Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Yksinhuoltajaäiti Matilda koettaa rakentaa elämäänsä uusiksi eron jälkeen.
Hän alkaa muistella avioliittonsa loppua. Liittyikö kouluaikojen ystävän kyläily kuvioon?

Seisoin yksin keskellä olohuonetta ja yritin tajuta, mitä juuri äsken oli tapahtunut.

Turhaan. En tajunnut.

Soitin Ilonalle.

"Apua, tämä on ihan pimeetä... mä näin just mun isän."

"Sun isän? Onko nyt jotain, mitä sä et ole kertonut mulle? Niin kun tyyliin että sun isäs onkin Ilkka Kanerva?"

"Ei! Kun mä näin mun isän, Reijon!"

"Matilda, rauhoitu. Sä puhut nyt Reijo Katajavuoresta, joka on maannut hautausmaalla jotain seitsemän vuotta?"

"Niin! Se istua möllötti tossa mun olohuoneen sohvalla, kun mä tulin kotiin!"

"Sillä kamalalla vuodesohvalla, jossa on hankala istua?"

"Niin... ei kun älä aina vaihda puheenaihetta!"

"Mitä se sanoi?"

"Se katsoi mua ja puhui jotain treenaamisesta. Että mun pitäisi alkaa harjoittelemaan, että se parantaa hapenottokykyä eikä persuskaan leviä."

"Ei kuolleiden kuulu tulla istumaan toisten sohville, vaikka niillä olisi asiaakin."

Ilona oli vähän aikaa hiljaa. En ollut varma, mutta kuulosti siltä kuin hän olisi pidätellyt naurua.

"Sun faijas puhuu kieltämättä asiaa kuolleenakin."

"Äh! Ei! Ilona, mä oon tulossa hulluksi! Ei kuolleet puhu. Tai ei kuolleiden kuulu tulla istumaan toisten sohville, vaikka niillä olisi asiaakin."

"Oliko se enemmän niin kuin henki vai hallusinaatio?"

"En mä tiedä... Se tuntui jotenkin ihan todelliselta. Mutta mä nyt en vaan halua tänne jotain riivattuja sieluja, tai henkiä tai yhtään mitään!"

"Matilda, tää on tosi mielenkiintoista. Mä olen just lukenut tästä aiheesta tosi paljon."

"Riivatuista sieluista?"

"Ei, kun siitä miten ihmisen mieli käyttäytyy stressitilanteessa. Tää on varmaan merkki siitä, että sä olet ylikuormittunut."

"En tiedä. Ehkä."

"Tai sitten se voi viestiä käsittelemättömistä asioista. Onko jotain selvittämätöntä, mitä sä et ehtinyt puhua isäsi kanssa ennen sen kuolemaa?"

"Kaikki."

Se oli totta.

Kurotin ylähyllyltä pullon Jamesonia. Tilanne vaati kovempia keinoja.

Emme me isän kanssa kauheasti koskaan puhuneet. Isä oli aika harvasanainen mies. Hänellä oli pieni mustakantinen muistivihko, mutta ei hän siihen mitään päiväkirjaa kirjoittanut, vaan merkitsi ylös yleisurheilutuloksia. Siellä oli kaikki Suomen mitalistit alkaen Tokion olympialaisista 1964 (Pauli Nevala, keihäs) ja päättyen Lontoon kisoihin 2012 (Antti Ruuskanen, keihäs).

Sen sijaan tunnepuolella tilastot näyttivät tyhjemmiltä.

Yritin rauhoittua. Täytin vedenkeittimen ja kaivoin esiin purkin piparminttuteetä. Sitten tungin purkin takaisin kaappiin ja kurotin ylähyllyltä pullon Jamesonia. Tilanne vaati kovempia keinoja.

Isä kuoli tarkalleen seitsemän vuotta sitten. Muistin sen elokuun sunnuntain hyvin, sillä Okko oli juuri edellisenä päivänä täyttänyt viisi. Olimme palaamassa viikonloppureissulta Imatran kylpylästä, jossa koko perhe oli pulikoinut sydämensä kyllyydestä ja viettänyt synttäreitä hampurilaisten, limsan ja jäätelön voimin.

Kaikki tuntui olevan taas pitkästä aikaa hyvin, olimme käyneet katsomassa Imatrankoskea ja Okko oli kiipeillyt leikkipuiston telineissä. Olin levännyt ja pirteä, Okko oli antanut meidän nukkua ja pojan pitkään jatkunut uhmavaihekin tuntui olevan ohi. Illalla oli tarkoitus tavata vanha ystäväni Kerttu, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan.

Olimme kotimatkalla Haminan kohdalla, kun äiti soitti. Anton ajoi, Okko nukkui takapenkillä. Heti kun kuulin äidin äänen, tajusin että jotain kauheaa oli tapahtunut.

Luulin, että ulkona sataa. Sitten tajusin, että ne ovat kyyneleeni.

Äiti kuulosti rauhalliselta, mutta vaistosin hänen itkeneen. Kaiken lisäksi äiti kutsui minua kerrankin Matildaksi. Muistin keskustelun sanasta sanaan.

"Matilda. Minulla on huonoja uutisia."

"Onko isälle tapahtunut jotain?"

"Isä... Reijo. Hänen sydämensä. Se pysähtyi."

"Mitä... missä?"

"Tänään. Metsässä."

"Mä en ymmärrä, siis mitä sä tarkoitat? Sydäninfarkti?"

"Sydän vain pysähtyi. Reijo lähti pururadalle kävelemään, samalle reitille kuin aina. Paikalle osunut juoksija kertoi nähneensä, kuinka isä oli seissyt polulla metsän reunassa, istunut sitten kannon nokkaan ja yht'äkkiä kellistynyt maahan."

"Ei voi olla. Ei se niin voi mennä."

"Juoksija löysi isän taskusta kännykän, soitti heti hätänumeroon ja yritti elvyttää, mutta se ei auttanut."

"Onko isä...?"

"Kun ambulanssi ehti paikalle, Reijo oli kuollut."

Anton ajoi Audin tien sivuun.

Katsoin auton sivulasista kymenlaaksolaista metsämaisemaa ja luulin, että ulkona sataa. Sitten tajusin, että ne ovat kyyneleeni.

