Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Kirjailija Maritta Lintusen jatkokertomuksessa Ketunloukku päähenkilö Karri Kettunen punoo juoniaan päästäkseen elämään makeampaa elämää.

Painaessaan Piian ovikelloa Kettuselle kävi selväksi, että häntä oli odotettu. Tömisevät juoksuaskeleet ja riemuntäyteiset kiljahdukset kantautuivat ulos asti.

Kun ovi avautui, Kettunen näki hämmästyksekseen uudenlaisen Piian: kasvot raikkaasti meikattuina, hiukset laitettuina, tyttömäinen mekko yllä. Tämähän sujuu hyvin, mies tuumasi — minua on odoteltu täällä niin pojan kuin äidinkin voimin.

–Hyvä, että tulit. Tomi on kiipeillyt ikkunalaudalla ja seissyt korva kiinni ovessa jo parisen tuntia. Syömäänkään en saanut millään ilveellä. Niin hirveästi hän on sinua odottanut, Piia naurahti väistäessään tuulispäänä kiitävää kolmivuotiasta, joka syöksähti Kettusen eteen, tarrasi miehen kouraan ja lähti kuljettamaan tätä kohti lastenhuonetta.

–Mä näytän sulle kaikki mun lelut ja sitten me leikitään junilla.

Piia seurasi perässä ja koetti toppuutella pojan intoa.

–Kuulehan Tomi. Setä tuli vain hakemaan autonsa eikä ehdi nyt ruveta leikkimään. On jo myöhä ja sinunkin pitää mennä pian iltapesulle ja nukkumaan.

Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi latoa pikkuautoja ja junanradan osia lattialle. Kettunen arvasi hetkensä tulleen ja heittäytyi hänkin kuuroksi Piian toiveille. Mies istahti lastenhuoneen lattialle ja syventyi tutkimaan lelutornia, jota poika lastasi hänen eteensä. Piia seisoskeli neuvottoman oloisena kynnyksellä.

–Sano vaan heti kun kyllästyt Tomin höpötyksiin.

Kettunen iski silmää ja alkoi koota junarataa pojan apuna.

–Joisitko teetä tai kahvia? Piia kysyi huomatessaan ettei mies ollut todellakaan lähtöaikeissa.

–Kuppi kahvia maistuisi. Jos siitä ei ole vaivaa, Kettunen lisäsi ja pyöräytti kädellään Tomin vaaleaa kiharapehkoa.

–Mikä sun nimi on? poika kysyi uteliaana.

–Karri.

–Ai Kalli?

–Ei kun Kar-ri.

Piia pidätteli hymyään.

–Tomi ei ole vielä oppinut ärrää.

Kettunen asetteli veturin perään vaunuja ja katsahti poikaan tutkivasti.

–Mites Tomi on? Haluaisitko oppia sanomaan ärrän?

Poika puristi puista radanpalaa kädessään ja kurtisti synkkänä kulmiaan.

–Mä en opi sitä.

–No ihan varmasti opit, jos minä opetan sinua. Katsos kun minäkään en osannut pikkupoikana ärrää. Eikä ollut kivaa kun kaverit siitä aina huomauttelivat. Ja koulussa opettaja kenkkuili kun sanoin nimekseni Kalli Kettunen.

Poika istahti lattialle ja mietti hiljaa hetken.

–Muakin on kiusattu ällästä päiväkodissa.

–Vai sillä lailla. No se kiusaaminen loppuu äkkiä, kun eräänä päivänä menet tarhaan ja päräytät ärrää niin, että säikähtävät koko sakki.

Pojan kasvoille kohosi varovainen hymy.

–Se olis kivaa.

–Varmasti olisi. Ja me miehet opetellaan se ärrä, eikö?

–Joo! Tomi hihkaisi ja hyppäsi siltä istumalta Kettusen syliin.

Piia punastui, pyörähti ympäri ja jatkoi keittiön suuntaan. Kettunen arvasi miltä naisesta mahtoi tuntua. Se olikin hänen taitonsa — aavistaa ihmisten ajatukset ja tuntemukset. Pienen painiottelun jälkeen he kokosivat junaradan valmiiksi huoneen lattialle. Kahvintuoksu kiemursi huoneeseen ja Kettunen koppasi Tomin syliinsä.

Tulisitko meille vaikka pizzalle ja lasilliselle? Jos sinulla ei ole muita menoja, nainen lisäsi kiireesti.

–Nyt pidetään tauko.

Poika ei vastustellut — hän nautti siitä, että sai olla ison miehen olkapäillä, keikkua pää alaspäin ja pudota leikisti keittiön lattialle äidin jalkojen juureen.

–Kalli on kiva! poika riemasteli äidilleen silmät loistaen.

Piia oli kattanut pöytään voileipiä ja suklaakeksejä. Tomi halusi välttämättä istumaan Karrin viereen ja alkoi järsiä keksiä suupielet kaakaosta ruskeina.

–Mites se minun autoni? Vieläkö sitä pitää korjata?

Piian varovainen kysymys valpastutti Kettusen.

–Menee vielä pari päivää, valitettavasti. Sitä oikeastaan tulinkin kertomaan, mutta en ehtinyt, kun tämä villiviikari hyökkäsi väliin, Kettunen tuumasi poikamaisesti virnistäen ja nappasi kiposta uuden keksin Tomia varten.

–Jätän oman autoni sinulle edelleen lainaan siksi aikaa kun saan Fiatin ajokuntoon.

Piian kasvoille kohosi torjuva ilme.

–Eihän se nyt käy ollenkaan laatuun! En minä voi ajella sinun autoasi kuin omaani. Kyllä me Tomin kanssa jotenkin pärjätään pari päivää. Voin ajaa fillarilla tarhaan ja jatkaa siitä bussilla työpaikalle.

Kettunen tajusi, että nyt jos koskaan oli oivallinen tilaisuus kysyä Piian työstä.

–Missä asti se sinun työpaikkasi sitten on?

–Viiden kilometrin päässä. Olen laskutussihteerinä Meri OY:n konttorilla.

Kettunen painoi työpaikan nimen mieleensä. Hän tutkisi aikanaan senkin tiedot tarkoin.

–Kyllähän te autoa tarvitsette. Muuten joudutte heräämään kukonaikaan ja nyt on luvattu kaiken lisäksi rankkoja sateita moneksi päiväksi. Poika vilustuu, jos pitää istua märkänä pyörän kyydissä. Auton lainaamisesta ei ole mitään vaivaa. Käytä sitä niin kuin omaasi.

Tomi juoksi äitinsä eteen ja tarttui tätä mekonhelmasta.

–Äiti. Tottele Kallia!

Kettunen naurahti ja haukkasi palan voileipää.

–Poikasi on oikeassa. Nyt on parasta totella.

Piia hymähti ja kohautti olkapäitään.

–Minkäpä minä teille voin. Kaksi itsepäistä miestä. Mutta haluan kyllä korvata kaiken vaivan edes jollakin tavoin. Ylihuomenna on perjantai. Tulisitko meille vaikka pizzalle ja lasilliselle? Jos sinulla ei ole muita menoja, nainen lisäsi kiireesti.

Kettunen hihkaisi hiljaa mielessään ilosta. Jalka oli jo ovenraossa, kohta koko mies sisällä.

–Totta kai tulen. Kiitos kutsusta.

Hänen katseensa kohtasi Piian katseen. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun hän oli hyväillyt saati rakastellut ketään. Piian hän halusi valloittaa ja vietellä. Riisua, koskettaa, saada naisen haluamaan. Sen jälkeen kaikki olisi helppoa ja tie uuteen avoinna.

Tomi juoksi huoneeseensa jatkamaan leikkejään. Piia kääntyi selin ja nousi varpailleen kurottaakseen serviettipakettia kaapin ylähyllyltä. Kettunen seurasi kuinka naisen vartalo jännittyi ja pienet, sievät pakarat kohosivat mekon helman alla.

–Annapa kun autan, Kettunen ehdotti. Hän asteli Piian viereen ja otti pakkauksen käteensä.

–Piia. Ei sinun minulle mitään tarvitse korvata. Mutta tulen oikein mielelläni perjantaina käymään.

Hän ojensi servietit Piialle ja hipaisi hellästi naisen poskea.

–Näytät muuten tänään erityisen nätiltä.

Pomo palasi autokorjaamolle sairauslomalta yhä selkävaivaisena, mutta muutoin levänneenä. Ihmeissään hän kävi viikon työt lävitse — kaikki näytti olevan kunnossa. Kettunen oli soittanut hänelle sairaalaan muutaman päivän välein ja vakuuttanut joka kerta, että työt hoituivat sutjakasti. Miten ihmeessä se oli mahdollista, Leutonen pähkäili eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan kääntelipä sitä miten päin tahansa.

Karri Kettunen oli kouluttamaton, kolmikymppinen luikuri, jonka hän ties mistä syystä oli erehtynyt palkkaamaan apumieheksi korjaamolle. Puheenlahjoilla Kettusta oli siunattu, siitä haksahdus oli todiste. Mutta kuinka oli mahdollista, että korjaamon pöydällä odotti nyt rästitön työlista?

Pomonsa kiitoksissa paistatteleva Kettunen hymyili salaa ja kiitteli kekseliäisyyttään. Onneksi hän oli muistanut lämmitellä suhteita serkkupoikaansa, joka oli juuri valmistumassa ammattikoulusta autonasentajaksi. Niko oli ollut enemmän kuin mielissään saadessaan viikon työharjoittelupaikan Leutosen Autokorjaamosta. Poika nikkaroi pajalla yömyöhään ja kun viikko oli ohitse, työlistan ylitse saattoi vetää viivan.

–Jos sopii, lähden viemään Fiatin omistajalleen, ilmoitti Kettunen Leutoselle. Pomo nyökkäsi tyytyväisenä. Tällä tavoin pidettiin asiakkaat tyytyväisinä: auto ajettiin korjauksen jälkeen kotiovelle.

–Hyvä idea. Se Piia on sen verran kovia kokenut tyttö, että tuollainen palvelus on mukava ele meiltä. Toivottavasti senkin naisen elämä paranee eikä vastaan enää satu samanlaista kuin huijaria kuin edellinen häiskä.

Kettunen piti naamansa peruslukemilla ja ahtautui Piian pikkuiseen Fiatiin. Onneksi Niko oli löytänyt vian, joka autoa vaivasi. Häneltä se ei olisi onnistunut. Kunnian ja kiitokset hän tietenkin otti kuitenkin kaikesta itse.

Kukkakaupan kohdalla hän pysähtyi ja palasi autolle kourassaan kimppu vaaleanpunaisia ruusuja. Tavaratalosta hän haki Tomin junarataan kuuluvan lisäosan vaunuineen ja vetureineen. Kosmetiikkaosastolla hän kävi vain kääntymässä. Ei sentään kaikkea kerralla. Odotellaan hiukan ja ostetaan hajuvedet myöhemmin. Edetään pikkuhiljaa, onhan tässä koko kesä aikaa viritellä lankoja kohdilleen.

Piian asunnon eteen parkkeeratessaan Kettunen tiesi, että tämä ilta oli ratkaiseva. Hän tekisi kaikkensa, jotta ilta sujuisi siihen pisteeseen, ettei hänen tarvitsisi herätä aamulla ankeassa laitakaupungin vuokrayksiössä.

Kettunen kiersi käsivartensa naisen ympäri.

Kettunen näki juuri unta vihreänä kimmeltävästä merestä ja valkoisista hiekkarannoista, kun sieraimiin leijaileva kahvintuoksu havahdutti hänet hereille. Mies raotti silmiään. Vaaleiden harsoverhojen lävitse kuulsi kesäaamu. Tyyny hänen vierellään oli tyhjä. Kettunen sulki silmänsä ja murahti tyytyväisenä. Mikä ilta. Ja mikä yö. Kun leikeistä ja vilskaamisesta ylikierroksilla käynyt poika saatiin tainnutettua yöunille kaakaon ja kahden pitkän iltasadun avulla, jäi heille aikuisille vihdoin omaa aikaa. He avasivat öisellä parvekkeella viinipullon, juttelivat niitä näitä elämästään, ja puolen yön aikaan se sitten tapahtui. Suudelma. Suudelmia. Piia oli ollut pitkään yksin. Naisesta kuoriutui arkuus ja ujous muutamassa minuutissa. Se teki kaiken helpoksi. He nukahtivat toisiinsa käpertyneinä vasta kun auringonnousun kajo valaisi huonetta.

–Maistuisiko aamiainen?

Piia kierähti hänen viereensä, huulet hipaisivat sänkistä poskea. Kettunen puristi naisen itseään vasten.

–Olet ihana nainen. Harmi että minun pitää rientää aamiaiselta pian kotiin. Olisi ollut mukavaa jäädä viettämään tiedän kanssanne lauantaita.

Piian raukeantyytyväinen ilme muuttui pettyneeksi.

–Mikä kiire sinulla nyt on kotiisi?

Kettunen huokaisi raskaasti ja nosti kädet ristiin rinnalleen.

–Asuntopulmia. Vuokraisäntä on tulossa käymään. Hän on kuulemma myymässä huoneistoa ja joudun muutaman viikon varoitusajalla etsimään uuden. Niitä ei tämmöisessä pikkukaupungissa ole pilvin pimein tarjolla.

–Tosi harmillista! Kuule — jos ei ala ilmaantua pian näköpiiriin sopivaa, voit tulla meille. Jos vain saat tavaroillesi jonkin väliaikaisen varaston.

Kettunen puisti päätään jyrkkänä.

–Eihän nyt sentään. Minä voin nukkua ihan hyvin pajalla, jos oikein huono tuuri kävisi.

–Pajalla?! Missä muka siellä?

–Leutosen konttorissa on vanha sohvanrohjo. Kyllä siinä yönsä nukkuu, kun ei nirsoile.

Piia tarttui hänen käteensä lujasti.

–Uskallakin muuttaa sinne likaiseen, rasvanhajuiseen kopperoon. Jos vain kestät minua ja Tomin villityksiä, olet meille tervetullut.

Kettunen myhäili mielessään. Tämähän oli helppoa kuin heinänteko. Vuokra-asunto söi sen verran ison siivun hänen pienestä palkastaan, että oli järkevintä pakata kamansa ja muuttaa naisen kanssa yhteen.

–Katsotaanhan nyt kuinka sen asunnonmyynnin kanssa käy. Etkä sinä voi vierasta miestä luoksesi majoittaa.

Piian silmät pyöristyivät.

–Viime öisen jälkeen en sanoisi sinua vieraaksi.

Kettunen kiersi käsivartensa naisen ympäri.

–Kun sinä ilmestyit sillä pienellä punaisella autonkirpullasi viikko sitten pajan pihaan, tiesin, että tuossa hän on. Viimeinkin. Minun elämäni nainen.

Piian silmiin kihosi kyyneleitä.

–Karri. Oletko sinä ihan oikeasti olemassa? Onko tuollaisia miehiä todellakin vielä maailmassa?

Kettunen painoi kasvonsa Piian hiuksiin. Ei tyttöseni, hän huokaisi hiljaa mielessään. Ei ole tosiaankaan olemassa kuin yksi Karri Kettunen. Minun vertaistani et ole ennen tavannut. Minä muutan sinun elämäsi kerralla. Ja samalla myös omani.

Heinäkuun ensimmäinen päivä Karri Kettunen kantoi vähäiset tavaransa Piia Riekin asuntoon. Tomi vilisti vaalea tukka hulmuten edestakaisin ulko-oven ja lastenhuoneen välistä käytävää.

–Kalli muuttaa meille! Kalli muuttaa meille!

Pojan ilakoinnista ei ollut tulla loppua. Kettunen oli päättänyt jaksaa kärsivällisesti villin pojan kanssa, olipa tällä välillä sitten miten huono päivä tahansa. Poika oli silta, joka yhdisti hänet Piiaan. Jos silta kesti, kestäisi heidänkin suhteensa. Niin Kettunen laskeskeli ja otti taitavin sanoin kolmivuotiaan pikkuapulaiseksi muuttotouhuihinsa. Poika oli ratketa ylpeydestä saadessaan apumiehen roolin.

–Tomista on tullut niin itsevarma ja iloinen sen jälkeen, kun sinä tulit meidän elämäämme, Piia huokaisi onnellisena. He seisoivat kaksin parvekkeella ja kuulostelivat heinäkuisessa illassa laulavia mustarastaita. Kettunen kietoi kätensä naisen hartioille ja vaipui ajatuksiinsa. Pomon reaktio karhasi vieläkin hänen mieltään. Ehkä olisi pitänyt pitää suunsa kiinni eikä höläyttää ukolle muuttoaikeista.

