on laakso, johon miljoonat monarkkiperhoset kokoontuvat joka syksy", Julius sanoi.

"Sinä tulet rakastamaan sitä", Lupe sanoi.

"Siellä on uskomattoman kaunista."

Helga nyökytteli kohteliaasti. Onneksi Lupe vaikutti jo liian vanhalta äidiksi, hän huomasi ajattelevansa.

"Eikö meidän pitänyt lähteä merenrantaan?" Helga sanoi naisen lähdettyä.

"Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus", Julius vastasi.

"En tiennytkään, että olet kiinnostunut hyönteisistä."

"Ukki harrasti perhosia."

"Miten perhosia voi harrastaa?"

"Lupe on mukava. Kukaan ei tiedä meksikolaisesta historiasta niin paljon kuin se."

Lupe vilkaisi heitä vielä kadulta kasvoillaan mairea hymynsä ja vilkutti ennen kuin istui mustaan autoonsa ja ajoi pois.

Mitä nainen oikein halusi Juliuksesta? Helga mietti. Etsikö se kenties ulkomaista miestä?

Ja miksi Julius oli valmis lähtemään tuon tuntemattoman naisen matkaan?

Jatkuu ensi numerossa

 

Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.

On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.

Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.

Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

 

Salaperäinen Maria houkuttelee Karri Kettusen pois piilopaikastaan. Mies ei osaa arvata, millaiseen ketunloukkuun hän joutuu treffien päätteeksi.

Karri Kettunen pakkaili vihellellen laukkujaan pienessä kalastajamökissä Lofooteilla. Alun perin hän oli suunnitellut viettävänsä hermolomaa vähintään kuukauden ajan syrjäisessä merenrantakylässä – kaukana ja tietymättömissä. Marian lähettämä sähköpostiviesti mullisti kerralla kaiken. Hänen piti kerta toisensa jälkeen käydä lukemassa meili uskoakseen, että se todellakin oli totta.

”Karri, saanko ehdottaa tapaamista? Tulen takaisin Helsinkiin kahden viikon kuluttua. Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa. Haluaisin vuorostani puhua sinulle. Suoraan niin kuin sinäkin minulle. Olen sen sinulle velkaa näiden viestien jälkeen.”

Tuo arvoituksellinen nainen oli suostutellut hänet kirjoittamaan elämästään.

Karri myhäili itsekseen kantaessaan painavaa laukkua autoa kohti. Monta vuorokautta kestänyt myrsky oli laantumassa ja hän lähtisi tulevien sateiden alta kohti etelää. Pari ajopäivää – ja hän olisi jo Helsingissä etsimässä majapaikkaa ja valmistautumassa Marian tapaamiseen. Tuntui helpottavalta, ettei Astrid enää jatkuvasti kummitellut painajaismaisena hänen mielessään. Se oli yksinomaan Marian ansiota. Tuo arvoituksellinen nainen oli suostutellut hänet kirjoittamaan elämästään – ja samalla kuin vaivihkaa olivat pahimmat pelot alkaneet haaltua.

Mikään ei olisi enää pidätellyt häntä Norjassa sellaisen kutsun jälkeen.

Se paniikinomainen tunne, joka iski häneen Hangon huvilalla ja pakotti hänet pakomatkalle pohjoiseen, oli katoamassa. Hän arasteli yhä Helsinkiin paluuta, mutta pelko alkoi olla jo hallittavissa. Marian ajatteleminen auttoi siinä ratkaisevasti. Naisessa oli voimaa ja määrätietoisuutta. Marialle hän oli uskaltanut kertoa suoraan mitä hän ajatteli Piiasta, Liinasta, Astridista ja Annicasta. Ihmeellisintä oli, että se, mitä hän oli kaunistelematta ja suoraan kirjoittanut Marialle menneiden kuukausien suhteistaan, ei ollut karkottanut Mariaa loitommas. Päinvastoin – nainen tuntui arvostavan rehellisyyttä. Ja kaiken huipennukseksi: Maria halusi tavata hänet. Mikään ei olisi enää pidätellyt häntä Norjassa sellaisen kutsun jälkeen.

Tuntui omituiselta, että hän ylipäätään oli joutunut sellaisen paniikin yllättämäksi.

Karri maksoi mökkivuokran yhtäkkistä lähtöä kummastelevalle isännälle. Jonkin naisihmisenkö takia loma loppuu näin lyhyeen, uteli merituulissa ahavoitunut kalastajaukko suu virneessä. Karri nyökkäsi ja hymyili. Osuit oikeaan, hän totesi, koppasi autonavaimet taskustaan ja harppoi reippain askelin parkkipaikalle. Kukapa olisi uskonut kuinka nopeasti mielialat ja tunnelmat saattoivat muuttua. Vielä muutama päivä takaperin hän synkisteli mökissään viskiä siemaillen ja painajaisunista kärsien. Sitten kohtalo puuttui peliin. Maria kirjoitti hänelle. Kaikki alkoi valjeta. Yhtäkkiä hänellä olikin rohkeutta ajatella paluuta. Tuntui omituiselta, että hän ylipäätään oli joutunut sellaisen paniikin yllättämäksi. Ikään kuin Astrid muka kykenisi tuhoamaan hänen elämänsä yhden yön hölmöilyjen tähden.

Hän oli yön pimeinä tunteina punonut alkuun suunnitelman, jonka hän aikoi esitellä Marialle.

Karri valitsi mahdollisimman nopean ajoreitin. Norjan puolelta hän ajaisi Kiirunan kaivoskaupunkiin ja yöpyisi siellä. Sitten varhain aamulla kohti Oulua ja sieltä Helsinkiin. Hän oli jo varannut Helsingistä hotellin ensimmäiseksi yöksi. Sen jälkeen hän kävisi katsomassa uutta vuokra-asuntoa, johon voisi ainakin ensi alkuun asettua. Ellei sitten kohtalo taas puuttuisi peliin ja viskaisi häntä Marian mukana jonnekin pohjoiseen, jossa nainen teki eräoppaan töitään.

Jotakin hänen oli nyt keksittävä henkensä pitimiksi. Ja Maria olisi siinä tärkeässä roolissa, niin Karri Kettunen oli päättänyt. Itse asiassa hän oli yön pimeinä tunteina punonut alkuun suunnitelman, jonka hän aikoi esitellä Marialle. Mikäli nainen innostuisi hänen ideastaan, olisi tulevaisuus täynnä valoa ja toivoa.

Tämä murju toivottavasti toimisi hänen kotinaan mahdollisimman vähän aikaa.

Helsinkiin päästyään Karri kirjautui pieneen, edulliseen hotelliin. Rankka ajomatka vaati veronsa – Kettunen nukkui pitkälle seuraavaan aamupäivään asti. Herättyään hän muisti, että oli sopinut tapaamisen vuokra-asunnon haltijan kanssa.

Yksiö sijaitsi syrjässä ja oli remontoimaton ja huonossa kunnossa. Kylpyhuoneessa haisi tunkka, keittiön haljenneissa seinäkaakeleissa näkyi homepilkkuja. Karrilla ei ollut valinnanvaraa. Jossakin hänen oli asuttava, ja tämä murju toivottavasti toimisi hänen kotinaan mahdollisimman vähän aikaa. Karri haki läheisestä halpahallista patjan ja makuupussin ja majoittui yksiöönsä. Maria ei koskaan saisi tietää tästä loukosta, mies päätti liiskatessaan sokeritoukkia, jotka vilistivät pitkin tiskipöytää.

Toivottavasti ilta olisi suotuisa ja he voisivat jatkaa ravintolasta Marian majapaikkaan.

Seuraavaa tärkeää iltaa varten Karri valmistautui huolellisesti. Hän ajoi keskustaan ja suunnisti laadukkaaseen miestenvaateliikkeeseen. Ulos hän palasi mukanaan uusi pikkutakki ja siihen sointuva paita. Kotona hän otti suihkun ja suihkautti Astridilta lahjaksi saamaansa tuoksua vartalolleen. Toivottavasti ilta olisi suotuisa ja he voisivat jatkaa ravintolasta Marian majapaikkaan jonnekin keskustan hotelleista, Karri haaveili ja katsahti tämän tästä kelloaan. Tunnit matoivat kuin kiusallaan tuskastuttavan hitaasti.

Mitä lähemmäs hän Marian valitsemaa ravintolaa käveli, sitä enemmän häntä hermostutti. Karri koetti muistella, millaisin ajatuksin hän oli Mariaa katsellut heidän ainoalla tapaamisellaan. Korpinsiipitukkainen tunturien tyttö. Sellaisia hän oli mietiskellyt katsellessaan vastapäätä istuvaa tummaa kaunotarta, joka lumosi hänet ensi hetkistä pitäen.

Entä nyt? Tuntuisiko kaikki samalta vai joutuisiko hän pettymään? Olisiko hän yhä tytön lumoissa vai joutuisiko myöntämään, että taika kesti vain tuon yhden pohjoisen illan ja muu oli ollut kuvitelmaa. Sekavin miettein Karri pysähtyi ravintolan eteen. Hän oli etuajassa. Mies painoi kasvonsa lähelle ikkunaa. Autiota. Monia tyhjiä pöytiä. Mutta keskellä hämärää salia – yksi palava kynttilä, pöydällä valkoinen liina. Pöydän ääressä pitkä, tumma naishahmo. Maria. Karrin sydän löi ylimääräisen lyönnin. Häntä odotettiin. Maria oli jo siellä.