Siitä oli tasan seitsemän vuotta.

Join viskilasin tyhjäksi ja menin suihkuun.

Isän kuolema oli fakta. Kiistämätön, fysiologinen ja kosminen tosiasia. Sen sijaan hänen näkemisensä tänä iltana oli jotain muuta, enkä osannut sanoa mitä. Se häiritsi minua.

Miksi isä päätti tulla takaisin juuri nyt? Oliko hänellä jotain asiaa minulle? Oliko tällä kaikella jokin suurempi merkitys?

Join viskilasin tyhjäksi ja menin suihkuun.

Painoin torkkua aamulla neljästi ennen kuin nousin. Jokin kotikasvatukseen ja geneettiseen perimään liittyvä velvollisuudentunto vaati, että herätyskello piti laittaa lauantaisinkin soimaan. Toisaalta henkilökohtainen mukavuudenhalu ja aamu-unisuus pakottivat lykkäämään sängystä nousemista. Kävin viikonloppuaamuisin yhä uudelleen läpi saman sisäisen kamppailun, jonka lopputuloksena en pystynyt koskaan kunnolla nauttimaan mahdollisuudesta nukkua pidempään.

Laitoin pannullisen kahvia tippumaan ja levitin reilusti marmelaadia paahtoleiville. Kun Okko ei ollut kotona, ei tarvinnut esittää terveystietoista puuronsyöjää.

Olinko vain sekoamassa totaalisesti?

Edellisen illan tapahtumat tuntuivat epätodellisen etäisiltä. Tuhoontuomitut treffit myyntimies Janin kanssa olivat kuin Okon YouTubesta löytämä 1980-luvun tv-sarjan sketsi, jonka herättämä nauru oli sekoitus vilpitöntä iloa ja myötähäpeää. Isän yllätysvierailu taas tuntui joltain paranormaalin kokemuksen ja humalaisen sekoilun välimuodolta, josta ei oikein saanut otetta.

Olin aina pitänyt meedioita, selvänäkijöitä ja muita rajatiedon profeettoja täydellisenä hömppänä. Ihminen, joka väitti saavansa viestejä tuonelan virran tuolta puolen, oli vähintäänkin epäilyttävä. Vaikea oli ottaa todesta sitä, että tuonpuoleisesta tulisi kukaan tänne visiitille. Isän näkemiseen en osannut suhtautua. Oliko se haamu? Oliko isän henki jäänyt hengailemaan jonkinlaiseen välitilaan, kuoleman transithalliin? Vai olinko vain sekoamassa totaalisesti?

En voinut olla katsomatta peiliin pukeutuessani. Isän kommentti persuksen leviämisestä ei ollut aivan hakoteillä. Harrastin kieltämättä liian vähän liikuntaa.

Haasteena oli tietenkin ajan puute ja elämäntilanteen yleinen vaativuus, selitykset jotka itsekin tiesin tekosyiksi. Todellinen ongelma oli se, etten ollut kovinkaan urheilullinen.

Elimme kovia aikoja, leppoisuus ei ollut muodissa.

Olin inhonnut liikuntaa jo kouluaikoina. Tai en oikeastaan inhonnut sitä, me emme vain tulleet toimeen keskenämme. Suhteemme oli lievästi sanottuna kompleksinen.

En ollut niitä, jotka valittiin liikuntatunnilla pesisjoukkueeseen viimeisenä, mutta eipä minua nähty myöskään kevätjuhlan voimisteluesityksessä. Juoksin cooperin testin kun oli pakko, uin vaikka vesi oli inhottavan märkää, yritin osua lentopalloon mieluummin käsilläni kuin naamallani. Suurta liikunnan ystävää minusta ei koskaan tullut. Jos olisi pitänyt valita joku liikuntalaji, olisin mieluiten pyöräillyt rantatietä leppoisassa myötätuulessa kauniina kesäpäivänä täyteen pakattu eväskori tarakalla. Mutta elimme kovia aikoja, leppoisuus ei ollut muodissa. Ei tarvinnut kuin vilkaista lehtiä, tv-mainoksia tai somea, niin törmäsi liikuntakulttuuriin, joka perustui suorittamiseen, rehkimiseen, ähkimiseen ja röhkimiseen. Kaivattiin hikeä, verta, kyyneleitä ja repeileviä lihassäikeitä.

Jotain olisi kuitenkin tehtävä, ennen kuin nurkan takana väijyvä keski-ikä tekisi yllätyshyökkäyksen kimppuuni.

Päätin mennä pitkästä aikaa kuntosalille ja hankkia kymmenen kerran kortin. Siinäpä saisi pylly kyytiä eikä tarvitsisi kaiken maailman kummitusten tulla kommetoimaan.

Kun kaivoin yllättävän syvälle kätkeytyneitä treenivaatteita kaapista, Ilonalta tuli viesti.

"Miten treffit meni? Unohtu kysyä eilen kun olit niin twilight zonella :)"

Vastasin: "Voin teettää sulle t-paidan, jossa lukee Kiitos Jani klo 19.03–21.20."

Ilona: "XD"

Minä: "Sovitaanko ettet tee mulle tota enää toiste."

Ilona: "2bad. Mul olis kiikarissa yks aivan ihana muusikko joka olis just sun stailia."

Minä: "Akku loppuu."

Ilona: "Älä yritä, säädän sulle treffit Johnnyn kaa."

Tiesin, että Ilona tulisi välittämään minulle treffejä vielä vanhainkodin vuodeosastollakin.

Tiesin vastarintani olevan turhaa. Ilona teki työkseen castingia tuotantoyhtiöille, mikä suomeksi tarkoitti mitä omituisimpien hahmojen etsimistä erilaisiin mainoksiin, muotikuvauksiin ja elokuvien sivurooleihin. Työnsä takia Ilona tunsi mielettömästi porukkaa kaikilta aloilta ja eri yhteiskuntaluokista. Ilonalla oli yli 3000 Facebook-kaveria, kaksi kännykkää täynnä yhteystietoja ja naamavippi kaikkiin kaupungin trendiravintoloihin.

