Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Taina Haahdin Jätetty-jatkis kertoo Satu Tuppusesta, joka menetti 25 vuotta sitten elämänsä rakkauden toiselle naiselle. Yllättävä kohtaaminen menneisyyden kanssa saa Sadun kaipauksen – ja epätoivon – jälleen heräämään. 

 

Korkeat ikkunat paljastivat aistikkaasti sisustetun huoneen, suuret maalaukset seinillä ja massiivisen takan, jossa roihusi valkea. Nainen istui upottavassa nojatuolissa. Hän näytti lukevan lehteä, ei kirjaa. Loimu heijastui kiiltävälle, taipuisalle sivulle. Mies seisoi ikkunan ääressä, selkä naiseen päin, ja katseli merelle. Satu ei osannut arvioida etäisyyttä – ehkä sata metriä, ehkä alle, mutta vaikka hän ei pystynyt erottamaan miehen kasvoja, hän tiesi että se oli Kari. Hän oli edelleen se sama komea mies, pitkä ja leveäharteinen. Ryhdikäs. Vuodet eivät näyttäneet tuoneen hänelle kiloja, mutta hän olikin aina harrastanut urheilua ja pitänyt huolta itsestään. Satu tunsi lämmön rinnassaan: oma rakas Karini.

Paitsi ettei Kari ollut hänen, vaan Lenan. Ja Lena plarasi välinpitämättömänä lehteä taustalla. Lenalla oli kaikkea: hyvä ulkomuoto, hieno ura, upea koti, jumalainen mies, täydelliset lapset menestymässä maailmalla. Silti hän selasi kyllästyneenä kuvia samanlaisista yltäkylläisistä elämistä kuin hänen omansa. Satu olisi voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että lehti oli Vogue, Harper’s Bazaar tai jokin muu eksklusiivinen kansainvälinen muotijulkaisu.

Kari parka. Kari kulta parka. Satu säpsähti. Katseliko mies sittenkään merelle? Hän vetäytyi vaistomaisesti alaspäin auton istuimella. Hetken hänen sydämensä jyske peitti alleen rantakivikkoon vyöryvien aaltojen kohinan. Omituinen ­tila valtasi hänet : hän halusi pysyä piilossa, mutta toisaalta toivoi Karin näkevän hänet, tunnistavan hänet, heilauttavan kättään merkiksi siitä, että hän pysyisi siinä missä oli ja syöksyisi sitten ulos talosta hänen luokseen. Sinä. Sinä rakkaani, ainoani. Tein hirvittävän virheen. Olin täysi typerys. Voi, Satu, voisitko ajatella, että me… Sano ettei ole myöhäistä. Viimeiset kymmenen vuotta olen ajatellut yksin sinua. 

Ei, Satu korjasi mielessään: viimeisen neljännesvuosisadan.

Ihmiskunnan suuret rakkaustarinat hyökyivät Sadun mieleen, sieluun ja sisimpään.

Ihmiskunnan suuret rakkaustarinat hyökyivät Sadun mieleen, sieluun ja sisimpään. Kleopatra ja Marcus Antonius, Edvard VIII ja Wallis Simpson, Rhett Butler ja Scarlett O’Hara, Anna Karenina ja kreivi Vronski, Romeo ja Julia, Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Enemmistö pareista oli fiktiivisiä, mutta Satu ei antanut sen häiritä. Eikö juuri kertomusten kuolemattomuus todistanut, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset saattoivat samastua päähenkilöihin? Ja eikö juuri samastuminen todistanut ne lopulta todeksi?

Tristan ja Isolde. Kari ja Satu.

Satu havahtui ajatuksistaan, kun mies valaistussa ikkunassa kääntyi poispäin. Yhden ohikiitävän hetken hän uskoi kuvitelmansa toteutuvan ja miehen ryntäävän ulos hänen luokseen. Satu etsi jo silmillään lähintä ulko-ovea – pääsisikö olohuoneesta suoraan rannanpuoleiselle terassille? Sadun käsi laskeutui omia aikojaan auton ovenkahvalle, valmiina avaamaan oven. Hän oli valmiina juoksemaan vastaan. Tonttia ympäröivä muuri ulottui melkein rantaan asti, mutta ellei hän pystyisi kiertämään muuria rannan kautta, hän kiipeäisi sen yli. Tai kahlaisi läpi rantaveden. Mikä oli matala muuri estämään rakastavaisten jälleennäkemisen. Vaikka sen harjalle olisi ripoteltu lasinsirpaleita, Satu ajatteli liikuttuneena.

Kyyneleet sumensivat silmät. Satu kaivoi nenäliinan laukkunsa sivutaskusta, kuivasi silmänsä ja räpytteli näkökentän jälleen kirkkaaksi. Mies seisoi selin ikkunaan, eikä hän näyttänyt olevan ryntäämässä mihinkään. Sanoiko hän jotain naiselle? Satu ei nähnyt miehen kasvoja ja meri täytti kohinallaan hänen omat korvansa. Hän värähti. Hän oli istunut autossaan jo… Herranjumala, toista tuntia, ja lämpötila matkustamossa oli hyvää vauhtia laskemassa lähelle ulkoilman lämpötilaa, joka oli nollan tuntumassa.

Nainen kohotti katseensa lehdestä. Nainen hymyili miehelle. Takassa palava tuli oli hiipumassa, liekit eivät enää nousseet korkealle.

Satu tunsi tuskan riipaisun rintalastansa alla, sydämensä asuinsijalla. Hän käänsi katseensa merelle. Meri vastasi läpitunkemattoman mustana, rauhattomana kuin nälkäänsä heräävä peto. Satunnaiset aallonvälkkeet muistuttivat valon leimahduksia tikarin terässä.

Satu tuijotti meren mustaa ja sielunsa pimeää. Mikä sen hyvän, uskollisen tytön nimi taas olikaan? Sen, joka vailla vastarakkautta heitti henkensä rakkaansa puolesta? Hän ajatteli Les Misérablesia. Éponine.

Ei kaikkien rakastama Scarlett O’Hara eikä jumalainen Anna Karenina, vaan Éponine. Se hän oli. Hän, Satu Tuppunen.

Kun Satu vihdoin käynnisti autonsa kankein, kohmettunein sormin, talon suuret ikkunaruudut olivat mustana. Takasta heijastui vielä punainen hehku, muuten oli täysin pimeää. Talon asukkaat olivat vetäytyneet makuuhuoneeseensa. Sadun ajatus kulkeutui vastentahtoisesti ja siitä huolimatta hetkeksi heidän mukanaan kaksoisvuoteen satiinilakanoihin. Vieläkö he rakastivat toisiaan, hän kysyi mielessään. Vieläkö he upposivat malttamattomina toistensa syliin?

Vasta lähdettyään jälleen liikkeelle Satu tajusi, miten kylmissään oli. Kylmyys ei ollut vain iholla ja lihaksissa, hän hytisi sydäntään ja sieluaan myöten. Jokin raskas ja kova painoi palleaa niin, ettei henki ollut kulkea. Menneisyys?

Paniikissa, silmät kyynelissä hän kaasutti moottori vinkuen takaisin tielle. Octavian pohja kolahti matkalla johonkin kiveen tai mättääseen, oksat läimivät kylkiä – hän ei välittänyt. Koko paluumatka, hän ajoi yhtä soittoa pysähtymättä kertaakaan, hurahti kuin usvassa. Hän ei muistanut jälkeenpäin yhtään risteystä, yhtään tienviittaa eikä opastaulua, silti ihmeellisesti hän löysi takaisin kotitalonsa asukaspysäköintiruutuun. Siinä hän heräsi kuin transsista lähes kolme tuntia elämästään kadottaneena.

Vai neljännesvuosisadan?

Numerot kolme kuusitoista loistivat kojetaulun kellossa, kun Satu rojahti uupuneena vasten ohjauspyörää. Pohjalla, hän ajatteli. Olen alinta lietettä, pohjasakkaa. Vakoilen muiden elämää. Ajan viisisataa kilometriä värjötelläkseni autossa rantakaislikossa nähdäkseni vilauksen miehestä, jonka kanssa seurustelin kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Häpeä korvensi hänen sisuksiaan niin, ettei hän uskonut enää koskaan kykenevänsä kävelemään suorassa.

Mitä oikein odotit, ajatus kysyi. Mitä ihmettä kuvittelit saavuttavasi ajamalla naisen kotiin? Karin ja naisen kotiin. Satu ei edelleenkään osannut vastata itselleen. Sitä luulee tuntevansa itsensä, kun elämää on takana jo senkin verran kuin hänellä. Mutta ei sinne päinkään. Herää kysymys oliko hän elänyt. Oikeasti elänyt. Vai näytellyt vain jotain elämän kaltaista rakentamissaan kulisseissa?

Satu nousi autosta. Oli vielä pimeää, mutta parkkialueen lyhty valaisi naarmut ja kolhut Octavian kuljettajanpuoleisessa ovessa. Niitä katsellessaan hän purskahti itkuun, lukitsi kaukosäätimestä ovet ja käveli selkä vavahdellen, aina välillä riipaisevasti nyyhkäisten, talon rapulle, ovesta sisään ja hissillä ylimpään kerrokseen. Hän oli aivan loppu. Eikä hän silti uskonut pystyvänsä nukahtamaan. Siinä hän oli väärässä. Heti ojentauduttuaan vuoteeseen hän sammui kuin päähän kalautettuna. Vaikka hän olikin jo unessa, hän oli kiitollinen siitä kalautuksesta. Ensimmäinen hyvä teko kohtalolta, suojelusenkeliltä, sattumalta, mikä ikinä olikin, pitkiin aikoihin.

Joulu lähestyi ja juhlapukimet alkoivat tehdä kauppansa. Satu oli sulkenut merenrantataloepisodin mielestään ja keskittyi vaatettamaan asiakkaitaan. Tekemään heistä kauniita, illan jumalattaria ja tanssiaisten kuningattaria. Se tuotti mielihyvää. Hän tunsi olevansa toipumaan päin. Eikä naista – Lenaa – enää näkynyt hänen liikkeessään tai koko kaupungissa. Miksi olisi? Eihän tämä asunut sielläpäinkään. Eivätkä kaikki aja neljääsataa kilometriä vain ihmetelläkseen jotain valaistua ikkunaa, vaikka siihen olisi ripustettu lumoavia leninkejä ja iltapukujakin. Hyvä niin.

Glögipannu höyrysi ja mantelit ja rusinat hupenivat kipoista tontun kuvin koristeltuihin posliinimukeihin. Iltaisin tarjottiin myös terästystä, jos joku tunsi sellaista tarvitsevansa. Satu pärjäsi enimmäkseen ilman, eikä asiakaspalvelutehtävissä olisi sopinutkaan esiintyä juovuksissa. Eikä hän halunnut liioin toimia huonona esimerkkinä Iinekselle. Jos Satu jotain joikin, hän teki sen vasta Iineksen lähdettyä. Aika usein hän joutui jättämään auton liikkeen pysäköintipaikalle ja kävelemään kotiin. Ei kuitenkaan liian usein. Sitä paitsi oli mukava astella jouluvaloin koristellun kaupungin läpi. Octavian pellit oli suoristettu ja pohjakin oli tarkastettu vaurioiden varalta. Mikään ei muistuttanut häntä enää hänen hetkellisestä alennustilastaan.

Nikolaokselta tuli sähköpostia, jossa tämä tiedusteli hänen joulusuunnitelmistaan. Päivä, pari, kenties viikko Välimeren auringossa piristäisi varmaan kaamoksen keskellä elävää?

Satu poisti viestin roskakoriin. Vaikka hän oli pyyhkinyt matkan merenrantatalolle mielestään, hän ei silti aikonut palata sitä edeltäneeseen elämäänsä. Oli aika mennä eteenpäin. Lenan ilmaantuminen oli ollut herätys. Paikallaan kyhjöttäminen saisi loppua. Hän tekisi jotain uutta, ryhtyisi johonkin. Hän ei vielä tiennyt mitä, mutta sitä varten olisi raivattava tyhjää tilaa. Tyhjä tila täyttyisi itsestään uusilla asioilla. Se oli fysiikan laki. Niin suurta asuntoa tai varastoa ei ollut olemassakaan, etteikö se täyttyisi tavarasta. Sama päti elämään yleensäkin. Tila veti puoleensa asioita. Ensin oli luotava tila. Satu aloitti siivoamalla pois Nikolaoksen. 

Satu käänsi uuden sivun vanhan elämänsä kirjassa. Hän keskittyi liiketoimiin, vaatetti asiakkaat joulun juhliin ja iloihin.

Satu käänsi uuden sivun vanhan elämänsä kirjassa. Hän keskittyi liiketoimiin, vaatetti asiakkaat joulun juhliin ja iloihin. Kaunisti, neuvoi, täytti mukit glögillä ja rikkoi kaikkien aiempien joulukuiden myyntiennätyksen. Liikenaisten yhdistyksen johtokunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa hän vei yhdistyksen joulutervehdyksen vanhusten hoivakotiin, sairaalan lastenosastolle ja musiikkipäiväkodin pilteille, lahjoitti hyväntekeväisyyteen ja avusti ruoan hankinnassa varattomien joulujuhlaan. Hän ylitti itsensä ja todennäköisesti kaikki muutkin. Kun hän jouluaattoiltana lukitsi liikkeen ovet, hän oli näännyksissä mutta hyvillä mielin, jopa onnellinen, valmiina omaan yksityiseen jouluunsa, jolta odotti vain ja ainoastaan lepoa, lepoa ja lepoa.

Satu ei ollut koskaan ollut mikään sukujoulujen ystävä, ei niin että hänellä enää olisi ollut jäljellä sukuakaan. Yksi etäinen täti, jolle hän ei pystynyt lähettämään edes korttia, koska osoitetta ei ollut saatavilla mistään palvelusta. Hän kuitenkin oletti tädin olevan yhä hengissä ja soi tälle lämpimän ajatuksen.

Satu selviytyi joulusta ja läheltä piti, ettei olisi selvinnyt uudestavuodestakin. Eräs puolituttu järjesti suureelliset uudenvuoden pirskeet ja kutsui hänetkin, mistä Satu päätteli juhlat suureellisiksi. Osoittautui kuitenkin, että juhliin oli kutsuttu vain parisenkymmentä ihmistä. Syy siihen miksi hän oli heidän joukossaan, selvisi vasta paikan päällä, tuttavan avarassa rivitalohuoneistossa viehättävällä uudella asuinalueella järven tuntumassa.

Vielä valmistautuessaan Satu kuvitteli juhlia kunnon juhliksi ja sonnustautui odotustensa mukaisesti. Hän oli tehnyt välipäivät liikkeessään varastoinventaariota ja poiminut tangolta palkakseen tummanpunaisen hopeavälkkeisen nilkkapituisen iltapuvun. Iltapuvun kanssa hän puki granaatinpunaiset silkkikengät, ripusti kaulaansa mustatupsuisen pukukorun ja korviinsa roikkuvat, hopeakehykseen upotetut mustat kivet. Aiemmin päivällä hän oli käynyt meikattavana ja kammattavana. Hän ihaili kuvaansa hetken eteisen korkeassa peilissä.

”Näytän hemmetin hyvältä, vaikka itse sanonkin”, hän huomautti peilikuvalleen toista kulmakarvaansa kohottaen, heitti hartioilleen viitan ja kiiruhti alas. Taksi odotti ulko-oven edustalla. Moottorin matala murina tuntui rappukäytävässä asti.

Kun Satu istui taksin takapenkillä ja katseli ikkunasta valaistua kaupunkia, jouluun koristeltuja koteja ja vuoden vaihtumista enteilevää tohinaa kaduilla, hänestä todellakin tuntui siltä, että elämä meni eteenpäin. Hän oli matkalla johonkin uuteen. Uusien ihmisten pariin. Kuka tietää mitä kohtaamisista syntyisi? Hymy karehti tummanpunaisilla, huolella rajatuilla huulilla. Vielä siinä vaiheessa hän odotti tulevalta illalta ties mitä – monikymmenpäistä iltapuvuissa ja frakeissa juhlivaa ihmisjoukkoa, samppanjaa, herkkuja, livreepukuisia tarjoilijoita, tanssiaistunnelmaa. No, hyvä, kaikki miehet eivät varmaankaan käytä frakkia, osalla on epäilemättä smokki, hän korjasi mielikuvaansa.

Vaikka hän tiesi tuttavansa asuvan rivitalossa, suurehkossa huoneistossa, mutta silti, hän ei miettinyt, kuinka hänen mielessään kymmenpäisestä satapäiseksi paisuva joukko mahtuisi tanssimaan siellä masurkkaa ja wienervalssia. Hänen poskensa paloivat odotuksesta kuin ensimmäisiin tanssiaisiinsa matkaavalla nuorella neidolla. Itse asiassa, jos hän olisi pysähtynyt hetkeksi miettimään, hän olisi voinut havaita hämmentäviä yhtäläisyyksiä omien odotustensa ja 1800-luvun Pietarin ylimystöä kuvaavien elokuvien välillä. Hän ei pohtinut. Hän putosi 2010-luvun keskisuomalaiseen todellisuuteen taksin kurvatessa rivitalon pihalle.