–Menitkö sinä hävytön kloppi hurmaamaan sen viattoman tytön? Ja nyt muutat sen luokse, tuosta vaan, muutaman viikon tuttavuuden jälkeen?

Jouko Leutonen oli tepastellut kuin hermostunut kukko pajaa päästä päähän ja mulkoillut häntä kuin rikollista.

–Sille tytölle olisi suonut tasaisen ja onnellisen elämän — tiedätkö sinä Kettunen edes millainen ketku se pikku-Tomin isä oikein oli?

–Piia on kertonut minulle kaiken elämästään. Ja minä omastani.

–Niinköhän tosiaan olet, Leutonen oli äsähtänyt ja heilutellut ruuvimeisseliä hänen rintansa kohdalla.

–Meillä on Piian kanssa rehelliset ja avoimet välit. Ei ole minun syyni, että edellinen mies lähti lätkimään heti Tomin synnyttyä. Eivätkä minun ja Piian asiat kuulu sinulle pennin vertaa. Riittänee kunhan teen työni täällä sinun romupajallasi?

–Millä?!

–Korjaamolla, oli Kettunen korjannut vaimeasti.

Kettunen hätkähti mietteistään. Piia ravisti häntä jo toistamiseen olkapäästä.

–Mitä ihmettä sinä niin totisena tuumailet? nainen naurahti uteliaana.

Kettunen veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

–Huomista. Mene sinä suoraan töihin, minä vien Tomin tarhaan pajalle mennessäni. Saat viettää kerrankin rauhallisemman aamun.

Piia suuteli häntä pitkään.

–Olet hyvä mies. Paras minulle.

Kesä kääntyi kohti syksyä ja Kettunen jatkoi vähemmän menestyksekästä autonkorjaajan uraansa Leutosen alaisuudessa. Joitakin perusasioita hän toki oppi, mutta vähitellen ja hitaasti. Motivaatio ei ollut korkealla.

Tasainen perhe-elämä Piian ja Tomin kanssa sai miehen välillä haukottelemaan tylsyydestä, mutta Kettunen tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Kulut puolittuivat yhdessä asuessa ja Piia oli mukava kumppani. Sen verran elämän kolhuissa kypsynytkin, ettei nalkuttanut hänelle typeristä pikkuasioista.

Mutta merkillinen, sisäsyntyinen levottomuus Kettusessa lainehti, sen hän tunsi niinä yksinäisinä hetkinä, kun kuunteli vierellään rauhallisesti nukkuvan Piian hengitystä. Tässäkö tämä nyt oli? Oliko tämä mitään ihmisen elämää? Missä olivat ne ruumiin nautinnot ja miehelle kuuluvat ylellisyydet, joista kirjoitettiin Kingissä ja Men´s Health-lehdissä?

Meri oli plaseerannut heidät oudosti. Karrin hän oli ottanut vierustoverikseen.

Milloin hänkin voisi pukeutua muotilehtien mallien tavoin — rennosti ja tyylikkäästi, maailmanmiesten tavoin? Tai ajella uudella, huippunopealla, virtaviivaisella autolla? Miten ihmeessä hänellä olisi sellaiseen varaan?

Elämä ei voinut jatkua loputtomiin Jouko Leutosen Autokorjaamon pienipalkkaisena hanslankarina, yksinhuoltajaäidin olkapäänä ja Tomin varaisänä. Hän tulisi hulluksi, jos hänen tulevaisuutensa ei toisi arkeen jotakin aivan uutta.

Eräänä elokuisena päivänä Piia istahti mietteliään oloisena ruokapöytään.

–No, mikä painaa mieltä? Oliko töissä vaikea päivä? Kettunen uteli haarukoidessaan makaronilaatikkoa suuhunsa.

–Ihan hyvä päivä. Mietin vain — Liina, siis Liina Meri, minun esimieheni kutsui työntekijät rapujuhliin.

–No sehän mukavaa. Mitäs miettimistä siinä on?

Piia empi hetken ja sanoi sitten varoen:

–Hän pyysi, että tulisimme yhdessä. Sinä ja minä. Haluaisi kuulemma nähdä millaisen herkkupalan olen napannut.

Kettunen purskahti nauramaan.

–Vai herkkupalan?

Piia nyrpisti nenäänsä.

–Niin — Meri käytti juuri noita sanoja. Enkä minä pitänyt siitä.

Tomi pursotti ketsuppia lautaselleen ja kuunteli korvat höröllä aikuisten puhetta.

–Äiti, aikooko se Liina Meri syödä rapuja ja Kallin? poika parkaisi huolestuneena.

Karri hymähti ja vakuutti pojalle, ettei näin isoa miestä kukaan voisi syödä. Ei ainakaan huomaamatta. Piia katsahti Karriin tuskaisesti.

–Minua ei huvita ollenkaan tuollainen uteliaisuus. En haluaisi mennä kenenkään eteen sillä tavoin näytille.

Karri nojautui taaksepäin tuolissa.

–Et kai sinä vain häpeä minua?

–En tietenkään, Piia vastasi nopeasti. Mutta Liina Meri…no. Olkoon. Hän vain on sellainen.

–Millainen?

–No sellainen kuin pomot usein ovat. Käskevä. Itsevarma. Minä en pidä siitä, että minun yksityiselämääni puututaan. Vaikka olenkin hänen alaisensa.

Karri nousi pöydästä ja asetteli likaiset astiat astianpesukoneeseen. Sitten hän nyppäsi naista leuasta kiinni ja suukotti häntä otsalle.

–Totta kai me menemme sinne. Laitetaan itsemme oikein tyylikkäiksi ja näytetään niille. Virkistää lähteä ihmisten ilmoille. Me nyhjötetään liikaa kotona muutenkin.

Piia jäi mietteisiinsä kun Karri siirtyi olohuoneeseen ja avasi tv:n. Vain yksi ilta. Ei kai se niin paha voisi olla. Sillähän siitä sitten päästiin.

Elokuun kuutamo hopeoi puiston ja langetti varjoja maiseman ylle.

–Pärjääköhän se lapsenlikka Tomin kanssa, Piia huolehti, kun he kävelivät kaksin pitkin kaupungin pääkatua kohti ravintolaa.

–Ihan varmasti pärjää. Olemme ansainneet edes yhden illan ihan vain kahdestaan.

Piia puristi Karrin kättä lujasti.

–Kunpa olisimmekin vain kahdestaan. Mutta siellä on koko Meri OY:n henkilökunta. Ja tietysti illan emäntä.

Karri pysähtyi ja suuteli Piiaa poskelle.

–Oletpas sinä arkajalka. On ihan hyvä mennä epämukavuusalueelle ja tavata monenlaisia ihmisiä. Huomaat, ettei heistä ole mitään vaaraa. Ja minä suojelen sinua.

Ravintolassa oli jo väki koolla. Alkumaljoja kohoteltiin kun Piia ja Karri ilmestyivät saliin. Pöydät olivat kukkuroillaan tillinoksin koristeltuja, hehkuvanpunaisia rapukekoja. Naiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, miehet rennosti pikkutakkeihin ja siisteihin paitoihin. Piia oli kuulevinaan uteliasta sipinää heidän edetessään tervehtimään illan emäntää, joka seisoi säteillen salin toisessa päässä. Kun Liina Meri äkkäsi heidät, hän päästi pienen huudahduksen ja lähti niiltä sijoiltaan pariskuntaa vastaan.

–No mutta vihdoinkin! Tässäkö hän nyt on? Mies, joka on saanut työntekijäni hehkumaan.

Piia yritti vääntää vaivautunutta hymyä kasvoilleen, Karri sen sijaan tarttui heti Liinan käteen tehden sulavan kumarruksen.

–Karri Kettunen.

–Liina Meri.

Piia katsoi sivusta tilannetta. Kiharakampauksella koristautunut, rohkeasti avonaiseen asuun koristautunut punatukkainen Liina Meri ei huomannut tervehtiä häntä lainkaan, vaan tarttui Karrin käsivarteen ja lähti johdattamaan tätä pöytään. Piia seurasi vastahakoisesti perässä.

Vielä vastahakoisemmin hän istuutui paikalleen tajutessaan, että Meri oli plaseerannut heidät oudosti. Karrin hän oli ottanut vierustoverikseen. Piian nimikortti sijaitsi hiukan kauempana, juuri ja juuri kuuloetäisyydellä Merestä ja Karrista.

Miten alentavaa, Piia huokaisi ja koetti hymyillä tervehtiessään vieressään istuvaa tuppisuista, pian eläkkeelle jäävää projektipäällikköä. Karri sen sijaan tarjosi kohteliaasti tuolia Liinalle ja syventyi tuota pikaa vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa. Että tämmöinen ilta tiedossa, Piia jupisi mielessään.

Liina oli kiinnostunut Karrista, sen näki kaikesta. Entä Karri? Hädin tuskin vilkaisi hänen suuntaansa. Tuntui siltä, että Karri oli oikein odottanut tapaavansa hänen esimiehensä. Olihan mies udellutkin Liinasta jos jotakin viime aikoina. Iän, luonteen, ulkonäön — senkin oliko Meri naimissa. Miksi ihmeessä se kiinnosti Karria?

Jotakin oli tekeillä. Hyväjumala. Pitikö hänelle taas käydä näin?

Ennen jälkiruokaa väki piti taukoa. Monet riensivät ulos tupakalle, toiset puuteroimaan nenäänsä. Piia istui lamaantuneena paikallaan ja siemaili hitaasti viiniä. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen olkapäällään ja katsahti ylös. Liina hymyili hänelle hiprakkaisesti.

–Sinulla on hurmaava mies. Oikea joka tytön toive. Arvaan, että hän on nautinnollinen joka suhteessa!

Meri livahti naistenhuonetta kohti. Piia laski lasin pöydälle. Pahoinvointi kiersi ruumista. ”Nautinnollinen joka suhteessa”. Kuinka härskiä. Kuinka röyhkeästi Liina käytti esimiesasemaansa hyväkseen.

Karri oli kadonnut ulos ”haukkaamaan raitista ilmaa”. Piia tiesi, että mies meni tupakalle. Karri ei polttanut muulloin kuin juhliessaan, ja nyt hän oli selvästikin juhlatuulella. Aika kului, jälkiruoka antoi odottaa itseään. Lopulta Piia sai kyllikseen yksin istumisesta ja lähti ulos terassille.

Puheensorina kasvoi sitä mukaa kun väki humaltui. Karria ei näkynyt missään. Piia harhaili terassia päästä päähän. Hän oli jo palaamassa takaisin saliin, kun hän kuuli alhaalta kaiteen juuresta Liinan kirkkaan naurahduksen. Piia hiipi lähemmäs. Sireenipensas peitti näkyvyyden, mutta äänet hän kuuli selvästi. Tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen sisäänsä, kun hän tajusi kenen kanssa Liina naurahteli.

–Karri. Meidän täytyy keskustella tästä asiasta joskus ihan kunnolla, rauhassa ja kahden kesken.

–Niin täytyy, Liina. Ehkäpä tulen jonakin päivänä käväisemään toimistollasi. Mietitään mitä asialle voisi tehdä.

Piia vetäytyi taaemmas. Hän juoksi sumein silmin salin poikki naistenhuoneeseen ja sulkeutui wc-koppiin. Rauhoituttuaan hän huuhteli jo ennestään viileät kätensä kätensä jääkylmällä vedellä. Jotakin oli tekeillä. Hyväjumala. Pitikö hänelle taas käydä näin? Juuri kun hän oli oppinut pitkästä aikaa luottamaan ja avautumaan itsestään toiselle.

Piia katsoi tovin peilistä kuvastuvia kalpeita kasvojaan. Istuako kuin patsas paikallaan vai paetako kotiin? Hän ei osannut päättää. Ehkä yritän sietää vielä hetken, ja pakenen sitten jos en kestä, hän lopulta huokaisi, punasi vapisevin sormin huulensa ja palasi saliin.

Liina ja Karri nauraa hekottelivat entiseen tapaansa toistensa jutuille. He istuivat lähekkäin, toisiaan kohti kumartuneina. Kukaan ei huomannut Piian paluuta, ei edes Karri.

Piia siemaisi lasinsa tyhjäksi. Lasken viiteen, hän päätti. Jos Karri ei sen aikana kiinnitä minuun mitään huomiota, lähden kotiin. Hän ehti laskea kymmeneen asti. Mitään ei tapahtunut. Karri nauratteli Liinaa, lasit tyhjenivät heillä yhä nopeammin.

Hitaasti Piia poimi käsilaukkunsa lattialta, nousi varoen seisomaan ja käännähti terassia kohti. Ulos, raittiiseen ilmaan, sitten taksi ja Tomin luo. Päästän lapsenvahdin kotiinsa, otan suihkun ja menen nukkumaan. Unta hän ei saisi, sen hän tiesi jo edeltä. Mutta eipähän tarvitsisi istua nöyryytettävänä pidempään. Ketään naisystävää ei saisi kohdella näin. Hän ei antaisi kohdella itseään näin. Edellinen mies oli maksattanut hänellä siitä oppirahat.

Kello oli neljä aamulla, kun Piia kuuli ovelta rapinaa. Hän kääntyi kyljelleen ja oli nukkuvinaan. Viskinhajuinen Karri koikkelehti vessaan ja riisui kompastellen vaatteensa. Sitten mies rysähti sängylle ja alkoi kuorsata. Piia nousi istumaan ja katseli pimeää yötä. Hänen mielensä oli tyhjä.

Karri painoi päänsä alas. Hän oli mokannut, se oli selvää.

Aamulla hän lähti Tomin kanssa leikkipuistoon ennen kuin Kari ehti herätä. Hän ei halunnut riidellä, varsinkaan pojan kuullen. Leikkipuistossa hän tapasi Armin, jonka tytär oli samanikäinen kuin Tomi.

–Onko teillä jotakin ohjelmaa tänään Tomin kanssa? Armi kysyi katsellessaan Tomia ja Kirsikkaa, jotka keinuivat vierekkäin.

–Ei mitään ihmeellistä, Piia vastasi laimeasti.

–Mitä jos antaisit Tomin tulla meille leikkimään Kirsikan seurana? Tytöllä on vähän kaveripulaa nyt kun naapurintyttö muutti pois.

Piia puri huultaan. Armin ehdotus olisi kieltämättä helpotus — hän voisi olla hetken kaksin Karrin kanssa, selvitellä eilisiltaa ilman että poika kuuntelisi heidän puheitaan.

–Minä voisin tuoda sitten Tomin kotiin. Vaikka iltaruualle. Ettei tarvitsisi heti katkaista leikkejä, Armi selitti hyväntahtoisesti hymyillen.

–Tehdään niin. Kiitos Armi.

Piia kävi halaamassa Tomia, lapset riemastelivat. Mikään ei ollut mukavampaa kuin saada kaveri, päästä toisen kotiin leikkimään.

Kun Piia palasi kotiin, Karri istui päänsärkyisen näköisenä keittiössä. Miehellä oli leuassa tumma, ajamaton sänki, jalassa pelkät bokserit.

–Taisi olla kiva ilta Liinan kanssa?

Karri kouhaisi hiuksiaan hämmentyneenä.

–Missä vaiheessa sinä lähdit kotiin?

Piian huulet vetäytyivät viivaksi.

–Ai missä vaiheessa? Olisit siitä tietoinen, jos olisit edes kerran tai pari vilkaissut mitä minulle mahtoi kuulua.

Karrin kasvoille nousi anteeksipyytävä ilme.

–Jotenkin se jäi huomaamatta. Minun piti seurustella niin tiiviisti. Olihan minun annettava edustava kuva itsestäni sinun pomollesi.

Piian silmiin kihosi kyyneleitä.

–Se oli niin nöyryyttävää. Enkä minä ollut ainoa joka sen huomasi. Vieressäni istunut harmaatukkainen projektipäällikkö, joka ei yleensä puhu mitään, taputti minua lohduttavasti olkapäälle ja sanoi että älä Piia huoli. Miehet ovat tuollaisia. Arvaa lohduttiko.

Karri painoi päänsä alas. Hän oli mokannut, se oli selvää. Eikä tämä moka selviäisi yksillä aamukahveilla. Tästä koituisi viheliäinen prosessi. Mutta se oli käytävä läpi, jos mieli jatkaa Piian kumppanina.

