Johanna ja lapset tutustuvat kotipaikkakuntaansa Tirrilään turistin silmin. Ranelle lomaviikko tuntuu tarkoittavan vain työtä ja jalkapalloa.

Sunnuntaiaamuna Johanna ponkaisi ylös anivarhain, salaisesta innosta hehkuen, ja kun Rane ja lapset heräsivät, heitä odotti superaamiainen paistettuine pekoneineen, munakokkeleineen ja hedelmäsalaatteineen.

Juustoja oli sen seitsemää sorttia: piparjuuren makuista tuorejuustoa, paikallista kotijuustoa, brietä, vuohenmaitojuustoa, Port Salut -juustoa, mustaleimaemmentalia ja sveitsiläistä appenzelleriä. Leikkeleitä oli joka lähtöön: suolalihaa, savukalkkunaa, salamia, ilmakuivattua kinkkua sekä poron kylmäsavupaistia.

Tarjolla oli myös ohuiksi leikattuja tomaattisiivuja, tuorekurkkua, suolakurkkua, jäävuorisalaattia, maustamatonta kreikkalaista jogurttia, päärynähilloa, vadelmahilloa, mustikkahilloa, hunajaa, mysliä, uunituoreita sämpylöitä, patonkeja ja croissantteja sekä erilaisia tuoremehuja: appelsiinimehua, mandariinimehua, omenamehua, mustikkamehua... Haudutettua kannuteetä Johannalle ja espressoa Ranelle. Jääkylmää vettä limenvihreässä lasikannussa, jossa jääpalat helisivät ja raksahtelivat halki.

– Ohhoh, Rane sanoi.

Lapset olivat mykistyneitä.

– Äiti...

Perhe nautti yhteisestä aamiaisesta mutustamalla harvinaisen antaumuksella ja hiljaisina, välillä vain nautinnosta huokaillen ja ynähdellen, ja kiitti lopuksi Johannaa kauniisti kuka halaten, kuka pussaten.

Aamiaisen jälkeen Johanna kävi suihkussa ja perehtyi samalla vähän paremmin apartomenton siisteystasoon. Kauhukseen hän huomasi, että suihkuhuoneen WC-pöntön tausta oli luvattoman likainen. Hän ei voinut ottaa yhteyttä hotellisiivoojiin, koska niitä ei apartomenton korkeasta varustelutasosta huolimatta tainnut olla. Hän joutui etsimään kännykästään tietoa, jolla ratkaisisi tämän pikaista toimintaa vaativan probleeman.

Hän soitti yksityiseen, päivystävään siivouspalveluun. Koska oli sunnuntaiaamupäivä, siivooja lupasi kyllä tulla, mutta hän ilmoitti veloittavansa ajankohdasta johtuen nelinkertaisen tuntitaksan. Minkäs sille sitten mahtoi?

”Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi.”

Rane ei tykännyt siitä yhtään.

– Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi. Mikset sinä itse siivoa, niin kuin yleensä? Rane ihmetteli.

– Siksi, että olen lomalla, Johanna vastasi itsepintaisesti. – Lomalla ei siivota vessanpöntön takusia.

– No minä olisin voinut siivota sen! Rane sanoi.

– Se on myöhäistä nyt.

Siivooja saapui pihaan kirkkaankeltaisella siivousfirman autolla. Hän oli pukeutunut sitruunankeltaiseen asuun, ja kun Johanna näytti paikan ja selitti huolensa, nuori nainen naurahti yllättyneesti.

– Odotin kyllä jotain paljon pahempaa, hän naurahti, puki vaaleanpunaiset siivoushansikkaat ja ryhtyi tarmokkaasti työhönsä.

– Oikeastaan voisit pestä samalla myös saunan ja suihkuhuoneen, Johanna kuiskasi naisen korvaan.

– Sovittu! kirkassilmäinen siivooja supatti. Hän taisi olla iloinen helposta ja rahakkaasta keikasta.

Suihkuun ja saunaan jäi leijumaan raikas sitruunan tuoksu vielä senkin jälkeen, kun nainen oli lähtenyt.

– Paljonko tuo lysti maksoi? Rane kysyi sanomalehden takaa.

– Vähemmän kuin matkamme Kreikkaan olisi, Johanna tokaisi.

Sunnuntait olivat Ranelle enemmän tai vähemmän kauhistus, jos hänellä ei ollut töitä tai mitään keskeneräisiä hommia. Siksipä hän lähti yleensä pitkälle pyörälenkille, satoi tai paistoi. Tänään paistoi. Hän sotki vanhalla kolmivaihteisella pyörällään helposti yli sata kilometriä ja palasi kotiin vasta viiden – kuuden tunnin kuluttua. Johannalla ja lapsilla oli hyvää aikaa tutustua Tirrilän kylään ja paikallisten ihmisten elämään.

– Lapset, pistäkäähän hellevaatteet päälle! Ulkona on kuuma päivä, Johanna sanoi ja kurkisti mittaria, joka oli niukin naukin kivunnut kahdenkymmenen lämpöasteen paremmalle puolelle. Hän itse pukeutui väljään T-paitaan ja sortseihin, joiden housunkauluksen alle hän työnsi litteän vyölaukun. Siellä olivat tallessa hänen luottokorttinsa, euronsa, dollarinsa ja passinsa.

Hän oli viisas ja ovela turisti, joka ei kerjäisi verta nenästään eikä ottaisi käsilaukkua kylälle varastettavaksi. Kaikkihan tiesivät, kuinka helppoa oli ajaa nähtävyyksiä katsovan naisen ohitse skootterilla ja siepata vauhdissa käsilaukku hänen olkapäältään. Oi, voi, Johanna ei lankeaisi niin alkeelliseen ansaan, turha luulo!

He lähtivät kolmisin kävelemään kohti Tirrilän keskustaa.

– Äiti, miksi me ei mennä autolla kauppaan? Suvituuli kysyi.

– Ei meillä olisi autoa käytössämme Kreikassakaan. Ellemme sitten vuokraisi sitä. Nyt me teemme turistien suosiman kävelyn rantabulevardilla ja aallonmurtajalla. Tai koska Tirrilän keskusta ei sijoitu meren eikä järvenkään rantaan, taitaa riittää, että kävelemme tuon pienen sillan ylitse.

– Ai tuon parinkymmenen metrin matkan? Kivi ihmetteli.

– Niin. Kävelemme Tirrinkosken sillan ylitse ja hidastamme siinä vauhtia katsellaksemme henkeäsalpaavan kauniita maisemia.

Auringossa lämminnyt jokivesi haisi. Vedenpuhdistamon suodatin oli tainnut unohtua vaihtaa. Sillalla Kivi otti maasta käteensä kiven ja heitti sen veteen.

– Olipas se pitkä pudotus! Johanna kehaisi.

Kivi katsoi häntä epäuskoisena. Veteen ei ollut kuin muutama metri.

Suvituuli hyppeli iloisesti kävelytiellä ja piti Johannaa kädestä kiinni.

– Saadaanko me kylällä jätskit? Pallojätskit?

– Ehdottomasti!

He saapuivat Tirrilän pittoreskiin keskustaan. Torin laidalla oli kauppa, kahvila, kapakka ja kenkäkauppa. Muuta ei ollut, eikä muuta kaivattukaan.

– Katsokaa, lapset, kuinka kivoja kukkaistutuksia! Johanna huudahti.

Kukkivista punaisista kukista muodostui torin reunalla olevaan kukkapenkkiin sana “Tirrilä”.

Johanna osti heille kaikille pallojätskit ja he istuivat penkille jäätelökioskin eteen syömään niitä. Torilla ei ollut ketään muuta, paitsi yksi varis, joka veti roskiksesta kiskomaansa nakkipaperia pitkin torin laitaa ja nokkaisi vähän väliä siitä ketsuppia.

Kaupassa oli enemmän väkeä kuin torilla, vaikka olikin sunnuntai. Päiväkodin Marketta, kirjaston Kaisa ja apteekin Ulla moikkasivat Johannaa, Johanna vastasi kaikille tutuilleen samalla tavalla.

– Helou!

”Puhutteko suomea? Johanna varmisti.”

Johanna halusi tomaatteja. Hän kaivoi repustaan kirjan ”Finnish for travelers” ja pysäytti tutun myyjän, joka oli tullut lisäämään tomaatteja laatikkoon. ”Hannaleena” luki pienessä nimikyltissä hänen rinnuksessaan. Johanna ei ollut koskaan ennen katsonut naisen nimikylttiä.

– Puhutteko suomea? Johanna varmisti.

Myyjä nyökkäsi nauraen.

– Hannaleena, ovatko tomaatit tuoreita? Johanna kysyi kankeasti ja selaili opaskirjaa. – Onko teillä vihreää paprikaa? Saisinko yhden makkaran, Hannaleena?

– No tulipas siinä monta kysymystä! Tomaatit ovat tuoreita ja kotimaisia, ja hintakin on tullut nopeasti alas. Vihreitä paprikoita on tässä. Makkarat taitavat kyllä olla aina kahden tai neljän pakkauksissa.

– Matkailemme Suomessa viikon. Voitko suositella jotain leipää, Hannaleena?

– Totta kai. Minä ainakin tykkään tästä paikallisesta rievästä. Nythän se ei ole ihan tuoretta, kun se tuotiin jo perjantaina, mutta jos panet sen mikroon ja pari tippaa vettä päälle, se on taas tuoksuva ja pehmeä.

– Apartomentossamme on mikroaaltouuni, Johanna sanoi. – Kiitos, Hannaleena, ja voi hyvin! Näkemiin! Auf Wiedersehen!

– Näkemiin! Hannaleena sanoi ja nauroi.

Johanna ajatteli, että Hannaleena piti häntä varmaan humalaisena. No, hänhän oli turisti, joten väliäkö tuolla, mitä Hannaleena hänestä ajatteli. He tuskin tapaisivat enää.