Hän oli epävarma kuin murrosikäinen koulupoika ensimmäisillä oikeilla treffeillään.

Karri suoristi solmiotaan ja astui sisään ravintolaan. Maria lueskeli ruokalistaa eikä huomannut häntä ennen kuin hän seisahti hänen eteensä. Tytön tummissa silmissä välkähti. Yhtäkkiä Karri ei osannut sanoa mitään järkevänoloista. He katselivat hetken toisiaan ja halasivat sitten nopeasti. Karri istuutui vastapäätä Mariaa. Miten hermostuneeksi hän tunsikaan itsensä. Hän oli epävarma kuin murrosikäinen koulupoika ensimmäisillä oikeilla treffeillään.

”Mukavaa että olet nyt vihdoin Suomessa”, Maria totesi ujonoloisesti.

”Ei tullut mieleenkään kieltäytyä, kun ehdotit tapaamista”, Karri vastasi.

Nainen oli aivan yhtä kaunis ja lumoava kuin hän oli muistellut.

Miten hyvältä hänestä tuntuikaan tavata Maria, nähdä hänet tässä, hiljaisessa ravintolassa, kynttilän lepattavassa valossa. Eikä minkään moista pettymyksentunnetta. Nainen oli aivan yhtä kaunis ja lumoava kuin hän oli muistellut.

”Tutkitaanko hiukan ruokalistaa”, Karri ehdotti jotain sanoakseen.

Tarjoilija tuli kysymään toiveita. Karri tilasi heille oitis lasilliset samppanjaa. Kun tarjoilija oli poistunut, Karri kumartui lähemmäs Mariaa.

”Haluaisin kertoa sinulle eräästä ideasta, joka putkahti mieleeni äskettäin.”

Maria katsoi vastaan kysyvänä. Karri päätti puhua suoraan. Hän kertoi ajatelleensa Marian työtä eräoppaana pohjoisessa. Olisiko heidän kahden järkevää lyöttäytyä yhteen ja perustaa eräopaspalveluita tarjoava yritys? Karri kertoi tehneensä toimintasuunnitelman heille kahdelle. Hän oli varma, että muutaman vuoden sisällä heidän firmansa puhkeaisi kukoistukseen ja he kykenisivät työskentelemään yhdessä menestyksekkäästi.

”Karri. Valitettavasti sinun ideasi ei tule toimimaan.”

Tarjoilija kantoi samppanjalasit pöytään. Karri kohotti maljan ilmoittaen:

”Sinulle ja minulle. Ja meidän yhteiselle liikeideallemme.”

Maria tarttui lasiin, muttei kohottanut sitä.

”Karri. Valitettavasti sinun ideasi ei tule toimimaan.”

Karri hymähti hölmistyneenä.

”Miksi ei toimisi? Minusta sinä saat innovatiivisen ja aktiivisen bisneskumppanin ja –”

Maria laski samppanjalasin koskemattomana pöydälle.

”Karri. Lopeta.”

Vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Karri puisti päätään epäuskoisena. Missä helvetin kohdassa tein muka väärin? Miksi noin tyly vastaanotto tarkasti mietitylle suunnitelmalle?

”Me olemme täällä muiden asioiden vuoksi”, Maria totesi vakavana.

Maria halusi puhua heistä kahdesta miehenä ja naisena.

Ahaa, Karri huokaisi mielessään huojentuneena. Maria halusi puhua romanttisemmin, ei kylmistä bisneksistä. Maria halusi puhua heistä kahdesta miehenä ja naisena. Ja hän oli mennyt asioiden edelle. Käydä nyt heti selvittämään tulevaisuuden bisneskuvioita, kun toinen odottaakin tunnelmallista kynttiläillallista ja kauniita sanoja. Karri kosketti Marian kättä.

”Anteeksi, Maria. Olin ajattelematon. Noista suunnitelmista ehdimme puhua myöhemminkin. First things first. Keskitytään nyt vain meihin.”

Maria ei edelleenkään koskenut alkumaljaan, vaan tuijotti Karria tutkivasti. Niin kiinteästi, että se alkoi jo hiukan häiritä miestä.

”Tilataanko alkuruoka”, Karri ehdotti ja mietti samalla kuumeisesti, kuinka lepytellä totiseksi käynyttä naista.

Hän henkäisi ja koetti pukea kasvoilleen rennon hymyntapaisen.

Maria katsahti ruokalistaan ja viittasi tarjoilijan paikalle.

”Otamme avokadosalaatin alkuruuaksi. Sitten molemmille nieriää pääruuaksi. Katsotaan jälkiruoka vasta näiden jälkeen.”

Karri kuunteli hämmentyneenä Marian latelemaa tilausta. Tarjoilija nappasi ruokalistan hänen kädestään ja poistui keittiön suuntaan.

”No, kyllähän nuo sinun valintasi olivat ihan hyviä”, hän henkäisi ja koetti pukea kasvoilleen rennon hymyntapaisen.

Tarkoittiko se heidän kahden mahdollista suhdetta?

Maria mietti hetken. Sitten hän alkoi puhua hiljaisella, matalalla äänellä.

”Muistathan kun kirjoitin sinulle Norjaan? Kun pyysin sinua kertomaan rehellisesti kaikesta siitä mitä olet kokenut viime kuukausina.”

Karri kulautti samppanjansa loppuun ja nyökkäsi.

”Totta kai muistan. Se oli ensimmäinen kerta, kun olen kertonut kenellekään niin suorasti asioistani.”

”Ja se oli hyvä. Sillä muutoin emme pääsisi eteenpäin”, Maria sanoi hitaasti.

Karri katsoi naista epätietoisena. Oliko Maria jo leppynyt? ”Muutoin emme pääsisi eteenpäin”? Tarkoittiko se heidän kahden mahdollista suhdetta?

"Minä seurasin sinua koko matkan harmaalla Toyotallani."

”Ilman muuta haluan olla sinua kohtaan aina rehellinen. Myös tulevaisuudessa”, Karri vakuutteli ja mietti samalla, kuinka laukaista hiukan omituiseksi käynyt tunnelma rennommaksi. Sitten hän keksi ja naurahti ajatukselleen.

”Kuulehan Maria. Etpä tiennyt kuinka pelästyin, kun näin Kilpisjärven parkkipaikalle pysäköidyn harmaan Toyotan. Olin niin paniikissa ja väsynyt ajamisesta, että aloin kuvitella, että minua seurataan. Näin muka monta kertaa saman auton siellä missä kuljin. Onneksi viimein tajusin, että noita autoja on pilvin pimein Suomen teillä. Ja yksi niistä oli myös sinun.”

Karri alkoi haarukoida avokadosalaattia halukkaasti. Maria laski haarukan pöydälle.

”Se olin minä.”

Karri katsahti naista hymyillen.

”Niin – olit autoinesi siellä ravintolan edessä. Ja minulle tuli helpottunut olo. Kuvittelin kaiken.”

”Älä Maria narraa enää minua tuolla tavoin.”

”Karri. Et sinä mitään kuvitellut. Minä seurasin sinua koko matkan harmaalla Toyotallani.”

Karri heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja alkoi nauraa kovaäänisesti.

”Kiitos tiedosta! Minua siis seurattiin koko matka ja auton ratissa olitkin sinä! Turhaan pelkäsin henkeni puolesta.”

Karri pyyhki vedet silmistään ja katsoi vakavanoloista naista.

”Älä Maria narraa enää minua tuolla tavoin.”

”Minä halusin tavata sinut nyt, jotta voin kertoa oman osuuteni. Niinhän minä sinulle kirjoitin, kun pyysin sinut tänne, muistatko?”

Nainen taisi olla aivan tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä.

Nainen ei ollut koskenut ollenkaan ruokaansa. Eikä hänen äänessään saati ilmeessään ollut tippaakaan huvittuneisuutta. Karri siristi silmiään nähdäkseen kynttilänliekin ylitse Marian kasvot. Kyllä – nainen taisi olla aivan tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä. Epämiellyttävä levottomuus valtasi Karrin.

”Mutta – jos puhut totta – miksi ihmeessä sinä seurasit minua? Ja muka Helsingistä saakka. Miten se on mahdollista? Sinähän teet töitä pohjoisessa.

Karrin mielessä vilistivät sekavat kuviot. Mitä ihmettä nyt oli meneillään? Aivan kuin tuon tyynen pinnan alla olisi kytenyt jotakin salattua – ellei suorastaan vaarallista.

”Kerroin sinulle silloin Kilpisjärvellä tavatessamme eräoppaan työstä. Enkä minä suoranaisesti sinulle valehdellut. Olen todellakin toiminut sellaisessa työssä muutamia vuosia sitten. Mutta viime ajat olen ollut muunlaisessa työssä.”

”Missä työssä?”

”Turvapalveluissa", nainen vastasi ja pakotti Karrin vastaamaan katseeseensa.

Pahaenteinen aavistus alkoi nostella päätään Karrin mielessä.

Ilkeänoloinen levottomuuden tunne voimistui. Koko tilanne oli kääntynyt oudoksi.

”Kenelle sinä sitten teet tuota turvapalvelutyötä?”