Ilona itse sanoi aina, että kuka tahansa pystyi tilaamaan mallitoimiston nettisivuilta sen tylsän perusmallin, 185-senttisen kundin uimarin kropalla ja trendikkäällä metsuriparralla. Sen sijaan tarvittiin ammattitaitoa, kun piti löytää jotain hiukan erilaista. Jos mainokseen haluttiin vasenkätinen poromies Koillismaalta tai musiikkivideoon kansantanhutaitoinen kaksikielinen transvestiitti, Ilona etsi sellaiset tuossa tuokiossa.

Työ oli Ilonalle lähinnä harrastus, koska raha-asiat eivät häntä kauheasti huolettaneet nuorena perityn melkoisen omaisuuden ansiosta. Kavereilleen hän bongasi verkostoistaan kaikkea poikaystäväehdokkaista jalkahoitajiin ja remonttireiskoista lapsenvahteihin. Ilonan mielestä olisi ollut synti haaskata kaikki ne potentiaaliset kontaktit. Tiesin, että hän tulisi välittämään minulle treffejä vielä vanhainkodin vuodeosastollakin.

Tyyppi ei vastannut ollenkaan nihkeää ennakkokäsitystäni personal trainerista.

Avatessani kuntosalin oven yritin pitää ilmeeni peruslukemilla. Inhosta irvistely ei antaisi hyvää ensivaikutelmaa hikoilun temppelin tosiuskovaisille.

Ajattelin, ettei minun olisi pakko ottaa ensimmäisellä kerralla kovin tosissani. Verestäisin vain hiukan muistiani kuntosalilaitteiden käytössä. Vähän vatsalihaksia ja pikkuisen jalkaprässiä, tai minkä nimisiä kidutusvälineitä nykyisin olikaan valikoimissa.

Ennen kuin ehdin kuntopyörälle asti, paikalle asteli hoikka alle nelikymppinen mies salin logo T-paidassaan.

"Moi, sä taidat olla täällä ensimmäistä kertaa?"

Kääk. Näkyikö se noin selvästi. Nyökkäsin kuin mykkä toripulu.

"Mä olen Elias. Meillä olisi nyt mahtava tutustumistarjous, eli tehdään sulle henkilökohtainen kuntosuunnitelma, joka ei maksa mitään. Miltäs kuulostaa?"

Minun on ollut jo Hevoshullu-lehden keräilytarroista alkaen vaikea kieltäytyä ilmaistarjouksista. Rationaalisesti ajateltuna tiesin hyvin, että gymit tekivät giganttista bisnestä kaltaisteni satunnaisliikkujien lompakoilla. Ensin ilmainen suunnitelma kuntoremontille, jonka avulla saadaan asiakas koukkuun. Sitten kallis vuosijäsenyys suoraveloituksella ja pari viikkoa innokasta treenaamista. Kun into hetken kuluttua lopahtaa ja harrastus unohtuu, rahat ovatkin jo Cayman-saarilla.

"En pidä oikein mistään treenistä. Siis jos ollaan rehellisiä."

Päätin kuitenkin kuunnella, mitä Eliaksella oli kerrottavanaan. Oli pakko myöntää, että maksuttoman tarjouksen ohella keskeinen vaikuttaja oli kunto-ohjaaja itse. Tyyppi ei vastannut ollenkaan nihkeää ennakkokäsitystäni personal trainerista. Hänellä oli pyöreät, paksusankaiset silmälasit ja pieni leukaparta, enemmän tuli mieleen amerikkalaisen ihmissuhde-elokuvan psykoterapeutti kuin maitorahkaa ja maltodekstriiniä suoraan suoneen ruiskuttava penkkipertsa. Eliaksella oli vilpitön hymy ja hyvä kroppa, mutta hän ei ollut ollenkaan mikään bodattu steroidihirmu vaan ennemmin suunnistajan tai juoksijan prototyyppi.

Seurasin miestä työhuoneeseen, jonka seinustalla oli laatikoittain kivennäisvesi- ja urheilujuomapulloja. Taustatietolomakkeen täyttämiseen ei mennyt kauaa, rastittelin vastaukset melko suurpiirteisesti ja työnsin paperin Eliakselle.

"Katsotaanpa... Sulla tulee näköjään tuota työmatkapyöräilyä ihan mukavasti, mutta lisäksi pitäisi saada vähän rankempaa liikettä. Se olisi tärkeää lihasten ja myös luiden kannalta. Naisten riski osteoporoosiin kasvaa iän myötä koko ajan, kuten varmasti tiedätkin."

Huh. Juuri kun pääsin eroon pullataikinan lailla leviävän pepun mielikuvasta, sain lisää murehdittavaa.

"Millaisesta treenistä itse pidät?"

"En oikein mistään. Siis jos ollaan rehellisiä."

"Heh, rehellisyys on hyvä! Se on ihan luonnollista, ei kaikkien ole pakko tykätä kaikesta. Mutta onneksi kaikki liike lasketaan, mä kirjoitan sulle tähän pienet taukojumpat pitkin päivää."

Kun Kerttu yht'äkkiä seisoi ovella, purskahdin itkuun.

Elias oli ihailtavan positiivinen ja kannustava. Hänen mielestään oli hienoa että pyöräilin töihin, saisin kuulemma siitä jo kolmisen tuntia hyötyliikuntaa joka viikko. Nyt ohjelmaan tarvittaisiin enää pari lihaksia kuormittavaa salitreeniä sekä yksi tai kaksi aerobista harjoitusta. Eikä tietenkään saisi unohtaa venyttelyä.

Ulos kävellessäni huomasin ostaneeni kolmen kuukauden salikortin ja sitoutuneeni tapaamaan Eliaksen seuraavan kerran parin päivän kuluttua, jolloin hän esittelisi minulle tarkemmin laatimansa kuntosuunnitelman.

Kotona survoin sauvasekoittimella pirtelöä pakastemansikoista, banaanista ja rasvattomasta maidosta. Minulla ei varsinaisesti ollut nälkä, mutta kaikkien ohjeiden mukaan treenaamisen jälkeen piti syödä sopivassa suhteessa hiilihydraatteja ja proteiinia.

Isän valokuva tuijotti seinältä ja sai minut taas palaamaan seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin. Olimme juuri päässeet kotiin Imatran matkalta, kun Kerttu tuli. Olin äidin puhelun jälkeen tietysti unohtanut koko sopimamme vierailun ja kun Kerttu yht'äkkiä seisoi ovella, purskahdin itkuun.