Lapset olivat menneet irtokarkkihyllylle valikoimaan namuja. Johanna oli luvannut molemmille kahden euron pussit. Johanna kulki kaupassa ja ihmetteli puoliääneen, kuinka kalliita jotkut tuotteet olivat.

– So expensive!

Johanna haki katsellaan punaviiniä, ja löysikin sen. Itse kauppias käveli juuri samalla käytävällä hänen ohitseen, ja Johanna pysäytti hänet.

– Helou! Why don’t you sell real red wine here? Miksi teillä ei ole myytävänä oikeaa punaviiniä? These’s no alcohol in these bottles! Näissä pulloissa ei ole alkoholia.

Kauppiaan hymy ei hyytynyt.

– Suomessa on laki, jonka mukaan ruokakaupoissa ei saa myydä mitään vahvempaa kuin enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävää alkoholijuomaa. Meillä on sen vahvuista olutta, siideriä, lonkeroa ja viiniä, mutta ikävä kyllä lainsäädäntö ei anna muuhun mahdollisuutta. Halua meillä kyllä olisi, kauppias selitti Johannalle.

– So many words! Niin paljon sanoja! Slowly, slowly! Voitko puhua hitaasti ja lyhyesti?

– Laki ei salli.

– Salli, salli, what does it mean? Mitä se tarkoittaa?

– Emme saa myydä.

– I got it! Ymmärsin! You have to change it quickly! Teidän täytyy muuttaa sellainen laki äkkiä!

Kauppias nauroi ja lupasi tehdä parhaansa. Johanna jatkoi kierrostaan kaupassa. Hän osti kymmenen kotikyläaiheista postikorttia. Niissä luki ”Terveisiä Tirrilästä!”. Korteissa oli kuvia kylän 1970-luvulla rakennetusta betonikirkosta ja torin kukkaistutuksista, juuri niistä, joista tuli sana “Tirrilä”.

Johanna meni lasten kanssa leipomon kahvilaan kirjoittamaan kortteja. Lapset olivat ihmeissään, kun he saivat samana päivänä sekä jäätelöt että leivokset. Sellaista ei ollut tapahtunut heidän elämässään varmaan ikinä.

Johanna kaivoi vyölaukustaan sadan dollarin setelin ja maksoi sillä.

– Keep the change! Se on tasaraha!

Kahvilatyöntekijää Johanna ei tuntenut. He kävivät niin harvoin jos koskaan Tirrilän kahvilassa. Työntekijä alkoi protestoida niin ison rahan käyttöä.

– En minä voi tätä ottaa, eiväthän nämä maksaneet kuin kahdeksan kolmekymmentä. Kassa ei mene tasan. En ota tätä.

– Sorry?

– Maksa jollakin muulla tavalla.

Myyjä olikin tiukka tyttö. Alkoihan niitä eurojakin lopulta löytyä Johannan vyölaukusta. Jono hänen takanaan kasvoi.

Hän maksoi ostokset, sai vaihtorahan ja talletti kahvilan kassakuitin reppuunsa. Se oli matkamuisto, joka herättäisi vuosien päästä muistoja tästä lomamatkasta. Sitten hän alkoi kirjoittaa kortteja lähinaapureilleen, ystävilleen, sukulaisilleen ja yhden itselleen. Kaikkiin hän kirjoitti saman tekstin: Hei! Terveisin Johanna perh.

”Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?”

Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi miestä kahvikuppien ja pullien kanssa.

– Is there something worth seeing in Tirrilä? A water tower, perhaps? Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?

Miehet naurahtivat hämillään ja jatkoivat kiivaasti kahviensa jäähdyttelyä. Lusikat kilkkasivat heidän kupeissaan kuin paloaseman hälytyskello. Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun miehet vaihtoivat rintamasuuntaa ja katsoivat ympärilleen, olisiko heidän mahdollista vaihtaa pöytää. Tyhjiä pöytiä oli paljon, mutta epämukavuusraja ei ilmeisesti vielä ylittynyt. Koska Johanna ei kysellyt heiltä sen enempää, he jäivät paikoilleen, mutta varoivat visusti enää vilkaisemasta Johannaan päin ja lisäämästä vettä hänen myllyynsä. Tai vesitorniinsa.

Johanna keräsi heidän likaiset astiansa ja lajitteli ne pöydälle, jonne ne piti kerätä. Suomessa ei ollut pöytiintarjoilua, sen Johanna oli jo oppinut, ja sen, että asiakkaan edellytettiin siivoavan omat jälkensä tai paha silmä katsoisi häntä pitkälle tulevaisuuteen ja vihaisen norsun muisti muistaisi hänet ikuisesti. Ihmiset oli ehdollistettu siivoamaan jälkensä tai jos jätti ne siivoamatta, oli viittä vaille valmis luiskahtamaan yhteiskunnan ulkopuolelle, hyvän matkaa henkipatto, lähestulkoon lainsuojaton. Lapset hyppelivät jo ulos ja torille, mutta Johanna kääntyi vielä tiskille ja kumartui myyjän puoleen.

– Can you please post these? Voitko postittaa nämä?

– Ei me kyllä yleensä… Postilaatikko on ihan tuossa torin toisella puolella.

– Please, Johanna pyysi ja katsoa napitti myyjää kaikkein vetoavimmalla katsellaan. Myyjä otti vastahakoisesti kortit Johannan kädestä ja katsoi ihmeissään, kun näki osoitteet. Suurin osa oli menossa Tirrilään. Johanna oli laittanut kortteihin postimerkit, joten lopulta myyjä suostui ottamaan kortit vastaan.

Myyjä madalsi ääntään ja kysyi luottamuksellisesti:

– Onko kaikki okei?

Johanna madalsi ääntään saman verran kuin myyjäkin ja kumartui hänen puoleensa.

– Kaikki on okei. Menee paremmin kuin hyvin. Me olemme lomalla! Johanna sanoi ja iski silmää.

Myyjä puhkesi huojentuneeseen nauruun. Johanna lähti ja pani merkille, että kahvilassa asioivat ihmiset seurasivat syrjäkarein tai aivan avoimesti heidän lähtöään. Johanna hymyili leveästi ja vilkutti, jolloin kaikki käänsivät katseensa tiukasti kahvikuppinsa puoleen kuin kupissa olisi räpiköinut malluainen tai joku muu mukava.

Johanna jatkoi kävelykierrosta kylällä. Nyt hän vasta pani merkille, että entiseen pizzeriaan oli tullut kotiseututuote- ja matkamuistomyymälä. No sehän oli ihan must!

Kaupassa myytiin pellavaisia laudeliinoja ja kuparista pakotettuja löylykauhoja. Johanna osti yhden kumpaakin lajia. Johanna osti myös pienen, muovisen hevosenkengän, jonka sisällä oli kuva Tirrilän betonikirkosta ja sinivalkoiset nauhat, joissa toisessa luki kullatuin kirjaimin ”Tervetuloa” ja toisessa ”Tirrilään”. Johanna päätti, että heidän oli ihan pakko poiketa kirkossa.

Jokasunnuntainen jumalanpalvelus oli ohitse, joten heidän sopi hyvin mennä tutustumaan kirkkoon. Olihan Johanna ja Rane tosin vihitty siellä, ja lapset oli kastettu kirkon kastemaljasta, ja Johanna oli istunut siellä joka vuosi vähintään joulukirkossa ja lasten joulujuhlassa, mutta ei kai kerta lisää pahitteeksi olisi?

Kirkossa heidän vihkipappinsa keräsi penkeille jätettyjä virsikirjoja. Johanna tervehti häntä iloisesti.

– No hei, hauska nähdä! Mitä kuuluu? pappi sanoi.

– I’m fine, thank you. Hyvää kuuluu. Entä sinulle? And you?

Pappi oli heti leikissä mukana.

Pappi oli heti leikissä mukana. Hän alkoi puhua sujuvaa amerikanenglantia ja Johannan pyynnöstä alkoi esitellä heille kirkon alttaritaulua englanniksi. Lapset tirskuvat. Välillä pappi vaihtoi kielensä suomeen, että lapsetkin olisivat ymmärtäneet, mitä taulussa tapahtui.

Johanna kysyi, missä pappi oli oppinut puhumaan niin hyvin englantia. Nainen kertoi olleensa lukioikäisenä vaihto-oppilaana USA:ssa, tarkemmin sanottuna Michiganissa, ja kieli oli tarttunut silloin nuorena hyvin. Hän oli kylläkin joutunut keskeyttämään vaihto-oppilasvuotensa vain kuukautta ennen sen loppua, kun hänen isänsä oli joutunut auto-onnettomuuteen ja loukkaantunut vakavasti. Hän palasi kotiin seuraavalla lennolla. Ihme tapahtui, ja hänen isänsä toipui täydellisesti. Nyt papin isä oli tosin jo kuollut, mutta ihan rauhallisesti vanhuuteen.

Johannakin uskoutui ja kertoi papille, että myös hänen isänsä oli kuollut. He viettivät lyhyen hiljaisen hetken isiensä muistolle.

Sitten pappi kysyi Johannalta, mistä syy kielenvaihtoon.

– Onko kaikki hyvin?

Papin lauseessa soi suuri kysymysmerkki, vaikka hän yritti kätkeä sen huolettomaan äänensävyyn. Johanna alkoi jo kyllästyä tuohon kysymykseen. Hänhän voisi vaikkapa haluta vain harjoitella ruostuvaa englantiaan. Miksei hän voisi puhua muutaman vieraskielisen sanan ilman, että tirriläläiset huolestuisivat? Tietysti hän voisi.

– Me olemme lomalla, Johanna sanoi.

– Niinkö?

– All inclusive -lomalla, hän vielä tarkensi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken.

– Ahaa, pappi sanoi. – Ymmärrän! Sitten pappi alkoi nauraa, ja vaikka papin nauru kaikui kirkossa vähän ontosti, Johanna näki, että naista oikeasti hymyilytti koko tilanne.