–Piia. Mitään ei tapahtunut. Me istuimme valomerkkiin asti. Sen jälkeen kävelin kotiin. Kävelin, vaikka pomosi ehdotti yhteistä taksikyytiä.

Ihan noin asia ei mennyt, mutta Karri päätti kertoa lähes rehellisen tulkinnan illasta. Yhteisen taksikyydin hän oli toki hyväksynyt, mutta ei sitä mitä Liina Meri hänelle viinin humalluttamana ehdotti. Niin hullu hän ei ollut. Yksi suudelma riitti. Sillä naisen mielenkiinto pysyisi sopivassa määrin yllä.

Piia tuijotti Karria. Karrista tuntui kuin nainen olisi lukenut hänen ajatuksensa, porannut häneen reiän ja seulonut hänet valhe valheelta tyhjiin.

–Minä mietin asiaa, Karri. Mietin meitä eilisillan valossa. Sinä et näköjään tunne minua kokonaan. Minä en ole niin hölmö kuin luulet.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

On julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Kirjailija Maritta Lintusen jatkokertomuksessa Ketunloukku päähenkilö Karri Kettunen punoo juoniaan päästäkseen elämään makeampaa elämää.

Karri Kettunen pudotti jakoavaimen pajan lattialle. Kouraan jäi musta rasvaläiskä. Hän pyyhkäisi kämmenensä harmaaseen työhaalariin, joka oli jo ennestään öljyinen ja suttuinen.

– Käytäpä poika trasselia niin ei tartte olla koko ajan pesemässä työvaatteita, Leutonen ynähti Toyotan alta.

Huomautus ärsytti Kettusta. Pomo oli koko ajan jyvällä hänen tekemisistään. Tuolta korjausmontun uumenistakin se ehti sokkona paimentaa häntä.

– Öljytahrat lisäävät vain uskottavuutta asiakkaiden silmissä, Kettunen murahti.

Leutonen vääntäytyi ylös montusta ja mulkaisi toimetonna seisoskelevaa alaistaan.

– Jouko Leutosen Autopaja on uskottava yritys, joka palvelee kymmeniä tämän kaupungin asukkaita. Siihen ei tarvita avuksi sinun siivottomia haalareitasi.

Tärkeintä oli nyt pitää kovalla vaivalla saavutettu työpaikka.

Kettunen hymähti happamasti. Viidenkymmenen tuhannen asukkaan kylä tuskin ansaitsi suureellista kaupungin arvonimeä. Kaksi elokuvateatteria, kaksi pääkatua, nuupahtanut puisto ja sankarihautausmaa. Pari maksimarkettia ja kaksi konkurssin partaalla huojuvaa hotelli-ravintolaa, jotka talvisin kituivat asiakkaiden puutteesta. Kaikkea oli kituliaasti kaksin kappalein ja niistäkin toinen aina liikaa.

Autokorjaamoja oli myös kaksi, joista se rupuisempi oli Leutosen. Jos Leutosen paja oli muka uskottava yritys, miksi ukko oli palkannut hänet, miehen, jolla ei ollut minkäänlaista koulutusta työhönsä.

Totuus oli, että autokorjaamon omistaja Jouko Leutonen oli eläkkeelle joutava, epätoivoinen huuhailija, joka ei raaskinut päästää irti plusmiinusnolla-tuoton firmastaan. Mutta sitä Kettunen ei aikonut sanoa Leutoselle. Tärkeintä oli nyt pitää kovalla vaivalla saavutettu työpaikka.

Kettunen vilkaisi puhelintaan. Ei yhtäkään viestiä. Se lauantaina naistentansseissa tavattu punapää ei ottanut sittenkään yhteyttä. Varsinainen nirppanokka. Ensin se kyllä lirputti ja sirkutti, mutta otti välittömästi hatkat kuultuaan missä hänen tanssittajansa työskenteli.

Kettunen oli tarttumaisillaan pajan seinustalla korahtelevaan kahvipannuun, kun Leutonen päästi ärähdyksen.

– Pannun sijasta voisit jo vihdoinkin tarttua töihin. Tuolla pihalla on Audi, jonka pakoputki odottaa hitsaamista.

Hitsaamista Kettunen karsasti ja arasteli viimeiseen asti. Hänellä ei ollut siihen ammattitaitoa — kuten ei mihinkään muuhunkaan ruuvausta tai pulttausta vaativampaan hommaan. Supliikilla hän oli itsensä töihin tänne kammennut. Puhumisessa hän oli taitava. Se taito hänet vielä pelastaisi suurimmasta kurimuksesta, niin hän uskoi.

Nainen huomasi vartaloa pitkin harhailevan katseen.

Ulos mennessään Kettunen vilkaisi oven pielessä roikkuvaan, puoliksi mustuneeseen peiliin. Sakea, tumma tukka. Komea, pitkä vartalo. Leveät hartiat ja piukat pakarat. Hän jos kuka tiesi, että säännöllisellä liikunnalla ja vuokrayksiön lattialle kootulla soutulaitteella sai laiskakin mies pidettyä itsensä ihan kohtuullisessa kuosissa. Sillä ulkoisesta olemuksestaan hän oli tarkka ja siihen hänellä riitti ihmeen paljon myös viitseliäisyyttä. Hyvä raamit auttoivat pitkälle maailmassa. Ketterä supliikki ja ulkonäkö. Niillä häntä oli rikkauksien sijasta siunattu. Ja niiden avulla hän vielä ponnistaisi ylöspäin elämässä.

Vaikka rahaa oli niukasti ylellisyyksiin, piti Kettunen tärkeänä, että hänellä oli selkeä kuva siitä mitä miehestä tänä päivänä haluttiin. Sen vuoksi hän luki säännöllisesti tilaamaansa Men´s Health -lehteä sekä ruotsalaista miesten muotilehti Kingiä. Vaikka kielitaito ei riittänyt kaiken ymmärtämiseen, tutki hän kuvat sitäkin tarkemmin. Hänen oli saatava näkemys menestyvään miehisyyteen. Silmän tuli kehittyä erottamaan tyyli tyylittömyydestä.

– Otapa sinä Jouko sittenkin se hitsaus kontollesi, kun sinulla on siitä enemmän kokemusta. Minä otan vastaan tuon Fiatin, joka juuri ajoi pihaan, Kettunen huikkasi ovelta pajan pimeyteen ja katosi itse kesäiseen valoon ja linnunlauluun.

Pieni punainen Fiat. Pieni oli myös vaalea, hento nainen, joka nousi autosta. Kettunen sukaisi hiuksensa ojennukseen ja riensi vastaan.

– Miten voin olla avuksi?

Naisen katse vaelteli epävarmana hänen olkapäänsä yli.

–Onkohan Leutonen itse paikalla?

–Joukolla on nyt kiireistä remonttia meneillään, mutta ei hätää. Karri Kettunen palveluksessanne!

Kettunen teki sulavan kumarruksen, ojensi kättään leikillään tervehtiäkseen, mutta vetäytyikin äkisti pois.

–Sitä yrittää olla kohtelias, mutta automekaanikon täytyy muistaa aina, että kädet likaantuvat miesten töissä.

Automekaanikko. Sen nimikkeen Kettunen otti käyttöön tarvittaessa. Kuulostihan se paremmalta kuin pajan apumies tai hanslankari.

Nainen hymyili ujosti. Nätti kolmikymppinen likka, Kettunen arvioi mielessään. Arka ja helposti taivuteltavissa. Hauska lyhyt tukka. Sporttinen leikkaus. Hoikka, tykkää liikkua — harrastaa ehkä pyöräilyä tai lenkkeilyä? Sievät orvokkisilmät ja söpö nykerönenä.

Tissit turhan pienet pallerot, mutta ei kai sen väliä. Kunhan ovat kiinteänpyöreät eikä mitkään lasten tyhjiin imemät nahkaiset naulapussit, niin kuin isäukko tapasi sanoa. Ja jos tytölle hankkisi kunnon toppingit, semmoiset pullukkatäytteiset push-upit, tulisi poveen muotoa ja runsautta pienellä vaivalla. Sininen minihame sopi hyvin siroon olemukseen. Pikkuiset ballerinatossut myös.

Nainen huomasi vartaloa pitkin harhailevan katseen ja hämmentyi. Kettuselle tuli kiire.

–Mikäs Fiiussa vikana?

Naisen kasvoille painui huolestunut ilme. Väsynyt tyttö, Kettunen mietti. Jotain muitakin huolia sillä taitaa olla kuin tuo autonrämä.

–Kun tietäisinkin. Käynnistyy miten sattuu. Pitää outoa ääntä. Jos voisitte katsoa ainakin moottorin. Tai mikä siinä mahtaakin olla. Viimeksi Jouko sanoi...

–Sanokoon Jouko mitä tahansa — tämä pikku punahilkka hoidetaan nyt kuntoon, ei kannata surra asiaa sen enempää. Autohan on vain muttereita ja peltiä ja mekaanikko auton paras ystävä ja herra.

Tyttö puristi hermostuneena olkanauhan hihnaa ja vilkaisi vielä kerran pajan ovea kohti.

Auton rekisterinumeron avulla hän jäljittäisi naisen ja tämän tiedot.

–Voinko jättää auton tänne täksi päiväksi? Ehdittekö katsoa huomiseksi mikä siinä on vikana?

Kettunen kopautti nyrkillään Fiatin konepeltiä.

–Ilman muuta. Mutta te tarvitsette nyt kyydin takaisin, eikö? Minä voin kyllä viedä teidät kotiin. Tai työpaikalle.

Tyttö huiskautti torjuvasti kättään ja osoitti läheistä bussipysäkkiä.

–Menen bussilla, se on kätevintä.

Kettunen kurtisti kulmiaan. Kylläpäs se arasteli ja pelkäsi miehiä. Sillä on siis mieshuolia, siitähän tässä taitaa ollakin kysymys.

–Minua ei tarvitse pelätä. Olen aina heikomman puolella, Kettunen sanoi myötätuntoisesti ja latasi ääneensä kaiken ystävällisyyden ja lämmön minkä osasi.

Tyttö huokaisi ja tyyntyi silminnähden.

–Kiitos. Bussi vie minut ihan kotioven viereen. Ei siitä ole vaivaa. Joukolla on kaikki tiedot konttorissa, olen käynyt täällä niin usein. Jos siis tulee jotain ilmoitettavaa. Soitan huomenna.

Kettunen huomasi jääneensä alakynteen. Tyttö ei halunnut kyytiä ja puhui koko ajan vain Joukosta. Aivan kuin hänestä ei muka olisi kurkistamaan konepellin alle. No — sen hän osasikin, mutta eipä sitten paljoa muuta. Kaiken kaikkiaan: saippuapala naiseksi. Ei luottamuksen häivääkään, vaikka hän teki parhaansa.

–Otetaan selvää mikä Fiiua vaivaa. Mihinkäs aikaan seuraava bussi on tulossa? Pajassa olisi pannullinen vastakeitettyä kahvia, jos odotellessa maistuisi?

–Ei kiitos, minun on nyt mentävä hakemaan poika tarhasta. Ja bussi tulee ihan näillä minuuteilla.

Poika tarhasta? Yksinhuoltaja. Ei miestä. Työpaikka kuitenkin sillä ilmeisesti on, koska vaatetus on siisti ja olemus kiireinen.

–Palataan asiaan huomenna. Saanko kuitenkin puhelinnumeron, jos tulee pikaista kysyttävää?

Tyttö perääntyi, äkkäsi etäällä lähestyvän bussin eikä ollut kuulevinaan hänen kysymystään. Kettunen suipisti huuliaan. Et sinä minulta karkaa, vaikka niin luulet. Kunhan Leutonen jättäisi hänet itsekseen, kävisi hän selaamassa konttorin asiakaskansioita. Auton rekisterinumeron avulla hän jäljittäisi naisen ja tämän tiedot.

Ero oli paljolti hänen omaa syytään, kai sitä oli turha kieltää.

Kettunen seisoi ajatuksissaan auton vieressä ja seurasi silmät viiruina loittonevaa bussia. Viimeiset kuukaudet hän oli kehittänyt sitkeästi suunnitelmaansa. Hiljaisina yöntunteina hän kävi rakentamaansa ajatuskuviota läpi vaihe vaiheelta.

Mikään vaihtoehto tai epäonnistumismahdollisuus ei saanut jäädä huomaamatta. Hän kokosi langanpäitä yhteen, punoi siltoja eri vaiheiden välille. Oli oltava pääetappi, jota edelsi monta monituista välietappia. Jokainen edistysaskel oli tärkeä. Jokainen askel johti uuteen. Ja sillä tavoin, sinnikkäästi suunnittelemalla, elämiseen luotiin mielekkyys ja tarkoitus.

Olihan hänenkin elämässään ollut aika, jolloin päivät ja kuukaudet tuhlaantuivat pelkkään ajelehtimiseen ja hortoiluun, juopotteluun ja itsesäälissä kieriskelyyn. Kunnes seinä nousi kerralla vastaan. Anna jätti hänet lopullisesti. Ero oli paljolti hänen omaa syytään, kai sitä oli turha kieltää. Mutta syy johtui heidän luonteidensa erilaisuudesta, joka johti henkiseen kapinaan, niin hän avioliiton epäonnistumista itselleen selitti.

Vakava parisuhde oli hänelle outo asetelma. Uskollisuus ja luottamus — teennäistä puurtamista ja kahleet kaulassa raahustamista. Mitä aitoa miehen elämää semmoinen oli? Ei hänestä ollut Reino-tossut jalassa hissuttelevaksi, imurinvarressa viihtyväksi kotimieheksi. Hän tarvitsi jatkuvasti uusia vaikutteita, jännitystä, flirttiä, ihailua, poikien iltoja, äkkilähtöjen synnyttämää vapaudentunnetta.

Anna taas kaipasi stressaavan sairaanhoitajan työnsä vastapainoksi rauhallisia, tyyniä elokuvailtoja, jolloin istuttiin olohuoneessa viltit harteilla juustotarjotin ja viinirypälekippo nokan edessä, ja tuijotettiin siirappisia, amerikkalaisia romanttisia komedioita. Vieläkin tukehdutti, kun muisteli sitä aikaa. Harmaata eläkeläiselämää ja ennalta-arvattavaa lauantaisaunan jälkeistä kerran-viikossa-seksiä.

Siitä huolimatta Annan ilmoittama eropäätös oli yllätys. Hän ei olisi uskonut vaimon pystyvän siihen. Ja Annan toteamus: että hän, Karri Kettunen, oli aiheuttanut vaimolleen suuren pettymyksen. Annahan sen pettymyksen aiheutti tekemällä heidän elämästään niin helvetin tylsän ja turvallisuushakuisen.

Erosta johtuvan surutyön hän hoiti totaalisesti väärin: juhlimalla. Aikaa ja resursseja tuhlaamalla. Velat kasvoivat. Työpaikka meni alta. Viimein hän tajusi. Oli otettava ohjat käsiin ja tehtävä pitkän tähtäimen suunnitelma. Nyt hän oli vaiheessa numero yksi. Hänellä oli työpaikka, tosin huonosti palkattu ja täysin epäkiinnostava, mutta työ kumminkin. Ja tämä päivä oli osoittautuva tärkeäksi. Pihaan oli ajanut nainen, jonka helmaan hän vielä painaisi päänsä monta kertaa.

Kettunen havahtui mietteistään, kun pajan ovi avautui kirskahtaen.

–Kas, sehän on Piian pikkuviiatti, Leutonen totesi silmiään siristellen päästyään korjausmontun pimeydestä päivänvaloon.

Kettunen jäykistyi.

–Piia? Kuka Piia?

Leutonen asteli auton eteen, työnsi sormellaan lippalakin takaraivolle ja mietti jotakin ankarasti.

–Eihän siitä ole kuin pari kuukautta kun ropeloin koko koslan läpi. Mikähän siinä taas mahtaa reistata.

Kettunen vaihtoi jalkaa kärsimättömänä. Mitä se jahkasi?

–Sanohan jo nyt. Kuka tämä Piia oikein on?

Leutonen käännähti päin epäluuloisena.

–Älä sinä poika utele joutavia. Mitä hittoa sinulle kuuluu minun asiakkaitteni yksityistiedot?

Kettunen ymmärsi olla kyselemättä enempää. Sen verran hänessä oli salapoliisin vikaa, että hän kyllä nuuskisi haluamansa tiedot ilman Leutosen apuakin.

Leutonen vilkaisi kelloaan ja kävi huolestuneen näköiseksi.

