Johanna ja lapset tutustuvat kotipaikkakuntaansa Tirrilään turistin silmin. Ranelle lomaviikko tuntuu tarkoittavan vain työtä ja jalkapalloa.

Sunnuntaiaamuna Johanna ponkaisi ylös anivarhain, salaisesta innosta hehkuen, ja kun Rane ja lapset heräsivät, heitä odotti superaamiainen paistettuine pekoneineen, munakokkeleineen ja hedelmäsalaatteineen.

Juustoja oli sen seitsemää sorttia: piparjuuren makuista tuorejuustoa, paikallista kotijuustoa, brietä, vuohenmaitojuustoa, Port Salut -juustoa, mustaleimaemmentalia ja sveitsiläistä appenzelleriä. Leikkeleitä oli joka lähtöön: suolalihaa, savukalkkunaa, salamia, ilmakuivattua kinkkua sekä poron kylmäsavupaistia.

Tarjolla oli myös ohuiksi leikattuja tomaattisiivuja, tuorekurkkua, suolakurkkua, jäävuorisalaattia, maustamatonta kreikkalaista jogurttia, päärynähilloa, vadelmahilloa, mustikkahilloa, hunajaa, mysliä, uunituoreita sämpylöitä, patonkeja ja croissantteja sekä erilaisia tuoremehuja: appelsiinimehua, mandariinimehua, omenamehua, mustikkamehua... Haudutettua kannuteetä Johannalle ja espressoa Ranelle. Jääkylmää vettä limenvihreässä lasikannussa, jossa jääpalat helisivät ja raksahtelivat halki.

– Ohhoh, Rane sanoi.

Lapset olivat mykistyneitä.

– Äiti...

Perhe nautti yhteisestä aamiaisesta mutustamalla harvinaisen antaumuksella ja hiljaisina, välillä vain nautinnosta huokaillen ja ynähdellen, ja kiitti lopuksi Johannaa kauniisti kuka halaten, kuka pussaten.

Aamiaisen jälkeen Johanna kävi suihkussa ja perehtyi samalla vähän paremmin apartomenton siisteystasoon. Kauhukseen hän huomasi, että suihkuhuoneen WC-pöntön tausta oli luvattoman likainen. Hän ei voinut ottaa yhteyttä hotellisiivoojiin, koska niitä ei apartomenton korkeasta varustelutasosta huolimatta tainnut olla. Hän joutui etsimään kännykästään tietoa, jolla ratkaisisi tämän pikaista toimintaa vaativan probleeman.

Hän soitti yksityiseen, päivystävään siivouspalveluun. Koska oli sunnuntaiaamupäivä, siivooja lupasi kyllä tulla, mutta hän ilmoitti veloittavansa ajankohdasta johtuen nelinkertaisen tuntitaksan. Minkäs sille sitten mahtoi?

”Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi.”

Rane ei tykännyt siitä yhtään.

– Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi. Mikset sinä itse siivoa, niin kuin yleensä? Rane ihmetteli.

– Siksi, että olen lomalla, Johanna vastasi itsepintaisesti. – Lomalla ei siivota vessanpöntön takusia.

– No minä olisin voinut siivota sen! Rane sanoi.

– Se on myöhäistä nyt.

Siivooja saapui pihaan kirkkaankeltaisella siivousfirman autolla. Hän oli pukeutunut sitruunankeltaiseen asuun, ja kun Johanna näytti paikan ja selitti huolensa, nuori nainen naurahti yllättyneesti.

– Odotin kyllä jotain paljon pahempaa, hän naurahti, puki vaaleanpunaiset siivoushansikkaat ja ryhtyi tarmokkaasti työhönsä.

– Oikeastaan voisit pestä samalla myös saunan ja suihkuhuoneen, Johanna kuiskasi naisen korvaan.

– Sovittu! kirkassilmäinen siivooja supatti. Hän taisi olla iloinen helposta ja rahakkaasta keikasta.

Suihkuun ja saunaan jäi leijumaan raikas sitruunan tuoksu vielä senkin jälkeen, kun nainen oli lähtenyt.

– Paljonko tuo lysti maksoi? Rane kysyi sanomalehden takaa.

– Vähemmän kuin matkamme Kreikkaan olisi, Johanna tokaisi.

Sunnuntait olivat Ranelle enemmän tai vähemmän kauhistus, jos hänellä ei ollut töitä tai mitään keskeneräisiä hommia. Siksipä hän lähti yleensä pitkälle pyörälenkille, satoi tai paistoi. Tänään paistoi. Hän sotki vanhalla kolmivaihteisella pyörällään helposti yli sata kilometriä ja palasi kotiin vasta viiden – kuuden tunnin kuluttua. Johannalla ja lapsilla oli hyvää aikaa tutustua Tirrilän kylään ja paikallisten ihmisten elämään.

– Lapset, pistäkäähän hellevaatteet päälle! Ulkona on kuuma päivä, Johanna sanoi ja kurkisti mittaria, joka oli niukin naukin kivunnut kahdenkymmenen lämpöasteen paremmalle puolelle. Hän itse pukeutui väljään T-paitaan ja sortseihin, joiden housunkauluksen alle hän työnsi litteän vyölaukun. Siellä olivat tallessa hänen luottokorttinsa, euronsa, dollarinsa ja passinsa.

Hän oli viisas ja ovela turisti, joka ei kerjäisi verta nenästään eikä ottaisi käsilaukkua kylälle varastettavaksi. Kaikkihan tiesivät, kuinka helppoa oli ajaa nähtävyyksiä katsovan naisen ohitse skootterilla ja siepata vauhdissa käsilaukku hänen olkapäältään. Oi, voi, Johanna ei lankeaisi niin alkeelliseen ansaan, turha luulo!

He lähtivät kolmisin kävelemään kohti Tirrilän keskustaa.

– Äiti, miksi me ei mennä autolla kauppaan? Suvituuli kysyi.

– Ei meillä olisi autoa käytössämme Kreikassakaan. Ellemme sitten vuokraisi sitä. Nyt me teemme turistien suosiman kävelyn rantabulevardilla ja aallonmurtajalla. Tai koska Tirrilän keskusta ei sijoitu meren eikä järvenkään rantaan, taitaa riittää, että kävelemme tuon pienen sillan ylitse.

– Ai tuon parinkymmenen metrin matkan? Kivi ihmetteli.

– Niin. Kävelemme Tirrinkosken sillan ylitse ja hidastamme siinä vauhtia katsellaksemme henkeäsalpaavan kauniita maisemia.

Auringossa lämminnyt jokivesi haisi. Vedenpuhdistamon suodatin oli tainnut unohtua vaihtaa. Sillalla Kivi otti maasta käteensä kiven ja heitti sen veteen.

– Olipas se pitkä pudotus! Johanna kehaisi.

Kivi katsoi häntä epäuskoisena. Veteen ei ollut kuin muutama metri.

Suvituuli hyppeli iloisesti kävelytiellä ja piti Johannaa kädestä kiinni.

– Saadaanko me kylällä jätskit? Pallojätskit?

– Ehdottomasti!

He saapuivat Tirrilän pittoreskiin keskustaan. Torin laidalla oli kauppa, kahvila, kapakka ja kenkäkauppa. Muuta ei ollut, eikä muuta kaivattukaan.

– Katsokaa, lapset, kuinka kivoja kukkaistutuksia! Johanna huudahti.

Kukkivista punaisista kukista muodostui torin reunalla olevaan kukkapenkkiin sana “Tirrilä”.

Johanna osti heille kaikille pallojätskit ja he istuivat penkille jäätelökioskin eteen syömään niitä. Torilla ei ollut ketään muuta, paitsi yksi varis, joka veti roskiksesta kiskomaansa nakkipaperia pitkin torin laitaa ja nokkaisi vähän väliä siitä ketsuppia.

Kaupassa oli enemmän väkeä kuin torilla, vaikka olikin sunnuntai. Päiväkodin Marketta, kirjaston Kaisa ja apteekin Ulla moikkasivat Johannaa, Johanna vastasi kaikille tutuilleen samalla tavalla.

– Helou!

”Puhutteko suomea? Johanna varmisti.”

Johanna halusi tomaatteja. Hän kaivoi repustaan kirjan ”Finnish for travelers” ja pysäytti tutun myyjän, joka oli tullut lisäämään tomaatteja laatikkoon. ”Hannaleena” luki pienessä nimikyltissä hänen rinnuksessaan. Johanna ei ollut koskaan ennen katsonut naisen nimikylttiä.

– Puhutteko suomea? Johanna varmisti.

Myyjä nyökkäsi nauraen.

– Hannaleena, ovatko tomaatit tuoreita? Johanna kysyi kankeasti ja selaili opaskirjaa. – Onko teillä vihreää paprikaa? Saisinko yhden makkaran, Hannaleena?

– No tulipas siinä monta kysymystä! Tomaatit ovat tuoreita ja kotimaisia, ja hintakin on tullut nopeasti alas. Vihreitä paprikoita on tässä. Makkarat taitavat kyllä olla aina kahden tai neljän pakkauksissa.

– Matkailemme Suomessa viikon. Voitko suositella jotain leipää, Hannaleena?

– Totta kai. Minä ainakin tykkään tästä paikallisesta rievästä. Nythän se ei ole ihan tuoretta, kun se tuotiin jo perjantaina, mutta jos panet sen mikroon ja pari tippaa vettä päälle, se on taas tuoksuva ja pehmeä.

– Apartomentossamme on mikroaaltouuni, Johanna sanoi. – Kiitos, Hannaleena, ja voi hyvin! Näkemiin! Auf Wiedersehen!

– Näkemiin! Hannaleena sanoi ja nauroi.

Johanna ajatteli, että Hannaleena piti häntä varmaan humalaisena. No, hänhän oli turisti, joten väliäkö tuolla, mitä Hannaleena hänestä ajatteli. He tuskin tapaisivat enää.

Lapset olivat menneet irtokarkkihyllylle valikoimaan namuja. Johanna oli luvannut molemmille kahden euron pussit. Johanna kulki kaupassa ja ihmetteli puoliääneen, kuinka kalliita jotkut tuotteet olivat.

– So expensive!

Johanna haki katsellaan punaviiniä, ja löysikin sen. Itse kauppias käveli juuri samalla käytävällä hänen ohitseen, ja Johanna pysäytti hänet.

– Helou! Why don’t you sell real red wine here? Miksi teillä ei ole myytävänä oikeaa punaviiniä? These’s no alcohol in these bottles! Näissä pulloissa ei ole alkoholia.

Kauppiaan hymy ei hyytynyt.

– Suomessa on laki, jonka mukaan ruokakaupoissa ei saa myydä mitään vahvempaa kuin enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävää alkoholijuomaa. Meillä on sen vahvuista olutta, siideriä, lonkeroa ja viiniä, mutta ikävä kyllä lainsäädäntö ei anna muuhun mahdollisuutta. Halua meillä kyllä olisi, kauppias selitti Johannalle.

– So many words! Niin paljon sanoja! Slowly, slowly! Voitko puhua hitaasti ja lyhyesti?

– Laki ei salli.

– Salli, salli, what does it mean? Mitä se tarkoittaa?

– Emme saa myydä.

– I got it! Ymmärsin! You have to change it quickly! Teidän täytyy muuttaa sellainen laki äkkiä!

Kauppias nauroi ja lupasi tehdä parhaansa. Johanna jatkoi kierrostaan kaupassa. Hän osti kymmenen kotikyläaiheista postikorttia. Niissä luki ”Terveisiä Tirrilästä!”. Korteissa oli kuvia kylän 1970-luvulla rakennetusta betonikirkosta ja torin kukkaistutuksista, juuri niistä, joista tuli sana “Tirrilä”.

Johanna meni lasten kanssa leipomon kahvilaan kirjoittamaan kortteja. Lapset olivat ihmeissään, kun he saivat samana päivänä sekä jäätelöt että leivokset. Sellaista ei ollut tapahtunut heidän elämässään varmaan ikinä.

Johanna kaivoi vyölaukustaan sadan dollarin setelin ja maksoi sillä.

– Keep the change! Se on tasaraha!

Kahvilatyöntekijää Johanna ei tuntenut. He kävivät niin harvoin jos koskaan Tirrilän kahvilassa. Työntekijä alkoi protestoida niin ison rahan käyttöä.

– En minä voi tätä ottaa, eiväthän nämä maksaneet kuin kahdeksan kolmekymmentä. Kassa ei mene tasan. En ota tätä.

– Sorry?

– Maksa jollakin muulla tavalla.

Myyjä olikin tiukka tyttö. Alkoihan niitä eurojakin lopulta löytyä Johannan vyölaukusta. Jono hänen takanaan kasvoi.

Hän maksoi ostokset, sai vaihtorahan ja talletti kahvilan kassakuitin reppuunsa. Se oli matkamuisto, joka herättäisi vuosien päästä muistoja tästä lomamatkasta. Sitten hän alkoi kirjoittaa kortteja lähinaapureilleen, ystävilleen, sukulaisilleen ja yhden itselleen. Kaikkiin hän kirjoitti saman tekstin: Hei! Terveisin Johanna perh.

”Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?”

Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi miestä kahvikuppien ja pullien kanssa.

– Is there something worth seeing in Tirrilä? A water tower, perhaps? Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?