Maria ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan alkoi haarukoida salaattia nälkäisin ottein.

”Onpas raikasta! En tajunnutkaan kuinka kurniva vatsa minulla on. Toivottavasti ne tuovat jotakin nieriän höysteenä – pelkkä kalafilee ei kyllä sammuta tätä nälkää."

Maria popsi salaatin nopeasti lautaselta ja siemaisi vasta nyt ensimmäisen kerran samppanjaansakin.

”Tämäkin on hyvää. Ehkä pikkaisen saippuainen maku, mutta keskihintaisissa juomissa sellainen ei ole harvinaista.”

Turvapalvelutyöläinen, joka analysoi samppanjoita? Pahaenteinen aavistus alkoi nostella päätään Karrin mielessä. Entä jos häntä olikin huijattu?

”Karri. Katsopas mitä tarjoilija on tuomassa meille.”

Karri käännähti ja näki tarjoilijan kädessä tarjottimen, johon oli asetettu kaksi kauniisti valmistettua cocktailia.

”Olkaa hyvä. Nämä tarjotaan kuulemma teille", tarjoilija sanoi hymyillen asettaessaan juomat heidän eteensä.

”Kuka – siis mistä nämä ovat", Karri kysyi epävarmasti.

”Älä ole noin huolestuneen näköinen”, Maria tyynnytteli.

"Joku vain haluaa olla meille ystävällinen."

Hän tarttui vapisevalla kädellä cocktaillasiin.

Jäähuurteiset, yrtinlehdillä ja kukilla koristellut punaiset juomat odottivat pöydällä. Karri tuijotti pitkään huolella valmistettua cocktailia. Yhtäkkiä hän havahtui ja alkoi katsella muiden pöytien suuntiin. Jotakin muutakin outoa tässä oli kuin Marian käytös.

Ravintola oli kummallisen tyhjä, vaikka oli jo ilta ja päivällisaika parhaimmillaan. Etäällä oven lähellä istui joku yksinäinen hahmo lukemassa ruokalistaa. Karri koetti saada hänen piirteistään selvää. Listan takaa näkyi vain lila, hieman vinoon aseteltu baskeri. Yhtäkkiä ruokalista laskeutui alas ja hahmo sen takaa katsahti suoraan hänen ja Marian pöytään. Oli kuin Karrin sisälle olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä.

”Astrid”, Karri kuiskasi käheästi ja tarttui vapisevalla kädellä cocktaillasiin.

”Niin. Näit aivan oikein. Hän on Astrid Sjöberg. Minun esimieheni”, Maria totesi ilmeettömästi.

Samassa Karri laski lasin koskemattomana pöydälle.

”Juo pois toki! Ei se ole myrkytetty. Astrid halusi lähettää meille kauniit juomat eikä muuta”, Maria ilmoitti huolettomasti.

Mikä typerys olenkaan ollut.

Karrin kasvot muuttuivat harmaiksi. Hän uskaltautui vilkaisemaan uudestaan Astridin suuntaan. Nainen lähetti hänelle tulkitsemattoman hymyn ja syventyi sitten näppäilemään puhelintaan. Maria tarkkaili Karrin ilmeitä taukoamatta. Olen kuin mikroskoopin alla, Karri tuskaili. Tuo nainen on Astridin kätyri. Mikä typerys olenkaan ollut. Minun on lähdettävä täältä pois mahdollisimman pian.

”Et voi nyt paeta, Karri. Olemme nähneet niin paljon vaivaa tämän tapaamisen onnistumiseksi”, Maria sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.

Karri käänsi hitaasti katseensa salin toiselle puolen. Seinän vieressä istui selin heihin lyhyttukkainen nainen. Salissa vallitsi tiheä hämärä. Olisiko tuo pienehkö, sirovartaloinen, lyhyttukkainen nainen voinut olla Piia? Ei – täysin absurdi ajatus. Miksi Piia olisi vaivautunut tulemaan Helsinkiin? Ja miksi hän istuisi yhtäkkiä samassa ravintolassa hänen ja Astrid Sjöbergin kanssa? Mieletön kuvitelma.

”Kyllä sinä näit aivan oikein. Tuolla lähellä ikkunasyvennystä istuu meihin selin Piia Riekki. Usko tai älä. Hän on nyt Helsingissä.”

Kukaan muu ei istunut noin provosoivan naisellisesti, lyhyeen hameeseen pukeutuneena.

Karri nielaisi vaikeasti. Ohimoissa sirisi. Kohonnutta verenpainetta, sirinä oli siitä merkki. Sydän hakkasi hätääntyneenä rintalastaa vasten. Samassa Karri äkkäsi lähellä baaritiskiä istuvan naisen. Leveälierinen hattu varjosti kasvoja. Naisen istuma-asennossa oli jotakin hyvin tuttua. Liina Meri. Sen täytyi olla Liina. Kukaan muu ei istunut noin provosoivan naisellisesti, lyhyeen hameeseen pukeutuneena.

”Liinakin pääsi kiireiltään paikalle. Hän ei missään tapauksessa halunnut jättää väliin tätä tapaamista. Ja jos ihmettelet sitä miksi täällä ei näy muita asiakkaita, voit kurkistaa ovelle. Tarjoilija vei sinne yksityistilaisuuskyltin.”

Maria siemaisi jäähyhmäistä juomaansa ja äännähti nautinnollisesti.

”Astridilla on hyvä maku. Ihanan vilvoittava juoma! Ai niin – unohdin mainita Annican. Hänetkin sinä tapaat, mutta hiukan myöhemmin.”

Käsi vapisi niin, että juomaa läikkyi liinalle.

Karri istui jäykkänä niillä sijoillaan. Kurkkua kuivasi. Hän koetti nostaa cocktailin huulilleen, mutta liike jäi puolitiehen – käsi vapisi niin, että juomaa läikkyi liinalle. Illalliskutsu oli Astridin, Piian, Liinan, Annican ja Marian järjestämä ansa. Viiden naisen loukku.

Ketunloukku.

”Voit uskoa, että luimme koko porukka suurella mielenkiinnolla minulle lähettämäsi sähköpostit. Niistä selvisi moni asia.”

Karri puisti päätään. Miten kiero, naisten punoma leikki olikaan nyt käynnissä. Maria oli pumpannut häneltä tietoonsa kaiken mitä hän ajatteli suhteistaan naisiin. Ja sitten hän oli mitä ilmeisemmin ollut yhteydessä muihin, ja jakanut hänen kirjoittamansa paljastukset.

”Erityisesti Piialle oli todella kova pala lukea meili, jossa selvitit, kuinka käärmemäisesti luikertelit hänen ja Tomin elämään.”

Ajatukset hajosivat ja sulivat niin kuin jäämurska punaisessa juomassa.

Maria katsahti selin istuvaan vaaleaan naiseen.

”Piia. Haluatko tulla sanomaan jotakin Karrille?”

Karri näpelöi vapisevin sormin pukupaidan ylintä nappia auki. Kaulus kuristi. Tukehdutti koko tilanne. Piia kääntyi hitaasti, katseli heitä hetken ja nousi sitten ylös. Hän asteli pöydän ääreen ja katseli väsynein silmin Karria päästä jalkoihin.

”En voi käsittää kuinka lapsellinen olin. Haksahdin sinun keikarimaiseen kohteliaisuuteesi, joka kylläkin loppui heti kun tapasit Liinan.”

Karri haki sanoja, koetti rakentaa mielessään jotakin sovinnollista lausetta, mutta ajatukset hajosivat ja sulivat niin kuin tuo jäämurska punaisessa juomassa. Piia puisti päätään ja nosti leukaansa.

”Älä sano mitään. Niin on parasta. Äläkä kysy sanaakaan Tomista. Et ole ansainnut kuulla hänestä yhtäkään viestiä.”

Piia kääntyi kannoillaan ja palasi paikalleen. Karri käänsi katseensa Mariaan.

”Aikamoinen huijaus. Antaa nyt toisen luottamuksella kirjoittamat tunnustukset muiden luettavaksi”, hän puuskahti Marialle.

”Sinuna en arvostelisi ketään enkä syyttäisi yhtäkään meistä epärehellisyydestä”, Maria vastasi kylmäkiskoisesti.

Baaritiskillä istuva nainen riisui lierihatun päästään. Hän laskeutui tuolilta ja lähestyi viivyttelevin askelin Karria ja Mariaa.

”Toivottavasti olet viihtynyt uudessa työssäsi. Tosin kuulin, että petit myös uuden työnantajaksi luottamuksen. Sinulla on näköjään sellaiseen taipumusta”, sanoi Liina vinosti hymyillen.

"Jäit tuijottamaan pukuni avonaista kaula-aukkoa..."

Nainen laski kätensä Karrin olkapäälle.

”Karri, Karri. Kuinka ihania hetkiä me vietimmekään. Muistatko, kuinka uppouduit seurustelemaan kanssani elokuisissa rapujuhlissa? Piia sai unohtua siinä silmänräpäyksessä, kun jäit tuijottamaan pukuni avonaista kaula-aukkoa.”

Karri liikahti vaivautuneena tuolissaan.

”Etköhän sinäkin Liina tehnyt osuutesi innokkaasti sinä iltana. Ei ollut kovin helppoa olla kavaljeerina Piialle, kun asetit meidät istumaan mahdollisimman kauas toisistamme.”

