Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Ollin surumielisyys saa äkkistopin, kun naapuriin muuttaa Anna. Anna on energinen, Annassa on elämää. Ja äkkiä Olli huomaa olevansa Annan keittiössä järjestelemässä kattiloita.

Anna oli lähtenyt äitinsä, isänsä, veljensä ja siskonsa kanssa matkaan aamuviideltä, he olivat ajaneet melkein kolme tuntia ja alkoivat olla perillä. Kymmenen vuotta vanha, helmoista hieman ruostunut Volkkari veti täyteen ahdettua kuomuperäkärryä, radiossa rämisi jumputtava nuorisokanava, ja Annan sisko ja veli olivat vihellyskisaa, jossa toisen piti arvata, mitä laulua toinen vihelsi. Vihellysvuorossa oli Alina, lukion kakkosluokkalainen, joka oli hulluna hevosiin ja Lady Gagaan.

”Se on se Anna Puun…”, pikkuveli, Aulis yksitoista vuotta, arveli.

”Ei ole Anna Puun”, Alina korjasi jälkimmäistä nimeä painottaen.

”Ei kun sen toisen Annan, sen Abreun, se… Mikä sen nimi nyt on…? Se lämmitysjuttu!”

”Niin niin mutta mikä sen biisin nimi on? Ei tipu pisteitä, jos ei muista just oikein.”

”Hei Aulis, mistä se laulaja tulee ja mihin se menee?” Anna vihjaisi.

”Ai mitä mistä mihin tulee?” pikkuveli ei tajunnut.

”Siis sitä laulajaa on ensin palellut ja nyt ei palele enää.”

”Ei noin paljon saa auttaa!”

”Ai niin, Kylmästä lämpimään!”

”Joo paitsi että tuosta ei saa pisteitä, kun Anna käytännössä paljasti. Ja hei äiti laita radiota kovemmalle tää on ihana tää Robinin Boom Kah!”

”Aina näitä robineita ja piipereitä! Minä ajattelin, että tämän jumputuskanavan voisi jo vaihtaa. Ollaan kolme tuntia kuunneltu tätä jytkettä, niin eikö olisi jo Radio Suomen vuoro?” äiti ehdotti.

”Ei!” jälkikasvu parkaisi yhdestä suusta.

”Oikealla näkyy hyppyrimäki. Tuo Nykäsen mäki, mikä sen nimi nyt onkaan… Laajavuori!”

”Kappas, niin on!” isä innostui, sillä hän piti kaikesta lentävästä, lentokoneista, lentokoneiden pienoismalleista sekä mäkihyppääjistä ja aloitti tutun tarinan: ”Silloin kun Matti oli kahdeksankymmentäneljä Sarajevon olympialaisissa isossa mäessä, me lyötiin työkavereiden kanssa vetoa, että voittaako Matti. Minä sanoin että voittaa ja Suonperän Anssi väitti, että Waisslooki vie sen, mutta…”Muu perhe osasi jutun ulkoa ja vei sen loppuun hänen puolestaan: ”Mutta Matti vei ja sinä voitit vedonlyönnissä kottikärryt, joiden eturengas oli puhki ja Juice Leskinen Slamin Ajan henki -älppärin.”

”Sitten Slam muuttuikin Grand Slamiksi, josta tuli Suomen paras yhtye, ei nämä Dingot ja Yöt olleet mitään sen rinnalla.”

”Kukahan se sinultakin vei jalat alta”, hänen miehensä sanoi.

”Kyllä Yökin oli ihana ja Olli Lindholm, kun ne oli kesällä kahdeksankymmentäviisi Kalajoella”, äiti huokaisi. ”Olli hikinauhoineen ja Joutsenlauluineen vei jalat alta.”

”Kukahan se sinultakin vei jalat alta”, hänen miehensä sanoi ja puristi vaimoaan hellästi polvesta.

”Hyiii Joutsenlaulu! Pahin ranteet-auki-jollotus, jonka kuvitella voi”, Alina irvisti.

He lähestyivät mäen päälle rakennettua kivikirkkoa, ja isä mietti ääneen, mille kaistalle kannattaisi ryhmittyä.

”Ota vasen!”

”Se vie etelään, ei me sinne haluta.”

”Laajavuoreen päin tietenkin!” Anna luki älypuhelimestaan, että Rajakatua pari kilometriä suoraan eteenpäin ja harjun kohdalta vasempaan. ”Siinä sen pitäisi olla, pari pikku risteystä ja ollaan perillä.”

”Tämä selvä”, isä sanoi ja kysyi, voisiko radiota ainakin hiljentää.

”Ei voi! Me ei haluta mitään mummojen musaa!”

Muiden väitellessä siitä, millainen musiikki ylipäätään oli musiikkia ja mitä kanavaa kuunneltaisiin viimeiset kolme kilometriä, Anna keskittyi katselemaan ohi vilahtavia rakennuksia ja ihmisiä ja yritti olla hyrisemättä onnesta ääneen.

Hän oli onnekas, hän tiesi sen. Hänen elämänsä kiperimpiä hetkiä olivat olleet isoäidin kuolema ja se, kun hän alakoulun viimeisellä luokalla tajusi, ettei hänestä tulisi koskaan ammattiratsastajaa eikä ammattimaista kaunoluistelijaa. Peruskoulun jälkeen hän oli miettinyt, mitä haluaisi isona tehdä, käynyt vuoden lukiota, puoli vuotta kauppaoppilaitosta ja tuskastuttuaan kirjojen pänttäämiseen hän oli ollut vuoden au pairina Etelä-Ranskassa, pienessä kylässä Välimeren rannalla ja keksinyt siellä vastauksen kysymykseen.

Kotiin palattuaan hän oli aloittanut opinnot käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, ollut kesäisin ja jouluisin töissä serkkunsa sisustus- ja vanhantavaranpuodissa ja valmistunut artesaaniksi. Ja koska oman alan töitä ei ollut varsinaisesti satanut, hän oli tehnyt niitä hommia, joita oli sattunut saamaan, sijaisuuksia kotikaupungin vanhus-vammaispalvelussa ja iltatöitä siivoojana.

hänestä tuntui aikuisemmalta ja juhlavammalta, kuin hänen elämällään olisi ollut lopultakin suunta ja päämäärä.

Ja sitten yhtenä iltana hänen serkkunsa soitti, kertoi odottavansa vauvaa ja kysyi, halusiko Anna vajaan vuoden pestin hänen puljustaan. Että halusiko? Anna kiljui luuriin ja kysyi, milloin saisi aloittaa.

Nyt kun hän oli vihdoin aloittamassa koulutustaan vastaavan oikean työn, hänestä tuntui aikuisemmalta ja juhlavammalta, kuin hänen elämällään olisi ollut lopultakin suunta ja päämäärä niin kuin vanhoilla vihreillä risteyksen läpi kaahaavalla isällä, joka puhisi: ”Pirustako näitä muistaa, kun kerran viiteen vuoteen käy.”

”Onhan me nyt täällä käyty, kesällä viimeksi, ihan tutulta näyttää”, äiti oli muistavinaan.

”Aja sinä, jos kerran niin tutulta näyttää.”

”Ei, aja aja vain, tässä on niin hankalat vaihteetkin.”

”Hankalat vaihteet! Äiti ei ikinä uskaltaisi ajaa tämän kokoisessa kaupungissa.”

”Hei isä enää yksi risteys ja sitten, heti mäen jälkeen pitäisi olla, toisella puolella on ammattikoulu, siitä vasempaan.”

”Oi kattokaa miten suloinen villapuku tuolla pikkukoiralla!” Alina osoitti ikkunasta vanha miestä, joka talutti pientä valkoista, käsin neulottuun villapukuun ahdettua koiraa. ”Niin kuin kävelevä makkarapötkö.”

”Hei tuossa lukee Saunatontunkuja! Isä jarruta!”

”Ai perkule, joko se siinä on?” isä teki äkkijarrutuksen, peräkärry keinahti vaarallisesti, ja takana tulevasta autosta töötättiin vihaisesti ja pitkään.

”Joo joo, joo joo, selväksi tuli, selväksi tuli”, isä jupisi, heilautti kättään tööttääjälle ja kaarsi punaisen tiilikerrostalon pihaan. ”Alle kolmeen tuntiin tultiin.”

”Kyllä kai, kun joku kaahasi kuin heikkopäinen!”

Olli oli päätynyt sitten surffaamaan netin deittisivuja ja etsiytynyt lopulta Elinan Facebook-sivulle.

Olli heräsi puhelimen hälytykseen kello 7.15 ja oli tyytyväinen, että ilta oli mennyt niin kuin oli mennyt; nyt päätä ei kivistänyt, ei väsyttänyt, oksettanut, pyörryttänyt eikä suussa maistunut kissanpieru. Kotiin tultuaan hän oli soittanut Jyrille ja ehdottanut pitkästä aikaa paheellista baarikierrosta, mutta Jyri oli ollut menossa vaimonsa kanssa myöhäisillan leffanäytökseen ja tarjoutunut paheelliseksi baariseuraksi viikonloppuna. Ensin Olli oli aikonut lähteä radalle yksin mutta päätynyt sitten surffaamaan netin deittisivuja ja etsiytynyt lopulta Elinan Facebook-sivulle.

Hän näki enää vain Elinan julkisena jakamia päivityksiä, kulttuuriuutisia ja muita, sekä tämän kansiprofiilikuvan, jossa tämä seisoi loskaisella kadulla sateenvarjon alla tummat hiukset poskiin liimaantuneina – hänellä oli tapana vaihtaa profiilikuva vuodenajan mukaan ja tämän kuului selvästi sarjaan ”alkutalvi”, joskin Olli oli tunnistavinaan siinä myös jotain symbolista, jotain pahaa maailmaa vastaan suojautuvaa. Varsinaisia päivityksiä hän ei nähnyt, sillä Elina oli poistanut hänet kaverilistastaan sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt tälle Facebookin kautta ehkä sadannen ikävää riutuvan tankarunon, jossa oli kylmiä kuita ja varjossa vaeltavia muukalaisia ja vaatinut Elinaa selittämään miksi, miksi, miksi?

Illalla Olli oli aikonut ensin lähettää Elinalle viestin ja alkanut jo muotoilla sitä: ”Moi pitkästä aikaa Elina, mitä kuuluu? Ei olla oltu melkein vuoteen yhteyksissä, joten…”

”Moi Elina! Lähestyvän erovuosipäivän kunniaksi ajattelin kysyä mitä kuuluu ja olisiko voitu pitkästä aikaa tavata…” mutta tuhonnut viestin.

Ei. Ei enää Elinaa.

Niin hän oli päättänyt, nyt alkaisi uusi elämä. Elinan jälkeinen elämä. Post-Elina-elämä.

Ja koska hän ei ollut keksinyt illalla muutakaan, Elinan Facebook-kuvan tuijottamisen ohella, hän oli klikannut auki ensimmäisen eteen osuneen YoutTube-videon, Leonardo Di Caprion tekemän ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin ja tuijottanut sitä.

Nyt hän tunsi itsensä voittajaksi, hän oli kuin AA-kerholainen, joka oli onnistunut selättämään pahan viinapirun.

Ja sitten viereisessä asunnossa alkoi meteli.

Hän otti nopean suihkun, veti jalkaan farkut ja suosikkipaitansa, havunvihreän, hihoista melkein ratki kuluneen neuleen, jonka oli saanut sata vuotta sitten äidiltään. Sitten hän laittoi kahvin tippumaan, tummaa väkevää paikallisen paahtimon paahtamaa kahvia, nappasi luukusta lehden ja syventyi USA:n presidentinvaalien viime käänteisiin ja Trumpin viimeisimpiin seksistisiin möläytyksiin.

Ja sitten viereisessä asunnossa alkoi meteli.

Kämppä oli ollut pitkään tyhjillään, Olli oli tavannut vain pari kertaa edellisen asukkaan, vanhan liki kahdeksankymppisen miehen, joka oli saanut sairaskohtauksen ja joutunut muuttamaan palvelutaloon. Toisella puolella taas asui yksinhuoltajaäiti, jonka tytär oli hänelle joka toinen viikko, joten käytännössä hän ei ollut kuullut naapureistaan pihaustakaan koko sinä aikana, jonka hän oli talossa asunut.

Mutta nyt tilanne taisi olla muuttumassa.

Hän yritti sulkea korvansa mekkalalta. Milloin viereisessä asunnossa huudettiin, kiljuttiin, naurettiin, paukutettiin ovea, auottiin ikkunaa tai mätkäytettiin jotain lattialle. Sitten joku huusi jotakuta antamaan jotain, ehkä jakoavainta tai kantoapua, ja huutoa seurasi raju helähdys, jota taas seurasi pahaenteinen hiljaisuus. Olli lopetti vaistomaisesti paahtoleivän jauhamisen ja odotti, mitä tuleman piti. Hiljaisuus katkesi nuoren naisen kimeään huutoon: ”Isä! Ei voi olla totta! Sä hajotit ne!”

Huudon jälkeen älämölö pyörähti päälle kuin jumissa ollut levynneula. Seinän takana jaettiin syytöksiä ja puolustauduttiin, Olli erotti sanat ”Essence” ja ”kallis”, sitten riitaan yhtyi kolmas ääni, ja neljäs, ja lopulta huuto muuttui kakofoniaksi. Syytösoikeudenkäyntiä kesti hetken, sitten seinän takana naurettiin ja joku ilmeisesti avasi radion, sillä asunnossa alkoi raikua jotakuinkin täysillä Simonin ja Garfunkelin Cecilia. Olli yritti uppoutua kulttuurisivujen arvioon uudesta kiinnostavasta dekkarista, mutta lukeminen siinä pauhussa oli mahdotonta.

Vartin yli kahdeksan hän kaatoi lopun kahvin viemäriin, huuhteli pannun, pakkasi reppuun läppärin, heitti takin niskaan ja suuhun Xylitol-jenkin, tarkisti että avaimet olivat taskussa ja sulki oven – ja törmäsi käytävällä kävelevään jätesäkkiin. Tai tarkemmin naiseen, joka kantoi jotakuinkin itsensä kokoista jätesäkkiä ja josta näkyi jätesäkin takaa farkkujen jalat, säkkiä puristavat sormet ja kynnet, joissa oli siellä täällä kirkkaan oranssia kynsilakkaa.

”Tuota niin, voinko jotenkin auttaa?” Olli kysyi.

”Voit!” säkkinainen parahti ja pyysi: ”Ohjaatko mut ovelle?”

Olli työnsi naista varovasti olkapäästä kohti asuntoa, jonka ovi oli auki ja josta kuului nyt El Condor Pasa. Nainen rojautti säkin eteisen lattialle, kääntyi Olliin päin ja hankasi kätensä farkunreisiin ennen kuin ojensi käden. ”Mä olen Anna ja ilmeisesti sun uusi naapuri. Kiitos tuhannesti avusta.”

”Äläkä huoli, ei me kaikki olla tänne muuttamassa, mä vain.”

Nainen näytti ehkä viitisen vuotta Ollia nuoremmalta ja sai hänet ajattelemaan sitruunaa, mikä ei johtunut vain naisen keltaisesta villatakista eikä tuoksusta, jossa oli jotain kirpeää ja raikasta, vaan koko pakkauksesta – äänestä, asennosta ja olemuksesta, jossa oli jotain pirskahtelevaa, eteen ja ulospäin singahtavaa, kuin tämä ei olisi aivan mahtunut itseensä.

”Olli. Eipä kestä. Sä taidat tykätä Simonista ja Garfunkelista?” Olli kysyi ja vilkaisi asuntoon päin.

”Se on mun ehdottomia lemppareita. Ja nimenomaan vinyyliltä kuunneltuna”, Anna sanoi ja korjasi ponnariaan.

”Vinyyleissä on aivan oma soundinsa. Mutta siis joo, mä vähän päättelinkin, että jotain muuttotyyppistä täällä tapahtuu. Mä asun tuossa seinän takana.”

”Ai, kiva! Äläkä huoli, ei me kaikki olla tänne muuttamassa, mä vain. Mä muutan tähän toistaiseksi, kun se Kalle, joka asui tässä ennen ja on siis mun äitini kummisetä, joutui palvelukotiin saatuaan sydänkohtauksen eikä suostu missään nimessä laittamaan asuntoa myyntiin. Itse asiassa Kalle on varma, että hän vielä palaa kotiinsa. No joo, mutta siis kun mä olen aloittamassa työt mun serkkuni sisustus- ja vanhantavaranpuodissa, satutko tietämään sen, Hillariinan ihanassa vanhassa taidekorttelissa entisessä synnytyssairaalassa…?”