Miehet naurahtivat hämillään ja jatkoivat kiivaasti kahviensa jäähdyttelyä. Lusikat kilkkasivat heidän kupeissaan kuin paloaseman hälytyskello. Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun miehet vaihtoivat rintamasuuntaa ja katsoivat ympärilleen, olisiko heidän mahdollista vaihtaa pöytää. Tyhjiä pöytiä oli paljon, mutta epämukavuusraja ei ilmeisesti vielä ylittynyt. Koska Johanna ei kysellyt heiltä sen enempää, he jäivät paikoilleen, mutta varoivat visusti enää vilkaisemasta Johannaan päin ja lisäämästä vettä hänen myllyynsä. Tai vesitorniinsa.

Johanna keräsi heidän likaiset astiansa ja lajitteli ne pöydälle, jonne ne piti kerätä. Suomessa ei ollut pöytiintarjoilua, sen Johanna oli jo oppinut, ja sen, että asiakkaan edellytettiin siivoavan omat jälkensä tai paha silmä katsoisi häntä pitkälle tulevaisuuteen ja vihaisen norsun muisti muistaisi hänet ikuisesti. Ihmiset oli ehdollistettu siivoamaan jälkensä tai jos jätti ne siivoamatta, oli viittä vaille valmis luiskahtamaan yhteiskunnan ulkopuolelle, hyvän matkaa henkipatto, lähestulkoon lainsuojaton. Lapset hyppelivät jo ulos ja torille, mutta Johanna kääntyi vielä tiskille ja kumartui myyjän puoleen.

– Can you please post these? Voitko postittaa nämä?

– Ei me kyllä yleensä… Postilaatikko on ihan tuossa torin toisella puolella.

– Please, Johanna pyysi ja katsoa napitti myyjää kaikkein vetoavimmalla katsellaan. Myyjä otti vastahakoisesti kortit Johannan kädestä ja katsoi ihmeissään, kun näki osoitteet. Suurin osa oli menossa Tirrilään. Johanna oli laittanut kortteihin postimerkit, joten lopulta myyjä suostui ottamaan kortit vastaan.

Myyjä madalsi ääntään ja kysyi luottamuksellisesti:

– Onko kaikki okei?

Johanna madalsi ääntään saman verran kuin myyjäkin ja kumartui hänen puoleensa.

– Kaikki on okei. Menee paremmin kuin hyvin. Me olemme lomalla! Johanna sanoi ja iski silmää.

Myyjä puhkesi huojentuneeseen nauruun. Johanna lähti ja pani merkille, että kahvilassa asioivat ihmiset seurasivat syrjäkarein tai aivan avoimesti heidän lähtöään. Johanna hymyili leveästi ja vilkutti, jolloin kaikki käänsivät katseensa tiukasti kahvikuppinsa puoleen kuin kupissa olisi räpiköinut malluainen tai joku muu mukava.

Johanna jatkoi kävelykierrosta kylällä. Nyt hän vasta pani merkille, että entiseen pizzeriaan oli tullut kotiseututuote- ja matkamuistomyymälä. No sehän oli ihan must!

Kaupassa myytiin pellavaisia laudeliinoja ja kuparista pakotettuja löylykauhoja. Johanna osti yhden kumpaakin lajia. Johanna osti myös pienen, muovisen hevosenkengän, jonka sisällä oli kuva Tirrilän betonikirkosta ja sinivalkoiset nauhat, joissa toisessa luki kullatuin kirjaimin ”Tervetuloa” ja toisessa ”Tirrilään”. Johanna päätti, että heidän oli ihan pakko poiketa kirkossa.

Jokasunnuntainen jumalanpalvelus oli ohitse, joten heidän sopi hyvin mennä tutustumaan kirkkoon. Olihan Johanna ja Rane tosin vihitty siellä, ja lapset oli kastettu kirkon kastemaljasta, ja Johanna oli istunut siellä joka vuosi vähintään joulukirkossa ja lasten joulujuhlassa, mutta ei kai kerta lisää pahitteeksi olisi?

Kirkossa heidän vihkipappinsa keräsi penkeille jätettyjä virsikirjoja. Johanna tervehti häntä iloisesti.

– No hei, hauska nähdä! Mitä kuuluu? pappi sanoi.

– I’m fine, thank you. Hyvää kuuluu. Entä sinulle? And you?

Pappi oli heti leikissä mukana.

Pappi oli heti leikissä mukana. Hän alkoi puhua sujuvaa amerikanenglantia ja Johannan pyynnöstä alkoi esitellä heille kirkon alttaritaulua englanniksi. Lapset tirskuvat. Välillä pappi vaihtoi kielensä suomeen, että lapsetkin olisivat ymmärtäneet, mitä taulussa tapahtui.

Johanna kysyi, missä pappi oli oppinut puhumaan niin hyvin englantia. Nainen kertoi olleensa lukioikäisenä vaihto-oppilaana USA:ssa, tarkemmin sanottuna Michiganissa, ja kieli oli tarttunut silloin nuorena hyvin. Hän oli kylläkin joutunut keskeyttämään vaihto-oppilasvuotensa vain kuukautta ennen sen loppua, kun hänen isänsä oli joutunut auto-onnettomuuteen ja loukkaantunut vakavasti. Hän palasi kotiin seuraavalla lennolla. Ihme tapahtui, ja hänen isänsä toipui täydellisesti. Nyt papin isä oli tosin jo kuollut, mutta ihan rauhallisesti vanhuuteen.

Johannakin uskoutui ja kertoi papille, että myös hänen isänsä oli kuollut. He viettivät lyhyen hiljaisen hetken isiensä muistolle.

Sitten pappi kysyi Johannalta, mistä syy kielenvaihtoon.

– Onko kaikki hyvin?

Papin lauseessa soi suuri kysymysmerkki, vaikka hän yritti kätkeä sen huolettomaan äänensävyyn. Johanna alkoi jo kyllästyä tuohon kysymykseen. Hänhän voisi vaikkapa haluta vain harjoitella ruostuvaa englantiaan. Miksei hän voisi puhua muutaman vieraskielisen sanan ilman, että tirriläläiset huolestuisivat? Tietysti hän voisi.

– Me olemme lomalla, Johanna sanoi.

– Niinkö?

– All inclusive -lomalla, hän vielä tarkensi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken.

– Ahaa, pappi sanoi. – Ymmärrän! Sitten pappi alkoi nauraa, ja vaikka papin nauru kaikui kirkossa vähän ontosti, Johanna näki, että naista oikeasti hymyilytti koko tilanne.

– Have a nice day! Hauskaa päivänjatkoa! pappi huikkasi heille vielä perään, kun he tekivät lähtöä.

– You, too! Sinulle myös!

– Eikös ollutkin ystävällinen tuo pappi? Johanna kysyi Suvituulilta. – Nyt opin hänestä enemmän kuin näiden kymmenen vuoden aikana yhteensä. Kannatti tulla.

Oli aika palata apartomentoon. Mutta miten? He olivat pyörineet kylällä niin monessa paikassa, että Johannan suuntavaisto oli mennyt sekaisin. Onneksi paikalle sattui Hattulan Pekka. Silloin kun he olivat rakentaneet taloaan, he olivat asuneet kerrostalossa vuokralla. Pekka oli ollut heidän alakerran naapurinsa. Pekalla oli aina pilkettä silmäkulmassa ja aikaa leikinlaskulle.

Johanna lähestyi Pekkaa kartta kädessä.

– Excuse me. Do you know Ketomaantie, this way, that way? Tiedättekö, onko Ketomaantie tuolla päin vai täällä päin?

Pekka oli heti leikissä mukana.

– Yes, yes, I know Ketomaantie. But mutta onko okei, jos vastaan suomeksi, sillä minulla on aavistus, että sinä ymmärrät a little suomea? Korjaa toki, jos arvaukseni osuu pieleen.

Johanna nyökkäsi ja antoi ymmärtää, että hän voisi tuntea jonkun verran suomenkielistä reitti- ja suuntasanastoa.

– Ensin kävelet tästä kilometrin. Tulet Tirrinkosken sillalle. Siitä vielä kaksisataa metriä, ja käännyt vasemmalle. Siitä oikealle puolen kilometrin jälkeen ja sitten, mikäs numero se pitikään olla?

Johanna näytti sormillaan kaksikymmentäkuusi. Pekka nyökkäsi.

– Aivan, numero 26. Joten siitä on vielä varmaan neljänsadan metrin kävely.

– Thank you so much!

Johanna melkein jo kääntyi kohti Pekan osoittamaa suuntaa, kun hän jähmettyi. Voisi olla suuri vaara kävellä harhaan, jos hän erehtyisi yhdestäkin risteyksestä. Jaksaisivatko lapset taapertaa apartomentolle asti, jos heidän polkuansa pidennettäisiin vielä harharetkillä?

– Pekka, wait a minute. Odota hetki.

Lopulta Johanna sai Pekan suostutelluksi lähtemään saattamaan Johannan ja lapset perille. Kun he vihdoin pääsivät apartomentolle, Johanna pyysi Pekkaa hetkeksi istumaan alas puutarhapöydän ääreen ja meni itse sisälle. Lomalainen vaihtui allasbaarin työntekijäksi. Lapset kävivät heittämässä vaatteet pois ja menivät uima-asuissaan polskimaan kahluualtaaseen.

Johanna vilkaisi kelloa, ja arvioi, että Rane tulisi pian kotiin. Hän päätti tehdä yhden drinkin myös Ranelle. Hän valmisti mojitot huolella reseptin mukaan. Mojitoon tuli tuoreita mintunlehtiä, vaaleaa rommia, ruokosokeria, limeä ja soodavettä. Oikeaoppisesti juoma pitäisi nauttia hiekkarannalla tanssien. No, kaikkea ei voi saada. Mojiton he nyt saisivat kuitenkin.

Johanna pilkkoi kolme limeä lohkoiksi ja murskasi ne kevyesti ruokosokerin kanssa. Hän nyppäsi kymmenen mintunlehteä jokaiseen lasiin ja paineli mintunlehtiä niiden sekaan, että niistä irtoaisi makua. Hän kaatoi vapaalla kädellä vaaleaa rommia laseihin, sekoitti voimakkaasti ja kahmaisi pakastimesta jäämurskaa sekaan. Sitten hän kaatoi soodavettä niin paljon, että lasit tulivat täyteen.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin.

Drinkit näyttivät äärimmäisen houkuttelevilta. Johannan kurkkua alkoikin jo kuivaa tuo pitkä kävelymatka ruuhkaisen downtownin halki. Savusumu oli pahimmillaan Tirrilän keskustassa juuri kahden ja neljän välillä tällaisena täysin tuulettomana päivänä. Mutta parempi sekin kuin että happosateet syövyttäisivät Tirrilän antiikinaikaiset marmoritemppelit olemattomiin. Elleivät olleet jo syövyttäneet.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin. Hän kurvasi pyörällä pihaan ja hänen pyöränsä takarengas teki sutaria, kun hän jarrutti kiivaasti Pekan kohdalla.

– Moro, mitä mies? Eipä ole aikoihin näkynyt.

– Tule ottamaan yksi mojito! Johanna pyysi.

– Okei! Käyn pikasuihkussa.

Pekka otti mojiton käteensä hiukkasen epäluuloisena.

– Mikä se tämä on?

– Mojito. Kuubalainen drinkki. Rommista ja ruokosokerista tehty. Vähän puristettua limeä ja murskattua minttua.

– Enpä ole ennen maistanut.

– No nyt maistat!

Pekka siemaisi drinkkiään.

– Bueno. Hyvää on!

– Gracias, Johanna lausui mielissään. Hän imaisi pitkän ja kylmän suullisen. Kyllä lomalla oli ihanaa!

Rane liittyi heidän seuraansa.

– Mitä kuuluu? hän kysyi Pekalta.

Pekka kertoi uutisia heidän yhteisen entisen kotitalonsa naapureista. Jotkut olivat muuttaneet pois ja joitakuita uusia tyyppejä oli muuttanut tilalle. Joku oli kuollut ja jollekin oli syntynyt lapsi tai useitakin lapsia. Sellaista se oli, elämä Tirrilässä, ja kaikkialla. Viimein Pekka kiitti mojitosta ja suoriutui matkaansa. Johanna kiitti häntä oppaana toimimisesta ja heidän saattamisestaan turvallisesti oikeaan apartomentoon.

Johanna kertoi innoissaan heidän päivästään, ja Rane nyökkäili. Jostain syystä Johanna jätti näyttämättä, millaisia matkamuistoja hän oli haalinut kylältä Hän alkoi kantaa illallistarpeita puutarhaan. Tällä lomalla he söisivät joka ilta ulkona.

Tänään oli sushiaterian vuoro. Kreikankin all inclusive -lomilla oli tarjottu jotain etnisiä erikoisillallisia, joskus meksikolaista, toisinaan kiinalaista tai vaikkapa intialaista ruokaa. Sushin kohdalla all inclusive -lomalainen oli hieman fuskannut ja ostanut kalapallerot valmiina pakastealtaasta. Lapset rakastivat susheja, kunhan Johanna ei laittanut niihin liikaa wasabia, kirpeää japaninpiparjuuritahnaa. Se kihahti muuten nenään niin kovaa, että se sattui. Viimeisestä sushista meinasi tulla tappelu, mutta kun Johanna jakoi sen terävällä veitsellä pitkittäin kahtia, molemmat lapset olivat tyytyväisiä. Ei haitannut, jos itse sai vähemmän, kunhan toinen ei saanut yhtään enempää.

Kävelyretki kylälle ja pitkä riehuminen kahluualtaassa olivat uuvuttaneet lapset, ja he menivät aikaisin nukkumaan. Rane oli palannut aterian jälkeen katsomaan jalkapallon puolivälierää sohvalle. Johanna tarjosi hänelle ouzoryyppyä pienestä lasista, mutta Rane kieltäytyi. Hänellä oli huomenna aikainen herätys, kun uusi urakka alkaisi.