–No hemmetti, tietysti se unohtui. Ota sinä tämä autonkirppu työn alle, minun pitää soittaa heti lääkärille.

Näitä ohjeita ja vinkkejä hän oli lueskellut päivät pitkät työttömänä ollessaan.

Kettunen avasi auton oven ja istahti penkille. Kottero oli niin pieni, etteivät hänen pitkät jalkansa mahtuneet sisään. Ovi avoinna, jalkojaan ulkona roikottaen Kettunen istui toistaiseksi tuntemattoman Piian autossa ja puntaroi tilannetta.

Leutosta vaivasi jokin — oli ilmeisesti vaivannut jo pidemmän aikaa. Korjausmonttuunkin se asteli äkillisiä liikkeitä varoen, betoniseinästä tukea hamuten. Selästähän ukko oli pari kertaa maininnut, ähkäissyt joskus tuskaisesti, kun piti nousta kiireesti konttorituolista asiakasta tervehtimään. Jotakin siis oli meneillään — terveyshuolia ja lääkärikäyntejä tiedossa.

Kettunen veti sieraimiinsa miedon hajuveden tuoksua. Piia tykkää näköjään keveistä kukkaistuoksuista, hyvä tietää. Auton lattialla kiilsi jokin kapine. Kettunen kumartui poimimaan ylös pienen metallisen leikkiauton. Että semmoinen viikari on siellä kotona odottamassa, hän mutisi käännellessään vihreää lelua sormiensa välissä. Äiti tykkää kukkatuoksuista ja poika pikkuautoista. Pannaanpa sekin muistiin. Tuoksuja, kukkia ja leluja. Niillä päästään sutjakasti alkuun, matkalle kohti vaihetta numero kaksi.

Kettunen kiemurteli ulos ahtaasta istuinpaikastaan ja lähti harppomaan kohti pajaa. Ovella hän hidasti ja hiljensi liikkeitään. Leutosen puhelu kuului eteiseen saakka.

–Magneettikuvauksiin? Mutta...

–Hyvä on. Vaan kun minulla on nyt huolena tämä firman hoito eikä yksityisyrittäjä tunne käsitettä sairausloma.

–Kauanko siinä tutkimuksessa menisi? Viikko?! Ei hyvänen aika...

–No yksi apumies on, mutta sen sällin varaan ei voi laskea muuta kuin ovien avaamisen ja päiväkahvin keittämisen…

Kettunen väänsi suupieltään. Eipä Leutonen hänen taitojaan todellakaan kovin korkealle noteerannut.

–Tulen aamulla. Ei kai tässä muukaan auta. Kun ei tällä selällä enää istuta saati maata.

Leutosen äänensävy oli vaimentunut miltei kuulumattomiin. Puhelu katkesi ja Kettunen odotti hetken ennen kuin astui sisään.

–Vilkaisin Fiiun moottoria. Taitaa olla töhkää tulpissa. Putsaan ne nyt ensihätään.

Yleensä Leutonen vainusi valheen jo kilometrin päästä, mutta nyt ukko näytti tulleen kuuroksi.

–Huonoja uutisia? Kettunen tiedusteli varoen ja kaatoi mukin puolilleen kylmennyttä kahvia.

Leutonen huokaisi raskaasti ja laskeutui istualleen.

–On mentävä selän vuoksi tutkimuksiin. Kuvaavat ensin. Sitten miettivät leikkausta.

Kettunen otti kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen.

–Kaikki järjestyy, älä huoli. Nykyajan lääketiede hoitaa paljon pahemmatkin tapaukset siitä vaan, niksnaks.

Leutonen puri leukansa yhteen.

–Mutta kun tämän firman hoitaminen ei ole mikään niksnaks-juttu! Kuka täällä hitsaa ja könyää päivät auton alla, jos minä olen viikon pois maisemista?

–Minä, ilmoitti Kettunen kulauttaen karmeanmakuisen kahvin sisuksiinsa.

Leutonen tuijotti Kettusta kuin avaruusoliota.

–Sinä? Eihän sinulla pysy hitsipilli kourassa etkä osaa edes öljynvaihtoa. Minun pitää palkata ylimääräinen tyyppi viikoksi tänne.

Kettunen laski mukin pöydälle ja siristi silmiään.

–Mietipä paljonko se maksaa.

–Ihan helvetisti. Mutta mikä on vaihtoehto?

Kettunen korjasi ryhtiään ja ojentautui suoraksi. Hän oli tehnyt tämän niin monta kertaa kotonaan peilin edessä, että osasi sen vaikka unissaan — ja hän oli nimennyt asennon ”vakuuttavuuseleeksi”.

Karri Kettunen tiesi näyttävänsä erityisen miehekkäältä seisoessaan suorana, hartiat leveinä, rintakehä auki, pienessä haara-asennossa. Tällä tavoin hän ”kasvatti itseään toisten silmissä” — kirjaimellisesti. Ja juuri nämä tilanteet olivat omiaan tällaisille miestenlehdistä ja videoilta opituille ulkoisille keinoille. Miten näytät luotettavalta ja vakuuttavalta muiden silmissä? Miten taiot ääneesi luottamusta herättävän soinnin? Miten dominoit toista kuin huomaamatta? Näitä ohjeita ja vinkkejä hän oli lueskellut päivät pitkät työttömänä ollessaan. Halpa esiintymiskurssi, johon tarvittiin vain peili ja oppivainen mieli.

–Jouko. Uskopa kerrankin minua. On keksitty katsos semmoinenkin kapine kuin puhelin.

Leutonen puisti toivottomana päätään.

–Meinaatko, että kun tulee tenkkapoo, niin sinä soitat joka kerta minulle sairaalaan ja kysyt neuvoa?

Kettunen seisoi ryhdikkäänä ja otti ääneensä rekisterin, jota hän itse kutsui ”upseerisaundiksi”.

–Puhelimen kautta on johdettu isompiakin firmoja ja operaatioita. Ajattelepa toista maailmansotaa. Miehet seisoivat poteroissa ja tulenjohto istui taempana kukkulalla puhelinyhteyden päässä. Sieltä annettiin käskyt ja miehet toimivat sen mukaan. Jos tämä järjestelmä toimii armeijassa, keskellä sotatannerta ja tulimerta, miksei se toimisi myös Jouko Leutosen Autokorjaamossa? Me elämme nyt rauhan aikaa. Meillä on mahdollisuus harkita ja punnita eri vaihtoehtoja, toisin kuin sotatilanteessa. Miksi vähättelisimme puhelinyhteyden toimivuutta rauhan oloissa, jos niin saatiin hommat hoidettua keskellä tykistötulta ja kuolemaa?

Leutonen katseli ihmeissään vakuuttavalla ja sotilaallisella äänellä luennoivaa Kettusta. Miten se nyt noin? Mitä siinä aamullisessa kahvissa oikein oli? Yleensä häntä oli pajalla vastassa töitä kartteleva lusmu luikuri — ja nyt: kuka on tuo pitkä ja komea selkeäsanainen mies opettamassa hänelle johtamisstrategian alkeita kuin mikäkin ammattilainen?

Oliko tässä nyt avautumassa suuri, elämänkokoinen tilaisuus heille molemmille: hän pääsisi rauhallisin mielin hoitoon ja Kettunen saisi tilaisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin hyödytön hanslankari, jonka jälkiä sai paikata tämän tästä?

Ehkä Kettunen todellakin halusi todistaa hänelle toisenlaisen puolen itsestään — nyt kun kohtalo oli heittänyt synkän varjon yrityksen ylle ja kaikki näytti toivottomalta. Hän olisi todellinen roisto ellei antaisi alaiselleen mahdollisuutta siihen. Mahdollisuutta hyvään tekoon.

Kettunen seisoi sydän jyskyttäen asennossaan ja odotti hämmentyneen Leutosen reaktiota. Hän oli ottanut riskin ja käyttänyt ensimmäistä kertaa opettelemaansa roolia. Se tuntui oudon kiihottavalta. Kuin olisi hypännyt yhtäkkiä kylmiltään teatterilavalle ja improvisoinut hatusta kokonaisen esityksen.

–Kiitos Karri sinulle noista sanoista, sai Leutonen viimein soperrettua liikutuksesta kuivin kurkuin.

Kettunen piti ilmeensä kurissa. Ei hitossa, tämäpä olikin helppoa — esitys taisi mennä kuin naula vanhaan.

–Mikäpä tosiaankaan voisi olla esteenä, jos yhteistyö pelaa ja olen aina puhelimen päässä vastaamassa, Leutonen jatkoi.

Kettusen selkää pitkin valahti hikinoro. Hän ojensi juhlallisesti kätensä ja nyökkäsi.

–Me pidämme tästä lähtien yhtä. Lähdetään siitä. Korjaamo toimii kuten ennenkin, sinun valvontasi alla, minä teen parhaani ja sinulle rakennetaan uusi ja ehta selkä.

Konttorin avain roikkui ovenpielessä. Kettusta hymyilytti.

Heti kun Leutonen oli antanut vielä pihamaalta huudellen viimeiset neuvot ja ohjeet ja poistunut, Kettunen palasi pajan hämärään. Hän sytytti valot ja silmäili ympärilleen. Oli jo ilta, mutta hän oli keksinyt tekemistä: hän siivoaisi lattiat ylimääräisistä rojuista. Leutonen oli nyökännyt hyväksyvästi ja taputtanut häntä vielä lähtiessään olkapäähän. Se tuntui Kettusesta melkein imelältä. Menisi jo kotiinsa, selkävaivainen, teatteripuheista herkistynyt höperö.

Konttorin avain roikkui ovenpielessä. Kettusta hymyilytti, kun hän nappasi sen sormiinsa. Nahkainen konttorituoli narahti Kettusen heittäytyessä istumaan siihen omistajan elkein. Ainakin viikko omana herrana, omin säännöin. Mikä tilaisuus. Kirjoituspöydällä lojui messinkinen asiakirjakaapin avain. Kettunen avasi kaapin ja nosti aakkostetun kansiopinon pöydälle. Autojen rekisterinumerot. Niiden perusteella hän löytäisi haluamansa.

Puolen tunnin kuluttua paja pimeni. Kettunen lukitsi ovet ja käveli punaisen pikkuauton viereen. Hän sipaisi sormellaan tuulilasia ja hymyili. Et sinä minulta pakoon päässyt, neiti Piia Riekki. Osoitteesi on Palokuja 2 A 5. Puhelinnumerosikin on jo kännykkäni muistissa. Piia, oi Piia, pian me tapaamme jälleen, Kettunen hymisi epävireisellä, itse keksimällään tangomelodialla astellessaan autoaan kohti.

Kuu valaisi maisemaa. Kadut kiilsivät hennon yösateen kastelemina. Kettunen pysäköi autonsa lehmuksen varjoon ja kiersi sivuikkunan raolleen. Kesänkostea, vihreä tuoksu tunkeutui sieraimiin huumaavana. Pieni, kermanvaalea kerrostalo, vain parissa ikkunassa valo. Sen täytyi olla tuo kulmahuoneisto, jonka keittiönikkunassa häivähti naisen varjo. Pikkupoika oli varmasti jo unessa. Olihan ipanan huomenna taas mentävä tarhaan ja herättävä varhain. Mutta Piia valvoi.

Nainen istuutui verhottoman ikkunan ääreen ja nosti kupin huulilleen. Yksinäinen iltatee pojan nukahdettua. Yksinäinen, hiljainen ilta. Mutta ei kauaa. Kettunen sulki ikkunan, käynnisti auton ja ajoi hiljaa tiehensä. Hänellä oli seuraavan päivän suunnitelma jo valmiina.

Pajan puhelin pirahti tasan kello kahdeksalta aamulla. Tapojensa vastaisesti Kettunen oli jo työpaikallaan, valmiina vastaamaan puheluun.

–Jouko Leutosen Autokorjaamolla, Kettunen puhelimessa.

Epäröivää hiljaisuutta.

–Onkohan Jouko paikalla?

Kettunen nosti hitaasti molemmat jalkansa konttoripöydälle.

–Jouko on nyt sairauslomalla. Miten voin auttaa?

Ujo rykäisy.

–Piia Riekki tässä, huomenta. Toin eilen autoni korjattavaksi. Kai se on käyttökunnossa? Tarvitsisin sen jo tunnin päästä.

Kettusen suupielet vetäytyivät vinoon hymyyn.

–Valitettavasti siinä nyt ilmeni vakavampaa remppaa. Menee ainakin pari päivää, että saan moottorin putsauksen ja muut toimenpiteet tehdyksi.

Pettynyt huokaisu kantautui Kettusen korvaan.

–Mitenkähän minä pääsen nyt toimittamaan kaikki asiani…poika pitäisi viedä kohta päiväkotiin ja minun olisi päästävä työpaikalle.

Kettunen kiskaisi jalkansa pöydältä ja rykäisi matalasti.

–Tämä oli minullekin yllätys. Ensin näytti, että pikkuvika pikkuautossa. Mutta kun iltamyöhään asti tsekkailin osia ja tein mittauksia, niin kyllä me yhdessä Joukon kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei tällä ajeta turvallisesti ennen kuin koko masiina on syynätty perin pohjin.

Kettunen painoi kämmenen suulleen pidätellessään naurunpyrskähdystä ennen kuin kykeni jatkamaan.

–Mutta kuulkaapas. Ei hätä ole tämännäköinen. Koska arvio ei pitänyt paikkaansa, meillä on korvausvelvollisuus.

Piia oli hetken hiljaa ja kysyi sitten ihmetellen:

–Mitä se tarkoittaa?

–Me teimme virheellisen arvion ja korvaamme sen vuoksi vaivat. Tuon oman autoni sinun käyttöösi ainakin täksi päiväksi. Voit ajaa sillä vapaasti päivän ja minä haen sen illalla sinun luotasi.

Kettunen puheli vakuuttavasti ja huomasi kuin varkain jo sinuttelevansa Piiaa. Näin se menisi ja näin hän etenisi.

–Jos siitä ei ole vain liikaa vaivaa? kysyi Piia varoen.

Kettunen naurahti hereästi ja ilmoitti tuovansa heti auton.

–Osoite on Palokuja 2 A 5, Piia sanoi aavistamatta, että hänen tietonsa olivat auki pöydällä Kettusen silmien alla.

–Kiitos tiedosta, laitan osoitteen ylös, nähdään pian!

Kettunen sulki puhelimen ja naksautti sormiaan rennosti. Jesjesjes! Näin asiat hoidettiin — ja ilman Jouko Leutosen kaikkitietäviä, ärhäkkäitä kommentteja.

Piialle täytyi muodostua hänestä hyvä kuva.

Kettunen käveli tyynesti peilin eteen ja kampasi hiuksensa siistiin kuntoon. Sänki leuassa oli sopivan pitkä, seksisänki, niin kuin se eräs vuodentakainen tummaverikkö keksi sitä kutsua. Kettunen nuuhkaisi kainaloitaan ja suoristi paidanhelman farkkujen päälle kuten uusimmassa Kingissä neuvottiin.

Pihalle tultuaan hän seisahtui hetkeksi miettimään. Sitten hän kääntyi ja avasi Piian auton oven. Penkillä kiilsi pieni vihreä leluauto. Poika on varmasti kaivannut kapinetta, Kettunen tuumasi ja sujautti auton taskuunsa. Ennen lähtöä Kettunen tutki vielä oman autonsa perusteellisesti. Hän poimi roskat takapenkiltä ja kopisteli kumimatot puhtaiksi hiekasta. Hansikaslokerosta hän muisti ottaa pois pysäköintisakkolapun ja vajaan kondomipaketin. Piialle täytyi muodostua hänestä luotettava ja hyvä kuva.

Kun Kettunen pääsi Palokujalle, hän näki jo etäältä naisen ja pikkupojan hahmot talon edustalla odottamassa. Kettunen kaarsi oven eteen ja nousi autosta. Piia tervehti häntä ujosti, mutta pikkupoika riehaantui nähdessään valkoisen, ison auton.

–Hieno auto. Onko tää nyt meidän oma, äiti?

–No ei ole, höpsö. Setä toi autonsa meille lainaan.

Kettunen virnisti ja työnsi käden taskuunsa.

–Mikäs pikkumiehen nimi on?

–Tomi, ja mä oon jo kolme vuotta, poika kajautti reippaasti.

Kettunen kaivoi pikkuauton esiin ja asetti sen pojan silmien tasalle.

–Onko sinulla ollut ikävä tämmöistä peliä?