Ulko-oven molemmin puolin loimusi tervapata. Tuulikaappi oli täynnä kenkiä. Emäntä sentään tuli eteiseen vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Loi oudoksuvan katseen Sadun juhlavaan asuun. Sillä hetkellä, kun Satu astui olohuoneeseen, jonne oli kokoontunut kymmenkunta ihmistä, lisäksi muutama näkyi siirtyneen avokeittiön puolelle, sillä hetkellä, kun hänen granaatinpunaisen silkkikenkänsä kanta kopsahti pyökkiparketille, hän tiesi olevansa auttamattomasti ylipukeutunut. Nopealla silmäyksellä vain yhdellä miehistä oli puku, sekin harmaa, loput istuskelivat villapaidoissa. Naiset olivat luottaneet pikkumustaan. Muutamaa vierasta myöhemmin emäntä ilmoitti kaikkien olevan paikalla.

”Valitettavasti kummipoikani sairastui eikä päässyt tulemaan”, emäntä totesi luoden nopean pahoittelevan silmäyksen nuoreen sivummalla seisoskelevaan naiseen, hänen sisarentyttäreensä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Vähitellen Sadun valkeni, mistä oli kysymys. Kaikki muut olivat pariskuntia, lukuun ottamatta häntä, nuorta naista ja keski-ikäistä, lämpimään tweedtakkiin sonnustautunutta miestä, joka joutui tämän tästä ottamaan nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen otsalleen kihonneet hikikarpalot.

Koska korkeakoulussa opiskeleva kummipoika ei ollut päässyt paikalle, nuori nainen jäi vaille seuraa. Tai kenties olisi jäänyt vaille seuraa, ellei tweedtakkiin sonnustautunut keski-ikäinen herra olisi ryhtynyt innokkaasti piirittämään tätä. Harmaantunut mies tweedissä, Satu tajusi, oli tarkoitettu hänelle. Mies oli emännän ja tämän avopuolison ystävä, jokin aika sitten eronnut, kuten kävi ilmi. Satu oli valittu yksinäisten naisten joukosta pariksi miehelle. Kenties juhla oli järjestetty vain vaimonsa hylkäämän miehen sokkotreffien kulisseiksi. Ja siinä hän nyt seisoi, ylipukeutuneen, eikä mies edes osoittanut minkäänlaista kiinnostusta häntä kohtaan. Oliko edes tervehtinyt häntä?

Sadulle tuikattiin kuohuviinilasi käteen. Hän yritti viritellä jonkinlaista keskustelua lähimpien pariskuntien kanssa. Eikö pariskuntien kuuluisi hyvien tapojen mukaan jalkautua erillään muiden joukkoon? Nämä nyhjöttivät toisissaan kuin siamilaiset kaksoset. Eikä se edes ollut pahinta; pahinta oli ihmisten vaivaantuneisuus hänen puolestaan. Nuoreen naiseen ja tätä liehakoivaan mieheen luotiin kiusaantuneita katseita. Mies olisi voinut olla naisen isä. Ellei peräti isoisä. Myös nuori nainen näytti kiusaantuneelta, mutta hämmentynyt hymy hänen huulillaan kannusti miestä vain lisää.

Miehensä vieressä seisova, Arjaksi esittäytynyt nainen kumartui Satua kohti ja kuiskasi hänen korvaansa sen verran kuuluvalla äänellä, että kaikki lähellä olevatkin kuulivat sen:

”Miehet syntyvät ilman itsekritiikkiä.”

Vinkkasi tietäväisenä silmää ja jatkoi suputusta:

”Jaakko sanoo, että se johtuu biologiasta. Luonto varustaa miehet katteettomalla itsetunnolla. Ei pariutuminen muuten onnistuisi.”

Jaakko, Arjan viisauden lähde, oli ilmeisesti tämän kyljessä kyhjöttävä mies. Molemmat nauroivat heleästi. Hyvää tarkoittava pariskunta pahensi Sadun oloa entisestään. 

Nyt hänet oli luokiteltu ikälopuksi kurpaksi. 

Nyt hänet oli luokiteltu paitsi ikälopuksi kurpaksi, kaikki tuntuivat myös pitävän itsestäänselvyytenä, että hän olisi kiinnostunut tweedissä hikoilevasta miehestä. Hän arvioi miehen ainakin viisi vuotta itseään vanhemmaksi. Lisäksi mies oli häntä lyhyempi ja päästänyt itsensä lässähtämään.

Hiukset olivat kyllä ohimoilta tyylikkään harmaat mutta päälaelta huvenneet.

Satu vilkaisi seinäkelloa miettien, millä verukkeella pääsisi lähtemään. Hän tunsi kärsineensä jo ikuisuuden, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut vain neljätoista minuuttia. Hän päätti kestää puoli tuntia, sitten hän lähtisi. Kyhäisi kasaan tarinan toisista juhlista, joihin hänen pitäisi ehtiä vielä ennen kahdeksaa. Se selittäisi myös hänen juhlavan asunsa. Kaksi kärpästä ja niin edelleen.

”Ovatko nuo hematiitteja?”

Satu kääntyi äänen suuntaan. Se kantautui hänen oikealta puoleltaan. Hän näki blondatun pyöreähkön naisen, jota oli ensin pitänyt tarjoilijana, koska tällä oli valkoinen pusero ja musta hame.

”Anteeksi kuinka?”

”Hematiitteja. Nuo korvakorujen kivet.”

Sadun sormet kulkeutuivat hypistelemään vasemmasta korvalehdestä riippuvaa kiveä.

”Ei aavistusta”, hän vastasi naurahtaen kuivasti. Jossain muussa tilanteessa se olisi voinut olla imartelevaakin, mutta nyt hän olisi toivonut ihmisten jättävän hänen ulkoasunsa kommentoimatta.

”Kyllä ne aivan hematiiteilta näyttävät”, blondi jatkoi tuoden päänsä niin lähelle korvakoruja, että hänen nenänsä hipaisi Sadun kaulaa. ”Niitä kutsutaan myös verikiviksi, tiesitkö sen?”

Satu pudisti päätään. ”Olen saanut ne lahjaksi.”

”Niinkö?” nainen totesi hämmästyneenä kuin kysymys olisi voodoosta ja lisäsi:

”Hematiitteja käytettiin aikaisemmin surukoruina. Mutta nimitys verikivi ei johdu siitä.”

Satu vaihtoi painoa granaatinpunaiselta silkkikengältä toiselle ja etsi katseellaan hätäuloskäyntiä.

”Kun kiveä hiotaan, vesi värjäytyy verenpunaiseksi”, blondi tiesi. ”Se johtuu raudasta. Hematiitti on oikeastaan rautaa. Sinulla on rautaa korvissasi”, hän keksi ja nauroi hersyvästi.

”Anteeksi”, Satu sanoi hymyillen naiselle ja lähti etsimään juhlien emäntää. Hän löysi tämän keittiöstä asettelemassa juustonokareita tarjottimelle.

”Olen pahoillani, mutta joudun lähtemään”, Satu selitti tälle.

”Mutta vastahan sinä tulit.”

”Niin, joudun menemään vielä toiseen juhlatilaisuuteen. Se ei ollut liikesyistä mitenkään vältettävissä”, Satu selitti hematiittien koristamat korvat punehtuen.

”Sepä ikävää”, emäntä totesi vilpittömästi.

”Ei kai se johdu Erkistä?”

”Erkistä?”

”Niin”, emäntä vastasi ja nyökkäsi nuorta naista piirittävään mieheen päin. Kaikesta päätellen myös nuori nainen yritti tehdä lähtöä.

”Miten se voisi johtua Erkistä, kun en edes tunne miestä?”

Mutta niin kaikki tietenkin ajattelisivat. Että hän lähti, koska mies ei osoittanut kiinnostusta. Ihan sama, Satu ajatteli kopistellessaan parketin poikki kohti eteistä. Mitä muutakaan siinä tilanteessa saattoi enää ajatella.

Hän oli kotona vähän jälkeen kahdeksan, ja olisi ollut jo aiemmin, ellei taksin tulo olisi kestänyt niin kauan. Hän laski iltalaukun eteisen lipastolle ja asteli kenkiään riisumatta olohuoneeseen, pysähtyi keskelle lattiaa ja katseli huoneen pimeydestä ulos valaistuun kaupunkiin. Vuoden viimeinen ilta. Neljän tunnin kuluttua alkaisi uusi vuosi. Ihmisestä ei näe ulospäin, milloin hän on romahduspisteessä. Hän voi seistä juhlatamineissaan kauniissa huoneessa hiukset laitettuina ja hematiitit korvissaan ja silti huojua kuilun reunalla. Jos Satu olisi saanut kriisiapua juuri siinä ja sillä hetkellä, kuka ties asiat olisivat menneet toisin. Kuka ties hän olisi pystynyt vielä ravistamaan itsensä irti menneestä ja tarttumaan kiinni tulevaisuuteen. Mutta kriisiapua ei ollut eikä tullut, eikä tulevaisuus tarjonnut kättään tartuttavaksi. 

Elämä ei tunne kohtuutta. Kerran masentuneet masentuvat muita helpommin uudestaan.

Elämä ei tunne kohtuutta. Kerran masentuneet masentuvat muita helpommin uudestaan. Oli kuin Lenan ilmestyminen syyskuussa olisi sysännyt liikkeelle patoutuneet voimat, jotka eivät suinkaan olleet luovuttaneet, vaikka Sadusta hetken tuntui siltä, ne olivat vain levänneet hiukan iskeäkseen vielä väkevämpinä uudestaan. Helmikuun alkuun asti Satu jaksoi taistella vastaan, sitten hän luovutti, antoi periksi, irrotti otteensa ainoasta rotkon reunalta roikkuvasta liaaniköydestä ja tunsi, miten painovoima imaisi syvyyksiin. Pudotus olisi kaksisataaviisikymmentä kilometriä. Hän tiesi paiskautuvansa siihen, mikä häntä perillä odottaisi. Murskautuvansa valaistujen ikkunoiden välittämään näkymään. Ylellinen sisustus, taideteosten runsaus, takan roihu. Mutta millään niistä ei olisi ollut mitään merkitystä ilman miestä lasiruudun takana. Väärän naisen valinnutta miestä.

Silti: kaksikymmentäviisi vuotta! Sadun kädet puristuivat ratin ympärille. Kärsimys kaivoi viivojaan otsaan ja suupieliin. Katseesta paistoi epätoivo. Pysyisikö kukaan yhdessä väärän ihmisen kanssa kahtakymmentäviittä vuotta?

Lahden tienoilla alkoi sataa räntää ja tiesuolansekainen sohjo tervasi tuulilasin. Pissapoika tyhjeni ennätysvauhtia. Sadun oli pysähdyttävä huoltoasemalle täyttämään säiliö. Vaikka vesipiste oli katettu, tuuli heitti räntää sen alle ja kasteli hänet muutamassa minuutissa. Hän kävi huoltoaseman vessassa kuivaamassa kasvonsa ja korjaamassa ehostustaan, vaikka eihän tässä mihinkään kylään oltu menossa, huomautti ajatus rempseästi. Puuterisientä pitelevä käsi pysähtyi kesken liikkeen. Silmät peilissä vastasivat katseeseen.

Ne olivat harmaat luotettavat silmät. Niin Sadun äiti häntä lohdutti, kun hän pikkutyttönä murehti silmiensä väriä. Prinsessoilla on siniset silmät! Ja itämaan prinsessoilla ruskeat. Vain rumilla tytöillä on harmaat silmät! Mutta merenneidoilla on harmaat silmät. Eikä ole kuin vihreät!

Neljänkymmenen vuoden takainen sananvaihto palasi elävänä Sadun mieleen. Hän kuuli oman inttävän pikkutytön nasaalinsa ja äidin levollisen, ehkä vähän väsyneen, äänen. Hänet valtasi äidin ikävä. Ja heti perään elämän ikävä. Silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä kaiken menetetyn tähden.

Aja takaisin kotiin, laita itsellesi kylpy, avaa pikkupullo kuohuviiniä, kyllä annan sinulle luvan, nauti itsenäisyydestäsi.

Satu käännähti ympäri. Kuka se oli?

Lattialla lojui käsipyyhkeiden ja vessapaperin riekaleita, rullapyyhe repsotti telineessä seinällä, ovet vessakoppeihin olivat auki. Hän oli yksin.

”Äiti?” hän kuiskasi.

Ketään ei näkynyt. Ei eläviä, ei kuolleita.

Satu kuivasi silmänsä, ja taputteli poskien kyynelvanat puuteriin. Kalpeus pakotti lisäämään punaa huulille. Kun hän oli valmis, hän kuiskasi:

”Minulla ei ole enää ammetta. Se poistettiin, kun kylpyhuone remontoitiin.”

”Anteeksi, sanoitko jotain?”

Satu huomasi vieraan ihmisen vasta nyt. Tämä oli ilmestynyt vessaan hänen huomaamattaan ja katsoi häntä nyt kysyvästi.

”Puhuin itsekseni”, Satu vastasi ja lisäsi anteeksipyytäen: ”Vanhuus.”

Lena oli ryövännyt häneltä hänen elämänsä miehen ja perustanut tämän kanssa elämän, joka olisi kuulunut hänelle.

Miksi hän meni sanomaan niin? Miksi hän puhui itsestään vanhana? Ei alle viisikymppinen vielä ollut mikään vanha. Sitä paitsi hän uskoi näyttävänsä ainakin kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, niin kuin tilastojen mukaan useimmat hänen ikätoverinsa.

Hän istahti autoon, laittoi tuoremehupullon mukinpidikkeeseen – C-vitamiini auttaa pysymään hereillä paremmin kuin kahvi, hän oli lukenut ja käynnisti moottorin. Navigaattori heräsi: lippu maalissa kertoi jäljellä olevan matkan pituudeksi 104 kilometriä.

”Olen pahoillani, äiti. Minulla ei ole enää kylpyammetta eikä sinua lohduttamassa.”

Satu kurvasi pois huoltoaseman pihasta ja jatkoi liittymästä Sipoon suuntaan. Menneisyyteen ei voinut palata. Oli siis ajettava eteenpäin. Hänen oli tehtävä tämä, katsottava mikä tämän tien päässä odottaisi. Lenan ilmestyminen hänen liikkeeseensä ei ollut sattumaa. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus. Se oli kosminen viesti, joka hänen olisi otettava vastaan. Oli aika kohdata totuus: Lena oli ryövännyt häneltä hänen elämänsä miehen ja perustanut tämän kanssa elämän, joka olisi kuulunut hänelle. Lena oli rikkonut maailmanjärjestystä vastaan. Oli korjaavien toimenpiteiden aika.

Satu ajoi eteenpäin kuumeinen kiilto silmissään. Autojen punaiset perävalot hehkuivat pimeydessä kuin hiilet helvetissä.

Hän oli sulkenut radion, koska se häiritsi hänen ajatustensa kakofoniaa. Hetki jolloin hän oli ohikiitäen tiedostanut oman hulluutensa, jäi Mäntsälän risteykseen. Sen jälkeen ohjaimet siirtyivät lopullisesti jollekin häntä vahvemmalle.

Jalka kaasupoljinta painavan villavuorisen nilkkurin sisällä ei ollut enää hänen kolmenkymmenenkahdeksan numeron pikkutassunsa, vaan kohtalon jykevä kavio.

Entä jos perillä odottaisi tyhjä talo? Entä jos matka osoittautuisi turhaksi?

”Niin kuin viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta? Sitäkö tarkoitat?” Satu jylisi ties kenelle tievalojen läikkyessä auton konepellillä ja tuulilasissa.

Hän ajoi kuin mieletön, koska kiinniotettavaa oli puoli elämää. Loppumatkasta sade lakkasi ja pilvet hajosivat kuun edestä. Se paistoi paljaana harmaiden pilvenriekaleiden välistä ja lipui vähitellen esiin kokonaan.

Paljas ja täysi, Satu ajatteli. Niin kuin hän itsekin.

Metsikön takana, suoraan edessä, välkehti meri.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Me Naisten uusi jatkis on kirjailija Taina Haahdin käsialaa. Jätetty kertoo Sadusta, jonka elämä on kuin kuntopyörä: polkee paikallaan. Eräänä päivänä Sadun muotiliikkeeseen astuu tutunnäköinen kaunotar. Tuo nainen varasti Sadulta hänen elämänsä rakkauden – ja tulevaisuuden.

Oli syyskuun loppu. Satu availi lähetyksiä ja kuori apulaisensa kanssa vaatteita esiin pakkausmuoveista. Vaatteet olisi vielä silitettävä ennen asettamista esille. Linja oli muuttumassa tyköistuvasta avarampaan suuntaan.