Jos jotain Johanna oli oppinut kymmenen avioliittovuoden aikana miehistä ja elämästä, oli se, että kun mies katsoi urheilukilpailua tai urheiluruutua televisiosta, naisen oli parasta vaieta. Aivan kokonaan. Koska nainen ei kuitenkaan tullut kuulluksi, oli hyödytöntä puhua mitään. Ainakaan mitään tärkeää.

– Saa nähdä, pudottaako Islanti Ranskan. Se olisi uskomaton pommi.

Johanna jaksoi seurata peliä viitisen minuuttia, mutta kun mitään jännää ei tapahtunut, hän tuskastui. Hän alkoi miettiä, millaista olisi jos maailmalla seurattaisiin matonkutomisen maailmanmestaruuskisoja.

Loimen katkeaminen tai sukkulan rikkoutuminen aiheuttaisi sydämentykytystä katsomoissa. Kannustushuudot raikuisivat toreilla kautta maailman. Kuukausien turnauksen jälkeen lehden etusivulla olisi kuva kauneimmasta matosta.

Johanna hymähti. Ei, sellaista maailmaa ei taitaisi koskaan syntyä, vaikka kyse oli kahdesta harrastuksesta, jalkapallosta ja tekstiilitöistä. Niiden harrastajakunnat olivat hyvin sukupuolisidonnaisia. Toista pidettiin lähinnä ajanvietteenä, josta lopputuloksena saatiin joku riepu. Toista arvostettiin lähes maailman tärkeimpänä asiana, joka kiihdytti miesten ohimosuonet pullistumaan ja kannattajat rähinöimään verissäpäin keskenään.

Johanna otti ouzolasinsa ja meni istumaan puutarhakeinuun. Hän alkoi soittaa kännykällä Youtubesta busukimusiikkia. Ensin aika hiljaa, mutta pian vähän kovempaa. Musiikki houkutteli paikalle Katariinan naapurista, ja kohta Oskukin tuli perässä katsomaan, minne vaimo oikein katosi. Katariinan kesäloma oli alkanut juhannuksena, ja Oskun loma toissapäivänä. Heillä ei ollut ollenkaan kiire nukkumaan.

Johanna haki Katariinalle ja Oskulle pienet lasit ouzoa. Ei kulunut kauan, kun Johanna ja Katariina tapailivat jo sirtakin, kreikkalaisen yhteistanssin, askelia. Osku potkiskeli itselleen vauhtia keinussa. Hän ei ollut kypsä sirtakiin.

– Käyttekö te täällä usein? Johanna kysyi.

Katariina puhkesi nauramaan.

– Jaa, mitenkähän se olisi? Aina aika ajoin.

– Ei, minulle tämä on ensimmäinen kerta, Osku laski leikkiä. – Missä me tarkalleen ottaen nyt olemme?

– Kreikassa, Rodoksella, Falirákin kylässä.

– Okei! Onpa kiva, että meidänkin talo on niin lämpimällä ja suositulla seudulla.

Rane tuli pihalle.

– Jestas, mikä matsi! Se oli teurastusta. Kuinka sä Osku et ole futiksesta kiinnostunut?

– Mä katon kyllä loppuottelun, Osku lupasi. – Se riittää.

– No niin, vaimo. Nyt hampipesulle, unilelu kainaloon ja maate. Joku täällä käy vielä töissäkin, senkin lomahessut.

Näillä puheilla Rane ajoi naapurit ystävällisesti mutta päättäväisesti kotiinsa.

– Senkin tylsimys, Katariina valitti.

– Kiität mua vielä aamulla, kun sinulla ei ole pää kipeä!

Osku nauroi ja portti kolahti kiinni heidän perässään. Johanna yritti murjottaa, mutta kun Rane houkutteli hänet makuuhuoneen puolelle, mielipaha ei kestänyt kauan. Pian Johannan vaimea voihke kantautui avoimesta ikkunasta hiljaiseen puutarhaan. Rane sulki hänen suunsa suudelmalla.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:
Edellinen osa.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Kirjailija Tiina Piilola on kirjoittanut Me Naisten uuden Jatkiksen. Pääosassa on Olli, antaumuksellinen romantikko, elää ja hengittää Elinaa. Kun Elina jättää hänet, Ollin maailma murenee. Elina. Elina Elina. Mutta muuttaako eräs Anna Alakulju Ollin elämän?

Vuosi sitten Ollin elämästä romahtivat katto, lattia ja seinät. Elina soitti hänelle kesken kauniinkylmän marraskuisen päivän, sanoi istuvansa bussissa matkalla kotiin ja haluavansa illalla jutella, vakavasti. Ja kun he sitten istuivat muinoin roskalavalta pelastetulla tummanvihreällä samettisohvalla ja juttelivat vakavasti, Elina kertoi kyllästyneensä heidän yhteiselämäänsä.

Ollin elämä pysähtyi siihen. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi voinut olla vielä Elinan silmissä kiinnostava tai tarttua ajan viisareihin ja aloittaa kaiken alusta, siitä hetkestä kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

 Se tapahtui ensimmäisen opiskeluvuoden ensimmäisissä bileissä, Kirkkopuiston kauniiden satavuotisten lehmusten katveessa, sinä syksynä kun kaupunginteatterissa esitettiin Anna Krogeruksen Heikkoa esitystä, jonka rujoa rehellisyyttä toiset paheksuivat ja johon toiset ihastuivat. Olli ihastui, mutta hän olikin kirjallisuustieteen opiskelija, antaumuksellinen fuksi, joka piti Shakespearen soneteista, Whitmanin ja Eeva-Liisa Mannerin runoista ja toisin kuin muut kurssilaiset, pystyi lukemaan puistatusta tuntematta jopa Sillanpään kuvausta suviyön armoilla värisevistä vaisto­ihmisistä.

Olli oli vetäisemässä kitarastaan alkusoinnun, kun joku huusi: ”Haalarimies!”

Tuona iltana hän seisoi opiskelukavereidensa kanssa Kirkkopuistossa olutpullo kädessään laulaakseen heidän kanssaan aarian Oodi oluelle, jonka he olivat sanoittaneet ja säveltäneet itse ja jolla he olivat aiemmin päivällä hurmanneet näyttäviä kaulahuiveja jumaloivan professorinsa. Olli oli vetäisemässä kitarastaan alkusoinnun, kun joku huusi: ”Haalarimies!”

Myöhemmin Olli mietti, mistä hän tiesi, että huuto oli tarkoitettu juuri hänelle, olihan puistossa satoja muitakin haalarimiehiä. Oliko hän niin itsekeskeinen että jos yhtä huudettiin, hän oli varma, että se oli juuri hän? Vai oliko se biologista? Oliko hänessä Elinan ääneen reagoiva kaikuluotain niin kuin lepakolla, ja jos huutaja olisi ollut joku muu, hän ei olisi kuullut?

”Juuri sinä! Tuletko sukupuolitestiin?”

”Jos sinä teet sen, niin tulen, heti”, Olli huusi takaisin timanttiporakatseiselle nuorelle naiselle, tuuppasi Landolansa Jyrille ja alkoi availla näyttävin, liioitelluin elein haalarinsa vetoketjua ketkuttaen lannettaan kuin Badding.

”Eieiei”, Elina nauroi mukakauhistuneena. ”Ei tarvitse riisua vaan upottaa käsi tänne.” Hän nosti Ollin eteen, niin korkealle, ettei tämä nähnyt mitä siellä oli, valkoisen muoviämpärin ja käski ottaa sieltä yhden tavaran. ”Paljastamme sisäisen naiseutesi.”

”Hyvä Olli, löydä sisäinen Eevasi!” joku olutoodilaisista huusi.

”On tietenkin kategorisoivaa ja yksinkertaistavaa puhua naiseudesta ja mieheydestä, kun oikeastaan pitäisi puhua ihmisyydestä ja sen kirjosta”, yksi Elinan seurueen naisista, pinkkiraitatukkainen täsmensi, horjahti ja istahti suosiolla kirkkopuiston tukevalle, pudonneiden lehtien peitossa olevalle nurmelle. ”Siis moiset todellisuutta julmasti leikkaavat käsitteet pitäisi määritellä. Että tarkoitetaanko fyysistä olomuotoa eli ollaanko essentialisteja vai viitataanko kokijan sukupuolikokemukseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä biologian kanssa…”

”Vaikka tämä tekeekin julmaa väkivaltaa monen kokemukselle, niin puhutaan nyt ihan yksinkertaistavasti sisäisestä naisesta ja miehestä”, Elina sanoi ja tarjosi sankoa Ollille: ”Ota nyt.”

”Hyvä Olli, löydä sisäinen Eevasi!” joku olutoodilaisista huusi.

”Tai Annasi”, toinen jatkoi.

”Et-lehtesi, mitä näitä nyt on.” Sen sanoi Jyri, Ollin salitreenikaveri, jolla oli oivaltavat tekstianalyysit, oli aiheena sitten Juha Seppälän Super Market tai Marguerite Yourcenarin Anna, sisareni.

Olli kopeloi pikkuautojen, barbinukkien, ruuvimeisselien, huulipunien, terveyssiteiden, tamponien ja muiden ilmeisesti selvän sukupuolittuneiden tavaroiden täyttämää arpajaissankoa.

”Olet uuninhinkkausihminen, arjen sankari, joka ei tyydy pelkkään pintaan vaan haluaa päästä ytimeen asti.”

”Tartu märimpään ja pehmeimpään!”

”Tässä!” Olli päätti puristaessaan jotain samaan aikaan pehmeää ja karheaa. ”Oletteko valmiit? Tässä se on – mun sisäisen naiseuteni”, hän julisti ja vetäisi esiin sinisen Patapata-keittiösienen.

”Keittiönhinkkaussieni, mahtavaa Olli!” hänelle huudettiin, aplodeerattiin, vihellettiin ja ehdotettiin: ”Sun pitää varmaan jättää Shakespearet ja Whitmanit ja ruveta siivoojaksi.”

Elina otti sienen ja analysoi sitä kuin geologi kivilöydöstä: ”Keittiönpesusieni vai uuninpesusienikö tämä on, vahva feminiinisyyden symboli joka tapauksessa. Arkinen ja todellinen esine. Olet uuninhinkkausihminen, arjen sankari, joka ei tyydy pelkkään pintaan vaan haluaa päästä ytimeen asti.”

Olutoodiystäviltään Olli kuuli tässä vaiheessa olevansa ydinmies, sisäpintamies ja hinkkausmies.

”Ja siis nyt pitää tietenkin täsmentää, mitä näillä ilmauksilla tarkoitetaan”, Jyri keskeytti viitaten naisten äskeiseen termipuheeseen. ”Että symboloiko uuni ja ydin tässä nyt yleisesti vaginaa vai jotain sen tarkempia anatomisia osia kuten klitorista vai peräti g-pistettä?”

”Jos sä yrittäisit työntää tuon mun g-pisteeseen, niin se symboloisi avaruuslentoa”, ruohikolla istuva raitatukka sanoi ja sai Jyrin kerrankin sanattomaksi. (Ehkä siksi heistä tuli myöhemmin aviopari.)

Elina tarjosi Ollille Espíritu de Chile Chardonnayta ja Olli tarjosi tälle taskulämmintä Heinekeniaan.

”Hyi saakeli”, Elina irvisti, ja myöhemmin Olli mietti, oliko se ensimmäinen merkki – että hän joi ilomielin Elinan halpaa viiniä, kun Elinaa hänen lämmin oluensa inhotti.

 Elina kiitti testiin osallistumisesta ja sitten Olli kadotti hänet, mutta he törmäsivät uudestaan fuksiaisten varsinaisissa päätösbileissä liian täydessä, kuumassa ja meluisessa yökerhossa. Olli oli tullut sinne vain siksi, että tiesi Elinan olevan siellä – niin kuin tämä olikin. Hän oli vaihtanut haalarinsa farkkuhameeseen ja ruskeaan toppiin ja näytti Ollista ihanalta. Ihanalta.

Elina nauroi, että Olli oli oudoin mies, jonka hän oli ikinä tavannut.

”Mitä minä sanoin?” Olli sanoi ja pysäytti tanssilavan poikki seurueensa kanssa purjehtivan Elinan.

”Ai mitä sinä sanoit?”

”Että me törmäämme myöhemmin.”

”Et sanonut.”

”Jos en sanonut, niin olisi pitänyt sanoa. Olin hullu, jos en sanonut.”

Elina nauroi, että Olli oli oudoin mies, jonka hän oli ikinä tavannut. Olli kysyi, saisiko tämä outo mies tarjota drinkin, vaikka Caipiroskan. Daiquirin. Sex on the Beachin. Ihan mitä vain. Elina suostui, mutta vaati saada tarjota Ollille proosallisesti Karhu-oluen. Pian he päätyivät tanssilattialle, ja aamuyöstä Olli löysi itsestään lauritähkätyyppisen pöydillätanssijan. Kun valomerkki tuli, hän sanoi Elinalle: ”Minä haluaisin tutustua sun uuniin, sen sisäpintaan.”

”Se on ihan perus-Rosenlew. Vanha ja ruma. Paljon käytetty. Huonosti lämpiävä, pahalle haiseva”, Elina sanoi inhoa teeskennellen.

”Nyt se kiehtoo mua vieläkin enemmän”, Olli vastasi, sanoi aina pitäneensä naisista, joilla oli itseironiaa, veti Elinan margaritoineen itseensä kiinni ja suuteli.

Olli norkoili luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, osti tälle kukkia ja suklaata, ruusuja ja Fazerin sinistä, tietenkin.