– Have a nice day! Hauskaa päivänjatkoa! pappi huikkasi heille vielä perään, kun he tekivät lähtöä.

– You, too! Sinulle myös!

– Eikös ollutkin ystävällinen tuo pappi? Johanna kysyi Suvituulilta. – Nyt opin hänestä enemmän kuin näiden kymmenen vuoden aikana yhteensä. Kannatti tulla.

Oli aika palata apartomentoon. Mutta miten? He olivat pyörineet kylällä niin monessa paikassa, että Johannan suuntavaisto oli mennyt sekaisin. Onneksi paikalle sattui Hattulan Pekka. Silloin kun he olivat rakentaneet taloaan, he olivat asuneet kerrostalossa vuokralla. Pekka oli ollut heidän alakerran naapurinsa. Pekalla oli aina pilkettä silmäkulmassa ja aikaa leikinlaskulle.

Johanna lähestyi Pekkaa kartta kädessä.

– Excuse me. Do you know Ketomaantie, this way, that way? Tiedättekö, onko Ketomaantie tuolla päin vai täällä päin?

Pekka oli heti leikissä mukana.

– Yes, yes, I know Ketomaantie. But mutta onko okei, jos vastaan suomeksi, sillä minulla on aavistus, että sinä ymmärrät a little suomea? Korjaa toki, jos arvaukseni osuu pieleen.

Johanna nyökkäsi ja antoi ymmärtää, että hän voisi tuntea jonkun verran suomenkielistä reitti- ja suuntasanastoa.

– Ensin kävelet tästä kilometrin. Tulet Tirrinkosken sillalle. Siitä vielä kaksisataa metriä, ja käännyt vasemmalle. Siitä oikealle puolen kilometrin jälkeen ja sitten, mikäs numero se pitikään olla?

Johanna näytti sormillaan kaksikymmentäkuusi. Pekka nyökkäsi.

– Aivan, numero 26. Joten siitä on vielä varmaan neljänsadan metrin kävely.

– Thank you so much!

Johanna melkein jo kääntyi kohti Pekan osoittamaa suuntaa, kun hän jähmettyi. Voisi olla suuri vaara kävellä harhaan, jos hän erehtyisi yhdestäkin risteyksestä. Jaksaisivatko lapset taapertaa apartomentolle asti, jos heidän polkuansa pidennettäisiin vielä harharetkillä?

– Pekka, wait a minute. Odota hetki.

Lopulta Johanna sai Pekan suostutelluksi lähtemään saattamaan Johannan ja lapset perille. Kun he vihdoin pääsivät apartomentolle, Johanna pyysi Pekkaa hetkeksi istumaan alas puutarhapöydän ääreen ja meni itse sisälle. Lomalainen vaihtui allasbaarin työntekijäksi. Lapset kävivät heittämässä vaatteet pois ja menivät uima-asuissaan polskimaan kahluualtaaseen.

Johanna vilkaisi kelloa, ja arvioi, että Rane tulisi pian kotiin. Hän päätti tehdä yhden drinkin myös Ranelle. Hän valmisti mojitot huolella reseptin mukaan. Mojitoon tuli tuoreita mintunlehtiä, vaaleaa rommia, ruokosokeria, limeä ja soodavettä. Oikeaoppisesti juoma pitäisi nauttia hiekkarannalla tanssien. No, kaikkea ei voi saada. Mojiton he nyt saisivat kuitenkin.

Johanna pilkkoi kolme limeä lohkoiksi ja murskasi ne kevyesti ruokosokerin kanssa. Hän nyppäsi kymmenen mintunlehteä jokaiseen lasiin ja paineli mintunlehtiä niiden sekaan, että niistä irtoaisi makua. Hän kaatoi vapaalla kädellä vaaleaa rommia laseihin, sekoitti voimakkaasti ja kahmaisi pakastimesta jäämurskaa sekaan. Sitten hän kaatoi soodavettä niin paljon, että lasit tulivat täyteen.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin.

Drinkit näyttivät äärimmäisen houkuttelevilta. Johannan kurkkua alkoikin jo kuivaa tuo pitkä kävelymatka ruuhkaisen downtownin halki. Savusumu oli pahimmillaan Tirrilän keskustassa juuri kahden ja neljän välillä tällaisena täysin tuulettomana päivänä. Mutta parempi sekin kuin että happosateet syövyttäisivät Tirrilän antiikinaikaiset marmoritemppelit olemattomiin. Elleivät olleet jo syövyttäneet.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin. Hän kurvasi pyörällä pihaan ja hänen pyöränsä takarengas teki sutaria, kun hän jarrutti kiivaasti Pekan kohdalla.

– Moro, mitä mies? Eipä ole aikoihin näkynyt.

– Tule ottamaan yksi mojito! Johanna pyysi.

– Okei! Käyn pikasuihkussa.

Pekka otti mojiton käteensä hiukkasen epäluuloisena.

– Mikä se tämä on?

– Mojito. Kuubalainen drinkki. Rommista ja ruokosokerista tehty. Vähän puristettua limeä ja murskattua minttua.

– Enpä ole ennen maistanut.

– No nyt maistat!

Pekka siemaisi drinkkiään.

– Bueno. Hyvää on!

– Gracias, Johanna lausui mielissään. Hän imaisi pitkän ja kylmän suullisen. Kyllä lomalla oli ihanaa!

Rane liittyi heidän seuraansa.

– Mitä kuuluu? hän kysyi Pekalta.

Pekka kertoi uutisia heidän yhteisen entisen kotitalonsa naapureista. Jotkut olivat muuttaneet pois ja joitakuita uusia tyyppejä oli muuttanut tilalle. Joku oli kuollut ja jollekin oli syntynyt lapsi tai useitakin lapsia. Sellaista se oli, elämä Tirrilässä, ja kaikkialla. Viimein Pekka kiitti mojitosta ja suoriutui matkaansa. Johanna kiitti häntä oppaana toimimisesta ja heidän saattamisestaan turvallisesti oikeaan apartomentoon.

Johanna kertoi innoissaan heidän päivästään, ja Rane nyökkäili. Jostain syystä Johanna jätti näyttämättä, millaisia matkamuistoja hän oli haalinut kylältä Hän alkoi kantaa illallistarpeita puutarhaan. Tällä lomalla he söisivät joka ilta ulkona.

Tänään oli sushiaterian vuoro. Kreikankin all inclusive -lomilla oli tarjottu jotain etnisiä erikoisillallisia, joskus meksikolaista, toisinaan kiinalaista tai vaikkapa intialaista ruokaa. Sushin kohdalla all inclusive -lomalainen oli hieman fuskannut ja ostanut kalapallerot valmiina pakastealtaasta. Lapset rakastivat susheja, kunhan Johanna ei laittanut niihin liikaa wasabia, kirpeää japaninpiparjuuritahnaa. Se kihahti muuten nenään niin kovaa, että se sattui. Viimeisestä sushista meinasi tulla tappelu, mutta kun Johanna jakoi sen terävällä veitsellä pitkittäin kahtia, molemmat lapset olivat tyytyväisiä. Ei haitannut, jos itse sai vähemmän, kunhan toinen ei saanut yhtään enempää.

Kävelyretki kylälle ja pitkä riehuminen kahluualtaassa olivat uuvuttaneet lapset, ja he menivät aikaisin nukkumaan. Rane oli palannut aterian jälkeen katsomaan jalkapallon puolivälierää sohvalle. Johanna tarjosi hänelle ouzoryyppyä pienestä lasista, mutta Rane kieltäytyi. Hänellä oli huomenna aikainen herätys, kun uusi urakka alkaisi.

Jos jotain Johanna oli oppinut kymmenen avioliittovuoden aikana miehistä ja elämästä, oli se, että kun mies katsoi urheilukilpailua tai urheiluruutua televisiosta, naisen oli parasta vaieta. Aivan kokonaan. Koska nainen ei kuitenkaan tullut kuulluksi, oli hyödytöntä puhua mitään. Ainakaan mitään tärkeää.

– Saa nähdä, pudottaako Islanti Ranskan. Se olisi uskomaton pommi.

Johanna jaksoi seurata peliä viitisen minuuttia, mutta kun mitään jännää ei tapahtunut, hän tuskastui. Hän alkoi miettiä, millaista olisi jos maailmalla seurattaisiin matonkutomisen maailmanmestaruuskisoja.

Loimen katkeaminen tai sukkulan rikkoutuminen aiheuttaisi sydämentykytystä katsomoissa. Kannustushuudot raikuisivat toreilla kautta maailman. Kuukausien turnauksen jälkeen lehden etusivulla olisi kuva kauneimmasta matosta.

Johanna hymähti. Ei, sellaista maailmaa ei taitaisi koskaan syntyä, vaikka kyse oli kahdesta harrastuksesta, jalkapallosta ja tekstiilitöistä. Niiden harrastajakunnat olivat hyvin sukupuolisidonnaisia. Toista pidettiin lähinnä ajanvietteenä, josta lopputuloksena saatiin joku riepu. Toista arvostettiin lähes maailman tärkeimpänä asiana, joka kiihdytti miesten ohimosuonet pullistumaan ja kannattajat rähinöimään verissäpäin keskenään.

Johanna otti ouzolasinsa ja meni istumaan puutarhakeinuun. Hän alkoi soittaa kännykällä Youtubesta busukimusiikkia. Ensin aika hiljaa, mutta pian vähän kovempaa. Musiikki houkutteli paikalle Katariinan naapurista, ja kohta Oskukin tuli perässä katsomaan, minne vaimo oikein katosi. Katariinan kesäloma oli alkanut juhannuksena, ja Oskun loma toissapäivänä. Heillä ei ollut ollenkaan kiire nukkumaan.

Johanna haki Katariinalle ja Oskulle pienet lasit ouzoa. Ei kulunut kauan, kun Johanna ja Katariina tapailivat jo sirtakin, kreikkalaisen yhteistanssin, askelia. Osku potkiskeli itselleen vauhtia keinussa. Hän ei ollut kypsä sirtakiin.