Pojan silmät pyöristyivät, kasvot sulivat hymyyn.

–Äiti! Se ei pudonnukaan tielle! Setä löysi mun auton.

Piia hymyili ja nyökkäsi kiitollisennäköisenä.

–Tuon takia on meillä itketty monta päivää. Tomin lempilelu.

Kettunen avasi auton ovet ja opasti Piian kuljettajan paikalle.

–Olisiko viisainta, että ajetaan vaikka päiväkotiin asti yhdessä niin ehdin neuvoa mittarit ja vempaimet? Voit jättää minut sitten keskustan liepeille. Pääsen sieltä kyllä pajalle helposti.

Jo ensimmäisen kilometrin aikana kävi ilmi, että Piia ajoi autoa kuin ammattilainen ja Kettunen ymmärsi istuvansa tyhjän panttina neuvojan paikalla. Hänellä oli kuitenkin nyt oiva tilaisuus viihdyttää pikkupoikaa ja tehdä tuttavuutta tämän kanssa. Tämänkin hän oli oppinut lehtiä lukemalla: tie äidin sydämeen kävi lapsen kautta. Yksinhuoltajaäidit arvostivat korkealle miehiä, jotka huomioivat lapsen ja ystävystyivät tämän kanssa. Päiväkodin pihassa poika ei meinannut millään lähteä autosta — niin hauskaa hänellä oli tuon uuden, kivan sedän kanssa.

–Tuuthan sä käymään meillä sisällä, kun haet illalla auton? Mä haluun näyttää sulle mun muutkin lelut, poika tinkasi ovenrivassa roikkuen.

–Totta kai tulen, Kettunen ilmoitti ja pörrötti pojan vaaleaa kiharatukkaa.

Poika kiljahti ilosta ja juoksi muiden lasten luokse.

–Sinullahan on tosi terhakka ja mukava poika.

Piian posket punehtuivat.

–Sori kun olen ollut töykeän oloinen. Ei ole helppoa suhtautua miehiin luottavaisesti, jos on kokenut saman kuin minä.

Kettunen katsahti myötätuntoisesti vastaan.

–Ymmärrän hyvin. Yksinäisenä äitinä ei ole helppoa. Yhden asian lupaan: minuun sinun ei tarvitse pettyä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

Maritta Lintunen on julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Satu Tuppunen suuntaa jännittynein mielin päivälliselle ex-rakkaansa Karin lesken luo, mutta huomaa pian järjestäneensä itsensä ansaan. 

Kun Satu edellisillä kerroilla oli ajanut kohti Sipoota ja Lenan ja Karin merenrantakotia, hän oli ollut jännittynyt, totta kai, hänhän oli ollut tekemässä jotain kiellettyä, noloa, paheksuttua, hävettävää. Hän oli matkannut yli kahdensadan kilometrin päähän sukeltaakseen menneisyyteen, tai oikeammin: itseensä, niihin pimeisiin pölyisiin kammioihin, jotka oli kuvitellut sulkeneensa perässään, lukinneensa ja heittäneensä avaimet menemään vain huomatakseen kaikkien ovien repsottavan auki ja ruumiiden lojuvan kammioissa samoissa asennoissa ja samoilla sijoilla kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Huomio sai Sadun vakavasti pohtimaan ajan olemusta. Se ei ollut jana eikä se johtanut eteenpäin. Sitä voi luulla kiitävänsä rakettina elämässä eteenpäin vain löytääkseen itsensä savun hälvettyä lähtötelineistä.

Jännityksen tilalla oli kauhu. Enää viisi minuuttia. 

Edellisillä kerroilla Sipooseen ajaessaan Satu oli tuntenut jännityksen polttavana möykkynä rinnassaan kuin olisi vakooja matkalla hoitamaan peitetehtävää. Nyt spotit olivat syttyneet ja hän huomasi seisovansa sokaisevassa valomeressä salaisuudet nilkoissaan. Jännityksen tilalla oli kauhu. Mielen kammioiden sijan oli ottamassa todellinen rakennus huoneineen. Satu vilkuili hermostuneena kojetaulun kelloa määränpään lähestyessä. Enää viisi minuuttia ja hän astuisi Lenan ja Karin yhteiseen kotiin, taloon jonka elämää oli vakoillut, olohuoneeseen jonka tummalle lattialle oli nähnyt Karin lyyhistyvän. Oliko hän myös todistanut tämän kuolevan? Satu ei poistuisi talosta ennen kuin olisi ottanut siitä selvän. Ei ennen kuin olisi selvittänyt Lenan osuuden Karin kuolemassa. Hän tajusi sen voivan tarkoittaa, ettei hän poistuisi sieltä koskaan. Ainakaan elävänä. 

Satu näki tien kaartavan edessään oikealle. Kaarteesta lähti hänelle tutuksi tullut kapea tie rantaan. Talolle ei ollut enää kuin pari sataa metriä. Vähän matkan päässä vasemmalla erottui jo muuri ja sitten pylväiden välissä kohoava musta rautaportti. Sadun kurkkua kuristi.

Lena oli neuvonut painamaan portinpielessä olevaa summeria, jolloin hän vapauttaisi portin lukituksen ja Satu voisi ajaa suoraan pihaan. Talon edestä löytyisi pysäköintitilaa.

Sivuikkuna liukui alas ja Satu painoi summeria. Hän odotti kuulevansa kaiuttimesta äänen, tiedustelun siitä, kuka hän oli, tai tervetulotoivotuksen. Mutta äännähdystäkään ei kuulunut, ellei lukuun oteta portin aukeamisen synnyttämää vaimeaa surinaa. Satu odotti, kunnes portti oli liukunut sivuun, ja hänellä oli vaikeuksia saada jalkateräänsä painamaan kaasupoljinta sen jälkeenkään. Tie talolle avautui suorana edessä, mutta Satu ei saanut lähdetyksi. Octavian moottori kävi, mutta jalka ei suostunut siirtymään jarrulta kaasupolkimelle. Vielä voin perääntyä, hän ajatteli. Sitten hänen silmiensä eteen piirtyi jälleen alhaalla odottavan talon olohuoneessa näytelty outo episodi. Ja hän kuuli korvissaan Lenan äänen: Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut. Häntä ei enää ole.

Ja Satu tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Jalka siirtyi jarrulta kaasulle ja hän sukelsi autoineen sisään portista, jonka taustapeili kertoi sulkeutuvan saman tien hänen takanaan. Tie vietti loivasti alaspäin rinnettä myötäillen. Talon edustalla oli tasaiseksi kivetty alue, jonka oikeaan reunaan Satu pysäköi autonsa.

Noustuaan autosta hän huomasi talon vasemmalla sivulla katoksella erotetun toisen rakennuksen, jonka kahdesta leveästä ovesta päätteli autotalliksi. Ulkona ei hänen oman Octaviansa lisäksi ollut muita autoja. Hän päätti jättää pienen matkalaukkunsa toistaiseksi auton tavarasäiliöön ja otti mukaansa vain olkalaukkunsa.

Talolle johti kivetty polku, joka sukelsi kymmenen askelmaa alempana autotallin taloon yhdistävän katoksen alle. Pääsisäänkäynti oli sijoitettu talon päätyyn. Massiivisen tumman oven eteen vei kaksi askelmaa. Ovessa oli jykevä leijonapäinen kolkutin, mutta ovikellon nappia Satu ei nähnyt oven kummallakaan puolella. Hän odotti hetken, tulisiko joku avaamaan oven – sisällä talossahan tiedettiin hänen ajaneen pihaan. Kun mitään ei tapahtunut, hän iski kolkuttimella kolme kertaa.

”Voi anteeksi, häärin keittiössä enkä kuullut tuloasi”, Lena selitti avatessaan oven.

”Mutta joku avasi portin”, Satu ihmetteli ääneen.

”Ah. Se oli vartija. Tai puutarhurimme. Sama ihminen. Hänen toimistonsa on autotallin yhteydessä. Mutta käy ihmeessä peremmälle. Eikö sinulla ole muita matkatavaroita?”

”Jätin laukun autoon. Epäröin vielä yöpymisen osalta. En haluaisi aiheuttaa niin paljon vaivaa”, Satu totesi astuessaan Lenan ohi avaraan eteiseen.

”Vaivaa? Älä ole hassu. Olen yksinäinen, kuten varmasti ymmärrät. Sinun seurasi on lahja”, Lena vastasi sulkiessaan oven.

”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi huolekkaana. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?”

Hänen sanansa pysäyttivät Sadun eteisen ja hallin väliseen oviaukkoon. Lahja? Se oli kuin jokin koodi joka loksautti palaset kohdalleen. Sadusta tuntui, ettei hän saanut enää henkeä. Hän tajusi langenneensa ansaan. Kaikki oli suunniteltu etukäteen, ja hän oli toiminut juuri niin kuin hänen oli toivottu toimivan: kutsuttanut itsensä Lenan luo. Ja siellä hän nyt oli. Pedon kidassa. Kun hän seuraavan kerran vilkaisisi ikkunasta ulos, hänen autonsa ei olisi enää talon edustalla, ja sitten olisi hänenkin vuoronsa kadota. Naps, terävät hainhampaat tekisivät hänestä selvää.

”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi huolekkaana. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?”

Satu käytti tilaisuuden hyväkseen nähdäkseen Lenan reaktion:

”Ehkä tavallaan näinkin. Ajattelin, että tämä on talo, jossa Kari asui. Tajusin olevani hänen kodissaan ja sitten tajusin, etten voisi enää löytää häntä sieltä. Tunsin menettäväni hänet toistamiseen. En tiedä, pystytkö ymmärtämään, miltä minusta tuntuu.”

Lena katseli häntä pää kallellaan. ”Luulenpa pystyväni. Pyydän anteeksi sanavalintaani. En tullut ajatelleeksi, että Karin kuolema koskettaa myös sinua. Saisinko takkisi, niin ripustan sen tuonne kaappiin. Oletko syönyt?”

Lena otti Sadun takin ja pyysi tätä tulemaan perässään keittiöön. He ohittivat matkalla olohuoneen. Satu loi silmäyksen valtavien ikkunaruutujen takana aaltoilevalle musteensiniselle merelle ja värähti. Hänet valtasi hetkeksi täydellisen epätodellinen olo. Olenko todellakin nyt tällä puolella? Hänestä tuntui kuin olisi vakoillut itseään muurin luota ja joutunut oman kiikarinsa tähtäimeen. Lastenkirjoissa hereillä olo varmistettiin nipistämällä; Satu noudatti ohjetta. Mikäli kiputuntemusta oli uskominen, hereillä ollaan, hän ajatteli, eikä ollut varma, oliko ollenkaan hyvillään huomiosta. Kukaan ei tiennyt missä hän oli, ei kukaan Lenan ja portin avanneen tuntemattoman vartijan lisäksi. Hän ei ollut kertonut edes Iinekselle, miksi olisi, he sulkivat liikkeen jo kahdelta lauantaina ja huomenna olisi sunnuntai. Iines ihmettelisi hänen poissaoloaan vasta maanantaina. Kuinka pitkään tämä odottaisi ennen kuin ryhtyisi johonkin? Päivän, kaksi?

Satu havahtui mieltä kuohuttavista ajatuksistaan astuessaan keittiöön. Se oli avara, ikkunat antoivat kahteen suuntaan, ja toi Sadun mieleen paremmasta väestä kertovat amerikkalaiset elokuvat. Keskellä kohosi leveä saareke ja seinille oli ripustettu keittiövälineitä, kattiloita, lastoja, kauhoja ja pannuja. Lattia oli tummaa, miltei mustaa laattaa. Alakaapit olivat tummanharmaat, yläkaapit kirkkaanpunaiset. Mustissa kivitasoissa erottui verenpunaisia pisteitä ja juovia – kuin suonia.

Ilmeisesti Sadun kasvoilta kuvastui hämmästys, sillä Lena selitti naurahtaen kutsuvansa keittiötä omaksi Vesuviuksekseen.

”Mutta älä pelkää, käytän muitakin mausteita kuin chiliä”, hän sanoi ja iski silmää.

”Tämä on minun valtakuntani”, hän jatkoi sitten. ”Kari ei välittänyt ruoanlaitosta, eikä hänellä olisi ollut siihen aikaakaan. Liemien ja keittojen hämmentely on aina tuottanut minulle nautintoa. Siinä on jotain alkukantaista. Luulen, että meissä naisissa on kaikissa vähän noidanvikaa.”

”Mitä olet tekemässä? Voisinko auttaa jotenkin?”

”Toivottavasti pidät pastasta. Alla vongole. Simpukoita. Mutta tämä on käytännössä jo valmista. Jos haluat, voit viedä tuon tarjottimen olohuoneeseen. Kuljimme sen ohi, ehkä huomasitkin. Oikealla ylhäällä on ruokailuryhmä. Voit kattaa pöydän valmiiksi tai jättää astiat tarjottimelle, kuinka haluat. Tulen kohta perässä. Punaista vai valkoista?”

Satu pysähtyi hämmentyneenä tarjotin sylissään.

”Viiniä. Joidenkin mielestä simpukoiden kanssa voi nauttia vain valkoista, mutta minusta se on makukysymys”, Lena lisäsi.

”Valkoista. Kiitos”, Satu vastasi ja astui tarjottimineen olohuoneeseen johtavalle käytävälle.

Tullessaan olohuoneeseen ja nähdessään paikan johon Kari oli lyyhistynyt, Satu oli pudottaa tarjottimen. Hänen käsistään vain katosi voima. Hän joutui juoksemaan viimeiset metrit saadakseen tarjottimen laskettua pöydälle. Se helähti pudotessaan pöytälevyyn, mutta astiat jäivät ehjiksi. Satu nojasi hetken lähimmän tuolin selkämykseen saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Äkkiä hänestä tuntui kuin joku olisi katsellut häntä. Hän kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt ketään. Tärisevin käsin hän alkoi nostaa astioita ja ruokailuvälineitä tarjottimelta pöytään.

Ruokailutila oli olohuoneen ylätasolla, osin kuin parvekkeena sen yllä. Sitä kiersi meren puolella kaide. Satu ei ollut huomannut ruokailutilaa kiikaroidessaan alhaalta rannan tuntumasta. Hän tajusi sen jäävän parven lattian ja kaiteen varjoon. Sieltä avautui henkeäsalpaava näkymä kauas merenselälle.  

Matossa ei näkynyt jälkiä kuolemasta.

Katettuaan pöydän Satu jäi seisomaan kaiteen ääreen katsellen ensin merta, sitä alapuolella avautuvaa olohuonetta, joka tyylikkäine kalusteineen näytti ylellisen sisustuslehden keskiaukeamakuvalta. Nurkassa seisovan takan luukut oli suljettu. Vaaleanharmaan maton nukassa erottuivat imurinjäljet kuin jättimäisen siveltimen pyyhkäisyt. Taideteos, Satu oivalsi. Lena ja Kari olivat tehneet elämästään taideteoksen. Hänen katseensa pysähtyi sohvan ja sohvapöydän väliin, kohtaan johon hän oli nähnyt Karin kaatuvan. Takkapihdeistä ei ollut jäänyt tahraa vaaleaan sohvakankaaseen. Eikä matossa näkynyt jälkiä kuolemasta.

Samassa, katse yhä sohvan maton ja sohvapöydän rajaamassa kolmiossa, hän kuuli keittiön suunnalta lähestyvät askeleet ja hänen ajatuksensa kulkeutui simpukoihin. Hän näki ensin Lenan mielessään pastavati käsivarsillaan, sitten kuva muuttui lihaksi hänen silmiensä edessä.

”Valmista”, Lena totesi ja laski vadin pöytään. ”Käväisen vielä hakemassa salaatin, pikku hetki.”

Satu astui lähemmäksi pöytää. Mustakuoriset simpukat vaaleine sisuksineen koristivat pastakekoa. Hän ei ollut erityisen innostunut simpukoista, ei sen jälkeen, kun Iines joutui sairaalaan syötyään niitä etelänlomallaan. Ja siitä hänen levoton ajatuksensa hypähti viikkojen takaiseen näkymään: mieheen joka pysähtyi lipastolle kaataakseen kristallikarahvista syvänkeltaista nestettä paksupohjaiseen lasiin. Ja sitten hän hypähti itsekin – säikähdyksestä – Lenan palatessa tällä kerralla salaattikulhon ja leipäkorin kanssa.

”Penni ajatuksistasi”, hän naurahti huomatessaan Sadun pelästyvän. ”Tai ehkä euroajassa pitäisi sanoa, sentti ajatuksistasi”.