Siitä se alkoi. Olli norkoili luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, osti tälle kukkia ja suklaata, ruusuja ja Fazerin sinistä, tietenkin, ja kirjoitti runoja, romanttisia ja häpeilemättömän imeliä Tommy Tabermann -henkisiä vuodatuksia siitä, miten hän oli vati, joka oli vihdoin löytänyt päärynänsä, jalka joka oli löytänyt kynttilänsä, ruutia joka oli löytänyt tulensa.

Seuraavana kesänä he muuttivat yhteen, kolmenkymmenenviiden neliön yksiöön kadulle, jolla oli nimi kuin suoraan lastenkirjasta, Saunatontunkuja, ostivat sängyn ja intianpuuvillaisen peiton ja löysivät kirpputorilta pyöreän pöydän, jonka Elina maalasi punaiseksi. Viikonloppuisin he kokkasivat ja kutsuivat ystäviä kotiinsa, jonka he avasivat niin kuin halvan ja hyväksi havaitun punaviinipullon. He pelasivat Aliasta ja Rappakaljaa, lauloivat karaokea ilman laitteita, keskustelivat sukupuolirooleista, lentomatkailun eettisyydestä, lihansyönnistä ja kävivät suurimmat riitansa siitä, ostettaisiinko kaupasta vehnä- vai täysjyväpastaa.

He sopivat yhteen kuin sukkapari: Siinä missä Olli löysi itsestään peittelemättömän romantikon, Elina oli ja pysyi realistina. Olli huolehti siitä, että maljakossa oli aina tuoreita kukkia ja seurustelun alkuaikoina jääkaapin ovessa sanamagneeteilla kirjoitettu haiku tai tanka:

Valoisa elo

Kun sinä olet siinä

Istut pöydässä

Voitelet paahtoleipää

Ja minä, sulaa voita

Olli piti siitä, miten juurevasti Elina oli maailmassa, miten helppo tämän oli koskettaa toisia ja tehdä pieniä arkisia päätöksiä: mitä ruokaa he laittaisivat viikonloppuna, milloin oli aika siivota, pestä ikkunat tai vaihtaa vuodenajan mukaiset verhot.

Ja sitten oli niitä tuhansia pieniä elinamaisia eleitä, joita Olli rakasti kaikkein eniten: sitä miten vähästä Elina punastui, miten tämä painoi hämmästyessään kämmenet suun eteen tai kun jokin meni pieleen, hoki: ”Voi itku, voi itku.”

Ja sitten, täysin odottamatta Elina ilmoitti, että he olivat kasvaneet erilleen eikä heillä ollut yhteistä tulevaisuutta.

He opiskelivat, valmistuivat, Olli sai vuoden sijaisuuden äidinkielen opettajana lukiossa, Elina lyhyen pestin kaupunginmuseosta, ja kun se loppui, häntä pyydettiin projektityöntekijäksi Helsinkiin, ja hän lähti – ja sitten tapahtui jotain.

Elina vastasi yhä harvemmin Ollin puheluihin ja lopetti ne yhä lyhyempään: juuri nyt ei ollut hyvä aika puhua, oli kirjoitettava esittelytekstejä, lähetettävä tiedotteita, tarkastettava powerpointit, käytävä kuva-arkistossa, sovittava aikatauluja, oli mentävä. Ja sitten, täysin odottamatta Elina ilmoitti, että he olivat kasvaneet erilleen eikä heillä ollut yhteistä tulevaisuutta.

Olli soitti Elinalle kymmenen kertaa päivässä, pommitti tekstiviesteillä ja varasi kuukaudeksi eteenpäin liput joka viikonloppu Onnibussiin, vaikka Elina ei halunnut tavata häntä. Hän yöpyi tuttavilla tai airbnb-majoituksessa ja norkoili päivät Elinan asunnon lähellä tai vain istui kahviloissa etsien tämän hahmoa väkijoukosta. Ystävät pitivät häntä hulluna – ja niin hän olikin, kaipauksessaan riutuva hullu, joka oli hukassa kuin aarniometsän armoille jätetty lemmikkimarsu.

Elina oli väittänyt, että hän eli ihmeellistä unelmienperässäjuoksuelämää.

 ”Unelmienperässäjuoksuelämää”, Olli ajatteli samalla kun kirjasi itsensä ulos koneelta ja sammutti valot luentosalista, jossa hän oli juuri puhunut puolitoista tuntia Kalevalasta.

Elina oli väittänyt, että hän eli ihmeellistä unelmienperässäjuoksuelämää, jota arkiset askareet kuten ruuanlaitto, pyykinpesu tai kaupassakäynti eivät koskettaneet. Olli myönsi, että ehkä hän oli aavistuksen epäkäytännöllinen ihminen, kiinnostuneempi kaunokirjallisuudesta kuin lähikaupan viikonlopputarjouksista, elokuvista kuin sähköfirman kilpailuttamisesta, mutta hän hoiti työnsä ja kotinsa ja rakasti Elinaa, todella, eivätkä hänen unelmansa mitään pumpulihöttöä olleet, ei hän tavoitellut kuuta taivaalta.

Ja hänestä Elinan testi oli aikoinaan osunut oikeaan, hän oli keittiönpesusieni-ihminen. Hän saattoi näyttää haaveilijalta, mutta ytimeltään hän oli sittenkin uuninhinkkausihminen ja arjen sankari. Hänen suurin unelmansa oli, että saisi tehdä työtä, josta piti, ja elää ihmisen kanssa, jota rakasti. Jos se oli unelmienperässäjuoksuelämää, niin millaista niin sanottu tavallinen elämä sitten oli?

Hän vilkaisi yliopiston seinille kehyksiin vangittuja ankaran näköisiä herroja, edesmenneitä opettajia ja muita kansakunnan jylhällä liekillä lepattaneita kynttilöitä, avasi raskaan ulko-oven ja astui kosteaan ja hyiseen marraskuiseen hämärään.

Pimeyttä tuijottaessaan hän päätti, että tänä iltana hän ei ajattelisi Elinaa vaan jotain muuta, mitä tahansa, pitkään suunniteltua kyykkytreeniä Jyrin kanssa, USA:n presidentinvaaleja, sitä että pitäisi ostaa kahvia, suodatinpusseja ja pesunappeja tiskikoneeseen ja että toivottavasti fuksit olivat tajunneet luennosta edes jotain. Oliko hän ollut liian yksityiskohtainen ja tutkijamainen, liiaksi sisällä aiheessaan, olettanut että ensimmäisen vuoden opiskelijat tunsivat Kalevalan ja sen syntyhistorian yhtä tarkkaan kuin hän, mikä oli autuaan väärä luulo – se oli käynyt selväksi siitä ainoasta kysymyksestä, joka hänelle oli luennon jälkeen esitetty: mistä hän tiesi, mitä Lönnrot kansanrunostosta ajatteli?

Hän ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä.

”Siis mistä sinä voit tietää, mitä Lönnrot ajatteli, Lönnrothan kuoli – mitä – jotain yli sata vuotta sitten?” opiskelija oli kysynyt pää kallellaan, jolloin Olli oli tajunnut, ettei ollut sanonut selvästi, että Lönnrot oli jättänyt jälkeensä tarkat dokumentit siitä, miten oli koostanut Kalevalan. Hän mietti, mitä opiskelija oli luullut. Että hän kuvitteli tutkijankammiossaan käyvänsä Lönnrotin kanssa henkimaailman keskusteluja?

Hän avasi puhelimen, ja Whatsapp kilautti viestiä äidiltä. Äiti hymyili Whatsapp-kuvassa hiihtoladulla ikivanha Karhun pipo päässä. Kuva oli samaan aikaan kauhea ja hauska. Mutta pisteet äidille siitä, että hän oli opetellut käyttämään älypuhelinta toisin kuin isä, joka ei suostunut edes koskemaan moiseen hipaisuvehkeeseen vaan hoiti vähäisen yhteydenpitonsa ikivanhalla nokialaisellaan.

”Mitä sinne? Täällä lumitöitä, tule lasagnelle jos maistuu, panin juuri uuniin. Suklaamoussea jälkiruoaksi”, äiti tarjosi. Viesti oli tullut tunti sitten. Olli mietti, mitä vastaisi. Lasagneillallinen vanhempien kanssa ei huvittanut häntä nyt.

Olli päätti mennä – jo siksi, että hän oli sen velkaa äidilleen.

 Toisaalta mikään ei ikinä huvittanut häntä juuri nyt, ei ollut huvittanut vuoteen, ja vaikka lasagneillallinen vanhempien luona ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, Olli päätti mennä – jo siksi, että hän oli sen velkaa äidilleen.

Niinä Elinan pommia seuranneina hapettomina viikkoina, kun hän ei ollut kyennyt muuhun kuin makaamaan sängyssä ja säälimään itseään, äiti oli tuonut hänelle ruokaa, käskenyt syödä, ja kun hän ei ollut saanut tehtyä sitäkään, äiti oli avannut ikkunan ja kehottanut edes hengittämään raitista ilmaa. Monta kuukautta hän oli ollut itsensä haamu, maannut sohvalla, katsonut Netflixiä, valvonut öisin ja nukkunut iltakuuteen ja kieltäytynyt menemästä ulos. Hän oli jopa pitänyt viikon verran kännykkäänsä suljettuna, kunnes äiti oli sanonut, ettei poistuisi ennen kuin Olli avaisi puhelimen ja lähtisi hänen kanssaan kauppaan, sitten ulos syömään ja tarttuisi elämäänsä.

”Ok, lähdössä juuri töistä, tulen sitä kautta”, hän naputteli äidille, hyppäsi pyöränselkään ja pitääkseen ajatuksensa kurissa hän päätti keskittyä zeniläisesti siihen mitä näki: koiranulkoiluttajiin, iltakävelyllä oleviin pariskuntiin ja samanlaisiin mustiin tuulipukuihin pukeutuneeseen urheilijaporukkaan, joka veti harjun portaissa tiukkoja spurtteja. Hän ohitti lukiorakennuksen ja leikkipuiston, jonka kohdalla asfalttiin oli piirretty väriliiduilla kukkia ja eläimiä, nyt jo melkein sateessa liuenneita, ja yritti olla ajattelematta, miten he olivat Elinan kanssa vuosi sitten kesällä istuneet noilla penkeillä, katselleet keinuvia ja riemusta kiljuvia lapsia ja kuvitelleet itsensä vanhempina.

”Ajattele mikä onni olisi lukea pienelle sängyssä tuhisevalle pellavapäälle iltasatua, pääsisi itsekin seikkailemaan lapsuuden muumilaaksoissa ja Kissankulmissa?”

”Niin sehän olisikin yhtä muumilaaksoa ja Kissankulmaa, entäs kakkavaipat ja valvotut yöt? Oksennus- ja mahataudit? Kuumeet, korvatulehdukset, allergiat ja taistelu siitä, kumman hoitovuoro on nyt ja miksei toinen ole kotona ollessaan voinut edes pestä pyykkiä tai tiskata?”

Väärä muisto. Väärä ajatus, Olli sanoi itselleen sekä pelolle, joka yritti väittää, että hän ikävöisi Elinaa hamaan maailmantappiin eikä olisi enää ikinä onnellinen vaan löytäisi itsensä viidenkymmenen vuoden päästä haahuilemasta yliopiston käytäviä harmaana Kalevalaa tutkivana haamuna, joka tunnettaisiin eeposanalyyseistään ja siitä, että hän kirjoitti kadotetulle nuoruudenrakastetulleen surumielisiä haikuja ja tankoja.

  Olli päässyt kerrankin sanomaan, että nyt Elina oli haaveilija ja romantikko.

Ohittaessaan kukkakaupan hän mietti, ostaisiko äidille kukkia, muttei halunnut pysäyttää hyvin rullaavaa vauhtia. Hän kurvasi mäen alta oikeaan tutulle poikkikadulle, jonka varrella rintamamiestalot seisoivat kuin legotalot omassa hiljaisen sopuisassa omenapuutodellisuudessaan, kaakeliuuni- ja lautalattiatodellisuudessaan.

Elina oli sanonut niin silloin, kun hän oli vienyt tämän ensimmäistä kertaa vanhempiensa luo. Elina oli kasvanut kahdeksankymmentäluvun lopulla rakennetussa punatiilitalossa, omien sanojensa mukaan rumassa ja umpitylsässä, ja ihaillut Ollin vanhempien talon hilseileviä puuseiniä, keittiön vanhaa nokista puuhellaa, nitiseviä rappusia, pitänyt sammaloituneita portaita pelkästään viehättävinä ja ränsistynyttä peltikattoa romanttisena, ja Olli päässyt kerrankin sanomaan, että nyt Elina oli haaveilija ja romantikko. Että tammikuun pakkasilla tunnelmalliseen puuhellakeittiöön ei ollut asiaa ilman eskimovarustusta ja lokakuussa romanttisesti ränsistynyt peltikatto valutti viehättävästi sadevedet ullakolle.

Elina. Elina. Elina.

Olli jätti pyöränsä vanhempien takakuistin viereen ja näki autotallin seinää vasten nojallaan olevat haravat ja kottikärryt, peräkärryssä pressun alla purkamistaan odottavan puukuorman, isän muuraamaan tiiligrillin, pihan perällä hylättynä seisovan kompostin, tyhjän pyykkitelineen, maahan unohtuneet lehdet ja omenat, ränsistyneen puuaidan ja kaiken liikuttavan tuttuna ja järkkymättömänä.