Olli tiesi paikan muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Anna jo tarttui hupparista ehkä kymmenenvuotiasta, pahvilaatikkoa kantavaa poikaa. ”Tässä on mun pikkuveli Aulis, meidän iltatähti ja tuleva astronautti tai mahdollisesti dinosaurustutkija. Tai joku megalomaanisen merkittävä tulevaisuustutkija. Sano Aulis päivää mun seinänaapurille.”

”Toivottavasti sä olet meidän Annalle hyvä naapuri.”

Poika nosti toisen jalan niin, että kannatteli laatikkoa polvellaan, leuallaan ja vasemmalla kädellään ja ojensi toisen kätensä Ollille: ”Päivää.”

Olli tarttui käteen ja tarjoutui auttamaan poikaa.

”Ei kun mä saan tämän.” Aulis korjasi otettaan. ”Toivottavasti sä olet meidän Annalle hyvä naapuri.”

Anna purskahti nauruun. ”Aulis, yleensä kyllä sanotaan, että ’toivottavasti meidän Anna on sulle hyvä naapuri’”.

”Niin mutta kun mä tiedän, että sä oot mutta mä en voi tietää, onko tuo.”

”Se on kyllä totta, siis hänen näkökulmastaan”, Olli sanoi ja tykästyi pojan suoruuteen.

”Joo, no meidän perheessä on aina sanottu asiat niin kuin ne on. Hei Aulis laske se sitten varovasti, sielläkin on astioita. Ja tuossa menee mun pikkusisko Alina.” Nuori tyttö näpräsi puhelintaan samalla kun nousi portaita hajamielisesti.

”Ai hei, ootsä ton naapuri?” tyttö kysyi ja vilkaisi Ollia kasvoillaan ilme, jossa oli jotain samaan aikaan huvittunutta ja tylsistynyttä.

Olli nyökkäsi.

”Voi reppana. Osanottoni.”

”Meidän Alina on just viehättävimmässä teini-iässä, yhtä aurinkoa ja hymyä.” Anna sai siskoltaan irvistyksen. Sitten sisko keskittyi taas puhelimeensa ja sanoi voitonriemuisesti: ”Muut on siellä matikantunnilla ja mä vaan täällä.”

”Näistä pikku kullanmuruista siskon muutto on niin karmea juttu, että lintsasivat koulusta saadakseen olla vielä siskonsa kanssa yhden päivän”, Anna selitti.

”Niin siis kaikki saumat pinnata koulusta pitää tietenkin käyttää”, Alina tarkensi. ”Ja ihana päästä tuosta määräilijästä eroon, nyt mä saan vihdoin sen isomman huoneen.”

”Alina leikkii kovista, vaikka oikeasti sen sydän repeää, kun isosisko muuttaa pois”, Anna sanoi.

Olli oli jo jatkamassa matkaa, mutta Anna ei päästänyt häntä näin vähällä.

”No tervetuloa vain tänne.” Olli oli jo jatkamassa matkaa, mutta Anna ei päästänyt häntä näin vähällä. ”Kiitos. Mitä mä tätä paikkaa yhtään tunnen, niin tämä on hirveän kivaa aluetta, rauhallista ja silti lähellä keskustaa.”

”Joo niin on”, Olli myönteli, ja he väistivät vatsakasta, muuttolaatikkoa kantavaa miestä, Annan isää, Olli päätteli.

”Mitä, punttejako täällä on?” mies puhisi.

”Ja sitä et nyt sitten tiputa, isä, siellä on astioita”, Anna sanoi miehelle, jonka lippalakissa luki Varaosat Hiltunen. ”Niin siis tää herra Kiljunen tässä on mun isäni.”

”Aha, uusi naapuri, vai?” isä kysyi, ja Olli nyökkäsi. ”Jari Alakulju, en nyt uskalla irrottaa kättä tästä, kun yhden tämmöisen jo hajotin…”

”Siellä meni mun Plussa-pisteillä keräämäni stailit viinilasit”, Anna huokaisi.

”Noo, kirjoitat pukille”, hänen isänsä lohdutti.

”Mutta hei, nyt mä tässä vain pulputan ja pidätän sua, sullakin Olli on varmaan kiire töihin ja mun pitää mennä auttamaan noita muita, toiset rehkii ja äiti tuolla luuttua mun kämppää. Mulla on ihan kauheesti ryönää, kirjoja, levyjä, kaikenmaailman kirpputorikamaa, jota ei vaan voinut jättää. Siis kyllä mä olen kuullut Konmarista ja tiedän että se tekisi mulle hyvää ja mä aioinkin tässä muuton yhteydessä heittää pois roinaa, mutta ei siitä tullut yhtään mitään.”

”Jos teillä on vielä hommat pahasti, kun mä tulen töistä, voin tulla avuksi.”

He väistivät nyt takaisin portaisiin suuntaavaa Aulista.

”Siksi aloitettiin jo näin aikaisin aamusta, että selvittäisiin yhden vuorokauden aikana. Nämäkin ovat ajamassa vielä tänään kotiin pohjoiseen”, Anna selitti, ja vihdoin Olli sai suunvuoron: ”Jos teillä on vielä hommat pahasti, kun mä tulen töistä, voin tulla avuksi.”

”Voitko?” Anna ilahtui aidosti. ”No kiitos, tosi ystävällistä, mä vähän luulen, että ne on. No mutta, hyvää työpäivää sulle ja ehkä näkemisiin illalla!” Anna harppoi portaat alas ja huusi ovelta pikkuveljelleen: ”Odota, odota, Aulis, mä autan, sä et saa sitä yksin!”

Olli suuntasi pyöräkellariin ja mietti, mihin pyörremyrskyyn hän oli juuri törmännyt. Jos Anna oli ehtinyt kertoa vajaassa kymmenissä minuutissa noin paljon itsestään, työstään ja perheestään, mitä hän tietäisikään tästä viikon päästä?

Hän otti pyörän ja työntyi ulos kirpeään marraskuiseen aamuhämärään ja huomasi vasta puolimatkassa yliopistolle miettivänsä, että hän tiesi naisen mainitseman sisustuspuodin siitä, että oli käynyt siellä kerran Elinan kanssa. He olivat ostaneet sieltä pienen antiikkisen arkun, joka oli ollut hänestä turhan kallis, mutta Elina oli ihastunut siihen ja halunnut sen.

Nyt se oli Elinan uudessa kodissa Helsingissä.

”Ai sinä, moi!” Anna nosti sinistä kahvimukiaan.

Hän pyöräili yliopistolle kymmenessä minuutissa niin kuin joka aamu ja törmäsi tutkijakammion käytävällä muutamiin tuttuihin, jotka pakersivat saman käytävän varrella omien väitöskirjojensa parissa. Yksi tutki perinnebiotooppien säilyttämistä, toinen maahanmuuttajakirjallisuutta, kolmas vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutusta lapsen koulumenestykseen. Muut tutkijat kävivät usein yhdessä lounaalla ja iltapäiväkahvilla alakerran kahviossa, purkivat toisilleen vuoroin pahimpia kirjoitusjumeista syntyneitä ahdistuksia ja vuoroin riemua siitä, että artikkeli oli hyväksytty johonkin arvostettuun julkaisuun, mutta Olli puursi enimmäkseen omissa oloissaan.

Kun hän palasi neljän jälkeen kotiin, pahin muuttorumba näytti olevan ohi, mutta naapuriasunnon ovi oli raollaan ja siellä kuului olevan sama meno kuin aamulla. Olli mietti, luikahtaisiko kotiinsa vaivihkaa, mutta hän oli luvannut Annalle auttaa tätä ja toisaalta yksinäinen ilta kotona ei kuulostanut hyvältä – hänellä ei ollut mitään varsinaista ohjelmaa, joten vaarana oli, että hän löytäisi taas itsensä tuijottamasta sateessa seisovaa Elinaa ja muotoilemasta viestin alkua.

Hän kopautti oveen ja astui sisään.

”Ai sinä, moi!” Anna nosti sinistä kahvimukiaan, jossa luki Ylestä perkele!

”Tule peremmälle, täällä on tietenkin asiaankuuluva kaaos, mutta muuttolaatikot on kannettu, nyt on enää purku ja muu raivaus. Ja just nyt ollaan kahvitauolla, että sikälikin satuit hyvään saumaan. Tässä on mun äitini Helena.” Anna osoitti kiharatukkaista reilua viisikymppistä naista, jolla oli paidassa leijonan kuva ja paljon, paljon eri materiaalista tehtyjä rannekoruja.

”Alkavatko kaikki naiset tässä suvussa A:lla?” Olli kysyi ja sai porukan nauramaan.

”Ja tässä on mun serkkuni Aura ja Annukka. Toi kännykkäänsä hautautunut odottaja on Annukka, jonka unelmapuotiin mä olen menossa töihin ja toi palkkamurhaajan näköinen klanipää on sen pikkusisko Aura.”

”Alkavatko kaikki naiset tässä suvussa A:lla?” Olli kysyi ja sai porukan nauramaan.

”Anna ja Alina ja Aulis poikana siinä joukossa trimmaa hyvin, mutta on meillä myös Eeva, Heikki ja Jussi. Ovat jo muuttaneet kotoa, ja heillä on jo omia lapsia”, Helena sanoi ja korjasi rannekoruja helskyttäen kampaustaan.

”Teillä on sitten joulupöydässä hulinaa”, Olli arveli.

”Kun kaikki lapset tulee perheineen, niin seitsemäntoista. Ja siinä on siis vasta meidän oma perhe, ei mun sisaruksia eikä näiden serkkuja. Onko sulla Olli paljon sisaruksia?”

”Mä olen ainokainen.”

”Ai.” Helena oli sanoi ja näytti siltä, että oli Ollin puolesta syvästi pahoillaan.

”Meillä on joulupöydässä aina aika rauhallista. Mitä nyt kello tikittää, uutiset pauhaa, kynttilät savuaa ja kissa naukuu”, Olli sanoi.

”Voi mikä siunaus, mä tulenkin ensi jouluna teille.” Anna nosti pannua. ”Otatko sä kahvia? On mulla teetäkin, jos haluat.”

”Kahvi käy.”

”Ja täällä on hei pullaa”, Helena tarjosi. ”Vai karppaatko sä niin kuin kaikki nuoret nykyään?”

Olli pudisti päätään ja otti palan.

”Niin se tuo meidän Anna alkaa nyt sitten vanhantavarankauppiaaksi.”

”Et kai sä Annukka enää raskausaikana ole karpannut?” Helena kysyi viimeisillään olevalta tummatukkaiselta naiselta, joka istui keittiöjakkaralla näpytellen puhelintaan.

”Kyllä mä alussa karppasin”, nainen sanoi nostamatta katsettaan ruudusta, sai sitten ilmeisesti viestin tai päivityksen päätökseen ja laski puhelimen pöydälle. ”Kuukausi sitten repsahdin Jukan siskon tytön ristiäisissä, mutta neuvolassa ovat koko ajan hokeneet, että kova eläinrasva on sikiölle pahaksi, mutta en mä nyt sitä millään grillikyljellä elätä vaan mätän marjoja ja kasviksia niin, että korvista tulee.”

”Eikös vauvan ole tärkeä saada viljoja?”

”Vitamiinit ja proteiinit ne tärkeimpiä on.”

”Mä en suostuisi missään tapauksessa elämään ilman pullaa.” Anna työnsi näyttävästi viimeisen ison pullapalan kerralla suuhunsa ja hörppäsi loput kahvit Ylestä perkele! -mukistaan.

”Niin se tuo meidän Anna alkaa nyt sitten vanhantavarankauppiaaksi”, Annan isä kehuskeli. ”Annalle ihan oikea homma, jo pikkulikkana se rakenteli kaikenlaista vanhoista leluista ja puukalikoista.”

”En rakennellut, isä”, Anna korjasi. ”Tarkemmin sanottuna se on isä, joka on aina tykännyt rakennella kaikenlaista. Varsinkin lennokkeja.”

”Ainakin siinä vaiheessa, kun pääsit opiskelemaan alaa, ei ollut vaikeuksia keksiä tuttaville lahjoja, kun sinä teit kaikki itse”, hänen äitinsä jatkoi. ”Anna on käsistään niin taitava. Ja taitava tyttö se on tietysti muutenkin.”

Olli mietti, että Annan vanhemmat vaikuttivat aidosti ylpeältä tyttärensä uravalinnasta, jota kunnianhimoisemmat vanhemmat eivät välttämättä olisi yhtä estoitta suitsuttaneet.

”Ja Annukka on vielä ensimmäisen viikon opastamassa niin että enköhän mä selviä.” Anna silitti serkkunsa vatsaa. ”Mä en usko, että kovin montaa vauvaa on ollut odottamassa semmoinen läjä nuttuja ja muita kuin tätä onnekasta.”

”Kiitos sen ihanien sukulaisten”, odottaja sanoi ja punnersi itsensä ylös. ”Saa nähdä, haluaako asiakkaat mua enää ollenkaan takas, kun sä tulet puikkoihin. Ei mutta nyt mun on lähdettävä, meillä on Jukan kanssa vielä tänään viimeinen synnytysvalmennus. Lähdetkö sä Aura kyytiin?”

”Mä hyppään bussiin, jään vielä hetkeksi auttamaan Annaa.”

”Okei, soitellaan. Ja ilmoita sitten heti, jos ja kun…”

”Totta kai.”

”Rakas tytär, etkö tiedä, että miehen apua ei pidä koskaan kieltää?”

Anna saatteli serkkunsa ovelle, Annan vanhemmat toivottivat Annukalle onnea synnytykseen ja alkavaan äitiyteen ja keskittyivät sitten Olliin. Kun Olli oli kertonut heille elämänsä kohokohdat: hän asui tätä nykyä yksin (ei tyttöystävää mutta äiti ja isä asuivat samassa kaupungissa), työstään yliopistolla ja väitöskirjastaan (käsittelee Kalevalan tärkeimpiä henkilöhahmoja) sekä harrastuksistaan (lenkkeily, lukeminen, silloin tällöin kuntosalilla käynti), hän kysyi Annalta, voisiko ihan oikeasti olla jollain avuksi.

”Ei sun oikeasti tarvitse mua auttaa, sitä paitsi ei tässä oikein oo semmoista, laatikoiden purkua vain”, Anna kielteli.

”Eikä kun mä autan ihan mielelläni. Ei mulla muutenkaan ollut mitään iltasuunnitelmia, niin että mielelläni minä.”

”Rakas tytär, etkö tiedä, että miehen apua ei pidä koskaan kieltää?” Helena torui. ”Sitä paitsi meidänkin pitää lähteä ajelemaan, että ollaan yöksi kotona. Pöytä ja sänky on nyt koottu ja huusholli siivottu niin, että kyllä sä tuosta lopusta selviät. Ja jääkaapissa on italianpataa niin, ettei tarvitse heti olla pitsaa tilaamassa.”

”Äi-tiii”, Anna sanoi niin kuin äiti olisi muistuttanut, miten hampaat pestään. ”Siis sä ihan todella, todella, sydämesi pohjasta haluat auttaa mua?” Anna kysyi Ollilta.

”Mä lupasin auttaa, joten tässä ollaan.”

”Anna on just tämmöinen, pistää läheisten ja myös lähelle sattumalta osuvien elämän uusiin puihin.”

Anna alkoi vakavissaan miettiä: ”No en mä sua tokikaan estele. Enimmät me on täällä jo siivottu, pyyhitty kaapit ja hyllyt, niin että, hmm…” Hän kääntyili laatikoiden täyttämässä keittiössään, kumartui tarkistamaan laatikoita ja osoitti yhtä, josta näkyi kattilankansia. ”Voit vaikka nostella tuosta laatikosta kattiloita tuonne alakaappiin ja astioita yläkaappiin.”

”Että sulla on tämmöinenkin kapistus, salaattilinko!” Aura päivitteli valkoinen salaattilinko kädessään. ”Mihin, mätänkö mä näitä kannuja ja kippoja vaikka tänne jääkaapin viereiseen kaappiin?”

”Ei kun odota, Aura, laita ne muoviset sinne toiseen, siihen pidempään”, Anna neuvoi. ”Mitäs mä nyt sitten itte teen? Seison tässä kädet kahden puolin kroppaa ja katson, kun te huhkitte?”

”Lähde saattamaan vaikka perhettäsi autolle”, hänen äitinsä ehdotti.

”Aura ja Olli, mä tulen kohta”, Anna sanoi ja hävisi hälisevän perheensä kanssa ovesta.

”Joo älä viivy liian kauan tai sulle ei ehkä jää täällä mitään hommaa”, Aura huusi perään ja jatkoi Ollille: ”Anna on just tämmöinen, pistää läheisten ja myös lähelle sattumalta osuvien elämän uusiin puihin. Mä veikkaan, ettet sä vielä aamulla olisi arvannut, että illalla sä istut täällä täyttelemässä uuden naapurisi kattilakaappia.”