– Käyttekö te täällä usein? Johanna kysyi.

Katariina puhkesi nauramaan.

– Jaa, mitenkähän se olisi? Aina aika ajoin.

– Ei, minulle tämä on ensimmäinen kerta, Osku laski leikkiä. – Missä me tarkalleen ottaen nyt olemme?

– Kreikassa, Rodoksella, Falirákin kylässä.

– Okei! Onpa kiva, että meidänkin talo on niin lämpimällä ja suositulla seudulla.

Rane tuli pihalle.

– Jestas, mikä matsi! Se oli teurastusta. Kuinka sä Osku et ole futiksesta kiinnostunut?

– Mä katon kyllä loppuottelun, Osku lupasi. – Se riittää.

– No niin, vaimo. Nyt hampipesulle, unilelu kainaloon ja maate. Joku täällä käy vielä töissäkin, senkin lomahessut.

Näillä puheilla Rane ajoi naapurit ystävällisesti mutta päättäväisesti kotiinsa.

– Senkin tylsimys, Katariina valitti.

– Kiität mua vielä aamulla, kun sinulla ei ole pää kipeä!

Osku nauroi ja portti kolahti kiinni heidän perässään. Johanna yritti murjottaa, mutta kun Rane houkutteli hänet makuuhuoneen puolelle, mielipaha ei kestänyt kauan. Pian Johannan vaimea voihke kantautui avoimesta ikkunasta hiljaiseen puutarhaan. Rane sulki hänen suunsa suudelmalla.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:
Edellinen osa.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Eronnut Matilda tuntee olonsa yksinäiseksi. Löytyisikö ratkaisu uusista treffeistä? Myös teini-ikäinen poika aiheuttaa äidilleen huolta.

Toisinaan muistojensa massasta on vaikea erottaa totuutta ja tarinaa. Hyvä esimerkki on oma nuoruus. Todellisuudessa nuori ihminen on suurimman osan ajasta myötähäpeää aiheuttaviin vaatteisiin pukeutuva epävarma hapuilija, joka törmäilee sinne tänne iho rasvoittuneena ja tulevaisuudensuunnitelmat rähmän peitossa. Silti nuoruuden valokuva-albumit kertovat menestystarinaa iloisista bileistä, rohkeista reppureissuista Amsterdamiin ja edessä siintävästä tulevaisuudesta, joka vain odottaa opiskelijahaalareihin sonnustautunutta ottajaansa.

Sama pätee vauva-aikaan. Vaikka rationaalisesti ajateltuna hyvin tietäisi, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli kakkavaipanhajuista pakkovalvomista, rintojen kivistystä ja aivot turruttavaa väsymystä, sen haluaa muistaa ihanana vauvalomana, sellaisena kuin viralliset valokuvat ovat sen ikuistaneet.

Muistoni Antonista olivat aivan yhtä ristiriitaiset. En ollut enää varma, mikä oli totta ja mikä satua, jonka päähenkilö olisin halunnut olla.

Rakastuminen leimahti kuin pallogrilliin suihkutettu hiuslakka.

Parisuhteemme ajanlasku eteni nopeista liikkeistä yhä hitaampiin. Kun tapasimme, rakastuminen leimahti kuin pallogrilliin suihkutettu hiuslakka. Päätös muuttaa yhteen vei muutaman päivän, lapsen hankintaa harkittiin ehkä kuukausi. Ja vaikka Antonin uskottomuuden paljastuttua toiminkin nopeasti, oli eropäätös todellisuudessa ehtinyt muhia mielessäni jo vuosia.

Jos unohdetaan hetkeksi se, että Anton oli hypännyt vieraaseen sänkyyn (omien sanojensa mukaan vain kerran, hetken mielijohteesta ja humalassa), meidän välillämme olisi ollut paljon muutakin korjattavaa. Salamarakastumisen jälkeen meiltä puuttui se, mikä kaikkien kuulemieni parisuhdeterapeuttien ja vanhempien naisten viisauden perusteella piti pitkät suhteet koossa. Se, mistä puhuttiin koodinimellä "pienet rakkauden teot".

Anton ei koskaan ladannut minulle kahvinkeitintä valmiiksi, kun lähti aamulla aikaisin työreissulle. Hän ei ikinä kysynyt, haluaisinko hänen hierovan jalkojani työpäivän jälkeen. Hän ei kertaakaan tarjoutunut imuroimaan tai viemään roskia. Hän eli omaa elämäänsä ja minä omaani. Työkiireet ja ammatillinen edustaminen, pintaliito tuotekehittäjien ja riskisijoittajien maailmassa oli miehen heiniä, minun vastuullani oli koti ja kaikki siihen liittyvä, Okko mukaan lukien. Pojan harrastuksiin Anton osallistui, mutta niihin hän suhtautui suorituksena ja kilpailuna, ei yhteisenä tekemisenä.

Kun muutin Antonin kanssa yhteen, olin niin rakastunut, ettei tuntunut oudolta asua upeassa merenrantatalossa, josta hänen ex-morsiamensa oli juuri muuttanut pois. Kaikki oli uutta, kaunista ja viimeisteltyä, eikä minua häirinnyt edes se, että talossa näkyi toisen naisen kädenjälki. Talo oli Antonin, eikä hän halunnut minun osallistuvan kuluihin. Hän maksoi asumisen, minä huolehdin siitä, että jääkaapissa oli ruokaa ja Okolla vaatteita. Kummallakin oli omat tulot ja omat menot. Tämä järjestely toimi niin kauan kun meillä meni hyvin.

Isän yllättävä kuolema romahdutti kaiken.

Kunnes eräänä päivänä löysin vieraan naisen hiuksia Antonin alusvaatteista ja väärän väristä huulipunaa kauluksesta. Klassinen kuvio, ensin mies yritti kiistää kaiken, mutta aika nopeasti kävi ilmi, ettei kiemurtelu kannattanut. Tein johtopäätökseni, nielin ylpeyteni ja nostin kytkintä.

En tiedä, miksi kaikki tämä tuli taas mieleeni. Ehkä se liittyi muistikuviin seitsemän vuoden takaisista tapahtumista. Silloin asiat tuntuivat vielä olevan hyvin monellakin mittarilla mitattuna, kunnes isän yllättävä kuolema romahdutti kaiken.

Jokin minua kuitenkin häiritsi noissa muistikuvissa, etenkin isän kuolemaa seuranneissa päivissä. Oliko Kerttu tuntunut vierailullaan jotenkin etäiseltä, vai johtuiko se vain omasta järkytyksestäni? Miksi Anton välttämättä halusi viedä Kertun lentokentälle asti? Miksei Kertusta ollut kuulunut mitään sen jälkeen?

Ja miksi ihmeessä isä ilmestyi minulle nyt, monen vuoden jälkeen, puhuen arvoituksellisesti kuin Twin Peaksin sivuhahmo?

Yhdessäkään kuvassa ei näkynyt Kepan miestä.

Avasin Facebookin ja kirjoitin hakukenttään Kertun nimen. En ollut itse kauhean aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, mutta eipä näyttänyt olevan Kerttukaan. Hän oli julkaissut viimeksi muutama päivä aiemmin, selfiessä hymyili aina yhtä tyylitietoinen ja hyvin hoidettu kansainvälinen bisnesnainen. En ihan tarkkaan muistanut, mitä Kepa teki työkseen, mutta jotenkin se liittyi rahoitukseen ja oli joka tapauksessa paljon hienompaa kuin ihmisten hammasvälien puhdistaminen.

Selailin kuvia, joissa Kerttu istui katukahvilassa siemailemassa lattea tai reippaili koiriensa kanssa Toblerone-maisemissa. Kiinnitin huomiota siihen, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt Kepan miestä tai ylipäätään ketään muuta ihmistä. No, ehkä Kerttu oli vain tavallista tarkempi yksityisyydestään, kuten monet nykyisin.

Pysähdyin yhteen kuvista. Jokin siinä näytti tutulta, vaikka en osannutkaan sanoa mikä. Kerttu istui uimapuvussa hiekkarannalla, taustalta häämötti auton keula. Kuva olisi voinut olla miltä tahansa suomalaiselta uimarannalta, mutta ehkä Sveitsissäkin oli kivikkoisia rantoja, joissa ihmiset palelivat ja läiskivät hyttysiä.

Tunsin yksinäisyyden taakan painavampana kuin pitkään aikaan.

Pirautin äidille kyselläkseni kuulumisia. Tällä kertaa hän vaikutti ihan skarpilta ja suhtautui aiempaan bussiseikkailuunsa huumorilla.

”En kyllä ymmärrä, mikä oikosulku minulle oikein tuli kun astuin väärään bussiin.”

”Mä ehdin jo huolestua kun sä soitit.”

”Älä suotta huoli, ei sinun äitisi sentään niin dementti vielä ole, ettei osaisi omassa kotikaupungissaan matkustaa.”

En tiedä, mikä sai minut sanomaan seuraavaan lauseen, jostain se vain tuli.

”Äiti, mä näin isän toissapäivänä. Se jutteli mulle.”

”Voi Rauha kulta, minä juttelen Reijon kanssa harva se päivä.”

”Hei mutsi, ensinnäkin älä taas sano mua Rauhaksi. Ja toiseksi, ootkohan sä kuitenkin vähän pehmenemässä päästäsi?”

”Minun pääni on ihan kunnossa. Mutta kun on ollut toisen kanssa yhdessä monta kymmentä vuotta, kyllä silloin jutellaan, vaikka toinen olisikin kuollut.”

Voi taivas. Miten joku voi olla samaan aikaan skarppi ja toisaalta täysin arvaamaton? Ehkä mutsi ei ollut oikea ihminen jolle puhua isän näkemisestä.

”Äiti, jäikö teille isän kanssa jotain selvittämättömiä asioita?”