Ja kaikkeen tähänkin Elina liittyi: syksyisin he olivat haravoineet yhdessä vaahteran- ja koivunlehtiä ja kärränneet niitä kompostiin. Tuossa he olivat juoneet kahvia, tuossa paistaneet makkaraa ja muurinpohjalettuja, tuossa pyörineet saunan jälkeen lumessa Elinan kiljuessa, että he olivat hulluja ja mitä naapuritkin sanoivat.

(Väärä ajatus. Kielletty ajatus.)

Olli avasi oven, tunsi kodin ja ulkoeteisessä roikkuvien ulkovaatteiden marjaviinipensaista ja perunamaasta muistuttavan tuoksun. Ja kun hän avasi ulkoeteisestä sisälle taloon vievän oven, hajuun sekoittui uunista otetun lasagnen lihaisan tomaattinen aromi. Inkeri, hänen vanhempiensa kahdeksantoistavuotias villin metsäkissan näköinen otus, säntäsi puskemaan itseään hänen sääriään vasten ja hyrisemään.

Aamulla he lähtisivät muuttokuorman kanssa kohti hänen uutta elämäänsä.

Samaan aikaan kun Olli kyykistyi rapsuttamaan Inkeriä ja kyseli, mitä Inkulle kuului ja oliko tämä pyydystänyt viime aikoina hiiriä, kolmensadan kilometrin päässä Anna Alakulju -niminen nuori nainen oli riemuissaan, täpinöissään, pakahtumaisillaan onnesta, sillä aamulla he lähtisivät muuttokuorman kanssa kohti hänen uutta elämäänsä, joka odotti häntä vajaan kolmensadan kilometrin päässä keskisuuressa keskisuomalaisessa kaupungissa. Tarkemmin sanottuna häntä odotti uusi odotti uusi työ äitiyslomalle jäävän serkkunsa sisustus- ja vanhantavaranmyyntiliikkeessä ja uusi koti kadulla, jonka nimisiä hän ei olisi uskonut olevan olemassakaan – Saunatontunkuja.

Sillä välin, kun Olli löysi isän istumasta olohuoneen vakiotuolissaan, kuopalle kuluneessa nahkatuolissa ja kuunteli uutisia, joissa kerrottiin nuoren miehen kuolemaan johtaneesta rasistisesta yhteenotosta, Anna pakkasi viimeisiä vaatteitaan – tai paremminkin survoi jätesäkkiin hapsuhelmahameita hameita ja villatakkeja joissa oli venyneet lapinlävet, hän tunki säkkiin turkoosin pandapaidan sekä kirppikseltä löytyneen hassun violetin tunikan, jossa oli suuria valkoisia pilviä ja huusi siskoaan tuomaan hänen rakkaimman Simon & Garfunkel -vinyylinsä.

Ja kun Olli yritti virittää isänsä kanssa keskustelua rasismista ja väkivallasta ja sai vastaukseksi paheksuvaa murinaa, Anna huusi siskolleen niin lujaa kuin keuhkoista lähti: ”Voitko tuoda sen levyn nyt? Nyt mä olen saanut vaatteet säkkiin, ja seuraavaksi mä pakkaan levyt. Mä laitan ne yhteen laatikkoon ja kirjat toiseen, muuten mä en tuu ikinä löytämään yhtään mitään!”

”Et sä löydä ikinä mitään muutenkaan.”

”Sillä just! Että tällä kertaa löytäisin!”

”Odota mä kuuntelen Mrs. Robinsonin vielä kerran.”

”Et kuuntele enää tasan yhtään kertaa, pane soimaan se Youtubesta.”

”Ei se oo sama kuin vinyyliltä.”

”On riittävän sama sulle. Ja sitä paitsi se on mun levy ja mä sanon: se tänne ja heti!”

”Kohta!”

”Ei kun nyt!”

 ”Idari idari idari! Hyvä kun muutat, ei tule ikävä!”

Kun käsky ei tehonnut, Anna marssi siskonsa huoneeseen, sammutti soittimen, käänsi neulan sivuun ja nappasi levyn.

”Idari idari idari! Hyvä kun muutat, ei tule ikävä!” sisko heitti Annan perään keltaisen, vinkuvan, pörröturkkisen apinan, joka osui oveen teipattuun Lady Gagan Belly Button Biodiversity -julisteeseen ja putosi lattialle.

Anna pysähtyi, huokasi, asetteli lp:n tuolille ja hyppäsi sänkyyn siskonsa päälle. ”Ai ei tule ikävä vai?”

”Isääää toi tappaa mut! Idiootti-hullu-ääliö!”

”Ja kuka tässä oli idari?”

”Sinä!”

”Kuka?” Anna tivasi ja survoi siskoaan syvemmälle patjaan.

”Sinä! Vuosisadan ääliöidari! Apua mä en pysty hengittämään!”

”Tappelu tappelu!” heidän pikkuveljensä heittäytyi sekaan odottamattomasta painiottelusta riemuissaan, jolloin alimmaksi jäänyt parkui kuolevansa lopullisesti. ”Mun keuhkot rusentuu!”

”No niin, eipä tapella siellä”, isä huusi pienoismallilennokkinsa, ensimmäisen maailmansodan Nieuport-ässäksi sanotun, äärestä ja yritti saada ropelia paikoilleen.

”Toi yritti kuristaa mut!”

”Ja toi vei mun levyn!”

”Kukaan ei nyt kurista eikä tapa ketään eikä vie keltään mitään,” isä mutisi lähinnä itselleen samalla, kun Anna yritti työntää siskonsa patjan ja sängynpohjan läpi lattiaan pikkuveljen roikkuessa hänen selässään.

Kun katto paukkui niin kovaa, että nastoilla seinään kiinnitetty mustavalkoinen vanhan purjelentokoneen kuva kuva irtosi ja putosi, pienoismallinsa parissa askaroiva isä tempaisi silmälasit nenältään. ”No johan nyt on!” Hän jätti Nieuport-ässän keittiönpöydälle ja nousi mennäkseen yläkertaan lukemaan vähän lakia jälkikasvulleen. ”Pennut, irti toisista N-Y-T! Ennen kuin laastit lähtee seinistä!”

”Isii, isukkii”, Anna huusi samalla kun survoi koko painollaan punaisena läähättävää siskoaan. ”Isuukki tuu mukaan painiin!”

”Ai nyt mä niin puren sua olkapäästä!” alakynnessä oleva sisko uhkasi.

”Hullu! Isä toi puri mua! Saatanan sekopää!”

 ”Tästä tulee niin Annan viimeinen ilta!”

Alakerrassa kävi ulko-ovi. Perheen äiti, kaikkiaan kuuden lapsen emo ja yhdeksän isoäiti, laski kauppakassit eteisen lattialle ja huusi: ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU? TAAS ON METELI KUIN SIKAA TAPETTAIS.”

”Niin täällä tapetaankin! Ja nimenomaan SIKAA!”

”Älkää tappako, älkääkä tapelko vaan tulkaa tänne, niin tehdään Annan viimeisen koti-illan kunniaksi pitsaa!”

”Tästä tulee niin Annan viimeinen ilta!”

”Pennut hei, tauko nyt”, isä sanoi ja tarttui läskiläjän päällimmäisintä niskasta. ”Nyt alakertaan äitiä auttamaan.”

”Joo, mä haluan tonnikalapitsaa, toithan sä tonnikalaa äiti, ÄITII?”

”JA MÄ HALUAN TONNIKALAA JA AURAJUUSTOA!”

”VOI EI, AURAJUUSTO UNOHTUI!” äiti huusi.

”ÄITIII!”

”EI TIETENKÄÄN UNOHTUNUT! ALINALLE ON TONNIKALAA JA AURAJUUSTOA, ANNALLE MOZZARELLAA JA PAPRIKAA JA AULIKSELLE JAUHELIHAA. TULKAA TEKEMÄÄN POHJA!”

”Kuka ekana keittiössä?” Anna kysyi, vapautti sisarensa ja samassa he jo jytyyttivät portaissa kuin villit, vapauteen päästetyt eläimet.

  Olli yritti muistella, milloin heillä oli ollut isän kanssa jotain luontevaa puhuttavaa.

Samalla kun Anna etsi keittiönkaapista sopivaa taikinakulhoa ja kun ei löytänyt, päätti että mikron päällä oleva Istanbulista tuotu posliinivati saisi kelvata, myös Olli teki tärkeän päätöksen, joka ei tosin liittynyt pitsanleivontaan vaan hänen tulevaisuuteensa.

Kun he istuivat vanhempien kanssa keittiönpöydän ääressä lasagne edessään, hän katseli ympärilleen ja skannasi näkemäänsä: Ikkunassa roikkuivat vanhat vaaleanbeiget verhot, joissa oli kaoottinen, risumainen kuvio, seinällä raksutti tuttu pyöreä valkoinen muovikello, jonka punainen sekuntiviisari oli kiertänyt samaa rataa niin kauan kuin Olli muisti. Leivinuunin vaalea tiilipinta oli luukun alta mustunut, ja siitä roikkui hänen äidille joululahjaksi ostamansa Marimekon unikkokuvioinen patakinnas ja -lappu, viime hetken hätäostos, jota äiti ei ollut raaskinut vieläkään käyttää vaan piti koristeena. Ikkunalaudalla paloi kolme tuikkua sydämenmuotoisissa roosanpunaisissa kupeissa. Arabian kupissa oli Marianne-karkkeja, kaikki tuttua, kotoista ja seisahtunutta. Isä kaatoi lasiinsa puolukkamehua, ja Olli yritti muistella, milloin heillä oli ollut isän kanssa jotain luontevaa puhuttavaa ja huomasi palaavansa aikaan, jolloin oli pelännyt mennä yksin ulkosaunaan ja uskonut, että saunan takana olevassa metsässä asui peikkoja.

  Nyt hän repäisisi itsensä irti menneestä, kertaheitolla.

”Maistuuko se?” äiti kysyi ja alkoi vastausta odottamatta kertoa törmänneensä kauppareissulla Alahuhtalan Sirkkaan, eikä Ollilla ollut harmainta aavistusta, kenestä nyt puhuttiin. Kyseinen Sirkka oli käynyt lonkkaleikkauksessa ja kehunut uutta keinoniveltään maasta taivaaseen.

Olli mietti, olisiko hänen pitänyt tietää tämä Alahuhtalan Sirkka jostakin.

”Oliko se Sirkka se…”, hän aloitti.

”Juu se Johannan äiti, Johannahan oli sun luokalla, etkö muista?” äiti jäi tuijottamaan Ollia haarukka taivasta kohti sojottaen niin kuin hän olisi kysynyt mistä erottaa kesän ja talven.

Kun Olli myöhemmin samana iltana pyöräili kotiinsa vatsa täynnä lasagnea ja suklaamoussea, hän sanoi itsekseen, että ei enää. Ei enää tätä lajia. Oli tullut aika tehdä jotain muutakin kuin vain yrittää olla ajattelematta Elinaa. Nyt hän repäisisi itsensä irti menneestä, kertaheitolla. Hän soittaisi vaikka Jyrille, he lähtisivät baariin ja hän liimaisi otsaansa lapun ”naista etsimässä”, ihan sama mitä, mutta tätä samaa Elinan jälkeistä junnaamista, jossa kohokohta oli äidin lasagne, isän uutismutina ja se, kun äiti kertoi ruokapöydässä Alahuhtalan Sirkan uudesta keinonivelestä, hän ei enää jatkaisi. Hänen elämänsä olisi muututtava, ja sen olisi muututtava nyt.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi tänä keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mimi haluaa ratkaista kaikki levottomuutta aiheuttavat asiat elämässään, vaikka väkisin.

Ensilumi sataa Helsinkiin marraskuun toisella viikolla, keskiviikkona, varhain aamulla.

Mimi nousee vuoteesta ja tuntee viileän lauttalattian paljaita varpaitaan vasten, kietoo yllensä kashmirvillaisen aamutakin ja vetää jalkaansa polven yli ulottuvat paksut villasukat, sitoo hiuksensa poninhännälle, ottaa yöpöydältä vesilasin mukaansa ja astuu ikkunan eteen, näkee miten ulkopuolella kaupunki peittyy pehmeään valkoiseen vaippaan. Kauempana kulkevat jo raitiovaunut ja bussit mutta muuten on aivan hiljaista, suurin osa ihmisistä vielä syvässä unessa peittojen alla.

Mimi katselee lumihiutaleiden yhtä aikaa levotonta ja rauhallista leijumista, kuin tanssia ikkunansa takana, laskee vesilasin ikkunalaudalle ja kietoo sitten kädet hellästi ympärilleen. Ensilumen hetki oli aina jotenkin taianomainen, kuin kaunis ja lempeä muistutus saduista ja lapsuudesta, pakkasen kipristämistä poskista ja höyryävistä mehumukeista, pimeistä ja silti niin riemukkaista ja turvallisista iltapäivistä ja illoista.

Tässä hän nyt on, ihastuneena ja raukeana, uuden ajan alussa.

Mimi seisoo siinä liikkumatta ja antaa ajatustensa harhailla, kehon herätä, kunnes lopulta kääntyy katsomaan takanaan olevaa hämärää huonetta ja leveää vuodetta, myllättyjen pellavalakanoiden keskellä vaimeasti kuorsaavaa miestä, ja hymyilee. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti mutta tässä hän silti nyt on, ihastuneena ja raukeana, uuden ajan alussa.