Liina purskahti rumaääniseen nauruun.

”Kuuntelehan Maria tätä veitikkaa! Mies syyttää minua siitä, ettei hänessä ollut selkärankaa olla uskollinen naiselle, jonka kanssa asui.”

Olkapäässä tuntui Liinan koveneva puristus.

"Sinä himoitset menestystä. Olet kiipijä.”

”En kiellä, ettenkö käyttänyt naisellisia keinojani saadakseni huomiosi. Mutta jos olisit selkeästi kieltäytynyt seurastani vetoamalla Piiaan, olisin toki väistynyt ja antanut tilaa teille kahdelle. Sinä Karri Kettunen olet kuitenkin vain tyypillinen tapaus – himoitset menestystä. Olet kiipijä.”

Liina koppasi cocktaillasin Karrin edestä ja kulautti juoman kerralla kurkkuunsa.

”Kunnioitan miehiä, jotka eivät taivu kaikkien temppujeni tahdissa. Sinä olit minun sätkynukkeni. Et mitään muuta.”

Liina kävellä kopsutteli korkokengissään ulos, mutta jäikin seisomaan kadulle ravintolan ikkunan kohdalle. Nainen katsoi sisään, koputti ikkunaruutuun ja vilkutti heidän pöytäänsä. Karri pidätteli hengitystään. Ensimmäistä kertaa hänen mielessään häivähti aito pelko. Mitä nuo naiset olivat suunnittelemassa hänen päänsä menoksi? Oliko tämä jonkinlainen yhteinen, tarkkaan räätälöity kostoretki – ja mikä mahtoi olla sen päämäärä?

Karri jäi tuijottamaan Mariaa, joka hymyili valloittavasti pääruokaa tarjoilevalle hovimestarille. Häneltä itseltään ruokahalu oli tyystin kadonnut. Maria osoitti hänen lautastaan.

”Tämä ravintola on tunnettu siitä, että täällä osataan valmistaa kala niin kuin se pitää. Bon appetit!”

"Jos, jos, jos… Liian monta virhettä."

Maria oli ärsyttävän huoleton kaiken tämän omituisuuden keskellä. Karri tarkkaili sivusilmin Astridin suuntaan. Nainen puhui yhä ennätyspitkää puhelua välillä vilkkaasti elehtien. Ehkä liikepuhelu Italiaan? Siellähän Astrid ramppasi vähintään kerran kuukaudessa neuvotteluissa.

”No. Eikö ruoka maita?”

Maria katsoi häneen kysyvästi. Karrin kasvoille vääntyi hapan ilme. Jos Astrid ei olisi lähettänyt tuota naista hänen peräänsä. Jos hän olisi uskonut vaistoaan ja tajunnut, että häntä todellakin seurattiin koko matkan ajan. Jos hän ei olisi ollut väsymyksessään ja pelossaan niin luottavainen ja haksahtanut jututtamaan Mariaa. Jos, jos, jos… Liian monta virhettä. Liikaa luottavaisuutta.

Nainen oli voimakas ja väkevä kuin kuka tahansa ammattilainen.

Tällä hetkellä hän voisi oleilla mukavassa norjalaismökissä Lofoottien jylhissä maisemissa. Hän voisi sytytellä takkaan tulta, seurata kalastajien touhuja satamalaitureilla, istua kylän pubissa naurattelemassa nuoria, yksinäisiä maalaistyttöjä. Mutta ei – nyt häntä vaani viiden naisen loukkaantunut ja kostonjanoa tihkuva joukkio, joka vääryydellä ja viekkaudella oli onkinut tietoonsa hänen tekojensa motiivit.

”Tämä tapaaminen oli aivan muuta kuin kuvittelin. Ehkä tässä nyt ei ensimmäisenä ole ruoka ja syöminen mielessä”, Karri tokaisi ivallisesti.

Maria huuhteli kalan alas valkoviinillä ja taputteli suupielensä ruokaliinaan.

”Sinuna keräisin voimia tulevaan ja söisin ruokani.”

Karri koetti turhaan lukea naisen kasvoista mitä lause mahtoi tarkoittaa. Mitä hän itse asiassa saattoi tässä tilanteessa tehdä? Piiassa, Liinassa ja Astridissa hänellä ei ollut fyysistä pelättävää, mutta Maria oli toista.

Nainen oli voimakas ja väkevä kuin kuka tahansa turva-alan ammattilainen, joka huoltaa kehoaan salilla säännöllisesti. Jo Lapissa hän oli kiinnittänyt huomionsa Marian vahvaan vartaloon, leveisiin hartioihin ja voimakkaisiin lihaksiin. Itsepuolustustaidot olivat naisella hallussa – hän jäisi varmasti toiseksi, jos yrittäisi paeta paikalta. Entä pystyisikö hän lepyttämään omasta mielestään vääryyttä kärsineet naiset vanhalla taidollaan; supliikilla ja kohteliaisuuksilla? Se epäilytti nyt häntä suuresti.

Hän saattoi kuvitella mitä naisten päässä pyöri.

Karri muisti sana sanalta mitä hän oli hyväuskoisena kirjoittanut Marialle suhteistaan Piiaan, Liinaan, Astridiin ja Annicaan. Hän saattoi kuvitella mitä naisten päässä pyöri, kun kaikki lyötiin heidän eteensä. Alentavaa. Nöyryyttävää. Huijatuksi tulemisen tunne. Varmasti tuollaisia tuntemuksia liikkui heidän mielessään. Raivostunut nainen oli aina haasteellinen vastus. Mutta nyt heitä oli kokonainen joukkio. Karri ei tähän hätään keksinyt yhtäkään varteenotettavaa keinoa livahtaa tilanteesta.

”Vihdoinkin se puhelu loppui!”

Astrid oli tullut nopeasti ja huomaamatta heidän pöytänsä ääreen. Tarjoilija ehätti tuomaan kolmannen tuolin paikalle. Astrid istahti tuolille. Tuttu Chanel n:o 5 kietoutui Karrin ympärille kuin tuoksuva lonkero.

”No poikaseni! Ruokasi jäähtyy. Katsopa miten reippaasti Maria on tyhjentänyt lautasensa.”

Hyvin hän nuoruudestaan huolimatta oli kelvannut kypsän naisen rakastajaksi.

Karria ärsytti Astridin tädillinen ja alentuva puhetyyli. ”Poikaseni”. Hyvin hän nuoruudestaan huolimatta oli kelvannut kypsän naisen rakastajaksi ja käskytettäväksi.

”Maria on ollut minun palveluksessani pian vuodenpäivät. Jos luulit Karri, että sinä olit ainoa uskottuni, löit kirveesi kiveen. Maria osoittautui kullanarvoiseksi sillä hetkellä, kun jäit kiinni valheesta. Olit muka katsomassa sairasta äitiäsi. Tosiasiassa pelehdit Annican seurassa Hangon huvilallani. Törkeä temppu.”

Astridin huulet vetäytyivät julmaksi, verenpunaiseksi viiruksi.

”Arvasin heti, että karkaisit paikalta. Hälytin Marian perääsi. Seurasin Marian avulla koko ajan missä kuljit. Ja sinä onneton luulit pääseväsi minua pakoon.”

Astrid tarttui haarukkaan ja sohaisi sillä Karrin lautasella lepäävä kalafilettä.

”Alahan syödä. Minä olen maksanut kaiken. Yksityistilaisuustaksan, ruuat, juomat. Sinulla ei ole nyt varaa kieltäytyä mistään.”

"Sinä luikahdat paikalta ja hyppäät aidan ylitse heti kun näet jossakin vihreämpää heinää."

Astrid ojensi haarukan Karria kohti. Mies otti sen käteensä ja alkoi syödä laiskasti ja haluttomasti.

”Nöyryyttävää, eikö vain? Olla naisten käskytettävänä ja määräiltävänä. Sinä Karri Kettunen olet tottunut siihen, että luikahdat paikalta ja hyppäät aidan ylitse heti kun näet jossakin vihreämpää heinää. Enää sellainen käytös ei ole mahdollista.”

Maria ja Astrid tuijottivat häntä mustin, valottomin silmin. Karri tunsi heikon ilmavirran käyvän oven suunnalta ja huomasi Piian poistuneen ulos. Hän seisoi nyt ravintolan ikkunan takana vierekkäin Liinan kanssa. Naiset näyttivät juttelevan jotain keskenään päätään nyökytellen.

Astrid vilkaisi kelloaan ja huokaisi.

”Annica on hieman myöhässä. Ehdit syödä aterian loppuun kun pidät kiirettä.”

Kalanpala juuttui Karrin ruokatorveen ja hänen oli hörpättävä pariin kertaan vettä pystyäkseen hengittämään.

”Meinasitko tukehtua? Pysyhän toistaiseksi hyvä mies hengissä. Kaikki on vasta alussa", Astrid hymähti ilottomasti.

Karri näki, kuinka Astridin Mersu liukui ikkunan toiselle puolen ja pysähtyi ravintolan kohdalle.

”Siinähän hän onkin. Annica piti lupauksensa”, Astrid huokaisi tyytyväisenä ja nousi seisomaan.

Maria nyökkäsi Karrille.