”Kyllä me yleensä kaikki asiat saatiin puhuttua. Tai ei ehkä puhuttua, mutta sovittua kuitenkin. Isä oli sen sukupolven miehiä, ettei se paljon puhunut, mutta ei myöskään kauaa murjottanut. Viimeistään vällyjen välissä asiat sovittiin.”

Olin 38-vuotiaana ehtinyt nähdä ja kuulla kaikenlaista, mutta en ollut vieläkään valmis kuulemaan vanhempieni petipuuhista. Tuntui jotenkin nololta ajatella sitä, kuinka he olivat sopineet riitansa. Toisaalta se oli haikeaa ja kaunistakin. Heillä oli ollut toinen toisensa, he eivät olleet eronneet. He olisivat olleet yhdessä armaaseen vanhuuteen asti, jos isä vain olisi saanut elää.

Minun kohdallani ei koskaan tapahtuisi sellaista.

Yhtäkkiä tunsin yksinäisyyden taakan suurempana ja painavampana kuin pitkään aikaan.

Ehkä minun pitäisi kuitenkin mennä Ilonan järjestämille treffeille. Ihan vain sen takia, etten tulisi mökkihöperöksi, perustelin itselleni. Jotta päivissäni olisi jotain muutakin sisältöä kuin tulehtuneita ikeniä ja kinastelua näsäviisaan varhaisteinin kanssa.

Töissä koko alkuviikko meni uuden potilastietojärjestelmän kanssa tapellessa. Tietotekniikka ei todellakaan tuntunut työntekijän parhaalta ystävältä, ja keskiviikkoon mennessä olin varma, että ihmiskuntaa odottaisi ennen pitkää Terminator-elokuvista tuttu koneiden kapina ja täydellinen perikato.

Kasvojen uurteista päätellen tyyppi oli tallustanut maankamaralla jo varhaisella jurakaudella.

Pyöräilin töistä kotiin, lämmitin Okolle edellisen päivän kinkkukiusauksen jämät ja vaihdoin vaatteeni. Vannotin poikaa tekemään läksyt, uhkasin soittavani puolen tunnin välein ja kiiruhdin bussipysäkille.

Olin juuri saanut eteeni boolimaljan kokoisen mukillisen tummapaahtoista kahvia (syy, miksi olin valinnut juuri kyseisen paikan), kun treffikumppanini asteli sisään.

Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota teräväkärkisiin käärmeennahkabuutseihin, jotka olisivat aiheuttaneet luonnonsuojelijoille harmaita hiuksia. Tyypin ikää oli mahdotonta arvioida, mutta kasvojen uurteista päätellen hän oli tallustanut maankamaralla jo varhaisella jurakaudella. Eikä siinä mitään, pidin charmikkaasti vanhentuneista miehistä, mutta kuparinpunaiseksi värjätyn heittoletin harmaa juurikasvu ei oikein tehnyt oikeutta herran kokonaistyylille. Kun hän kätteli minua, hapsutakin hihasta pilkistävä ranne helisi kuin helmitaulu kiinalaisella kylätorilla.

”Johnny”, mies esitteli itsensä ja hymyili kuin kalifornialainen surffaripoika vuosikirjan kuvassa.

”Tosi nasta tavata.”

”Matilda. Ja kiitos samoin.”

”Ollaanko me tavattu joskus? Sä näytät jotenkin tutulta.”

”En usko.”

”Monet sanoo, että mä näytän tutulta, mut se johtuu yleensä siitä, että ne on nähnyt mut lavalla. Tai telkkarissa.”

”Aha.”

”Mähän oon tehnyt paljon keikkaa, sä muistat varmaan sellaisen bändin kuin Johnny & the Swaying Barbarians.”

”No en oikeastaan...”

”Me soitettiin ysikytluvulla muunmuassa Bon Jovin lämppärinä. Tai siis oltiin Ruisrockissa samana päivänä kuin Bon Jovi. No mut hei, kerro säkin vähän itsestäsi.”

"Vanhat kitarat laulaa sulle niin kun seireenit, ne kietoo sut pikkusormensa ympärille.”

Johnny katsoi minua jäänsinisillä silmillään, joilla oli varmaan takavuosina hurmattu pataljoonittain pikkugimmoja keikkabussin takapenkille. Odotuksen iltaa kohtaan eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta oli jotenkin vaikea sanoa asioita suoraan ja tuottaa pettymystä toiselle. Tiesin olevani aivan liian kiltti, mutta lähdin silti leikkiin mukaan.

”Mä olen Matilda, kolkytkahdeksan, eronnut ja 12-vuotiaan pojan äiti. Mä harrastan liikunnan välttelyä ja kahvin juomista. Olen kiinalaisessa horoskoopissa hevonen ja druidien puuhoroskoopissa vaahtera.”

”Ihan tosi? Mä en ole kuullutkaan tollasesta.”

”En mäkään siihen usko, mutta musta on jotenkin lohdullista ajatella, että mun luonne olisi yhteydessä luontoon nimenomaan vaahteran kautta. Se on hieno puu.”

”Tiesitsä, että monet kaikkein parhaiden kitaroiden otelaudoista on tehty vaahterasta?”

”Sehän on mielenkiintoista.”

Tässä vaiheessa huomasin Johnnyn päässeen alkujännityksestä omalle vahvuusalueelleen ja tiesin selviäväni loppuillan keskustelusta minimipalautteella. Se tarkoitti sopiviin väleihin tuikattavia lyhyitä kommentteja "ihan tosi", "vau" ja "sepä mielenkiintoista".

”Mulla on yli kakskyt skittaa. Ja tiesitsä, että vanhimmat on niistä kaikkein parhaita ja myös arvokkaimpia.”

”Ihan tosi?”

”Joo, mun kokoelman kallein skeba on vuoden 1963 erikoismaalattu Fender Stratocaster, joka maksaa saman verran kuin vähän käytetty Mersu.”

”Vau.”

”Voisi kuvitella, että ne on vaan puuta ja rautaa, mutta vanhoilla kitaroilla on sielu. Ne laulaa sulle niin kun seireenit, ne kietoo sut pikkusormensa ympärille.”

”Sepä mielenkiintoista.”

”Toinen aivan mieletön keppi oli Gibson Firebird, jonka mä myin aikoinaan Andy McCoylle kybädonalla. Siinä oli eebenpuinen otelauta ja kullatut viritysnupit!”

”Vau!”

”Kun pitää käsissään hyvin tehtyä kitaraa, on kuin syleilisi kaunista naista. Sitä on kosketeltava hellästi, mutta päättäväisesti, lujin mutta lämpimin sormin. On ansaittava tiensä sen sydämen sopukoihin.”

Ja niin edelleen. Päästyään kitaroihin Johnny malttoi tuskin vetää henkeä välillä. Samalla sen koko kehonkieli myötäili sanoja, sormet silittivät ilmaa ja kieli lipoi kiihkeästi näkymättömän otelaudan koristeita.

En uskonut, että haluaisin enää koskaan osallistua Ilonan järjestämille treffeille.

Loppuillasta ei ole paljonkaan kerrottavaa. Join niin paljon kahvia, että meinasin pissata housuuni. Saatettuaan minut bussipysäkille Johnny yritti päästä huulikontaktiin, muta väistin yrityksen sujuvasti poskisuudelmaksi ja nousin bussiin. En edelleenkään tiennyt Johnnyn oikeaa nimeä enkä ikää, mutta tiesin minkä paksuisilla plektroilla hän soitti ja mistä hän hankki käsintehdyt nahkahousunsa. Olin myös kuullut muutamia meheviä tarinoita takahuoneista ja kiertueilta, nyt tiesin mitä shampoota Kirka oli käyttänyt ja mitä Ville Valo sanoi kerran jatkoilla tupakkaa pummanneelle Dave Lindholmille.

En uskonut, että tapaisimme Johnnyn kanssa koskaan toista kertaa. Enkä uskonut, että haluaisin enää koskaan osallistua Ilonan järjestämille treffeille. Päätin soittaa hänelle saman tien.

”Ilona, sun pitää lopettaa tää luusereiden deittipalvelun pitäminen! Mikä toi turistiluokan Tommi Läntinen oikein oli? Ehkä vielä limaisempi kuin myyntitykki Jani.”

”Johnny on niin karismaattinen. Etkö sä muista, me ollaan käyty kattomassa sen bändiäkin joskus lukioaikoina.”

”En muista, mutta se kulki varmaan bussissa eläkeläiskortilla jo silloin.”

”Hei, Mike Monroellakin on ikää, mut mieti mikä kroppa ja mikä elämänkokemus”, Ilona puolusteli.

”Vanhemmissa miehissä on jotain niin kuumottavaa.”

”Antaa olla viimeinen kerta.”

”Mutta kultaseni, mä tapaan työn kautta niin mielettömän mielenkiintoisia tyyppejä, että en mä voi jättää tilaisuutta käyttämättä.”

”Joo joo. Joka kerta kun jotain jäätelömainosta varten etsitään vähän omituista tyyppiä, niin sä laitat ne kaikkein friikeimmät omalle Matildan treffit -listallesi.”

”Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei.”

Jäin bussista pari pysäkkiä aikaisemmin kuin tavallisesti, että sain hetken tuulettaa päätäni viileässä illassa. Kiipesin portaat ylös, avasin kotioven, potkaisin kengät jalastani ja kävelin olohuoneeseen. Siinä isä taas istui sohvalla, aivan kuin olisi vain pistäytynyt välillä jääkaapilla.

Isä nyökkäsi hiljaa minulle ja siemaisi kahvia Muumipappa-mukista. Suljin silmäni ja toivoin, että harhanäky häviäisi, sillä harhanäky sen täytyi olla. Kuolleet ovat kuolleita, ajattelin, niiden ei kuulu kaveerata elävien kanssa. Kun avasin silmäni, isä oli edelleen edessäni.

”Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Huonompaan on menty”, isä sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin.

”Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei.”

Juoksin ovesta rappukäytävään ja samaa vauhtia aina pihalle asti. Olinko todellakin tulossa hulluksi?