Sinä iltana melkein kaksi kuukautta sitten kun Tuomas oli lähtenyt hänen kodistaan ja sulkenut oven perässään Mimi oli valvonut myöhään yöhön ja lopulta tehnyt itselleen listan, sarjan lupauksia. Hän kirjoitti ylös joukon vakaita päätöksiä, joiden tarkoitus oli tasata elämä ja sen rytmi, saada hänet keskittymään vain ja ainoastaan ehdottoman oleellisiin asioihin, kuten hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Mimi lupasi itselleen, että palaisi säännöllisen liikunnan pariin, vähentäisi suklaan syömistä ja viinin juomista (mutta ehdottomasti vain vähentäisi) ja nukkuisi enemmän, varsinkin arkena. Hän kävisi kosmetologilla ja hierojalla, siivoaisi vaatekaappinsa ja lukisi loppuun kaikki yöpöydällä odottavat keskenjääneet romaanit. Hän ei vastaisi myöntävästi yhteenkään treffikutsuun, mikäli sellaisia tulisi eikä toisi yhtään miestä kotiinsa, ei ainakaan ennen joulukuuta (pikkujoulukauteen kun piti kaikesta huolimatta suhtautua sen ansaitsemalla vakavuudella). Joka päivä hän kävisi läpi ne asiat, jotka tuottivat hänelle mielihyvää sekä ne jotka ahdistivat, ja sitten paneutuisi jälkimmäisiin huolella. Hän tekisi elämästään hyvän, eheän ja itsensä näköisen. Ei enää suhdesotkuja, miehiä ja särkyneitä sydämiä. Ei kahden vuorokauden mittaisia krapuloita, rasvaista ruokaa, kalpeita kasvoja ja tummia silmänalusia.

Ja alku olikin sujunut hyvin. Ensimmäiset viikot hän oli pysynyt suunnitelmassaan häkellyttävän tunnollisesti. Herännyt ajoissa ja syönyt runsaan ja monipuolisen aamiaisen. Suoritunut työtehtävistään ajoissa ja kunnialla, iltaisin käynyt elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Viikonloppuaamuisin hän oli tehnyt pitkiä kävelylenkkejä Seurasaaren ympäri ja mennyt ennen puoltayötä nukkumaan. Hän oli ostanut uusia kasvisruokiin painottuvia keittokirjoja ja kutsunut Lissun ja Lauran luokseen syömään. Hän oli tavannut myös Ellan, vain nopeasti aamukahvilla mutta kuitenkin, se oli ollut tärkeä askel. He olivat kyenneet puhumaan rauhassa ja arkisista asioista, yhä vältelleet tiettyjä aiheita mutta silti, tapaamisen jälkeen Mimillä oli ollut hyvä ja luottavainen mieli, usko siihen että ystävyys olisi mahdollista säilyttää. Erilaisena kuin ennen, tietenkin, mutta ystävyytenä joka tapauksessa.

Huomatessaan olonsa muuttuvan virkeäksi, rauhalliseksi ja tasapainoisemmaksi kun aikoihin, hän oli tuntenut syvää tyytyväisyyttä ja onnistumisen tunnetta, uskonut siihen että sisäinen muutos todella saattoi näkyä myös ulospäin ja oli ennen kaikkea mahdollinen. Mutta koska hänkin oli vain ihminen, oli matkan varrelle tullut myös mutkia, joiden äärellä hän oli joutunut kasvotusten oman hölmön, huomionkipeän ja toiveikkaan sydämensä kanssa, käyttäynyt tavalla joka ei sopinut yhteen hänen hienojen lupaustensa kanssa ja lopulta myös onnistunut löytämään onnen, tai ainakin mahdollisuuden siihen.

Ensimmäinen mutka oli liittynyt Kasperiin.

Rappukäytävässä tapahtuneen kiusallisen kohtaamisen jälkeen Mimi oli yrittänyt monta kertaa soittaa Kasperille, mutta tämä ei ollut vastannut ja lopulta Mimi oli menettänyt kiinnostuksensa. Osittain se oli johtunut hänen päätöksestään unohtaa kaikki miehet, mutta samalla hento kipinä oli sammunut yhtä nopeasti kun oli syttynytkin. Lopulta Kasper oli sähköpostin välityksellä ilmoittanut ettei halunnut enää tavata häntä. Mies oli rivien välistä antanut ymmärtää, että ihastus oli hänen puoleltaan ollut hyvinkin voimakasta eikä häntä kiinnostanut alkaa Mimin kaveriksi kun tämä kerran seurusteli jonkun toisen kanssa. Mimi ei ollut tuntenut halua korjata miehen käsitystä siitä, mitä hänen ja Tuomaksen välillä oli tai ei ollut tapahtunut, ei vain jaksanut enää selittää yhtään mitään kenellekään, ja pitänyt sitä selkeimpänä merkkinä omien tunteidensa laadusta. Kasperin viestit olivat kuitenkin sanomastaan huolimatta olleet ystävällisiä, joten Mimi oli hepottuneena kuvitellut asian olleen siinä. Mutta sitten he olivatkin törmänneet toisiinsa aivan sattumalta eräissä juhlissa, eikä se kohtaaminen ollut todellakaan päättynyt viestien tyyppiseen säyseään tunnelmaan.

Mies oli antanut ymmärtää, että ihastus oli hänen puoleltaan ollut hyvinkin voimakasta.

Kolmen hiljaisen viikon ja viikonlopun jälkeen Mimi oli siis lupautunut lähtemään Lissun kanssa Nikon juhliin. Lissu oli vihdoin ja viimein päättänyt tuon paikallaan junnaavan suhteen mutta oli ylpeytensä vuoksi mennyt lupaamaan Nikolle, että ystävyys olisi siitä huolimatta aivan mahdollinen, jopa toivottu, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Vaikka Lissu oli erossa ollut se aktiivinen osapuoli, oli hän myös ollut se joka olisi halunnut ihan oikean suhteen, että he olisivat olleet Nikon kanssa pari, ja se oli luonnollisesti kova paikka. Tämän lisäksi Lissu oli ollut varma, että olisi juhlien vieraista vanhin, että paikalle sattuisi yksi tai useampi Nikon nykyinen tai entinen heila (mikä ei sinänsä ollut ongelma kunhan hänellä tarvittaessa olisi jokin varasuunnitelma) ja että Mimi oli yksinkertaisesti vanunut sisätiloissa riittävän kauan. On vain tietty määrä lauantai-iltoja jotka kaupungissa asuva kaunis ja nuorehko sinkkunainen voi laahustaa kotona verkkareissa ja villapaidassa ja sinun iltasi ovat nyt tulleet täyteen, oli Lissu sanonut ja tehnyt hyvin selväksi ettei hyväksyisi kieltävää vastausta.

Pitkän, viikon jokaisena päivänä tapahtuneen suostuttelun jälkeen Mimi oli lopulta vastannut Lissulle myöntävästi ja löytänyt itsensä tuona lauantai-iltana Nikon ahtaan kaksion tupakansavuisesta keittiöstä juomasta lämmintä ja makeaa kuohuviiniä kaksikorvaisesta kahvimukista, jossa oli kiukkuisen Karvisen kuva.

Pyöreän pöydän ympärillä oli istunut vajaa kymmenen arviolta korkeintaan kaksikymmentäviisivuotiasta tyttöä ja poikaa. Keskustelu oli käynyt vilkkaana elokuvien, tv-sarjojen, mainosten, seksuaalisuuden, ravintoloiden, muodin ja työkuvioiden ympärillä. Yksi oli tullut samana aamuna puolen vuoden reppureissulta Aasiasta, toinen oli seuraavalla viikolla lähdössä New Yorkiin, kolmas suunnitteli pop up -kaupan avaamista Kööpenhaminaan, ja neljännellä oli oma, erittäin menestynyt peliyritys, jonka nimen Mimi tunnisti mutta josta ei silti tiennyt yhtään mitään. Jokaisella oli jokin suunnitelma, tavoite tai haave jonka kimpussa he olivat tai jonka he olivat juuri toteuttaneet. Kaikki olivat niin täynnä iloa ja elämää, niin kauniita ja valovoimaisia, että Mimi oli vain katsellut ja kuunnellut heitä pää heidän puheistaan ja kuohuviinistä pökerryksissä. Lopulta joku oli kysynyt häneltä mitä hän teki.

”Mä olen toimittaja.”

”Eikä, miten siistiä, Hesarissa vai?”

”En kun…”

”Ylellä? Tulvassa? Suomen Kuvalehdessä?”

Mimi oli nähnyt toiveen kysyjän kasvoilla, ”pliis ole joku tärkeä, tee jotain merkittävää, pelasta maailma tai ratkaise edes tasa-arvokysymys”, mutta joutunut pudistamaan päätään.

”Kaupunkilaisessa.”

Pöytään oli laskeutunut muutaman sekunnin hiljaisuus.

”Aa, okei. Mikä se on?”

”Sellainen kaupunginosalehti. Ihan pieni. Mutta aika hyvä. Mä olen ollut siellä jo muutaman vuoden, on mahtavat työkaverit ja ihan ok palkka. Onhan se välillä vähän liiankin tuttua ja turvallista mutta sitten taas toisaalta, niin ihanan tuttua ja turvallista. En nimittäin just nyt kauheasti kaipaa mitään yllätyksiä tai turhaa draamaa elämään, mä siis erosin kesällä pitkästä parisuhteesta, meidän oli tarkoitus mennä naimisiin ja perustaa perhe…”

Kaikki olivat katsoneet häntä mutta selkeästi menettäneet kiinnostuksensa.

”Mutta siis hyvä niin. On ihana olla yksin ja vapaa, suunnitella rauhassa jatko-opiskelua ja pidempää reissua, vuodeksi Balille tai jonnekin. Ehkä jotain vapaaehtoistyötä.”

Katseisiin oli syttynyt ihan uudenlainen hehku, ja kaikki olivat alkaneet puhua yhteen ääneen omista vastaavista kokemuksistaan. Koska tietenkin jokainen heistä oli jo ehtinyt käydä Balilla tai Mongoliassa tai Australiassa tai Nigeriassa, rakentaa majoja, jakaa ensiapupakkauksia tai opettaa englanninkieltä ja terveystietoa katulapsille, ja samalla valmistua erinäisistä korkeakouluista.

Mimi oli kuunnellut ja nyökytellyt vielä tovin, sitten täyttänyt Karvismukinsa, noussut pöydästä ja nähnyt ovensuussa Kasperin. Hän oli ollut juuri sen verran hiprakassa ja miehen, tutun aikuisen ihmisen näkemisestä niin ilahtunut, ettei ollut häkeltynyt tai nolostunut vaan kävellyt suoraan miehen eteen, tervehtinyt iloisesti ja antanut tälle kevyen suukon suoraan suulle. He olivat tuijottaneet toisiaan hetken kunnes Kasper oli ottanut häntä lujasti kädestä, vetänyt hänet meluisan huoneen poikki kylpyhuoneeseen, sulkenut oven heidän takanaan ja katsonut häntä tiukasti silmiin.

”Anteeksi, ihan totta, mä en tiedä mikä mulla on, mutta kun mä näin sut tuolla keittiössä, mulle tuli hetkeksi niin hyvä olo, etten muista milloin viimeksi, jos koskaan, mutta sitten mä muistin sen mitä syyskuussa tapahtui, ja että te palasitte Tuomaksen kanssa yhteen ja tajusin, ettei mulle voi tulla näin hyvä olo sun näkemisestä, ettei se ole oikein, ei sua eikä mua kohtaan, mutta nyt kun sä suutelit mua…”

”Niin siis mä annoin sulle suukon, että en kutsuisi sitä ihan suuteluksi kuitenkaan.”

”Pussasin, annoin suukon.”

”Mitä?”

”Niin siis mä annoin sulle suukon, että en kutsuisi sitä ihan suuteluksi kuitenkaan.”

Kasper oli häkeltynyt mutta yrittänyt vielä jatkaa.

”Niin no, ehkä niin, mutta joka tapauksessa…tai siis… nyt mun ajatus katkes, hitto.”

Mimi oli kallistanut päätään sivulle, katsonut miestä, tämän ystävällisiä, ujoja kasvoja ja vihreitä silmiä, tämän odottavaa ja pyytävää olemusta, ja jälleen kerran huomannut toivovansa, että hänestä tuntuisi joltain, että perhoset palaisivat. Ehkä se, mitä seuraavaksi tapahtui oli ollut seurausta pinnan alla kuplivasta, hänen mukamas niin tehokkaasti vaientamastaan mutta aina vain olemassa olevasta yksinäisyydestään, kaikista kuohuviinimukillisista ja toiveesta, että näin hyvä mies voisi sittenkin olla hänelle se oikea, hän ei ollut varma, mutta joka tapauksessa, hän oli nojautunut Kasperia kohden ja suudellut tätä. Ja mies oli vastannut suudelmaan. Kiihkeästi. Todella kiihkeästi. Liian kiihkeästi. Mimistä tuntui kuin hän olisi ollut tämän lempiateria kuukausien paaston jälkeen, että miehen huulet ja kieli olivat jotenkin kaikkialla, hänen suussaan, poskillaan ja kaulallaan yhtä aikaa. Hän oli vetäytynyt poispäin, pudistanut päätään, vältellyt Kasperin onnellista ja intensiivistä katsetta. Hänen olisi oltava rehellinen. Miehen ihailu tuntui hyvältä, tietenkin, mutta hän ei voinut johdatella tätä, eikä itseään, enää yhtään pidemmälle.

”Kuule, mun olisi pitänyt sanoa tämä sulle jo aikaisemmin mutta en sanonut, en oikeastaan tiedä miksi, mutta me ei siis olla Tuomaksen kanssa yhdessä. Me erottiin sinä samana iltana silloin. Siis ihan lopullisesti. Ei olla sen jälkeen edes puhelimessa puhuttu. Mutta se ei muuta mitään, tai siis se ei tarkoita sitä että meistä voisi tulla jotain. Mä olen tosi pahoillani mutta niin se vaan on.”

Kasper oli tuijottanut häntä.

”Mikä tämä juttu sitten oli? Miksi sä teit noin?”

”Mä halusin olla ihan varma. Ja nyt mä olen. Anteeksi.”

Mies oli painanut kasvot käsiinsä.

”Voi jumalauta. Miks mulle aina käy näin? Mikä mussa on vialla?”

”Ei sussa ole mitään vialla. Ehkä sä vaan ihastut vääriin naisiin.”

”No se mussa sitten on vialla.”

Ja sitten mies oli kömpinyt Nikon kylpyammeeseen, vetänyt suihkuverhon eteen ja purskahtanut itkuun.

”Kasper hei,” Mimi oli sanonut hiljaa ja yrittänyt vetää suihkuverhoa syrjään mutta mies oli pitänyt siitä kaksin käsin kiinni, pyytänyt häntä vain lähtemään.

”Ethän sä voi täällä koko täällä istua.”

”Voin. Niko on mun parhaan kaverin pikkuveli. Se tuntee mut. Ymmärtää mua. Toisin kuin eräät.”

Vasta silloin Mimi oli tajunnut miten humalassa Kasper oli, joten hän oli päättänyt antaa asian olla, vain mennyt ovesta ulos ja kertonut Nikolle mistä miehen halutessa löytäisi, että juhlat olivat nyt hänen osaltaan ohi, kiitos ja näkemiin. Laittaessaan eteisessä takkia ylleen hän oli nähnyt Lissun tanssivan sohvapöydällä kahden Nikoakin nuoremman pojan kanssa ja ollut helpottuneena varma ettei Lissu enää tarvinnut häntä esiliinakseen.

Kävellessään kotiin kirkkaassa ja kylmässä syysyössä hän oli kerrannut mielessään viime kuukausien tapahtumia. Miten täydellisen kummalliselta oli tuntunut se tosiasia, että vain kolmea kuukautta aiemmin hän oli ollut kihloissa, elänyt tasaista ja onnellista elämää rakastamansa miehen kanssa ja odottanut häitään, suunnitellut talon ostamista ja perheen perustamista. Nyt hän oli kolmekymmentäviisivuotias sinkkunainen, joka kävi opiskelijoiden kotibileissä, joi makeaa ja halpaa kuohuviiniä, flirttaili aika estottomasti ja hätisteli hyviä miehiä kimpustaan, ja tavallaan nautti siitä. Vapaudestaan tehdä ja valita mitä halusi, siitä että häntä yhä haluttiin, ettei hän ollut mikään keski-ikäinen tylsimys jota kukaan ei katsonut kahta kertaa. Toisaalta, hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.

Nämä ajatukset ja tunteet hämmensivät ja valvottivat häntä monena yönä.

Sitten: äiti.

Mimin muutettua omaan asuntoon ja varsinkin kun he olivat Tuomaksen kanssa lopullisesti eronneet, oli äiti ottanut tavakseen tulla yllätysvierailuille mitä omituismpiin kellonaikoihin, kuten perjanatai-iltana puoli kymmeneltä tai sunnuntai-aamuna yhdeksältä, tuoda hänelle kasseittain ruokaa tai uudet villasukat, elämänhallintakirjoja tai rauhoittavia tuoksukynttilöitä. Mimistä tuntui, että äiti halusi pitää häntä silmällä, olla varma siitä että hänellä oli kaikki kunnossa, ettei hän enää hautautuisi murheiden ja peittojen alle, ja tavallaan se oli ollut ihan hellyyttävääkin mutta myös vähän rasittavaa.

Lisäksi äidillä oli aina ollut niin sanottuja henkisen kasvun kausia, joihin liittyi meditaatiota, kristallihoitoja ja sisäisiä vaelluksia, ja sellainen oli ollut viime aikoina taas käynnissä. Mimillä oli aina ollut näiden kausien kanssa hieman vaikeuksia. Hän olisi kaivannut äidiltään ihan tavallista vanhemmuutta, käytännön ohjeita ja ajatuksia, ei kuluneita latteuksia kuten ”jos uskot hyvään sinulle tapahtuu hyvää” tai ”on tärkeä tunnistaa oma sisäinen pyramidi, elävöittää korkea minuus”. Mimi ei myöskään halunnut kotiinsa hohtavia kristalleja, voimakiviä tai tarot-kortteja, mutta koska äiti ei kuitenkaan tuputtanut hänelle liiaksi mitään, oli Mimi antanut äidin uskoa ja kasvaa rauhassa.

Oli maanantai, työpäivä lopuillaan kun äiti soitti.

”Et ikinä arvaa!”

Äidin hihkuva innostus oli tihkunut lankoja pitkin Mimin korvaan.

”No en niin.”

”Älä viitsi olla heti noin negatiivinen. Arvaa nyt!”

”Siis mitä? Arvaa mitä?”

”Että kuka sun luokse tulee illalla kylään?”

Mimi oli huokaissut.

”Sinä?”

”Ei. Arvaa uudestaan!”

”Voi luoja äiti! Mulla on tosi pitkä päivä takana ja tänään on vielä maanantai, mä en jaksa nyt tämmöistä. Voitko vaan sanoa kuka on tulossa niin mä voin sitten kohteliaasti kieltäytyä.”

”Hyvä on.”

Äiti oli ollut hetken hiljaa ja sitten kuiskannut jotain.

”Mitä?”

”Enkeli. Sun luokse tulee enkeli kylään.”

”Enkeli. Sun luokse tulee enkeli kylään.”

Mimi oli purskahtanut epäsukoiseen nauruun. Tämä oli äidiltäkin jo aika yllättävä veto.

”Vai niin. Onko tällä enkelillä nimeä?”

Jälleen hiljaisuus ja uusi kuiskaus.

”Miksi sä kuiskaat? Mä en kuule mitään.”

”Nämä ovat hienovaraisia asioita, ei niitä voi huudella miten sattuu. Hänellä ei ole nimeä mutta hän on ystävällinen ja lempeä ja hän puhdistaa sun kodin.”

”Ai se on siivoava enkeli? Onko sillä oma imuri ja moppi mukana?”

Äidin innostus alkoi kääntyä ärtymykseksi mutta Mimi kuuli miten tämä yritti kaikin voimin pitää äänensä kurissa, enkeleille sopivassa pehmeässä sävyssä.

”Ihan totta Mimi, älä viitsi. Tämä on ihana juttu. Se on ollut mun luona viisi päivää ja mä lähetän sen nyt sun luo. Se tulee illalla, tasan kello 22.30. Muista olla kotona.”

”Sä et ole tosissasi. Mikä juttu tämä oikein on?”

”Mä olen perehtynyt näihin asioihin viime aikoina, jo pidemmän aikaa oikeastaan, mutten ole halunnut niistä kertoa ennen kun ole saanut tarpeeksi tietoa. Nyt mä tiedän että tämä toimii. Mun asunnossa on niin hyvä ja puhdas ilma ettet uskokaan.”

”Mä voin ihan yhtä hyvin ostaa ilmanraikastimen.”

Oli ollut äidin vuoro huokaista.

”Älä ole lapsellinen. Pudotin ohjeet sun postiluukusta. Ymmärrät sitten.”

”Ymmärrän mitä?”

”Ettei tämä ole mitään huuhaata tai leikkiä. Enkelit löytävät aina sen kodin jossa heitä tarvitaan.”

Mimi oli sulkenut puhelimen.

Mutta tultuaan kotiin Mimi oli avannut eteisen lattialla olevan kirjekuoren ja löytänyt seuraavat ohjeet:

”Ennen enkeleiden tuloa valitse sopiva huone tai paikka asunnostasi ja valmista se seuraavasti: siunaa valkea kynttilä ja pane se kynttilänjalkaan. Kynttilän viereen aseta valkea kukka (vaasissa tai kukkaruukussa). Kukan ja kynttilän vieressä on mahdollisesti kirjekuori, jonka sisällä olevaan paperiin olet kirjoittanut niiden ihmisten nimet, joiden kanssa olet sopinut, että enkelit vierailevat seuraavaksi sinun luonasi. Toisessa kirjekuoressa on taitettu paperi, johon olet kirjoittanut kolme toivomustasi. Pane omena sen kirjekuoren päälle, jossa toivomuksesi ovat. Ennen enkelten tuloa sytytä valkea kynttilä. Klo 22.30 avaat ulko-oven - aivan konkreettisesti - kutsuen enkelit sisään ja tervehdit heitä seuraavilla sanoilla: ’Enkelit, astukaa sisään ja olkaa sydämellisesti tervetulleita. Kiitos.’”

Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun äiti oli hurahtanut johonkin taikaan tai hoitoon mutta ensimmäinen kerta kun se meni näin pitkälle. Mimi oli jo ollut rypistämässä lappua ja soittamassa Lissulle ja Lauralle kertoakseen heille koko jutun mutta jostain ihmeen syystä hän oli tullut toisiin ajatuksiin, jäänyt pidemmäksi aikaa pohtimaan asiaa. Voisihan tätä kokeilla. Jos ei muuta niin tästähän voisi saada aikaiseksi vaikka hauskan kolumnin. Mutta totta puhuen hän oli ajatellut myös itseään, muistanut sen miten herkkä hänen tasapainonsa yhä oli, miten hän toisena hetkenä nautti olostaan ja elämästään ja toisena painui pinnan alle, itsesääliin ja surkeuteen. Koska kyllä hänellä oli toiveita ja haluja, haaveita ja unelmia. Mitä haittaa siitä olisi, että hän kirjoittaisi ne jollekin lapulle ja laittaisi lapun kirjekuoreen?

Joten hän oli ohjeiden mukaisesti kirjoittanut toiseen lappuun Marja Tähtinen ja toiseen kolme toivomusta onnesta ja rakkaudesta ja tasa-arvosta, ja asettanut kuoret kynttilän viereen. Vasta sitten hän oli muistanut toisen kuoren päälle laitettavan omenan mutta hedelmäkori oli ollut tyhjä. Kello oli siinä vaiheessa ollut jo vartin yli kymmenen, joten hän oli ottanut laukustaan evääksi tarkoitetun päärynän ja toivonut että se ajaisi saman asian. Tasan klo 22.30 hän oli avannut oven ja kutsunut enkelin sisään.

Mutta siinä ovella seistessään Mimi oli kuullut itsensä sanovan tervetuloa, yhtäkkiä nähnyt itsensä sekä peilistä että ikäänkuin ulkopuolelta, nähnyt miten oli tehnyt tilaa enkelille ja toivottanut tämän tervetulleeksi. Hän oli purskahtanut epäuskoiseen nauruun. Tähän oli siis tultu.

Hän oli sulkenut oven ja käynyt sohvalle istumaan, tuntenut olonsa huvittuneisuudestaan huolimatta surumieliseksi ja väsyneeksi. Kyse ei ollut edes siitä että hän olisi ajatellut enkeliasian olevan jotenkin täysin naurettava tai typerä. Jos joku halusi sellaiseen uskoa niin uskokoon. Mutta nähdessään itsensä ottamassa enkeliä vastaan hän oli tajunnut miten kauas oli tullut siitä Mimistä joka hän oli ennen ollut. Järkevästä, hauskasta, käytännöllisestä ja arkiseen rakkauteen uskovasta Mimistä. Tämä hänen niin sanottu uusi elämänsä oli vienyt hänet liian etäälle siitä kuka hän oikeasti oli. Ei hyvään elämään tarvittu enkeleitä tai ehdottomuuksia, ei lupauslistoja tai yhden illan juttuja, valkoisia valheita tai tunteiden kieltämistä. Siihen tarvittiin avoin sydän ja mieli, rakkaita ystäviä ja kiinnostava työ, toisinaan päiväunia ja juhlia. Ja ne kaikki hänellä jo oli. Jälkikäteen ajateltuna tuntui hämmentävältä miten selkeä tuo hetki oli ollut. Rauhallinen ja hyvä, kuin hän olisi tullut jonnekin perille. Ei tarvinnut enää rimpuilla ja etsiä, saattoi vain olla ja hengittää, antaa sydämen lyödä. Kyllä hän siinäkin istuessaan ymmärsi, että helppoa se ei tulisi olemaan, päinvastoin, edessä olisi varmasti vielä monta yksinäistä, surullista ja kipeää hetkeä, kaipuuta menneeseen ja toisen luo, sen hyväksymistä että näin hänen elämänsä oli nyt mennyt ja edessä olisi jotain muuta, kiehtovaa, pelottavaa ja vierasta. Mutta silti, tämän kaiken Mimi Tähtinen oli sinä iltana päättänyt ottaa vastaan, ja sitten yllättäen saanut vielä vähän ylimääräistäkin.

Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Mimin puhelin oli soinut. Puhelimen ruudussa oli vilkkunut tuntematon, ihmeellisen pitkä numero. Hän oli miettinyt hetken mutta lopulta vastannut. Soittaja oli ollut Mikolas.

Mimi oli häkeltynyt mutta tunnistanut miehen äänen heti, muistanut tämän kosketuksen ja tuoksun, tuntenut perhosten lehahtavan samantien lentoon. He olivat jutelleet hetken niitä näitä kunnes mies oli kertonut varsinaisen asiansa, että oli tullut muutamaa päivää aiemmin Suomeen tapaamaan ystäväänsä joka oli juuri saanut lapsen, hänestä tulisi kummisetä, ja että olisi Helsingissä vielä viikon verran, haluaisiko Mimi kenties tavata?