”Miten tän nyt sanois”, Olli aloitti samalla, kun asetteli oranssia kattilapannua kaappiin. ”Sä et ehkä usko tätä, mutta mä olen ennenkin tutustunut naisiin keittiöön ja juuri uuniin liittyvien juttujen merkeissä.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi tänä keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Kirjailija Tiina Piilola on kirjoittanut Me Naisten uuden Jatkiksen. Pääosassa on Olli, antaumuksellinen romantikko, elää ja hengittää Elinaa. Kun Elina jättää hänet, Ollin maailma murenee. Elina. Elina Elina. Mutta muuttaako eräs Anna Alakulju Ollin elämän?

Vuosi sitten Ollin elämästä romahtivat katto, lattia ja seinät. Elina soitti hänelle kesken kauniinkylmän marraskuisen päivän, sanoi istuvansa bussissa matkalla kotiin ja haluavansa illalla jutella, vakavasti. Ja kun he sitten istuivat muinoin roskalavalta pelastetulla tummanvihreällä samettisohvalla ja juttelivat vakavasti, Elina kertoi kyllästyneensä heidän yhteiselämäänsä.

Ollin elämä pysähtyi siihen. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi voinut olla vielä Elinan silmissä kiinnostava tai tarttua ajan viisareihin ja aloittaa kaiken alusta, siitä hetkestä kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

 Se tapahtui ensimmäisen opiskeluvuoden ensimmäisissä bileissä, Kirkkopuiston kauniiden satavuotisten lehmusten katveessa, sinä syksynä kun kaupunginteatterissa esitettiin Anna Krogeruksen Heikkoa esitystä, jonka rujoa rehellisyyttä toiset paheksuivat ja johon toiset ihastuivat. Olli ihastui, mutta hän olikin kirjallisuustieteen opiskelija, antaumuksellinen fuksi, joka piti Shakespearen soneteista, Whitmanin ja Eeva-Liisa Mannerin runoista ja toisin kuin muut kurssilaiset, pystyi lukemaan puistatusta tuntematta jopa Sillanpään kuvausta suviyön armoilla värisevistä vaisto­ihmisistä.

Olli oli vetäisemässä kitarastaan alkusoinnun, kun joku huusi: ”Haalarimies!”

Tuona iltana hän seisoi opiskelukavereidensa kanssa Kirkkopuistossa olutpullo kädessään laulaakseen heidän kanssaan aarian Oodi oluelle, jonka he olivat sanoittaneet ja säveltäneet itse ja jolla he olivat aiemmin päivällä hurmanneet näyttäviä kaulahuiveja jumaloivan professorinsa. Olli oli vetäisemässä kitarastaan alkusoinnun, kun joku huusi: ”Haalarimies!”

Myöhemmin Olli mietti, mistä hän tiesi, että huuto oli tarkoitettu juuri hänelle, olihan puistossa satoja muitakin haalarimiehiä. Oliko hän niin itsekeskeinen että jos yhtä huudettiin, hän oli varma, että se oli juuri hän? Vai oliko se biologista? Oliko hänessä Elinan ääneen reagoiva kaikuluotain niin kuin lepakolla, ja jos huutaja olisi ollut joku muu, hän ei olisi kuullut?

”Juuri sinä! Tuletko sukupuolitestiin?”

”Jos sinä teet sen, niin tulen, heti”, Olli huusi takaisin timanttiporakatseiselle nuorelle naiselle, tuuppasi Landolansa Jyrille ja alkoi availla näyttävin, liioitelluin elein haalarinsa vetoketjua ketkuttaen lannettaan kuin Badding.

”Eieiei”, Elina nauroi mukakauhistuneena. ”Ei tarvitse riisua vaan upottaa käsi tänne.” Hän nosti Ollin eteen, niin korkealle, ettei tämä nähnyt mitä siellä oli, valkoisen muoviämpärin ja käski ottaa sieltä yhden tavaran. ”Paljastamme sisäisen naiseutesi.”

”Hyvä Olli, löydä sisäinen Eevasi!” joku olutoodilaisista huusi.

”On tietenkin kategorisoivaa ja yksinkertaistavaa puhua naiseudesta ja mieheydestä, kun oikeastaan pitäisi puhua ihmisyydestä ja sen kirjosta”, yksi Elinan seurueen naisista, pinkkiraitatukkainen täsmensi, horjahti ja istahti suosiolla kirkkopuiston tukevalle, pudonneiden lehtien peitossa olevalle nurmelle. ”Siis moiset todellisuutta julmasti leikkaavat käsitteet pitäisi määritellä. Että tarkoitetaanko fyysistä olomuotoa eli ollaanko essentialisteja vai viitataanko kokijan sukupuolikokemukseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä biologian kanssa…”

”Vaikka tämä tekeekin julmaa väkivaltaa monen kokemukselle, niin puhutaan nyt ihan yksinkertaistavasti sisäisestä naisesta ja miehestä”, Elina sanoi ja tarjosi sankoa Ollille: ”Ota nyt.”

”Hyvä Olli, löydä sisäinen Eevasi!” joku olutoodilaisista huusi.

”Tai Annasi”, toinen jatkoi.

”Et-lehtesi, mitä näitä nyt on.” Sen sanoi Jyri, Ollin salitreenikaveri, jolla oli oivaltavat tekstianalyysit, oli aiheena sitten Juha Seppälän Super Market tai Marguerite Yourcenarin Anna, sisareni.

Olli kopeloi pikkuautojen, barbinukkien, ruuvimeisselien, huulipunien, terveyssiteiden, tamponien ja muiden ilmeisesti selvän sukupuolittuneiden tavaroiden täyttämää arpajaissankoa.

”Olet uuninhinkkausihminen, arjen sankari, joka ei tyydy pelkkään pintaan vaan haluaa päästä ytimeen asti.”

”Tartu märimpään ja pehmeimpään!”

”Tässä!” Olli päätti puristaessaan jotain samaan aikaan pehmeää ja karheaa. ”Oletteko valmiit? Tässä se on – mun sisäisen naiseuteni”, hän julisti ja vetäisi esiin sinisen Patapata-keittiösienen.

”Keittiönhinkkaussieni, mahtavaa Olli!” hänelle huudettiin, aplodeerattiin, vihellettiin ja ehdotettiin: ”Sun pitää varmaan jättää Shakespearet ja Whitmanit ja ruveta siivoojaksi.”

Elina otti sienen ja analysoi sitä kuin geologi kivilöydöstä: ”Keittiönpesusieni vai uuninpesusienikö tämä on, vahva feminiinisyyden symboli joka tapauksessa. Arkinen ja todellinen esine. Olet uuninhinkkausihminen, arjen sankari, joka ei tyydy pelkkään pintaan vaan haluaa päästä ytimeen asti.”

Olutoodiystäviltään Olli kuuli tässä vaiheessa olevansa ydinmies, sisäpintamies ja hinkkausmies.

”Ja siis nyt pitää tietenkin täsmentää, mitä näillä ilmauksilla tarkoitetaan”, Jyri keskeytti viitaten naisten äskeiseen termipuheeseen. ”Että symboloiko uuni ja ydin tässä nyt yleisesti vaginaa vai jotain sen tarkempia anatomisia osia kuten klitorista vai peräti g-pistettä?”

”Jos sä yrittäisit työntää tuon mun g-pisteeseen, niin se symboloisi avaruuslentoa”, ruohikolla istuva raitatukka sanoi ja sai Jyrin kerrankin sanattomaksi. (Ehkä siksi heistä tuli myöhemmin aviopari.)

Elina tarjosi Ollille Espíritu de Chile Chardonnayta ja Olli tarjosi tälle taskulämmintä Heinekeniaan.

”Hyi saakeli”, Elina irvisti, ja myöhemmin Olli mietti, oliko se ensimmäinen merkki – että hän joi ilomielin Elinan halpaa viiniä, kun Elinaa hänen lämmin oluensa inhotti.

 Elina kiitti testiin osallistumisesta ja sitten Olli kadotti hänet, mutta he törmäsivät uudestaan fuksiaisten varsinaisissa päätösbileissä liian täydessä, kuumassa ja meluisessa yökerhossa. Olli oli tullut sinne vain siksi, että tiesi Elinan olevan siellä – niin kuin tämä olikin. Hän oli vaihtanut haalarinsa farkkuhameeseen ja ruskeaan toppiin ja näytti Ollista ihanalta. Ihanalta.

Elina nauroi, että Olli oli oudoin mies, jonka hän oli ikinä tavannut.

”Mitä minä sanoin?” Olli sanoi ja pysäytti tanssilavan poikki seurueensa kanssa purjehtivan Elinan.

”Ai mitä sinä sanoit?”

”Että me törmäämme myöhemmin.”

”Et sanonut.”

”Jos en sanonut, niin olisi pitänyt sanoa. Olin hullu, jos en sanonut.”

Elina nauroi, että Olli oli oudoin mies, jonka hän oli ikinä tavannut. Olli kysyi, saisiko tämä outo mies tarjota drinkin, vaikka Caipiroskan. Daiquirin. Sex on the Beachin. Ihan mitä vain. Elina suostui, mutta vaati saada tarjota Ollille proosallisesti Karhu-oluen. Pian he päätyivät tanssilattialle, ja aamuyöstä Olli löysi itsestään lauritähkätyyppisen pöydillätanssijan. Kun valomerkki tuli, hän sanoi Elinalle: ”Minä haluaisin tutustua sun uuniin, sen sisäpintaan.”

”Se on ihan perus-Rosenlew. Vanha ja ruma. Paljon käytetty. Huonosti lämpiävä, pahalle haiseva”, Elina sanoi inhoa teeskennellen.

”Nyt se kiehtoo mua vieläkin enemmän”, Olli vastasi, sanoi aina pitäneensä naisista, joilla oli itseironiaa, veti Elinan margaritoineen itseensä kiinni ja suuteli.

Olli norkoili luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, osti tälle kukkia ja suklaata, ruusuja ja Fazerin sinistä, tietenkin.

Siitä se alkoi. Olli norkoili luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, osti tälle kukkia ja suklaata, ruusuja ja Fazerin sinistä, tietenkin, ja kirjoitti runoja, romanttisia ja häpeilemättömän imeliä Tommy Tabermann -henkisiä vuodatuksia siitä, miten hän oli vati, joka oli vihdoin löytänyt päärynänsä, jalka joka oli löytänyt kynttilänsä, ruutia joka oli löytänyt tulensa.

Seuraavana kesänä he muuttivat yhteen, kolmenkymmenenviiden neliön yksiöön kadulle, jolla oli nimi kuin suoraan lastenkirjasta, Saunatontunkuja, ostivat sängyn ja intianpuuvillaisen peiton ja löysivät kirpputorilta pyöreän pöydän, jonka Elina maalasi punaiseksi. Viikonloppuisin he kokkasivat ja kutsuivat ystäviä kotiinsa, jonka he avasivat niin kuin halvan ja hyväksi havaitun punaviinipullon. He pelasivat Aliasta ja Rappakaljaa, lauloivat karaokea ilman laitteita, keskustelivat sukupuolirooleista, lentomatkailun eettisyydestä, lihansyönnistä ja kävivät suurimmat riitansa siitä, ostettaisiinko kaupasta vehnä- vai täysjyväpastaa.

He sopivat yhteen kuin sukkapari: Siinä missä Olli löysi itsestään peittelemättömän romantikon, Elina oli ja pysyi realistina. Olli huolehti siitä, että maljakossa oli aina tuoreita kukkia ja seurustelun alkuaikoina jääkaapin ovessa sanamagneeteilla kirjoitettu haiku tai tanka:

Valoisa elo

Kun sinä olet siinä

Istut pöydässä

Voitelet paahtoleipää

Ja minä, sulaa voita

Olli piti siitä, miten juurevasti Elina oli maailmassa, miten helppo tämän oli koskettaa toisia ja tehdä pieniä arkisia päätöksiä: mitä ruokaa he laittaisivat viikonloppuna, milloin oli aika siivota, pestä ikkunat tai vaihtaa vuodenajan mukaiset verhot.

Ja sitten oli niitä tuhansia pieniä elinamaisia eleitä, joita Olli rakasti kaikkein eniten: sitä miten vähästä Elina punastui, miten tämä painoi hämmästyessään kämmenet suun eteen tai kun jokin meni pieleen, hoki: ”Voi itku, voi itku.”

Ja sitten, täysin odottamatta Elina ilmoitti, että he olivat kasvaneet erilleen eikä heillä ollut yhteistä tulevaisuutta.

He opiskelivat, valmistuivat, Olli sai vuoden sijaisuuden äidinkielen opettajana lukiossa, Elina lyhyen pestin kaupunginmuseosta, ja kun se loppui, häntä pyydettiin projektityöntekijäksi Helsinkiin, ja hän lähti – ja sitten tapahtui jotain.

Elina vastasi yhä harvemmin Ollin puheluihin ja lopetti ne yhä lyhyempään: juuri nyt ei ollut hyvä aika puhua, oli kirjoitettava esittelytekstejä, lähetettävä tiedotteita, tarkastettava powerpointit, käytävä kuva-arkistossa, sovittava aikatauluja, oli mentävä. Ja sitten, täysin odottamatta Elina ilmoitti, että he olivat kasvaneet erilleen eikä heillä ollut yhteistä tulevaisuutta.

Olli soitti Elinalle kymmenen kertaa päivässä, pommitti tekstiviesteillä ja varasi kuukaudeksi eteenpäin liput joka viikonloppu Onnibussiin, vaikka Elina ei halunnut tavata häntä. Hän yöpyi tuttavilla tai airbnb-majoituksessa ja norkoili päivät Elinan asunnon lähellä tai vain istui kahviloissa etsien tämän hahmoa väkijoukosta. Ystävät pitivät häntä hulluna – ja niin hän olikin, kaipauksessaan riutuva hullu, joka oli hukassa kuin aarniometsän armoille jätetty lemmikkimarsu.

Elina oli väittänyt, että hän eli ihmeellistä unelmienperässäjuoksuelämää.

 ”Unelmienperässäjuoksuelämää”, Olli ajatteli samalla kun kirjasi itsensä ulos koneelta ja sammutti valot luentosalista, jossa hän oli juuri puhunut puolitoista tuntia Kalevalasta.

Elina oli väittänyt, että hän eli ihmeellistä unelmienperässäjuoksuelämää, jota arkiset askareet kuten ruuanlaitto, pyykinpesu tai kaupassakäynti eivät koskettaneet. Olli myönsi, että ehkä hän oli aavistuksen epäkäytännöllinen ihminen, kiinnostuneempi kaunokirjallisuudesta kuin lähikaupan viikonlopputarjouksista, elokuvista kuin sähköfirman kilpailuttamisesta, mutta hän hoiti työnsä ja kotinsa ja rakasti Elinaa, todella, eivätkä hänen unelmansa mitään pumpulihöttöä olleet, ei hän tavoitellut kuuta taivaalta.

Ja hänestä Elinan testi oli aikoinaan osunut oikeaan, hän oli keittiönpesusieni-ihminen. Hän saattoi näyttää haaveilijalta, mutta ytimeltään hän oli sittenkin uuninhinkkausihminen ja arjen sankari. Hänen suurin unelmansa oli, että saisi tehdä työtä, josta piti, ja elää ihmisen kanssa, jota rakasti. Jos se oli unelmienperässäjuoksuelämää, niin millaista niin sanottu tavallinen elämä sitten oli?

Hän vilkaisi yliopiston seinille kehyksiin vangittuja ankaran näköisiä herroja, edesmenneitä opettajia ja muita kansakunnan jylhällä liekillä lepattaneita kynttilöitä, avasi raskaan ulko-oven ja astui kosteaan ja hyiseen marraskuiseen hämärään.

Pimeyttä tuijottaessaan hän päätti, että tänä iltana hän ei ajattelisi Elinaa vaan jotain muuta, mitä tahansa, pitkään suunniteltua kyykkytreeniä Jyrin kanssa, USA:n presidentinvaaleja, sitä että pitäisi ostaa kahvia, suodatinpusseja ja pesunappeja tiskikoneeseen ja että toivottavasti fuksit olivat tajunneet luennosta edes jotain. Oliko hän ollut liian yksityiskohtainen ja tutkijamainen, liiaksi sisällä aiheessaan, olettanut että ensimmäisen vuoden opiskelijat tunsivat Kalevalan ja sen syntyhistorian yhtä tarkkaan kuin hän, mikä oli autuaan väärä luulo – se oli käynyt selväksi siitä ainoasta kysymyksestä, joka hänelle oli luennon jälkeen esitetty: mistä hän tiesi, mitä Lönnrot kansanrunostosta ajatteli?