”Pääset pitkälle matkalle.”

Karri nousi ylös ja katsoi epätietoisena vuoroin Mariaa, vuoroin ulkona seisovaa autoa.

”Mistä on kysymys? Mihin te olette minua viemässä?”

Astrid taputti Karria poskelle. Hänen äänensä oli kylmä.

”Karri Kettunen. Sinä olet mies, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen ihmisen heikkouksia ja pelkoja. Ja olet kieltämättä lahjakas vainuamaan toisessa nämä ominaisuudet. Nyt on tullut aika ottaa selvää mitä sinä pelkäät.”

"Me haluamme, että sinä tunnet mitä on pelko ja epävarmuus."

Karri puisti päätään epäuskoisena.

”En ymmärrä miksi minun pitäisi puhua teille peloistani.”

Astrid naurahti väsyneesti.

”Nyt eivät puheet enää riitä, poikaseni. Me haluamme, että sinä tunnet mitä on pelko ja epävarmuus. Miltä tuntuu olla avuton ja jäädä yksin. Ja miltä tuntuu tulla huijatuksi yhä uudestaan ja uudestaan.”

Maria kietoi pitkän liinan kaulaansa ja napitti takkinsa.

”Jokainen matkan yksityiskohta on huolella suunniteltu. Voit siis rauhassa lähteä mukaamme.”

Maria tarttui lujasti Karrin käsivarteen ja ohjasi miehen päättäväisesti eteiseen.

”Voit hyvästellä ulkona Piian ja Liinan. Minä ja Astrid lähdemme seuraksesi. Ystäväsi Annica on valinnut reitin. Hän toimii kuljettajana.”

"Saat maistaa miltä tuntuu joutua viiden naisen huijaamaksi."

Karri riuhtaisi kätensä irti.

”Minä en lähde minnekään ennen kuin tiedän mistä on kyse.”

Astridin kasvot kalpenivat lumivalkeiksi.

”Tiesikö Piia millaiselle matkalle hän lähti sinun kanssasi? Ei. Sinä pidit häntä pelossa ja epävarmuudessa kuukausia, kunnes jätit hänet. Nyt joudut itse puolestasi testiin. Saat maistaa miltä tuntuu joutua viiden naisen huijaamaksi. Ja miltä tuntuu pelätä.”

”Elämä on opetuksia täynnä. Etkä sinäkään voi niiltä enää välttyä”, totesi Maria lukiten Karrin käsivarren tiukasti omaansa.

Sarja päättyy.

 

Karri Kettunen saa sähköpostiviestin mustatukkaiselta salaperäiseltä naiselta. Siitä alkaa vimmattu viestinvaihto, joka saa Karrin paljastamaan kaikki korttinsa.

Ensimmäinen syysaamu pienessä norjalaisessa kalastajakylässä valkeni kirkkaana ja kuulaana. Valo tulvahti pieneen makuualkoviin ja herätti miehen sikeästä unesta. Karri räpytteli silmiään tokkuraisena – hän oli unohtanut vetää verhon ikkunaan.

Mies makasi hetken paikoillaan. Pitkästä, pitkästä aikaa hyvin ja sikeästi nukuttu yö takana. Vasta nyt hän ymmärsi, millaisessa paineessa hän oli elänyt viimeiset viikot opetellessaan töitä Astridin alaisuudessa. Mieltä oli painanut koko ajan miellyttikö hän tarpeeksi esimiestään.

Hän oli ehtinyt olla Astridin juoksupoikana vasta muutaman viikon, ja uupumuksen merkit olivat jo tunnistettavissa.

Oliko hän tarpeeksi joustava, osasiko hän prikulleen tarvittavat käytöstavat. Tyydyttikö hän Astridin rakastajan ominaisuudessa siten, ettei nainen kyllästyisi häneen ja heittäisi häntä sivuun. Hänellä oli ollut jatkuva pelko siitä, että saavutetut edut – upea asunto vauraalla alueella, muhkea palkka, luvatut ulkomaanmatkat sekä kallis auto – luiskahtaisivat hänen ulottuviltaan mikäli hän ei olisi mielin kielin Astridille.

Karri nousi istumaan silmiään siristellen. Miten hurjat luulot hänellä olikaan omasta jaksamisestaan. Hän oli ehtinyt olla Astridin juoksupoikana vasta muutaman viikon, ja ensimmäiset uupumuksen merkit olivat jo tunnistettavissa. Nyt oli korkea aika levätä ja kerätä voimia. Vasta toipumisen jälkeen hän saattoi aloittaa uuden vaiheen – toistaiseksi kylläkin tuntemattoman, mutta hän luotti edelleen onneensa ja kohtaloonsa. Asiat lutviutuisivat, kunhan hän pääsisi taas jaloilleen.

Karri valmisti itselleen pienen aamiaisen ja istahti tupakeittiön jakkaralle. Eiliset syyllisyydentäyteiset tuntemukset olivat poispyyhittyjä muistoja. Niin käy, kun ihminen väsyy liikaa –sitä alkaa pehmetä ja luulotella, että kaikki mennyt on omaa syytä. Karri seurasi kahviaan hörpiskellen kuinka tuvan ikkunan toisella puolen kalastajat lajittelivat aamuista saalistaan laiturilla odottaviin kuljetuslaatikoihin. Turskaa, seitiä, rapuja – jopa valaan lihaakin oli kuulemma silloin tällöin tarjolla. Tuolla paateissaan ja purtiloissaan miehet tekivät sen mikä miehelle kuului – he poimivat merestä ruuan ja möivät sen tukkuun ja saarten kauppiaille. Heidän ei tarvinnut noudattaa jonkin narsistisen naisen sanelemia ohjeita. He olivat oman elämänsä herroja.

Hän ei antaisi enää yhdenkään naisen määräillä elämäänsä.

Karri voiteli paahtoleivän ja purra rouskautti palan kullankeltaista leipää. Mitä yhteistä oli Piiassa, Liinassa, Astridissa ja Annicassa? Ainakin se, että jokainen heistä halusi kontrolloida hänen tekemisiään ja menemisiään. Mikä parisuhde se sellainen muka oikein oli? Tämän irtioton jälkeen hänestä ei olisi enää yhdenkään naisen käskyläiseksi tai talutusnuorassa kipittäjäksi. Hän ei antaisi enää yhdenkään naisen määräillä elämäänsä.

 

Aamiaisen jälkeen Karri otti pitkän suihkun, palasi pyyhe lanteillaan auringon lämmittämään tupaan ja avasi tietokoneensa. Koska puhelin oli pidettävä suljettuna, netti oli nyt ainoa väylä ulkomaailmaan. Hän aikoi olla vastaamatta mahdollisiin meileihin – ainoastaan yksi ihminen tekisi poikkeuksen. Kilpisjärvellä tavattu mustatukka. Naisella oli nyt hänen sähköpostiosoitteensa.

Nainen oli kuin olikin kirjoittanut hänelle viestin.

Uusi, satunnainen tuttavuus häilähteli Karrin mielessä tämän tästä. Jotakin uudenlaista lumoa siinä naisessa oli. Ehkä se johtui naisen eksoottisen tuntuisesta eräoppaan työstä. Ehkä myös naisen olemuksesta. Voimakas, lihaksikas, ankariinkin ponnistuksiin totutettu vartalo, viirusilmät ja korpinmustat, pitkät hiukset. Ja varmasti kiehtovuus johtui myös naisen tyynestä ja keskittyneestä käytöksestä. Nainen, joka osasi kuunnella. Nainen, joka ei keimaillut. Nainen, joka teki viisaita ja tutkiskelevia kysymyksiä.

Karri lueskeli verkkaisesti päivän uutiset. Miten kaukaisilta ja turhilta ne tuntuivatkaan, kun niitä luki Lofoottien kainalossa, pikkuruisen merenlahden poukamassa. Uutiset selattuaan Karri avasi sähköpostin. Hän hätkähti. Kuuma sirahdus kävi läpi ruumiin. Nainen oli kuin olikin kirjoittanut hänelle viestin.

”Hei Karri. Toivottavasti matka Norjan puolelle sujui hyvin. Itse jouduin lähtemään varhain aamulla töihin, tällä kertaa poikkeuksellisesti Helsinkiin. Vaikka olen yleensä parhaaseen ruska-aikaan tunturissa vaeltamassa, joudun välillä käymään etelässä vetämässä erilaisia kursseja ja seminaareja. Se on oikeastaan ihan mukavaa vaihtelua –kunhan ei tarvitse matkustaa liian tiuhaan. Helsinki on kuin levoton muurahaispesä Lappiin verrattuna. Siellä on kiva käydä, mutta vielä paremmalta tuntuu palata takaisin pohjoisen rauhaan.

Meillä jäi silloin illalla hieman jutustelu puolitiehen. Jos haluat kertoa lisää, kirjoita minulle. Kuuntelen sinua mielelläni näinkin.