Muutos oli ollut käynnissä jo joitakin vuosia, mutta nyt eron huomasi jo selvästi: pikkujakkujen ja vartalonmyötäisten neuleiden ja leninkien tilalla näkyi väljiä tunikoita ja suoralinjaisia mekkoja sekä puseroita.

Satu oli pitänyt enemmän vartalonmyötäisestä, naisellisemmasta linjasta, joskin väljemmät mallit todennäköisesti pukisivat häntä itseäänkin jo paremmin. Keskivartalolle oli alkanut kertyä ylimääräistä.

Ikääntymiseen liittyvä ikävä piirre, jolle ei kukaan, sinnikkäimmätkään zumbaajat ja dieettien noudattajat, tuntuneet pystyvän tekemään mitään. Vyötärö katoaa, vaikka olisit miten hoikka. Ja kun vielä pakaratkin siirtyivät iän myötä pois luonnollisilta paikoiltaan, elämä tuotti kyllin pitkälle edetessään suoria ihmispötköjä. Ihminen saattoi olla sokea itselleen, mutta asiakkaansa Satu näki yhtä selvästi kuin ennenkin.

Valitettava tosiasia oli myös asiakaskunnan ikääntyminen. Hän piti sitä melkeinpä pahempana kuin omaa ikääntymistään, sillä muodista mennyt muotiliike ei ollut enää mikään muotiliike. Hän oli yrittänyt houkutella nuorempia asiakkaita erilaisilla tempauksilla ja solmimalla sopimuksia nuorekkaiden vaatesuunnittelijoiden kanssa. Melko laihoin tuloksin.

Hänen edustamansa vaatevalmistajat sijoittuivat hinnaltaan keskitasosta ylöspäin. Nuorilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa. Väestön vanheneminen sai aikaan sen, ettei nuoriakaan ollut enää yhtä paljon kuin hänen nuoruudessaan. Lopputulos oli se, että suurin osa hänen asiakkaistaan kuului hänen omaan ikäpolveensa, plus miinus kymmenen vuotta. Ja heidän vyötärönsä ja pakaransa kuuluivat häviäviin luonnonvaroihin.

Joten suorat väljät linjat saattaisivat loppujen lopuksi osoittautua hyväksi hänen bisneksilleen.

”Tummansininen ja burgundinpunainen ovat hyviä värejä suomalaisille”, Iines totesi hyväksyvästi uudesta mallistosta.

”Onneksi siitä vuoden takaisesta sinapinkeltaisesta on jo päästy.”

Iines oli liikkeessä vakituisena työntekijänä. Lisäksi Sadulla oli kiireisinä aikoina, joulun ja kevätjuhlien alla, pari luottoihmistä ruuhka-apunaan. Iines oli häntä viitisen vuotta nuorempi, mitä ei kukaan kylläkään olisi uskonut. Ei siksi, että Iines olisi ollut jotenkin erityisen rupsahtanut, vaan siksi, että Satu itse oli niin hyvin säilynyt. Eikä hänelle ollut edes tehty mitään korjaavia operaatioita. Kun ihminen saa keskittyä itseensä, huolehtia ruokavaliostaan ja harrastaa liikuntaa oman aikataulunsa mukaan, hän pysyy nuoren näköisenä.

Iines sen sijaan oli löytänyt Akunsa jo parikymppisenä ja lapsiakin oli siunaantunut kokonainen Tupu-Hupu-Lupu -ketju. Keskimmäinen tosin oli tyttö. Perheellinen joutuu väistämättäkin lyömään itseään laimin. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin se näkyy.

Näin Satu ajatteli katsoessaan Iinestä, joka suoristi silkkipuseronsa laskoksia hameenvyötärön alle. Ilman huomattavaa henkilökunta-alennusta Iineksellä ei olisi ollut varaa pukeutua Boutique Eleganten vaatteisiin. Liikkeessä työskentelevien tuli Sadun mielestä pukeutua tyylikkäästi. Kuinka he muuten voisivat neuvoa asiakkaitaan pukeutumisessa? Eihän heillä olisi mitään uskottavuutta.

Sadulla oli tuona päivänä yllään musta kapea nahkahame ja Iineksen parjaaman sinapinkeltaisen värinen silkkipusero, edellisvuoden syysmallistoa. Eikö Iines ollut huomannut hänen puseroaan? Vai oliko huomautus jonkinlainen piikki?

Satu loi epäilevän katseen Iineksen suuntaan, kun samassa ulko-ovi kävi. Sisään astui hoikka nainen tummanruskeassa housupuvussa, maanläheisin sävyin kuvioitu huivi kietaistuna hartioittensa ympäri. Filmitähtimäistä vaikutelmaa lisäsivät tummat lasit. Aurinko ei todellakaan häikäissyt enää syyskuun lopussa näillä leveysasteilla. Nainen riisui lasit, hymyili huolella punatuin huulin kaikille ympärillään, mutta ei kenellekään erityisesti ja lähti tulemaan kohti. 

Sisään astui hoikka nainen tummanruskeassa housupuvussa, maanläheisin sävyin kuvioitu huivi kietaistuna hartioittensa ympäri.

Satu seisoi tiskin takana tarkastamassa tilauslistaa ja jähmettyi naisen nähdessään kesken liikkeen: kynänterä pysähtyi ilmaan tilauslistan yläpuolella. Kysyvät juonteet hänen otsallaan syvenivät huolestuneiksi uurteiksi. Sydän alkoi hakata. Herranjumala, hän ei saanut enää henkeä. Kynää kannatellut käsi laskeutui ja haki tukea pöydänreunasta, ja pian myös toinen käsi liittyi sen seuraan. Ilman jämäkkää otetta pöydästä löysiksi käyneet polvet olisivat pudottaneet hänen niille sijoilleen lattialle.

”Niin, kuinka voin palvella?” kuivui huulille, jotka nekin äkkiä tuntuivat kuivilta, samoin kuin kieli ja kitalaki.

Neljännesvuosisata hävisi kuin ilmaan. Samassa Satu oli jälleen kahdenkymmenenkahden ja kohtasi hissin peilissä omat itkuiset kasvonsa. Hän oli kerällä vuoteessaan, sikiöasennossa, tyynyliina posken alla märkänä kyynelistä. Hän istui keittiönpöydän ääressä kuppi jäähtynyttä kahvia edessään ja tuijotti tyhjyyteen. Hän oli kahdenkymmenenkahden ja vetelehtinyt neljän seinän sisällä samassa olosasussa yli kolme kuukautta. Opinnot ja ihmissuhteet keskeyttäneenä. Elämän keskeyttäneenä. Hän oli kahdenkymmenenkahden, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut olla seitsemänkymmenen. Haudassa. Aina välillä hän toivoi sitä.

Pidän sinusta todella paljon ja meillä on ollut hauskaa yhdessä, mutta olen nyt tavannut tytön, jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämän. Perustaa perheen, kasvattaa lapsia ja niin pois päin. Halusin kertoa tämän sinulle suoraan ja rehellisesti osoituksena siitä, miten paljon arvostan sinua. Olet fiksu, joten uskon, että ymmärrät. Toivon meidän pysyvän ystävinä.

Nyt se tyttö, jonka Kari oli silloin tavannut, seisahtui Sadun eteen ja kysyi, löytyisikö hänen liikkeestään jokin kiva mekko bisnesillallisille. Lena. Yhdellä eellä.

Satu muisti hyvin. Liian hyvin. Menestyneiden vanhempien kauniin tytön Kauniaisista. Hän törmäsi Kariin ja tyttöön sattumalta Esplanadin puistossa vappuaattona.

Tässä kihlattuni Lena. Menemme viikon kuluttua naimisiin ja muutamme sitten Lontoseen, aloitan työt investointipankissa.

Kari käytti uutisten ilmoittamiseen useamman lauseen, mutta Sadun mieli tiivisti tilanteen kompaktiksi paketiksi ja lisäsi vielä perään: ettäs tiedät. Ainoa hyvä uutinen hänen kannaltaan oli, että he muuttaisivat ulkomaille, pois silmistä.

Kaikesta päätellen he olivat nyt muuttaneet takaisin.

Satu tuijotti naista väkinäisesti hymyillen. Hän odotti, tunnistaisiko nainen hänet. Nainen alkoi ilmehtiä kysyvästi. Ei tunnistanut, Satu päätteli sekä helpottuneena että huolestuneena: näyttikö hän tosiaan jo niin vanhalta? Toisaalta se, ettei nainen tiennyt, mitä hän itse tiesi, antoi hänelle jonkinlaisen etulyöntiaseman. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan minkä suhteen.

Satu pujotteli esiin kassan takaa ja lähti luotsaamaan naista mekkorivistön suuntaan. Silmänsyrjästä hän tarkasteli naisen kasvoja, niiden juonteita ja ryppyjä yrittäen arvioida, kuinka paljon tämän ihoa oli leikelty ja kiristetty. Sillä nainen oli iästään huolimatta poikkeuksellisen kaunis, sen näki jokainen, ja Satu oli toivonut, ettei se kestäisi lähempää tarkastelua. Mutta miten kriittisesti hän katsoikin, siitä ei päässyt mihinkään – Lena oli vieläkin kaunis nainen. Ja varreltaan hoikka, tuskin kiloakaan oli tullut lisää, sitten vapun, neljännesvuosisata sitten. Ikuisuus, mutta silti vain silmänräpäys sitten. Vain tyylikkyyttä oli tullut lisää.

”Pikkumusta on aina varma valinta”, Satu huomautti.

”Turhan mielikuvitukseton. Pikkupunainen voisi toimia paremmin”, nainen keksi väläyttäen sädehtivän hymyn tasaisine, tuskin lainkaan kellastuneine hammasriveineen.

Satu hillitsi itsensä, vaikka olisi mieluiten napauttanut naista vaatepuulla päähän. Hän veti rekistä esiin myrkynvihreän tuppimekon ja esitteli sen tälle.

”Mitä pidätte? Tässä on väriä, mutta se käy myös tummaa vaatetusta edellyttävään tilaisuuteen. Hautajaisia lukuun ottamatta.”

Satu hymyili ja tarkkaili samalla naista. Oliko tämä tunnistanut hänet vihdoin?

Satu hymyili ja tarkkaili samalla naista. Oliko tämä tunnistanut hänet vihdoin? Eikö hän herättänyt tässä minkäänlaista déjà vu -reaktiota? Ei vaikuttanut siltä. Naisen katse viipyi vihreässä mekossa. Toisaalta, nainen oli tavannut hänet vain kahdesti ennen muuttoaan Englantiin. Vappuna ja toisen kerran pari vuotta myöhemmin Stockmannin jouluruuhkassa. Hän oli ollut miehensä kanssa lomailemassa Suomessa ja odottanut perheen esikoista. Vatsa oli erottunut selvästi tyylikkään villaulsterin alta, vaikka Karin hössötys olisi paljastanut vaimon tilan ilman vatsaakin.

Onko sinulla kuuma? Haluatko levähtää? Jotain juotavaa, rakkaani?

Poninhännälle sitaistut hiukset olivat korostaneet korkeita poskipäitä, siroa leukaa, syvänvihreitä silmiä ja ihon kirkkautta, koko hänen kiistatonta kauneuttaan.

Satu siirtyi muistostaan takaisin nykyhetkeen. Kyllä, Lena oli ikääntynyt. Hänenkin ihonsa oli menettänyt nuoruuden heleytensä, ja kirkasta otsaa kirjoivat kevyet juonteet. Siltikin hänestä huokui sama iätön eleganssi. Levollinen hyväosaisuus, joka syntyy etuoikeuksien itsestäänselvyydestä. Hänen kauneutensa oli enemmän kuin kauneutta.

Se oli paremmuutta, Satu ajatteli. Kuninkaallisten etäistä, kuun kaltaista kylmää hohdetta.

”Miksei?” nainen totesi, nyt jo tunnustellen vihreän mekon kangasta. ”Villaa?”

”Parasta italialaista laatua”, Satu vakuutti.

”Todellako?” nainen kuulosti epäuskoiselta. Eikä pelkästään kuulostanut. Hän kaivoi mekon vuorista esiin pesuohjemerkinnän.

”Tämän mukaan tämä ei ole täyttä villaa.”

”Mukana on jonkin verran keinokuitua helppohoitoisuuden ja siliävyyden lisäämiseksi.”

”Jonkin verran? Tässä lapussa puhutaan neljästäkymmenestä prosentista.”

Satu torjui mielitekonsa heittää naista jollain – vaatepuulla, kengällä, paperipainolla – ja vakuutti sekoituksen toimivan optimaalisesti nimenomaan bisnesvaatteissa, joita yleensä oli tarkoitus pitää useammin kuin vain kerran. Hän pakotti huulilleen kärsivällisen hymyn.

Nainen kohautti olkapäitään ja katseli sitten mekkoa pää kallellaan.

”Ehkä tätä kannattaa kuitenkin sovittaa”, hän totesi sitten enemmänkin itselleen, kysyi sovituskopista ja lähti sitten mekko kainalossaan Sadun viitoittamaan suuntaan.

Yksin jäätyään Satu otti tukea lähimmästä vaatetangosta. Hän toivoi, ettei olisi ollut syyskuun loppu vaan joulukuu, jolloin heillä oli tapana tarjota asiakkailleen glögiä, myös alkoholipitoista. Hän tunsi tarvitsevansa ryypyn. Roikottaessaan voipuneena päätään hän havahtui ajatuksistaan Iinekseen kysyvään tuijotukseen. Tämä oli ilmestynyt takahuoneesta liikkeen puolelle.

”Voitko huonosti?”

Satu pudisti päätään. Samassa Lena lehahti vihreässä mekossa sovituskopista.

”Onpa se kaunis!” Iines huudahti. Hän sai huudahduksensa aina kuulostamaan yhtä spontaanilta ja vilpittömältä. Ehkä hän sillä kertaa jopa tarkoitti mitä sanoi, sillä mekko istui todella hyvin. Lena oli hoikka ja pitkä, ja mekon helma loppui juuri oikeaan kohtaan, jotta upeat sääret pääsivät esiin. Myös väri puki häntä. Se toi hienosti esiin Lenan syvänvihreät silmät.

Hän pyörähteli pari kertaa peilin edessä, katse kriittisenä omassa kuvajaisessaan, ja totesi lopulta:

”Hyvä. Otan tämän.”

Lena ei ollut kertaakaan kysynyt hintaa, Satu ajatteli. No, ehkä hän oli huomannut mekon kuulakärkikynällä kirjoitetut numerot mekon niskasta roikkuvan lapun kääntöpuolella.

Kun Satu naputteli ostosta kassakoneeseen, hän tiedusteli, haluaisiko nainen jättää yhteystietonsa.

”Kanta-asiakkaamme saavat tietoja uusista mallistoista, kampanjoista ja alennusmyynneistä ennen muita”, hän selitti.

”En ole paikkakuntalaisia”, nainen huomautti.

”Oletteko täällä liikeasioissa? Ehkä tulette joskus uudestaan.”

”Seminaarissa.”

”Niinkö? Sepä kiinnostavaa. Minkä alan, jos saan kysyä?”

”Henkilöstöhallinnon. Toimin liikkeenjohdon konsulttina.”

Satu ojensi naiselle maksupäätteen pin-koodin näpyttelyä varten.

”Eihän siitä mitään vahinkoakaan olisi. Pysyisitte ajan tasalla liikkeemme mallistoista ja asiakaseduista. Jos vaikka eksyisitte vielä uudestaan paikkakunnalle. Tai olisitte vain läpikulkumatkalla.”

Nainen kohautti olkapäitään, mutta totesi sitten inhoavansa mainospostia, joka jo nykyisellään täytti hänen sähköpostinsa.

”Meiltä tulee noin neljä viestiä vuodessa. Emmekä me luovuta asiakkaiden sähköpostitietoja kolmansille osapuolille, siitä voitte olla varma”, Satu vakuutti, vaikka alkoi jo itsekin ihmetellä, miksi naisen yhteystietojen saaminen oli hänelle niin tärkeää.

”Olkoon”, nainen totesi sitten.

Satu ymmärsi sen lopulliseksi kieltäytymiseksi, mutta nainen alkoikin kirjoittaa yhteystietojaan kassan vieressä olevaan lehtiöön.

”Kas, tässä. Mutta jos postia tulee liikaa, haluan että minut poistetaan rekisteristä.”

Se kuulosti Sadusta jossain määrin ristiriitaiselta. Hän nyökkäsi hymyillen ja nosti liikkeen kassiin pakatun mekon tiskin yli naiselle.

”On ilo saada teidät asiakkaaksemme”, hän sanoi.

”Näkemiin”, nainen sanoi jo puolittain selkänsä kääntäneenä ja jatkoi matkaansa ulos ovesta.

Satu näki hänen hahmonsa vielä hetkisen näyteikkunan läpi, sitten nainen, Lena, tyttö joka varasti häneltä hänen elämänsä miehen, oli kadonnut sieltäkin. Hänen vatsaansa kouristi.

”Näytät sairaalta”, Iines huomautti. ”Ehkä sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään, ettei se pahene.”

”Ei tämä tartu”, Satu tokaisi. 

Ei epäonni tartu, päinvastoin, se kasautuu kasautumistaan yksille ja samoille, hänen ajatuksensa jatkoi.

Ei epäonni tartu, päinvastoin, se kasautuu kasautumistaan yksille ja samoille, hänen ajatuksensa jatkoi.

Sadun oli istahdettava seinänvierustalle siirretyille taloustikkaille. Hän sulki silmänsä. Verkkokalvot täyttyivät muistojen sinkoamista kuvista. Kari ja hän takarivissä elokuvissa. Syöttämässä toisilleen viinirypäleitä vuoteessa. Nauramassa, suutelemassa, rakastelemassa. Suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta.

Viimeinen ei ollut aivan totta. Kari ei koskaan suunnitellut tulevaisuutta yhdessä hänen kanssaan. Siinä suhteessa mies ei pettänyt häntä. Kaikessa muussa suhteessa kylläkin.

Kun Kari kertoi alkaneensa seurustella – ei hän sanoi vain tavanneensa tytön, jonka kanssa tahtoi seurustella tositarkoituksella – Sadusta tuntui kuin talot ympärillä olisivat sortuneet ja taivas peittynyt mustaan tuhkaan. Hän ei ollut halunnut kuulla tytöstä sanaakaan. Hän oli piiloutunut pieneen asuntoonsa, kaivautunut peiton alle ja yrittänyt parhaansa mukaan kuvitella ympäröivän maailman tuhoutuneen ydiniskussa. Puoli vuotta myöhemmin hän oli palannut takaisin todellisuuteen, joka oli sillä välin jatkanut hilpeää menoaan välittämättä vähääkään hänen poissaolostaan. Olisi liioittelua sanoa, että hän oli päässyt pahimman yli. Mutta sen verran hän oli toipunut, että oli kyennyt ottamaan selvää tytön taustasta.

Lena Lindenstein. Suuryrityksen pääjohtajan tytär, joka harrasti tennistä, laskettelua ja toisten poikaystävien vokottelua. Jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämän.

Perustaa perheen, kasvattaa lapsia ja niin pois päin. Satu oli irvistänyt muistaessaan Karin sanat. Todellakin, hän oli ajatellut kitkerästi, Lena Lindenstein kaikkine isänsä suhdeverkostoineen avaisi Karille tien tähtiin.

Lenan ilmestyminen liikkeeseen ja samalla Sadun elämään kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli suurempi koettelemus kuin hän oli valmis itselleen myöntämään. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kesken päivän kotiin lepäämään, kuten Iines suositteli.

Mutta Satu sinnitteli loppuun saakka, vielä Iineksen jälkeenkin, sammutti valot, lukitsi ovet ja kytki hälytysjärjestelmän päälle. Ja päätti kävellä kotiin.

Satu asui lähes sadan neliön huoneistossa keskustan tuntumassa. Talo oli iäkäs mutta asunto täysin kunnostettu, viimeisen päälle, ja siitä oli upeat näkymät kolmeen ilmansuuntaan. Talon rappukäytävä oli erityisen viehättävä, siksi hän aikoinaan huoneistoon ihastuikin.

Sillä kerralla se ei kuitenkaan tuottanut hänelle minkäänlaista mielihyvää. Hän raahusti hissiin ja nousi ylimpään kerrokseen. Sitten hän raahusti hissistä kotiovelleen, avasi ensin turvalukon, sitten tavallisen lukon, astui omaan eteiseensä, sulki oven perässään ja jäi raskas huokaus huulillaan seisomaan pimeyteen. Elämä, hän ajatteli, mutta ei jatkanut ajatustaan pitemmälle. Hän ei ollut vuosiin tuntenut itseään yhtä yksinäiseksi. Kenties ei vuosikymmeniin. Neljännesvuosisataan.

Satu tarkisti, oliko hänen henkilökohtaiseen sähköpostiinsa tullut viestejä.

Muutama mainos, hän poisti ne saman tien.

Nikolaokselta oli tullut viesti. Mies sanoi järjestäneensä pari päivää vapaata marraskuun lopussa ja kysyi, oliko Satu varannut jo matkan.

Satu jäi lamaantuneena tuijottamaan viestiä. Nikolaos ja Kreeta tuntuivat sillä hetkellä alleviivaavan hänen alennustilansa.

Hän oli tavannut Nikolaoksen ensimmäisellä Kreetan-lomallaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Mies omisti rantahotellin ja pari ravintolaa, käväisi jossain vaiheessa naimisissa, mutta vaimo lähti muutaman vuoden jälkeen toisen matkaan kyllästyttyään työhulluun puolisoonsa.

Näin Nikolaos asian Sadulle esitti. Ehkä syitä oli muitakin, kuka tietää. Tuota kolmen vuoden avioliiton aiheuttamaa katkosta lukuun ottamatta Satu ja Nikolaos tapasivat kerran vuodessa, joskus kaksikin. Aina Kreetalla, sillä Nikolaos sanoi olevansa liian kiireinen tullakseen Suomeen. Se sopi Sadulle. Hän ei halunnut Nikolaosta sotkemaan elämäänsä. Nikolaos oli hänen henkireikänsä, hänen satujen saarensa, jolla hän saattoi hetken levähtää aina silloin tällöin juuri siksi, että se sijaitsi niin täydellisesti hänen arkitodellisuutensa ulkopuolella.

Se oli tuntunut hyvältä järjestelyltä. Kaikki siististi omalla paikallaan. Työ, asema liikenaisten yhdistyksessä, kulttuuriharrastukset. Kahdenkymmenen vuoden lomaromanssi.

Nyt se kaikki sai hänet säälimään itseään. Hänen lomaromanssinsakin toisti itseään. Kaksikymmentä vuotta! Tylsyyden huipentuma mielikuvituksettomassa elämässä? Hän, Satu Tuppunen, polki paikallaan. Hänen elämänsä oli kuntopyörä tai juoksumatto.

Hän, Satu Tuppunen, polki paikallaan. Hänen elämänsä oli kuntopyörä tai juoksumatto.

Kun taas Lena Lindenstein-Kujesaari oli elänyt elämäänsä eteenpäin. Hänellä oli aviomies ja lapsia. Hän oli nähnyt maailmaa. Hän oli äiti mutta myös uranainen. Sanalla sanoen Lena Lindenstein-Kujesaaren elämä oli täyttä.

Satu Tuppusen elämä oli kumiseva tynnyri. Satu Tuppusen merkityksellisin miessuhde oli rakia ryyppävään kreetalaiseen, jota hän näki maksimissaan kaksi kertaa vuodessa.

Ei Nikolaos tosin ryypännyt rakia, eikä edes ouzoa, ainakaan kovin paljon. Mutta muu piti kutinsa. He olivat samanlaisia kumisevia tynnyreitä molemmat, Satu ajatteli. Rimakauhuisia ja sitoutumiskammoisia työnarkomaaneja, jotka luottivat enemmän euroihin kuin ihmisiin.

Kaksi surkeaa epäihmistä, pelkuria, joista ei ollut toteuttamaan edes kaikkein primitiivisintä elämän tarkoitusta: perustamaan perhettä ja jatkamaan sukua.

Satu velloi itsesäälissä. Hän päätti olla vastaamatta Nikolaokselle. Enää koskaan. Ja tuhosi miehen osoitetiedot sähköpostin muistista. Hän tunsi hetkellistä helpotusta, samanlaista jota tuottivat siivous, tavaroiden järjesteleminen ja turhien pois heittäminen. Pian hän kuitenkin vajosi takaisin surkeuteensa.

Tuppunen vastaan Lindenstein. Voittajan näki jo nimestä. Prinsessa vastaan kyökkipiika. Tosielämän tuhkimot pääsevät tanssiaisiin vain pitopalvelun työntekijöinä. Minulla ei ollut ikinä mitään mahdollisuuksia, Satu ajatteli. Jollain tasolla hän jopa ymmärsi Karia. Kun tarjolla oli prinsessa ja puoli valtakuntaa, vain idiootti kieltäytyisi.

Satu valvoi myöhään. Aika vain karkasi käsistä siinä omaa surkeutta vatvoessa. Ja kun hän sitten asettui vuoteeseen, hän ei saanut unta. Huoneesta oli sammutettu valot, mutta jostain ujuttautui himmeä kajo, jota vasten menneisyys alkoi heitellä varjokuviaan.

Asiat olisivat voineet mennä toisin, kuiskasi ajatus, kun yö oli mustimmillaan ja pimeys raskasta betonia. Jos Kari ei olisi koskaan tavannut Lenaa. Jos Kari olisi lähtenyt Saksaan kesätöihin kuten hän alun alkaen aikoi. Se, että hän päätyi Lenan isän johtaman yhtiön talousosastolle, oli oikeastaan Sadun syytä. Satu ei ollut kestänyt ajatusta kahden kolmen kuukauden erosta. Hän oli huomannut ilmoituksen kesätyöpaikasta ja kertonut siitä Karille. Kuinka ironista.

Asiat olisivat silti voineet mennä toisin, toisti ajatus itsepintaisesti. Jos olisitte ehtineet mennä kihloihin, se kähisi Sadun korvaan. Kuten Mestaritallin terassilla melkein tapahtui. Jos olisitte toteuttaneet parin kuohuviinilasillisen jälkeisen mielijohteen ja kävelleet sisään maistraatin ovesta.

”Kari todellakin rakasti minua”, Satu henkäisi aamuyön hiljaisuudessa.

Mikä meitä lopultakaan oli estänyt astumasta ovesta sisään, hän kysyi itseltään.

Järki? Hänen oma arkipäiväisyytensä?

Ehkä Kari oli kaivannut enemmän romantiikkaa ja mielikuvitusta. Ehkä Satu oli tuhonnut kaiken olemalla tylsä. Oma itsensä, toisin sanoen.

Satu valvoi aamuun asti, eikä hän nukkunut hyvin seuraavanakaan yönä. Käytettyään loppuun kaksi valokynää mustien silmänalusten häivyttämiseen ja nieleksittyään kolme viikkoa nukahtamispillereitä hän antoi periksi.

Kiusaukselle. Pakkomielteelle. Hulluudelle. Pirulla on pikkusormelleen monta nimeä.

Kun Iines oli lähtenyt kotiin, kassa laskettu ja liike suljettu, Satu syötti Lenan osoitteen Octaviansa navigaattoriin. Kaksisataaviisikymmentä kilometriä. Satu tuijotti navigaattorin ruutua. Oli lokakuun loppu, ja Satu oli ryhtynyt käyttämään kirkkaanpunaista käsilaukkua vastapainona ympärillä tihenevälle harmaudelle. Laukku seisoi ryhdikkäänä pelkääjän paikalla. Kello oli jo melkein puoli kahdeksan illalla. Navigaattori arvioi matkan kestoksi kolme tuntia seitsemän minuuttia. Hän olisi takaisin vasta pikkutunneilla. Mutta hän oli jo startannut ja kääntänyt auton nokan Sipoon suuntaan. Joten kaikesta päätellen hän ei pystynyt itselleen mitään. Sitä paitsi, hän valvoisi joka tapauksessa, joten hän voisi yhtä hyvin vähän ajella ja kuunnella mukavaa musiikkia. Ainoa ero olisi ettei hän napsisi nukahtamispillereitä ryydittääkseen valvomistaan. Eräänlaista kehitystä, siis, hän huomautti itselleen kääntyessään nelostien liittymään.

Hän pysähtyi pari kertaa ostaakseen mukaansa mukillisen kahvia ja matkan loppupuolella jälleen muutaman kerran käydäkseen vessassa. Vessassa ramppaaminen johtuu kahvista, hän selitti itselleen. Samoin kuin yltyvä hermostuneisuus.

Tai sitten vessassa ramppaamiseen oli syynä yltyvä hermostuneisuus. Rimakauhu.

Hän eksyi viimeisten kahdenkymmenen kilometrin matkalla kolmasti. Maailmankaikkeus oli häntä vastaan ja tuntui kuin navigaattori olisi ollut samassa juonessa. Puuttui vain, että se olisi puhjennut puhumaan: Tämä on silkkaa hulluutta. Tee u-käännös ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kuuletko, käänny välittömästi takaisin. 

Kuin hypnotisoituna Satu jatkoi eteenpäin. Kohtalo hyrisi Octavian konepellin alla eikä voinut lopulta kuin totella hänen tahtoaan.

Mutta kuin hypnotisoituna Satu jatkoi eteenpäin. Kohtalo hyrisi Octavian konepellin alla eikä voinut lopulta kuin totella hänen tahtoaan. Radiossa alkoi samassa soida Londonbeatin I’ve been thinking about you, 1990-luvun alun jättihitti.

Kylmät väreet nostivat Sadun ihon kananlihalle ja sähköimpulssit tanssivat hermosäikeissä. Jalat alkoivat täristä, mutta siinä vaiheessa, kun kaasujalka kramppasi lopullisesti, hän oli jo perillä. Auto pysähtyi töksähtäen ja moottori päästi sammuessaan oudon hörähdyksen kuin nauraen hänelle.

Satu nousi autosta ja meni tarkistamaan nimen postilaatikosta.

Lindenstein-Kujesaari.

Hän oli oikeassa paikassa. Ellei sitten aivan totaalisen väärässä.

Talo kohosi valaistuna alhaalla rannan tuntumassa. Se oli laaja ja moderni, valkeaseinäinen ja mustakattoinen. Tonttia ympäröi kivimuuri ja sen lukittu portti sulki pihaan johtavan tien. Naapurit olivat kaukana. Satu arvioi lähimmän etäisyydeksi useita satoja metrejä. Koska talo sijaitsi alarinteessä, tienpuoleiset ikkunat jäivät katon varjoon, ja muuri ja portti estivät pääsyn lähemmäksi.

Satu seisoi tietämättä mitä tehdä. Osa hänestä sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan tulla.

Osa kähisi, ettei hän voinut jättää asiaa sikseen, koska oli jo nähnyt niin paljon vaivaa. Meri tuoksui. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti kosteaa, suolan maustamaan tuulta.

Mitä oikein kuvittelit? Matkaavasi menneeseen? Hän kysyi itseltään istuessaan jälleen autossaan. Hän ei osannut vastata. Hän ei tiennyt miksi oli tullut. Odotusten ja kuvitelmien tilalla väijyi musta-aukko; yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Ajovalot syttyivät ja moottori hyrähti käyntiin. Tie oli kapea, mutta Lindenstein-Kujesaaren portin levennyksen kohdalla Satun onnistui kääntää auto. Hän oli niin ajatuksissaan, syvällä tunteissaan – vai olivatko ne sama asia– ettei huomannut vaihtaa vaihdetta, vaan ryömi madellen ykkösellä eteenpäin.

Valot lakaisivat yli pientareen ja sen vierustalla kasvavan pensaikon ja samassa niiden keiloissa erottui ruohottunut tie. Hän pysähtyi tien kohdalle. Sydämen lyönnit tuntuivat kurkussa ja korvissa. Tie näytti vievän kohti rantaa, mutta mitään viittaa ei näkynyt. Ehkä siellä oli joskus ollut uimaranta. Tai venepoukama.

Mitään miettimättä Satu peruutti sen verran, että pystyi kääntymään pienelle tielle. Ajatus auton kylkiä raapivista oksista tai pohjaa vaurioittavista kivistä käväisi mielessä. Tylsä, tylsimys, mielikuvitukseton pelkuri, hän vastasi sille.

Auto kallisteli puolelta toiselle. Risut rahisivat ikkunoihin.

Ja äkkiä hänen edessään avautui ranta. Kun hän käänsi auton nokkaa vasemmalle, hän näki valkeaseinäisen mustakattoisen talon. Sen lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat antoivat merelle ja valaistussa huoneessa erottui kaksi ihmistä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Olli tekee Annan luona testin, jonka tulos yllättää heidät molemmat. Samana iltana Olli ensin tutustuu kuolleen siskonsa jäämistöön ja lopuksi hänen on kohdattava jälleen Elina.

Ollin ensimmäinen reaktio Elinan viestiin suuttumus.

Ei, suuttumus oli liian lievä sana – raivo oli oikeampi.

Miten Elina kehtasi?

Kaiken tämän jälkeen?

Kaikkien niiden vastaamattomien viestien ja puheluiden jälkeen, kun Elinalla oli ollut liian kiire toimituspalaveriin, pressikonferenssiin tai vastaanottamaan jotain ulkomaalaista taiteilijaa, jonka uusi näyttely oli juuri avautumassa? Kun Elinan oli pitänyt viimeistellä esittely-flyer tai käydä hotellisviitissä tsekkaamassa, että coolerissa odotti Moët & Chandon?

Ja kaikkien niidenkin nöyryyttävien kertojen jälkeen, kun Olli matkustanut Helsinkiin tapaamaan Elinaa ja joutunut punkkailemaan puolituttujen nurkissa, kun rouva Jääkuningatar oli kieltäytynyt näkemästä häntä?

Millä oikeudella Elina kohteli häntä kuin tunnotonta leijaa, jonka tuli lentää Elina-lennättäjän mielialojen mukaan? Minä Elina häntä oikein piti – idioottina, jonka olisi kuulunut juosta linkuttaa paikalle häntä kiitollisuudesta vispaten kuin lemmikkipuudeli heti, kun tämä nyt yhtäkkiä suvaitsikin tarjota Ollille ylhäistä seuraansa?

Olli painoi roskakorin kuvaa, ja puhelin tarkisti, halusiko hän varmasti poistaa viestin. Hän halusi. Ehdottomasti.

”Sen ehdotus lähinnä loukkaa mua. Mä tunnen itseni pelleksi.”

”Onko jotain sattunut? Oliko se sun vanhemmilta?” Anna kysyi.

Olli pujotti puhelimen povitaskuun, otti Sisu-askista yhden ja tarjosi Annallekin. ”Se oli siltä mun tyttöystävältä. Joka jätti mut vuosi sitten. Nyt se haluaisikin tavata.”

”Ai”, Anna tuumasi ja kaivoi askista Sisun. ”Aiotko mennä?”

”No.” Olli huokaisi ja kaivoi Sisua hampaiden välistä. ”Sen ehdotus lähinnä loukkaa mua. Mä tunnen itseni pelleksi”, hän sanoi ja seurasi Annaa olohuoneeseen, ja he istuivat sohvalle, jolla oli läjä tyynyjä, avattu sininen sipsipussi sekä selkänojalla Munron kirja, se, josta Olli oli kehottanut Annaa aloittamaan tutustumisen romaanitaiteen ihmeelliseen maailmaan.

”Mä jo vähän viikolla kuulin, että se olisi tullut meidän eron suhteen vähän katumapäälle. Ja se oli musta lähinnä huono vitsi”, Olli jatkoi, tarttui Munron kirjan ja pyöritteli sitä.

”Mikä sua siinä erityisesti loukkaa?” Anna kysyi ja nosti syliinsä ristipistokuvioisen kukkatyynyn, ja Olli mietti, oliko Anna tehnyt sen itse vai saanut ehkä rakkaalta mummovainajaltaan.

”Tarviiko sitä edes kysyä? Se nainen jätti mut vuosi sitten selityksiä antamatta eikä vastannut mun yhteenkään yhteydenottoon. Ja nyt se sitten suvaitsee vuoden mykkäkoulun jälkeen lähestyä mua ja odottaa, että mä lennän nuolena paikalle.”

Anna nojasi leukaansa orvokkityynyyn ja nyppi siitä karvoja. ”Ehkä sun pitää silti mennä.”

”Mennä? Oletko sä tosissasi?”

”Mä en väitä tietäväni rakkaudesta paljonkaan. Enhän mä ole koskaan ollut kuukautta pidemmässä suhteessa, joten mun neuvot menee todennäköisesti päin seiniä, mutta mitä mä olen sua tämän vajaan viikon verran kuunnellut, niin musta vaikuttaa, ettei se Elina-case ole vielä loppuun käsitelty.”

”Viime vuonna mä en käytännössä mitään muuta käsitellytkään kuin sitä.”

”No joo, mutta vuosi nyt ei ole ihmiselossa mikään aika,” Anna sanoi ja kurotti lattialta puoleksi syödyn Raffel-pussin. ”Ja Elina näyttää herättävän sussa vieläkin aika voimakkaita tunteita.”

”Lausetesti?” Olli ihmetteli ja mietti, mitä astro-hörhö-diipadaapaa tämä nyt oli.

Heidän rouskuttaessaan Raffeleita Annan kasvot kirkastuivat kuin hän olisi keksinyt yhtäkkiä ratkaisun sekä globaaliin köyhyyteen että kasvihuoneongelmaan. ”Tehdään lausetesti”, hän sanoi, nuolaisi sormenpäitään ja otti Ollilta Munron kirjan.

”Lausetesti?” Olli ihmetteli ja mietti, mitä astro-hörhö-diipadaapaa tämä nyt oli.

”Niin. Sä avaat tän kirjan summamutikassa, mielellään vasemmalla kädellä kun se on sydämen puoleinen käsi, ja luet ensimmäisen lauseen, jonka näet”, Anna neuvoi. ”Sähän vielä sanoit tykkäävästi tästä Munrosta, joten aina parempi, se varmasti puhuttelee sua.”

”Ja sen lauseenko pitäisi antaa mulle vinkki tulevasta?”

”Tismalleen.”

Olli mietti, että taas samaa kukkua kuin se astrokarttapölinä – mutta toisaalta, kun muisteli, mitä Annan sisarusten huone -tulkinnastakin oli seurannut, niin ehkä hän antaisi mennä ja suostuisi tähänkin.

”Eikä haittaa, jos vähän vaikka keskittyy”, Anna opasti ja nousi polvi-istuntaan. ”Jos jopa vaikka mielessään pyytää jotain sellaista kuin että ’universumi – tai mikä hyvänsä – anna minulle nyt vähän vinkkiä tässä asiassa’, ja sitten miettii sitä asiaa.”

”Vai niin”, Olli sanoi ja sulki Annan mieliksi silmänsä. Siinä oli hänen keskittymisensä.

”Oletko sä valmis?”

”Olen”, Olli sanoi, ja Anna ojensi hänelle kirjan kuin olisi antanut vihitylle elämän suuria totuuksia sisällään pitävän kabbala-käärön. Olli avasi Vihan, ystävyyden, rakkauden summamutikassa ja luki: ”Käveltyäni reilun tunnin näin drugstoren joka oli auki.”

”Äh. No joo, tee vielä toisen kerran”, Anna sanoi. ”Ja nyt KESKITY.”

”Mähän keskityin!”

”Keskity paremmin!”

”Ai, mä olen ymmärtänyt, että näissä universumin viesti -tyyppisissä tempuissa olennaista on juuri ensimmäinen kerta.”

”Niin kuin kaikkea, niitäkin juttuja voi harjoitella.”

Olli avasi kirjan uudestaan ja luki: ”Sanoin niin siksi, että sinulla oli niin ruusuiset kasvot. Anteeksi nyt, mutta universumilla ei taida olla mulle juuri nyt mitään sanottavaa.”

”Sä et usko tähän”, Anna moitti ja otti kirjan Ollilta. ”Mä näytän”, hän päätti, avasi opuksen ja luki: ”En minä ole niin tyhmä kuin sinä näyt uskovan. HAA!” Anna kiljaisi voitonriemuisesti. ”Niin kuin näet, lausetesti toimii, jos sen ottaa tosissaan!”

Se oli maaginen hetki, Ollille.

Olli työntyi kiinni Annaan nähdäkseen kohdan, josta tämä oli juuri lukenut.

”Tuossa noin”, Anna sanoi ja osoitti sormellaan sivun 31 alalaitaa:

Täytyihän vävyn ymmärtää, että noiden maksamattomien ja korottomien lainojen takia herra McCauleyn tulot olivat laskeneet, sillä hänhän olisi sijoittanut nekin rahat.

Hän ajatteli lisätä: ”En minä ole niin tyhmä kuin sinä näyt uskovan, mutta ei tehnyt niin kumminkaan, koska se olisi vain paljastanut hänen ärtymyksensä ja kenties myös heikkoutensakin.”

Lause oli osunut melko nappiin, Ollin oli pakko myöntää. ”Vai onko täällä joku salainen merkki, niin että aina kun sä teetät ystävilläsi lausetestin ja ne epäilee sua, sä käännät esiin just tämän kohdan”, hän arveli tutkien kirjaa.

”Epäilevä Tuomas”, Anna paheksui ja alkoi nauraa. ”Ikikriittinen itkuinen Väinämöinen ja surussa piehtaroija, joka on alati murheellinen, koska epäilee kaikkea eikä usko mitään!” Sitten hän kurottui ottamaan opuksen, jolloin Olli nosti kätensä, niin että Anna käytännössä kaatui hänen syliinsä.

Se oli maaginen hetki, Ollille. Annan kasvot olivat kiinni hänen omissaan, ja sekä heidän nenänsä että huulensa olivat käytännössä vastatusten. Olli pudotti kirjan lattialle ja katsoi Annan nauravia, vihertävänharmaita silmiä, tämän lähietäisyydeltä lystikkäitä, brezhneviläisen tuuheita kulmakarvoja ja tunsi tämän hiusten kesämökkisaunamaisen, järvenrantaisen tuoksun, veden ja rantakaislojen sekoituksen.

Hänessä hulvahti yhtäkkiä hillitön halu, ja vaikka se ehkä johtuikin biologiasta: hienoisesti krapulasta, selibaatissa eletystä vuodesta ja siitä, että hänen sylissään oli lämmin ja nauravainen nainen, hän ei kyennyt nyt analyyseihin vaan kuunteli tulessa olevaa kroppaansa, joka viestitti haluaan kaikin tavoin. Olli tiesi vain, että hän halusi suudella ja hyväillä Annaa, haudata kasvonsa tämän pakkasen sähköistämiin, järviruo’on tuoksuisiin hiuksiin ja vetää tältä pois hullunkurisen nukkavierun villatakin, jossa oli omituiset, muodottomiksi venyneet napinlävet sekä sen alla olevan ruohonvihreän trikoopaidan, jossa oli pieniä merihevosia (sen Olli huomasi vasta nyt). Hän halusi tuntea Annan paljaan ihon omaansa vasten ja kuljettaa huuliaan tämän kaulalla kohti hellyttävän suojatonta solisluun kuoppaa…

”Sä sait tänään käytännössä pikkusiskon ja menetit sen.”

Juuri kun Olli oli vetämässä Annan tiukemmin syliinsä, tämä ponkaisi pois ja pakeni jalat sylissä sohvan toiseen nurkkaan, otti ranteestaan pompulan ja alkoi vedellä hiuksiaan kiivain vedoin ponnarille. Ja kun Olli yritti lähestyä häntä, hän loikkasi lattialle sulavasti kuin kissa Ollin jäädessä makaamaan aloilleen kuin lattialle selälleen pudonnut, avuton kilpikonna, joka sätkytteli kuoresta kömpelöitä raajojaan pääsemättä omin avuin ylös.

”Sulla on ollut aika rankka päivä”, Anna sanoi ja alkoi touhuta: otti sohvan alta sipsipussin, asetteli kaukosäätimen ilmeisesti sille kuuluvalle paikalle siirtolavoista tehdyn tv-pöydän alatasolle ja nosteli kirjoja hyllyyn pienen manian vallassa. ”Sä sait tänään käytännössä pikkusiskon ja menetit sen. Ja sitten sun eksä olisi ilmeisesti palaamassa takaisin kotiin, joten ei ihme, jos sä olet vähän sekaisin.”

Olli mietti, että oliko se, että hän halusi Annaa, tämän mielestä sekaisin olemista?

”Öö, mä…” Olli aloitti mutta oli yhtä sanaton kuin aiemmin päivällä äidin kanssa Harjulla. Hän veti häveliäästi puseroaan housun etumustan päälle ja kun se ei riittänyt peittämään hänen halunsa konkreettista ilmentymää, hän otti Munron kirjan lattialta, asetteli sen kriittisen kohdan eteen ja alkoi muina miehinä selata sitä, kunnes hänen silmiinsä osui virke, joka salpasi häneltä hengen.

Anna, joka oli sillä välin saanut järjestykseen olohuoneen ja ilmeisesti myös itsensä, ilmoitti kädet lanteilla: ”Mun pitää olla aamulla puoli kahdeksalta Hillariinassa ottamassa vastaan yhtä tärkeää kaupparatsua, joten mä joudun valitettavasti toivottamaan nyt Väinämöiselleni hyvää yötä.”

Hän palasi takaisin olohuoneeseen, otti Annan kasvot käsiensä väliin.

Olli nousi ylös, ojensi Annalle kirjan, käveli ovelle ja rupesi jo laittamaan kenkiä jalkaan, kun hän päätti, että ei näin. Hän ei aikonut poistua kuin näpeille sohaistu koulupoika.

Hän palasi takaisin olohuoneeseen, otti Annan kasvot käsiensä väliin ja vei omat kasvonsa niin lähelle, että hän tunsi Annan hengityksen. Ja kun hän oli saanut kalastettua Annan pälyilevän katseen itseensä, hän sanoi: ”Munro. Sivun 150 loppu. Se mun virkkeeni kuuluu näin: Tätä minä halusin, tähän minun mielestäni piti keskittyä, tällaista minä halusin elämäni olevan.”

Hän oli usein huomannut olevansa surumagneetti, jolle ihmiset avautuivat kivuistaan ja menetyksistään.

Seuraavana aamuna, samaan aikaan kun Olli yritti aloittaa yliopiston kirjaston kolmannessa kerroksessa väinämöisartikkelinsa viimeistelyn ja totesi, ettei siitä tullut taaskaan mitään – hänen päänsä kihisi kuin liian täysi kattila, jonne oli kaadettu eilisen aikana niin paljon aineksia, Johannaa, Elinaa ja Annaa, että soppa paisui ja kiehui yli – Anna hääräsi Hillariinassa.

Hän oli tavannut kaupparatsun, tehnyt tämän kanssa parit kaupat Swarovskin kristallikruunusta ja muutamasta vanhasta opetustaulusta, joita kysyttiin melkein päivittäin. Hän oli myös myynyt pari kierrätyslaukkua, yhden käsittämättömän ruman maisemataulun ja krokotiilin mallisen kirjeveitsen ja seisoi paraikaa tutkimassa sympaattisen, harvahapsisen vanhan papan kahta antiikkista tinasta tehtyä lusikkaa. Niiden varressa oli jonkinlainen vaakuna ja kuppiosassa oli kuvattuna keskiaikainen perhe, äiti tuohikori kädessään, pieni hattupäinen poika ja isä, joka istui parturin penkillä ajattamassa partaansa. Tosin pappa arveli, että mieheltä katkaistiin kaulaa.

”Se oli kuule veristä tämä maailmanmeno ennen muinoin, jos on toki vieläkin”, pappa sanoi vapisevalla äänellä ja katsoi Annaa pienillä, hailakan sinisillä silmillään. ”Se Trumppikin siellä Amerikassa ratsastaa köyhien hädällä, ja Syyriassa soditaan, voi voi, voi voi…”

Annalla ei ollut siihen mitään lisättävää. Maailma oli täynnä vääryyksiä, tietenkin, mutta hän ei erityisemmin välittänyt piehtaroida niissä ja toivoi, ettei pappa jatkaisi tämän enempää – eikä varsinkaan alkaisi kertoa hänelle jotain julmaa huutolaislapsi- tai sotamuistoa, jonka epäoikeudenmukaisuus lamaannuttaisi hänet koko päiväksi. Hän oli usein huomannut olevansa surumagneetti, jolle ihmiset avautuivat kivuistaan ja menetyksistään: Hän osti Ärrältä isänpäiväkorttiin postimerkin, ja myyjä alkoi muistella, miten hänen oma isänsä oli kuollut kuusi vuotta sitten ja äiti hukkunut siitä puolen vuodan päästä mökkirantaan. Tai hän lainasi kirjaston tiskiltä kissoista kertovan kirjan, ja kirjastovirkailija alkoi muistella kissaansa Misua, joka oli ollut kiivennyt mattotelineeseen pakoon naapurin koiraa, pudonnut ja päässyt hengestään.

Siksi se, mitä Olli oli aiemmin kertonut hänelle äidistään ja kätkytkuoleman kokeneesta pikkusiskostaan, ei ollut tavallaan yllättänyt häntä, joskin sitä hän oli illalla sängyssä miettinyt, miksi Ollin äiti oli kertonut asian pojalleen juuri nyt. Oliko hänen astrokarttapuheensa ja Ollin sisarusten huoneesta tekemänsä tulkinta ollut viimeinen kimmoke, vai oliko Ollin äiti päättänyt jo aikaisemmin, että tulevana sunnuntaina hän kertoisi?

Anna oli pitänyt Ollia jotenkin toisenlaisena, ehkä vähän syvällisempänä tapauksena.

Pappa tiirasi lusikoita suurennuslasin läpi ja ehdotti: ”Vai kuule onko sittenkin hammaslääkäri tuo pyöveli. Kun sitä minä vain, että katsopas, onko se sitten kuitenkin tonget, mitkä tuolla miehellä on…”

”Sovitaan, että tonget”, Anna sanoi samalla, kun korjasi hauskan posliinisen frettipariskunnan esillepanoa.

”No oli tonget tai länget, niin minä otan nämä”, pappa päätti. ”Ovat sen verran kiinnostavat.”

”Pannaanko pakettiin?”

”Pannaan somaan ja tiukkaan pakettiin, kun nämä eivät oikeastaan tule vaan minulle…” pappa aloitti ja kertoi sitten, kuinkas muutenkaan, tarinan vanhasta ystävästään, joka rakasti kaikkea antiikkista ja oli kaatunut pahasti vuosi sitten ja ollut siitä lähtien vuodepotilaana. Anna kuunteli papan muistelua samalla kun paketoi lusikat paksuun ruskeaan voimapaperiin, teki päälle rusetin paperinarusta ja avasi päät niin, että ne muistuttivat kasvin lehtiä, ja liimasi päälle tarran, jossa oli mustalla pohjalla hopeinen kannu ja vanhalla fontilla tyylitelty Hillariina. Sitten hän ojensi papalle vaihtorahat ja paketin ja toivotti tälle mukavaa päivänjatkoa.

”Kiitos, sinähän teit siitä nätin, ihan turhankin nätin, kun ei se mun ystäväparka paljon taida edes nähdä… Mutta ajattelin, että noita lusikoita se voi ihan kosketella, kun niissä on se kohokuvio niin, että niitä voi tunnustella.”

Kun pappa oli mennyt eikä uusia asiakkaita juuri sillä hetkellä näkynyt, Anna istahti kuninkaallisen, kanervanpunaiseen samettinojatuoliin kännykkä kädessään ja mietti sitä toista Olliin liittyvää eilisiltaista juttua.

Oikeastaan sekään ei ollut yllättänyt häntä – hän oli ennenkin pannut merkille, että miehet olivat taipuvaisia sekoittamaan hellyyden seksiin, siis ymmärtämään henkisen läheisyyden fyysisesti, mutta silti häntä harmitti vähän, että Olli oli haksahtanut samaan, koska hän oli pitänyt tätä jotenkin toisenlaisena, ehkä vähän syvällisempänä tapauksena.

”Ei ei, kaikki hyvin, mutta mä vain… Hm, olisin halunnut jutella yhdestä jutusta.”

Kun Auran puhelin hälytti tyhjää, hän päätti kokeilla Annukkaa ja oli jo sulkemassa luuriin, kun kuuli Jukan äänen: ”Mitä Anna? Annukka meni just vauvan kanssa tapamaan kätilöä, mutta onko sulla jotain tärkeää?”

”Ei, ei mitään tärkeää. Mutta miten siellä menee?”

”Hyvin täällä menee, vauva on tosi kiltti, syö ja nukkuu.”

”Ja voi kamala, miten sun selkä?” Anna muisti. ”Onko se vielä kipeä? Mä olen tosin pahoillani, kun melkein teilasin sut sillä ovella.”

”Äh, unohda nyt jo se, ja hei, tuossa se Annukka nyt tuleekin, mä annan sille.”

”Anna mun armaani!” Annukka huudahti luuriin. ”Onko putiikissa jotain hämminkiä?”

”Ei ei, kaikki hyvin, mutta mä vain… Hm, olisin halunnut jutella yhdestä jutusta.”

”Noo?”

”Se on sitten vähän hassu juttu.”

”Kuinkas muutenkaan, kun sinä olet kyseessä?”

”Mä en halua haaskata sun arvokasta äitiysaikaa, mutta mun pitää saada nyt – ihan ihan nopeasti – puhua jonkun tervejärkisen kanssa yhdestä jutusta, joka sattui eilen illalla.”

”Kerro.”

”Se Olli, se mun naapuri, mähän mainitsin sulle siitä? Kun se taitaa kuvitella, että mä olen nyt hurmaantunut siihen, ja sitähän mä en ole laisinkaan. Siis en romanttisessa mielessä…”

”Aa-ha!” Annukka huudahti. ”Siinähän se taisikin tulla – ai et muka ole romanttisessa mielessä. Etkö tiedä, että juuri siitä puhe, mikä pyörii mielessä…”

Olli toivoi, ettei ollut tullut tehneeksi mitään typerää.

Annan kertoessa Annukalle Ollin aloitteesta, omasta torjunnastaan ja siitä, miten hän oli nyt huolissaan heidän naapurisovustaan, ja Annukan heitellessä väliin omia tietäväisiä tulkintojaan, Olli lopetteli tutkijankammiossaan zeniläistä meditaatiohetkeä, johon oli kuulunut seinällä olevan kalenterin talvisen marraskuukuvan tuijottamista ja syvää palleahengitystä. Hän avasi väinämöisartikkelinsa mutta huomasi miettivänsä yhä vain Annaa ja eilistä.

Hän toivoi, ettei ollut tullut tehneeksi mitään typerää ja säikäyttäneeksi, sillä hän halusi pitää tämän elämässään. Todella. Hän halusi olla Annan lähellä, ystävänä tai vaikka vain hyvänä naapurina, jos muu ei ollut mahdollista.

Se oli hullua, ja tietenkin puhdasta sattumaa, että Annan tapaamisen jälkeen hänen elämänsä oli nitkahtanut uusille, ei ehkä suoranaisesti paremmille mutta jotenkin oikeammille ja aidommille urille: hän oli päässyt vihdoin yli Elinasta ja saanut elämän syrjästä kiinni, ja omituisinta oli, että hänestä tuntui kuin sama olisi pätenyt myös hänen vanhempiinsa, tai ainakin äitiin.

Ja siis ainakaan se ei tietenkään johtunut Annasta.

(Vai johtuiko sittenkin, Olli mietti. Olisiko äiti vieläkään kertonut hänelle Johannasta ilman Annan karttatulkintoja, sitä hän ei voinut tietää.)

Hän yritti taas keskittyä artikkeliinsa ja kertasi kaiken tähän mennessä kirjoittamansa: Väinämöinen menettää Ainon ja kohtaa oudon Vellamon, jonka todellista identiteettiä vanha tietäjä ei tunnista. Ja siinä vaiheessa, kun Väinämöinen oivaltaa, kuka Vellamo todella on, on jo liian myöhäistä, sillä Vellamo on kadonnut veteen ja Väinämöinen jää yksikseen vetelemään verkkojaan. Mutkien kautta Väinämöinen päätyy Louhen hoiviin Pohjolaan, missä häntä hoivataan ja missä häneltä myös kiristetään sampo.

Mutta mikä on se perimmäinen syy, miksi Väinämöinen joutuu Pohjolaan, sitä Olli ei vieläkään hahmottanut. Hän selasi tutkimuskirjallisuutta, kävi sadannen kerran läpi pari alleviivauksia ja merkintöjä täynnä olevaa väinämöisartikkelia, luki sitten uudestaan Kalevalan seitsemännen runon ja mietti, että hän taisi tosiaan olla – niin kuin Elina oli aikoinaan sanonut – uuninhinkkausmies, joka ei tyytynyt pelkkään pintaan vaan halusi päästä ytimeen asti.

Nyt arvio jo nauratti häntä, ainakin vähän. Ainakin melkein.

Päätin vihdoin käydä läpi Johannan tavarat.”

Hän yritti aloittaa artikkelin loppuanalyysia useasta eri kulmasta, mutta teksti ei lähtenyt vetämään, joten hän luovutti ja meni naapurinsa, perinnebiotooppitutkija-Samun ovelle kysymään, olisiko tästä taas lounasseuraksi. Tästä oli, ja kun he parin tunnin päästä istuivat syömässä alakerran ravintolassa bataattipataa, sitä mukaa kuin Olli avautui Samulle ongelmastaan, hän alkoi hahmottaa koko kuviota uudesta kulmasta.

Vastaushan oli suorastaan päivänselvä.

Pohjolaa ei pitänyt ymmärtää konkreettisesti vaan symbolisesti. Pohjola ei ollut niinkään pelottava tuonpuoleinen paikka kuin hämmennystä ja pelkoa kuvaava MIELENTILA, jonka Kalevala vain esitti kansanlauluille ominaisella kirjaimellisella tavallaan. Toisin sanoen Vellamon tapaamisen myötä Väinämöinen joutuu omaan henkilökohtaiseen Pohjolaansa eli oman mielensä äärirajoille.

Olli paahtoi artikkelinsa valmiiksi ja havahtui viiden jälkeen puhelimen kilahdukseen. Viesti oli äidiltä:

Mä rupesin siivoamaan autotallin vinttiä. Päätin vihdoin käydä läpi Johannan tavarat ja ajattelin, että ehkä sä haluat tulla vilkaisemaan ennen kuin mä pistän ne pois. Että jos kiinnostaa, niin tule, mielellään tänä iltana. Äiti.

Olli sammutti koneen ja vastasi tulevansa. Ei niinkään siskovainajansa kuin äitinsä takia.

Hänen äitinsä avasi liki kolmekymmentä vuotta autotallin vintillä säilötyn säkin.

Samaan aikaan, kun Anna oli tehnyt päivän tilityksen, sulki Hillariinan oven ja mietti, poikkeaisiko matkalla yhdessä kivassa kahvilassa, Olli istui vanhempiensa olohuoneessa katselemassa, miten hänen äitinsä avasi liki kolmekymmentä vuotta autotallin vintillä säilötyn säkin ja tyhjensi sen sisällön olohuoneen matolle. Olli näki edessään ajan hapertamia, pölylle, vettyneelle puulle, monille kesille ja talville, jäätymisille ja sulamisille tuoksuvia tavaroita, jotka olivat kuuluneet hänen aivan liian aikaisin kuolleelle pikkusiskolleen. Hän näki potkuhousuja, kietaisupaitoja, villatakkeja, helistimiä, pikkuruisia sukkia, lapasia, myssyjä, pallo- ja raitakuvioisia, yksivärisiä… Kaikkia niitä äiti hellin käsin oikoi ja asetteli olohuoneen matolle ja sohvalle.

(Isä istui kiikkustuolissa niin kuin aina, mutta televisio ei ollut tällä kertaa päällä.)

Kun säkin sisältö oli levitetty näkyville, äiti tarttui ensimmäiseen vaatteeseen, verigreipin väriseen samettimekkoon, jonka rinnustassa oli valkoinen pupujussi ja puristi mekkoa sylissään. ”Sinä kesänä kun minä odotin Johannaa, me kävimme päiväristeilylle Tukholmassa, ja vaikka se matka oli melko painajaismainen, kun minua oksetti sekä meno- että paluumatkalla, Olli oli merestä ihan sekaisin. Tietenkään sinä et voi muistaa, Olli, mutta sinä halusit vain olla kannella koko ajan ja katsoa merta, ja kun laiva tuli satamaan, et olisi halunnut lähteä sieltä pois. Mutta kävimme me sentään vanhassakaupungissa, ihastelimme pieniä putiikkeja ja kuninkaanlinnaa ja minä ostin tämän sieltä…”

Sitten hän tarttui albumiin, jonka päällys oli marimekkotyyppistä vaaleanpunaista pallografiikkaa ja avasi sen. ”Voi tämäkin kuva”, hän huudahti. ”Muistatko Esko? Johanna on tässä vajaan kuukauden ikäinen, ja nuokin punaiset pallopotkuhousut, voi varmaan ovat täällä jossain”, äiti sanoi ja tarttui pieniin potkuhousuihin ja roikotti niitä edessään silmät kyynelistä sameina.

”Muistanhan minä”, Ollin isä sanoi ja nousi kiikkustuolista katsomaan. ”Minähän tämän oon ottanutkin. Ollikin on tuossa, tuollahan se pinnasängyssä taustalla hyppii”, hän sanoi ja näytti kuvaa Ollille, joka kuuli isän äänessä liikutusta. Kuva oli muuttunut melkein punaiseksi, mutta Olli erotti itsensä nurkasta pienenä epätarkkana hahmona, joka piti kiinni häkkisängyn pinnoista ilmeisesti tutti suussa ja vihreä froteepuku päällä.

”Voi tai tämä pupujussi”, äiti sanoi ja nyyhkäisi. ”Keltäs, oliko se mun äiti vai sisko, joka osti tämän Johannalle…”

”Ja entäs tuo? Mikä se on tuo…?”

”Mikä?”

”Tuo tuolla tuon valokuvakirjan alla”, isä kysyi, ja Ollista tuntui kuin hän olisi katsellut elokuvaa, joka oli unohtunut pause-tilaan liian pitkäksi aikaa ja kelautunut vauhdilla nykyhetkeen. Oli tavallaan paradoksi, hän mietti, että samalla kun äiti ja isä kykenivät vihdoin kohtaamaan menneisyyden, tuntui kuin he olisivat samalla myös kyenneet kohtaamaan nykyisyyden.

Hän vilkaisi kelloa, joka näytti vähän yli kuutta, nousi sohvalta ja sanoi, että oli yksi asia, joka hänen oli vielä tänä iltana hoidettava.

Hänenkin oli tuotava viimeisetkin oman elämänsä säikeet pause-tilasta tähän hetkeen.

Hän käveli tutun kahvilan eteen ja näki ikkunan läpi Elinan.

Hän pyöräili keskustaan, jätti pyöränsä parkkiin, käveli tutun kahvilan eteen ja näki ikkunan läpi Elinan.

Elinalla oli valkoinen neulepaita, paksu hopeinen rannekoru ranteessa sekä edessään kahvikuppi ja lehti, jota hän ei lukenut. Olli odotti suurta ja dramaattista tunnehyökyä, mutta sitä ei tullut. Hänestä tuntui, että tuo nainen ei ollut se, johon hän oli fuksiaisiltana liki kymmenkunta vuotta sitten Kirkkopuistossa lehmusten alla rakastunut.

Tai oli.

Hän tunnisti Elinan liikkeistä ja tutuista pienistä eleistä: Miten tämä heilautti päätään taaksepäin ennen kuin tarttui kahvikuppiinsa ja vei sen huulilleen. Miten tämä laski kupin ja pyöritteli sitä hajamielisen näköisenä, kuin miettien edessä olevaa näyttelyä tai jotain keskeneräistä projektia, jonka esittelylehtisen tekeminen oli hänen vastuullaan. Mitä pidempään Olli Elinaa katseli, sitä paremmin hän alkoi muistaa, miten oli tuota naista rakastanut, todella, sydämensä pohjasta, ja sitten hän kävi pikakelauksella läpi heidän yhteisen historiansa:

Hän muisti, miten oli osallistunut Elinan sukupuolitestiin ja nostanut tämän ämpäristä uuninhinkkaussienen ja kuullut olevansa uuninhinkkausihminen ja arjen sankari. Hän muisti senkin, miten ihanalta Elina oli näyttänyt farkkuhameessa ja ruskeassa topissa, kun he olivat törmänneet tuona samaisena iltana yökerhossa ja hän oli häikäistynyt. Hän muisti, miten he olivat sanailleet, juoneet äiteliä drinkkejä ja Karhua ja tanssineet kuin lattariveriset sambaajat.

Hän muisti norkoilut luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, ruusujen ja Fazerin sinisen ostamiset, romanttisten Tommy Tabermann -henkisten vuodatusten kirjoittamiset ja yhteen muuttamisen, rattoisat illat ystävien kanssa, Aliaksen ja Rappakaljan peluut, karaoken laulamiset ja syvälliset keskustelut milloin lentomatkailun eettisyydestä, milloin sukupuoliroolien ahtaudesta sekä mitättömät kinat kaupan pastahyllyillä tai elokuvavuokraamossa, kun he olivat eri mieltä vuokrattavasta leffasta tai siitä, ostaisivatko poppareita vai irtokarkkeja. Hän muisti Elinan muuton Helsinkiin ja miten kaikki oli sen jälkeen muuttunut.

Olli mietti, oliko katseessa epäuskoa ja jopa surua, vai kuvitteliko hän vain?

Elina otti takkinsa taskusta puhelimen ja vilkaisi sitä. Sitten hän katsoi ikkunaan ja huomasi Ollin. Elina nousi seisomaan ja heilutti kättään hymyillen leveästi. Odottavasti.

Olli heilautti takaisin, sitten hän otti taskustaan puhelimen, osoitti sen ruutua Elinalle ja kirjoitti: ”Kiitos viestistä Elina, ja kiitos kaikesta muustakin, mä en unohda sua koskaan ja toivon sulle kaikkea hyvää. Olli.”

Hän näki, miten Elina avasi viestin, luki sen, laski puhelimen pöydälle, istuutui ja katsoi Ollia. Olli mietti, oliko katseessa epäuskoa ja jopa surua, vai kuvitteliko hän vain?

Sitten hän lähti kävelemään kompassille ajatellen, että nyt hän oli vihdoin tehnyt sen. Nyt hän oli vihdoin vähän vapaampi, ja vaikka hän ei tiennyt, miten tästä eteenpäin – läpäisisikö hänen väinämöisartikkelinsa referee-kierroksen, miten vanhempansa selviäisivät Johanna-surusta ja onnistuisivatko löytämään uuden yhteyden toisiinsa, tai mitä hän sanoisi Annalle, kun he seuraavan kerran törmäisivät porraskäytävässä, ja suostuisiko Anna enää edes puhumaan hänelle – yhdestä asiasta hän oli varma, varmempi kuin ikinä mistään, ja sen suhteen Anna oli ollut väärässä: Elina-case oli loppuun käsitelty.

Jatkis päättyy. Ensi lauantaina alkaa uusi Jatkis.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mimi laskee puhelimen kädestään mutta jättää sen eteensä ravintolavaunun pienelle pöydälle. Hän lukee viestin uudestaan ja uudestaan, aivan kuin olisi mahdollista että viesti tai sen tuoma uutinen olisikin yhtäkkiä jokin toinen. Mutta joka kerta se on ihan sama.

Mimi, kerron tämän näin siksi etten halua että kuulet sen joltain toiselta. Mä olen raskaana. En tiedä mitä ajatella, mitä tehdä, mitä haluan. Jos mitenkään voit ajatella että se olisi mahdollista, niin haluaisin nähdä sut ja puhua, tästä ja kaikesta muustakin. Ella

”Tää on ihan kuin jostain kauniista ja rohkeista!”

Lissu ja Laura katsovat häntä ja toisiaan, tuijottavat eteensä silmät epäuskoa täynnä. Heidän ympärillänsä sekunnit kuluvat, ihmiset puhuvat ja nauravat ja juna puksuttaa tasaista vauhtia eteenpäin; kaikki jatkaa kulkuaan vaikka Mimin maailma on juuri suistunut raiteiltaan. Jälleen kerran.

”Hei siis tää on ihan absurdia, ihan kuin jostain kauniista ja rohkeista”, Lissu sanoo ja pudistelee päätään.

”Ja siinäkin tämä olisi epäuskottavan rajalla. Siis mitä helvettiä oikeasti”, Laura jatkaa ja laskee kätensä Mimin käsivarrelle.

Mimi ei saa sanotuksi mitään. Ei tällaista voi tapahtua. Ei hänelle, ei kenellekään. Milloin tämä naurettava sirkus oikein loppuu?

”Mutta hei, siinähän ei sanota mitään Tuomaksesta, Lissu sanoo yllättäen ja ilahtuneena, ehkä se vauva ei ole sen.”

Mimi havahtuu, Lissu on oikeassa, mutta.

”Kenen se sitten on? Ja miksi Ella siinä tapauksessa laittaisi mulle viestin? Mitä helvettiä se mulle kuuluu tai mua kiinnostaa jos se onkin jokun Petterin tai Mikon tai Sakarin?!”

”En tiedä, en tiedä muutenkaan mitä sen päässä liikkuu, en ole puhunut sen kanssa elokuun jälkeen. Mutta jotenkin voisi kuvitella että se olisi sanonut sen tuossa jos se olisi Tuomaksen, eikö?”

Mimi ei ole varma vaikka ajatuksessa onkin järkeä. Hänen tekee mieli itkeä ja paiskata puhelin seinään, tuo perkeleen puhelin joka alati piippaa ja mullistaa hänen elämänsä, mutta toisaalta hän haluaa soittaa Ellalle ja saada kaikki vastaukset heti. Sydän hakkaa hurjana ja päässä takovat Ellan sanat. Mä olen raskaana. Olen. Raskaana. Ras-kaa-na.

”Mitä mä teen, hän kysyy itkua pidätellen ja katsoo ystäviään, mitä helvettiä mä teen?”

Lissu saa itsensä kasaan ensimmäisenä, oikaisee ryhtinsä ja lyö kädet yhteen.

”No. Ihan aluksi me juodaan nämä skumpat pois ja sitten tilataan toiset. Ja sitten me mennään sinne kylpylään ja juodaan vähän lisää. Ei tätä ainakaan selvin päin kestä.”

Laura nyökyttelee ja suuntaa jo kohti tiskiä.

Kahta tuntia myöhemmin Mimi käy tilavan hotellihuoneen pehmeälle vuoteelle makaamaan ja sulkee silmänsä. Kuohuviini kohisee päässä ja tyhjässä vatsassa, huone tuntuu kieppuvan hänen ympärillään. Häntä pelottaa ja oksettaa mutta silti hänen on pakko saada tietää. Hän kohottautuu istumaan ja ottaa puhelimen käteensä, etsii viestistä Ellan numeron koska on poistanut sen yhteystiedoistaan, ja soittaa.

Puhelin hälyttää. Kolme, viisi, kahdeksan kertaa. Ella ei vastaa.

Voi jumalauta.

Samassa huoneen ovi aukeaa ja Lissu ja Laura tulevat sisälle mukanaan pino kylpypyyhkeitä ja uusi viinipullo. Lissu huomaa hänen kädessään olevan puhelimen ensimmäisenä.

”Apua! Soitiko sä? Mitä se sanoi?”

”Se ei vastaa.”

”Ei voi olla totta.”

”On. Se on varmaan töissä. Tai jotain. En tiedä. Vittu mitä paskaa, oikeasti.”

Lissu istuu hänen viereensä sängyn laidalle.

”Älä hajoa, oikeasti, se ei auta.”

”Älä hajoa, oikeasti, se ei auta. Me ei voida tehdä tälle asialle just nyt yhtään mitään. Ellet sä halua soittaa Tuomakselle?”

”No en todellakaan soita! Mitä mä sille sanoisin. Heippa, mitä kuuluu, susta tulee kuulema isä, onneksi olkoon, haista paska, painukaa kaikki helvettiin. Ja jos se ei edes tiedä. Tai jos se ei ole sen. Tai jotain. En tiedä. Mutta en soita.”

”No sitten. Ainoa mitä me voidaan tehdä on vaihtaa uikkarit ja kylpytakit päälle, mennä saunaan ja sitten uimaan, lillua porealtaissa niin kauan että ollaan kuin kolme ryppyistä mutta silti hehkeää rusinaa ja juoda lisää skumppaa.”

Laura naurahtaa hyväksyvästi.

”Lissu on oikeassa. Ei mikään muutu miksikään vaan sillä että murehditaan ja vatvotaan sitä. Katsotaan sitten uudestaan kun Ella soittaa takaisin, kun tiedetään jotain enemmän.”

”Jos se soittaa”, Mimi huokaa.

”Kyllä se soittaa.”

Laura liittyy heidän joukkoonsa ja pian he makaavat sängyllä rinnakkain kaikki kolme. Mimi tuntee olonsa hämmentyneeksi, araksi ja epävarmaksi mutta ei sentään ole yksin. Luojan kiitos näistä naisista.

Ja niin he tekevät juuri sen mitä Lissu sanoi. Uivat, saunovat, uivat ja saunovat. Juovat porealtaassa värikkäitä drinkkejä joissa on sateenvarjoja ja suhisevia sädetikkuja, napostelevat oliivi- ja pähkinäkulhot tyhjiksi, pulahtavat viimeiseksi kylmäaltaaseen ja kiljuvat yhteen ääneen kuin lapset, ja lopulta palaavat takaisin huoneeseen.

”Kuinka kauan meillä on aikaa”, Laura kysyy ja potkaisee kylpytossut jalastaan, yksitellen ne lentävät halki huoneen ja osuvat mennessään yöpöydän lamppuun ja seinällä olevaan kummalliseen abstraktiin tauluun joka näyttää esittävän muumipeikkoa hedelmävadissa.

”Aikaa mihin?”

”Illalliseen. Pitää meidän varmaan jotain syödäkin. Mä olen ainakin jo ihan humalassa. Eikä siinä mitään, pitää ollakin. Ainakin silloin tällöin. Toisinaan. Siis tätä mä just tarkoitan. Äiti tarvitsee ruokaa. Voi ei, mä kutsuin just itseäni kolmannessa persoonassa äidiksi. Jos mä yhdenkin kerran sanon että mamma on nyt väsynyt tai mamma mitä tahansa niin lukitkaa mut johonkin komeroon ja heittäkää avain pois. Mutta siis, olethan sä varannut meille pöydän?”

Mimi hymyilee Lauran aavistuksen sammaltaville puheille mutta pudistaa päätään.

”Se pääsi unohtumaan, anteeksi. Onhan täällä joku minibaari eikö olekin?”

Hän lähtee etsimään sitä mutta huomaa Lissun jo olevan puhelimessa.

”Seitsemältä, ja neljä henkilöä? Hyvä, kiitos.”

Lissu laskee luurin paikoilleen ja hymyilee.

”Ei ollut kovin vaikeaa. Eikä me sitä paitsi todellakaan tultu tänne asti syömään illallista mistään minibaarista.”

”Hyvä pointti. Mutta kuka se neljäs on?”

”Mitä?”

”Sanoit että pöytä neljälle.”

Kaikki purskahtavat nauruun.

”Otetaan facetime-puhelu ja sanotaan sille suorat sanat.”

”Ella. Ella voi olla neljäs. Otetaan facetime-puhelu ja sanotaan sille suorat sanat.”

Mimi jää tuijottamaan Lissua ja säpsähtää, vakavoituu nopeasti ja kääntyy katsomaan yöpöydälle jättämäänsä puhelinta. Ei puheluja, ei viestejä.

”Mieluummin ei. Mä en halua ajatella sitä nyt. En ikinä. Mä haluan että ne ihmiset katoavat kokonaan.”

”Se ei valitettavasti ole mahdollista. Mutta ei se mitään. Ainakaan tätä viikonloppua ne eivät pilaa. Mä lupaan.”

Lissun ääni on niin pehmeä ja vakaa että Mimi päättää luottaa siihen. He halaavat ja samalla Laura kompastuu kylpytakkinsa vyöhön ja jää lattialle pötköttämään ja kikattamaan. Naisten viikonloppu.

Sunnuntai-iltana Mimi kävelee kotia kohden. Hänen mielensä on raskas mutta melkein tyyni. Päivät kylpylässä ja ystävien seurassa olivat tehneet hyvää ja monta kertaa hän oli jopa onnistunut nauttimaan olostaan, olemaan iloinen.

Hän hengitää syvään, sisään ja ulos. On kirkasta ja viileää, taivas reunoilta tummuva. Lämpötila on viikonlopun aikana pudonnut lähelle kymmentä astetta ja tiedotusten mukaan jatkaisi samaa kulkua koko viikon, sateitakin olisi pitkästä aikaa luvassa. Hyvästi intiaanikesä, hyvästi niin moni asia, Mimi ajattelee.

Hän kääntyy Kuusitien kulmasta ja näkee edessään tutun hahmon, viininpunaisen sadetakin ja sinisen neulepipon.

”Moi”, Ella sanoo ja hymyilee varovasti.

Mimi on hetken hiljaa, vain tuijottaa Ellaa.

”Mä yritin soittaa sulle mutta sä et vastannut”, hän sanoo lopulta.

”Tiedän. Mutta mä halusin kertoa hyvät uutiset kasvotusten.”

”Hyvät uutiset?”

Ella ottaa askeleen lähemmäs ja katsoo Mimiä kasvoillaan valoisa hymy. Sekunnin ajaksi Mimi unohtaa kaiken tapahtuneen, katsoo vain ystävänsä tuttuja rakkaita kasvoja ja ikävän aalto pyyhkäisee hänen ylitseen niin voimakkaana että kyynelet kohoavat silmiin.

”Se olikin väärä hälytys.”

Kestää hetken ennen kuin Ellan sanat laskeutuvat ja muuttuvat Mimin mielessä ymmärrettäviksi.

”Mitä?”

”Mutta siis mä en olekaan raskaana.”

”Väärä hälytys. Se toinen viiva testissä oli tosi haalea, ja mä menin varmuuden vuoksi heti lääkäriin, ja se sanoi että joskus niin käy, tulee jotain haamuviivoja, en tiedä, mitä lie kummituksia. Mutta siis mä en olekaan raskaana.”

He katsovat toisiaan ja hetken kuluttua Mimi huomaa halaavansa Ellaa.

”Mä olen niin pahoillani kaikesta”, Ella sanoo hiljaa ja rutistaa häntä tiukasti.

”Niin minäkin.”

He seisovat siinä vielä hetken, seisovat kunnes aivan yllättäen taivas repeää ja sade paiskautuu heidän ylleen.

”Haluatko tulla sisälle”, Mimi kysyy ja Ella nyökkää kiitollisena.

Mimi seisoo selin olohuoneeseen, laittaa vedenkeittimen päälle, ottaa isot keltaiset mukit esille ja etsii teepusseja kaapin perältä, mutta joka hetki hän aistii Ellan läsnäolon, miten tämä istuu hänen sohvallaan, jännittyneenä, arkana ja helpottuneena, katselee uteliaana ympärilleen.

”Tässä”, Mimi sanoo, ojentaa höyryävän mukin Ellalle ja istuu alas pehmeän kulmasohvan toiseen päätyyn, vetää viltin jalkojensa ylle.

”Kiitos.”

Puhuttavaa olisi niin paljon mutta Mimin on vaikea löytää sanoja. Mistä aloittaa, mihin edetä? Vihan laantuminen näin yllättäen on outoa. Hän on pitänyt siitä niin tiukasti kiinni, saanut siitä viimeisinä viikkoina niin paljon voimaa, nyt vasta hän ymmärtää miten paljon, että hänellä on aivan tyhjä olo.

Ella puhaltaa teehensä ja kohottaa sitten katseensa.

”Mä tiedän ettei mulla ole oikeutta istua tässä, etten todellakaan ansaitse mitään ystävällisyyttä sun puolelta, että olen ihan itse pilannut ja rikkonut kaiken, mutta mä haluan että sä tiedät miten pahoillani mä olen…”

”Kyllä mä tiedän eikä sun tarvitse enää toistaa sitä…”

”Kyllä tarvitsee, vaikka seitsemänsataatuhatta kertaa vielä, koska mikään ei puolusta sitä mitä mä tein, en tiedä itsekään miksi, tai tiedän mutta ei silläkään oikeastaan ole mitään merkitystä, mä olin niin yksinäinen ja väsynyt ja kaipasin kosketusta niin paljon mutta ei sekään selitä sitä tai yhtään mitään… Pahinta tässä on se että mä en tiennyt olevani sellainen ihminen joka pystyy moiseen, ja sen kanssa eläminen on ollut ihan hirveää. Tietenkin se miten olen sua satuttanut ja miten paljon teoillani tuhosin, mutta silti, on uskomattoman kamalaa katsoa itseään peilistä ja vihata kaikkea mitä näkee.”

Mimi punnitsee hetken sanojaan. Hänen mielessään kieppuvat kuvat ja sanat, Tuomaksen ja Ellan toisiinsa kietoutuneet vartalot, se iltapäivä kun hän löysi Ellan korun, kaikki se suru ja raivo jota hän on kantanut nämä kuukaudet sisällään, mutta hän tuntee myös halua päästää siitä irti, jatkaa sitä matkaa minkä on onnistunut haparoivin askelin aloittamaan.

”Ei sun tarvitse vihata kaikkea mitä sä näet. Ei sun teko määritä sua ihmisenä, ei se ole ainoa asia mitä sä olet, mutta tietenkin se jostain kertoo. En mäkään olis ikinä uskonut että sä pystyisit tuollaiseen, mutta tehty mikä tehty. Ja mulla on ihan oikeasti sellainen olo että haluaisin jo päästä tämän asian yli, ainakin yrittää. En tiedä. Jos sä olisit ollut raskaana niin se olisi ollut mahdotonta, siitä olen ihan varma, mutta nyt musta tuntuu myös siltä että ollaan saatu jokin uusi mahdollisuus. Että jonain päivänä me vielä voitais olla ystäviä. Tai jotain.”

Ella painaa kyyneleiden peittämät kasvot alas ja sulkee silmät.

”Ehditkö sä kertoa tästä Tuomakselle?”

Ella kohottaa katseensa ja pudistaa ponnekkaasti päätään.

”En, enkä olis varmaan kertonutkaan, missään tapauksessa. Se meidän juttu ei todellakaan ollut eikä ole mikään alusta jolle perustaa perhettä, eikä musta olisi ollut yksinhuoltajaksi. Siinä mielessä tämä oli hyvä juttu että oli pakko oikeasti miettiä mitä mä haluan, millaisena elämäni näen. Tajusin etten oikeasti edes tiedä haluanko lapsia, koskaan, kenenkään kanssa. Sitä on vaan aina kuvitellut että kyllä kaikki naiset haluaa, tietenkin haluaa, ainakin jossain vaiheessa, mutta ei se menekään niin, minkään valmiin kaavan tai suunnitelman mukaan.”

”Ei, ei mene. Ei taida mikään mennä.”

Sitten kumpikaan heistä ei sano hetkeen mitään. He vain istuvat siinä ja kuuntelevat väliinsä laskeutuvaa hiljaisuutta, joka on juuri nyt kevyempää ja kirkkaampaa kuin kumpikaan heistä olisi voinut kuvitella.

Keskiviikkona Mimi istuu tyhjässä toimituksessa ja sulkee tietokoneen kannen. Jukka ja Lissu olivat lähteneet uuden kotimaisen elokuvan ensi-iltaan ja pyytäneet häntäkin mukaan mutta Mimi oli kieltäytynyt. Hän halusi viettää rauhallisen koti-illan ihan yksin jonkun hölmön romanttisen komedian parissa, syödä ison lautasellisen pastaa ja juoda lasin viiniä ja mennä ajoissa nukkumaan. Äkisti viilenneet illat, Ellan kanssa tehty ohut mutta silti olemassaoleva sovinto ja kuohuviinin täyteinen viikonloppu olivat vaatineet veronsa ja hän on koko alkuviikon ollut aivan poikki, takki tyhjä. Hän on myös miettinyt paljon keskusteluaan Ellan kanssa, tulevaisuutta ja haaveitaan, lapsia ja lapsettomuutta, ja tullut siihen tulokseen että haluaa lapsen. Ja perheen. Mutta ei väkisin, vain jos kaikki tapahtuisi omalla painollaan. Hänellä oli vielä muutama vuosi aikaa, hän pysyisi toiveikkaana, halusi kaikesta huolimatta uskoa rakkauteen.

Mimi sujauttaa koneen laukkuunsa ja nousee pöytänsä takaa kun puhelin piippaa viestin merkiksi. Hän säpsähtää. Hän on huomaamattaan alkanut varomaan saapuvia viestejä ja puheluja, viime ajat ovat tehneet hänestä varovaisen kaikkien mahdollisten uutisten tai kysymysten suhteen. Hänen elämästään on tullut kuin sarja hämmentäviä, yllättäviä ja epätodellisia kohtaamisia ja käänteitä, eikä hän ollut asiasta mitenkään iloinen. Jos hän jotain kaipasi niin ihan tavallista, rauhallista ja mielellään vähän tylsääkin arkea. Mutta katsoessaan puhelintaan hän ymmärtää ettei sen aika taida vieläkään olla.

Hei, olisiko sulla aikaa tavata illalla? Olisi puhuttavaa. T

Mimi ei ole puhunut Tuomaksen kanssa muuton jälkeen ja selkeä ero on toiminut paremmin kuin hän oli toivonut. ”Poissa silmistä poissa mielestä” on hänen kohdallaan osoittautunut varsin paikkaansa pitäväksi sanonnaksi eikä hän sen vuoksi varsinaisesti ilahdu saamastaan viestistä. Eikä siitäkään, että kaikesta huolimatta hän myös ilahtuu miehen pyynnöstä, siitä että mies yhä ajattelee häntä. Joten hän miettii vastaustaan hetken vaikka tietääkin ettei voi kieltäytyä, epäröi ikään kuin muodon vuoksi.

Joo, nähdään vaan. Onko seitsemältä ok?

Vastaus tulee minuutin sisällä.

On. Sopiiko sun luona? Olisi kiva nähdä sun uusi koti.

Tämä on virhe, virhe virhe virhe, Mimi ajattelee ja kirjoittaa OK.

Oikeastaan kyse ei edes ole sarjasta yllättäviä tapahtumia vaan karusellista joka pyörii ympäri, ympäri ympäri ympäri vaan, ja vaikka taustalla välähtelevät kuvat vaihtuvatkin löytää Mimi silti joka kerta itsensä samasta paikasta, uudestaan ja uudestaan. Kuten tämän peilin edestä, sovittamasta vaatteita ja jännittämästä Tuomaksen näkemistä. Tai jos ei Tuomaksen niin jonkun miehen.

Kunhan hän tästä illasta selviää hän unohtaa kaikki miehet hetkeksi ihan kokonaan.

Kunhan hän tästä illasta selviää hän unohtaa kaikki miehet hetkeksi ihan kokonaan. Hänen on pakko tai tulee hulluksi. Tai ainakin hänen sydämensä tulee. Koska kaiken huipuksi kotimatkalla hän oli saanut viestin myös Kasperilta, muistutuksen heidän illaksi sopimastaan tapaamisesta ravintola Elitessä. Mimi oli unohtanut koko jutun. Hätäpäissään hän oli vedonnut äkilliseen flunssaan ja siirtänyt tapaamisen perjantaille. Painaessaan lähetä-nappulaa hän oli tuntenut lievää pettymystä ja tavallaan ilahtunut siitä. Se oli merkki siitä, että Kasper oli sittenkin tehnyt jonkin vaikutuksen, että hän odotti miehen tapaamista, ja odottaa yhä.

Eikös sinun pitänyt unohtaa kaikki miehet, hän sanoo peilikuvalleen ja virnistää, laittaa samalla vielä yhden pinnin pitämään sadepäivien villitsemiä kiharoita edes jossain ojennuksessa.

Lyheyn harkinnan jälkeen hän oli valinnut ylleen pehmeän valkoisen neulemekon ja mustat sukkahousut, laittanut korviinsa pyöreät nappikorvakorut (joita Tuomas oli aina kehunut mutta hän oli tiukasti väittänyt itselleen ettei valinta johtunut siitä) ja meikannut kevyesti mutta huolella. Toki hän halusi näyttää hyvältä mutta toisin kuin viimeksi hän ei halunnut yrittää liikaa, ei laatia mitään taka-ajatuksia tai odotuksia. Tai niin hän halusi ainakin itse uskoa. Mitä ikinä Tuomaksella sitten olisikin sanottavaa, se ei muuttaisi nykyistä tilannetta. He olivat jo ohittaneet pisteen jossa sellainen olisi mahdollista. Ehkä. Voi helvetti.

Ja sitten ovikello soi. Kävellessään eteiseen ja tarttuessaan ovenkahvaan Mimi huomaa käsiensä tärisevän. Hän avaa oven.

”Moi”, Kasper sanoo, hieman ujosti kuten aina.

Mimi tuijottaa miestä, tuijottaa niin kauan että mies ehtii varmasti huomata ettei hän todellakaan ole kipeä, ei sinne päinkään. Hän tuntee lämmön leviävän kaulalleen ja kasvoilleen ja yrittää tavoitella rentoutta ääneensä.

”Moi, mitä ihmettä, eikö me sovittu että nähdään sittenkin perjantaina…”

”Ei, tai siis joo, mutta mä ajattelin tuoda sulle teetä ja suklaata ja pari leffaa kun sanoit että olet kipeä mutta sulla taitaakin jo olla parempi olo vai…”

”Joo on, onneksi, otin jättiannoksen c-vitamiinia ja pari särkylääkettä, ja sitten mä muistin että olin unohtanut myös yhden työmenon joten ajattelin sitten mennä sinne.”

Mistä nämä valkoiset valheet oikein tulevat? Milloin hänestäkin on tullut ihminen joka valehtelee tuosta noin vain?

”No ei se mitään, kiva että sulla on parempi olo. Nähdään perjantaina sitten. Ja mä nyt jätän nämä sulle kuitenkin, käytät sitten kun on tarvetta”, Kasper sanoo, ojentaa Mimille pienen kangaskassin ja hymyilee lämpimästi kulmiensa alta.

”Kiitos, oikeasti. Kukaan ei ole ennen tuonut mulle suklaata kotiovelle”, Mimi vastaa, ottaa kassin vastaan ja kun heidän sormensa hipaisevat toisiaan hän tuntee sen, perhosten lämpimän lehahduksen, kutinan vatsanpohjassa, ja hänkin hymyilee.

Samassa rappukäytävästä kuuluu askelia ja Tuomaksen kasvot ilmestyvät Kasperin selän taakse.

”No, mitäs täällä, Tuomas sanoo ja katsoo kysyvästi ensin Mimiä ja sitten Kasperia, onko meidän treffit peruttu?”

Ei, ei ei ei ei ei, tämä ei ole mahdollista, ei vaan ole, Mimi ajattelee ja tietää nyt olevansa jo aivan tulipunainen.

”Oliko teilläkin tänään treffit”, Kasper kysyy ääni ihmetystä täynnä.

Tuomas nyökää ja katsoo Kasperin haastavasti.

”Mä luulin että te olette…”

”Eronneet. Niin me ollaankin,” Mimi vastaa Kasperille ja yrittää kuulostaa mahdollisimman uskottavalta.

Uskottavalta? Miksei hän olisi uskottava? Hehän ovat eronneet.

”Niin no, siitä tässä kai oli tänään tarkoitus vähän puhua”, Tuomas sanoo yllättävän lempeällä äänellä, iskee Mimille silmää.

”Ai, vai niin, no ei sitten mitään, mä tästä lähdenkin”, Kasper mutisee ja kääntyy poispäin, mennessään törmää Tuomaksen olkapäähän ja horjahtaa, kiroaa hiljaa.

”Kasper hei, anteeksi, odota, anteeksi, ihan totta”, Mimi pyytää mutta Kasper menee menojaan ja pian rapun ovi aukeaa ja loksahtaa kiinni.

”Mikä juttu tuo oli? Olitko sopinut kahdet treffit samalle illalle?”

Mimi kääntyy katsomaan Tuomasta ja yllättyy siitä miten paljon tilanne ja mies häntä ärsyttää, ettei miehen äkillinen mustasukkaisuus tunnukaan vain hyvältä.

”En, tai olin, mutta vain koska olin unohtanut mun ja Kasperin tapaamisen. Me sovittiin se vähän ohimennen jo perjantaina ja viikonloppu oli niin hullu etten sitä sitten enää muistanut. Eikä nämä ole mitkään treffit. Sä kysyit pari tuntia sitten että ehtisinkö mä tavata, että sulla on jotain asiaa. Se ei ole sama asia kuin treffit.”

Tuomas hymyilee mutta on selkeästi jo hieman epävarma ja hämillään.

”No, niin tai näin, tässä me nyt ollaan. Kutsutko mut sisälle vai jäädänkö tähän seisomaan?”

Hetken Mimi haluaisi vain vetää oven Tuomaksen nenän edestä kiinni mutta ehkä olisi kuitenkin parempi kuulla mitä miehellä oli sanottavaa. Sitten se olisi hoidettu. Joten hän väistää ja odottaa että mies menee hänen ohitseen, kirjoittaa nopeasti viestin Kasperille, pyytää vielä kerran anteeksi ja sanoo toivovansa että he kuitenkin pitäisivät kiinni perjantain tapaamisesta. Sitten hän menee olohuoneeseen ja kohtaa Tuomaksen joka astuu hänen eteensä yhdellä askeleella ja vetää hänet tiukasti itseään vasten.

Tilanne on yllättävä, ihana ja vieras yhtä aikaa.

Tuomaksen suudellessa häntä Mimin läpi virtaavat muistot, toivo ja lähes eläimellinen halu, ja hän unohtaa kaiken hetki sitten ajattelelmansa. Miehen huulet ja tuoksu ovat niin tutut, kädet jotka vaeltavat hänen selkäänsä pitkin, alas lantiolle ja pakaroille, sivelevät hitaat liikkeet ja samalla niin vahva ote. Tämä on juuri se mitä Mimi on kaivannut, heidän vartalonsa tuntevat toisensa, muistavat kaiken, he riisuvat vaatteet toistensa yltä yhtä aikaa ja nopeasti, samalla suudellen ja siksi hieman horjuen, kaatuvat toisiinsa nojautuen sohvalle ja pian Tuomas on jo hänen sisällään, Mimi kuulee oman äänensä, huokaukset ja voihkinan, ja kun hän laukeaa hän ei ajattele enää yhtään mitään, on pelkkää huutoa ja nautintoa, ja sitten on Tuomaksen vuoro, mies liikkuu hänesssä syvemmällä ja rajummin kuin koskaan ennen, Mimi tuntee käsiensä alla miten miehen jokainen lihas jännittyy ja sitten rentoutuu, ja he jäävät siihen, hikisinä ja hengästyneinä, toisiinsa takertuneina.

”Mä rakastan sua”, Mimi kuiskaa ja painaa kasvonsa miehen kaulaa vasten.

Tuomas vetää syvään henkeä, vetäytyy kauemmas ja hänestä ulos, painaa suukon Mimin otsalle ja nousee.

”Hei mitä nyt, Mimi jatkaa ja yrittää vetää miestä takaisin, minne sä menet?”

”Suihkuun.”

Mimi katsoo miehen kävelevän poispäin, katsoo tämän lihaksikasta vartaloa ja hieman liian karvaista selkää, ja tuntee miten hänen sanansa roikkuvat tiheässä ilmassa, yksinäisinä ja raskaina.

”Tuomas!”

Mies vilkaisee häntä olkansa yli, pysähtyy.

”Mitä?”

”Kuulitko sä mitä mä sanoin sulle?”

”Milloin?”

”Mitä milloin? Äsken! Just äsken. Just sen jälkeen kun sä olit lauennut mun sisälle. Että mä rakastan sua.”

”Kuulin. Mutta se on vaan seksipuhetta. Et sä mua rakasta.”

Ei helvetti. Ei, ei tässä voi käydä näin. Ja voi silti. Mimi tajuaa sen, taas hän tajuaa sen liian myöhään. Ei hän rakastakaan, ei enää, siinä Tuomas oli oikeassa, mutta mitä helvettiä hän oli oikein ajatellut? Miksi antoi miehen kävellä ylitseen tuolla tavalla, jälleen kerran?

Hän vetää viltin yllensä kuin suojaksi, yhtäkkiä hän ei halua olla sekuntiakaan alasti Tuomaksen edessä, ja päästää yhden pitkän karjaisun.

”Mikä sulla oikein on”, Tuomas kysyy ja seisoo keskellä huonetta alastomana, rauhallisena ja jotenkin ylpeän oloisena. Mimi tuntee miten hänen päässään naksahtaa.

”Mikä mulla on? Mikä mulla on?! Vittu sä olet aivan uskomaton! Mulla ei ole yhtään mikään paitsi selkästi jokin aivovamma kun annoin sun tulla tänne ja suostuin tähän.”

”Suostuit? Kyllä sä aika halukkaalta vaikutit…”

”Mä en kestä tätä, oikeasti, en kestä.”

Tuomas naurahtaa mutta nyt jo hieman vaivaantuneesti.

”Hei Mimi, älä nyt, mä luulin että ollaan samoilla linjoilla. Ajattelin et jos sulla oli toiset treffit sovittuna ja silti päästit mut sisään niin halusit samaa kuin minäkin.”

”Sä sanoit siinä viestissä että sä haluat jutella!”

”No en kai mä nyt suoraan voinut sanoa että voidaanko panna.”

”Mikset? Miten se olisi ollut jotenkin röyhkeämpää kuin tämä tämmöinen. Voi helvetin helvetti, mun pää räjähtää.”

Mimi kaivautuu syvemmälle sohvan uumeniin, tuntee katumuksen ja häpeän ja vihan liiankin tutun sekamelskan hyökyvän ylitseen.

”Ole hyvä ja lähde. Nyt heti. Mä en halua nähdä sua enää ikinä.”

”Eikö tuo nyt ole vähän lapsellista? Aikuisia ihmisiähän tässä ollaan. On haluja ja tarpeita. Ja tunteitakin. Just sen takia laitoin sen viestin. En mä olis kenenkään tuntemattoman kanssa halunnut olla. Mun oli ikävä sua, meitä. Mutta ei se ole sama asia kuin rakkaus.”

Mimi painaa kädet korvilleen.

”Ole hiljaa. Ole hiljaa! Mä en kestä kuunnella enää sanaakaan. Mä en oikeasti tiedä kuka sä olet, en tunne sua yhtään. Ja ei, se ei ole lapsellista. Sä särjit mun sydämen, rikoit mun koko elämäni ihan säpäleiksi, ja sitten sä kuvittelet että voit vaan tulla ja mennä ja panna miten haluat? Mä en ole lapsellinen mutta sä olet ihan seinähullu. Ja nyt painut ulos täältä, heti!”

Tuomas pudistaa tuskin huomattavasti päätään ja alkaa sitten kerätä vaatteitaan lattialta, hetken kuluttua jo seisoo eteisessä takki päällään.

”Mimi mä en oikeasti tajunnut että sulla oli vielä toiveita meidän suhteen. Jos olisin, en olis tehnyt näin, ihan totta, ole kiltti ja usko mua.”

Mimi katsoo miestä ja tuntee miten hänen sydämensä hakkaa kunnes lopulta rauhoittuu. Ei pysähdy, vain rauhoittuu. On aika päästää irti. On pakko. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

”Mä haluaisin uskoa sua mutta en usko. Mutta ei se mitään, niin se vaan on. Tämä oli nyt tässä.”

Tuomas katsoo häntä vielä hetken, kääntyy ja on poissa. Miehen mentyä asunto on hiljainen ja tyhjä. Mimi ei tee mitään, vain istuu ja hengittää. Ja sitten, lopulta, hän nousee ylös. Vielä on yksi asia hoidettavana, yksi päätös tehtävänä. Jos se nyt enää on edes mahdollinen.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.
Lue edellinen osa täältä

Helmi Kekkonen

Helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania.

Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä.

Työskentelee myös freelancertoimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.