Hän ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä.

”Siis mistä sinä voit tietää, mitä Lönnrot ajatteli, Lönnrothan kuoli – mitä – jotain yli sata vuotta sitten?” opiskelija oli kysynyt pää kallellaan, jolloin Olli oli tajunnut, ettei ollut sanonut selvästi, että Lönnrot oli jättänyt jälkeensä tarkat dokumentit siitä, miten oli koostanut Kalevalan. Hän mietti, mitä opiskelija oli luullut. Että hän kuvitteli tutkijankammiossaan käyvänsä Lönnrotin kanssa henkimaailman keskusteluja?

Hän avasi puhelimen, ja Whatsapp kilautti viestiä äidiltä. Äiti hymyili Whatsapp-kuvassa hiihtoladulla ikivanha Karhun pipo päässä. Kuva oli samaan aikaan kauhea ja hauska. Mutta pisteet äidille siitä, että hän oli opetellut käyttämään älypuhelinta toisin kuin isä, joka ei suostunut edes koskemaan moiseen hipaisuvehkeeseen vaan hoiti vähäisen yhteydenpitonsa ikivanhalla nokialaisellaan.

”Mitä sinne? Täällä lumitöitä, tule lasagnelle jos maistuu, panin juuri uuniin. Suklaamoussea jälkiruoaksi”, äiti tarjosi. Viesti oli tullut tunti sitten. Olli mietti, mitä vastaisi. Lasagneillallinen vanhempien kanssa ei huvittanut häntä nyt.

Olli päätti mennä – jo siksi, että hän oli sen velkaa äidilleen.

 Toisaalta mikään ei ikinä huvittanut häntä juuri nyt, ei ollut huvittanut vuoteen, ja vaikka lasagneillallinen vanhempien luona ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, Olli päätti mennä – jo siksi, että hän oli sen velkaa äidilleen.

Niinä Elinan pommia seuranneina hapettomina viikkoina, kun hän ei ollut kyennyt muuhun kuin makaamaan sängyssä ja säälimään itseään, äiti oli tuonut hänelle ruokaa, käskenyt syödä, ja kun hän ei ollut saanut tehtyä sitäkään, äiti oli avannut ikkunan ja kehottanut edes hengittämään raitista ilmaa. Monta kuukautta hän oli ollut itsensä haamu, maannut sohvalla, katsonut Netflixiä, valvonut öisin ja nukkunut iltakuuteen ja kieltäytynyt menemästä ulos. Hän oli jopa pitänyt viikon verran kännykkäänsä suljettuna, kunnes äiti oli sanonut, ettei poistuisi ennen kuin Olli avaisi puhelimen ja lähtisi hänen kanssaan kauppaan, sitten ulos syömään ja tarttuisi elämäänsä.

”Ok, lähdössä juuri töistä, tulen sitä kautta”, hän naputteli äidille, hyppäsi pyöränselkään ja pitääkseen ajatuksensa kurissa hän päätti keskittyä zeniläisesti siihen mitä näki: koiranulkoiluttajiin, iltakävelyllä oleviin pariskuntiin ja samanlaisiin mustiin tuulipukuihin pukeutuneeseen urheilijaporukkaan, joka veti harjun portaissa tiukkoja spurtteja. Hän ohitti lukiorakennuksen ja leikkipuiston, jonka kohdalla asfalttiin oli piirretty väriliiduilla kukkia ja eläimiä, nyt jo melkein sateessa liuenneita, ja yritti olla ajattelematta, miten he olivat Elinan kanssa vuosi sitten kesällä istuneet noilla penkeillä, katselleet keinuvia ja riemusta kiljuvia lapsia ja kuvitelleet itsensä vanhempina.

”Ajattele mikä onni olisi lukea pienelle sängyssä tuhisevalle pellavapäälle iltasatua, pääsisi itsekin seikkailemaan lapsuuden muumilaaksoissa ja Kissankulmissa?”

”Niin sehän olisikin yhtä muumilaaksoa ja Kissankulmaa, entäs kakkavaipat ja valvotut yöt? Oksennus- ja mahataudit? Kuumeet, korvatulehdukset, allergiat ja taistelu siitä, kumman hoitovuoro on nyt ja miksei toinen ole kotona ollessaan voinut edes pestä pyykkiä tai tiskata?”

Väärä muisto. Väärä ajatus, Olli sanoi itselleen sekä pelolle, joka yritti väittää, että hän ikävöisi Elinaa hamaan maailmantappiin eikä olisi enää ikinä onnellinen vaan löytäisi itsensä viidenkymmenen vuoden päästä haahuilemasta yliopiston käytäviä harmaana Kalevalaa tutkivana haamuna, joka tunnettaisiin eeposanalyyseistään ja siitä, että hän kirjoitti kadotetulle nuoruudenrakastetulleen surumielisiä haikuja ja tankoja.

  Olli päässyt kerrankin sanomaan, että nyt Elina oli haaveilija ja romantikko.

Ohittaessaan kukkakaupan hän mietti, ostaisiko äidille kukkia, muttei halunnut pysäyttää hyvin rullaavaa vauhtia. Hän kurvasi mäen alta oikeaan tutulle poikkikadulle, jonka varrella rintamamiestalot seisoivat kuin legotalot omassa hiljaisen sopuisassa omenapuutodellisuudessaan, kaakeliuuni- ja lautalattiatodellisuudessaan.

Elina oli sanonut niin silloin, kun hän oli vienyt tämän ensimmäistä kertaa vanhempiensa luo. Elina oli kasvanut kahdeksankymmentäluvun lopulla rakennetussa punatiilitalossa, omien sanojensa mukaan rumassa ja umpitylsässä, ja ihaillut Ollin vanhempien talon hilseileviä puuseiniä, keittiön vanhaa nokista puuhellaa, nitiseviä rappusia, pitänyt sammaloituneita portaita pelkästään viehättävinä ja ränsistynyttä peltikattoa romanttisena, ja Olli päässyt kerrankin sanomaan, että nyt Elina oli haaveilija ja romantikko. Että tammikuun pakkasilla tunnelmalliseen puuhellakeittiöön ei ollut asiaa ilman eskimovarustusta ja lokakuussa romanttisesti ränsistynyt peltikatto valutti viehättävästi sadevedet ullakolle.

Elina. Elina. Elina.

Olli jätti pyöränsä vanhempien takakuistin viereen ja näki autotallin seinää vasten nojallaan olevat haravat ja kottikärryt, peräkärryssä pressun alla purkamistaan odottavan puukuorman, isän muuraamaan tiiligrillin, pihan perällä hylättynä seisovan kompostin, tyhjän pyykkitelineen, maahan unohtuneet lehdet ja omenat, ränsistyneen puuaidan ja kaiken liikuttavan tuttuna ja järkkymättömänä.

Ja kaikkeen tähänkin Elina liittyi: syksyisin he olivat haravoineet yhdessä vaahteran- ja koivunlehtiä ja kärränneet niitä kompostiin. Tuossa he olivat juoneet kahvia, tuossa paistaneet makkaraa ja muurinpohjalettuja, tuossa pyörineet saunan jälkeen lumessa Elinan kiljuessa, että he olivat hulluja ja mitä naapuritkin sanoivat.

(Väärä ajatus. Kielletty ajatus.)

Olli avasi oven, tunsi kodin ja ulkoeteisessä roikkuvien ulkovaatteiden marjaviinipensaista ja perunamaasta muistuttavan tuoksun. Ja kun hän avasi ulkoeteisestä sisälle taloon vievän oven, hajuun sekoittui uunista otetun lasagnen lihaisan tomaattinen aromi. Inkeri, hänen vanhempiensa kahdeksantoistavuotias villin metsäkissan näköinen otus, säntäsi puskemaan itseään hänen sääriään vasten ja hyrisemään.

Aamulla he lähtisivät muuttokuorman kanssa kohti hänen uutta elämäänsä.

Samaan aikaan kun Olli kyykistyi rapsuttamaan Inkeriä ja kyseli, mitä Inkulle kuului ja oliko tämä pyydystänyt viime aikoina hiiriä, kolmensadan kilometrin päässä Anna Alakulju -niminen nuori nainen oli riemuissaan, täpinöissään, pakahtumaisillaan onnesta, sillä aamulla he lähtisivät muuttokuorman kanssa kohti hänen uutta elämäänsä, joka odotti häntä vajaan kolmensadan kilometrin päässä keskisuuressa keskisuomalaisessa kaupungissa. Tarkemmin sanottuna häntä odotti uusi odotti uusi työ äitiyslomalle jäävän serkkunsa sisustus- ja vanhantavaranmyyntiliikkeessä ja uusi koti kadulla, jonka nimisiä hän ei olisi uskonut olevan olemassakaan – Saunatontunkuja.

Sillä välin, kun Olli löysi isän istumasta olohuoneen vakiotuolissaan, kuopalle kuluneessa nahkatuolissa ja kuunteli uutisia, joissa kerrottiin nuoren miehen kuolemaan johtaneesta rasistisesta yhteenotosta, Anna pakkasi viimeisiä vaatteitaan – tai paremminkin survoi jätesäkkiin hapsuhelmahameita hameita ja villatakkeja joissa oli venyneet lapinlävet, hän tunki säkkiin turkoosin pandapaidan sekä kirppikseltä löytyneen hassun violetin tunikan, jossa oli suuria valkoisia pilviä ja huusi siskoaan tuomaan hänen rakkaimman Simon & Garfunkel -vinyylinsä.

Ja kun Olli yritti virittää isänsä kanssa keskustelua rasismista ja väkivallasta ja sai vastaukseksi paheksuvaa murinaa, Anna huusi siskolleen niin lujaa kuin keuhkoista lähti: ”Voitko tuoda sen levyn nyt? Nyt mä olen saanut vaatteet säkkiin, ja seuraavaksi mä pakkaan levyt. Mä laitan ne yhteen laatikkoon ja kirjat toiseen, muuten mä en tuu ikinä löytämään yhtään mitään!”

”Et sä löydä ikinä mitään muutenkaan.”

”Sillä just! Että tällä kertaa löytäisin!”

”Odota mä kuuntelen Mrs. Robinsonin vielä kerran.”

”Et kuuntele enää tasan yhtään kertaa, pane soimaan se Youtubesta.”

”Ei se oo sama kuin vinyyliltä.”

”On riittävän sama sulle. Ja sitä paitsi se on mun levy ja mä sanon: se tänne ja heti!”

”Kohta!”

”Ei kun nyt!”

 ”Idari idari idari! Hyvä kun muutat, ei tule ikävä!”

Kun käsky ei tehonnut, Anna marssi siskonsa huoneeseen, sammutti soittimen, käänsi neulan sivuun ja nappasi levyn.

”Idari idari idari! Hyvä kun muutat, ei tule ikävä!” sisko heitti Annan perään keltaisen, vinkuvan, pörröturkkisen apinan, joka osui oveen teipattuun Lady Gagan Belly Button Biodiversity -julisteeseen ja putosi lattialle.

Anna pysähtyi, huokasi, asetteli lp:n tuolille ja hyppäsi sänkyyn siskonsa päälle. ”Ai ei tule ikävä vai?”

”Isääää toi tappaa mut! Idiootti-hullu-ääliö!”

”Ja kuka tässä oli idari?”

”Sinä!”

”Kuka?” Anna tivasi ja survoi siskoaan syvemmälle patjaan.

”Sinä! Vuosisadan ääliöidari! Apua mä en pysty hengittämään!”

”Tappelu tappelu!” heidän pikkuveljensä heittäytyi sekaan odottamattomasta painiottelusta riemuissaan, jolloin alimmaksi jäänyt parkui kuolevansa lopullisesti. ”Mun keuhkot rusentuu!”

”No niin, eipä tapella siellä”, isä huusi pienoismallilennokkinsa, ensimmäisen maailmansodan Nieuport-ässäksi sanotun, äärestä ja yritti saada ropelia paikoilleen.

”Toi yritti kuristaa mut!”

”Ja toi vei mun levyn!”

”Kukaan ei nyt kurista eikä tapa ketään eikä vie keltään mitään,” isä mutisi lähinnä itselleen samalla, kun Anna yritti työntää siskonsa patjan ja sängynpohjan läpi lattiaan pikkuveljen roikkuessa hänen selässään.

Kun katto paukkui niin kovaa, että nastoilla seinään kiinnitetty mustavalkoinen vanhan purjelentokoneen kuva kuva irtosi ja putosi, pienoismallinsa parissa askaroiva isä tempaisi silmälasit nenältään. ”No johan nyt on!” Hän jätti Nieuport-ässän keittiönpöydälle ja nousi mennäkseen yläkertaan lukemaan vähän lakia jälkikasvulleen. ”Pennut, irti toisista N-Y-T! Ennen kuin laastit lähtee seinistä!”

”Isii, isukkii”, Anna huusi samalla kun survoi koko painollaan punaisena läähättävää siskoaan. ”Isuukki tuu mukaan painiin!”

”Ai nyt mä niin puren sua olkapäästä!” alakynnessä oleva sisko uhkasi.

”Hullu! Isä toi puri mua! Saatanan sekopää!”

 ”Tästä tulee niin Annan viimeinen ilta!”

Alakerrassa kävi ulko-ovi. Perheen äiti, kaikkiaan kuuden lapsen emo ja yhdeksän isoäiti, laski kauppakassit eteisen lattialle ja huusi: ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU? TAAS ON METELI KUIN SIKAA TAPETTAIS.”

”Niin täällä tapetaankin! Ja nimenomaan SIKAA!”

”Älkää tappako, älkääkä tapelko vaan tulkaa tänne, niin tehdään Annan viimeisen koti-illan kunniaksi pitsaa!”

”Tästä tulee niin Annan viimeinen ilta!”

”Pennut hei, tauko nyt”, isä sanoi ja tarttui läskiläjän päällimmäisintä niskasta. ”Nyt alakertaan äitiä auttamaan.”

”Joo, mä haluan tonnikalapitsaa, toithan sä tonnikalaa äiti, ÄITII?”

”JA MÄ HALUAN TONNIKALAA JA AURAJUUSTOA!”

”VOI EI, AURAJUUSTO UNOHTUI!” äiti huusi.

”ÄITIII!”

”EI TIETENKÄÄN UNOHTUNUT! ALINALLE ON TONNIKALAA JA AURAJUUSTOA, ANNALLE MOZZARELLAA JA PAPRIKAA JA AULIKSELLE JAUHELIHAA. TULKAA TEKEMÄÄN POHJA!”

”Kuka ekana keittiössä?” Anna kysyi, vapautti sisarensa ja samassa he jo jytyyttivät portaissa kuin villit, vapauteen päästetyt eläimet.

  Olli yritti muistella, milloin heillä oli ollut isän kanssa jotain luontevaa puhuttavaa.

Samalla kun Anna etsi keittiönkaapista sopivaa taikinakulhoa ja kun ei löytänyt, päätti että mikron päällä oleva Istanbulista tuotu posliinivati saisi kelvata, myös Olli teki tärkeän päätöksen, joka ei tosin liittynyt pitsanleivontaan vaan hänen tulevaisuuteensa.

Kun he istuivat vanhempien kanssa keittiönpöydän ääressä lasagne edessään, hän katseli ympärilleen ja skannasi näkemäänsä: Ikkunassa roikkuivat vanhat vaaleanbeiget verhot, joissa oli kaoottinen, risumainen kuvio, seinällä raksutti tuttu pyöreä valkoinen muovikello, jonka punainen sekuntiviisari oli kiertänyt samaa rataa niin kauan kuin Olli muisti. Leivinuunin vaalea tiilipinta oli luukun alta mustunut, ja siitä roikkui hänen äidille joululahjaksi ostamansa Marimekon unikkokuvioinen patakinnas ja -lappu, viime hetken hätäostos, jota äiti ei ollut raaskinut vieläkään käyttää vaan piti koristeena. Ikkunalaudalla paloi kolme tuikkua sydämenmuotoisissa roosanpunaisissa kupeissa. Arabian kupissa oli Marianne-karkkeja, kaikki tuttua, kotoista ja seisahtunutta. Isä kaatoi lasiinsa puolukkamehua, ja Olli yritti muistella, milloin heillä oli ollut isän kanssa jotain luontevaa puhuttavaa ja huomasi palaavansa aikaan, jolloin oli pelännyt mennä yksin ulkosaunaan ja uskonut, että saunan takana olevassa metsässä asui peikkoja.

  Nyt hän repäisisi itsensä irti menneestä, kertaheitolla.