Ystävyydellä, Maria”

Karri hymyili itsekseen. Maria. Nyt hän tiesi naisen nimen. Sähköpostiosoitteessa ei näkynyt sukunimeä, mutta senkin hän vielä jossain vaiheessa onkisi kyllä tietoonsa. Mitä hän olikaan eilen väsyneenä ennen nukkumaanmenoa marttyyrinomaisesti sureksinut? Ettei hänellä ollut yhtäkään ystävää, jolle puhua, johon pitää yhteyttä. Turhaa kitinää sekin. Maria oli ilmestynyt hänen elämäänsä kuin tuo eilisiltainen, kirkas tähdenlento. Totta kai hän vastaisi naiselle. Ilmiselvästi universumi tahtoi nyt viestittää, että tässä oli ihminen, jolla tulisi olemaan vielä suuri merkitys Karri Kettusen elämässä.

 

Karri kiskoi t-paidan ja farkut ylleen ja istahti kuumeisin ajatuksin koneen ääreen. Sormet tanssivat näppäimillä –niin kiire hänellä oli saada yhteys tuohon salaperäiseen Mariaan.

”Hei Maria! Tulin hyvin iloiseksi luettuani viestisi. Vietän täällä vuonon rannalla nyt ansaittua lomaa. Myönnän: odottelin sinua aamiaiselle ja vielä parkkipaikallakin vilkuilin josko olisit jossakin lähistöllä ja saisin hyvästellä sinut. Se ilta oli minulle hyvä tärkeä, tärkeämpi kuin arvaat. En ole vielä koskaan ennen paljastanut siinä määrin ajatuksiani tutulle saati tuntemattomalle ihmiselle. Tuntematonhan sinä minulle olet — mutta samalla jotenkin hyvin tuttu. Onko se sitä paljon puhuttua sielujen sympatiaa? En tiedä.

Keskustelumme jäi tosiaankin kesken. Olin juuri kertomaisillani yksityiskohtaisemmin suhteistani naisiin, kun ravintola meni kiinni. Miksikö olisin sellaisesta avautunut juuri sinulle? Olen sitä itsekin miettinyt tämän tästä. En osaa selittää muutoin kuin että sinun persoonasi on sellainen, että sinulle on helppo puhua luottamuksellisesti. Tämä kuulostaa nyt kovin juhlavalta, mutta näin sen tunnen. Mitä haluaisit minun kertovan sinulle? Sano, niin minä kirjoitan.

Meren rannalta, Karri”

Mariassa oli uudenlaista haastetta. Ja nyt edettiin tällaisin konstein.

Karri mietti hetken ja painoi sitä ”Lähetä”-nappulaa. Sinne meni. Ei hän tiennytkään olevansa kirjoittajamiehiä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän viritteli suhdetta eloon kirjoittamalla. Luontainen supliikki auttoi varmasti tässäkin hommassa. ”Sielujen sympatia” – mistä sekin pälkähti hänen päähänsä? Mariassa oli uudenlaista haastetta. Ja nyt edettiin tällaisin konstein.

Karri oli niin kiihdyksissään, ettei hän malttanut irrottautua koneelta eikä olla vilkuilematta sähköpostiaan mennen tullen. Lopulta hän tajusi, että elääkseen oli ihmisen joskus myös syötävä. Mies nakkasi maihinnousutakin ylleen ja suuntasi kylän ainoaan kauppaan.

Kalanhaju tuoksui voimakkaana laitureiden suunnalta. Päivän menu on selvä, Karri tuumasi astuessaan sisään pieneen puotiin, jonka jäärouheisessa kalatiskissä lepäsi upeita mereneläviä odottamassa ottajaansa. Turskafileiden seuraksi hän osti pussillisen perunoita, sipuleita sekä kermaa. Vielä pari sitruunaa ja lounastarpeet olivat valmiina, Karri totesi tyytyväisenä ja tajusi, ettei ollut tarttunut keittiötöihin viimeksi kuin kesällä Piian luona kokatessaan päivällistä heille kolmelle. Siitäkään ei todellisuudessa ollut aikaa kuin muutama kuukausi, mutta nyt se elämänvaihe tuntui olevan jossakin ikuisuuden päässä, menneisyydessä. Niin paljon tällä välin oli tapahtunut.

Pikkuisen häntä hermostutti ruveta kaivelemaan menneitä.

Ulkona puhalsi navakasti. Kirkas sää oli kääntymässä pilviseksi. Mereltä kohoili violetinkarvaita pilvirintamia, jotka enteilivät puuskatuulta ja sateita. Ilta kulunee nyt tuvassa takan ääressä viskiä siemaillen, Karri aprikoi ja hylkäsi suunnitelman pienestä kiertoajelusta vuonon rannoilla ja tunturin kupeessa. Retkeillä hän ehtisi myöhemminkin.

Tuvalle tultuaan hän kiiruhti avaamaan tietokoneen. Olen kuin murrosikäinen poika, joka odottaa postilaatikolla rakkauskirjettä kaukaiselta ihastukselta, Karri hymähti ja sävähti. Uusi viesti Marialta. Karri laski ostokset tiskipöydälle ja istahti jännittyneenä koneen ääreen.

”Hei taas, olipa kivaa saada sinulta nopea vastaus! Minäkin jäin kaipaamaan meidän keskusteluamme. Mutta jatketaan sitä näin meilitse — onhan tämäkin antoisa tapa jakaa ajatuksia. Olen yhä Helsingissä. Seminaari, jonka vedin täällä, poiki uusintapyynnön ja minun olisi ollut turhaa matkustaa takaisin pohjoiseen. Odottelen Helsingissä siis pari päivää ja valmistelen esitelmää loppuviikon kokoontumisiin. Minulla on hyvää aikaa myös kirjoitella mikäli niin haluat.

Kysyit viestisi lopussa, mitä haluaisin sinulta kuulla? Vastaus on: kaiken. Ehdit juuri ennen ravintolan sulkemista mainita yhden nimen. Piiako se oli? Niin muistelen. Kerro hänestä. Kerro mitä hän merkitsi sinulle ja miksi teidän suhteenne katkesi. Aloitetaanko siitä?

Vietä hyviä päiviä siellä kauniissa maisemissa, Maria”

Karri ei malttanut aloittaa ruuanlaittoa. Hän viskoi ostokset huolimattomasti viileään ja sytytti tupakan, vaikka mökeissä oli tupakointi kielletty. Pikkuisen häntä hermostutti ruveta kaivelemaan menneitä. Niiden muistelemisesta sikisi useimmiten huonoja ajatuksia ja pahoja unia. Mutta ehkä Maria näki pidemmälle – ehkä hän todellakin halusi löytää Karrin oikean persoonan, ja parhaiten se onnistuisi tutustumalla miehen historiaan ja ihmissuhteisiin. Ja sanottiinhan, että ihmisen oli hyvä käydä lävitse omaa elämäänsä, jo pelkästään itsetuntemuksenkin vuoksi.

Karri tumppasi savukkeen ja raotti ikkunaa tuulettaakseen tuvan. Navakoitunut tuulenpuhuri pyrki ahnaasti sisään. Aloitetaan siis Piiasta ja Tomista, hän sanoi itsekseen ja alkoi kirjoittaa.

”Hyvä on, Maria. Tämä on oikeastaan aika jännittäväkin kokeilu –kertoa menneistä kirjoittaen. Aloitan tarinani Piiasta.

Olin pestautunut erään pikkukaupungin pieneen autokorjaamoon apumieheksi. Homma oli typeräntuntuista seisoskelua ja harjan heiluttamista, koska minulla ei todellisuudessa ollut minkäänlaista koulutusta työhön. Jostakin syystä Jouko Leutonen silti palkkasi minut. Ehkä oma osuutensa oli puheillani, joilla olen usein saanut taivuteltua ihmisiä puolelleni.

Juuri tuolla autokorjaamon pihassa tapasin sitten sattumalta Piia-nimisen vaalean, siron naisen, jolla oli kolmevuotias Tomi-poika. Lyöttäydyin heidän seuraansa, sillä minulla oli rahallisia vaikeuksia vuokra-asunnon kanssa. Piia otti minut kotiinsa ja aloimme elää pienperheen tavallista elämää. Tiesin jo Piian luo muuttaessani, etten haluaisi loppuikääni sellaista kahdeksasta neljään -arkea. Olen aina tuntenut kuuluvani osaksi jotakin suurempaa ja menestyvämpää. Ei ollut Piian syy, että suhteemme lopahti. Minun oli tartuttava tilaisuuteen, kun se tuli eteeni Piian esimiehen muodossa.

En koskaan rakastanut Piiaa. En ollut edes ihastunut häneen. Piia on kiltti ja suloinen nainen, jolla ei ole suuria tavoitteita elämässä. Enempää en osaa analysoida suhdettamme.

Kysy lisää, jos haluat, Karri”

Annan mennä nyt siis kaiken ilman korulauseita, sillä uskon, että Maria arvostaa sitä.

Kerron Marialle kaiken kaunistelematta, Karri päätti lähettäessään viestin. Olen varma, että juuri tämä tapa tepsii sellaisiin ihmisiin, jotka vaativat sataprosenttista rehellisyyttä. Karri nojautui tyytyväisenä taaksepäin tuolissaan. Kirjoittaen monet hankalat asiat saattoi näköjään ilmaista sujuvasti. Puhuen niitä vain selittelisi ja änkyttelisi. Annan mennä nyt siis kaiken ilman korulauseita, sillä uskon, että Maria arvostaa sitä.

 

Ilta hämärsi, sade piiskasi ikkunoita. Aallokko kuohui vaahtopäisenä jyrähdellen sataman aallonmurtajaa vasten. Karri kaatoi itselleen viskin ja antoi koneen olla auki. Vanha puinen seinäkello alkoi lyödä iltakymmentä, kun meilin merkkiääni kilahti. Karri harppoi koneelle ja avasi viestin.

”Kiitos että kerroit suoraan suhteestasi Piiaan. On hyvä, ettet peittele rumimpiakaan ajatuksia ja tunteitasi. Se on luottamuksen avain. Pyydän sinua vastaamaan seuraavaan kysymykseen: jos kerran et rakastanut Piiaa, myönnätkö minulle ja samalla itsellesi, että Piia oli sinulle pelkkä hyödyntavoittelun väline? Käytit siis hänen tunteitaan välikappaleena sille mitä tavoittelit? Ymmärsin, että tavoitteesi oli päästä Piian esimiehen suosioon. Kerro hänestä ja vastaa samalla noihin edellä esittämiini kysymyksiin.

Teen yötä myöten esitelmää ja seminaarimateriaalia, joten olen hereillä pitkään. Odotan viestiäsi, Maria”

Karri hykerteli mielessään. Mitäs minä tuumasinkaan –tähän naiseen upposi parhaiten raaka rehellisyys. Maria tuntui olevan oikein kiitollinen huomatessaan ne peittelemättömät päätelmät, jotka hän esitti hänen ja Piian suhteesta. Totta kai hän vastaisi noihin kysymyksiin. Se olisi helppoa. Ja totta kai hän avaisi myös hänen ja Liinan tarinan. Maria saisi huomata, että Karri Kettusessa oli miestä ja suoraa selkärankaa puhumaan totuudet julki.

”Hei Maria, arvelinkin, että olet nainen, joka arvostaa suoruutta. Vastaan ensin kysymyksiisi. Kyllä –näin voi sanoa, Piia oli minulle pelkkä väline, jonka avulla pääsin hänen esimiehensä Liina Meren suosioon. Ja kyllä –en piitannut Piian tunteista siinä tilanteessa. Oli tärkeämpää päästä elämässä eteenpäin.

Olihan tämä aika erikoinen leikki – kertoa ventovieraalle naiselle asioista, joista moni vetäisi herneen nenäänsä.

Pyysit sitten kertomaan Liina Merestä. Hän hurmasi minut yhden illan kuluessa, turha sitä on kieltää. Piia tuntui kovin tavalliselta ja arkiselta hänen rinnallaan. Olihan Liinalla asema Meri OY:n toimitusjohtajana ja voi sanoa, että nainen käytti kaikki keinonsa saadakseen minut töihin firmaansa. Näihin keinoihin sisältyi seksiä, salailua ja valkoisia valheita ylenmäärin. Jouduin tietysti peittelemään jälkiämme Piian vuoksi, joka teki töitä Liinan alaisuudessa hänkin. Tilanteeni ei ollut helppo. Liina oli aikamoinen käskyttäjä enkä tiedä ollenkaan miten hänen kanssaan olisin pärjännyt ellei Astrid Sjöberg olisi ilmestynyt kuvioihin. Sen naisen rinnalla Liinakin jäi toiseksi.

Joko alat väsyä tarinoihini? Sano toki, jos haluat että lopetan tähän.

Illan pimetessä, Karri”

Karri huomasi viskin loppuneen. Myrsky ujelsi nurkissa ja hän lisäsi takkaan kuivia halkoja. Olihan tämä aika erikoinen leikki – kertoa ventovieraalle naiselle asioista, joista moni vetäisi herneen nenäänsä. Mutta Mariassa tuntui olevan avarakatseisuutta. Hän ei tuominnut eikä arvostellut, kysyi korkeintaan muutaman tarkentavan kysymyksen. Ja ennen kaikkea: nainen osasi kuuntelemisen taidon.

 

Kello näytti jo puolta yötä, mutta Maria oli edelleen hereillä; meiliin ilmestyi jälleen uusi viesti.

”Vieläkö valvot siellä meren rannalla? Luin vastauksesi ja kertomuksesi Liinasta. Häneenkin liittyen minulla olisi kysymyksiä. Ensiksi: oletko sitä mieltä, että Liina on syyllinen siihen, että petit Piian luottamuksen? Vai katsotko asiaa siten, että sinulla itselläsi olisi ollut mahdollisuus ottaa vastuu tilanteesta ja olla tarttumatta Liina Meren tarjoamaan työpaikkaan, johon liittyi ilmeisesti myös vaatimus seksistä ja suhteesta, Piiasta huolimatta?

Totta kai olen kiinnostunut sinusta, Maria, tunturien korpinsiipitukka.

Siinä kysymykseni. Sitten tullaan Astridiin. Kerro suhteestasi häneen. Mikä hänessä sinua kiehtoi niin paljon, että päätit jättää upouuden työpaikkasi Meri OY:ssa ja tempauduit hänen mukaansa? Toivon, että kirjoitat edelleen yhtä suorasti ja kaunistelematta kuin tähänkin asti. Arvostan rehellisyyttä ja jotta voisimme olla ystävät, avoimuus on kaiken perusta ja edellytys. Kuulostanko vanhanaikaiselta? Ehkä olen sellainen. Mutta jos olet kiinnostunut minusta, tämä olkoon ehto kaikelle.

Nuku hyvin, jatketaan huomenna, uninen Maria”

Karri nosti koneen syliinsä ja asettui makuulle. Viski raukaisi. ”Uninen Maria”. Se kuulosti suloiselta. Ja nyt nainen jo kirjoitti heidän ystävyydestään. ”Jos olet kiinnostunut minusta”. Totta kai olen kiinnostunut sinusta, Maria, tunturien korpinsiipitukka. Vastaan vielä tähän meiliin, vaikka nukkuisitkin jo siellä. Ja vaikka viski hieman höyrystää ajatuksiani.

”Maria, pyysit minua olemaan rehellinen. Totta kai olen, kerron suoraan kaiken. Itse asiassa olen ollut AINA rehellinen naisia kohtaan –ongelmana on ollut se, että naiset haluavat nähdä tarkoitusperäni ja tavoitteeni paljon jalompina kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Silloin voidaankin kysyä kuka huiputtaa ja ketä, eikö vain? En minä luvannut sanallakaan Piialle pysyvyyttä ja uskollisuutta –eikä hän sellaisia koskaan ottanut puheeksi. Jos hän olisi kysynyt suoraan, olisin kyllä sanonut, etten voi taata hänelle yhteistä tulevaisuutta minun rinnallani. Mutta kysymystä ei kuulunut. Piian olisi kannattanut olla tarkempi ja pitää oikeuksistaan kiinni. Ei ole minun syyni, että hän oli lapsellisen rakastunut ja oletti minun ilman muuta haluavan leikkiä elämäni loppuun asti ”äitiä, isää ja lasta”.

Liina Meri on nainen, jonka suosiosta monet kilpailevat. Päätin ottaa siis haasteen vastaan.

Sitten ne Liinaa koskevat kysymyksesi. Kumpi oli syyllinen –Liina vai minä? Se on vaikea asetelma. Kuvittelepa tilannetta, jossa saavut juhliin, joita emännöi upea, valovoimainen nainen. Oma kumppanisi näyttää hänen rinnallaan arkisesti pukeutuneelta, aralta hiirulaiselta, joka pelkää esimiestään ja haluaa vain nopeasti pois juhlista. Kun Liina syöksähti tervehtimään meitä, vuodatti hän kaiken huomionsa minulle. Minulla oli täysi työ vastata hänen kohteliaisuuksiinsa ja nokkeliin kysymyksiinsä. Siinä tilanteessa ei ollut mitään mahdollisuutta ruveta huutelemaan pöydän toiseen päähän että mitäsinullekuuluurakkaani, viihdytkösiellärakkaani. Liina oli asettanut meidät istumaan siten, että saattoi omia minut koko illaksi itselleen. Ja ollakseni rehellinen – ei asia minua haitannut. Liina Meri on nainen, jonka suosiosta monet kilpailevat. Päätin ottaa siis haasteen vastaan. Päätös oli minun. Mutta puolustuksekseni totean: moniko mies oli valinnut toisin?

Sitten toinen kysymyksesi. Totta kai olisin voinut kieltäytyä Liinan tarjoamasta työpaikasta. Oli jo alusta asti selvää, että Liina oli ihastunut minuun. Ja oli myös selvää, että se tarkoitti tiettyjä palveluksia, joita hän kiitokseksi minulta odotti. Tiesin kyllä mihin ryhdyin kun otin autonkuljettajan paikan vastaan. En sitä kiellä. Mutta huomaa — tässäkään ei ollut kysymys rakkaudesta. Tässä oli kysymys vallasta ja menestyksestä. Ja tuota tietä kuljinkin sitten eteenpäin yhä voimakkaammalla vauhdilla. Eli pääsemme nyt vihdoinkin tapaukseen Astrid Sjöberg. Kysyit mikä hänessä kiehtoi.

Olin kuin hyödyke, jota Astrid käytti ja nakersi miten halusi.

Vastaus on sama kuin Liinankin kohdalla. Valta ja vaikutusvoima. Astridissa noita ominaisuuksia oli vain moninkertaisesti Liinaan verrattuna. Astrid on lokomotiivi, joka jyrää kaikki vastukset alleen. Sen vuoksi häneen on turvallista ripustautua. Kun Astrid sanoo, että jokin asia hoituu, saat olla varma, että asia todellakin hoituu. Hänen suojeluksessaan on turvaisaa olla. Mutta Astridissa on toinen puoli, jota aloin kammoksua. Hän päättää kaikesta. Hän ei salli kenellekään yksityisyyttä. Hän on kyltymätön, nautinnonhaluinen nainen, jolle miehet ovat pelkkiä leikkikaluja. Mutta minussa on sen verran hulluutta, etten pelännyt hypätä karuselliin kun se käynnistyi. Vauhti vain alkoi olla jo alkumetreistä lähtien turhan kova. En enää tuntenut itseäni. Olin kuin hyödyke, jota Astrid käytti ja nakersi miten halusi.

Maria, kello näyttää kahta aamuyöllä. Lupaathan kirjoittaa minulle huomenna? Haluan kertoa sinulle vielä Annicasta. Sen jälkeen tiedät minusta kaiken.

Hyvää yötä, Karri.”

 

Kello näytti yhtätoista aamupäivällä, kun Karri havahtui omaan kuorsaukseensa. Hän massutteli huuliaan ja irvisti. Kokonainen viskipullo oli tyhjentynyt eilisillan meilailujen siivittämänä. Päässä jyskytti. Ei, ei – tämä aamu oli eiliseen verrattuna huono aamu. Karri vääntäytyi istumaan ja haroi paksua tukkaansa. Yhtäkkiä hän muisti. Juuri ennen nukahtamista hän oli painanut ”lähetä”-nappulaa. Sähköpostiviesti oli ollut pitkä. Mutta oliko siinä ollut päätä tai häntää –se oli tarkistettava välittömästi. Hän voihkaisi noustessaan jaloilleen. Miten hän nyt näin herpaantui ja alkoi ryypiskellä? Eikö tänä päivänä ollut tarkoitus lähteä autoilemaan ja kartoittamaan maastoa ja maisemia? Moneen tuntiin hän ei uskaltaisi rattiin, se oli päivänselvää.

Kädet vapisten hän avasi koneen ja kurkisti sähköposteihin.

Karri hoiperteli keittiöön ja kittasi vettä kaksi lasillista peräjälkeen. Kaipa tämäkin oli kestettävä. Ruumis oli tottumaton väkeville, kun oli juonut viime ajat hillitysti pelkkää samppanjaa ja kalliita vuosikertaviinejä. 

Kädet vapisten hän avasi koneen ja kurkisti sähköposteihin. Maria oli vastannut hänelle jo kaksi tuntia sitten. Siellä ei podettu krapulaa vaan tehtiin töitä täyttä häkää.

”Huomenta Karri! Täällä Helsingissä on ihana, aurinkoinen syysaamu. Toivottavasti sielläkin paistaa vielä aurinko. Katsoin säätiedotusta ja Lofooteille luvattiin lähipäiviksi kovia tuulia ja sateita.

Oli kiinnostavaa lukea Liinasta ja Astridista. Myös tulkintasi Piian ja sinun suhteestasi oli valaiseva. Kuulostaa siltä, että Astrid oli sinulle kaikkien ongelmien ratkaisija, jonka syliin oli turvallista heittäytyä. Hän oli kuin ankara äiti, jota vastaan ei uskaltanut kiukutella. Vai olenko väärässä?

Ja sitten taas ne pakolliset kysymykset — ennen kuin pyydän sinua kirjoittamaan Annicasta, joka lienee viimeinen nainen, josta sinulla on jotakin kerrottavaa?

Mikä sai sinut valehtelemaan Astridille? Ja millaista tulevaisuutta rakentelit mielessäsi kun irtisanouduit Meri Oy:sta ja lähdit niiltä sijoiltasi Helsinkiin Astridin kutsumana?

Mukavaa päivää toivottaen, Maria”

Karri piteli kaksin päätään. Oli lähdettävä kyselemään jostakin särkylääkettä. Muutoin hän ei jaksaisi vastailla noin monimutkaisiksi äityviin kysymyksiin. Ja tässä kunnossako pitäisi muka vielä jaksaa kertoa Annicasta, siitä nirppanokasta, jonka syytä koko sotku oli.

 

Ulkona riehui myrsky. Se riuhtaisi lippahatun Karrin päästä ja lennätti sen tiehensä. Karri käveli etunojassa tuulta päin ja pyyhki vetisiä silmiään. Kaupalle päästyään hänen oli otettava tukea seinästä. Näytän varmasti humalaiselta suomalaiselta, joka on eksynyt syrjään lomakylästä, Karri manaili ja koetti ryhdistäytyä. Särkylääkkeitä ei täällä myyty, mutta kauppias oli ystävällinen. Hän arvasi heti mistä kenkä puristi ja katosi kaupan takahuoneeseen. Takaisin tullessaan hänellä oli kädessään tablettiliuska, toisessa vesilasi. Karri kiitteli kiittelemästä päästyään. Hyvä oli potea Norjanmaalla krapulaa, kun ihmiset olivat näin ystävällisiä, hän tuumi hoippuessaan tuulen pieksämänä mökin suojaan.

Kahvin ja sillileivän jälkeen olo alkoi tuntua ihmismäisemmältä ja hän alkoi naputella hitain liikkein viestiä Marialle.

Mariasta ei ollut kuulunut pihaustakaan aamullisen viestin jälkeen.

”Hei Maria, olen hieman huonovointinen. Satuin kiskaisemaan eilisiltana kokonaisen viskipullon kitusiini. Rangaistus on nyt kärsittävä. Mutta se ei toki estä vastaamasta.

Mikäkö minut pisti valehtelemaan Astridille? Varmaankin pelko siitä, että olin tullut haukanneeksi liian ison palan hypätessäni Astridin kelkkaan. Ja totta on, että häntä vastaan oli turha kiukutella. Kysyit myös mitä haaveilin kun lähdin Astridin mukaan Helsinkiin. No sitä mitä Liinankin suhteen –menestystä ja vaikutusvaltaa, josta saisin osani. Astridhan oli varsinainen voimanpesä, josta suorastaan vuosi tuota huumaavaa menestyksen eliksiiriä niille, jotka häntä tottelivat. Ei siinä Liinan raivoamiset painaneet kun ymmärsin mitä Helsingissä olisi minulle tarjolla.

Annica oli sitten se kynnyspuu, johon löin kunnolla varpaani. Nuori nainen, joka käytti kaikki keinonsa saadakseen miehen pauloihinsa. Ja minä retkahdin. Tarvittiin vain alkoholia, kuutamo ja olemattomaan harsoon pukeutunut nuori nainen. Siinä se. Kaikki olisi mennyt sutjakasti ellei Annica olisi mennyt paljastamaan asiaa äidilleen. Mutta ei. Se lärppäsuu viserteli puhelimeen kaiken. Silloin minua vietiin ja lujaa.

Tässä siis kaikki viime kuukausilta. Kuten huomaat ei minulla ole ollut helppoa. Yksi valinta on johtanut toiseen. Ensin kaikki on näyttänyt aina hyvältä, kunnes jokin on lentänyt kapulaksi rattaisiin. Olen huonon onnen poika. Mutta aina on mahdollisuus etsiä uusi tie. Uusi keino. Tämä on minun mottoni.

Nyt olen kertonut sinulle kaiken. Mitä tästä eteenpäin? Karri”

Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa.

Koko päivä kului huonoa oloa parannellessa. Paikallisen pubin pizza lievitti vihdoin oloa ja Karri asteli jo illalla reippaammin takaisin mökille. Mariasta ei ollut kuulunut pihaustakaan aamullisen viestin jälkeen. Ehkä nainen oli pitämässä seminaariaan tai matkusti jo pohjoista kohti, kukapa sen tiesi.

Karri oli jo vaipumaisillaan uneen, kun koneen suunnasta kuului kilahdus. Hän pomppasi ylös ja kiiruhti lukemaan viestin.

”Hei Karri, toivottavasti pääsi on jo paremmassa kunnossa? Kiitos viesteistä, kiitos rehellisistä sanoista. On hyvä, että kerroit kaiken suoraan. Nyt tiedän mitä ajatella sinusta ja menneisyydestäsi. Elämä on joskus monimutkaista, niin kuin me ihmisetkin olemme.

Karri, saanko ehdottaa tapaamista? Tulen takaisin Helsinkiin kahden viikon kuluttua. Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa. Haluaisin vuorostani puhua sinulle. Suoraan niin kuin sinäkin minulle. Olen sen sinulle velkaa näiden viestien jälkeen. Laitan lähempänä sinulle kelloajan ja paikan tiedoksi. Jos siis haluat tavata minut. Et voi jäädä sinne merenrannalle ikuisiksi ajoiksi, ethän?

Ystäväsi, Maria”

Karrin kasvot levisivät hymyyn. Hemmetti soikoon, oliko tämä totta vai satua? Totta kai hän lähtisi Helsinkiin. Ei Astrid joka paikkaan ennättäisi. Tuskinpa se nainen edes enää halusi edes muistaa häntä. Mutta hän muisti Marian. Hän halusi tavata tuon lumoavan naisen, joka oli täynnä arvoituksia.

Jatkuu seuraavassa numerossa.