"Matilda sai juuri huonoja uutisia, Anton selitti ja auttoi takin Kertun päältä.

"Reijo on kuollut."

"Voi kulta pieni", Kerttu sanoi ja halasi minua.

"Aivan kamalaa, sun ei tarvitse kertoa mitään nyt. Itke vaan jos itkettää."

"Sen sydän... sydän vain pysähtyi. Mä en ymmärrä, miten niin voi käydä. Mä en ymmärrä."

Emme puhuneet silloin enempää, sillä lähdin melkein heti sairaalaan. Muistan, kuinka Kerttu vilkutti ovella ja sanoi ymmärtävänsä.

"Mene vain. Mä voin pitää huolta Okosta ja Antonista."

"Mä meen Bullin ja Zufen kans ostarille."

Sairaalassa isä oli jo siirretty patologian laitokselle. Minut ja äiti saatettiin käytävää pitkin pieneen huoneeseen, jossa isä oli. Hän makasi siinä silmät kiinni, kalpeana mutta levollisen näköisenä. Tunsin haikeutta, surua ja jotain muutakin, jota oli vaikea määritellä. Seisoimme siinä vähän aikaa, äiti silitti isän poskea ja kuiskasi jotain aivan hiljaa. Sitten lähdimme.

Seuraavana päivänä Kerttu lensi takaisin Sveitsiin. Anton lupasi viedä hänet lentokentälle asti.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa, mulla on muutenkin palaveri Helsingissä", Anton vakuutti. Kerttu halasi minua ja istui Antonin viereen Audin etupenkille.

"Koeta jaksaa, Matilda."

"Kiitos."

"Ja yritetään nähdä pian uudestaan. Tulkaa käymään Luzernissa koko perhe!"

Kerttu sulki auton oven ja Anton kaasutti pois pihasta. Sen jälkeen emme olleet nähneet Kepan kanssa kertaakaan. Jotenkin se oli vain jäänyt.

Muistikuva rikkoontui, kun ulko-ovi pamahti ja tennarit potkaistiin eteisen seinään. Okko tuli kotiin.

"Moi kulta. Eikös sun pitänyt tulla vasta huomenna?"

"Joo, mut faijal tuli jotain menoo."

"Kesken teidän yhteisen viikonlopun? Ei kai se estänyt sinua olemasta sen luona?"

"Kuulemma esti. Jotain über tärkeetä, emmätiiä. Se heitti mut himaan ja lähti keskustaan päin."

Laskin hiljaa kymmeneen, etten olisi sanonut Okon kuullen mitään harkitsematonta ex-miehestäni.

"Oletko sä syönyt? Tehtäisiinkö vaikka yhdessä pitsaa tai jotain?"

"Äh, ei oo motii", poika sanoi nostamatta katsettaan kännykästä.

"Mä meen Bullin ja Zufen kans ostarille."

Oli kauheaa olla tuon ikäisen pojan äiti.

Kun Okko oli pieni, luulin että on paljon pelättävää. Pelkäsin, että hän putoaa keinusta ja saa aivotärähdyksen. Pelkäsin, että hän saa reiän maitohampaaseensa tai nielaisee legopalikan.

Nyt tajusin, kuinka pieniä ja viattomia pelkoni tuolloin olivat.

Nyt pelkäsin hänen käyttävän nuuskaa, polttavan tupakkaa ja juovan limsaksi naamioituja alkoholituotteita. Pelkäsin hänen menevän naapurin Zufen mopoauton kyytiin ja törmäävän päin säiliörekkaa. Pelkäsin hänen ajautuvan huonoon seuraan, kuuntelevan saatananpalvontametallia ja väkivaltaräppiä, pelaavan netissä kouluammuntapelejä ja syrjäytyvän lopullisesti.

Oli kauheaa olla tuon ikäisen pojan äiti. En tiennyt, miten tulisin selviämään hänen murrosiästään.

Ja mikä pahinta, Okko oli perinyt puolet geeneistään siltä mulkvistilta.

Tyhjensin terveyspirtelöni yhdellä kulauksella ja kiskoin treenivaatteet päältäni. Vihasin sitä, etten pystynyt suhtautumaan Antoniin viileän rauhallisesti. Otin kylmän suihkun, mutta sekään ei auttanut.

Juuri kun tulin suihkusta, Ilona soitti.

"Arvaa kenet mä näin tänään Zarassa?" se kysyi.

"Johnny Deppin."

"Ei kun ihan tosi, arvaa!

"No en todellakaan tiedä."

"Kertun."

"Kerttu Moilasen?"

"The one and only Kerttu Moilasen. Kepan."

"Onks se käymässä Suomessa?"

"Sehän siinä olikin vähän outoa", Ilona selitti.

"Kun mä kysyin samaa Kepalta, se meni aivan puihin."

"Kerttu? Sehän ei mene koskaan hiljaiseksi, päinvastoin. Muistatko Ruisrockissa 1997, Kerttu ja Stingin valomies, unohtumaton esitys."

"Nimenomaan. Nyt muija kyräili siinä niin kuin häntänsä pudottanut sisilisko."

Äkkiä minusta tuntui siltä, että asiat liittyivät jotenkin toisiinsa.

Ilona, Kerttu ja minä olimme tunteneet jo kouluajoista asti. Voidaan sanoa, että me kolme olimme parhaat frendit nuorena. Ystävyytemme kesti jopa sen, ettei Kerttu aina muistanut pitää näppejään erossa toisten poikaystävistä. Olimme varmoja että asuisimme mummoina samassa palvelukodissa mieshoitajia nipistellen.

Viime vuodet Kerttu oli asunut Sveitsissä, missä hänellä oli Facebook-kuvien perusteella ihana mies, unelmatalo ja kaksi portugalinvesikoiraa. Ja nyt Ilona oli tavannut hänet yllättäen keskustassa, vuorokauden sisällä siitä kun minä olin nähnyt kuolleen isäni.

En tiedä miksi, mutta äkkiä minusta tuntui siltä, että asiat liittyivät jotenkin toisiinsa.

Jatkuu ensi numerossa

Mikko Kalajoki

– Vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia.