”Maistuuko se?” äiti kysyi ja alkoi vastausta odottamatta kertoa törmänneensä kauppareissulla Alahuhtalan Sirkkaan, eikä Ollilla ollut harmainta aavistusta, kenestä nyt puhuttiin. Kyseinen Sirkka oli käynyt lonkkaleikkauksessa ja kehunut uutta keinoniveltään maasta taivaaseen.

Olli mietti, olisiko hänen pitänyt tietää tämä Alahuhtalan Sirkka jostakin.

”Oliko se Sirkka se…”, hän aloitti.

”Juu se Johannan äiti, Johannahan oli sun luokalla, etkö muista?” äiti jäi tuijottamaan Ollia haarukka taivasta kohti sojottaen niin kuin hän olisi kysynyt mistä erottaa kesän ja talven.

Kun Olli myöhemmin samana iltana pyöräili kotiinsa vatsa täynnä lasagnea ja suklaamoussea, hän sanoi itsekseen, että ei enää. Ei enää tätä lajia. Oli tullut aika tehdä jotain muutakin kuin vain yrittää olla ajattelematta Elinaa. Nyt hän repäisisi itsensä irti menneestä, kertaheitolla. Hän soittaisi vaikka Jyrille, he lähtisivät baariin ja hän liimaisi otsaansa lapun ”naista etsimässä”, ihan sama mitä, mutta tätä samaa Elinan jälkeistä junnaamista, jossa kohokohta oli äidin lasagne, isän uutismutina ja se, kun äiti kertoi ruokapöydässä Alahuhtalan Sirkan uudesta keinonivelestä, hän ei enää jatkaisi. Hänen elämänsä olisi muututtava, ja sen olisi muututtava nyt.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi tänä keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mimi haluaa ratkaista kaikki levottomuutta aiheuttavat asiat elämässään, vaikka väkisin.

Ensilumi sataa Helsinkiin marraskuun toisella viikolla, keskiviikkona, varhain aamulla.

Mimi nousee vuoteesta ja tuntee viileän lauttalattian paljaita varpaitaan vasten, kietoo yllensä kashmirvillaisen aamutakin ja vetää jalkaansa polven yli ulottuvat paksut villasukat, sitoo hiuksensa poninhännälle, ottaa yöpöydältä vesilasin mukaansa ja astuu ikkunan eteen, näkee miten ulkopuolella kaupunki peittyy pehmeään valkoiseen vaippaan. Kauempana kulkevat jo raitiovaunut ja bussit mutta muuten on aivan hiljaista, suurin osa ihmisistä vielä syvässä unessa peittojen alla.

Mimi katselee lumihiutaleiden yhtä aikaa levotonta ja rauhallista leijumista, kuin tanssia ikkunansa takana, laskee vesilasin ikkunalaudalle ja kietoo sitten kädet hellästi ympärilleen. Ensilumen hetki oli aina jotenkin taianomainen, kuin kaunis ja lempeä muistutus saduista ja lapsuudesta, pakkasen kipristämistä poskista ja höyryävistä mehumukeista, pimeistä ja silti niin riemukkaista ja turvallisista iltapäivistä ja illoista.

Tässä hän nyt on, ihastuneena ja raukeana, uuden ajan alussa.

Mimi seisoo siinä liikkumatta ja antaa ajatustensa harhailla, kehon herätä, kunnes lopulta kääntyy katsomaan takanaan olevaa hämärää huonetta ja leveää vuodetta, myllättyjen pellavalakanoiden keskellä vaimeasti kuorsaavaa miestä, ja hymyilee. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti mutta tässä hän silti nyt on, ihastuneena ja raukeana, uuden ajan alussa.

Sinä iltana melkein kaksi kuukautta sitten kun Tuomas oli lähtenyt hänen kodistaan ja sulkenut oven perässään Mimi oli valvonut myöhään yöhön ja lopulta tehnyt itselleen listan, sarjan lupauksia. Hän kirjoitti ylös joukon vakaita päätöksiä, joiden tarkoitus oli tasata elämä ja sen rytmi, saada hänet keskittymään vain ja ainoastaan ehdottoman oleellisiin asioihin, kuten hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Mimi lupasi itselleen, että palaisi säännöllisen liikunnan pariin, vähentäisi suklaan syömistä ja viinin juomista (mutta ehdottomasti vain vähentäisi) ja nukkuisi enemmän, varsinkin arkena. Hän kävisi kosmetologilla ja hierojalla, siivoaisi vaatekaappinsa ja lukisi loppuun kaikki yöpöydällä odottavat keskenjääneet romaanit. Hän ei vastaisi myöntävästi yhteenkään treffikutsuun, mikäli sellaisia tulisi eikä toisi yhtään miestä kotiinsa, ei ainakaan ennen joulukuuta (pikkujoulukauteen kun piti kaikesta huolimatta suhtautua sen ansaitsemalla vakavuudella). Joka päivä hän kävisi läpi ne asiat, jotka tuottivat hänelle mielihyvää sekä ne jotka ahdistivat, ja sitten paneutuisi jälkimmäisiin huolella. Hän tekisi elämästään hyvän, eheän ja itsensä näköisen. Ei enää suhdesotkuja, miehiä ja särkyneitä sydämiä. Ei kahden vuorokauden mittaisia krapuloita, rasvaista ruokaa, kalpeita kasvoja ja tummia silmänalusia.

Ja alku olikin sujunut hyvin. Ensimmäiset viikot hän oli pysynyt suunnitelmassaan häkellyttävän tunnollisesti. Herännyt ajoissa ja syönyt runsaan ja monipuolisen aamiaisen. Suoritunut työtehtävistään ajoissa ja kunnialla, iltaisin käynyt elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Viikonloppuaamuisin hän oli tehnyt pitkiä kävelylenkkejä Seurasaaren ympäri ja mennyt ennen puoltayötä nukkumaan. Hän oli ostanut uusia kasvisruokiin painottuvia keittokirjoja ja kutsunut Lissun ja Lauran luokseen syömään. Hän oli tavannut myös Ellan, vain nopeasti aamukahvilla mutta kuitenkin, se oli ollut tärkeä askel. He olivat kyenneet puhumaan rauhassa ja arkisista asioista, yhä vältelleet tiettyjä aiheita mutta silti, tapaamisen jälkeen Mimillä oli ollut hyvä ja luottavainen mieli, usko siihen että ystävyys olisi mahdollista säilyttää. Erilaisena kuin ennen, tietenkin, mutta ystävyytenä joka tapauksessa.

Huomatessaan olonsa muuttuvan virkeäksi, rauhalliseksi ja tasapainoisemmaksi kun aikoihin, hän oli tuntenut syvää tyytyväisyyttä ja onnistumisen tunnetta, uskonut siihen että sisäinen muutos todella saattoi näkyä myös ulospäin ja oli ennen kaikkea mahdollinen. Mutta koska hänkin oli vain ihminen, oli matkan varrelle tullut myös mutkia, joiden äärellä hän oli joutunut kasvotusten oman hölmön, huomionkipeän ja toiveikkaan sydämensä kanssa, käyttäynyt tavalla joka ei sopinut yhteen hänen hienojen lupaustensa kanssa ja lopulta myös onnistunut löytämään onnen, tai ainakin mahdollisuuden siihen.

Ensimmäinen mutka oli liittynyt Kasperiin.

Rappukäytävässä tapahtuneen kiusallisen kohtaamisen jälkeen Mimi oli yrittänyt monta kertaa soittaa Kasperille, mutta tämä ei ollut vastannut ja lopulta Mimi oli menettänyt kiinnostuksensa. Osittain se oli johtunut hänen päätöksestään unohtaa kaikki miehet, mutta samalla hento kipinä oli sammunut yhtä nopeasti kun oli syttynytkin. Lopulta Kasper oli sähköpostin välityksellä ilmoittanut ettei halunnut enää tavata häntä. Mies oli rivien välistä antanut ymmärtää, että ihastus oli hänen puoleltaan ollut hyvinkin voimakasta eikä häntä kiinnostanut alkaa Mimin kaveriksi kun tämä kerran seurusteli jonkun toisen kanssa. Mimi ei ollut tuntenut halua korjata miehen käsitystä siitä, mitä hänen ja Tuomaksen välillä oli tai ei ollut tapahtunut, ei vain jaksanut enää selittää yhtään mitään kenellekään, ja pitänyt sitä selkeimpänä merkkinä omien tunteidensa laadusta. Kasperin viestit olivat kuitenkin sanomastaan huolimatta olleet ystävällisiä, joten Mimi oli hepottuneena kuvitellut asian olleen siinä. Mutta sitten he olivatkin törmänneet toisiinsa aivan sattumalta eräissä juhlissa, eikä se kohtaaminen ollut todellakaan päättynyt viestien tyyppiseen säyseään tunnelmaan.

Mies oli antanut ymmärtää, että ihastus oli hänen puoleltaan ollut hyvinkin voimakasta.

Kolmen hiljaisen viikon ja viikonlopun jälkeen Mimi oli siis lupautunut lähtemään Lissun kanssa Nikon juhliin. Lissu oli vihdoin ja viimein päättänyt tuon paikallaan junnaavan suhteen mutta oli ylpeytensä vuoksi mennyt lupaamaan Nikolle, että ystävyys olisi siitä huolimatta aivan mahdollinen, jopa toivottu, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Vaikka Lissu oli erossa ollut se aktiivinen osapuoli, oli hän myös ollut se joka olisi halunnut ihan oikean suhteen, että he olisivat olleet Nikon kanssa pari, ja se oli luonnollisesti kova paikka. Tämän lisäksi Lissu oli ollut varma, että olisi juhlien vieraista vanhin, että paikalle sattuisi yksi tai useampi Nikon nykyinen tai entinen heila (mikä ei sinänsä ollut ongelma kunhan hänellä tarvittaessa olisi jokin varasuunnitelma) ja että Mimi oli yksinkertaisesti vanunut sisätiloissa riittävän kauan. On vain tietty määrä lauantai-iltoja jotka kaupungissa asuva kaunis ja nuorehko sinkkunainen voi laahustaa kotona verkkareissa ja villapaidassa ja sinun iltasi ovat nyt tulleet täyteen, oli Lissu sanonut ja tehnyt hyvin selväksi ettei hyväksyisi kieltävää vastausta.

Pitkän, viikon jokaisena päivänä tapahtuneen suostuttelun jälkeen Mimi oli lopulta vastannut Lissulle myöntävästi ja löytänyt itsensä tuona lauantai-iltana Nikon ahtaan kaksion tupakansavuisesta keittiöstä juomasta lämmintä ja makeaa kuohuviiniä kaksikorvaisesta kahvimukista, jossa oli kiukkuisen Karvisen kuva.

Pyöreän pöydän ympärillä oli istunut vajaa kymmenen arviolta korkeintaan kaksikymmentäviisivuotiasta tyttöä ja poikaa. Keskustelu oli käynyt vilkkaana elokuvien, tv-sarjojen, mainosten, seksuaalisuuden, ravintoloiden, muodin ja työkuvioiden ympärillä. Yksi oli tullut samana aamuna puolen vuoden reppureissulta Aasiasta, toinen oli seuraavalla viikolla lähdössä New Yorkiin, kolmas suunnitteli pop up -kaupan avaamista Kööpenhaminaan, ja neljännellä oli oma, erittäin menestynyt peliyritys, jonka nimen Mimi tunnisti mutta josta ei silti tiennyt yhtään mitään. Jokaisella oli jokin suunnitelma, tavoite tai haave jonka kimpussa he olivat tai jonka he olivat juuri toteuttaneet. Kaikki olivat niin täynnä iloa ja elämää, niin kauniita ja valovoimaisia, että Mimi oli vain katsellut ja kuunnellut heitä pää heidän puheistaan ja kuohuviinistä pökerryksissä. Lopulta joku oli kysynyt häneltä mitä hän teki.

”Mä olen toimittaja.”

”Eikä, miten siistiä, Hesarissa vai?”

”En kun…”

”Ylellä? Tulvassa? Suomen Kuvalehdessä?”

Mimi oli nähnyt toiveen kysyjän kasvoilla, ”pliis ole joku tärkeä, tee jotain merkittävää, pelasta maailma tai ratkaise edes tasa-arvokysymys”, mutta joutunut pudistamaan päätään.

”Kaupunkilaisessa.”

Pöytään oli laskeutunut muutaman sekunnin hiljaisuus.

”Aa, okei. Mikä se on?”

”Sellainen kaupunginosalehti. Ihan pieni. Mutta aika hyvä. Mä olen ollut siellä jo muutaman vuoden, on mahtavat työkaverit ja ihan ok palkka. Onhan se välillä vähän liiankin tuttua ja turvallista mutta sitten taas toisaalta, niin ihanan tuttua ja turvallista. En nimittäin just nyt kauheasti kaipaa mitään yllätyksiä tai turhaa draamaa elämään, mä siis erosin kesällä pitkästä parisuhteesta, meidän oli tarkoitus mennä naimisiin ja perustaa perhe…”

Kaikki olivat katsoneet häntä mutta selkeästi menettäneet kiinnostuksensa.

”Mutta siis hyvä niin. On ihana olla yksin ja vapaa, suunnitella rauhassa jatko-opiskelua ja pidempää reissua, vuodeksi Balille tai jonnekin. Ehkä jotain vapaaehtoistyötä.”

Katseisiin oli syttynyt ihan uudenlainen hehku, ja kaikki olivat alkaneet puhua yhteen ääneen omista vastaavista kokemuksistaan. Koska tietenkin jokainen heistä oli jo ehtinyt käydä Balilla tai Mongoliassa tai Australiassa tai Nigeriassa, rakentaa majoja, jakaa ensiapupakkauksia tai opettaa englanninkieltä ja terveystietoa katulapsille, ja samalla valmistua erinäisistä korkeakouluista.

Mimi oli kuunnellut ja nyökytellyt vielä tovin, sitten täyttänyt Karvismukinsa, noussut pöydästä ja nähnyt ovensuussa Kasperin. Hän oli ollut juuri sen verran hiprakassa ja miehen, tutun aikuisen ihmisen näkemisestä niin ilahtunut, ettei ollut häkeltynyt tai nolostunut vaan kävellyt suoraan miehen eteen, tervehtinyt iloisesti ja antanut tälle kevyen suukon suoraan suulle. He olivat tuijottaneet toisiaan hetken kunnes Kasper oli ottanut häntä lujasti kädestä, vetänyt hänet meluisan huoneen poikki kylpyhuoneeseen, sulkenut oven heidän takanaan ja katsonut häntä tiukasti silmiin.

”Anteeksi, ihan totta, mä en tiedä mikä mulla on, mutta kun mä näin sut tuolla keittiössä, mulle tuli hetkeksi niin hyvä olo, etten muista milloin viimeksi, jos koskaan, mutta sitten mä muistin sen mitä syyskuussa tapahtui, ja että te palasitte Tuomaksen kanssa yhteen ja tajusin, ettei mulle voi tulla näin hyvä olo sun näkemisestä, ettei se ole oikein, ei sua eikä mua kohtaan, mutta nyt kun sä suutelit mua…”

”Niin siis mä annoin sulle suukon, että en kutsuisi sitä ihan suuteluksi kuitenkaan.”

”Pussasin, annoin suukon.”

”Mitä?”

”Niin siis mä annoin sulle suukon, että en kutsuisi sitä ihan suuteluksi kuitenkaan.”

Kasper oli häkeltynyt mutta yrittänyt vielä jatkaa.

”Niin no, ehkä niin, mutta joka tapauksessa…tai siis… nyt mun ajatus katkes, hitto.”

Mimi oli kallistanut päätään sivulle, katsonut miestä, tämän ystävällisiä, ujoja kasvoja ja vihreitä silmiä, tämän odottavaa ja pyytävää olemusta, ja jälleen kerran huomannut toivovansa, että hänestä tuntuisi joltain, että perhoset palaisivat. Ehkä se, mitä seuraavaksi tapahtui oli ollut seurausta pinnan alla kuplivasta, hänen mukamas niin tehokkaasti vaientamastaan mutta aina vain olemassa olevasta yksinäisyydestään, kaikista kuohuviinimukillisista ja toiveesta, että näin hyvä mies voisi sittenkin olla hänelle se oikea, hän ei ollut varma, mutta joka tapauksessa, hän oli nojautunut Kasperia kohden ja suudellut tätä. Ja mies oli vastannut suudelmaan. Kiihkeästi. Todella kiihkeästi. Liian kiihkeästi. Mimistä tuntui kuin hän olisi ollut tämän lempiateria kuukausien paaston jälkeen, että miehen huulet ja kieli olivat jotenkin kaikkialla, hänen suussaan, poskillaan ja kaulallaan yhtä aikaa. Hän oli vetäytynyt poispäin, pudistanut päätään, vältellyt Kasperin onnellista ja intensiivistä katsetta. Hänen olisi oltava rehellinen. Miehen ihailu tuntui hyvältä, tietenkin, mutta hän ei voinut johdatella tätä, eikä itseään, enää yhtään pidemmälle.