Laskin kymmeneen ja hengitin syvään. Sitten purskahdin itkuun.

Vauhtini pysähtyi kuin seinään, kun törmäsin johonkin tukevaan, karvaiseen ja hieman hikiseen. Se oli naapurin eläkeläisäijä, sama viiksivallu joka valvoi talon teinien tekemisiä ja raportoi rikkeistä isännöitsijälle.

”Mikäs pikkurouvaa lennättää?”

”Anteeksi... Olin menossa kauppaan.”

”Tähän aikaan illasta? Ja sukkasillaan? Taisi tulla vähän kiire.”

En keksinyt yhtään pätevää selitystä mielipuoliselta vaikuttavalle käytökselleni. Suljin taas silmäni, aivan kuin se auttaisi, laskin kymmeneen ja hengitin syvään. Sitten purskahdin itkuun.

”Äläs nyt, ei hätä ole tämän näköinen”, naapurin mursu lohdutteli ja kietoi ison kouransa ympärilleni. Jostain syystä se ei tuntunut ollenkaan ällöttävältä, vaan turvalliselta.

”Sori, mä en ole yleensä ollenkaan tällainen”, sain sanottua parkumisen lomassa.

”Mulla on vaan jotenkin hermot kireällä.”

”Johtuuko se siitä pojasta?”

”Pikemminkin isästä.”

”Onko pojan isästä harmia?”

”Ei kun mun omasta isästäni.”

Vedin henkeä ja yritin saada itkun loppumaan.

”Mitäs rouvan isä sitten on tehnyt?”

”Se on.... kuollut.”

"Monenlaista harmia olen kuullut miehistä olevan, mutta ei kai kuolleista nyt sentään kauheasti?”

Naapurin äijä talutti minut talon päädyssä olevalle mattotelineelle ja istahti itse sen päälle. Istuin miehen viereen, kun en osannut tehdä muutakaan.

”Otan osaa. Kuolemasta.”

”Kiitos”, niiskutin posket märkinä.

”Siitä on kyllä jo seitsemän vuotta.”

”Vai niin. Monenlaista harmia olen kuullut miehistä olevan, mutta ei kai kuolleista nyt sentään kauheasti?”

Äijän ystävällisyys vaikutti vilpittömältä, mutta en kuitenkaan aikonut julistaa jokaiselle vastaantulijalle, että isäni kummitteli minulle. Sitten mieleeni tuli, että naapuri voisi isän ikätoverina auttaa minua ymmärtämään isän viestejä, jos sekavia lauseita nyt saattoi sellaisina pitää.

”Oletteko kuunnellut Juha Tapiota? Tai Kari Tapiota?”

Miehen kulmat kurtistuivat mietteliäästi.

”Onko tämä joku galluppi? Vai kompakysymys?”

”Ei kun ihan inhimillinen tiedonjano.”

”Kari Tapio oli hieno mies monella tapaa. Entinen mäkihyppääjä ja kansan syvien rivien tunteiden tulkki”, naapuri sanoi ja sukaisi viiksiään.

”Tästä nuoremmasta Tapiosta minä en oikein perusta, ihme jollottaja. Mahtaako olla kasvissyöjäkin vielä?”

”En osaa sanoa.”

”Oliko isäsi musiikki-ihmisiä?”

”Urheilumiehiä enemmänkin. Mietin vain, että... äh. En tiedä. Miksi miehiin ei voi luottaa?”

”Kaikki me tehdään omat virheemme”, naapuri sanoi mietteliäästi.

”Luottotiedot voi mennä, vaikka olisi ihan kunnon kaveri. Pikkurouvalla on ilmeisesti huonoja kokemuksia?”

”Sanokaa vaan Matilda. En ole naimisissa enkä muutenkaan mikään pikkuinen.” Ojensin käteni.

”Torsti”, mies sanoi ja puristi kouraani pitkään.

”Sen vaan sanon, ettei yhden miehen takia kannata menettää uskoaan koko mieskuntaan. Tämä kuulostaa tosin paremmalta englanniksi, jos ymmärrät.”

Pojan koko T-paidan etumus oli punainen verestä

Alkoi hymyilyttää. Istuin sukkasillani mattotelineen päällä pimenevässä illassa puhumassa syvällisiä naapurin englannintaitoisen eläkeläisen kanssa, eikä minua itkettänyt enää yhtään. Elämä oli joskus kummallista.

Ehdin juuri ajatella, että voisin jutella Torstin kanssa pidempäänkin, kun Okko käveli paikalle. Tai oikeastaan raahautui. Pojan koko T-paidan etumus oli punainen verestä ja toinen hiha repsotti riekaleina.

”Okko! Mitä on tapahtunut?”

Olin varma, että Okko oli saanut turpaansa ostarilla, joutunut jonkun hirveän nuorisojengin pahoinpitelemäksi. Ehkä poika kuului itsekin jengiin, kenties kyse oli humalaisesta suunsoitosta, jengien välisistä reviiririidoista, tai mikä vielä pahempaa, huumeveloista. Olin varma, että poikani oli todella pahoissa ongelmissa.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Mikko Kalajoki

- On vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia.

- Kalajoki on työskennellyt myös copywriterina.

- Hän asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda koettaa rakentaa elämäänsä uusiksi eron jälkeen.
Hän alkaa muistella avioliittonsa loppua. Liittyikö kouluaikojen ystävän kyläily kuvioon?

Seisoin yksin keskellä olohuonetta ja yritin tajuta, mitä juuri äsken oli tapahtunut.

Turhaan. En tajunnut.

Soitin Ilonalle.

"Apua, tämä on ihan pimeetä... mä näin just mun isän."

"Sun isän? Onko nyt jotain, mitä sä et ole kertonut mulle? Niin kun tyyliin että sun isäs onkin Ilkka Kanerva?"

"Ei! Kun mä näin mun isän, Reijon!"

"Matilda, rauhoitu. Sä puhut nyt Reijo Katajavuoresta, joka on maannut hautausmaalla jotain seitsemän vuotta?"

"Niin! Se istua möllötti tossa mun olohuoneen sohvalla, kun mä tulin kotiin!"

"Sillä kamalalla vuodesohvalla, jossa on hankala istua?"

"Niin... ei kun älä aina vaihda puheenaihetta!"

"Mitä se sanoi?"

"Se katsoi mua ja puhui jotain treenaamisesta. Että mun pitäisi alkaa harjoittelemaan, että se parantaa hapenottokykyä eikä persuskaan leviä."

"Ei kuolleiden kuulu tulla istumaan toisten sohville, vaikka niillä olisi asiaakin."

Ilona oli vähän aikaa hiljaa. En ollut varma, mutta kuulosti siltä kuin hän olisi pidätellyt naurua.

"Sun faijas puhuu kieltämättä asiaa kuolleenakin."

"Äh! Ei! Ilona, mä oon tulossa hulluksi! Ei kuolleet puhu. Tai ei kuolleiden kuulu tulla istumaan toisten sohville, vaikka niillä olisi asiaakin."

"Oliko se enemmän niin kuin henki vai hallusinaatio?"

"En mä tiedä... Se tuntui jotenkin ihan todelliselta. Mutta mä nyt en vaan halua tänne jotain riivattuja sieluja, tai henkiä tai yhtään mitään!"

"Matilda, tää on tosi mielenkiintoista. Mä olen just lukenut tästä aiheesta tosi paljon."

"Riivatuista sieluista?"

"Ei, kun siitä miten ihmisen mieli käyttäytyy stressitilanteessa. Tää on varmaan merkki siitä, että sä olet ylikuormittunut."

"En tiedä. Ehkä."

"Tai sitten se voi viestiä käsittelemättömistä asioista. Onko jotain selvittämätöntä, mitä sä et ehtinyt puhua isäsi kanssa ennen sen kuolemaa?"

"Kaikki."

Se oli totta.

Kurotin ylähyllyltä pullon Jamesonia. Tilanne vaati kovempia keinoja.

Emme me isän kanssa kauheasti koskaan puhuneet. Isä oli aika harvasanainen mies. Hänellä oli pieni mustakantinen muistivihko, mutta ei hän siihen mitään päiväkirjaa kirjoittanut, vaan merkitsi ylös yleisurheilutuloksia. Siellä oli kaikki Suomen mitalistit alkaen Tokion olympialaisista 1964 (Pauli Nevala, keihäs) ja päättyen Lontoon kisoihin 2012 (Antti Ruuskanen, keihäs).

Sen sijaan tunnepuolella tilastot näyttivät tyhjemmiltä.

Yritin rauhoittua. Täytin vedenkeittimen ja kaivoin esiin purkin piparminttuteetä. Sitten tungin purkin takaisin kaappiin ja kurotin ylähyllyltä pullon Jamesonia. Tilanne vaati kovempia keinoja.

Isä kuoli tarkalleen seitsemän vuotta sitten. Muistin sen elokuun sunnuntain hyvin, sillä Okko oli juuri edellisenä päivänä täyttänyt viisi. Olimme palaamassa viikonloppureissulta Imatran kylpylästä, jossa koko perhe oli pulikoinut sydämensä kyllyydestä ja viettänyt synttäreitä hampurilaisten, limsan ja jäätelön voimin.

Kaikki tuntui olevan taas pitkästä aikaa hyvin, olimme käyneet katsomassa Imatrankoskea ja Okko oli kiipeillyt leikkipuiston telineissä. Olin levännyt ja pirteä, Okko oli antanut meidän nukkua ja pojan pitkään jatkunut uhmavaihekin tuntui olevan ohi. Illalla oli tarkoitus tavata vanha ystäväni Kerttu, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan.

Olimme kotimatkalla Haminan kohdalla, kun äiti soitti. Anton ajoi, Okko nukkui takapenkillä. Heti kun kuulin äidin äänen, tajusin että jotain kauheaa oli tapahtunut.

Luulin, että ulkona sataa. Sitten tajusin, että ne ovat kyyneleeni.