– On työskennellyt myös copywriterina. 
– Asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda on toipumassa avioerosta ja koettaa pitää huolta teini-ikäisestä pojastaan. Miten käy, kun innokas ystävä alkaa järjestellä hänelle sokkotreffejä?

Aivan kuin sinä torstaina ei olisi ollut muutenkin tarpeeksi vastoinkäymisiä yhden päivän osalle.

Töistä palatessa fillarista puhkesi kumi. Sen jälkeen alkoi sataa rakeita. Tyypillinen elokuun sää.

Vastaajasta löytyi äidin jättämä sekava ääniviesti, josta sain sen verran selvää, että hän oli astunut keskustassa väärään bussiin, eikä tiennyt missä oli. Taustalta kuului ainakin venäjää, arabiaa ja viroa. 

Wilma kertoi, että Okko oli saanut koulussa kolme violettia (unohdus), kaksi harmaata (huono käytös) ja yhden punaisen (luvaton poissaolo).

Ja nyt paras ystäväni Ilona ilmoitti järjestäneensä minulle sokkotreffit seuraavaksi illaksi.

En tiedä, kumpi oli ärsyttävämpi muija, Ilona vai Wilma.

"Miksi vaihdoin 38-vuotiaana merenrantatontin elementtilähiöön?"

Kaadoin itselleni kahvia ja katsoin ulos ikkunasta. Sadepisaroiden juovittaman lasin takana ostarin videovuokraamo, kukkakauppa ja Ale-Pub, yksi Suomen sadasta samannimisestä, valuva likavesi kuin korostamassa harmaata arkeani. 

Jos joku kysyisi, miksi vaihdoin 38-vuotiaana merenrantatontin elementtilähiöön, mitä vastaisin? En tiedä, riippuu kysyjästä. 

Puolitutuille jaarittelisin todennäköisesti jotain ympäripyöreää erilleen kasvamisesta, oman tilan etsimisestä tai elämänarvojen uudelleenpuntaroinnista. Tosiystävälle uskaltaisin kertoa, että halusin eroon miehestä, joka osoittautui petturiksi, ääliöksi ja limanuljaskaksi.

Tässä nyt kuitenkin olin, kerrostalokolmiossa jonka ikkunasta näkyi parhaat päivänsä nähnyt ostoskeskus. Sateinen kahden tähden perusmaisema oli heinäkuun alusta lähtien ollut kotinäkymäni.

Mieheni harrasti muiden urheilulajien ohella myös syrjähyppyä,

Jätin miehen ja miehen rahat, puhumattomuuden ja pinttyneet tavat. Luovuin avarasta omakotitalosta, Sodastream-koneesta, lattialämmityksestä, Stockmannin rinnakkaiskortista, Tempur-säätövuoteesta ja etelänmatkoista. 

Sain tilalle vuodesohvan ohikulkutien halpamyymälästä, pojan kasvattamisen yksinhuoltajana, pyykkituvassa jonottamisen ja oman elämän. En ollut tuntenut entistä omakseni pitkään aikaan, ja kun paljastui, että mieheni Anton harrasti muiden urheilulajien ohella myös syrjähyppyä, oli lähtöpäätös helppo tehdä.

Jos epäröin päätöstäni, epäröin ainoastaan pojan takia. Pahvilaatikoita vuokrapakuun kantaessani mietin mitä Okko menetti, menettikö hän tasapainoisen lapsuuden ja turvallisen isähahmon.

Ei, vaan uraansa keskittyvän, poissaolevan, pinnallisen ja lievästi narsistisen, keskenkasvuisuudessaan lähes säälittävän juipin. Anton oli vakuuttanut minulle, että vieraissa käyminen oli ollut vain hetken huumaa, humalassa tapahtunut viaton yksittäinen lipsahdus, ja että me voisimme jatkaa yhdessä kuin ennenkin. En uskonut, että se olisi onnistunut, ei ainakaan minulta.

Päätin lähteä ennen kuin olisin liian vanha ja olosuhteisiin liimaantunut.

Päätin lähteä ennen kuin olisin liian vanha ja olosuhteisiin liimaantunut, itsenäisyyttäni en halunnut menettää. Pojalleni halusin parasta, aivan kuten olin luullut reilut kaksitoista vuotta sitten raskaaksi tullessani haluavani. Silloin ajattelin, että taito tienata kertoisi jotain miehen luonteen hyvyydestä ja perintötekijöiden laadusta. Nyt ajattelin toisin.

Puhelimen ääni havahdutti minut ajatuksistani. Se oli äiti.

”Rauha kulta, missä minä olen? Täällä ei kukaan puhu suomea, miten minä tänne jouduin?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi.”

”Kakkoseenhan minun piti nousta, mutta se taisikin olla neljäkakkonen.”

”Mitäs jos nyt vain astuisit takaisin siihen samaan bussiin millä sinne pääsitkin. Ne palaavat lähtöpisteeseensä niin kuin bumerangi.”

”Bumerangi? Voi hyvänen aika.”

”Sanos muuta.”

"Voi hyvänen aika, mihin tämä maailma on menossa.”

Olin huolestunut äidin muistista ensimmäisen kerran jo muutama vuosi sitten, kun hän alkoi unohdella pikkuasioita. Milloin olivat hukassa avaimet, milloin silmälasit, sellaista tavanomaista hajamielisyyttä. Mutta sitten se alkoi vaikuttaa vakavammalta. Välillä tuntui, ettei äiti tiennyt missä oli tai mihin oli menossa. En tiennyt, pitäisikö epäillä muistisairautta. En uskaltanut epäillä.

”Rauha, oletko sinä siellä vielä?”

”Äiti, mähän sanoin jo. Älä sano mua Rauhaksi, mä olen Matilda.”

”Rauha Matilda, minun pieni tyttäreni. Täällä naiset kulkee hunnuissa, voi hyvänen aika, mihin tämä maailma on menossa.”

Onneksi äiti sentään vielä tuntui tietävän, kenen kanssa puhui. Se, että äiti nimitti minua Rauhaksi, oli pikkujuttu. Virallisesti minun ensimmäinen etunimeni oli Rauha, toinen Matilda. Mutsi oli lievästi hippi nuorena, mistä nimi kai juontui (peace vaan kaikille). Vanhasta muistista se vieläkin kutsui tytärtään Rauhaksi, vaikka itse olin käyttänyt Matildaa jo viisitoistavuotiaasta. Isän vaatimuksesta ja Rauhan vastapainoksi veljeni nimi oli Taisto. Taisto Henrik ja Rauha Matilda. Reservin upseerin ja huovuttajahipin keski-ikää lähestyvät lapset. 