”Kuule, mun olisi pitänyt sanoa tämä sulle jo aikaisemmin mutta en sanonut, en oikeastaan tiedä miksi, mutta me ei siis olla Tuomaksen kanssa yhdessä. Me erottiin sinä samana iltana silloin. Siis ihan lopullisesti. Ei olla sen jälkeen edes puhelimessa puhuttu. Mutta se ei muuta mitään, tai siis se ei tarkoita sitä että meistä voisi tulla jotain. Mä olen tosi pahoillani mutta niin se vaan on.”

Kasper oli tuijottanut häntä.

”Mikä tämä juttu sitten oli? Miksi sä teit noin?”

”Mä halusin olla ihan varma. Ja nyt mä olen. Anteeksi.”

Mies oli painanut kasvot käsiinsä.

”Voi jumalauta. Miks mulle aina käy näin? Mikä mussa on vialla?”

”Ei sussa ole mitään vialla. Ehkä sä vaan ihastut vääriin naisiin.”

”No se mussa sitten on vialla.”

Ja sitten mies oli kömpinyt Nikon kylpyammeeseen, vetänyt suihkuverhon eteen ja purskahtanut itkuun.

”Kasper hei,” Mimi oli sanonut hiljaa ja yrittänyt vetää suihkuverhoa syrjään mutta mies oli pitänyt siitä kaksin käsin kiinni, pyytänyt häntä vain lähtemään.

”Ethän sä voi täällä koko täällä istua.”

”Voin. Niko on mun parhaan kaverin pikkuveli. Se tuntee mut. Ymmärtää mua. Toisin kuin eräät.”

Vasta silloin Mimi oli tajunnut miten humalassa Kasper oli, joten hän oli päättänyt antaa asian olla, vain mennyt ovesta ulos ja kertonut Nikolle mistä miehen halutessa löytäisi, että juhlat olivat nyt hänen osaltaan ohi, kiitos ja näkemiin. Laittaessaan eteisessä takkia ylleen hän oli nähnyt Lissun tanssivan sohvapöydällä kahden Nikoakin nuoremman pojan kanssa ja ollut helpottuneena varma ettei Lissu enää tarvinnut häntä esiliinakseen.

Kävellessään kotiin kirkkaassa ja kylmässä syysyössä hän oli kerrannut mielessään viime kuukausien tapahtumia. Miten täydellisen kummalliselta oli tuntunut se tosiasia, että vain kolmea kuukautta aiemmin hän oli ollut kihloissa, elänyt tasaista ja onnellista elämää rakastamansa miehen kanssa ja odottanut häitään, suunnitellut talon ostamista ja perheen perustamista. Nyt hän oli kolmekymmentäviisivuotias sinkkunainen, joka kävi opiskelijoiden kotibileissä, joi makeaa ja halpaa kuohuviiniä, flirttaili aika estottomasti ja hätisteli hyviä miehiä kimpustaan, ja tavallaan nautti siitä. Vapaudestaan tehdä ja valita mitä halusi, siitä että häntä yhä haluttiin, ettei hän ollut mikään keski-ikäinen tylsimys jota kukaan ei katsonut kahta kertaa. Toisaalta, hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.

Nämä ajatukset ja tunteet hämmensivät ja valvottivat häntä monena yönä.

Sitten: äiti.

Mimin muutettua omaan asuntoon ja varsinkin kun he olivat Tuomaksen kanssa lopullisesti eronneet, oli äiti ottanut tavakseen tulla yllätysvierailuille mitä omituismpiin kellonaikoihin, kuten perjanatai-iltana puoli kymmeneltä tai sunnuntai-aamuna yhdeksältä, tuoda hänelle kasseittain ruokaa tai uudet villasukat, elämänhallintakirjoja tai rauhoittavia tuoksukynttilöitä. Mimistä tuntui, että äiti halusi pitää häntä silmällä, olla varma siitä että hänellä oli kaikki kunnossa, ettei hän enää hautautuisi murheiden ja peittojen alle, ja tavallaan se oli ollut ihan hellyyttävääkin mutta myös vähän rasittavaa.

Lisäksi äidillä oli aina ollut niin sanottuja henkisen kasvun kausia, joihin liittyi meditaatiota, kristallihoitoja ja sisäisiä vaelluksia, ja sellainen oli ollut viime aikoina taas käynnissä. Mimillä oli aina ollut näiden kausien kanssa hieman vaikeuksia. Hän olisi kaivannut äidiltään ihan tavallista vanhemmuutta, käytännön ohjeita ja ajatuksia, ei kuluneita latteuksia kuten ”jos uskot hyvään sinulle tapahtuu hyvää” tai ”on tärkeä tunnistaa oma sisäinen pyramidi, elävöittää korkea minuus”. Mimi ei myöskään halunnut kotiinsa hohtavia kristalleja, voimakiviä tai tarot-kortteja, mutta koska äiti ei kuitenkaan tuputtanut hänelle liiaksi mitään, oli Mimi antanut äidin uskoa ja kasvaa rauhassa.

Oli maanantai, työpäivä lopuillaan kun äiti soitti.

”Et ikinä arvaa!”

Äidin hihkuva innostus oli tihkunut lankoja pitkin Mimin korvaan.

”No en niin.”

”Älä viitsi olla heti noin negatiivinen. Arvaa nyt!”

”Siis mitä? Arvaa mitä?”

”Että kuka sun luokse tulee illalla kylään?”

Mimi oli huokaissut.

”Sinä?”

”Ei. Arvaa uudestaan!”

”Voi luoja äiti! Mulla on tosi pitkä päivä takana ja tänään on vielä maanantai, mä en jaksa nyt tämmöistä. Voitko vaan sanoa kuka on tulossa niin mä voin sitten kohteliaasti kieltäytyä.”

”Hyvä on.”

Äiti oli ollut hetken hiljaa ja sitten kuiskannut jotain.

”Mitä?”

”Enkeli. Sun luokse tulee enkeli kylään.”

”Enkeli. Sun luokse tulee enkeli kylään.”

Mimi oli purskahtanut epäsukoiseen nauruun. Tämä oli äidiltäkin jo aika yllättävä veto.

”Vai niin. Onko tällä enkelillä nimeä?”

Jälleen hiljaisuus ja uusi kuiskaus.

”Miksi sä kuiskaat? Mä en kuule mitään.”

”Nämä ovat hienovaraisia asioita, ei niitä voi huudella miten sattuu. Hänellä ei ole nimeä mutta hän on ystävällinen ja lempeä ja hän puhdistaa sun kodin.”

”Ai se on siivoava enkeli? Onko sillä oma imuri ja moppi mukana?”

Äidin innostus alkoi kääntyä ärtymykseksi mutta Mimi kuuli miten tämä yritti kaikin voimin pitää äänensä kurissa, enkeleille sopivassa pehmeässä sävyssä.

”Ihan totta Mimi, älä viitsi. Tämä on ihana juttu. Se on ollut mun luona viisi päivää ja mä lähetän sen nyt sun luo. Se tulee illalla, tasan kello 22.30. Muista olla kotona.”

”Sä et ole tosissasi. Mikä juttu tämä oikein on?”

”Mä olen perehtynyt näihin asioihin viime aikoina, jo pidemmän aikaa oikeastaan, mutten ole halunnut niistä kertoa ennen kun ole saanut tarpeeksi tietoa. Nyt mä tiedän että tämä toimii. Mun asunnossa on niin hyvä ja puhdas ilma ettet uskokaan.”

”Mä voin ihan yhtä hyvin ostaa ilmanraikastimen.”

Oli ollut äidin vuoro huokaista.

”Älä ole lapsellinen. Pudotin ohjeet sun postiluukusta. Ymmärrät sitten.”

”Ymmärrän mitä?”

”Ettei tämä ole mitään huuhaata tai leikkiä. Enkelit löytävät aina sen kodin jossa heitä tarvitaan.”

Mimi oli sulkenut puhelimen.

Mutta tultuaan kotiin Mimi oli avannut eteisen lattialla olevan kirjekuoren ja löytänyt seuraavat ohjeet:

”Ennen enkeleiden tuloa valitse sopiva huone tai paikka asunnostasi ja valmista se seuraavasti: siunaa valkea kynttilä ja pane se kynttilänjalkaan. Kynttilän viereen aseta valkea kukka (vaasissa tai kukkaruukussa). Kukan ja kynttilän vieressä on mahdollisesti kirjekuori, jonka sisällä olevaan paperiin olet kirjoittanut niiden ihmisten nimet, joiden kanssa olet sopinut, että enkelit vierailevat seuraavaksi sinun luonasi. Toisessa kirjekuoressa on taitettu paperi, johon olet kirjoittanut kolme toivomustasi. Pane omena sen kirjekuoren päälle, jossa toivomuksesi ovat. Ennen enkelten tuloa sytytä valkea kynttilä. Klo 22.30 avaat ulko-oven - aivan konkreettisesti - kutsuen enkelit sisään ja tervehdit heitä seuraavilla sanoilla: ’Enkelit, astukaa sisään ja olkaa sydämellisesti tervetulleita. Kiitos.’”

Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun äiti oli hurahtanut johonkin taikaan tai hoitoon mutta ensimmäinen kerta kun se meni näin pitkälle. Mimi oli jo ollut rypistämässä lappua ja soittamassa Lissulle ja Lauralle kertoakseen heille koko jutun mutta jostain ihmeen syystä hän oli tullut toisiin ajatuksiin, jäänyt pidemmäksi aikaa pohtimaan asiaa. Voisihan tätä kokeilla. Jos ei muuta niin tästähän voisi saada aikaiseksi vaikka hauskan kolumnin. Mutta totta puhuen hän oli ajatellut myös itseään, muistanut sen miten herkkä hänen tasapainonsa yhä oli, miten hän toisena hetkenä nautti olostaan ja elämästään ja toisena painui pinnan alle, itsesääliin ja surkeuteen. Koska kyllä hänellä oli toiveita ja haluja, haaveita ja unelmia. Mitä haittaa siitä olisi, että hän kirjoittaisi ne jollekin lapulle ja laittaisi lapun kirjekuoreen?

Joten hän oli ohjeiden mukaisesti kirjoittanut toiseen lappuun Marja Tähtinen ja toiseen kolme toivomusta onnesta ja rakkaudesta ja tasa-arvosta, ja asettanut kuoret kynttilän viereen. Vasta sitten hän oli muistanut toisen kuoren päälle laitettavan omenan mutta hedelmäkori oli ollut tyhjä. Kello oli siinä vaiheessa ollut jo vartin yli kymmenen, joten hän oli ottanut laukustaan evääksi tarkoitetun päärynän ja toivonut että se ajaisi saman asian. Tasan klo 22.30 hän oli avannut oven ja kutsunut enkelin sisään.

Mutta siinä ovella seistessään Mimi oli kuullut itsensä sanovan tervetuloa, yhtäkkiä nähnyt itsensä sekä peilistä että ikäänkuin ulkopuolelta, nähnyt miten oli tehnyt tilaa enkelille ja toivottanut tämän tervetulleeksi. Hän oli purskahtanut epäuskoiseen nauruun. Tähän oli siis tultu.

Hän oli sulkenut oven ja käynyt sohvalle istumaan, tuntenut olonsa huvittuneisuudestaan huolimatta surumieliseksi ja väsyneeksi. Kyse ei ollut edes siitä että hän olisi ajatellut enkeliasian olevan jotenkin täysin naurettava tai typerä. Jos joku halusi sellaiseen uskoa niin uskokoon. Mutta nähdessään itsensä ottamassa enkeliä vastaan hän oli tajunnut miten kauas oli tullut siitä Mimistä joka hän oli ennen ollut. Järkevästä, hauskasta, käytännöllisestä ja arkiseen rakkauteen uskovasta Mimistä. Tämä hänen niin sanottu uusi elämänsä oli vienyt hänet liian etäälle siitä kuka hän oikeasti oli. Ei hyvään elämään tarvittu enkeleitä tai ehdottomuuksia, ei lupauslistoja tai yhden illan juttuja, valkoisia valheita tai tunteiden kieltämistä. Siihen tarvittiin avoin sydän ja mieli, rakkaita ystäviä ja kiinnostava työ, toisinaan päiväunia ja juhlia. Ja ne kaikki hänellä jo oli. Jälkikäteen ajateltuna tuntui hämmentävältä miten selkeä tuo hetki oli ollut. Rauhallinen ja hyvä, kuin hän olisi tullut jonnekin perille. Ei tarvinnut enää rimpuilla ja etsiä, saattoi vain olla ja hengittää, antaa sydämen lyödä. Kyllä hän siinäkin istuessaan ymmärsi, että helppoa se ei tulisi olemaan, päinvastoin, edessä olisi varmasti vielä monta yksinäistä, surullista ja kipeää hetkeä, kaipuuta menneeseen ja toisen luo, sen hyväksymistä että näin hänen elämänsä oli nyt mennyt ja edessä olisi jotain muuta, kiehtovaa, pelottavaa ja vierasta. Mutta silti, tämän kaiken Mimi Tähtinen oli sinä iltana päättänyt ottaa vastaan, ja sitten yllättäen saanut vielä vähän ylimääräistäkin.

Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Mimin puhelin oli soinut. Puhelimen ruudussa oli vilkkunut tuntematon, ihmeellisen pitkä numero. Hän oli miettinyt hetken mutta lopulta vastannut. Soittaja oli ollut Mikolas.

Mimi oli häkeltynyt mutta tunnistanut miehen äänen heti, muistanut tämän kosketuksen ja tuoksun, tuntenut perhosten lehahtavan samantien lentoon. He olivat jutelleet hetken niitä näitä kunnes mies oli kertonut varsinaisen asiansa, että oli tullut muutamaa päivää aiemmin Suomeen tapaamaan ystäväänsä joka oli juuri saanut lapsen, hänestä tulisi kummisetä, ja että olisi Helsingissä vielä viikon verran, haluaisiko Mimi kenties tavata?

Jos joku olisi kesällä kertonut Mimille kaiken tämän, hän olisi tuskin uskonut siitä sanaakaan. Tuomaksen ja Ellan suhde ja sen paljastuminen ja siitä seurannut hänen ja Tuomaksen ja ero, asuminen ensin Lauran ja sitten äidin luona, yksin tehty häämatka ja kotiinpaluu, uusi koti ja uudet miehet, yksinäiset viikot ja kuukaudet, sokkotreffit ja enkelivierailut, kaikki se olisi kuulostanut vain ja ainoastaan huonosti ja epäuskottavasti käsikirjoitetulta elokuvalta, jonka äärellä ne harvatkin katsojat olisivat nukahtaneet kesken.

Mutta samalla hän on varma, että se kaikki on ollut välttämätöntä. Hänen on täytynyt elää tämä kummallinen, levoton, surullinen ja myrskyisä jakso läpi päästäkseen siihen, missä nyt on.

Niin, Mimi ajattelee ja kömpii takaisin lämpimään vuoteeseen, tässä minä nyt olen.

Hän painautuu vasten Mikolaksen selkää, nuuhkii ihon tuoksua ja kietoo kädet tämän ympärille. Mies herää, mumisee jotain kreikaksi ja kääntyy ympäri, hymyilee ja vetää syliinsä. Mikolaksen kone lähtisi vasta puolenpäivän maissa, heillä olisi hyvin aikaa. Ja pian Mimi huomaakin olevansa alasti. Hän tuntee miehen nyt jo tutun mutta yhä vieraan ja jännittävän painon yllään, tämän kädet ja huulet kaikkialla, juuri oikealla tavalla.

Muutaman tunnin kuluttua mies lähtisi takaisin Kreikkaan, tietenkin. Mikolaksen koko elämä on siellä mutta sitä Mimi ei halua juuri nyt ajatella, eikä hänen tarvitsekaan. Toki he voisivat tehdä kaikenlaisia suunnitelmia: hän voisi käydä siellä ja mies täällä tai he voisivat tavata jossain puolivälissä ja puhua yökaudet puhelimessa. Tai sitten he eivät näkisi toisiaan tämän aamupäivän jälkeen enää koskaan vaan hän tapaisi jonkun uuden, Joonaksen tai Matin tai Johanneksen, he menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen ja eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai sitten hän ei tapaisi ketään vaan eläisi yksinään, nauttisi töistään ja ystävistään, menisi opiskelemaan ja lähtisi sinne hemmetin Balille.