Äiti kuulosti rauhalliselta, mutta vaistosin hänen itkeneen. Kaiken lisäksi äiti kutsui minua kerrankin Matildaksi. Muistin keskustelun sanasta sanaan.

"Matilda. Minulla on huonoja uutisia."

"Onko isälle tapahtunut jotain?"

"Isä... Reijo. Hänen sydämensä. Se pysähtyi."

"Mitä... missä?"

"Tänään. Metsässä."

"Mä en ymmärrä, siis mitä sä tarkoitat? Sydäninfarkti?"

"Sydän vain pysähtyi. Reijo lähti pururadalle kävelemään, samalle reitille kuin aina. Paikalle osunut juoksija kertoi nähneensä, kuinka isä oli seissyt polulla metsän reunassa, istunut sitten kannon nokkaan ja yht'äkkiä kellistynyt maahan."

"Ei voi olla. Ei se niin voi mennä."

"Juoksija löysi isän taskusta kännykän, soitti heti hätänumeroon ja yritti elvyttää, mutta se ei auttanut."

"Onko isä...?"

"Kun ambulanssi ehti paikalle, Reijo oli kuollut."

Anton ajoi Audin tien sivuun.

Katsoin auton sivulasista kymenlaaksolaista metsämaisemaa ja luulin, että ulkona sataa. Sitten tajusin, että ne ovat kyyneleeni.

Siitä oli tasan seitsemän vuotta.

Join viskilasin tyhjäksi ja menin suihkuun.

Isän kuolema oli fakta. Kiistämätön, fysiologinen ja kosminen tosiasia. Sen sijaan hänen näkemisensä tänä iltana oli jotain muuta, enkä osannut sanoa mitä. Se häiritsi minua.

Miksi isä päätti tulla takaisin juuri nyt? Oliko hänellä jotain asiaa minulle? Oliko tällä kaikella jokin suurempi merkitys?

Join viskilasin tyhjäksi ja menin suihkuun.

Painoin torkkua aamulla neljästi ennen kuin nousin. Jokin kotikasvatukseen ja geneettiseen perimään liittyvä velvollisuudentunto vaati, että herätyskello piti laittaa lauantaisinkin soimaan. Toisaalta henkilökohtainen mukavuudenhalu ja aamu-unisuus pakottivat lykkäämään sängystä nousemista. Kävin viikonloppuaamuisin yhä uudelleen läpi saman sisäisen kamppailun, jonka lopputuloksena en pystynyt koskaan kunnolla nauttimaan mahdollisuudesta nukkua pidempään.

Laitoin pannullisen kahvia tippumaan ja levitin reilusti marmelaadia paahtoleiville. Kun Okko ei ollut kotona, ei tarvinnut esittää terveystietoista puuronsyöjää.

Olinko vain sekoamassa totaalisesti?

Edellisen illan tapahtumat tuntuivat epätodellisen etäisiltä. Tuhoontuomitut treffit myyntimies Janin kanssa olivat kuin Okon YouTubesta löytämä 1980-luvun tv-sarjan sketsi, jonka herättämä nauru oli sekoitus vilpitöntä iloa ja myötähäpeää. Isän yllätysvierailu taas tuntui joltain paranormaalin kokemuksen ja humalaisen sekoilun välimuodolta, josta ei oikein saanut otetta.

Olin aina pitänyt meedioita, selvänäkijöitä ja muita rajatiedon profeettoja täydellisenä hömppänä. Ihminen, joka väitti saavansa viestejä tuonelan virran tuolta puolen, oli vähintäänkin epäilyttävä. Vaikea oli ottaa todesta sitä, että tuonpuoleisesta tulisi kukaan tänne visiitille. Isän näkemiseen en osannut suhtautua. Oliko se haamu? Oliko isän henki jäänyt hengailemaan jonkinlaiseen välitilaan, kuoleman transithalliin? Vai olinko vain sekoamassa totaalisesti?

En voinut olla katsomatta peiliin pukeutuessani. Isän kommentti persuksen leviämisestä ei ollut aivan hakoteillä. Harrastin kieltämättä liian vähän liikuntaa.

Haasteena oli tietenkin ajan puute ja elämäntilanteen yleinen vaativuus, selitykset jotka itsekin tiesin tekosyiksi. Todellinen ongelma oli se, etten ollut kovinkaan urheilullinen.

Elimme kovia aikoja, leppoisuus ei ollut muodissa.

Olin inhonnut liikuntaa jo kouluaikoina. Tai en oikeastaan inhonnut sitä, me emme vain tulleet toimeen keskenämme. Suhteemme oli lievästi sanottuna kompleksinen.

En ollut niitä, jotka valittiin liikuntatunnilla pesisjoukkueeseen viimeisenä, mutta eipä minua nähty myöskään kevätjuhlan voimisteluesityksessä. Juoksin cooperin testin kun oli pakko, uin vaikka vesi oli inhottavan märkää, yritin osua lentopalloon mieluummin käsilläni kuin naamallani. Suurta liikunnan ystävää minusta ei koskaan tullut. Jos olisi pitänyt valita joku liikuntalaji, olisin mieluiten pyöräillyt rantatietä leppoisassa myötätuulessa kauniina kesäpäivänä täyteen pakattu eväskori tarakalla. Mutta elimme kovia aikoja, leppoisuus ei ollut muodissa. Ei tarvinnut kuin vilkaista lehtiä, tv-mainoksia tai somea, niin törmäsi liikuntakulttuuriin, joka perustui suorittamiseen, rehkimiseen, ähkimiseen ja röhkimiseen. Kaivattiin hikeä, verta, kyyneleitä ja repeileviä lihassäikeitä.

Jotain olisi kuitenkin tehtävä, ennen kuin nurkan takana väijyvä keski-ikä tekisi yllätyshyökkäyksen kimppuuni.

Päätin mennä pitkästä aikaa kuntosalille ja hankkia kymmenen kerran kortin. Siinäpä saisi pylly kyytiä eikä tarvitsisi kaiken maailman kummitusten tulla kommetoimaan.

Kun kaivoin yllättävän syvälle kätkeytyneitä treenivaatteita kaapista, Ilonalta tuli viesti.

"Miten treffit meni? Unohtu kysyä eilen kun olit niin twilight zonella :)"

Vastasin: "Voin teettää sulle t-paidan, jossa lukee Kiitos Jani klo 19.03–21.20."

Ilona: "XD"

Minä: "Sovitaanko ettet tee mulle tota enää toiste."

Ilona: "2bad. Mul olis kiikarissa yks aivan ihana muusikko joka olis just sun stailia."

Minä: "Akku loppuu."

Ilona: "Älä yritä, säädän sulle treffit Johnnyn kaa."

Tiesin, että Ilona tulisi välittämään minulle treffejä vielä vanhainkodin vuodeosastollakin.

Tiesin vastarintani olevan turhaa. Ilona teki työkseen castingia tuotantoyhtiöille, mikä suomeksi tarkoitti mitä omituisimpien hahmojen etsimistä erilaisiin mainoksiin, muotikuvauksiin ja elokuvien sivurooleihin. Työnsä takia Ilona tunsi mielettömästi porukkaa kaikilta aloilta ja eri yhteiskuntaluokista. Ilonalla oli yli 3000 Facebook-kaveria, kaksi kännykkää täynnä yhteystietoja ja naamavippi kaikkiin kaupungin trendiravintoloihin.

Ilona itse sanoi aina, että kuka tahansa pystyi tilaamaan mallitoimiston nettisivuilta sen tylsän perusmallin, 185-senttisen kundin uimarin kropalla ja trendikkäällä metsuriparralla. Sen sijaan tarvittiin ammattitaitoa, kun piti löytää jotain hiukan erilaista. Jos mainokseen haluttiin vasenkätinen poromies Koillismaalta tai musiikkivideoon kansantanhutaitoinen kaksikielinen transvestiitti, Ilona etsi sellaiset tuossa tuokiossa.

Työ oli Ilonalle lähinnä harrastus, koska raha-asiat eivät häntä kauheasti huolettaneet nuorena perityn melkoisen omaisuuden ansiosta. Kavereilleen hän bongasi verkostoistaan kaikkea poikaystäväehdokkaista jalkahoitajiin ja remonttireiskoista lapsenvahteihin. Ilonan mielestä olisi ollut synti haaskata kaikki ne potentiaaliset kontaktit. Tiesin, että hän tulisi välittämään minulle treffejä vielä vanhainkodin vuodeosastollakin.

Tyyppi ei vastannut ollenkaan nihkeää ennakkokäsitystäni personal trainerista.

Avatessani kuntosalin oven yritin pitää ilmeeni peruslukemilla. Inhosta irvistely ei antaisi hyvää ensivaikutelmaa hikoilun temppelin tosiuskovaisille.

Ajattelin, ettei minun olisi pakko ottaa ensimmäisellä kerralla kovin tosissani. Verestäisin vain hiukan muistiani kuntosalilaitteiden käytössä. Vähän vatsalihaksia ja pikkuisen jalkaprässiä, tai minkä nimisiä kidutusvälineitä nykyisin olikaan valikoimissa.

Ennen kuin ehdin kuntopyörälle asti, paikalle asteli hoikka alle nelikymppinen mies salin logo T-paidassaan.

"Moi, sä taidat olla täällä ensimmäistä kertaa?"

Kääk. Näkyikö se noin selvästi. Nyökkäsin kuin mykkä toripulu.

"Mä olen Elias. Meillä olisi nyt mahtava tutustumistarjous, eli tehdään sulle henkilökohtainen kuntosuunnitelma, joka ei maksa mitään. Miltäs kuulostaa?"

Minun on ollut jo Hevoshullu-lehden keräilytarroista alkaen vaikea kieltäytyä ilmaistarjouksista. Rationaalisesti ajateltuna tiesin hyvin, että gymit tekivät giganttista bisnestä kaltaisteni satunnaisliikkujien lompakoilla. Ensin ilmainen suunnitelma kuntoremontille, jonka avulla saadaan asiakas koukkuun. Sitten kallis vuosijäsenyys suoraveloituksella ja pari viikkoa innokasta treenaamista. Kun into hetken kuluttua lopahtaa ja harrastus unohtuu, rahat ovatkin jo Cayman-saarilla.