"Mä olen jo aivan täpinöissä sun puolesta, uskotko?"

Käskin äidin hankkiutua lähimmälle bussipysäkille ja matkustaa keskustaan, se ei voisi olla ylivoimainen tehtävä. Johtolangoista päätellen hän palloili kaupungin itäosassa, kyllä sieltä takaisin pääsi.

Heti kun sain äidin karistettua luurista, soitti Ilona.

”Moikkuli! Mä olen jo aivan täpinöissä sun puolesta, uskotko? Ebin ilta tulossa huomenna!”

”Ilona please. Ei nuorisokieltä, mehän ollaan sovittu. Mä joudun kuuntelemaan sitä kotona ihan tarpeeksi.”

”No mut hei, MP sokkodeiteistä?”

”Mun mielestä niiden järjestäminen pitäisi kieltää perustuslaissa.”

”Älä viitti olla tollanen mielensäpahoittaja. Kato sä tarviit nyt sun arkeen vähän mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa...”

”Ilona. Nyt. Suu. Kiinni.”

Se, että Ilona Kaunisto oli paras ystäväni, kertoi mielestäni enemmän ystävieni vähyydestä kuin Ilonan hyvyydestä. Okei, myönnetään että se oli ilkeästi sanottu. Totta kai hän yritti parhaansa auttaakseen minua. Ja jos Ilonalta kysyttiin, niin vastikään eronnut yksinhuoltajaäiti ei kaivannut mitään niin kipeästi kuin sokkotreffejä jonkun myyntimies Janin kanssa.

”Nimenomaan perinteiset sokkotsydeemit, kultsu. Ei mitään tinder-säätöä eikä cupido-stupidointia, vaan inhimillisellä tunneälyllä laadittu perfect match, Ilona paasasi.

”Mitä sä ajattelit pistää päälle?”

Todellakin, jotain pitäisi laittaa päälle. En ollut ehtinyt uhrata ajatustakaan sen miettimiseen. Toisaalta, miksi vaivautua miettimään, enhän ollut edes menossa.

"Lähti vähän lapasesta. Sori siitä.”

Onneksi juuri silloin ovikello soi ja sain hyväksyttävän tekosyyn lyödä luurin Ilonan korvaan. Hän lupasi pistäytyä illalla, niin voisimme jutella lisää.

Ovella seisoi naapurin eläkeläisäijä, jonka toisessa kourassa oli paksu tussi ja toisessa poikani punaiseksi muuttunut korva.

”Löysin tämän nuoren taiteilijan suttaamasta pyörävaraston seinää.”

”Okko, mitä ihmettä?”

”Lähinnä primitiivisiä kirkkovenetutkielmia ja muutama saksankielinen mietelause”, äijä selvensi pojan puolesta.

”Voitte varmaan päästää irti”, sanoin.

”Tai muuten taiteilijan korva kokee van Goghin kohtalon.”

Okko kiskaisi itsensä irti sumuisten vuorten gorillaa muistuttavan naapurin otteesta ja hieroi aristavaa korvaansa.

”Okko, nyt ei taida selitykset auttaa.”

”Öö, tota meil on kuviksen projekti jossa piti duunata kantaaottava teos, kato niinku Guernica ja Banksy ja silleen.”

Katsoin poikaa murhaavimmalla katseellani.

”Ei mene läpi.”

”No, okei. Lähti vähän lapasesta. Sori siitä.”

”Yritän tehdä pojasta kunnon kansalaisen. Kiitos avusta.”

Naapurin äijä tuhahti niin että tuuheat viiksikarvat väpättivät. Ilmeisesti hän oli enemmän vanhan liiton miehiä, mitä tuli anteeksipyynnön sanamuotoon.

”Nyt menet välittömästi tärpättipullon ja rätin kanssa putsaamaan ne töhryt”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman tiukalta tädiltä. Sellaiselta old school-sankarimartalta, joka koivuniemen herraa säästämättä kasvatti jälkeläisistään kunnallisvaaleissa äänestäviä veronmaksajia, vaikka mies olikin kaatunut jatkosodassa Suomen puolesta taistellessaan. Okko livahti sisälle.

Sitten valjastin naapurille kaikkein hurmaavimman hymyni.

”Yritän tehdä pojasta kunnon kansalaisen. Kiitos avusta.”

Naapurin äijä näytti hämmästyneeltä. Ilmeisesti militanttisiiven kerrostalokyttääjät saivat harvemmin positiivista palautetta. Olin kuitenkin realisti. Päätellen siitä, millaista 12-vuotiaan Okon kanssa oli, tulevat vuoteni hulttiopojan kanssa eivät vaikuttaneet helpoilta. Otin mielelläni vastaan moraalista tukea kasvatusasioissa, jos sellaista sain. Sitä paitsi kaikkein vähiten kaipasin uudessa asuinympäristössäni vihollisia, jotka voisivat tehdä minun ja poikani elämästä vielä hankalampaa.

”No niin. Jos jäljet siivotaan, niin voin ehkä jättää mainitsematta asiasta isännöitsijälle”, naapuri sanoi.

”Mutta katsokaakin, ettei tällainen toistu.”

Sovin maisemaan kerrassaan mainiosti.

Äijä näytti hymyillessään yhtä luontevalta kuin mursu, jonka hampaista turska on juuri päässyt livahtamaan karkuun. Charmikas tyyppi. Aivan kuten koko naapurusto.

Olisi varmasti ollut parasta, jos olisin eron jälkeen muuttanut saman tien mahdollisimman kauas Antonista. Mutta meillä oli yhteinen poika, ja Okolla oli oikeus tavata isäänsä. Lisäksi halusin, että Okko jatkaisi samassa koulussa erostamme huolimatta.

Valitettavasti koulupiirin alueella oli vain kahdenlaisia asuntoja: Merenrannan tuntumaan helminauhan lailla kiinnittynyt luksustalojen vyöhyke, johon minulla yksinäni ei kuntasektorin työehtosopimuksen mukaisella suuhygienistin palkalla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tai sitten hieman nuhjuinen, jo muutaman vuosikymmenen ajan julkisivuremontteja pakoillut korkean työttömyysasteen lähiö metsän toisella puolen pitserioineen, kaljakuppiloineen ja ostoskasseja raahavine yksinhuoltajaäiteineen.

Sovin siis maisemaan kerrassaan mainiosti.

Sillä hetkellä ymmärsin joitakin petolintuja, jotka söivät omat poikasensa.

Vedin syvään henkeä ja yritin naulita Okon katseellani seinään.

”Mitä mä teen sun kanssa? Aina sä lupaat, ettei tule mitään uusia sähläyksiä, ja kuitenkin niitä tulee. Valehtelua, huonoa käytöstä, huonoja numeroita, ilkivaltaa, tää on tiedätkö tosi huolestuttavaa näin äidin näkökulmasta.”

”Tällä kertaa mä vannon...”

”Ei kun tällä kertaa mä takavarikoin sun puhelimen viikoksi. Siinä on rangaistus, johon ei vannomiset vaikuta.”

Okko katsoi minua silmiin. Hänellä oli isänsä silmät. Vihreät, viileät, välinpitämättömät. Sitten hän virnisti laiskasti.

”Mitä välii. Faija ostaa mulle uuden luurin viikonloppuna, kun mä meen sille.”

Aargh. Sillä hetkellä ymmärsin joitakin petolintuja, jotka söivät omat poikasensa.

Juuri raha oli yksi ongelma pojan kasvattamisessa. Okko sai isältään valuuttaa aina kun tapasi sen, ymmärtääkseni yllin kyllin. En halunnut puuttua Antonin ja Okon väleihin liiaksi, mutta mielestäni oli räikeän epäreilua, että mies käytti kolme kertaa isompaa palkkaansa vallankäytön välineenä. Hän pystyi antamaan Okolle mitä milloinkin, viihde-elektroniikkaa, urheiluvälineitä, sisähuvipuistolippuja, lahjakortteja sovelluskauppaan. Minulle jäi pahan poliisin rooli, sain vetää lapselle rajat, kun isä hemmotteli pojan piloille.

Äh, aivan sama. Tein pojan kanssa parhaani. En voinut sen enempää. 

Ja ainakin tällä kertaa onnistuin pakottamaan kersan siivoustalkoisiin tärpättipullon ja rätin kanssa.

Onni kesti muistaakseni kaksi kuukautta,

Ilona tuli ja täytti koko asunnon tutulla pälätyksellään ja parfyymintuoksullaan. Pälätyksen keskiössä oli jo entuudestaan tuttu mielipide, jonka mukaan mies oli oltava. Siis naisella. Ilona Kaunisto oli ollut miesasioissa samoilla linjoilla yläasteelta asti.

Seitsemännellä luokalla Ilona seurusteli kaksi vuotta vanhempien poikien kanssa, jotka poikkeuksetta olivat joko jääkiekkoilijoita tai häiriköitä tai molempia. Seurustelu sisälsi tietenkin mahdollisimman näyttävää julkista suutelemista ja pitkälle vietyä lääppimistä koulun välitunneilla tiuhaan tahtiin vaihtuvien imeskelykumppanien kanssa. Siinä vaiheessa kun me muut haparoimme ensimmäisillä treffeillä rinnakkaisluokan finninaamaisten petrien ja teemujen kanssa leffateatterin hämärissä, Ilona iski parikymppisen kuntosaliohjaajan jolla oli ranskalainen nimi ja afrikkalainen geeniperimä. Se oli 16-vuotiaalle lukiolaiselle upea suoritus, varsinkin Ilonan omasta mielestä. Onni kesti muistaakseni kaksi kuukautta, sitten oli vuorossa kirkkaanpunaisella avomersulla ajeleva poikabändin manageri, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla Ilonan isä.

”Mutta kyllähän sulla nyt joku mies pitää olla!”

Aluksi me kaverit kai hieman kadehdimme hänen menestystään miesmarkkinoilla, mutta mitä useampi poikakaveri osoittautui iästään, lompakostaan ja avoautostaan huolimatta sielunelämältään edelleen joko jääkiekkoilijaksi tai häiriköksi, sitä vähemmän Ilonan valloitukset vakuuttivat. Mielestäni määrä ei korvannut laatua, toisin kuin Ilona ajatteli.

”Mutta kyllähän sulla nyt joku mies pitää olla”, Ilona puuskahti.

”Ei, Ilona. Ei miestä ole pakko olla. Mä voisin olla yhtä hyvin lesbo. Mutta olen todennäköisesti yksin paljon tyytyväisempi. Sitä paitsi mulla on Okko.”

”Okko onkin ihana poika.”

”Höh, kauhea kouluhäirikkö ja tuleva ongelmanuori. Eli mies juuri sun makuun.”

”Miten sä voit sanoa noin omasta pojastasi!”

”Vaihdetaan viikoksi rooleja ja katsotaan, mitä itse sanot.”

”Ihana ajatus. Mutta ei kiitos. Mä en voisi elää tässä sun kämpässä edes vuorokautta, siis kaikella ystävyydellä.”

”Joo, kaikella ystävyydellä. Jos asuu yli kolmen korttelin päässä Stockmannilta, pitäisi sun mielestä saada EU:n syrjäseututukea.”

Ilona virnisti niin että timanttinen hammaskoru välähti. Hän sanoi, ettei ehtinyt jäädä keskustelemaan asumisvalintoihin liittyvistä sosioekonomisista syy-seuraussuhteista, koska oli saanut kosmetologilta ekstra-ajan kulmakarvojen kestopigmentointiin.

”Mihin? Onks se niin kun tatuointi?”

”Ei kun nää on microblade-tekniikalla tehtävät 3D-kulmakarvat, uusinta uutta. Aivan vaaraton, sataprosenttisesti turvallinen teknologia.”

Muistutin Ilonaa muutaman vuoden takaisesta hennatatuonnista, jonka myös piti olla aivan vaaraton, mutta joka osoittautuikin yhtä myrkylliseksi kuin vihermamban purema.

”Ei kun se oli vaan lievä allergiakohtaus.”

”Lievä? Sä jouduit kahdeksi päiväksi sairaalaan. Ja lisäksi se näytti siltä kuin olisi tehty kolmen promillen humalatilassa.”

”No mut microblade-kulmikset on joka tapauksessa ihan eri juttu, se vakuutti.

”Mutta muista, huomenna korkkarit jalkaan ja pitsialkkarit päälle, kato koskaan ei tiedä mihin sitä päätyy!”

Kun Ilona oli lähtenyt, mietin asiaa.

Tavallaan ymmärsin ystäväni pointin. Tai ainakin sen, ettei yksinään ole kiva olla. Mutta ero Antonista oli niin suuri pettymys, etten halunnut pettyä uudelleen. Se, että mies jonka piti olla älykäs, fiksu ja tunne-elämältään tasapainoinen, paljastuikin petturiksi ja pahkasiaksi, oli jättiläismäinen tappio elämän pudotuspeleissä. En halunnut joutua siihen rumbaan uudelleen.

Ja vaikka olin välillä yksinäinen, minulla oli silti kädet täynnä tekemistä. Kävin töissä, minulla oli poika joka kaipasi tehomutsia, äidistä piti huolehtia. Ja jotain liikuntaakin pitäisi ehtiä harrastaa. Ei minulla edes olisi aikaa miehelle, järkeilin.

”Saanko mä kutsua sua mulkvistiksi?”

Siitä huolimatta löysin itseni seuraavana päivänä American Bar & Grillin jykevän pöydän äärestä edessäni lasi jäävettä.

Ehkä minun ei pitäisi järkeillä niin paljon. Ehkä elämä toisi tällä kertaa eteeni iloisen yllätyksen.

Siinä vaiheessa, kun pöytään käveli keskivartalolihava Timo Jutila -klooni kyynärpäistään kiiltävässä pikkutakissa ja kultaiset "paras piirimyyjä 1998" -kalvosinnapit vilkkuen, tajusin että elämä raahasi eteeni taas yhden karvaisen pettymyksen. Ja kun Jani avasi suunsa, asia varmistui.

”Matilda, moi. Saanko mä kutsua sua Tildaksi?”

”Et.

”Entä Matuksi?”

”Saanko mä kutsua sua mulkvistiksi?”

”Heh, tytöllä on huumorintajua.”

”Tyttö taitaa kohta harkita kotiinlähtöä.”

”Saanko mä kutsua sua sun intiaaninimellä?”

”Hah.”

”Mitä Hän jonka rinnalla aurinko kalpenee haluaisi juoda suloisilla huulillaan?”


Oli pakko ottaa pitkä kulaus jäävettä. Janin läppä oli ehkä yliampuvin sitten isäni harrastamien Uuno Turhapuro -sitaattien, mutta yritystä näytti kuitenkin löytyvän.

Jani tilasi meille molemmille saman tien Bloody Maryt ja ruokalistat. Vaikka mies ei hartioille varisseine hilseineen ollut mikään kalenteripoika, hänellä oli kuitenkin pilkettä silmäkulmassa. Nälkäkin alkoi kurnia, joten voisin saman tien syödä, kun olin kerran tänne asti vaivautunut. Okko oli joka tapauksessa viikonlopun isällään, eikä minulla olisi mitään kiirettä kotiin.

"Eikö hyvän aterian päälle kävis pieni bailando?"

Syödessämme Jani hoiti keskustelun. Häntä ei ruoka suussa puhuminen tuntunut häiritsevän. Kun olimme syöneet jälkiruuan, juoneet kahvit ja nauttineet vielä lasilliset, oli selvää ettei keskustelun taso paranisi.

”Tiedätsä mikä on tärkeintä myymisessä? Vaisto.”

”Okei.”

”Ne haistaa sun pelon, kato. Jos sä annat asiakkaalle yliotteen, se on bye bye.”

“Selvä.”

“ABCD, allways be closing the deal, se on mun motto. Mut hei, meikä ei jaksa enää hiertää hanuria plyysiin, eiköhän lähdetä tanssimaan.”

”Jos ei nyt kuitenkaan.”

”Säkin siinä istut niin kun joku kenttäsairaalan sisar siveä, eikö hyvän aterian päälle kävis pieni bailando?”

Okei. Olin antanut Janille mahdollisuuden. Oli turha pitkittää kärsimystä. Turvauduin siihen kaikkein vanhimpaan ratkaisuun, johon jokaisen naisen on joskus turvauduttava.

”Mun täytyy käydä puuteroimassa mun nenäni. Ei mene kauaa, tilaa mulle vaikka lasillinen sangriaa sillä aikaa, niin mietitään sun ehdotusta illan jatkosta.”

”Mä tilaan koko kannun!”

”Ihan miten vaan.”

En oikein osannut muodostaa järkevää mielipidettä suhteestani miehiin.

Ja sitten livistin. Tein oharit, häivyin, liukenin paikalta. Sanoipa sen miten tahansa, se kuulosti yhtä raukkamaiselta. Mutta en vain jaksanut. Kiitos ja hei.

Kotimatkalla bussissa mietin, olinko suostunut treffeille pelkästä velvollisuudentunnosta parasta ystävääni kohtaan, vai oliko sittenkin pohjimmiltani niin yksinäinen, että mikä tahansa oljenkorsi kelpasi?

En oikein osannut muodostaa järkevää mielipidettä suhteestani miehiin.

Kävelin portaat ylös, avasin oven ja sytytin valot eteiseen.

Olohuoneen sohvalla istui isäni vakioveikkauskuponki kädessään. Laskin ensin käsilaukkuni tuolille ja sitten kymmeneen.

”Tyttö, sun pitää alkaa reenaamaan”, isä sanoi sormeaan heristäen.

”Kato se parantaa hapenottokykyä ja virkistää aivotoimintaa, eikä persuskaan leviä.”

Olin enemmän kuin lievästi yllättynyt. Se ei niinkään johtunut isän mielipiteistä, vaan hänen näkemisestään.

Isä oli nimittäin ollut kuolleena jo seitsemän vuotta.

Jatkuu ensi numerossa.
 

Mikko Kalajoki 

– Vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia.

– On työskennellyt myös copywriterina. 
– Asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.