Niin tai näin, tulevaisuudennäkymiä on lukuisia, mutta juuri nyt Mimi ei ole kiinnostunut niistä yhdestäkään, hän ehtisi palata niiden äärelle vielä lukemattomia kertoja.

Juuri nyt hän haluaa nauttia vain tästä täydellisestä hetkestä. Tunteesta, että ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan hän on juuri siinä missä haluaakin olla.

Jatkis päättyy.

Kevät on tuonut Mimin elämään jo kevyempiä tuulia, kunnes Ellan viesti muuttaa kaiken.

Mimi pyöräilee Merikannontietä pitkin, loiva alamäki tuo lisää vauhtia, hän tuntee lämpimän tuulen avonaisissa hiuksissaan. Syyskuu on jo pitkällä mutta aurinko hehkuu pilvettömällä taivaalla aamusta iltaan. Intiaanikesä, Mimi ajattelee ja hymyilee. Hän rakastaa kaikkea mitä tuohon sanaan liittyy: yllättävyyttä, mahdollisuuksia ja niiden tuomaa lapsenomaista riemua. Muutenkin hänellä on hyvä olo, niin paljon kevyempi kuin hän olisi ikinä tai ainakaan reilu kuukausi sitten voinut kuvitella. Asiat olivat heinäkuun lopun päivien tapahtumien jälkeen edenneet niin vauhdilla, että perässä oli välillä vaikea pysyä, mutta useimmiten hänestä tuntui, että suunta oli kaikesta huolimatta oikea.

Useimmiten tuntui, että suunta oli kaikesta huolimatta oikea.

Hänellä on oma kaunis koti tutuilla, rakkailla kulmilla Meilahdessa. Asunto on pieni mutta valoisa ja hänelle sopiva, vasta remontoitu yksiö vaaleanpunaisen talon ylimmässä kerroksessa. Muuttopäivä muutama viikko sitten oli ollut tunteikas ja haikea, mutta ainakin he olivat selvinneet siitä rauhassa ja ilman riitaa. Mimillä oli ollut apunaan Laura, Joni ja Jonin ystävä Kasper, mutta myös Tuomas oli ollut mukana Kruunuhaan päässä, auttanut hissittömässä talossa sohvan ja pesukoneen kanssa. Pihalla he olivat Tuomaksen kanssa vielä kerran halanneet, ja ison pakettiauton hyristessä pitkin Mariankatua Mimi oli asiaa sen kummemmin ajattelematta laskenut päänsä Kasperin olkaa vasten, sulkenut silmänsä ja tuntenut yhden elämänvaiheen tulleen päätökseensä. Tunne oli kipeä ja surullinen, tietenkin, mutta ei varsinaisesti paha, eikä ainakaan enää musertava.

Muuttoa seuranneina viikkoina hän on kuitenkin varmuuden vuoksi pitänyt itsensä kiireisenä, tehnyt pitkiä mutta kiinnostavia työpäiviä ja saanut paljon aikaiseksi, nauttinut suuresti sinkkuutta ja vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevän juttunsa kirjoittamisesta, käynyt ahkerasti tanssitunneilla ja potkunyrkkeilyssä ja viikonloppuisin lähtenyt Lissun kanssa ulos, tanssinut klubeilla valomerkkiin asti ja kävellyt kotiin hikisenä ja iloisessa hiprakassa, muutaman kerran lähtenyt vielä jatkoillekin. Illat ovat olleet pitkiä ja hauskoja, mutta myös outoja.

Viime perjantaina he olivat menneet keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan jonka olemassaolosta Mimi ei ollut ehtinyt edes kuulla mutta jossa Lissun mukaan ”kävisivät pian kaikki”. Lissu oli kävellyt reippaasti kadunkulmaan asti kiemurtelevan jonon ohi, tervehtinyt ovimiehiä ja tarjoilijoita poskisuudelmin, saanut heille samantien hyvän pöydän täpötäydestä tilasta ja kaupan päälle ilmaisen samppanjapullon. Pöytään oli nopeasti ilmestynyt Lissun kavereita, myös Niko, jota Lissu edelleen tapaili ja jonka vuoksi edelleen joka maanantai huokaili, sekä Nikon kaveri Pete. Pete oli välittömästi iskenyt silmänsä Mimiin ja osoittautunut hyväntuuliseksi ja kohteliaaksi lääketieteen opiskelijaksi. He olivat jutelleet ja tanssineet ja lopulta Pete oli myös saattanut Mimin kotiin. Alaovella he olivat suudelleet, ja Mimi oli ollut jo kutsumaisillaan tämän sisälle kun Pete oli yllättäen kuiskannut hänen korvaansa: mä haluan että sä sidot mut patteriin kiinni ja annat mulle piiskaa. Mimi oli purskahtanut nauruun mutta nopeasti huomannut Peten olevan täysin tosissaan, joten hän oli vain luikahtanut mahdollisimman nopeasti ovesta rappuun ja kiusallista tilannetta pakoon.

Nyt Mimi kääntyy Hietaniemen hautausmaan kulmalta Mechelininkadulle kohti Kamppia ja naurahtaa vielä kerran. Tämä pitkän parisuhteen jälkeinen elämä ja sen mutkat ja käänteet ovat todella osanneet yllättää, hyvässä ja pahassa. Koska toki hänellä yhä oli myös iltoja ja öitä jolloin hän makasi sikiöasennossa kahden peiton alla ja kuunteli Cardigansia tai Scandinavian Music Groupia, söi levyllisen pähkinäsuklaata, joi useamman lasin punaviiniä, puri tyynynkulmaa ja itki tuntikausia. Noina iltoina hän tunsi viiltävää surua ja kaipausta, mutta enemmän kuin Tuomasta, hän kaipasi kaikkea sitä mitä heillä oli ollut. Jaettua arkea ja sen synnyttämää turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, syliä johon käpertyä ja nukahtaa, miehen painoa yllään. Hän antoi itselleen luvan katsella valokuvia ja velloa itsesäälissä ja muistoissa, mutta pikkuhiljaa hän oli alkanut myös ajatella että ehkä Tuomas oli tosiaan ollut oikeassa, ehkä he eivät olleet toisilleen oikea valinta, ja se tieto rauhoitti.

Tuomas oli tosiaan ollut oikeassa, ehkä he eivät olleet toisilleen oikea valinta.

Toisinaan Mimi sai itsensä kiinni ajatuksesta että haluaisi soittaa Ellalle, puhua vain ja ainoastaan Ellan kanssa, kunnes muisti tapahtuneen, uudestaan ja uudestaan, kävi sen tahtomattaan mielessään läpi ja kirosi parhaan ystävänsä alimpaan helvettiin. Entisen parhaan ystävänsä. Ellan kohdalla suru oli kuitenkin alkanut laantua, kyyneleet tyrehtyä. Jonain päivänä he varmasti vielä kohtaisivat ja puhuisivat mutta sen aika ei ollut vielä, hän oli yhä liian vihainen. Askel ja päivä kerrallaan, niin Mimi ajatteli.

Ja luojan kiitos hänellä on muitakin ystäviä, parempia ystäviä. Kuten Lissu ja Laura. Supernaiset joita ilman hän ei olisi selvinnyt, siitä hän on varma. Sen vuoksi hän onkin suunnitellut ystävilleen kuun lopulle pienen matkan, viikonlopun kylpylässä. Kaksi päivää pelkkää lepoa, ruokaa, kasvohoitoja, uimista, hyvää ruokaa ja ihanaa seuraa. Se tulisi heille kaikille tarpeeseen.

Mutta sitä ennen Mimin on saatava juttu valmiiksi. Jukka oli huomannut hänen innostuksensa ja antanut hänelle lisää aikaa, mutta nyt deadline alkoi lähestyä ja hänen pitäisi vielä tehdä päätös lähtisikö sitä varten Tinder-treffeille, jotka oli jo sopinut. Hän päättää ottaa asian esille aamupalaverissa, luottaa Lissun ja Jukan mielipiteeseen.

Kokoushuoneen valtava valkoinen pöytä on täynnä papereita, vedoksia ja kuvia. Kirjavan huivin hiustensa ympärille kietonut ja raidalliseen hameeseen pukeutunut Lissu istuu Mimiä vastapäätä ja tuijottaa kannettavan tietokoneen ruutua, vuoroin puhaltelee purkkapalloja ja pureskelee lyijykynää. Jukka istuu Mimin vieressä, hyräilee ja katsoo kuvavedosta suurennuslasin kanssa. Jukalla on yllään turkoosi, pienillä keltaisilla kanarialinnuilla kirjailtu kauluspaita ja punaiset polvihousut, jalassaan varvastossut ja päässään aurinkolippa jossa lukee I LOVE MIAMI.

Mimin lävitse käy yllättävä hellyyden aalto, kiitollisuus siitä että saa olla juuri nyt juuri tässä, tässä työssä ja näiden ihmisten kanssa.

”Mulla olis teille hei yksi kysymys.”

”No, mikäs kysymys”, Jukka sanoo ja katsoo häntä suurennuslasin läpi.

”Eikö se ole kusetus mennä jonkun kanssa treffeille valheellisin perustein?”

”Mä olen alkanut vähän epäröidä niiden treffien suhteen, siis sitä mun juttua varten. Että eikö se tavallaan ole aikamoinen kusetus mennä jonkun kanssa treffeille näin valheellisin perustein?”

Lissu ottaa kynän suustaan, puhaltaa purkastaan valtavan vaaleanpunaisen pallo, antaa sen poksahtaa ja huokaa.

”Mun mielestä sä Mimi suurentelet tätä nyt, vatvot edestakaisin ja ihan turhaan. Ne on yhdet treffit, ei mikään lupaus avioliitosta, parisuhteesta tai edes ihastuksesta. Se, että sä kirjoitat niistä ei ole yhtään sen valheellisempaa kuin se, että sä menisit tapaamaan jotain vain kohteliaisuudesta tai vähän vinksahtaneesta mielenkiinnosta, vaikka oikeastaan jo tiedät ettei siitä mitään tule, niin kuin tuhannet ihmiset tekee joka ilta. Ja eihän kukaan sen jutun perusteella edes tiedä kuka se mies on, eihän tässä nyt sentään nimiä ja kasvoja ruveta paljastamaan. Tämmöstä tämä nykyään on, usko pois, kaikki valehtelee tai liiottelee tai kaunistelee totuutta, enemmän tai vähemmän. Ei se homma muuten pyöris.”

”Mikä homma?”

”Treffibisnes. Pariutuminen. Rakkaus. Kaikki. Ei kaikki ole niin totuudenjanoisia kuin sinä. Toiset haluavat vain seikkailla, kokeilla uusia juttuja. Elämä ei ole Mimi niin vakavaa. Joskus voi ihan hyvin vaikka pyytää jotain tuntematonta antamaan itselleen piiskaa.”

Mimi tirskahtaa ja on kaataa kahvit päälleen. Jätettyään Peten perjantaina oven ulkopuolelle Mimi oli lähettänyt Lissulle samantien viestin josta oli alkanut aamuöinen, täysin hysteerinen keskustelu miehistä ja seksistä ja vaikka mistä.

”Mikäs juttu tämä nyt on”, Jukka kysyy, kohottaa tuuheita kulmiaan ja siemaisee golfpallon muotoisesta mukistaan vahvaa yrttiteetä jota juo joka aamu useammman kupin.

”Ei mikään. Mimi vaan onnistui löytämään oikean aarteen viime perjantaina…”

”Mutta ei siitä nyt sen enempää, Mimi keskeyttää Lissun ja nojaa taaksepäin, vaan tästä mun jutusta. Koska mä en ole sun kanssa ihan samaa mieltä. Eihän me tiedetä mitä se mies mahdollisesti haluaa, kuinka vakavissaan se on. Enkä mä haluaisI, että joku kirjoittais musta mun tietämättä.”

”No kerro sitten”, Jukka sanoo.

”Kerro mitä?”

”Että kirjoitat siitä. Sille miehelle. Sitten lopuksi. Tuskin se ketään haittaa kun tosiaan ilman nimeä ja kuvaa mennään kuitenkin. Ja mikä nyt vois olla pahinta mitä siitä seuraa?”

Tämä, Mimi ajattelee katsoessaan edessään tyrskivää ja kyynelehtivää polkkatukkaista Seppoa joka laskee pyöreät silmälasinsa pöydälle, pyyhkii silmäkulmiaan ja nenäänsä sinisen muumipaidan hihaan ja pudistelee päätään. Tämä on pahin.

”Mä olen tosi pahoillani”, Mimi sanoo kymmenennen kerran vaikka ymmärtää jo ettei se mitään auta.

Miksei hän lähtenyt saman tien jonkun tekosyyn turvin, kun mies istui häntä vastapäätä ja hyvin nopeasti kävi selväksi että sekä miehen sivustolle lataama kuva että kuvailu itsestään oli jotain ihan muuta kuin todellisuus. Kuva oli varmasti ainakin viidentoista vuoden takaa ja kuvailu juuri sitä, mitä Lissu oli sanonut: liioiteltu ja kaunisteltu. Seppo ei ollut akateeminen sekatyöläinen, innokas urheilija ja hyvä kuuntelija, vaan ala-asteen sijaisuuksia tekevä filosofian kandidaatti, HJK:n kausikortin ja vahvan kuulolaitteen omaava neljäkymmentäviisivuotias mies, joka asui olosuhteiden pakosta äitinsä kanssa Maunulassa. Jälkimmäisestä he tosin olivat hetkeksi löytäneet helpon ja yhteisen puheenaiheen, mutta sekin oli tyssännyt siihen, ettei Sepolla kuitenkaan ollut mitään tilannetta vastaan, äiti kun oli niin hyvä tekemään ruokaa (hänen ehdottomat suosikkinsa olivat makaronilaatikko ja karjalanpaisti) ja kylpyhuoneessa oli valtava pesutorni, jollaisesta Seppo saattoi vain haaveilla ja haaveilikin (hän kun ei mistään hinnasta laittaisi samoja vaatteita kahtena päivänä peräkkäin ylleen). Mimi ei edes uskaltanut ajatella, kuinka monta erilaista muumipaitaa ja neuleliiviä miehen vaatekaapissa roikkui.

”Kyllä mä vähän ihmettelin, kun sunlainen nainen halusi mut tavata mutta halusin silti toivoa parasta. Ja ajattelin että pahimmassa tapauksessa sä näet mut ensin ja vain lähdet pois. Mutta että tämä olikin jokin juoni, huijaus, suuri petos…”

”En mä nyt sanoisi tätä ihan suureksi petokseksi kuitenkaan. Enemmänkin tää on tutkimusta. Osa mun työtä.”

Seppo huokaa ja niiskuttaa, pudistelee päätään.

”Viimeksi kun tarkistin niin toimittajien työhön ei kyllä kuulunut valehtelu, päinvastoin. Ja oli miten oli niin ei ihmisten tunteilla saa leikkiä tällä tavalla. Tajuatko sä ollenkaan miten itsekästä ja julmaa tuollainen on?”

Mimi vetää syvään henkeä ja laskee kätensä Sepon käden päälle, puristaa mahdollisimman lempeästi mutta väärien toiveiden herättämisen pelossa vetää käden myös nopeasti pois, huomaa samalla miehen ranteessa olevan eri värisistä puisista helmistä tehdyn korun ja peukalossa olevan nuuskamuikkus-sormuksen.

”Tajuan. Ja itse asiassa olin ihan viime metreillä perumassa koko jutun mutta mun esimies sai mut puhuttua yli. Oikeasti, mä olen tosi pahoillani.”

Seppo nyyhkäisee vielä muutaman kerran, sitten kokoaa itsensä ja laittaa silmälasit takaisin.

”Hyvä on. Sä vaikutat kyllä ihan mukavalta ihmiseltä, noin muuten.”

”Kyllä mä olenkin, usko pois. Ja hei, jos ei mitään muuta niin saitpahan ainakin ilmaisen illallisen. Lehti tarjoaa.”

Seppo kohottaa katseensa ja hymyilee hämmentävän onnellisesti.

”Oikeasti?”

”Oikeasti.”

”No sitten mä voisin kyllä tilata vielä jotain jälkiruokaa. Vaikka kaksin kappalein!”

Ei. Ole. Todellista. Ei vaan ole, Mimi ajattelee mutta nyökkää ja hymyilee. Puoli tuntia ja sitten hän voisi lähteä.

Kahta tuntia myöhemmin Mimi avaa kotinsa oven, sytyttää eteiseen valon ja käy pehmeälle matolle istumaan. Luoja mikä ilta.