”Mieluummin ei”, Satu vastasi rehellisemmin kuin olisi halunnut. Hän onnistui hymyilemään pehmentääkseen sanojaan, mutta ehti huomata juonteen syvenevän Lenan kulmien välissä ja mustien pupillien pistävän katseen niiden alapuolella.

”Tiedät, että kävin täällä tai oikeammin tuolla rannassa pari kertaa”, Satu lausahti istuuduttuaan Lenan kehotuksesta pöytään. Hän ajatteli, että oli aika ottaa härkää sarvista. ”Tiedät toisin sanoen myös, milloin kävin.”

”Oliko se kysymys?”

”Kuinka vain”, Satu sanoi.

Sen sijaan että olisi vastannut, Lena vaikeni.

”Et ole kysynyt, mitä näin”, Satu jatkoi, vaikka vaisto kehotti häntä pitämään suun kiinni ja tarkistamaan lähimmän varauloskäynnin sijainnin.

Lena katsoi häntä pitkään ennen kuin sanoi:

”No kerro, mitä näit?”

Satu vilkaisi pastassa nauravia simpukoita. Hän huomasi, ettei Lenakaan ollut koskenut lautaseensa. Nimi juolahti samassa hänen mieleensä: saksitoksiini. Se oli panssarisiimalevän erittämä myrkky, joka varastoitui simpukoihin. Lievimmillään se sairastutti, kuten Iineksen, pahimmillaan tappoi. Saksitoksiini saattoi halvaannuttaa hengityksen. Se voisi sopia yhteen Karin lyyhistymisen kanssa, Satu ajatteli. Nämä olisivat voineet hyvin ruokailla tämän saman pöydän ääressä ennen laskeutumistaan alas olohuoneeseen.

”Tarjositko sinä hänellekin simpukoita?”

Sanat karkasivat Sadun huulilta ja sitten niitä oli myöhäistä yrittää enää pyydystää takaisin.

Lena näytti ensin pöyristyneeltä, kohotti kämmenensä loukkaantuneena suojelevasti solisluulleen, mutta sitten hänen pokkansa petti ja hän purskahti nauruun.

Mitä Lenan tunnepurkauksiin tuli, naurukohtaus vaikutti vilpittömimmältä siihen asti. Satu maistoi viinilasistaan kohtauksen loppua odotellessaan.

Lena pyyhki silmiään lautasliinaan ja päästeli uutta naurunremakkaa ennakoivia kurkkuääniä, mutta rauhoittui vähitellen, laski kädet syliinsä, katseli Satua pää kallellaan ja henkäisi: ”Voi hyvänen aika. Sinä uskot minun myrkyttäneen Karin. Etkä siksi ole koskenut ruokaasi.”

Viimeinen toteamus sai Lenan jälleen tyrskähtelemään.

Satu tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän hörähti itsekin pari kertaa, todennäköisesti silkkaa jännittyneisyyttään, sitten hän sai itsensä kuriin. Tässä ei ole mitään hauskaa, hän muistutti itseään. Kari on kuollut. Ja Lena on siihen syypää joko suoraan tai välillisesti.

”Näin hänen lyyhistyvän käsivarsillesi, etkä tehnyt mitään auttaaksesi. Annoit hänen pudota lattialle ja jätit lojumaan jalkoihisi”, Satu totesi.

Lena ei kysynyt, miten hän oli voinut nähdä kaiken niin tarkasti. Kaikesta päätellen hän tiesi myös kiikarista. Ja kuin vastauksena Sadun mielessä seuraavaksi pyörivälle kysymykselle, ulkoa kantautui koiran haukuntaa.

”Vartija?”

Lena nyökkäsi ja Sadun yllätykseksi nousi pöydästä. Mitään selittämättä hän katosi käytävään. Satu yhdisti automaattisesti nämä kaksi tapahtumaa – koiran haukunnan ja Lenan poistumisen – ja ajatteli tämän menneen tapaamaan vartijaa. Tai kuka tietää, päästämään tämän koirineen sisään. Mutta kun Lena noin viisi minuuttia myöhemmin palasi, hänellä ei ollut mukanaan vartijaa eikä koiraa, vaan harmaa kansio, jonka hän nakkasi pöydälle Sadun eteen ennen kuin istuutui.

”Siinä. Lue”, hän sanoi.

Satu otti kansion käteensä ja avasi sen epäröiden. Sisältä löytyi nippu valkoisia papereita, jotka osoittautuivat lääkärintodistuksiksi ja maksukuiteiksi. Silmättyään läpi joitain Satu kohotti kysyvän katseensa Lenaan.

”Siinä on sinulle todisteita”, tämä vastasi nyökäten kansiota kohti.

”Suomeksi ja englanniksi kirjoitettuja lääkärintodistuksia”, Satu totesi.

”Kyllä. Pahoinpitelyistä”, Lena vahvisti.

Satu silmäili vielä joitain papereita ja sulki sitten kansion. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.

”Eikö olisi mieluummin kannattanut erota kuin alkaa kerätä lääkärintodistuksia?” hän kysyi sitten. Lääkärintodistukset vaikuttivat aidoilta ja päivämäärien mukaan lääkärissäkäynnit ajoittuivat usealle vuodelle. Mutta hänestä tuntui silti mahdottomalta uskoa, että Kari olisi ollut syypää Lenan ruhjeisiin ja murtuneisiin luihin.

”Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia”, Lena vastasi. ”Päivämääristä voit päätellä, että tilanne oli pahin lasten ollessa pieniä. Suunnittelin todella eroavani. Myöhemmin päätin säilyttää lääkärintodistukset – kaiken varalta. Sitä paitsi ihmisen on hyvä muistaa, miten häntä on kohdeltu.”

”Niin minustakin”, Satu vastasi. Hänen äänensä oli hyinen.

”Miksi ihmeessä sinä syytät minua siitä, mitä yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui? Miksi et syytä Karia? Hän jätti sinut, en minä. Eikä ihminen itse itseään kosi. Minusta naisten pitäisi lopettaa toistensa syyttely ja pitää yhtä. Olemme samalla puolella, Satu, milloin sinä oikein tajuat sen?”

Ohikiitävän hetken Satu melkein uskoi Lenaa. Sitten hänen silmiinsä piirtyi jälleen näkymä valaistuun olohuoneeseen, häijysti hymyilevä nainen ja selin seisova mies, joka syvänkeltaista nestettä juotuaan vaipui hengettömänä lattialle.

”Et ehkä tarjonnut hänelle simpukoita, mutta myrkytit hänet yhtä kaikki. Voi olla, että hän kohteli sinua huonosti, ettekä olleet onnellisia yhdessä. Se ei anna sinulle oikeutta tappaa häntä. Näin mitä tapahtui. Voin todistaa, ettet tehnyt elettäkään auttaaksesi häntä. Aiotko tappaa nyt minutkin? Millä? Ellei myrkky ole simpukoissa, missä se on? Viinissä?”

Satu säpsähti tajutessaan juoneensa koko lasillisen. Hän saattoi jo tuntea pistelyn suussaan ja renkaan kiristyvän rintansa ympärillä.

”Yhtä asiaa en ymmärrä”, hän jatkoi Lenan istuessa vastapäätä vaiti, häivähdys hymyä huulillaan. ”Kuinka se ei paljastunut ruumiinavauksessa? Oliko sinulla apurina joku patologi?”

Äkkiä Satu oivalsi jotain. Hän tempaisi kansion käteensä, avasi sen ja alkoi tutkia lääkärintodistusten allekirjoituksia. Ilman leimoja ja nimenselvennyksiä niistä ei olisi saanut selvää, mutta paljaalla silmälläkin erotti, että suomeksi kirjoitettujen todistusten käsiala kuului samalle henkilölle.

”Veikkaan, että Karin kuolinsyyn vahvistavassa todistuksessa on sama allekirjoitus”, Satu totesi. Hän puhui hitaasti, itsekin järkyttyneenä siitä mitä sanoi, kohotti sitten katseensa kansiosta ja näki Lenan kasvoista osuneensa oikeaan.

”Millä sinä teit sen?” Satu kysyi ääni käheänä.

Lena ei vastannut. Hänen suunsa vääntyi ilkeästi ja vihreät silmät tuijottivat kylminä. Koiran haukunta kantautui ulko-ovelta. Satu tunsi paniikin kasvavan; hänen olisi päästävä pois. Vaistomaisesti hän varmisti laukkunsa olevan viereisellä tuolilla. Siellä olivat auton avaimet. Juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt mistään muusta. Hänen olisi päästävä jotenkin autolleen. Miten hän selviytyisi portista, hän ei halunnut ajatella.

”Millä sydän pysäytetään?” hän kysyi pitäen yllä kammottavaksi käynyttä keskustelua.

Ulko-ovi kävi. Satu huomasi Lenan näppäilevän kännykkää, ja tajusi tämän viestivän vartijan kanssa. Oliko Lena tehnyt sitä jo pitkäänkin?

Satu ponkaisi ylös olkalaukun hihna vasemman kätensä ympärillä. Hän oli istunut selkä seinään päin kauempana käytävään johtavasta oviaukosta, joten Lena saattoi helposti asettua hänen tielleen. Minkä tämä myös teki.

”Kaliumkloridi”, hän sanoi kuin jonkin loitsun ja kesti hetken ennen kuin Satu ymmärsi sen vastaukseksi kysymykseensä.

”Mutta sen sekoittaminen ruokaan tai juomaan ei toimi. Olisit voinut syödä rauhassa pastasi. Katso”, Lena sanoi, poimi lautaseltaan simpukan, irrotti pehmeän sisuksen ja sujautti suuhunsa.

”Sääli hyvää ruokaa”, hän lisäsi suupalan nielaistuaan, avasi kaulassaan roikkuvan pitkänomaisen amuletin ja veti siitä esiin neularuiskun. Hän nosti ruiskun ilmaan samalla kun katseli Satua pää kallellaan. ”Tappava määrä kaliumkloridia on ruiskutettava suoraan suoneen. Ja koska elimistössä on kaliumkloridia luonnostaan, ilman erityistä syytä siihen ei kiinnitetä ruumiinavauksessa huomiota.”

Nähdessään edessään Lenan häijyn ilmeen ja ruiskua pitelevän käden Satu tajusi, miten se oli tapahtunut. Hän oli nähnyt kaiken kiikarinlinssien läpi, ei vain ollut silloin ymmärtänyt näkemäänsä.

En koskaan ehtisi autolle asti, hän tajusi. En siis voi paeta. 

Koiran haukunta kuului nyt talon ulkopuolelta. Ne kiertelevät taloa, vartija rottweilerinsa kanssa. Siltä varalta, että yrittäisin paeta, Satu ajatteli. En koskaan ehtisi autolle asti, hän tajusi. En siis voi paeta. 

Hän lähti määrätietoisin askelin kohti käytävälle johtavaa oviaukkoa, jonka edessä Lena Lindenstein seisoi hajareisin neularuisku oikeassa kädessään. Lenan silmät loimusivat kuin soiden vihreät virvatulet. Hänen kätensä kohosi iskuun. Nämä kaksi yhdessä, vihreät silmät ja iskuun kohonnut käsi, toivat Sadun mieleen kobran, joka ärsytettynä nostaa eturuumiinsa pystyyn ja tuijottaa uhriaan hypnoottisin katsein. Hän lähti yrittämään vasemmalta puolelta ohi, tai siltä hän halusi sen näyttävän. Ratkaisevalla hetkellä hän vaihtoikin suuntaa ja heilautti samalla laukkunsa päin Lenaa. Se lämähti Lenan leukaan, tämä horjahti ja iski neularuiskun Sadun ylävartalon sijasta omaan käsivarteensa. Satu ryntäsi hänen ohitseen käytävään ja kuuli selkänsä takaa eläimellisen karjaisun Lenan tajutessa, mitä oli tapahtunut. Satu ei jäänyt todistamaan hänen vajoamistaan lattialle, hänen huuliltaan purkautuvaa vaimenevaa valitusta ja lopulta kaiken ylle laskeutuvaa hiljaisuutta.

Ulko-ovella Satu pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan koiraa. Kun mitään ei kuulunut, hän astui ulos yrittäen vastustaa pakottavaa tarvetta pyrähtää juoksuun. Ei saa juosta, hän hoki itselleen noustessaan portaita kivetylle polulle. Vasemmalla, autotallin edustalla seisoi musta maasturi. Samassa sen nurkalta ilmestyi koirankuono. Koira pysähtyi, Satu pysähtyi. Koiran vieressä seisoi mies tummissa ulkoiluvaatteissa. Satu tervehti tätä, vaikka tunsi pyörtyvänsä pelosta. Hän huomasi, ettei koira ollut hihnassa.

Heidän katseensa kohtasivat. Kaikkien kolmen – miehen, koiran ja Sadun.

”Emäntäsi tarvitsee sinua”, Satu totesi. Oli vaikea sanoa, osoittiko hän sanansa miehelle vai koiralle. ”Hän on olohuoneessa. Luulen, että sinun on parasta soittaa ambulanssi. Hän pisti itseään vahingossa neulalla. Kerro ensihoitajille, että se oli kaliumkloridia. Tai niin hän minulle sanoi.”

Satu oli siirtynyt puhuessaan lähemmäksi autoaan. Vartija tuijotti häntä paikalleen jähmettyneenä, kunnes Satu kehotti tätä ryhtymään toimeen. Koira seurasi miestä ulko-ovelle ja jäi rapulle istumaan tämän mentyä sisälle taloon. Satu naksautti avaimesta ovet auki, harppoi viimeiset askeleet ja hyppäsi ratin taakse. Hän tärisi hampaita myöten kääntäessään autoa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten pääsisi portista. Mutta kun hän lähestyi porttia, se liukui automaattisesti sivuun. Joko siinä oli tunnistin tai sitten joku avasi sen sisältä talosta. Todennäköisesti tunnistin, Satu ajatteli, ajoi ulos portista ja jätti taakseen kaiken sen mitä menneisyydeksi kutsutaan.

Kevät saapui aikaisin sinä vuonna. Lämpötilat kohosivat jo ennen vappua kahdenkymmenen tuntumaan ja kesämekot loppuivat kaupoista kesken. Oli puolipäivä, kello vartin yli kaksitoista ja Satu seisoi kahvilan jonossa ostaakseen salaatit Iinekselle ja itselleen. Hän oli jättänyt viinerit ja hoikistunut hieman, ja näytti hyvältä kevyessä kesäjakussa, capreissa ja kangastossuissa. Maksettuaan ostokset, kaksi caesar-salaattia kanalla, hän puikkelehti sisääntulijoiden välistä takaisin kadulle häikäisevään auringonpaisteeseen.

Lena jäi henkiin. Ambulanssi oli tullut nopeasti, eikä koko ruisku ollut tyhjentynyt hänen käsivarteensa. Satu kertoi poliisille kaiken mitä tiesi, myös omista harharetkistään Kujesaarten merenrantatalolle. Karin kuolema otettiin tutkintaan ja kuolintodistuksen kirjoittanutta lääkäriä kuulusteltiin. Lääkäri oli vielä toistaiseksi vapaalla jalalla, mutta Lena odotti oikeudenkäyntiä tutkintavankeudessa. Se mitä Lena oli kertonut Karin väkivaltaisuudesta, näytti pitävän paikkansa. Pahoinpitelyt olivat saaneet Lenan turvautumaan myös Suomessa lääkäriin ja heidän välilleen kehittyi suhde. Kaikkein raskauttavimmin Karin väkivaltaisuuden puolesta puhuivat ulkomailla kirjoitetut lääkärintodistukset. Ehkä ne auttaisivat lieventämään Lenan tuomiota, Satu ajatteli. Hän tajusi, ettei se, miltä jokin näytti ulospäin välttämättä vastannut lainkaan todellisuutta. Toisten elämän kuvitteli paremmaksi kuin se oli. Kateutta ruokkivat omat unelmat, joita sovitti toisten ylle kuin vaatteita paperinukelle.

Kun Kari jätti hänet, Sadusta tuntui kuin hän olisi menettänyt kokonaisen tulevaisuuden. Kuin kokonainen elämä täydellisine parisuhteineen, lapsineen, taloineen ja puutarhoineen olisi viety häneltä. Vasta nyt hän ymmärsi, ettei sellaista mitä ei ollut koskaan ollut, voinut menettää. Ja hän tajusi, että jos hän nyt menettäisi elämänsä, hän menettäisi hyvän elämän. Hän oli ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. Hän oli järjestänyt elämänsä hyvin. Ei se ehkä ollut aivan täydellinen elämä, mutta olipahan jotain syytä ponnistella kohti parempaa. Eikö tärkeintä ollutkin matka.

Nikolaos oli ilmoittanut löytäneensä rinnalleen naisen, mutta toivovansa, että Satu pysyisi hänen ystävänään. Miksi kaikki hokivat samaa eron hetkellä, vaikka hyvin tiesivät, ettei siitä tulisi mitään? Näin Satu ajatteli astellessaan tien yli. Aurinko välkehti hänen boutiquensa vastapestyssä ikkunassa. Hän ei huomannut lainkaan vastaantulijaa, joka vältti törmäyksen väistämällä häntä viime hetkellä.

”Sitä kuljetaan taas pää pilvissä.”

Äänessä oli jotain tuttua. Satu pysähtyi ja siristi silmiään. Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin?

”Ehkä tässä on jo aika esittäytyä. Arto”, mies sanoi ja ojensi kätensä. ”Pelastin sinut jo kerran aikaisemmin.”

Satu tarttui aikaillen ojennettuun käteen, mutta muisti sitten:

”Se oli talvella. Olin jäädä maasturin alle. Säikähdin niin, että unohdin kiittää.”

”Et sanonut nimeäsi.”

”Satu. Hauska tavata. Niin, ja kiitos”, hän naurahti ja muisti nyt hyvin ulkoiluasuun pukeutuneen miehen. Vaatimattomasti tämä oli pukeutunutkin nytkin, mutta silmissä karehti sympaattinen pilke.

”Kuule, lähtisitkö kahville tai jotain?” mies ehdotti.

”Olen matkalla töihin”, Satu vastasi.

”No, toisella kerralla sitten”, mies totesi.

”Mutta töiden jälkeen sopii hyvin. Sanotaanko seitsemältä?” Satu ehdotti.

On aika jättää taakse kaukorakkaudet, sekä ajalliset että maantieteelliset, ja keskittyä elämään tässä ja nyt, hän ajatteli.

Kun hän astui sisään liikkeen ovesta, hänen askeleensa oli kevyt ja Iines näki hänestä heti, että jotain hyvää oli tapahtunut. 

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Satu kuulee järkyttäviä uutisia entisen rakastettunsa Karin kohtalosta. Joku haluaa muuttaa hänen käsitystään Karista, mutta voiko kertojaan luottaa?

Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut.

Satu kuuli yhä korvissaan Lindensteinin sanat. Ne estivät häntä kuulemasta mitään muuta. Hänen maailmassaan vallitsi haudan hiljaisuus.

Lindensteinin silmät kimmelsivät kynttilänvalossa. Tämä poimi laukustaan nenäliinan, taittoi sen ja kuivasi sillä sitten varovasti taputellen silmäkulmiaan. Satu näki hänen liikkeensä – lakattujen kynsien välkkeen, vesihelmen imeytymisen silmäkulmasta paperiin. Hän huomasi huolellisen rajauksen tämän silmäluomilla ja maskaralla tuuhennetut ja tummennetut ripset. Hän pelkää ripsivärinsä valuvan, Satu ajatteli. Kuka välittää ripsiväristä, jos aviopuoliso on juuri kuollut? Jos on menettänyt ihmisen, jonka kanssa on elänyt puolet elämästään?

”Mihin?” Satu kuuli oman äänensä purkautuvan huuliltaan .

”Mihin hän kuoli? Sinun miehesi. Niin, ja tietysti, anteeksi tökeryyteni, otan osaa.”

”Kiitos. Se oli sairauskohtaus. Sydämenpysähdys”, Lindenstein sanoi.

”Oliko hänellä jotain oireita vai tuliko se yllätyksenä?”

Satu tarkkaili Lindensteinia, tämän jokaista kulmakarvan värähdystä ja hermon nykäystä poskilihaksessa, yrittäessään päätellä, puhuiko tämä totta.

Jos Kari oli saanut sairauskohtauksen Sadun silmien edessä, miksei hänen vaimonsa ollut auttanut häntä?

Satu muisti, miten Lena seisoi välinpitämättömänä vieressä.

Entä jos se ei ollutkaan välinpitämättömyyttä? Ihmiset reagoivat järkytykseen eri tavoin. Jotkut lamaantuvat. Ehkä Lindenstein kuului heihin.

”Ei mitään erityistä, sellaista joka olisi saanut hänet menemään lääkäriin. Mutta hän sairasti influenssan muutamaa viikkoa ennen. Hänen lääkärinsä epäili sen voineen vaikuttaa ”, Lindenstein selitti.

”Milloin se tapahtui?”

”Muutama viikko sitten.”

”Minä päivänä tarkalleen ottaen?” Satu penäsi.

Lindenstein vaikeni. Hän ei näyttänyt naiselta, jolle murheellisen päivän muisteleminen tuotti tuskaa, vaan ihmiseltä, joka kuumeisesti miettii, miten pääsisi pälkähästä. Hänen pälyilevä katseensa pysähtyi Satuun ja siihen syttyi jotain pahaenteistä.

Ehkä hän ajatteli hetken kysyä Sadulta, milloin tämä tarkalleen ottaen seisoi heidän rannassaan kiikaroimassa.

”Minun… minun on vaikea muistaa sitä”, Lindenstein selitti. ”Mieleni torjuu sen. Terapeuttini sanoo sen johtuvan syyllisyydestä. Avioliittoni ei ollut enää kovin onnellinen viimeisinä vuosina.”

”Olen pahoillani siitä”, Satu sopersi ajatukset sekaisin.

”Sellaista se on, kun on naimisissa niinkin kauan kuin minä ja Kari”, Lindenstein totesi olkapäitään nytkäyttäen.

Karin nimen mainitseminen sai Sadun sydämen jättämään lyönnin väliin. Vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

”Tiedän, että rakastit Karia. Ainakin ennen...”,

”Tiedän, että rakastit Karia. Ainakin ennen...”, Lindenstein aloitti, mutta tuli keittiömestarin keskeyttämäksi tämän laskiessa annokset heidän eteensä ja antaessa lyhyen mutta seikkaperäisen kuvauksen siitä, mitä lautaselta löytyisi.

Samassa myös tarjoilija purjehti paikalle täyttämään heidän lasinsa. Lindenstein odotti, kunnes molemmat olivat poistuneet.

”Nuoruudenrakkaus vaikuttaa koko elämään. Ajattelin että sinulla on oikeus tietää”, Lindenstein sanoi.

Satu odottikin hänen jatkavan, mutta Lindenstein näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

”Sanoit ajatelleesi, että minulla on oikeus tietää. Mitä?”

”Millaista se oli”, Lindenstein vastasi havahtuen mietteistään. Satu huomasi tämän hätkähtävän. Aivan kuin hän olisi halunnut karistaa jonkin epämiellyttävän mielestään, Satu ajatteli.

”Mikä?”

Lindensteinin silmät olivat kirkkaat, kun niiden katse suuntautui jälleen Satuun.

Huulet, joilta ensimmäiset suupalat olivat jo ehtineet kuluttaa punaa pois, hymyilivät.

”Tämähän on mainiota”, Lindenstein totesi.

Satu tajusi syöneensä huomaamattaan jo monta haarukallista. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä ruoka maistui.

Lindensteinin sanat veivät Sadun ajatukset takaisin Kariin. Mies oli kuollut, mutta hänen tuore leskensä keskittyi kulinaarisiin nautintoihin.

”Sanoit että minulla on mielestäsi oikeus tietää jotain. Mitä?” Satu auttoi.

”Ah. Niin”, Lindenstein henkäisi kuin koko asia olisi jo ehtinyt pyyhkiytyä toisarvoisena hänen mielestään. Hän laski ruokailuvälineet lautasen reunalle, sipaisi lautasliinalla suupieltään, suoristi liinan takaisin syliinsä ja nosti sitten kädet pöydälle niin, että ranteet nojasivat pöydän reunaan, kuten lapsille menneinä vuosikymmeninä opetettiin. Hetken hän vain katsoi Satuun.

”Kari valitsi minut ja jätti sinut. Hylätyksi tuleminen jättää jälkensä ihmiseen. Sitä kuvittelee elämän, josta on jäänyt paitsi. Ajattelin, että sinulla on oikeus tietää, millaista se oikeasti oli. Millaista oli elää avioliitossa hänen kanssaan. Nyt, kun hänestä on aika jättänyt ja kaikki on ohi.”

”Unohdat, että tunsin hänet. Ehdimme seurustella yli neljä vuotta, Satu muistutti ristiriitaisten tuntemusten repiessä häntä.

Lena Lindensteinko esitti nyt hänen ystäväänsä? Antoi ymmärtää heidän olevan samalla puolella. Mutta ketä vastaan? Karia?

”Tiedän. Mutta ette menneet naimisiin, etkä synnyttänyt hänelle lapsia. Et koskaan jakanut hänen kanssaan samaa taloutta ja ollut riippuvainen hänestä.”

”Kari oli vastuuntuntoinen ja luotettava, ainakin siihen asti, kunnes sinä viettelit hänet. Mutta hänellä oli taipumusta herkkäuskoisuuteen ja hän oli altis manipuloinnille”, Satu totesi.

Lindenstein oli väärässä, jos kuvitteli voivansa ohjailla häntä mielensä mukaan.

Satu ei tiennyt, mikä tämän tarkoitus oli, mutta jos Lindenstein yritti voittaa hänen luottamuksensa, hänen elämänsä suurimman rakkauden lokaaminen ei ollut oikea tie.

”Ihmisen todellinen luonto paljastuu vasta, kun hän saa otteen toisesta.”

Lindenstein pudisteli päätään.

”Ihmisen todellinen luonto paljastuu vasta, kun hän saa otteen toisesta. Vasta valta paljastaa, millainen ihminen oikeasti on. Kenestäkään ei oikeastaan voi sanoa, onko hän hyvä vai paha, ennen kuin hän saa päättää asioista, myös toisten asioista. Se mitä me pidämme hyvyytenä, on usein vain pokkurointia, miellyttämisen halua ja silkkaa opportunismia. Ihmiset teeskentelevät hyväntahtoista, koska siitä on etua heille niin kauan kuin he ovat riippuvaisia muista. Kaikki muuttuu kuin taikaiskusta heidän päästessään valtaan. Ei kaikkien kohdalla, ei oikeasti hyvien ihmisten kohdalla, mutta useiden. Useimpien. Valitettavasti”, Lindenstein lisäsi tavalla, joka sai Sadun tuntemaan vihlaisun sydänalassaan, niin vilpittömältä hän kuulosti. Vihreät silmät kylpivät kyyneleissä moninkertaistaen kynttilän heijastuksen kuin silmät itsessään olisivat olleet liekeissä.

Satu hätkähti hereille kuin hypnoosista, ravisti hetken päätään ja sanoi epäuskoisena:

”Yritätkö väittää, että sinä, miljoonaperijätär, olisit muka ollut jonkun toisen armoilla? Että Kari olisi päässyt niskan päälle vain siksi, että teillä oli yhteisiä lapsia? Kaikella kunnioituksella, vähän vaikea uskoa.”

”Se tapahtuu salakavalasti. Pieniä juttuja, jotka tuhoavat lopulta itsetuntosi ja samalla itsenäisyytesi. Eivät siinä mitkään rikkaudet auta, sitä paitsi vanhempani ovat edelleen elossa, enkä todellakaan toivo heidän kuolemaansa. Kari oli mustasukkainen despootti. Usko tai älä usko, mutta se on totuus. Alkuun hän ei ollut väkivaltainen, mutta myöhemmin hän muuttui myös väkivaltaiseksi.”

Satu tuijotti Lindensteinia uskomatta sanaakaan. Nainen oli vienyt häneltä hänen elämänsä miehen ja nyt vei loputkin tuhoamalla tämän muiston.

”Sinulla on oma urasi. Olet osakkaana menestyvässä konsulttiyrityksessä”, Satu puuskahti välittämättä siitä, että tuli samalla paljastaneeksi kaivaneensa tietoja Lindensteinista. ”Älä viitsi syöttää minulle soopaa.”

”Aloitin oman urani, kuten sitä kutsut, vasta viisi vuotta sitten. Osakkuuteni konsulttifirmassa ärsytti Karia ja maksoi minulle kaksi katkennutta hammasta ja murtuneen solisluun, mustelmista en ole pitänyt lukua enää vuosikymmeniin. Henkisiä ruhjeita ja haavojahan kukaan ei näe, joten toisen mielenterveyttä voi pahoinpidellä niin paljon kuin sielu sietää”, Lindenstein hymähti.

Hänen suupielissään ei karehtinut hymy, vaan katkeruus, joka lisäsi hänen sanojensa uskottavuutta.

”Jos avioliittonne kerran oli sellainen helvetti, kuten kuvasit, miksi et hakenut eroa? Miksi jäädä kärsimään, kun ihmisellä kerran on jalat jotka hän voi ottaa alleen? Vanhempasi olisivat varmasti auttaneet sinua”, Satu huomautti. Hän ei halunnut päästää Lindensteinia lähelleen. Hänestä tuntui kuin tämä olisi ollut käärme, joka yrittää luikerrella hänen elämäänsä ja myrkyttää sen menneisyyttä myöten.

Molemmat olivat keskeyttäneet syömisen ja aterian rippeet jäähtyivät lautasilla, kunnes tarjoilija tuli ja keräsi ne pois huolekas ryppy kulmien välissä.

”Eikö tämä oikein maistunut? Haluatteko lähettää terveisiä keittiölle?”

”Se oli oikein hyvää”, Lindenstein ehätti vakuuttamaan.

”Emme ole tavanneet pitkään aikaan ja on niin paljon puhuttavaa, että syöminen unohtui. Olemme pahoillamme. Annoksessa ei ollut mitään vikaa. Voisimme ehkä hetken kuluttua vilkaista jälkiruokalistaa.”

Tarjoilija nyökkäsi tyyntyneenä ja lähti viemään lautasia pois.

Satu ihaili Lenan tilanteen hallintaa. Kokeneen emännän tavoin hän piteli lankoja käsissään. Häntä oli mahdotonta kuvitella avuttomana ja hukassa yhdessäkään ihmissuhteessa.

”Ihminen on sellainen, että hän toivoo viimeiseen asti asioiden muuttuvan paremmiksi. Lasten takia. Itsensä takia. Ystävien vuoksi, jotka menettäisi avioeron seurauksena. Unohdat, että asuimme ulkomailla. Lapsemme kävivät kansainvälisiä kouluja. En voinut riistää heiltä heidän elämäänsä rikkomalla sitä kaikkea. Ajattelin, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä. Että pelastaisin heidät omalla kärsimykselläni. Mutta eivät asiat niin mene. Lapset ovat itsekeskeisiä, mutta eivät sokeita. Totta kai he tajusivat. Toisaalta Kari oli paljon poissa, työmatkoilla milloin missäkin eri puolilla maailmaa, ja ainakin sen ajan saimme olla onnellisia. Yritin myös toimia niin, etteivät riidat olisi johtaneet fyysisiin yhteenottoihin. Ne ovat lapsille kaikkein pahimpia. Mutta valitettavasti petin siinä itseäni. Ei narsistiin tai psykopaattiin pysty vaikuttamaan omalla käytöksellä. He ovat täysin immuuneja muille ja toimivat pelkästään omista lähtökohdistaan käsin. Jos Karilla oli huono päivä, jos häntä pänni jokin, oli ihan sama mitä tein, miten puhuin tai vaikeninko. Kaikki ärsytti häntä. Kaikkein eniten häntä ärsytti se, jos hän huomasi minun yrittävän olla ärsyttämättä häntä”, Lindenstein naurahti.

Satu kuunteli typertynyt ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut uskoa sanaakaan Lenan puheista.

”Sellaista on elämä despootin vaimona. Älä hetkeäkään ajattele, etten olisi monta kertaa ollut lähellä lähteä”, Lindenstein jatkoi. ”Pari kertaa ehdin jo pakatakin ja kerran pääsin jopa hotelliin asti. Mutta tulin aina toisiin ajatuksiin. Pelkäsin. En sitä, mitä hän tekisi minulle, en ainakaan ensisijaisesti. Mutta pelkäsin, miten hän toimisi lasten kanssa. Miten hän kohtelisi heitä. Hän oli parempi isä kuin aviomies, mutta hän osasi olla kylmä myös lapsiaan kohtaan.”

Satu kuunteli typertynyt ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut uskoa sanaakaan Lenan puheista. Sitten hän keksi:

”Minkäikäisiä lapsenne ovat nyt? Molemmat yli kahdenkymmenen, eikö niin? Asuvatko he yhä kotona? Eivät? Miksi et lähtenyt, silloin kun nuorimmaisesi muutti pois? Lapsiin vetoamiseltasi putoaa pohja. Pysyit naimisissa Karin kanssa senkin jälkeen, kun mikään eikä kukaan enää pakottanut siihen.”

”Molemmat lapseni opiskelevat ulkomailla. Nuorimmaiseni, Krista, Skotlannissa. Hän aloitti Edinburghin yliopistossa vasta viime syksynä”, Lindenstein huomautti.

Tarjoilija toi jälkiruokalistat. Eivätkö ne anna ihmisten keskustella rauhassa tässä ravintolassa, Satu ajatteli. Hän pusersi huulilleen väkinäisen hymyn ja otti tarjotun listan vastaan. Lena Lindensteinin kasvoilla sen sijaan ei näkynyt ärtymyksestä jälkeäkään, kun hän kyseli, osaisiko tarjoilija suositella jotakin.

Suklaista? Marjaisaa? Raikasta sorbettia? Hedelmätorttua? Lajitelma juustoja?

”Suklaafondant ja tuoreita vadelmia kuulostaa aivan vastustamattomalta”, Lindenstein visersi niin, ettei Satu ollut uskoa korviaan; oliko tuo sama nainen vain hetkeä aiemmin uskoutunut hänelle avioliittohelvetistään?

”Sama myös minulle”, Satu vastasi tarjoilijalle.

Satu katsahti Lenaan. Katse ei väreillyt lämpöä.

”Nuorin lapsesikin on toisin sanoen asunut muualla jo lähes vuoden”, hän totesi Lindensteinille. ”Laitoitko eron vireille heti hänen lähdettyään? Jos et, kiinnostaisi tietää miksi. Tai ei, oikeastaan en voisi vähempää välittää. Minulle on aivan yhdentekevää, millaista teidän yhteiselämänne oli. Ja vaikka Kari olisi ollut minkälainen hirviö sinun kanssasi, se ei tarkoita, että hän olisi ollut sitä minun kanssani. Hän valitsi huonosti. Kertomuksesi perusteella uskon hänen olleen syvästi onneton. Mutta että hän olisi yksin syypää surkeaan avioliittoonne? Sitä en usko hetkeäkään, ihan sama millaisia kauhukertomuksia sepität”, Satu sanoi.

”Sinulla on ongelma ja haluan auttaa sinua”, Lindenstein sanoi matalalla äänellä.

Hän siirsi kättään lähemmäs Sadun kättä. Hetken Satu ehti jo pelätä, että hän tarttuisi siihen.

”Ongelma? Minulla?” Satu hörähti ääneen.

”Olet käynyt ainakin kahdesti Sipoon talollamme. Olet ajanut yhteensä lähes tuhat kilometriä nähdäksesi vilauksen nuoruutesi rakastetusta. Teidän seurustelunne päättyi yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Siitä on neljännesvuosisata, Satu. Sanoisin, että sinulla on ongelma. Luulen, että jos kysyisimme ihmismielen asiantuntijan mielipidettä, hänkin sanoisi, että sinulla on ongelma. Tulin kertomaan avioliitostani, en mustamaalatakseni miestäni, rauha hänen muistolleen, vaan auttaakseni sinua pääsemään vihdoin yli neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista ja jatkamaan elämässäsi eteenpäin. Yritän sanoa, ettei hän ole sen arvoinen. Ei kukaan mies ole.”

Lena Lindenstein puhui rauhallisella äänellä. Se oli miellyttävä, matala, hieman kehräävä ääni, varmaan joku voisi kutsua sitä seksikkääksikin. Kun hän lopetti, laskeutui hiljaisuus.

Jäin kiinni, Satu ajatteli.

Lindenstein olisi voinut säästää aikaa sanomalla sen heti, ja tältäkin päivälliseksi kutsutulta kidutukselta olisi säästytty.

”Hyvä. Uskon sinua”, Satu sanoi tietämättä itsekään tarkasti miksi. Ehkä hän halusi vihdoin lopettaa kissa-hiiri -leikin. Ehkä hän halusi päästä lähtemään kotiinsa. Ehkä hän halusi varmistaa Lindensteinin ystävällisyyden vastakin. Ettei tämä nostaisi asiasta äläkkää. Tai sitten Satu halusi ostaa myötämielisyydellään aikaa. Syy, joka häneltä itseltäänkin oli vielä kateissa, selviäisi kenties myöhemmin.

”Ilahduttaa kuulla. Ymmärrän sinua. Ihan totta, älä näytä niin epäilevältä. Seurustelitte monta vuotta ja sinulla oli odotuksia yhteisestä tulevaisuudesta. Totta kai. Suhteenne loppuminen tuli sinulle täydellisenä yllätyksenä. Mutta jos olet rehellinen itsellesi, sen pitäisi jo kertoa sinulle jotain siitä, millainen Kari todellisuudessa oli. Hän tapaili minua melkein kaksi kuukautta ennen kuin kertoi siitä sinulle. Satu, hän seurusteli meidän molempien kanssa yhtä aikaa, sain tietää sen myöhemmin. Ja kyllä, aivan varmasti hänen valintaansa vaikutti se, että isäni johti firmaa, jossa hän oli töissä. Kari ajatteli uraansa. Ajoit yli kaksisataa kilometriä nähdäksesi, miten rakastamasi mies elää, nähdäksesi onko hän onnellinen. Jos olisit soittanut ovikelloamme, olisin voinut kertoa sen sinulle. Ei, me emme olleet onnellisia. Satu Tuppunen, yritän kertoa sinulle, että et menettänyt mitään, mutta säästyit paljolta. Suostumalla Karin kosintaan minä pelastin sinut.”

Jälkiruoka osoittautui herkulliseksi. Satu pyysi Lenalta anteeksi lapsellista päähänpistoaan vakoilla heidän elämäänsä. Lena ei maininnut kiikaria, eikä Satu sitä nostanut esiin. Sekin oli Sadun puolelta enemmänkin vaistoa kuin tietoista toimintaa. Hän päätti erota Lindensteinista ystävällisissä väleissä, ja sen hän myös teki. Ennen kaikkea hän halusi pois. Hän halusi etäisyyttä saadakseen jäsennettyä ajatuksiaan. Lindenstein ja kaikki mitä hän oli paljastanut, oli liikaa yhdelle illalle. Lindenstein vaati ehdottomasti saada tarjota aterian, hänhän kutsun oli esittänytkin. Satu suostui, vaikka se saikin hänet tuntemaan itsensä korruptoituneeksi.

He hyvästelivät ravintolan ulkopuolella. Lindenstein oli pysäköinyt autonsa, punaisen Audin, kadun varteen, mutta sanoi jättävänsä sen siihen ja kävelevänsä hotelliin.

”Viini”, hän vielä tarkensi hymyillen, huiskautti kättään ja kääntyi sitten poispäin pysähtyäkseen parin askeleen jälkeen.

”Kiitos vielä kerran, Satu! Meidän olisi pitänyt tavata jo kaksikymmentä vuotta sitten!” hän huikkasi, heilautti vielä uudestaan kättään ja jatkoi matkaansa.

No niin, Tuppunen, mietitäänpä hetki, Satu ajatteli istahtaessaan olohuoneensa englantilaistyyliseen nojatuoliin. Kari on kuollut.

Se kuulosti aina yhtä mielipuoliselta ja ahdisti hetkeksi muut ajatukset takaisin poteroihinsa.

Kuoliko Kari merenrantatalon olohuoneessa hänen kiikarinsa linssien edessä?

Kuoliko Kari merenrantatalon olohuoneessa hänen kiikarinsa linssien edessä? Kuva piirtyi Sadun mieleen aina uudestaan: Kari seisoo selin ikkunaan, takkapihdit kädessään, ottaa askeleen kohti vaimoaan ja alkaa sitten vajota alaspäin. Kuin suuri puhallettava nukke, johon on tuikattu reikä. Hän vain putosi putoamistaan, valui kasaan lattialle. Menikö se niin vai sijoittiko Sadun mielikuvitus miehen paikalle puhallettavan nuken vertauskuvan kerran keksittyään?

Satu ravisti päätään karistaakseen ajatuksistaan asiattomuudet. Hän keskittyi nyt Karin sijasta Lenaan yrittäen palauttaa mieleensä, miltä tämä näytti silloin, kun Kari alkoi lyyhistyä lattialle. Häivähtikö hänen kasvoillaan hätäännys? Kauhu? Levisivätkö hänen silmänsä järkytyksestä?

Mutta välinpitämättömyys oli kaikki, mitä Satu kykeni muistamaan. Lena katsoi lattialle lyyhistyvää miestään kuin yhdentekevää, arvotonta esinettä. Kädet velttoina sivuilla ilman aikomustakaan auttaa.

Todistiko Satu Karin kuolinhetkeä? Satu tunsi neljännesvuosisadan takaisen nuoruuden hyökyvän ylitseen ja murskaavan nykyhetken alleen.

Hänet valtasi sanoinkuvaamaton tuska menetetystä rakkaudesta ja menetetystä rakastetusta. Hän nosti jalkaterät tuolin istuintyynylle ja kiersi käsivarret polviensa ympäri ollakseen mahdollisimman pieni, niin pieni, että voisi kadota surultaan, mikä ei ollut vielä koskaan onnistunut keneltäkään, eikä se onnistunut Sadultakaan. Hänen oli ikävä Karia, sitä Karia jonka menetti kauan sitten. Ja se oli uudestisyntynyttä, tuoretta ikävää, jonka tieto tämän kuolemasta oli herättänyt.

Lena sanoi avioliittonsa olleen onneton. Mutta huonoon suhteeseen tarvitaan kaksi.

Lindenstein-Kujesaari väitti haluavansa auttaa Satua kertomalla totuuden. Ei toki tulleensa pelkästään sitä varten, vaan koska osallistui seminaariin, mikä antoi hänelle ikään kuin mahdollisuuden tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta koska Sadun tuttava oli vahvistanut, ettei kaupungissa järjestetty sillä haavaa ainuttakaan kaksipäiväistä seminaaria, jäljelle jäi ainoastaan halu kertoa Sadulle totuus.

Lena Lindenstein ajoi yhteensä viisisataa kilometriä saadakseen kertoa tuntemattomalle naiselle totuuden miehestään. Naiselle, jonka hän tiesi seurustelleen miehensä kanssa, ja jonka tiesi vakoilleen heitä heidän merenrantatalollaan.

Vieläpä mahdollisesti miehensä kuolinyönä. Millainen ihminen toimisi niin? Olisi valmis näkemään niin paljon vaivaa auttaakseen vierasta ihmistä?

Sellaisiakin ihmisiä varmasti oli – epäitsekkäitä ja hyväntahtoisia, sellaisia kuin Sybil.

Tosin satojen kilometrien taivaltaminen vain siksi, että pääsisi kertomaan jollekin jotain, koettelisi varmaan jo hänenkin pyyteettömyyttään. Niin hyväntahtoisia ei löytyisi kovin monta koko ihmiskunnasta. Ja yhdestä asiasta Satu meni takuuseen: Lindensteinia olisi siitä kourallisesta turha etsiä.

Kun valheet oli siivottu pois, mitä jäi?

Jäi pimeydessä valaistuna hohtava olohuone ja siellä kaksi ihmistä, joista Sadun pinkaistessa pakoon vain toinen oli enää pystyssä toisen lojuessa hengettömänä lattialla. Jäi Sadun kannoilla haukkunut ja auton sivuikkunaan hyökännyt suurikokoinen koira. Jäi tuntematon koiranomistaja. Jäi Satua päiväkausia seurannut musta maasturi.

Jäi nainen, jonka oli saatava selville, paljonko hän tiesi. Ja joka oli sitä varten valmis ajamaan yli kaksisataa kilometriä, valehtelemaan ja juonimaan itsensä päivälliselle hänen kanssaan.

Satu kyhjötti olohuoneensa ruudullisessa nojatuolissa saali hartioillaan. Vanha perintökello löi seinällä keskiyön tunnit. Hän ei ollut sytyttänyt valoja nähdäkseen ulos ikkunasta.

Mitä menetettävääkään minulla on? hän kysyi ja silmäsi tahtomattaan hämärään hukkuvaa huonetta ympärillään.

Olkoon tämä viimeinen näytös Karin ja Sadun rakkaustarinassa, hän ajatteli ja poimi kännykkänsä sivupöydältä.

Hän etsi asiakastiedoista Lenan puhelinnumeron ja lähetti tälle viestin:

Kiitos päivällisestä! Ja kiitos, että kerroit minulle asioista, jotka varmasti ovat itsellesi kipeitä. Arvostan sitä, ja pahoittelen jos sait päinvastaisen käsityksen. Jos sinun oli vaikea kertoa elämästänne, ei sitä kaikkea ollut myöskään helppo ottaa vastaan. Nyt, kun olen käynyt keskusteluamme läpi mielessäni, tuntuu että on paljon asioita, joista haluaisin kysyä ja vielä puhua kanssasi. Voisinko tulla käymään esimerkiksi ensi viikonloppuna? Kadotin nimittäin korvakoruni ulkoillessani tonttinne vieressä olevalla rannalla, enkä ole yksinkertaisesti kehdannut tulla etsimään sitä. Mutta nyt kun tiedän sinun olevan tietoinen vierailuistani, tilanne on toinen ja minua haluttaisi lähteä tutkimaan, näkyisikö sitä. Siinä on yksi 0,8 karaatin timantti (kyllä, kadotin vain toisen). Mitä luulet, ehtisitkö tavata, vaikka lauantaina? Ilmoittele. Satu

Satu lähetti viestin ja hetkeä myöhemmin kännykkä ilmoitti toimittaneensa sen perille.

”Et ole ainoa, joka osaa sepittää valheita”, hän kuiskasi yön yksinäisyyteen. Ja lisäsi mielessään: itsepä tämän aloitit.

Hän oli päättänyt selvittää, mitä Karille tapahtui, menehtyikö hän sairauskohtaukseen vai murhattiinko hänet. Ja jos murhattiin, miksei asiasta ollut tehty poliisitutkintaa. Kuolinilmoituksia ei tavattu laittaa nettiin. Koska kännykkä oli valmiina hänen kädessään, hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan, löytyisikö sieltä jotain muuta viittausta asiaan, kuten vaikkapa ystävän laatimaa nekrologia.

Hän pysähtyi pohtimaan, oliko Karilla ollut ystäviä vai olivatko ihmiset hänen ympärillään olleet vain liiketuttuja. Samassa Satu tunsi jonkin kylmän kulkevan lävitseen ja jähmettyi liikkumattomaksi tuolissaan. Aivan kuin joku olisi hipaissut hänen poskeaan kohmeisilla sormillaan ja puhaltanut hänen kaulalleen hyisen henkäyksen. Hän ei uskonut aaveisiin. Silti hän istui halvaantuneena paikallaan uskaltamatta hengittää. Hän odottaisi, kunnes rauhattomat sielut olisivat löytäneet ulos hänen olohuoneestaan. Seinäkellon kumahdus oli säikäyttää hänet hengiltä.

”Puoli yksi”, hän mutisi ja uskalsi vihdoin oman äänensä rohkaisemana nousta. Hän meni keittiöön, laittoi teeveden päälle.

Hän mittasi teen, jätti sen kannuun hautumaan ja tarkisti odottaessaan sähköpostit. Nikolaos ei ollut vastannut.

Sekoittaessaan hunajaa teehensä, hän huomasi kännykän näytön välähtävän. Mitään kilahdusta ei kuulunut, sillä hän oli laittanut puhelimensa äänettömälle. Mutta näytön yläreuna kertoi saapuneesta viestistä.

Hän avasi viestin vapisten.

Kiva kuulla. Minustakin meidän oli jo korkea aika tavata. Lauantai sopii oikein hyvin. Osaatko sanoa tarkempaa aikaa? Loihdin meille jotain pientä syötävää. Niin, ja varaudu jäämään yöksi; mieheni jätti jälkeensä mittavan kokoelman laatuviinejä. Kyllä, talossamme on ihan oikea viinikellari! Lena.

Satu tuijotti viestiä. Hänen sydämensä hakkasi kuin kuolemaantuomitulla.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.