"En pidä oikein mistään treenistä. Siis jos ollaan rehellisiä."

Päätin kuitenkin kuunnella, mitä Eliaksella oli kerrottavanaan. Oli pakko myöntää, että maksuttoman tarjouksen ohella keskeinen vaikuttaja oli kunto-ohjaaja itse. Tyyppi ei vastannut ollenkaan nihkeää ennakkokäsitystäni personal trainerista. Hänellä oli pyöreät, paksusankaiset silmälasit ja pieni leukaparta, enemmän tuli mieleen amerikkalaisen ihmissuhde-elokuvan psykoterapeutti kuin maitorahkaa ja maltodekstriiniä suoraan suoneen ruiskuttava penkkipertsa. Eliaksella oli vilpitön hymy ja hyvä kroppa, mutta hän ei ollut ollenkaan mikään bodattu steroidihirmu vaan ennemmin suunnistajan tai juoksijan prototyyppi.

Seurasin miestä työhuoneeseen, jonka seinustalla oli laatikoittain kivennäisvesi- ja urheilujuomapulloja. Taustatietolomakkeen täyttämiseen ei mennyt kauaa, rastittelin vastaukset melko suurpiirteisesti ja työnsin paperin Eliakselle.

"Katsotaanpa... Sulla tulee näköjään tuota työmatkapyöräilyä ihan mukavasti, mutta lisäksi pitäisi saada vähän rankempaa liikettä. Se olisi tärkeää lihasten ja myös luiden kannalta. Naisten riski osteoporoosiin kasvaa iän myötä koko ajan, kuten varmasti tiedätkin."

Huh. Juuri kun pääsin eroon pullataikinan lailla leviävän pepun mielikuvasta, sain lisää murehdittavaa.

"Millaisesta treenistä itse pidät?"

"En oikein mistään. Siis jos ollaan rehellisiä."

"Heh, rehellisyys on hyvä! Se on ihan luonnollista, ei kaikkien ole pakko tykätä kaikesta. Mutta onneksi kaikki liike lasketaan, mä kirjoitan sulle tähän pienet taukojumpat pitkin päivää."

Kun Kerttu yht'äkkiä seisoi ovella, purskahdin itkuun.

Elias oli ihailtavan positiivinen ja kannustava. Hänen mielestään oli hienoa että pyöräilin töihin, saisin kuulemma siitä jo kolmisen tuntia hyötyliikuntaa joka viikko. Nyt ohjelmaan tarvittaisiin enää pari lihaksia kuormittavaa salitreeniä sekä yksi tai kaksi aerobista harjoitusta. Eikä tietenkään saisi unohtaa venyttelyä.

Ulos kävellessäni huomasin ostaneeni kolmen kuukauden salikortin ja sitoutuneeni tapaamaan Eliaksen seuraavan kerran parin päivän kuluttua, jolloin hän esittelisi minulle tarkemmin laatimansa kuntosuunnitelman.

Kotona survoin sauvasekoittimella pirtelöä pakastemansikoista, banaanista ja rasvattomasta maidosta. Minulla ei varsinaisesti ollut nälkä, mutta kaikkien ohjeiden mukaan treenaamisen jälkeen piti syödä sopivassa suhteessa hiilihydraatteja ja proteiinia.

Isän valokuva tuijotti seinältä ja sai minut taas palaamaan seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin. Olimme juuri päässeet kotiin Imatran matkalta, kun Kerttu tuli. Olin äidin puhelun jälkeen tietysti unohtanut koko sopimamme vierailun ja kun Kerttu yht'äkkiä seisoi ovella, purskahdin itkuun.

"Matilda sai juuri huonoja uutisia, Anton selitti ja auttoi takin Kertun päältä.

"Reijo on kuollut."

"Voi kulta pieni", Kerttu sanoi ja halasi minua.

"Aivan kamalaa, sun ei tarvitse kertoa mitään nyt. Itke vaan jos itkettää."

"Sen sydän... sydän vain pysähtyi. Mä en ymmärrä, miten niin voi käydä. Mä en ymmärrä."

Emme puhuneet silloin enempää, sillä lähdin melkein heti sairaalaan. Muistan, kuinka Kerttu vilkutti ovella ja sanoi ymmärtävänsä.

"Mene vain. Mä voin pitää huolta Okosta ja Antonista."

"Mä meen Bullin ja Zufen kans ostarille."

Sairaalassa isä oli jo siirretty patologian laitokselle. Minut ja äiti saatettiin käytävää pitkin pieneen huoneeseen, jossa isä oli. Hän makasi siinä silmät kiinni, kalpeana mutta levollisen näköisenä. Tunsin haikeutta, surua ja jotain muutakin, jota oli vaikea määritellä. Seisoimme siinä vähän aikaa, äiti silitti isän poskea ja kuiskasi jotain aivan hiljaa. Sitten lähdimme.

Seuraavana päivänä Kerttu lensi takaisin Sveitsiin. Anton lupasi viedä hänet lentokentälle asti.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa, mulla on muutenkin palaveri Helsingissä", Anton vakuutti. Kerttu halasi minua ja istui Antonin viereen Audin etupenkille.

"Koeta jaksaa, Matilda."

"Kiitos."

"Ja yritetään nähdä pian uudestaan. Tulkaa käymään Luzernissa koko perhe!"

Kerttu sulki auton oven ja Anton kaasutti pois pihasta. Sen jälkeen emme olleet nähneet Kepan kanssa kertaakaan. Jotenkin se oli vain jäänyt.

Muistikuva rikkoontui, kun ulko-ovi pamahti ja tennarit potkaistiin eteisen seinään. Okko tuli kotiin.

"Moi kulta. Eikös sun pitänyt tulla vasta huomenna?"

"Joo, mut faijal tuli jotain menoo."

"Kesken teidän yhteisen viikonlopun? Ei kai se estänyt sinua olemasta sen luona?"

"Kuulemma esti. Jotain über tärkeetä, emmätiiä. Se heitti mut himaan ja lähti keskustaan päin."

Laskin hiljaa kymmeneen, etten olisi sanonut Okon kuullen mitään harkitsematonta ex-miehestäni.

"Oletko sä syönyt? Tehtäisiinkö vaikka yhdessä pitsaa tai jotain?"

"Äh, ei oo motii", poika sanoi nostamatta katsettaan kännykästä.

"Mä meen Bullin ja Zufen kans ostarille."

Oli kauheaa olla tuon ikäisen pojan äiti.

Kun Okko oli pieni, luulin että on paljon pelättävää. Pelkäsin, että hän putoaa keinusta ja saa aivotärähdyksen. Pelkäsin, että hän saa reiän maitohampaaseensa tai nielaisee legopalikan.

Nyt tajusin, kuinka pieniä ja viattomia pelkoni tuolloin olivat.

Nyt pelkäsin hänen käyttävän nuuskaa, polttavan tupakkaa ja juovan limsaksi naamioituja alkoholituotteita. Pelkäsin hänen menevän naapurin Zufen mopoauton kyytiin ja törmäävän päin säiliörekkaa. Pelkäsin hänen ajautuvan huonoon seuraan, kuuntelevan saatananpalvontametallia ja väkivaltaräppiä, pelaavan netissä kouluammuntapelejä ja syrjäytyvän lopullisesti.

Oli kauheaa olla tuon ikäisen pojan äiti. En tiennyt, miten tulisin selviämään hänen murrosiästään.

Ja mikä pahinta, Okko oli perinyt puolet geeneistään siltä mulkvistilta.

Tyhjensin terveyspirtelöni yhdellä kulauksella ja kiskoin treenivaatteet päältäni. Vihasin sitä, etten pystynyt suhtautumaan Antoniin viileän rauhallisesti. Otin kylmän suihkun, mutta sekään ei auttanut.

Juuri kun tulin suihkusta, Ilona soitti.

"Arvaa kenet mä näin tänään Zarassa?" se kysyi.

"Johnny Deppin."

"Ei kun ihan tosi, arvaa!

"No en todellakaan tiedä."

"Kertun."

"Kerttu Moilasen?"

"The one and only Kerttu Moilasen. Kepan."

"Onks se käymässä Suomessa?"

"Sehän siinä olikin vähän outoa", Ilona selitti.

"Kun mä kysyin samaa Kepalta, se meni aivan puihin."

"Kerttu? Sehän ei mene koskaan hiljaiseksi, päinvastoin. Muistatko Ruisrockissa 1997, Kerttu ja Stingin valomies, unohtumaton esitys."

"Nimenomaan. Nyt muija kyräili siinä niin kuin häntänsä pudottanut sisilisko."

Äkkiä minusta tuntui siltä, että asiat liittyivät jotenkin toisiinsa.

Ilona, Kerttu ja minä olimme tunteneet jo kouluajoista asti. Voidaan sanoa, että me kolme olimme parhaat frendit nuorena. Ystävyytemme kesti jopa sen, ettei Kerttu aina muistanut pitää näppejään erossa toisten poikaystävistä. Olimme varmoja että asuisimme mummoina samassa palvelukodissa mieshoitajia nipistellen.

Viime vuodet Kerttu oli asunut Sveitsissä, missä hänellä oli Facebook-kuvien perusteella ihana mies, unelmatalo ja kaksi portugalinvesikoiraa. Ja nyt Ilona oli tavannut hänet yllättäen keskustassa, vuorokauden sisällä siitä kun minä olin nähnyt kuolleen isäni.

En tiedä miksi, mutta äkkiä minusta tuntui siltä, että asiat liittyivät jotenkin toisiinsa.

Jatkuu ensi numerossa

Mikko Kalajoki

– Vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia.

– On työskennellyt myös copywriterina. 
– Asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.