Seppo oli lopulta ilahtunut jälkiruoasta ja laskun hoitumisesta niin paljon, että oli aloittanut erittäin polveilevan ja avoimen, joka suuntaan rönsyävän kertomuksen siitä, miksi oli ollut yksin niin monta vuotta. Muutama orastava suhde oli kyllä ollut, mutta ne olivat jokainen päättyneet siihen, että Sepolla oli liian läheiset välit äitinsä kanssa, mitä Seppo itse ei ymmärtänyt, tai siihen että naiset olivat olleet liian innokkaita saamaan lapsia, joista Seppo taas ei tykännyt. Lisäksi Sepolla oli kovin täysi aikataulu, johon satunnaisten töiden lisäksi kuului roolipelikerhon puheenjohtajuus, lukupiiri ja saunaseura, joten parisuhteen ylläpitäminen saattaisi senkin vuoksi olla hieman hankalaa. Mimi oli kuitenkin vaikuttanut niin kiinnostavalta naiselta, että hän oli huomannut yllättävän voimakkaiden toiveiden pitkästä aikaa heräävän, itsensä olevan jälleen kerran valmis ainakin yrittämään.

Seppo oli varmasti yksi oudoimmista miehistä kenet Mimi oli koskaan tavannut.

Seppo oli varmasti yksi oudoimmista miehistä kenet Mimi oli koskaan tavannut, mutta lopulta tämän avoimuus ja rehellisyys olivat myös tehneet vaikutuksen. Seppo kulki omia polkujaan, hieman yksinäisenä mutta hyvällä itsetunnolla varustettuna, ja heidän erotessaan Mimi oli ollut täysin vilpitön sanoessaan, että toivoi sydämensä pohjasta Seppo lytävän onnen vielä jonain päivänä. Ja myös suositteli tälle muuttoa omaan kotiin, tai ainakin sen perusteellista harkitsemista.

Koska onhan tämä ihanaa, kaikesta huolimatta, Mimi ajattelee riisuessaan vaatteita yltään ja katsoessaan samalla hiljaista ja hämärää asuntoa ympärillään. Vaalean punertava samettisohva ja sen edessä siro marmoripöytä, lattialla iso raidallinen matto ja ikkunoiden edessä pellavaverhot. Maljakoissa ja laseissa erilaisia kukkia, seinillä muutama kehystetty valokuva, Mimin maalaama taulu ja pyöreä peili. Ikkunalaudalla korurasiat, kynttilät ja paksut muotilehdet hyvässä järjestyksessä. Sängyn vieressä metallirekki, jossa hänen kauneimmat mekkonsa roikkuivat silitettyinä ja puhtaina. Oma koti, omat tuoksut, omat pienet sotkut. Ja varsinkin näin alussa kun missään ei ole turhaa tavaraa, ei epämääräisiä pinoja ja laatikoita, ei kaappeihin sullottuja vanhoja vaatteita ja koriste-esineitä, ei likaisia sukkia ja kalsareita siellä täällä.

Kaikelle on oma paikka, mitään ei ole liikaa. Tai no, toisinaan ajatuksia ja tunteita ehkä muutama, mutta toisaalta nekin kuuluivat pakettiin nimeltä Mimi Tähtisen uusi elämä.

Seuraavalla viikolla, keskiviikko-iltana, Mimi seisoo jälleen kerran Lauran ja Jonin oven takana. Lähtö kahdeksi yöksi kylpylään oli aiheuttanut Laurassa jonkin rakkauspuuskan sekä Maijaa että hieman yllättäen myös Jonia kohtaan, joten Mimi oli lupautunut hoitamaan Maijaa, jotta Laura ja Joni saisivat yhteisen vapaaillan.

Hän sai vihdoin juttunsa valmiiksi ja tuntee nyt miellyttävää huojennusta. Olisi mukava ajatella vaihteeksi muutakin kuin pariutumista, parisuhteita tai rakkautta, ja muutenkin hän on hetkeksi saanut tarpeekseen miehistä kaiken kaikkiaan. Hän haluaa hetken olla ihan rauhassa, ilman mitään säätöjä, pelejä ja sopimuksia, ja Maija jos kuka olisi siihen varsin oivallinen seuralainen. Tämän illan hän miettisi vain ja ainoastaan pehmolelujen diskoa, palikkatorneja, banaanisosetta ja puhtaita vaippoja.

Samassa Laura työntää oven auki, eikä Mimi ole tunnistaa ystäväänsä. Vaaleat hiukset on sidottu paksulle, päätä kiertävälle letille, korvissa vilkkuvat pienet helmet, silmissä on huolellinen tumma rajaus ja kasvoilla onnen hehku. Yllensä Laura on pukenut todella tyköistuvan pikkumustan, lantio kaartuu kauniisti esille, hoikat sääret näyttävät tavallistakin pidemmiltä. Lauran hymystä päätellen tämä on itsekin kokonaisuuteen enemmän kuin tyytyväinen.

”Hei muru”, Laura sanoo pehmeästi ja antaa suukon Mimin poskelle.

”Moi, sä näytät upealta, oikeasti, ihan mielettömältä. Mä en muistanutkaan…”

”Ei Jonikaan”, Laura vastaa ja nauraa niin että pää heilahtaa taaksepäin. ”Enkä minäkään.”

”Sulla on aika upea vaimo vai mitä?”

He astuvat sisälle ja Mimi näkee Jonin istuvan sohvalla punaposkinen Maija sylissään.

”Sulla on aika upea vaimo vai mitä?” Mimi sanoo mennessään heidän viereensä ja nostaessaan hymyilevän ja jokeltavan Maijan polvelleen istumaan.

”On”, Joni myöntää, antaa katseensa levätä Laurassa, nousee ja ottaa vaimoaan hellästi kädestä kiinni.

”Mennään.”

Ja kerrankin he vain menevät, rauhassa ja ilman mitään sähläystä tai kinaa tai kiirettä, vain muistuttavat, että Mimi soittaisi jos jotain tulisi, muuten he tulisivat puoleenyöhön mennessä kotiin, jääkaapin ovessa olisi ohjeet ruoka-aikoihin ynnä muihin käytännön asioihin.

Ovi sulkeutuu, ja asunto on hetken täysin hiljainen, kunnes todellisuus iskeytyy pienen Maijan mieleen, ja tämän iloinen ilme muuttuu vakavan ja surullisen kautta punertavaksi raivoksi, ja lopulta ilmoille kajahtaa korkea huuto ja lohduton itku.

Eikä se lopu.

Mimi keskittyy selviämiseen. Hän heijaa ja paijaa Maijaa, kantaa sylissään huoneesta toiseen, näyttää ikkunoista maisemia ja seiniltä tauluja, puhuu ja hyräilee tauotta, laittaa Maijan sitteriin ja nostaa takaisin syliin, tarjoaa maitoa ja vaihta vaipan, tarjoaa sosetta ja pyyhkii sitä yhtä paljon pöydältä ja lattialta pois, laittaa musiikkia, ensin reipasta ja sitten rauhallista. Hän tekee kaiken mitä keksii, mutta Maija vain itkee. Itkee ja huutaa. Huutaa ja itkee. Mimi miettii pitäisikö hänen jo soittaa Lauralle mutta katsoessaan kelloa huomaa, että aikaa on Lauran ja Jonin lähdöstä kulunut noin kaksikymmentä minuuttia. Samassa hän muistaa Lauran salaisen keinon.

Hän laskee karjuvan Maijan olohuoneen matolle, hakee Lauran vaatekaapista alusvaatekorin taakaa kuulosuojaimet ja sujauttaa ne päähänsä. Hänen ympärilleen laskeutuu taivaallinen hiljaisuus, Maijan huuto on vain kaukaista huminaa. Tyytyväisenä hän käy sohvalle istumaan, asettaa Maijan syliinsä selälleen pötköttämään ja alkaa lukea vierellään olevaa naistenlehteä. Sujuisi tämä näinkin.

Hetken kuluttua Mimi huomaa puhelimensa vilkkuvan. Hän ei tunnista numeroa mutta päättää kuitenkin vastata. Hän riisuu kuulokkeet ja tajuaa Maijan lopultakin hiljentyneen, tuijottavan vuoroin häntä ja puhelinta silmät suurina. Mimi vastaa.

”No Kasper tässä moi”.

Mimillä kestää hetken ymmärtää että kuka puhelimen toisessa päässä on, kuka Kasper.

”Jonin kaveri, olin siellä sun muutossa hetken apuna, muistatko?”

”Aaa, joo, muistan.”

”Sain Jonilta sun numeron kun soitin sille äsken, se sanoi, että ei ole kotona mutta sä olet.”

”Joo, olen, lapsenvahtina, mutta siis mitä…”

”Niin siis mä unohdin sinne viime kerralla pari kirjaa ja nyt mun olisi saatava ne. Ensi viikolla täytyy palauttaa pari tekstiä kouluun ja tarvitsen niitä kirjoja sitä varten.”

Mimi oli muuton yhteydessä ymmärtänyt että Kasper työskenteli kirjastossa eikä mies ollut puhunut mitään mistään opinnoista. Toisaalta, painopiste oli kyllä kokoajan ollut enemmän kantamisessa kuin rupattelussa.

”Kouluun?”

”Joo, mä jatko-opiskelen, tai ainakin yritän näin töiden ohella. Luovaa kirjoittamista.”

”Oho. Tai siis hienoa. Kiinnostavaa.”

”Tavallaan joo. Mutta aika vaikeaa myös.”

”Varmasti.”

”Mutta siis voinko tulla hakemaan ne nyt? Vai onko teillä siellä iltapala pahasti kesken?”

Hitto! Iltapala! Kello on jo seitsemän eikä Mimi ole edes aloittanut. Jotain kertoi hänen lapsenvahtitaidoistaan se että mies joka ei ollut edes paikalla oli lapsen aikatauluista paremmin perillä kuin hän.

”Ei, ei ole, just tässä aloitellaan. Eli tule vaan, täällä me ollaan.”

”Kiva, kiitos, nähdään pian!”

”Nähdään!”

Kasper seisoo rappukäytävässä kädessään yksi punainen ruusu.

Ovikello soi reilun puolen tunnin päästä. Mimi vilkaisee itseään eteisen peilistä, sipaisee vielä nopeasti huulikiiltoa ja laittaa hiuksensa aavistuksen sotkuiselle ponihännälle (itsekin teostaan hieman yllättyneenä) ja avaa oven jälleen tyytyväinen ja iloinen, lautasellisen puuroa ja kaksi banaania syönyt Maija sylissään.

Kasper seisoo rappukäytävässä kädessään yksi punainen ruusu.

”Hei, kiva nähdä, tule sisään.”

Mimi kääntyy ja menee edeltä olohuoneeseen, laskee Maijan pehmeälle leikkiviltille mahalleen ja antaa tämän eteen kasan heliseviä, vilkkuvia, tutisevia ja rapisevia leluja. Maijalla oli enemmän leluja kuin yhdelläkään toisella hänen tuntemallaan lapsella ja Maija myös osoitti niitä kohtaan häkellyttävän vähän mielenkiintoa. Jos Maija sai valita puukauhan ja muovikipon ja tärisevän dinon ja soivan hyrrän välillä, hän valitsi aina ensimmäiset. Mutta Mimi oli aika nopeasti ymmärtänyt että tämä oli aihe josta useimmat vanhemmat eivät halunneet kuulla, saati keskustella, joten näillä mentiin.

”Mä en tiedä missä ne sun kirjat on tai mitkä ne kirjat on, Joni ei tosiaan sanonut tästä mulle mitään, mutta sä varmaan tiedät…”

Mimi nostaa katseensa ja huomaa Kasperin seisovan keskellä huonetta, hieman ujon oloisena ja ruusu yhä kädessään.

”Tämä on sulle.”

Mimi hämmentyy ja ilahtuu yhtä aikaa.

”Ai, en mä tajunnutkaan. Miksi? Tai siis kiitos.”

Kasper astuu lähemmäs ja ojentaa ruusun.

”Ei mulla mitään kirjoja täällä ole. Tai ollut.”

”Ei ole?”

”Ei. Mä vaan halusin nähdä sut.”

Mimi ottaa ruusun vastaan ja tuntee punastuvansa. Mikä juttu tämä nyt oikein on? Ja samassa hän ymmärtää. Ei Lauralle mitään rakkauskohtausta ollut tullut. Treffi-ilta olikin vain jokin juoni saattaa heidät kaksi yhteen. Ei helvetti. Ja eikö Kasperilla ollut tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä itse ja suoraan?

Ennen kun hän ehtii sanoa mitään Kapser katsoo alaspäin, ähkäisee ja kiroaa. Mimin katsoessa samaan suuntaan, hän huomaa Maijan oksentaneen puurot ja banaanit miehen kangastossuille. Tahtomattaan hän purskahtaa raikuvaan nauruun, joka tarttuu myös Maijaan ja saa tämän kellahtamaan selälleen niin että kellertävä oksennus tarttuu hentoihin hiuksiin ja vaatteisiin.

”Voi ei, anteeksi, mun ei olisi varmaan pitänyt laittaa sitä mahalleen makaaman, kun se just söi.”

”Ei varmaankaan”, Kasper sanoo mutta nauraa jo itsekin.

Perjantaina aamupäivällä Mimi odottaa Lauraa ja Lissua Rautatieaseman edessä ja kirjoittaa vastausta Kasperin aikaisin aamulla lähettämään tekstiviestiin. Oli tosi kiva nähdä sua, toivottavasti voidaan ottaa pian uusiksi ja ehkä tällä kertaa ihan kahdestaan ;). Mimi ei ole ihan varma mitä tilanteesta tai miehestä ajattelee tai tätä kohtaan tuntee mutta vastaa kuitenkin lähtevänsä mielellään illalliselle vaikka jo ensi viikolla, keskiviikko sopisi hyvin.

Kasper oli osoittautunut mukavaksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei hermostunut pienistä, nautti lastenhoidosta ja ruoanlaitosta, kuunteli keskittyneesti mitä Mimi puhui ja esitti kiinnostavia ja loppuun asti ajateltuja mielipiteitä, mutta silti jotain oli pielessä. Ehkä se johtui fyysisestä halusta, tai lähinnä sen puutteesta. Lauran ja Jonin luona he olivat istuneet monta tuntia vieretysten sohvalla ja vielä kynttilänvalossa, mutta kertaakaan Mimille ei ollut tullut oloa että hän haluaisi suudella tai edes koskettaa miestä. Kasperin lähtiessä he olivat halanneet eteisessä eikä Mimissä ollut tapahtunut mitään. Ei läikähdystä, ei värinää, ei perhosia. Ei edes pienenpientä kutinaa vatsanpohjassa. Ehkä mies vain oli liian varovainen, liian kohtelias. Mutta silti hän haluaa antaa tälle vielä toisen mahdollisuuden. Jos ei muuta niin illasta tulisi varmasti miellyttävä, niin rentoa seuraa Kasper selkeästi oli.

Hänen ajatuksensa keskeytyvät kun hän tuntee jonkun kietovan kätensä ympärilleen. Hän tunnistaa Lissun hajuveden kirpeän ja makean tuoksun ja hymyilee.

”Sä olet myöhässä”, Mimi sanoo ja kääntyy ympäri.

”Vain vähän. Ja eihän Laurakaan ole vielä tullut.”

”Se laittoi viestin että on vartin myöhässä.”

Ystäviensä tavat tuntien Mimi oli sopinut tapaamisen puoli tuntia etuajassa ja on jälleen kerran ratkaisuunsa tyytyväinen.

Hetken kuluttua Laurakin saapuu paikalle. Seuraa halauksia, naurua ja toisiinsa sekoittuvia lauseita. Lopulta he rauhoittuvat ja menevät ovista sisälle, etsivät oikean raiteen ja junan ja nousevat sen kyytiin. Heidän ympärillään kieppuu ihana vapauden ja keveyden tunne kun he suuntaavat kohti ravintolavaunua, löytävät istumapaikat ja tilaavat kolme pikkolopulloa kuohuviiniä. Mimi katselee ja kuuntelee näitä kahta upeaa naista ja nojautuu taaksepäin, nauttii myös junan vaimeasta kolinasta ja ohikiitävistä maisemista. Edessä olisi ihana viikonloppu, hän on varma siitä.

Samassa hänen puhelimensa piippaa jälleen. Kasper oli varmasti ilahtunut hänen vastauksestaan ja halusi kertoa sen. Mimi kaivaa puhelimen taskustaan ja lukee ruudulle ilmestyneen viestin. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin. Kylmä leviää sormista rinnan alle ja vatsaan. Hän yrittää vetää syvään henkeä mutta kurkussa tuntuu tahmea paine joka estää happea kulkemasta normaalisti.

”Ei voi olla…”

”Mitä”, Laura kysyy.

”Ella on raskaana.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää: