Lokakuinen räntäsade piiskasi Helsinkiä, kun liukastelin litimärissä mokkakengissäni asuntoani kohti. Tuntui kuin olisin ollut ikuisuuden poissa kotikaupungistani — niin vieraalta ja oudolta tuntui upota Mannerheimintietä pitkin hyökyvään liikennevirtaan. Vetinen hyhmä liotti kalliita nupukkikenkiäni. Haikeudella muistelin pitkävartisia kumisaappaita, jotka jäivät Metsäniemen tuvan eteiseen. Vielä vuosi sitten olisin nauranut katketakseni, jos joku olisi väittänyt minun joskus kaipaavan halpahallista hankittuja, kiinalaisia kumppareita jalkoihini.

Siirryin tarkoituksellisesti kadun toiselle puolen lähestyessäni Boutique Inga & Kristiinan näyteikkunoita. Olin jo viikkoja sitten ilmoittanut Ingalle, että hän saisi ruveta etsimään tilalleni uutta yhtiökumppania. Sopimuspaperinkin olin jo postittanut hänelle. Silti hän vaatimalla vaati minua tulemaan henkilökohtaiseen tapaamiseen.

”Pelkkä nimi ei riitä. Haluan todellakin omin silmin todeta, että olet tosissasi päätöksesi suhteen.”

Aavistin, että vaatimuksen takana oli jokin temppu – se oli ominaista Ingalle. Se, ettei pelkkä paperi kuulemma vielä ”saattanut voimaan eropäätöstäni” oli tyypillinen Ingan keksimä koukero asioiden vaikeuttamiseksi.

Putiikin ikkunoissa hohtivat uudet valikoimat syksyn tummissa, hedelmäisissä väreissä. Pysähdyin hetkeksi tuijottamaan entistä työpaikkaani. Noiden ikkunoiden takana olin viettänyt monta vuotta elämästäni. Hymyillyt tekohymyä, kuunnellut asiakkaiden toiveita ja valituksia. Olin viikannut, valkannut, lajitellut ja pinonnut. Olin hinnoitellut, sijoitellut, silittänyt ja somistanut. Nyt se oli loppu. Kuulostelin itseäni. Oliko minussa edes hiven jäähyväisistä johtuvaa suruntunnetta? Ikävää?

Ei mitään niistä, totesin ja tunsin suurta helpotusta. Tämän täytyi olla merkki siitä, että päätökseni oli oikea. Jatkoin reippaasti eteenpäin ja käännyin kotikadulleni. Inventoisin kaupunkiasunnostani kaiken sen tarpeellisen, minkä haluaisin viedä Metsäniemeen. Sitten kaksioni jäisi odottamaan Roosaa ja Jaimieta. Ja ellei asunto kelpaisi nuorille, vuokraisin sen jollekin muulle.

Postiluukusta törrötti mainoksia, koko eteisen lattia oli niillä kuorrutettu. Varsinainen postini kannettiin nykyisin Metsäniemen maantien varteen, johon naapuri oli minulle ystävällisesti nikkaroinut kauniin koivupuisen postilaatikon.

Keltaisen talon naapurit. Ystävällinen pariskunta, jonka ansiosta arki Metsäniemessä oli alun kangertelujen jälkeen alkanut sujua.

Oli olemassa myös Juho Peltola. Ainoa ihminen, joka ei kyseenalaistanut päätöstäni vuokrata pieni satavuotias torppa. Se oli kummallista. Tai sitten ihmiset maalla pitivät ajatuksensa visummin piilossa. Ehkä siinä tavassa oli oma viisautensa.

Ilman Juho Peltolaa en olisi voinut lähteä Helsinkiin ja jättää kolmea lammasta, viittä kanaa, koiraa ja kissaa muutamiksi päiviksi omiin oloihinsa. Mies oli luvannut käydä torpalla päivittäin katsomassa, että kaikki oli kunnossa.

Istahdin sohvalle olohuoneeni hiljaisuuteen. Olin ollut poissa yli kuukauden asunnolta, jossa oli elänyt viimeiset kymmenen vuotta. Miksi en tuntenut kotiinpaluun iloa ja huojennusta? Miksi mikään täällä ei enää innostanut minua samalla tavoin ennen? Ei edes tuo design-pöytä eikä kallis grafiikantyö, jonka olin hankkinut Tukholmasta. Esineet, jotka tuottivat minulle ennen niin paljon mielihyvää, vaikuttivat nyt kalpeilta ja mykiltä. Ne eivät herättäneet minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Nousin ylös ja kävelin makuuhuoneen suuren pukeutumispeilin eteen. Kristiina Lindsten heijastui vastaani. Tumma, puolipitkä tukka, maatöissä hoikistunut vartalo, iho syysauringon päivettämä. Tuossa oli minun ruumiini, mutta mieleni vaelsi muualla. Se kulki tuvan poikki hämärään kamariin, sitten pihamaalle tarkistamaan kuinka aurinko alkoi vajota pienen metsäsaarekkeen taakse. Ruumiini oli Helsingissä, mutta mieleni oli jäänyt Metsäniemeen.

Olin niin syvällä ajatuksissani et tä pelästyin, kun puhelin pirahti soimaan. Ingan vääpelimäinen ilmoitus kajahti korvaani.

– Nyt heti parempaa päälle ja meikkiä naamaan! Pelastuspartio on puolen tunnin kuluttua ovellasi.

Siinä koko puhelu. Viskasin kännykän sängylleni. Tämä oli siis Ingan taka-ajatus Helsingissä käynnilleni. Hän kokoaisi liudan vanhoja ystäviä, jotka veisivät minut juhlimaan. Minut piti saada tuntemaan koti-ikävää. Minut piti saattaa ”entiselleni”. Haluttomana avasin vaatekaapin oven ja siirtelin henkareissa roikkuvia vaatteita edestakaisin. En olisi millään viitsinyt lähteä baarikierrokselle — päässäni risteilivät aivan muunlaiset ajatukset.

Lopulta valitsin mekon, jakun ja saapikkaat, joissa tiesin näyttäväni hyvältä. Ystävieni ei tarvitsisi ainakaan ruveta säälittelemään olemustani — siihenhän Inga varmasti pyrki. Saatoin jo kuvitella miten hän oli informoinut ystävättäriäni tehtyään tarkistuskäynnin Metsäniemeen.

”Harmaa, satavuotias röttelö. Ulkona epämääräinen lauma elukoita, kanala vinossa, tallin ovi repsotti tuulen hakattavana. Ei mukavuuksia, vesi kannettava kilometrin päästä, kaivo pilaantunut. Ei kauppoja, ei katuvaloja, ei omaa autoa. Ei kunnon vaatteita, vain halpahallista hankittuja rytkyjä. Ei kasvojen- eikä hiustenhoitoa. Auringonpolttama tukka sojottamassa kaikkiin ilmansuuntiin, naama kuiva ja päivettynyt niin kuin rakennusmiehellä.”

Arvasin, että Ingan suusta oli lähtenyt leviämään vielä paljon pahempikielisempi versio. Nyt saisivat kuitenkin pettymyksekseen todeta, että entinen Kristiina seisoisi heidän edessään, vain hiukan hoikistuneempana ja päivettyneempänä versiona.

Kampasin ja kiharsin hiukseni. Viilasin ja lakkasin kynteni. Meikkasin silmäni ja kasvoni enkä säästellyt huulipunassa — minusta piti loistaa kauas, että voin hyvin, näytän hyvältä ja huolehdin edelleen itsestäni. En soisi kenellekään sitä tyydytystä, että minua päästäisiin syyttämään ”maalaiseksi taantumisesta”.

Kun ovikello soi ja rappukäytävä alkoi kaikua naurusta ja korkokenkien kopseesta, vilkaisin peiliin. Tältä minä näytin. Eikä näkyä mielestäni tarvinnut hävetä.

Ingan utelias naama työntyi ensimmäisenä sisään ovenraosta.

– Nyt menoksi! Pitkästä aikaa.

Inga oli haalinut mukaansa kaksi muuta ystävätärtä, joiden kanssa olimme viettäneet aikaa niin ravintoloissa kuin shoppaillen milloin Tukholmassa milloin Pariisissa tai Milanossa — Ingan mielestä tarvitsimme jatkuvasti uusia ideoita putiikkiamme varten.

– Ethän sinä niin pilalle ole mennyt siellä maalla kuin mitä Inga antoi ymmärtää, livahti Sadulta, joka piti hajuvesimyymälää lähellä putiikkiamme.

– Kristiinalla onkin siellä maalla semmoinen personal trainer, joka pitää hänet kunnossa, heitti Inga hapan ilme kasvoillaan.

– Kuka se on? syöksähti Satu heti utelemaan.

Vedin takin harteilleni, painoin oven perässäni kiinni enkä ollut kuulevinani kysymystä.

Ahtauduimme hissiin ja minua alkoi yskittää. Hajuvedet sekoittuivat toisiinsa lemuavaksi pilveksi. Muistin Metsäniemen rannassa kukkineen vanamon, sen hienonhienon aistikkaan tuoksun. Yksikään Sadun myymistä kalliista parfyymeista ei voittaisi vanamonkukan herkkää tuoksua.

– Mitäs mietit, Kristiina? Nyt ei rypistellä otsaa, vaan lähdetään baanalle. Meillä on sinulle loppuillasta yllätys, ilmoitti Annika, joka toimi johdon assistenttina suuressa maahantuontifirmassa.

Pelokas aavistus kouraisi sydäntä. Mitä naiset olivat suunnitelleet pääni menoksi?

Saavuimme ensimmäiseen etappiin, tuttuun viinibaariin. Inga tilasi pöytään pullon parasta samppanjaa.

– Malja porsaalle, jonka routa toi kotiin! Me pidämme huolen siitä, ettet halua enää takaisin metsäpirtin emännäksi, Inga julisti kovaäänisesti ja kohotti maljan.

Olin ainoa, jonka suussa vaaleanpunainen samppanja maistui karvaalta. Seurasin vaiti hilpeinä hölpöttäviä naisia. Heidän kanssaan olin viettänyt monet illat, heidän kanssaan olin matkustanut monina vuosina ympäri Eurooppaa. Hyvin toimeentulevia, huolellisesti hoidettuja ja kammattuja, tyylikkäästi tai vähintäänkin kalliisti pukeutuneita keski-ikäisiä naisia. Naisia, joiden silmissä tulisi tuttuun tapaan loppuillasta vilahtamaan vaivihkainen väsymys ja pettymyksentunne. Heillä oli kaikkea. Ja silti — jokin omituinen, ontto olo kaihersi heidän mieltään. Se tunne pääsi pintaan aamuyön tunteina, pienen laskuhumalan ja väsymyksen laukaisemana. Silloin noiden nyt muodista, samppanjamerkeistä ja meikkitrendeistä kalkattavien naisten huulilta saattoi livahtaa sana tai lause, joka paljasti heidän todellisen olonsa.

Miksi tuo kaikki kohosi nyt muististani? Ne monet illat, jolloin olimme kukin vuorollamme lohdutelleet toisiamme. Vakuutelleet kuinka elämä oli välillä epäoikeudenmukaista, mutta ”huomenna olisi kaikki toisin.” Huomenna kerääntyisimme taas jonnekin töiden jälkeen ja kaikki tuntuisi jo paljon paremmalta. Niin ei vain käynyt. Se pieni tyhjyydentunne oli ja pysyi jokaisen ytimessä. Jokainen meistä tunnisti sen baari-iltojen päätyttyä, kun avasimme kotiovemme ja tervehdimme joko peilikuvaamme tai vieraalta tuntuvaa puolisoamme. Ja me yli neljäkymmentävuotiaat ikinuoret pakenimme tuota tunnetta hinnalla millä hyvänsä. Keinoja löytyi. Muoti, vaatteet, kosmetiikka, alkoholi, ruoka, nuori rakastaja. Kaikki ne olivat meille tuttuja yrityksiä turruttaa päämme kauhistuttavalta totuudelta.

Siltä, ettei elämällämme olekaan mieltä eikä tarkoitusta.

Satu kaatoi lisää juomaa laseihin.

– Kristiina, miksi olet noin totinen? Mikä se sinun talosi nimi taas olikaan? Vihreä paratiisi?

Inga pyrskähti nauruun ja sai samppanjakuplia nenäänsä.

– Olisittepa nähneet sen paratiisin. Joka ikinen kahvikuppikin eri paria. Ei – sitä ei vain voi kuvata. Se paratiisi pitää kokea.

Laskin lasin pöydälle.

– Mitä jos menisimme ohjelmassa eteenpäin? Teillähän oli suunnitelma koko illaksi.

Naiset huiskivat kiireissään juomat kurkkuihinsa, napsuttelivat auki ja kiinni käsilaukkujaan, ilmeilivät taskupeileihinsä ja korjailivat puuterointejaan ja huulipuniaan. Sitten joku tilasi taksin. Annika, Satu ja Inga opastivat taksinkuljettajaa kovaäänisesti koko matkan ja pysäyttivät kyydin uuden yökerhon kohdalla.

– Täällä sinä et ole ehtinyt vielä käydäkään, Inga virnisti pöyhöttäen punaisia kutrejaan.

Naiset vilkuilivat hihitellen ja tirskahdellen toisiaan. Seurasin edelläni korkeissa koroissa konkkaavia hiprakkaisia naisia. Annika kuiskasi ovella korvaani:

– Et tule pettymään. Minä nappasin hänet sinulle Ingan valitsemasta kolmesta ehdokkaasta.

Annika oli mallimittainen sihteeri, joka oli tarkka omasta ulkonäöstään ja miesystävistään. Miehillä tuli olla paitsi varakkuutta myös sopivat raamit. Aavistin, että joutuisin nyt kunnolliseen pyöritykseen. Inga oli kehrännyt suunnitelman, jolla minut houkuteltaisiin takaisin kaupungin yöelämän vilskeeseen. Unohtamaan maaseutu, sen yksitoikkoinen hiljaisuus ja tapahtumattomuus. Vaikka sitten ihastuttamalla minut johonkin sopivaan mieheen.

– Kuulin, että sinulla ja Mikolla ei mene enää hyvin, Annika jatkoi ovelasti.

Minun ei tarvinnut udella, keneltä hän oli juorun kuullut. Inga oli saanut Mikon lähes hulluustilaan valehtelemalla, että olin solminut suhteen naapurini kanssa. Oikeastaan olin siitä tempusta oudolla tapaa kiitollinen Ingalle. Ehkä en muutoin olisi ymmärtänyt kuinka tuhoon tuomittu minun ja Mikon tilanne jo oli.

– Ajattelimme siis hiukan järjestää piristystä. Esittelemme sinut aivan uudelle henkilölle, ehätti Satu selittämään.

Inga kiidätti cocktailit käsiimme ja opasti meidät hämyiseen nurkkaukseen. Jo kaukaa näin, että naisten valitsema komistus istui siellä kelloaan vähän väliä vilkuillen. Inga kaahotti kädet levällään miehen luo ja viittoili minua tulemaan lähemmäs.

– Tässä on ystävättäreni ja yhtiökumppanini Kristiina Lindsten.

Mies nousi ja tervehti.

– Tero Maasalo. Hauska tutustua.

Inga painoi minut miltei väkivalloin istumaan sohvalle miehen viereen. Siinä samassa naiset kaikkosivat baarin puolelle ja jättivät minut yksin. Mietin hetkisen tilannetta. Ehkä näin olikin parempi. Selviäisin nopeammin yhdestä miehestä kuin kolmesta voimakastahtoisesta naisesta.

Mies yritti ottaa ohjat käsiinsä ja uteli, mitä tein työkseni.

– Eiköhän meidän ole viisainta jättää tämä tähän, totesin viileään sävyyn.

– Mitä tarkoitat? mies kysyi kohteliaasti.

– Tiedät kyllä hyvinkin tarkkaan mitä teen ja missä mennään, onhan Inga sinua parhain tiedoin varustanut.

Mies punastui ja ryhdistäytyi.

– Sinun kannattaisi kuunnella tarkasti yhtiökumppaniasi. Menetät aika lailla taloudellisesti, jos jätät hänet yksin.

Siristin silmiäni.

– Tero Maasalo? Nimesi kuulostaa tutulta. Et kai sinä vain ole se Ingan palkkaama uusi lakimies?

Mies nyökkäsi nolona.

– Anna mun kaikki kestää. Inga siis houkutteli sinut tänne puhumaan minua ympäri, jotta peruisin päätökseni.

Katsahdin nopeasti baarin suuntaan. Naiset maistelivat drinkkejään ja koettivat näyttää välinpitämättömiltä meitä vilkuillessaan.

– Minulla on ajatus. Ota minua kädestä. Hymyillään toisillemme. Sitten ohjaat minut ulos. Kuljetaan käsikynkkää baarin ohitse, mutta ei olla näkevinämme muuta kuin toisemme.

Mies ei voinut tehdä muuta kuin totella. Juoni oli paljastunut, eikä hänellä olisi enää mitään roolia naisten keksimässä leikissä.

Astelimme naurahdellen ohi baarin. Seurasin syrjäkarein naisten ilmeitä. Tyytyväisiä, tietäväisiä hymyjä ja silmäniskuja. Kristiina saatiin lankaan. Kristiina on koukussa. Kristiina herää huomenaamulla komean juristin kainalossa eikä halua enää koskaan kuulla puhuttavankaan Metsäniemen torpasta ja Juho Peltolasta.

Aamulla puhelin herätti minut. Ingan nimi välkkyi näytöllä. En vastaisi. Olin sopinut eilisiltaisen kavaljeerini kanssa, ettemme kumpikaan vastaisi Ingan soittoihin. Pitäisin naiset epätietoisina ja uteliaisuuden vallassa. Sen he olivat ansainneet. Sen sijaan näppäilin Mikon numeron. Mikko vastasi toimistoltaan kiireisen oloisena.

– Hei. Olen tullut kaupunkiin.

– Käymään vai olemaan?

Mikon kysymys oli innoton.

– Käymään. Voitko hakea muutamat tavarasi ja vaatteesi tänään? Olen pakannut ne valmiiksi.

– Sopii.

Vastaus tuli välittömästi ja asiallisen sävyisenä. Katkaisin puhelun ja kiskoin saliverkkarit jalkaani. Enää minun ei tarvitsisi huoltaa kuntoani viikkokalenterin mukaan ja maksaa kalliita kausimaksuja. Minulla oli piha, talo, peltoa ja metsää. Ne hoitaisivat minun kuntoni paremmin kuin mikään kuntosali. Lisäksi hengittäisin puhdasta, hapekasta ilmaa, jossa tuoksui niitty, metsä ja läheisen järvenlahden raikas vesi. Sellaisesta ei täällä ollut tietoakaan.

Hyräillen kannoin Mikon tavarat odottamaan ovensuuhun. Sitaisin hiukseni eteisen peilin edessä poninhännälle ja sujautin lenkkarit jalkoihini. Tekisin aamulenkin putiikillemme, jossa Inga jo varmasti poti päänsärkyään.

Ulkona puhalsi hyytävä lokakuun tuuli. Hölkkäsin puiston halki, koukkasin aamusta vielä hiljaisten pikkukatujen kautta ja pysähdyin viimein huohottaen Boutique Inga & Kristiinan eteen. Inga palveli jo aamun ensimmäistä asiakasta. Astuin sisälle liikkeeseen. Inga vilkaisi minua ja alkoi kiirehtiä asiakkaan kanssa. Nainen oli pakahtumaisillaan uteliaisuudesta. Kun ovi kilahti asiakkaan jäljessä, ryntäsi Inga halaamaan minua.

– Ihan mahtavaa, Kristiina! Sinulla taisi olla eilen vientiä? Se kaveri oli kaikin puolin arvioituna miesten mies, vai oletko samaa mieltä?

Jätin Ingan huokailemaan juristinsa ihanuutta ja kävelin toimiston puolelle. Nainen syöksähti perääni.

– Nyt laitetaan paperit kuntoon ja illalla lähdetäänkin sitten syömään kotiinpaluusi kunniaksi! Ellet ole jos sopinut menoja uuden tuttavuutesi kanssa?

Inga vinkkasi silmää.

– Paperit kuntoon, se oli minullakin mielessäni, vastasin tyynesti.

Inga kiskaisi kirjoituspöydän laatikon auki ja otti esiin puhtaan, allekirjoittamattoman version yhtiöjärjestelystä.

– Tässä uudistettu sopimus. Jatkamme yhteistyötä kuten ennenkin, mutta sinulle paremmin sovitetuin lomajärjestelyin.

Inga ojensi minulle kynän silmät innosta loistaen. Paperiin vain nimi, ja sitten saisinkin selittää juurta jaksaen eilisillan tapahtumat — sitähän Inga nyt odotti kiihkeästi.

– Missä on se sopimus, jonka toit minulle Metsäniemeen ja jonka postitin sinulle jo aikoja sitten allekirjoituksineen?

– Paperinkeräyksessä, Inga heitti huolettomasti.

– Miksi ihmeessä?

– Koska olit mielestäni syyntakeettomassa tilassa kirjoittaessasi yhtiöstäeroamissopimuksen.

Huokaisin ja sysäsin pöydällä hohtavan paperin lattialle.

– Millä perusteella olin muka syyntakeeton?

Inga sieppasi paperin ylös ja leiskautti punaista tukkaansa.

– Nainen antaa parikymppisten ekohörhöjen juoksuttaa itseään. Maksaa heidän laskunsa, siivoaa heidän jälkensä. Saa päähänsä jättää turvatun, menestyvän työpaikkansa ja päättää muuttaa korpeen rappiotilalle. Alkaa vehdata naapurin isännän kanssa, vaikka edellinen miesystäväkin on olemassa. Eikö siinä jo ole muutama peruste syyntakeettomuudelle?

Vilkaisin seinällä raksuttavaa italialaista designkelloa.

– Inga. Minulla aikaa tasan viisi minuuttia. Sitten lähden tapaamaan Mikkoa asunnolleni. Annat nyt heti oikean sopimuspaperin allekirjoitettavaksi tai etsit sen paperijätteestä. Muuta vaihtoehtoa en tarjoa.

Inga tuijotti minua pitkään äänettömänä. Toisin kuin ennen nyt en tuntenut pelkoa tai tarvetta alistua. Minulla oli oma mielipiteeni, oma päätökseni, josta olin varma.

Inga kohautti olkapäitään, asteli toimistokaapin eteen ja avasi oven. Tunnistin postittamani ja allekirjoittamani sopimuksen jo kaukaa. Se oli ruttuinen ja arvasin kyllä miksi. Ingan tuntien tiesin, että paperi oli saanut kyydin roskakoriin kerran jos toisenkin.

– Kristiina. Onko tämä viimeinen sanasi?

– On. Sinun on turha odottaa muuta.

Ingan poskipäät kovenivat.

– Tervemenoa sinne mistä tulit. Toivotan sinulle harmaita, yksitoikkoisia tulevan talven päiviä ja iltoja. Saat olla varma, että muistelet silloin ikävöiden räväköitä reissujamme ja bileitämme.

Käännyin mitään vastaamatta ja astelin ulos yhä voimistuvaan, raakaan tuuleen. Repeytyneen pilvenlongan takaa pilkisti kalpea lokakuun aurinko. Minulle se oli kuin säde ihanasta kesäpäivästä.

Kello näytti varttia yli neljää iltapäivällä. Arvasin, että ovikelloni pirahtaisi muutaman minuutin sisällä — Mikko lopetti työt tasan klo 16.00 eikä mikään muuttaisi hänen eksakteja tapojaan. Siitä huolimatta hätkähdin, kun ovikello vihdoin soi. Tämä olisi Mikon ja minun viimeinen tapaaminen kolmen vuoden seurustelun päätteeksi. Pieni jännityksentunne kipristeli vatsanpohjassani avatessani oven. Hämmästyin nähdessäni edessäni ruusukimppua kädessään pitelevän Mikon. Katsoimme toisiamme vaivaantuneesti. Lopulta osoitin kynnyksellä lojuvia kasseja.

– Pakkasin sinun tavarasi. Haluatko käydä vielä tarkistamassa, ettei mitään jäänyt?

Mies puisti päätään ja vaihtoi ruusukimpun toiseen käteen.

– Kauniita ruusuja. Ei sinun olisi tarvinnut kukkia tuoda tällaisena päivänä.

Mikon kasvoille piirtyi epämääräinen hymy.

– Olenkohan kertaakaan tuonut sinulle kukkia?

Hengähdin hämilläni ja mietin hetken.

– Itse asiassa et. Et kertaakaan.

Samassa Mikon puhelin alkoi soida.

– Hei kulta. Olen matkalla. Ihan kohta nähdään. Pus!

Jäykistyin sijoilleni. Tietysti. Ruusukimppu olikin tarkoitettu toiselle. Miten noloa. Mikko seurasi ilmeitäni kulmiensa alta.

– Toivottavasti se sinun kartanonisäntäsi muistaa sentään kukilla. Onhan hänellä maata, mistä niitä poimia.

Mikko nosti edessään olevat kassit ylös ja tilasi hissin.

Eikö muuta? Eikö tosiaankaan muuta? Eikö miehellä ollut mitään syvällisempää sanottavaa kolmen vuoden seurustelun päätteeksi?

Hissin ovi avautui. Mies astui hissiin ja painoi nappia. Ovi sulkeutui. Minä suljin omani. Tyhjä, hölmistynyt, katkera. Ne olivat ensimmäiset sanat, joilla olisin voinut kuvailla tunteitani. Miten ero olisi sitten pitänyt hoitaa, jotta siitä olisi jäänyt ”hyvä mieli”? Puhumalla? Olisiko se meidän tapauksessamme johtanut muuhun kuin riitaan ja syyttelyihin?

Astelin ikkunan ääreen ja näin Mikon punaisen bemarin kaartavan liikennevaloista kohti länttä. Näin oli parempi. Mikkoa odotti jossakin joku nainen, jolle hän halusi viedä kimpun ruusuja. Ainakin alku olisi heillä romanttisempi kuin aikoinaan meillä kahdella. En silti kadehtinut heitä.

Yhtäkkiä halusin pois kaupungista. Vilkaisin kelloani. Viimeinen bussi Hämeeseen lähtisi kahden tunnin kuluttua. Siihen mennessä ehtisin pakata ja ilmoittaa tulostani Metsäniemeen. Juhon ei tarvitsisi vaivautua enää huolehtimaan torpan asioista – olisin jo iltamyöhällä kotona.

Kotona? Tässähän minä juuri seisoin, kotonani. Kodissa, josta olikin tullut minulle pelkkä asunto. Omat ajatukseni lipsauttivat minulle totuuden, jota en ollut tunnustanut itselleni. Olin kotiutunut Metsäniemeen. Siellä oli todellinen kotini.

Bussinkuljettaja nosti kaksi raskasta matkalaukkua tavarasäilöön.

– Käyty Helsingissä ostoksilla? Ja nyt sitten löytöjen kanssa kotiin? mies uteli otsaltaan hikeä pyyhkäisten.

– Juuri noin, naurahdin enkä välittänyt ruveta oikomaan väitettä. Sillä kotiinhan olinkin matkalla. Tosin matkalaukuissa oli vain entisiä, vanhoja vaatteitani, joita arvelin tarvitsevani talven varalle.

Linja-autossa avasin puhelimeen tulleen tekstiviestin. Luin sen jo kolmatta kertaa – ja tunsin itseni sen vuoksi teiniksi. Lapsellista. Olin lapsellinen. Mutta jostakin syystä viestin lukeminen lämmitti.

”Hei! Jo tänään takaisin Metsäniemeen? Eikö siellä Helsingissä ole muka mitään mielenkiintoista tekemistä? Kävin torpalla ja ruokin eläimet. Vintille en mennyt, koska kielsit. Muistat kai mitä lupasit? Minulla on oikeus tietää mitä sieltä löysit.”

Hymyilin itsekseni. Olisikin mielenkiintoista istahtaa hämärälle ullakolle yhdessä Juhon kanssa. Avata vanha ruusukuvioinen puuarkku ja tutkia sinne kätketyt kirjeniput. Seuloa kummallista, vanhaa tarinaa, joka kirjeistä paljastui minulle muutama päivä sitten.

Samassa muistin näkemäni oudon unen. Siinä nuoret Ulriika ja Wilhelm johdattivat minut läpi öisen metsän tammen juureen, johon Wilhelm myöhemmin haudattiin. Unessa näin Ulriikan tulevan surun. Oudointa oli kuitenkin salaisuus, johon Ulriika tuossa unessa minut vihki. Minut oli valittu paljastamaan rikos, joka oli jäänyt salatuksi. Unen mukaan kartanon ihmisiin liittyvä murhe ei katoaisi ennen kuin taloon tulisi nainen, joka kertoisi mikä on suvun historiaan kätkeytyvä rikos.

Kylmä väristys nosti ihokarvani koholle. Ulriikan ja Wilhelmin tarina oli syynä kummalliseen uneen – siinä selitys. Unen taustalla olivat kirjeet ja uusi, hiljainen ympäristö. Näin rauhoittelin itseäni. En ollut koskaan ollut taikauskoista tyyppiä. Se ei olisi hyvä lähtökohta yksinäiselle naiselle, joka aikoi asua tulevan vuoden syrjäisessä metsätorpassa.

Koko maata riepotellut syystuuli oli tyyntynyt, kun astuin iltahämäräiselle Metsäniemen bussipysäkille. Kiskoin kahta matkalaukkua perässäni. Pyörät upposivat välillä syvälle hiekkaan, mutta matka eteni. Täällä oli parasta heittää mielestään valittamiset ja niuhottamiset. Katukiveyksiä ei ollut, torppaan pääsi ainoastaan kuoppaista kärritietä pitkin pujotellen.

Torpan portilla pysähdyin huokaisemaan. Olin selvinnyt kahdesta isosta haasteesta: Ingasta ja Mikosta. He kuuluivat nyt menneisyyteen. Mitä tulevaisuus toisi — se oli yhtä sakean hämärän peitossa kuin minua tällä hetkellä ympäröivä maisema. Avasin portin ja aloin katsella tarkemmin ympärilleni. Pihanurmi oli leikattu lyhyeksi, polkujen varret niitetty puhtaiksi. Kurkistin ihmeissäni pihlajan juureen. Kaivon kansi oli uusi. Naurahdin itsekseni. Juhon oli siis täytynyt käydä jo puhdistamassa kaivokin. Yhtäkkiä seisahduin. Jostakin kiemursi sieraimiini vieno savuntuoksu. Kylmä tunne valui sisuksiini. Oliko talossa tuli irti? Jätin matkalaukut niille sijoilleen ja syöksyin avaamaan tuvan oven.

Ei savua. Vain hämärä hiljaisuus. Kamarin sängyllä nukkuva kissa raotti silmäänsä ja naukaisi ikäväisen tervehdyksensä. Tuvan pöydällä oli puolikas pullo punaviiniä ja pieni lappu sen vieressä.

”Tervetuloa Metsäniemeen. Koira kaipaili seuraasi, ja minun kävi sitä sääli. Otin sen mukaani Peltolaan. Tämä burgundi jäi meiltä juomatta, kun ilta keskeytyi ikävästi. Muistelen, että pidit viinistä kovasti.”

Hymy levisi kasvoilleni. Sitten muistin taas savun. Mistä se saattoi tulla. Juoksin vajalle ja tallille, jossa eläimet jo nukkuivat. Kaikkialla oli tyyntä ja levollista. Tuulenpyörre värähdytti pihlajaa. Savu kiersi sen mukana uudelleen sieraimiini. Epäuskoisena harpoin saunaa kohti. Kun avasin jykevän hirsioven, lämpö huoahti kasvoilleni. Sauna oli lempeän lämpöinen, samoin vesi.

Olin niin onnellisen hämmentynyt, etten alkuun tiennyt mitä tehdä. Raahasin portille unohtuneet matkalaukut sisälle ja valitsin kaapista puhtaan pyyhkeen.

Riisuuduin hitaasti saunaneteisessä ja katselin, kuinka kuu kohosi peltojen ylle. Tämä oli minulle uutta. Mikä ihana tervetulotoivotus. Siistitty pihamaa. Pullo viiniä. Lämmin sauna. Hiljaisuus, jossa kuului luonnon oma puhe. Eikä se ollut pelottavaa hiljaisuutta eikä ahdistavaa äänettömyyttä.

Saunan pimeydessä, yksinäisen kynttilän valokehässä kuuntelin itseäni. Lämpö kohosi kiukaasta hitaana ja hyväilevänä. Ihoni kostui hiestä, hiukseni liimautuivat olkapäihini. Heittäydyin selälleni leveälle, savulta tuoksuvalle lauteelle. Täällä Ulriikakin oli maannut kauan, kauan sitten ajatellen Wilhelmiä. Täällä hän oli saippuoinut pitkät, vaaleat hiuksensa, huuhdellut ne puhtaiksi miettien vain nuorta, lainehtivatukkaista miestä. Miestä, joka makasi metsäntakaisessa kartanossa Ulriikastaan haaveillen. Vain korkeaheinäinen peltoaukea ja tuo pieni metsä erotti nuoret toisistaan. Niin he haaveilivat toisistaan tietämättä että oli olemassa suurempia asioita, jotka erottaisivat heidät ja joille he eivät tulisi voimaan mitään. Olisi toisten ihmisten mielipide ja soveliaisuus. Olisi politiikka, joka jakoi ihmiset punaisiin ja valkoisiin. Ja ennen kaikkea – olisi rakkaus.

Veljesten rakkaus samaan naiseen.

Hätkähtäen kohottauduin istumaan. Jotakin kummallista oli tapahtumassa. Sydämeni hakkasi, eikä se johtunut saunan kuumuudesta. Tiesin, että minun tuli uskoa unen Ulriikaa. Oman itseni ja Juhon vuoksi.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Helga joutuu pulaan aavikolla. Missä on Lupe, jonka piti noutaa heidät pois?

Helga hätkähti hereille teltasta. Hän oli levittänyt villatakkinsa makuupussin päälle, mutta hampaat olivat siitä huolimatta kalisseet yöllä vilusta yhteen. Helga oli vaipunut uneen ennen kuin Julius oli tullut telttaan. Hän raotti varovasti teltan vetoketjua.

Aamu valkeni purppuransävyisenä aavikon yllä. Julius istui hiipuneen nuotion äärellä.

”Etkö sä ole nukkunut olenkaan?” Helga kysyi.

Julius pudisteli päätään.

”Täällä on niin ihmeellisen kaunista.”

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta.”

Helga veti makuupussin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. He istuivat hiljaa vierekkäin ja seurasivat, miten aurinko nousi valtavana tulipallona teräväreunaisten vuorten takaa.

He jakoivat aamiaiseksi hedelmäsäilyketölkin. Helga katseli opaalinvärisenä hehkuvaa taivasta. Tällaista oli vapaus, hän ajatteli.

”Ajattele, jos voisi aina olla näin. Irti kaikesta maailman pahuudesta”, Julius sanoi niin kuin olisi vaistonnut hänen ajatuksensa.

”Kuin Eeva ja Aatami”, Helga sanoi.

”Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä”, Julius vastasi.

”Täällä käärme on vuorilta näkyvät valot.”

Helga kiskoi keppejä yksi kerrallaan hiekasta ja Julius pöyhi telttaa kasaan. Aurinko oli jo korkealla ja porotti polttavasti.

”Mä tunsin yöllä miten joku voima liikkui meidän ympärillä”, Julius sanoi.

”Mitä sä höpiset?”

”Ihan tosi.”

”Oletko sä saanut auringonpistoksen?” Helga sanoi nauraen.

He jatkoivat tavaroiden keräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hiki virtasi pitkin Helgan selkää, auringolta ei pääsisi enää mihinkään piiloon.

Leirin purettuaan he istuutuivat kantamuksineen nuotiopaikan äärelle odottamaan Lupea. Julius nousi aina välillä tähyilemään aavikolle siinä toivossa, että näkisi lähestyvän auton nostattaman hiekkapilven. Pallomaiset, piikikkäät kaktukset kukkivat keltaisin kukin. Osa kaktuksista oli kapeita ja pitkiä.

”Eikö Lupe luvannut tulla aamulla?”

”Aamupäivällä. Kellon täytyy olla jo yli kaksitoista.”

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ihan kuin nuo kaktukset tuolla olisivat vaihtaneet paikkaa yön aikana”, Julius sanoi.

”Kai sä löydät täältä pois jo on pakko? Helga sanoi.

”Ei me voida olla kovin kaukana kylästä.”

”Totta kai mä löydän”, Julius sanoi.

Helga huomasi kuitenkin epävarmuuden tämän kasvoilla. Julius oli aina se, joka otti hoitaakseen tällaiset tilanteet. Julius kantoi vastuuta kuin myllynkiveä selässään. Helga nousi hänkin ylös. He tuijottivat yhdessä autiomaan toisella laidalla näkyviä vuoria. Silmät ja iho kutisivat hiekasta. Jostain puhalsi tuuli. Valaistus näytti muuttuneen aavikon yllä sinertäväksi. Vuorten takaa nousi nyt tummia pilviä.

”Entä jos alkaa sataa?” Helga sanoi.

”Ei täällä sada koskaan.”

”Katso nyt noita pilviä.”

”Sitten päästään näkemään kun aavikko kukkii.”

Helgan suussa rahisi hiekka.

”Missä Lupe oikein viipyy? Onkohan sillä aikomustakaan tulla hakemaan meitä? hän sanoi.

”Mä tiesin koko ajan, ettei siihen naiseen pidä luottaa.”

”Ei tästä voi olla kuin joitain kilometrejä kylälle.”

”Kuinkakohan monta typerää turistipariskuntaa se on tänne huijannut? Ehkä se ilmestyy kohta ja sanoo, että paluumatka maksaa tuhat dollaria. Ei olisi pitänyt luottaa siihen”, Helga huokasi.

”Onko tämä nyt mun syytä?” Julius kysyi.

”Enhän mä niin sanonut.”

”Sun äänensävy kertoi kaiken. Oleko sä pannut merille, että sä syytät aina mua?”

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

Helga ei vastannut. Huulet tuntuivat rutikuivilta, aurinko pisteli poskilla. Hän kääri huivin päänsä ympärille suojaksi auringonsäteiltä.

”Löydetäänkö me täältä enää koskaan takaisin?”

”Mä painoin reitin mieleeni. Me tultiin tuolta”, Julius sanoi ja viittasi kaukaisuuteen.

”Eihän tultu kuin tuolta.”

”Me tultiin pohjoisesta. Eli tuolta”, Julius väitti.

”Jos me jätetään tämä leiripaikka ja eksytään, Lupe tai kukaan muukaan ei löydä meitä enää koskaan”, Helga huokasi.

He istuivat takaisin maahan. Helga asettui makuulle ja tuijotti ylitse liikkuvia pilviä. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja keskittyä ajattelemaan ajatuksia, joista tuli hyvä olo.

”Muistatko sä kun me oltiin mökillä motissa ukonilman jälkeen pari vuotta sitten? Myrsky oli katkonut sähköt ja kaatanut puita tielle. Tajuttiin, että ei voida lähteä kotiin ennen kuin kunta käy sahaamassa ne puut tieltä. Sä lämmitit saunan ja Laura ja Mikko hyppi laiturilta veteen. Ei ollut kiire mihinkään. Se on yksi mun parhaista perhemuistoista”, hän sanoi.

Perhemuistoista. Sana tuntui vieraalta Helgan suussa. Nyt hän oli kuitenkin käyttänyt sitä, noin vain, huomaamattaan. Julius katseli toiseen suuntaan ja pudisteli päätään.

”Miten sä et muista sitä?”

”En mä tiedä. Kai ihmiset vain muistavat eri asioita.”

Helga kohottautui kyynärpäidensä varaan.

”Lapset puhuvat aina teidän kesälomista Tuijan kanssa. Muistatko sä ne sitten?”

”Älä hei nyt taas aloita”, Julius huokasi.

”Mä olen se, joka haalistuu pois perhekuvista. Mä en tule näkymään edes sun sukupuussa. Sun oksalla näkyvät Tuija ja lapset.”

Julius nousi ylös.

”Mä en jaksa riidellä sun kanssasi. Mitä sä oikein haluat mun tekevän?”

”Tuija roikkuu sussa tahallaan. Se hyväksikäyttää sun kiltteyttä ja huonoa omaatuntoa. Sun täytyy vetää sille raja”, Helga sanoi.

Julius paiskasi makuupussin hiekalle.

”Kukaan ei kysy, että mitä mä haluan. Mun täytyy pitää sekä sua ja että Tuijaa tyytyväisenä. En mäkään tätä valinnut. ”

”Eihän sun tarvitsisi ajatella Tuijaa, vaan lapsia.”

”Lapset oireilevat eron takia.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Lapset voivat ihan hyvin. Se on Tuija, joka on saanut sut uskomaan, että ne oireilevat. Ja siksi sä hyvittelet koko ajan joka suuntaan. Olet kuin yksi kävelevä anteeksipyyntö.”

”Oletko sä tullut ajatelleeksi, että mä jätin kaiken sun takia?”

”Munko syytä teidän ero oli?”

Julius käänsi Helgalle selkänsä ja lähti harppomaan poispäin leiristä.

Helga kiersi kätensä polviensa ympärille ja painoi kasvonsa polviin. Hiki valui pitkin selkää. Aavikko ympärillä ritisi kuivuuttaan. Hän kaivoi kännykän taskustaan. Kello oli jo kaksi iltapäivällä. Kenttää ei edelleenkään löytynyt, he eivät saisi yhteyttä muuhun maailmaan.

Hän nousi ja tarkisti heidän ruokakassinsa. Sen pohjalla oli vielä muutama säilykepurkki. Vesikanisterissa loiskahti Helgan ravistellessa sitä. Jos Lupe ei palaisi, he voisivat olla vielä yhden yön aavikolla. Heidän pitäisi lähteä kävelemään vuoria kohti heti auringon noustua, silloin olisi viileintä. Hän nousi ja tähyili Juliusta. Tämä seisoi kauempana selin Helgaan. Juliuksen selkää katsoessaan Helga tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hänen mieleensä nousi muistikuva lapsuudesta ajalta, jolloin he vielä asuivat rivitalossa kaupungin laidalla. Hän oli ollut läheisellä lumikentällä rakentamassa lumilinnaa. Hangesta pisti esiin kuivuneita talventörröttäjiä, joita hän keräsi kimpuksi. Linnasta tulisi hänen kotinsa, Helga oli ajatellut. Hän muuttaisi sinne eikä tarvitsisi enää ketään, ei äitiä eikä isää.

Hän oli aurannut yhä lisää lunta linnan luo ja taputellut sitä sileäksi ja kovaksi kerrokseksi seiniin. Äkkiä hän oli havahtunut siihen, että oli jo ilta. Katulyhdyt tuijottivat häntä hämärästä kuin vihamieliset silmät. Tummansininen maailma ympärillä oli muuttunut vieraaksi. Hän ei tiennyt hämärässä, missä suunnassa koti oli. Hän oli juossut hankeen kompastellen ajotien reunaan ja jäänyt siihen seisomaan varmana siitä ettei koskaan enää löytäisi perille. Lumi oli paakkuuntunut lapasiin ja sormet olivat tunnottomat. Hän oli tuntenut kyynelten valuvan poskia pitkin ja vierivän kutittaen kauluksen alle.

Sitten viereen oli pysähtynyt tuttu auto. Isä oli hypännyt ratin takaa ja harpponut hänen luokseen.

”Missä sä olet ollut? Isä on etsinyt sua kaikkialta.”

Helga oli painanut itkuiset kasvonsa isän olkapäälle ja isä oli kantanut hänet autoon lämpimään. Helga ei ollut tiennyt, kummasta hän oli ollut helpottuneempi: siitä että hänet oli löydetty vai siitä ettei isä ollut ollut hänelle vihainen. Hän tiesi kulkeneensa kauemmas kuin hänellä oli ollut lupa.

Kun hän nosti päätään, Julius seisoi hänen vieressään.

”Anna anteeksi”, Helga sanoi hiljaa.

”Anteeksi, että mä suutuin.”

Julius istui hänen viereensä.

”Ei se mitään. Mäkin olen pahoillani.”

”Mä pelkään, että me kuollaan tänne”, Helga sanoi.

Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

”Älä nyt, Julius sanoi ja kiersi käsivartensa hänen harteilleen.

”Odotetaan vaan rauhassa. Kohta Lupe on täällä.”

Helga painautui kiinni Juliukseen.

”Sä tuoksut samalta kuin mun uniriepu lapsena.”

”Eihän me koskaan erota?”

”Ilmankos sä menit mun kanssa naimisiin”, Julius sanoi nauraen.

”Eihän me koskaan erota?”

Julius oli hetken hiljaa.

”Muistatko, kun oltiin Pariisissa häämatkalla ja sä halusit kiinnittää lukon sillankaiteeseen? Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tapaa. Mun mielestä lukko on vastenmielinen rakkauden symboli. Mä kuitenkin halusin tehdä sen sun takia. Ja heitin avaimen Seineen. Siellä se on ja pysyy”, Julius sanoi ja jatkoi:

”Mä olen miettinyt sitä mitä sä sanoit Tuijasta ja lapsista. Sä olet oikeassa.”

”Sä kannat turhaa syyllisyyttä”, Helga sanoi.

”Sitä mä tarkoitin.”

Julius puristi hänen olkapäätään eikä hetkeen vastannut.

”Mä pelkään, että menetän lapset.”

”Et sä niitä voi menettää. Omia lapsiasi.”

Julius painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Helga silitteli Juliuksen hiekkaisia hiuksia.

”Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Helga sanoi.

”Niinkö? Vaikka mä toin sut tänne aavikolle?”

Helga nyökkäsi.

”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?” Helga kysyi.

”Tietysti. Aina on mahdollista aloittaa alusta.”

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa ja venytti varjot pitkäksi. Lämpötila oli alkanut laskea ja Helga veti villatakin päälleen.

”Onkohan Lupelle sattunut jotakin?” Julius huokasi.

”Entä jos se on vaan unohtanut meidät?”

”Meidän pitää pystyttää teltta ennen kuin tulee pimeää. Ja kerätä oksia nuotiota varten.”

He alkoivat järjestellä leiriä uudelleen pystyyn. Puuhastelu sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että se oli heidän hallinnassaan. Vilunväreet kulkivat jo valmiiksi selkäpiitä pitkin kun Helga ajatteli yötä kylmässä teltassa. Julius katkoi kuivien piikkipensaiden oksia mitään puhumatta. He olivat olleet hyväuskoisia hölmöjä kun olivat antaneet Lupen tuoda heidät tänne, Helga ajatteli. Asialle ei kuitenkaan enää mahtanut mitään. Aamulla aikaisin he lähtisivät kävelemään takaisin. Sitten he menisivät hyvään hotelliin, istuisivat uima-altaan reunalla ja joisivat drinkkejä kuten lomalla kuuluikin. He ostaisivat paluulennot ja olisivat pian kotona. Talven pimeys lepäisi kantena kaupungin yllä, mutta tämän kaiken jälkeen se tuntuisi vain rauhoittavalta. Helga kaipasi sitä, että sai istua ikkunassa katselemassa ulkona sinkoilevia lumihiutaleita.

Teltta oli viimein pystyssä ja nuotio sytytystä vaille valmis.

Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Äkkiä Helga tunsi polttavaa kipua sääressään. Hän kirkaisi ja pomppasi ylös. Jalka oli kuin tulessa.

Hän näki maassa mustan skorpionin, joka yritti juosta takaisin kivenkoloon.

”Pysy paikallasi”, Julius sanoi.

Hän otti kenkänsä jalasta ja kohotti sen ylös. Skorpioni ehti kuitenkin perääntyä saksiaan heilutellen ja hävitä kivenkoloon. Helga haukkoi henkeään. Silmissä musteni.

”Mitä me nyt tehdään?”

”Rauhoitu, kulta. Vain muutama skorpionilaji on tappavan myrkyllinen”, Julius sanoi.

”No sepä vasta on lohdullista.”

Julius kaatoi vesikanisterista vettä nenäliinalle ja pyyhki sillä varovasti Helgan sääressä olevaa pistojälkeä.

”Ei näytä pahalta. Suurin osa skorpioninpistoista ei aiheuta mitään vakavia seurauksia. Ja huomenna mä vien sut lääkäriin.”

”Mutta entä jos se oli se tappavan myrkyllinen laji.”

”Ei se ollut”, Julius sanoi ja halasi häntä.

Helga tunsi Juliuksen pulssin hakkaavan paidan alla. Helga puristi silmänsä kiinni ja yritti olla välittämättä kivusta. Jos he antautuisivat pelon valtaan, he eivät selviäisi täältä.

Aavikon yllä leijui sininen hämärä. Taivaalle oli kerääntynyt mustia pilviä, Helga oli tuntevinaan jo ensimmäiset vesipisarat käsivarrellaan. Tuuli tempoili telttakangasta uhkaavasti. Jos nousisi myrsky, teltta olisi heidän ainoa suojansa. Niin ihmismieli toimi, se teki kodin teltastakin jos oli pakko, Helga ajatteli. Jalkaa poltteli ja jomotti. Julius kumartui vähän väliä tutkimaan puremaa.

”Huimaako? Oksettaako?” hän kyseli.

Vaikka mitä Julius skorpioninpuremista tiesi, Helga ajatteli, kunhan uskotteli tietävänsä. Hän yritti hymyillä urheasti vaikka jalkaa särki ja pakotti.

Äkkiä Helga oli näkevinään välähdyksen kaukana viidakolla. Ensin hän luuli, että se oli salama tai että hän oli alkanut nähdä näkyjä.

He pysähtyivät kumpikin katsomaan horisonttiin, sinne missä Julius oli sanonut kylän olevan.

”Näetkö sä saman kuin mä?” Helga sanoi ja nosti kätensä silmiensä suojaksi. Kaukaa nousi hiekkapilvi lähestyvän auton merkiksi.

”Meitä tullaan hakemaan”, Helga huudahti ja oli jo nostamaisillaan kätensä ylös.

Julius laski kätensä hänen kädelleen.

”Odota. Entä jos tulija ei olekaan Lupe?”

Helga ja Julius seisoivat aavikolla ja tähyilivät kaukaisuuteen. Hiekkaa tuntui olevan kaikkialla vaatteiden alla. Pian hämärä vaihtuisi täydeksi pimeydeksi. Helga ei pystynyt seisomaan kunnolla jalalla, johon skorpioni oli pistänyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi hyräillä hiljaa jostain mieleen tullutta lastenlaulua:

”Joka ilta kun lamppu sammuu/ ja saapuu oikea yö...”

Julius nosti kätensä silmiensä suojaksi ja siristi silmiään. Toisessa kädessään hän roikotti isoa machete-veistä.

Jos tulija olisi joku muu kuin Lupe, heillä ei olisi paikkaa mihin paeta, Helga ajatteli. He olivat kaksi hölmöä keskellä aavikkoa. Paikalliset tunsivat sen joka tapauksessa heitä paremmin. Pian pölypilven keskeltä erottui tuttu musta maasturi.

Julius pudotti veitsen hiekalle.

Pölypilvi lähestyi heitä tasaista vauhtia. Lupen auto näytti kiiltelevältä koppakuoriaiselta kyntäessään hiekkaa pitkin. Helga tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut itkeä.

Pian Lupe jo seisoi heidän edessään leveästi hymyillen.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Autoon tuli vika enkä löytänyt kylästä korjaajaa”, hän selitti huolettomasti.

”Etkö olisi voinut lainata autoa joltakulta? Miten saatoit jättää meidät tänne yhden ainoan vesikanisterin kanssa?” Julius sanoi.

”Voi ei, ajattelin että ei teillä ole hätää. Saatte nauttia aavikosta pidempään.”

”Helgaa pisti skorpioni.”

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Voi luoja. Olen pahoillani. Miten voit, kultaseni? Näytähän sitä pistoa”, Lupe sanoi ja kaivoi hansikaslokerosta taskulampun. Hän tutki Helgan sääressä olevaa punoittavaa jälkeä pitkään.

”Pisto ei ole vaarallinen”, Lupe sanoi lopulta.

”Mutta vien sinut varmuuden vuoksi lääkäriin. Hypätkää kyytiin”, hän sanoi ja alkoi nostella tavaroita takakonttiin.

Auton ilmastoinnin viilentävä ilma oli kuin silkkiä kasvoja vasten.

”No, pidittekö autiomaassa?” Lupe kysyi ajaessaan.

”En tiedä onko pitää oikea sana”, Helga sanoi.

Hän katseli ohi vilistäviä kaktuksia omituista haikeutta tuntien. Vaikka yö oli ollut kylmä, autiomaassa he olivat olleet ajattomuudessa, niin kuin he olisivat kelluneet selällään tähtien keskellä. Ristiriidat olivat etääntyneet ja kutistuneet kuten maapallo, joka näytti avaruudesta katsottuna vain hehkuvalta lasikuulalta.

”Se oli hieno kokemus”, Julius vastasi.

”Jos skorpioninpistoa ja koko päivän odotusta ei lasketa.”

Lupe vilkaisi häntä peruutuspeilin kautta ja virnisti.

”Gringot! Teidän pitäisi karaista itseänne.”

”Me emme tulleet tänne kuolemaan niin kuin se vanha gringo Fuentesin romaanissa”, Julius sanoi.

”Katsos, tehän tunnette meksikolaista kirjallisuutta”, Lupe sanoi ja kohotti kulmiaan.

”Aavikon salaisuus onkin siinä, ettei mitään mysteeriä ole”, hän jatkoi.

”Ja se se vasta onkin mysteeristä.”

Matka takaisinpäin oli pidempi kuin Helga muisti. Etuvalot leikkasivat kiilat pimeään. Auto pomppi kuopissa ja jäi välillä sutimaan. Siitä huolimatta Helgalla oli kotoisa olo niin kuin lapsena, kun he ajoivat mökiltä kotiin, ulkona salamoi ja autoradiossa soi rautalankarokki, jota isä rakasti. Auto oli tuntunut silloin turvallisimmalta paikalta maailmassa. Lupe hyräili hiljaa, käänsi rattia tottuneesti kuin ralliautoilija eikä ollut töyssyistä moksiskaan.

”Onko kylässä edes lääkäriä? On jo myöhäkin”, Julius sanoi.

”Älkää huoliko, minä tunnen tohtorin. Hän on aina tavattavissa”, Lupe sanoi.

Pian kylän valot erottuivat vuoren rinteestä oranssina helminauhana. Tie nousi jyrkästi ylös ja mutkitteli. Julius tarttui Helgan käteen ja puristi sitä lujasti.

Lupe pysäytti auton matalan talon eteen ja koputti. Kesti pitkään ennen kuin ovi avattiin. Sen takana seisoi harmaahiuksinen, ystävällisen näköinen ja ahavoitunut vanhus. Lupe selitti naiselle jotakin nopealla espanjalla. Nainen nyökytteli ja vilkuili Helgaa. Sitten hän viittoili heitä peremmälle. He tulivat jonkinlaiseen olohuoneen ja vastaanoton välimuotoon. Katossa palavia halogeenilamppuja vasten pörisi kärpäsiä.

Vanhus nosti lasit silmilleen ja pyysi Helgaa näyttämään skorpioninpistoaan. Helga kääri housunlahkeensa ylös. Vanhus tarkasteli pistoa mietteliäästi ja puristeli sitten Helgan jalkaa eri paikoista kysellen, oliko hänellä ollut pahoinvointia tai kuumetta. Lopulta vanhus kääntyi kaivelemaan takanaan olevaa kaappia ja laski Helgan käteen pillerilätkän.

”Ota näitä aamuin illoin viikon ajan”, Lupe käänsi.

”Mitä ne ovat?”

”Tohtori on hoitanut satoja skorpioninpuremia, voit luottaa häneen.”

Kylä oli korkealla ja ohut ilma tuntui jomotuksena ohimoissa. Katuja reunustavat talot näyttivät puoliksi sortuneilta tai hylätyiltä.

”Tämä paikka oli hopeakaivosten ehtymisen jälkeen pitkään lähes aavekaupunkina. Nyt turismi on vetänyt tänne lisää asukkaita. Paikalliset uskovat, että maan alla liikkuu yhä El Jergas -niminen aave, joka houkutteli kaivosmiehiä pimeisiin käytäviin ja luoliin. Tarinoiden mukaan aave johdatti usein myös uuden hopeasuonen luo”, Lupe selitti.

Kun hän vihdoin parkkeerasi auton hotellin eteen, oli jo myöhä. Hotelli oli sama, jossa he olivat yöpyneet ennen aavikkoretkeä. Rakennus vaikutti autiolta, yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoja.

Unelias mies vastaanottotiskin takana tuijotti pientä matkatelevisiota. Huoneen nurkassa oli muovinen Neitsyt Maria -patsas, jonka ympärille oli kiedottu sateenkaaren väreissä vilkkuva jouluvalosarja. Mies vilkaisi heitä, nousi ylös irrottamatta katsettaan televisiosta ja lykkäsi heille huoneen 13 avaimen. Samassa huoneessa he olivat yöpyneet edelliselläkin kerralla. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui yksinäistä aasin hirnuntaa. Julius sulki ikkunan ensi töikseen. Sitten hän työnsi laturin pistorasiaan ja käynnisti kännykkänsä. Se piippaili äkäisesti viestien merkiksi.

Helga sulkeutui kylpyhuoneeseen ja seisoi kuuman suihkun alla. Tuntui luksukselta levittää iholle saippuaa. Pian vesi alkoi kuitenkin viiletä ja hän kiersi hanan pettyneenä kiinni. Helga istui sängylle pyyhe hiustensa ympärille käärittynä. Julius nojasi tyynyihin ja hörppi olutta. Kännykkä oli samalla paikalla mihin tämä oli sen laskenut.

”Pitäisikö sun lähettää lapsille viesti, että olet kunnossa”, Helga sanoi.

”Äh, eihän mitään ole edes tapahtunut. Sitä paitsi kotona on vasta aikainen aamu. Lapset nukkuvat.”

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

Helga tajusi Juliuksen olevan oikeassa. Oli niin kuin he olisivat eläneet eri ajassa kuin muu maailma.

”En edelleenkään luota Lupeen”, Helga sanoi.

”On outoa, että se jätti meidät aavikolle koko päiväksi. Ehkä sillä on jotain hämäriä sivubisneksiä. Jos se on kuljettanut meitä mukanaan esiliinana etteivät sotilaat pysäyttäisi sitä tiellä.”

Julius kohautti olkapäitään.

”En usko. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Helga huokasi.

”Ja onhan se hyvä tarinankertoja. Ajattele, miten tylsää meillä olisi ollut ilman sitä.”

Helga makasi yöllä pitkään valveilla. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta uni ei ottanut tullakseen. Skorpioninpistoa ei enää särkenyt, ehkä tohtorin antamat lääkkeet todella toimivat, mitä ne sitten sisälsivätkään. Öisen taivaan yli kaartui kirkas tähtitaivas. Linnunrata tuntui olevan Meksikossa lähempänä kuin muualla. Jossain hirnui yksinäinen aasi. Tuntui hyvältä maata siinä Juliuksen tasaista hengitystä kuunnellen.

Hän muisti viimeisen kerran kun he olivat tavanneet Jaakon kanssa. Jaakko oli odottanut häntä hymyillen Kappelin pöydässä näyttäen siltä, että kuvitteli tapaamisen olevan jonkin alku. Helga oli istuutunut Jaakkoa vastapäätä takkiaan riisumatta. Heidän välissään oli ollut lasisessa maljakossa kuihtunut, punainen ruusu. Kun tarjoilija oli tuonut ruokalistat, Helga oli työntänyt ne pois.

”Jaakko, me ei voida nähdä enää. Halusin tulla sanomaan sen kasvotusten”, hän oli sanonut.

”Mutta miksi? Eihän mitään ole tapahtunut?”

”Juuri siksi.”

Jaakko oli katsonut häntä silmät täynnä surua. Sinä hetkenä Helga oli ajatellut, että hän voisi rakastaa myös Jaakkoa, mutta valitsisi silti Juliuksen. Aina Juliuksen.

”Ole Jaakko kiltti, anna olla.”

Hän oli noussut ja kävellyt ovelle. Hän oli tuntenut Jaakon katseen selässään vielä ulkonakin. Oli satanut lunta ja puihin oltiin ripustamassa jouluvaloja.

Julius mutisi hiljaa unissaan. Taivaalle oli noussut suuri, kylmää valoa hohtava kuu. He olivat tulleet siihen kohtaan matkaa, jossa horisontti alkaa taas nousta esiin ulapan takaa, Helga ajatteli. Pian heidän pitäisi palata. Heidän lähtiessään oli tuntunut, että kaikki oli umpikujassa. Heidän välissään oli ollut liikaa hiljaisuutta. Helga tajusi oivaltaneensa aavikolla, että sitä piti oppia vain sietämään, sillä joidenkin asioiden edessä sanat olivat voimattomia.

Helga liukui huomaamattaan uneen, jossa hän istui lapsuuden olohuoneen vihreällä, nypyläpintaisella sohvalla. Äidin ja isän varjot liukuivat seinällä, hän kuuli miten he huusivat toisilleen. Helga oli taas pikkutyttö ja painoi käsiä korvilleen. Äänet eivät kuitenkaan vaimentuneet. Silloin hän tajusi, että ne kuuluivat hänen päänsä sisältä.

”Hiljaa”, hän sanoi äidille ja isälle.

”En tarvitse teitä enää.”

Äiti ja isä pysähtyivät paikoilleen ja kääntyivät katsomaan häntä. Heidän hahmonsa haalistuivat hitaasti kuin valokuvat auringossa ja hävisivät lopulta kokonaan.

Hän hätkähti hereille. Julius nukkui vielä. Oli aivan hiljaista.

Helga nousi istumaan ja venytteli pitkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli hyväntahtoista ja kevyttä, sellaista jonka sisällä oli turvallista olla.

Hän laski jalkansa maahan ja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko oli jo noussut, taivas kattojen yläpuolella oli indigonsininen. Helga nousi ja avasi ikkunan. Ulkoa tulvi makeaa kukkien tuoksua. Hän huomasi pihan kaktusten puhjenneen yön aikana lilaan kukkaan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Helga ja Julius yöpyvät aavikolla ja käyvät yön hiljaisuudessa läpi suhdettaan. Aamun tultua pois noutavaa kuskia ei kuulukaan.

Helga kaivoi kännykän taskustaan ja naputteli Juliukselle viestin. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään vailla päämäärää pitkin katuja. Muutaman korttelin päässä vastaan tuli pitkä kulkue. Helga jäi seinän viereen seisomaan päästääkseen ihmiset ohitseen. Joukon edellä kulki mustiin pukeutuneita naisia. Kulkueen keskeltä erottui puinen hauta-arkku, jota miehet kantoivat. Arkun päälle oli laskettu palmunlehvä ja kauhtunut stetsonhattu. Hatussa näkyivät vielä elettyjen päivien jäljet läikkinä ja ryppyinä.

Kun Helga astui hotellin aulaan, hän näki Juliuksen heti. Tämä istui avonaisen ikkunan edessä viinilasi edessään.

”Missä sä olet ollut?” Helga kysyi istuutuessaan Juliusta vastapäätä.

Julius kohautti harteitaan.

”Museossa. Ja sitten tapasin Lupen ja kävimme yhdessä ostamassa varusteita.”

”Mitä varusteita?”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne?"

”Makuupussit. Teltan. Vesikanisterin. Tulitikkuja. Veitsen. Autiomaata varten.”

”Oletko sä tosissasi? Annatko sä sen naisen viedä meidät sinne? Siellä voi olla skorpioneja ja kalkkarokäärmeitä.”

Julius nyökkäsi.

”Lupe tietää kyllä mihin se meidät vie.”

He olivat hetken hiljaa.

”Mitä se eilinen puhe oikein oli?” Julius sanoi sitten ja siemaisi viiniänsä.

Helga katsoi ulos ikkunasta.

”Musta tuntuu, että me eletään keskenämme eri elämää”, hän sanoi.

”Mulla on ikävä sua. Mulla on ikävä meitä. Sitä yhteyttä, joka meillä alkuaikoina oli”, hän jatkoi.

”Kuka se Jaakko sitten oikein on?”

”Se ei liity tähän.”

”Miksi sä sitten otit sen puheeksi? Onko sulla suhde sen kanssa?”

Helga pudisteli päätään.

”Mitä meille susta oikein on tapahtunut?”

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Ehkä me ollaan kumpikin muututtu”, Julius sanoi.

”Ei meidän ole pakko olla yhdessä.”

”Haluatko sä erota?”

”Mä en tiedä mitä mä haluan”, Julius huokasi.

”Mä en jaksa koko ajan analysoida meidän suhdetta. Siitä on tullut rasittava kolmas pyörä.”

Helgan kurkkua kuristi. Taas se oli siinä, tunne siitä että kaikki oli vain typerää väärinkäsitystä. Pitäisi vain löytää oikeat sanat, jotka korjaisivat kaiken.

”Julius, anna mä selitän.”

”Äh, mä en nyt jaksa puhua.”

”Mennään sinne autiomaahan”, Helga kuuli sanovansa.

Aamulla Lupe odotti heitä aulassa vihreään liiviin ja maastohousuihin sonnustautuneena. Auton takakontti oli lastattu täyteen tavaraa.

”San Luis Potosiin on monen tunnin ajomatka”, Lupe sanoi.

”Tehkää olonne mukavaksi.”

Julius nukahti melkein heti. Helga katseli ikkunan takana näkyviä vuoria ja yritti miettiä, mistä heidän välillään oleva hiljaisuus oli oikein saanut alkunsa. Se oli kuin piikkipallo, joka pyöri pitkin katuja ja keräsi mukaansa yhä lisää kuivuneita oksia ja roskaa. He olivat kumpikin alkaneet vältellä vaikeita aiheita. Julius oli sopinut lastensa asioista Tuijan kanssa ja kertonut niistä hänelle vasta sitten kun oli ollut pakko. Helga oli niellyt pettymyksensä ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Hän vilkaisi Juliusta, jonka pää oli painunut hänen olkaansa vasten. Nukkuessaan Julius näytti nuoremmalta, siltä kuin tämä oli näyttänyt heidän tavatessaan. Kunpa kaiken ikävän heidän väliltään saisi pyyhittyä pois niin kuin rypyt nukkuvan kasvoilta. Juliuksen silmät näyttivät liikkuvan suljettujen silmäluomien alla. Hän näki unta, joka pysyisi Helgalta suljettuna.

Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia.

Helga katseli okranpunaisena pöllyävää maisemaa. Tämä oli maa, jossa ihmisiä katosi jäljettömiin, hän ajatteli. Heidän ongelmansa tuntuivat sen rinnalla mitättömiltä. Täällä he näyttivät luultavasti varakkaalta gringopariskunnalta, sellaiselta, joka järjesti rentoja grillijuhlia puutarhassaan ja ajeli isolla autolla. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt olla onnellisia. Mutta mitä onni lopulta oli, Helga mietti auton kiivetessä vuoristotietä ylöspäin. Ehkä se oli merkityksellisyyden tunnetta, sitä että koki kuuluvansa johonkin.

Älkää antako sen mitä ei ole, pilata sitä mitä on, Helga muisti Jaakon sanoneen. Jaakko oli ollut oikeassa. Elämän rinnalla eli aina rinnakkaistodellisuus, jossa asiat olivat menneet toisin.

Todellisuus, jossa he olisivat tavanneet jo paljon aiemmin ja saaneet yhdessä lapsia. Mutta mistä sitä tiesi jos he olisivat siinä tarinassa päätyneet eroon. Lopulta oli vain siedettävä kaiken sattumanvaraisuutta.

Lupe oli levittänyt kartan etupenkille. Tie halkoi maisemaa, joka alkoi vähitellen muuttua yhä karummaksi. Aina välillä Lupe pysähtyi katsomaan karttaa ja mutisi itsekseen.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti.

”Real de Catorce on vanha hopeakaupunki”, Lupe selitti ajaessaan. ”Nyt se on lähes hylätty. Mutta turistit tuovat sinne rahaa.”

”Miksi turistit haluavat tulla hylättyyn kaupunkiin?”

”Mikään ei ole kiinnostavampaa kuin tyhjyys. Intiaanit uskoivat, että koko universumi luotiin aavikolla”, Lupe selitti.

Helga huomasi että Lupe vilkuili heitä uteliaasti. Auto sukelsi pimeään tunneliin. Pimeys jatkui jatkumistaan. Odottiko sen päässä ero? Sana oli kova ja terävä, sellainen, joka repisi kaiken rikki.

Helgan henkeä alkoi äkkiä ahdistaa. Hänen olisi päästävä ulos.

”Lupe, pysäytä”, hän huusi heti auton syöksyessä takaisin valoon.

Lupe kurvasi tien laitaan. Julius näytti heränneen. Helga astui ulos autosta ja nojasi käsiään reisiinsä. Ilma ulkona oli lämpöisempää kuin autossa. Vuorelta puhaltava tuuli tuntui lempeältä kasvoja vasten.

”Tältä tieltä ei voi kääntyä takaisin”, Lupe sanoi autosta.

Hotellihuoneen ikkuna oli raollaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Sisään virtaava vuoristokaupungin ilma oli raikasta ja viileää.

Julius katseli miten Helga sulloi tavaroita takaisin laukkuunsa. He olivat yöpyneet pienessä majatalossa, jonka pihalla aasi äänteli surumielisesti. Lupe oli kertonut, että täydenkuun aikaan kaikki kaupungin aasit kerääntyivät läheiselle torille hirnumaan. Sen täytyi olla kamalaa. Aasin ääni oli korkeampi kuin hevosen, siinä oli viiltävää inhimillisyyttä.

Kun Helga meni kylpyhuoneeseen, Julius kaivoi kännykän esiin ja näpytteli salamannopeasti viestin Tuijalle. Hei, miten Laura voi? Tuija oli edellisenä iltana tekstannut, että Lauralla oli flunssa. Helga suuttuisi jos huomaisi hänen tekstaavan ex-vaimolleen.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu.

Helgan valittelema ulkopuolisuuden tunne oli kuin monipäinen lohikäärme. Aina kun yhden pään sai katki, nousi jostakin seuraava.

Juliuksen piti pysytellä hyvissä väleissä Tuijan kanssa, se oli lastenkin etu. Ja jos hän jättäisi vastaamatta, Tuija syyttäisi häntä tapansa mukaan välinpitämättömyydestä.

Kun he olivat eronneet, Tuija oli saanut jonkinlaisen hermoromahduksen. Julius oli sanonut Helgalle vievänsä roskat ja seissyt vesisateessa roskakatoksen alla puhelin korvallaan ja rauhoitellut linjan päässä itkevää Tuijaa. Julius oli tiennyt Helgan odottavan häntä takaisin höyryävän aterian ja viinipullon kanssa. Oli kaiken kukkuraksi Helgan syntymäpäivä. Siinä kengät märkinä seistessään hänestä oli tuntunut, ettei hän selviäisi kahden vaimon loukostaan.

”Tuija, mä haen lapset meille”, hän oli sanonut lopulta.

”Meille”, Tuija matki ja purskahti entistä kovempaan itkuun.

Julius oli vaihtanut puhelimen korvalta toiselle ja ajatellut, että oli mahdotonta miellyttää kumpaakin vaimoa. Jos hän hakisi lapset heille, Helga ei ehkä sanoisi mitään, mutta valittaisi seuraavassa riidassa ettei häneltä ollut taaskaan kysytty mitään. Jos hän taas sanoisi Tuijalle, että heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja että hänen piti mennä, Tuija suuttuisi ja pitäisi viikkotolkulla mykkäkoulua. Jos Tuijan kiukku äityisi pahaksi, tämä ei ehkä enää antaisi lapsia hänelle. Mitä hän silloin voisi tehdä – mennä poliisien kanssa oven taa lapsia vaatimaan? Lapsetkin jo pelästyisivät. Sitten Tuija oli rauhoittunut ja sanonut menevänsä nukkumaan. Helga oli istunut pöydän ääressä jäähtyneen risoton ja lämmenneen kuohuviinipullon kanssa.

Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään.

Kun Helga sitten oli alkanut puhua yhteisestä lapsesta, Julius oli aluksi kavahtanut koko ajatusta. Hän oli pelännyt vauvan romahduttavan vaimojen välisen hauraan tasapainon lopullisesti. Ajatus yhteisestä lapsesta oli kuitenkin alkanut pian tuntua järkevältä. Ehkä yhteinen lapsi sitoisi heidän uuden ja eriparisen perheensä yhteen. Kun raskautta ei ollut kuulunut, Julius oli ollut ihmeissään, sillä Tuija oli tullut raskaaksi heti, jo melkein pelkästä ajatuksesta. Sitä hän ei tietenkään voinut Helgalle sanoa. Lopulta he olivat istuneet lapsettomuusklinikan lääkärin huoneessa, jonka lattialla oli valkoinen karvamatto kodikkuuden merkitsijänä. Julius oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kun lääkäri oli antanut tuomionsa: Helga ei koskaan voisi saada omaa lasta endometrioosinsa takia. Julius ei muistanut seuraavista päivistä jälkikäteen kuin Helgan itkukohtaukset. Hän oli istunut hiljaa olohuoneen sohvalla ja tuntenut olevansa syypää kaikkeen.

Pihalta kuului taas aasin hirnuntaa. Ajatus Meksikon matkasta oli ollut alun perin yhteinen. He olivat jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta irtiotosta, sillä häämatkakin oli aikoinaan jäänyt tekemättä Mikon korvatulehduskierteen takia ja sitten koko asia oli vain jäänyt.

Lupe odotti heitä jo varmasti alhaalla. Siinä naisessa oli jotakin häiritsevää. Vaikka Lupe oli Juliusta ainakin kymmenen vuotta vanhempi, tämä huokui outoa sensuellisuutta. Oli niin kuin Lupe olisi koko ajan nähnyt enemmän kuin antoi ymmärtää. Julius oli kuitenkin pohjimmiltaan uskollista tyyppiä.

Hän oli jo varhain tullut siihen tulokseen, että yhdessäkin naisessa oli riittävästi hommaa.

”Mennäänkö sitten”, Helga sanoi.

”Oletko sä varma, että haluat lähteä autiomaahan?”

”Totta kai. Onhan sulla päähine mukana?”

Julius seurasi vaimoa peilikuvan kautta. Hän oli kuvitellut tuntevansa Helgan, mutta täällä hän oli tajunnut että vaimolla oli oma, häneltä suljettu elämänsä. Mitä vaimo oli oikein tarkoittanut puhuessaan siitä lavastajasta?

Lupe hyppäsi autostaan heidät nähdessään ja hymyili leveästi. He pakkautuivat mitään puhumatta takapenkille. Lupe kaasutti pian pitkin vuorenrinnettä kiemurtelevaa hiekkatietä pelottavan kovaa vauhtia.

Auto pomppi kuopissa niin että pää oli osua vähän väliä kattoon. Autiomaa levittäytyi alhaalla heidän eteensä kuin kangastus. Ilma väreili sen yllä kuumuudesta vaikka oli vasta aamupäivä. Siellä täällä törrötti miehenmittaisia kaktuksia.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli.

Tämä oli kuin kohtaus elokuvasta, Julius ajatteli. Länsimainen pariskunta matkalla aavikolle puimaan aviollisia ongelmiaan. Kuvasta puuttui vain se, että he eksyisivät ja amerikkalainen helikopteri pörräisi pelastamaan heidät janoon nääntymiseltä. Tosielämässä kukaan ei kuitenkaan osaisi etsiä heitä. Julius oli varmuuden vuoksi tekstannut Tuijalle heidän koordinaattinsa. Jos hänestä ei kuuluisi, ainakin Tuija osaisi ihmetellä asiaa. Julius koetti painaa mieleen reitin Lupen ajaessa kapeaa hiekkatietä yhä pidemmälle aavikolle.

”Huichol-intiaanit vaeltavat tänne etsimään pyhää peyote-kaktusta. He käyttävät sitä seremonioissaan. Länsimaiset ihmiset ovat aina tulleet Meksikoon etsimään mystiikkaa. 1960-luvulla täällä hengasi psykedeliasta innostuneita amerikkalaisia muusikoita ja hippejä”, Lupe selitti.

Hän pysäytti auton vanhan nuotiopaikan kohdalle niin että hiekka pöllysi.

”Intiaanit yöpyvät tässä vaelluksellaan”, Lupe sanoi.

”Tämä saa siis kelvata teillekin.”

Julius silmäili ympyräksi aseteltuja kiviä ja aluskasvillisuudesta raivattua teltanpaikkaa. Hän oli varma, että leiri oli lavastettu ja sille tuotiin nimenomaan heidänlaisiaan turisteja, muttei sanonut mitään. Lupe kaivoi auton takakontista esiin makuupussit, kolisevan säkin, jossa oli teltta, vesikanisterin, tulitikkupuntin, ison machete-veitsen ja kassillisen täynnä hedelmiä ja säilykkeitä. Aurinko porotti jo kuumasti ja nostatti hien otsalle.

”Tulen hakemaan teitä huomenna. Muistakaa pystyttää teltta ajoissa. Yöt ovat kylmiä vaikka sitä ei nyt uskoisikaan”, Lupe sanoi.

”Mitä meidän oikein on tarkoitus täällä tehdä?”

”No ainakin kannattaa kerätä oksia nuotiota varten. Hasta luego!”

Lupe hyppäsi autoonsa ja ajoi pois. Julius seurasi katseellaan auton nostattamaa hiekkapilveä. Autiomaa heidän ympärillään ritisi niin kuin siellä olisi liikkunut jokin näkymätön voima.

Telttakepit eivät tahtoneet pysyä pystyssä hiekalla. Julius setvi naruja ja Helga piteli tuulessa liehuvaa kangasta. Kun he vihdoin saivat teltan pystyyn, yksi kepeistä kaatui ja rakennelma lässähti kasaan.

”Voi hemmetti, Helga sanoi ja vajosi istumaan.

”Miksi me oikein ollaan täällä?”

”Nouse nyt ylös siitä, muru. Meidän on selvittävä tästä yhdessä”, Julius sanoi.

”En saa yksin telttaa pystyyn.”

Julius vilkuili Helgaa heidän lyödessä keppejä maahan ja selvitellessä naruja. Helga näytti keskittyneeltä. He kokosivat telttaa mitään puhumatta, toistensa liikkeitä seuraten.

Vihdoin teltta oli pystyssä. Sen katto oli hieman vinossa, mutta se saisi kelvata. Julius otti pitkän machete-veitsen ja alkoi leikata kuivuneita piikkipensaiden oksia nuotiota varten. Helga raahasi oksia leiripaikalle. Kun Julius pudotti veitsen maahan juodakseen, Helga jatkoi työtä.

Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli.

Oli tukahduttavan kuuma. He istuivat telttakankaan alle varjoon syömään hedelmiä. Helgan poskilla näkyi hiekanmuruja. Heidän ympärillään sirisi ja surisi. Ilma väreili kaktusten yllä. Täällä kukaan ei selviäisi yksin, Julius ajatteli. Ehkä ihminen ei ylipäätään selviä maailmassa yksin, se oli vain yksi läntisen maailman illuusioista. Siinä heidän istuessaan Juliuksesta tuntui vahvasti, että he olivat aavikolla vieraina. Heidän olisi kunnioitettava tuntematonta maailmaan ympärillään.

Hämärä laskeutui autiomaan ylle niin kuin joku olisi kaatanut sitä purkista. Ensin maisema liekehti opaalinvärisenä, sitten valo sammui ja tähdet syttyivät taivaalle. Nuotio paloi rätisten. Liekit loivat heidän ympärilleen kehän, jonka ulkopuolella aavikon tuntemattomat voimat pysyttelisivät. He istuivat vierekkäin nuotion lämmössä. Ilma oli muuttumassa kostean kylmäksi.

”Me ollaan nyt kaikkein kauimpana ja lähimpänä kotia”, Helga sanoi ja kiersi kätensä polviensa ympärille.

”Tällä tavalla meidän esiäidit ja esi-isätkin ovat eläneet. Istuneet nuotiolla iltaisin, etsineet ruokaa päivisin ja yrittäneet selvitä päivästä toiseen.”

”Meidän esivanhemmilla on vain ollut vähän kylmemmät oltavat. Luoja tietää miksi sinne pohjoiseen on oikein pitänyt mennä”, Julius naurahti.

Hän näki mielessään luolassa kyyhöttävän muinaisen perheen. Mies, nainen ja lapsia. Sellainen uusperhe kuin heillä olisi ollut siihen aikaan mahdottomuus, paitsi jommankumman vanhemman kuoleman kautta. Uusi kumppani olisi silti ehkä hyljeksinyt lesken jälkikasvua.

Kaukana aavikolla erottui valonvälkähdys. Julius nousi seisomaan ja tähyili pimeyteen. Jos joku nyt tulisi nuotiolle ja kävisi heidän kimppuunsa, he eivät voisi tehdä mitään. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Valopiste eteni kauempana, ehkä se oli vain auto, jonka kyydissä istui humalaisia kyläläisiä.

Julius istui takaisin nuotion äärelle.

”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

”Musta tämä toimii hyvin näin”, Julius sanoi liekkejä katsellen.

”Miten?”

”Että ei puhuta mitään. Ollaan hiljaa.”

”Ei me voida pakoilla täällä loputtomiin. Joskus meidän on palattava kotiinkin.”

”Hyvä on. Kertoisitko sä lopulta, miksi sä otit sen Jaakon puheeksi?”

Helga ei vastannut.

”Mulle tulee tästä kaikesta mieleen se näytelmä, jossa sä esitit katkeraa ja riitelevää vaimoa.”

”Ai Kuka pelkää Virginia Woolfia?”

”Niin, juuri se. Näytöksen lopussa vaimo käy naimassa nuoren miehen kanssa. Ja aviomies lukee sinä aikana kirjaa. Niinkö sullekin kävi?”

”Äh, lopeta. Ei tapahtunut mitään sellaista.”

”No mitä sitten tapahtui?”

”Me ollaan Jaakon kanssa vain ystäviä. Me jutellaan.”

”Juttelette? Mitä muuta me sitten tehdään kuin jutellaan päivästä toiseen samoista asioista?”

”Mutta me ei puhuta siitä mistä pitäisi. Me kierretään hiljaisuutta sanoilla.”

Julius viskasi uuden oksan nuotioon. Helgalle ei riittänyt mikään. Ei edes se, että he puivat suhdettaan lakkaamatta. Heidän olisi pitänyt puhua vieläpä oikealla tavalla. Hän tunsi itsensä näytelmän petetyksi aviomieheksi, joka vain poltteli piippuaan vaimon pannessa vierasta miestä hänen silmiensä edessä.

”Nyt riittää. Pidätkö sä mua ihan pellenä? Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, niin ollaan sitten hiljaa”, hän kivahti.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella?" 

Helga pomppasi seisomaan niin että hiekka pöllähti ja tuijotti häntä.

”Miksi sun pitää aina suuttua? Eikö me kerrankin voitaisi keskustella? Tajuatko sä, miten ulkopuoliseksi mä tunnen itseni sun ja Tuijan elämässä?”

”Ei ole mitään mun ja Tuijan elämää.”

”Onpas. Teillä on lapset”, Helga sanoi.

”Aina sä jauhat ulkopuolisuudesta. Mulla se vasta on sisäpuolinen olo teidän naisten keskellä. Te olette kuin kaksi sukkaa repivää terrieriä. Ja mä olen se sukka.”

Helga käänsi hänelle selkänsä ja marssi teltan luo. Julius kuuli miten Helga nyki vetoketjua ja ryömi sisälle telttaan. Tuli aivan hiljaista. Tähdet kimmelsivät taivaalla kuin jääkiteet. Nuotio ritisi ja kipinöi Juliuksen edessä.

”Tule Helga nyt takaisin”, hän huusi teltalle. ”Onhan tää nyt älytöntä riidellä keskellä autiomaata.”

Vastausta ei kuulunut. Julius nousi ja käveli teltalle.

”Kop kop”, hän sanoi.

Kun Helga ei vastannut, hän veti vetoketjun varovasti auki. Helga kyyhötti kädet polvien ympärillä teltassa ja itki.

”No, älä nyt”, Julius sanoi ja kaivoi taskustaan nenäliinan. Hän pyyhkäisi sillä Helgan poskia ja ojensi sen sitten tälle.

”Tule, otetaan koko juttu ihan alusta.”

Helga istui makuupussiinsa kääriytyneenä nuotion vieressä.

”Muistatko kun sä olit lasten kanssa mökillä ja Laura tuli kipeäksi? Ja sitten Tuija ajoi sinne”, hän aloitti hiljaa.

”Tuija oli huolissaan, ja mä en löytänyt mökiltä särkylääkkeitä.”

”Mä ymmärsin sen kyllä. Mutta arvaa miltä musta tuntui kun te olitte kaikki neljä mökillä?”

Julius kohensi tulta. Hän muisti hyvin sen illan. Itse asiassa Tuija oli halunnut juoda mökillä viiniä, tullut humalaan ja alkanut itkeä. Tuija oli pyydellyt häntä viereensä nukkumaan, mutta Julius ei ollut suostunut. Tuijan nukahdettua hän oli istunut kuistilla ja tuntenut pettäneensä sekä nykyisen että entisen vaimonsa.

”Mä pyysin sua silloin mukaan mökille, mutta sä et lähtenyt. Sulla oli muuta tekemistä.”

”Samana iltana oli Kuka pelkää Virginia Woolfin karonkka. Se oli mulle tärkeää. Ja mähän pyysin sua sinne. Mutta sä halusit mökille lasten kanssa. Mäkin tunsin itseni hylätyksi.”

”Olitko sä siellä karonkassa sen Jaakon kanssa?”

”Jaakko on lavastaja. Me ei saatu taksia ja jäätiin teatterille jatkoille. Juotiin viiniä ja juteltiin. Jaakolla oli kanssa parisuhdekriisi päällä. Istuttiin sen näytelmän kulisseissa kaksistaan. Ja sitten me suudeltiin.”

Julius viskasi risuja liekkeihin.

”Mä aloin äkkiä tuntea itseni siksi näytelmän Marthaksi. Katkeraksi ja yksinäiseksi. Mä en halunnut olla niin kuin se. Tajusin, että sua ja mua yhdistää jokin paljon suurempi. Niin kuin se pojan haamu yhdistää näytelmässä avioparia. Silloin mä sanoin Jaakolle hyvää yötä ja lähdin. Mä kävelin koko matkan kotiin vaikka räntää pyrytti päin naamaa”, Helga sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Miksi sä et voinut soittaa mua sinne mökille?” hän jatkoi sitten.

”Olisin mäkin voinut tuoda Lauralle lääkkeitä.”

Julius oli hiljaa.

”Laura itki äitinsä perään. Minkä minä sille mahdoin.”

”Musta tuntuu, että mulle ei ole tilaa sun lasten elämässä.”

”Älä nyt. Ei se ole totta”, Julius sanoi ja rykäisi.

Ehkä Helga oli oikeassa.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

”Mä muistan miten makasin lapsena peiton alla kun isä ja äiti riitelivät. Joka kerta riidan jälkeen äiti istui sängynlaidalla ja puhui. En ymmärtänyt muuta kuin että isä oli sen mielestä jotenkin paha. Sitten se jätti mut yksin pimeään. Kun mä ajattelin sua, Tuijaa ja lapsia mökillä, mulla oli yhtä yksinäinen olo kuin lapsena. Mä olisin halunnut niin kovasti oman perheen”, Helga sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihalla.

”Mä haluaisin, että joku tarvitsee muakin.”

Julius kiersi käsivartensa Helgan olkapäiden ympärille.

He istuivat hiljaa autiomaan tiheä pimeys ympärillään.

Nuotion valokiilan ulkopuolelta kuului rasahdus. Julius hätkähti. Rapiseva ääni lähti kiertämään heitä hitaasti. Julius hapuili hiekassa lojuvan machete-veitsen käteensä. Helga painautui lähemmäs häntä.

”Se on varmaan jokin eläin”, Julius kuiskasi. Hänen pulssinsa hakkasi. Helga painautui kiinni Juliuksen olkapäähän.

”Entä jos Lupe ei haekaan meitä huomenna pois täältä?” Helga sanoi hiljaa.

”Kyllä Lupe tulee”, Julius vastasi vaikka ei ollut asiasta niinkään varma.

Machete-veitsen kahva tuntui viileältä kädessä.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.