Jos joku olisi kesällä kertonut Mimille kaiken tämän, hän olisi tuskin uskonut siitä sanaakaan. Tuomaksen ja Ellan suhde ja sen paljastuminen ja siitä seurannut hänen ja Tuomaksen ja ero, asuminen ensin Lauran ja sitten äidin luona, yksin tehty häämatka ja kotiinpaluu, uusi koti ja uudet miehet, yksinäiset viikot ja kuukaudet, sokkotreffit ja enkelivierailut, kaikki se olisi kuulostanut vain ja ainoastaan huonosti ja epäuskottavasti käsikirjoitetulta elokuvalta, jonka äärellä ne harvatkin katsojat olisivat nukahtaneet kesken.

Mutta samalla hän on varma, että se kaikki on ollut välttämätöntä. Hänen on täytynyt elää tämä kummallinen, levoton, surullinen ja myrskyisä jakso läpi päästäkseen siihen, missä nyt on.

Niin, Mimi ajattelee ja kömpii takaisin lämpimään vuoteeseen, tässä minä nyt olen.

Hän painautuu vasten Mikolaksen selkää, nuuhkii ihon tuoksua ja kietoo kädet tämän ympärille. Mies herää, mumisee jotain kreikaksi ja kääntyy ympäri, hymyilee ja vetää syliinsä. Mikolaksen kone lähtisi vasta puolenpäivän maissa, heillä olisi hyvin aikaa. Ja pian Mimi huomaakin olevansa alasti. Hän tuntee miehen nyt jo tutun mutta yhä vieraan ja jännittävän painon yllään, tämän kädet ja huulet kaikkialla, juuri oikealla tavalla.

Muutaman tunnin kuluttua mies lähtisi takaisin Kreikkaan, tietenkin. Mikolaksen koko elämä on siellä mutta sitä Mimi ei halua juuri nyt ajatella, eikä hänen tarvitsekaan. Toki he voisivat tehdä kaikenlaisia suunnitelmia: hän voisi käydä siellä ja mies täällä tai he voisivat tavata jossain puolivälissä ja puhua yökaudet puhelimessa. Tai sitten he eivät näkisi toisiaan tämän aamupäivän jälkeen enää koskaan vaan hän tapaisi jonkun uuden, Joonaksen tai Matin tai Johanneksen, he menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen ja eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai sitten hän ei tapaisi ketään vaan eläisi yksinään, nauttisi töistään ja ystävistään, menisi opiskelemaan ja lähtisi sinne hemmetin Balille.

Niin tai näin, tulevaisuudennäkymiä on lukuisia, mutta juuri nyt Mimi ei ole kiinnostunut niistä yhdestäkään, hän ehtisi palata niiden äärelle vielä lukemattomia kertoja.

Juuri nyt hän haluaa nauttia vain tästä täydellisestä hetkestä. Tunteesta, että ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan hän on juuri siinä missä haluaakin olla.

Jatkis päättyy.

Kevät on tuonut Mimin elämään jo kevyempiä tuulia, kunnes Ellan viesti muuttaa kaiken.

Mimi pyöräilee Merikannontietä pitkin, loiva alamäki tuo lisää vauhtia, hän tuntee lämpimän tuulen avonaisissa hiuksissaan. Syyskuu on jo pitkällä mutta aurinko hehkuu pilvettömällä taivaalla aamusta iltaan. Intiaanikesä, Mimi ajattelee ja hymyilee. Hän rakastaa kaikkea mitä tuohon sanaan liittyy: yllättävyyttä, mahdollisuuksia ja niiden tuomaa lapsenomaista riemua. Muutenkin hänellä on hyvä olo, niin paljon kevyempi kuin hän olisi ikinä tai ainakaan reilu kuukausi sitten voinut kuvitella. Asiat olivat heinäkuun lopun päivien tapahtumien jälkeen edenneet niin vauhdilla, että perässä oli välillä vaikea pysyä, mutta useimmiten hänestä tuntui, että suunta oli kaikesta huolimatta oikea.

Useimmiten tuntui, että suunta oli kaikesta huolimatta oikea.

Hänellä on oma kaunis koti tutuilla, rakkailla kulmilla Meilahdessa. Asunto on pieni mutta valoisa ja hänelle sopiva, vasta remontoitu yksiö vaaleanpunaisen talon ylimmässä kerroksessa. Muuttopäivä muutama viikko sitten oli ollut tunteikas ja haikea, mutta ainakin he olivat selvinneet siitä rauhassa ja ilman riitaa. Mimillä oli ollut apunaan Laura, Joni ja Jonin ystävä Kasper, mutta myös Tuomas oli ollut mukana Kruunuhaan päässä, auttanut hissittömässä talossa sohvan ja pesukoneen kanssa. Pihalla he olivat Tuomaksen kanssa vielä kerran halanneet, ja ison pakettiauton hyristessä pitkin Mariankatua Mimi oli asiaa sen kummemmin ajattelematta laskenut päänsä Kasperin olkaa vasten, sulkenut silmänsä ja tuntenut yhden elämänvaiheen tulleen päätökseensä. Tunne oli kipeä ja surullinen, tietenkin, mutta ei varsinaisesti paha, eikä ainakaan enää musertava.

Muuttoa seuranneina viikkoina hän on kuitenkin varmuuden vuoksi pitänyt itsensä kiireisenä, tehnyt pitkiä mutta kiinnostavia työpäiviä ja saanut paljon aikaiseksi, nauttinut suuresti sinkkuutta ja vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevän juttunsa kirjoittamisesta, käynyt ahkerasti tanssitunneilla ja potkunyrkkeilyssä ja viikonloppuisin lähtenyt Lissun kanssa ulos, tanssinut klubeilla valomerkkiin asti ja kävellyt kotiin hikisenä ja iloisessa hiprakassa, muutaman kerran lähtenyt vielä jatkoillekin. Illat ovat olleet pitkiä ja hauskoja, mutta myös outoja.

Viime perjantaina he olivat menneet keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan jonka olemassaolosta Mimi ei ollut ehtinyt edes kuulla mutta jossa Lissun mukaan ”kävisivät pian kaikki”. Lissu oli kävellyt reippaasti kadunkulmaan asti kiemurtelevan jonon ohi, tervehtinyt ovimiehiä ja tarjoilijoita poskisuudelmin, saanut heille samantien hyvän pöydän täpötäydestä tilasta ja kaupan päälle ilmaisen samppanjapullon. Pöytään oli nopeasti ilmestynyt Lissun kavereita, myös Niko, jota Lissu edelleen tapaili ja jonka vuoksi edelleen joka maanantai huokaili, sekä Nikon kaveri Pete. Pete oli välittömästi iskenyt silmänsä Mimiin ja osoittautunut hyväntuuliseksi ja kohteliaaksi lääketieteen opiskelijaksi. He olivat jutelleet ja tanssineet ja lopulta Pete oli myös saattanut Mimin kotiin. Alaovella he olivat suudelleet, ja Mimi oli ollut jo kutsumaisillaan tämän sisälle kun Pete oli yllättäen kuiskannut hänen korvaansa: mä haluan että sä sidot mut patteriin kiinni ja annat mulle piiskaa. Mimi oli purskahtanut nauruun mutta nopeasti huomannut Peten olevan täysin tosissaan, joten hän oli vain luikahtanut mahdollisimman nopeasti ovesta rappuun ja kiusallista tilannetta pakoon.

Nyt Mimi kääntyy Hietaniemen hautausmaan kulmalta Mechelininkadulle kohti Kamppia ja naurahtaa vielä kerran. Tämä pitkän parisuhteen jälkeinen elämä ja sen mutkat ja käänteet ovat todella osanneet yllättää, hyvässä ja pahassa. Koska toki hänellä yhä oli myös iltoja ja öitä jolloin hän makasi sikiöasennossa kahden peiton alla ja kuunteli Cardigansia tai Scandinavian Music Groupia, söi levyllisen pähkinäsuklaata, joi useamman lasin punaviiniä, puri tyynynkulmaa ja itki tuntikausia. Noina iltoina hän tunsi viiltävää surua ja kaipausta, mutta enemmän kuin Tuomasta, hän kaipasi kaikkea sitä mitä heillä oli ollut. Jaettua arkea ja sen synnyttämää turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, syliä johon käpertyä ja nukahtaa, miehen painoa yllään. Hän antoi itselleen luvan katsella valokuvia ja velloa itsesäälissä ja muistoissa, mutta pikkuhiljaa hän oli alkanut myös ajatella että ehkä Tuomas oli tosiaan ollut oikeassa, ehkä he eivät olleet toisilleen oikea valinta, ja se tieto rauhoitti.

Tuomas oli tosiaan ollut oikeassa, ehkä he eivät olleet toisilleen oikea valinta.

Toisinaan Mimi sai itsensä kiinni ajatuksesta että haluaisi soittaa Ellalle, puhua vain ja ainoastaan Ellan kanssa, kunnes muisti tapahtuneen, uudestaan ja uudestaan, kävi sen tahtomattaan mielessään läpi ja kirosi parhaan ystävänsä alimpaan helvettiin. Entisen parhaan ystävänsä. Ellan kohdalla suru oli kuitenkin alkanut laantua, kyyneleet tyrehtyä. Jonain päivänä he varmasti vielä kohtaisivat ja puhuisivat mutta sen aika ei ollut vielä, hän oli yhä liian vihainen. Askel ja päivä kerrallaan, niin Mimi ajatteli.

Ja luojan kiitos hänellä on muitakin ystäviä, parempia ystäviä. Kuten Lissu ja Laura. Supernaiset joita ilman hän ei olisi selvinnyt, siitä hän on varma. Sen vuoksi hän onkin suunnitellut ystävilleen kuun lopulle pienen matkan, viikonlopun kylpylässä. Kaksi päivää pelkkää lepoa, ruokaa, kasvohoitoja, uimista, hyvää ruokaa ja ihanaa seuraa. Se tulisi heille kaikille tarpeeseen.

Mutta sitä ennen Mimin on saatava juttu valmiiksi. Jukka oli huomannut hänen innostuksensa ja antanut hänelle lisää aikaa, mutta nyt deadline alkoi lähestyä ja hänen pitäisi vielä tehdä päätös lähtisikö sitä varten Tinder-treffeille, jotka oli jo sopinut. Hän päättää ottaa asian esille aamupalaverissa, luottaa Lissun ja Jukan mielipiteeseen.

Kokoushuoneen valtava valkoinen pöytä on täynnä papereita, vedoksia ja kuvia. Kirjavan huivin hiustensa ympärille kietonut ja raidalliseen hameeseen pukeutunut Lissu istuu Mimiä vastapäätä ja tuijottaa kannettavan tietokoneen ruutua, vuoroin puhaltelee purkkapalloja ja pureskelee lyijykynää. Jukka istuu Mimin vieressä, hyräilee ja katsoo kuvavedosta suurennuslasin kanssa. Jukalla on yllään turkoosi, pienillä keltaisilla kanarialinnuilla kirjailtu kauluspaita ja punaiset polvihousut, jalassaan varvastossut ja päässään aurinkolippa jossa lukee I LOVE MIAMI.

Mimin lävitse käy yllättävä hellyyden aalto, kiitollisuus siitä että saa olla juuri nyt juuri tässä, tässä työssä ja näiden ihmisten kanssa.

”Mulla olis teille hei yksi kysymys.”

”No, mikäs kysymys”, Jukka sanoo ja katsoo häntä suurennuslasin läpi.

”Eikö se ole kusetus mennä jonkun kanssa treffeille valheellisin perustein?”

”Mä olen alkanut vähän epäröidä niiden treffien suhteen, siis sitä mun juttua varten. Että eikö se tavallaan ole aikamoinen kusetus mennä jonkun kanssa treffeille näin valheellisin perustein?”

Lissu ottaa kynän suustaan, puhaltaa purkastaan valtavan vaaleanpunaisen pallo, antaa sen poksahtaa ja huokaa.

”Mun mielestä sä Mimi suurentelet tätä nyt, vatvot edestakaisin ja ihan turhaan. Ne on yhdet treffit, ei mikään lupaus avioliitosta, parisuhteesta tai edes ihastuksesta. Se, että sä kirjoitat niistä ei ole yhtään sen valheellisempaa kuin se, että sä menisit tapaamaan jotain vain kohteliaisuudesta tai vähän vinksahtaneesta mielenkiinnosta, vaikka oikeastaan jo tiedät ettei siitä mitään tule, niin kuin tuhannet ihmiset tekee joka ilta. Ja eihän kukaan sen jutun perusteella edes tiedä kuka se mies on, eihän tässä nyt sentään nimiä ja kasvoja ruveta paljastamaan. Tämmöstä tämä nykyään on, usko pois, kaikki valehtelee tai liiottelee tai kaunistelee totuutta, enemmän tai vähemmän. Ei se homma muuten pyöris.”

”Mikä homma?”

”Treffibisnes. Pariutuminen. Rakkaus. Kaikki. Ei kaikki ole niin totuudenjanoisia kuin sinä. Toiset haluavat vain seikkailla, kokeilla uusia juttuja. Elämä ei ole Mimi niin vakavaa. Joskus voi ihan hyvin vaikka pyytää jotain tuntematonta antamaan itselleen piiskaa.”

Mimi tirskahtaa ja on kaataa kahvit päälleen. Jätettyään Peten perjantaina oven ulkopuolelle Mimi oli lähettänyt Lissulle samantien viestin josta oli alkanut aamuöinen, täysin hysteerinen keskustelu miehistä ja seksistä ja vaikka mistä.

”Mikäs juttu tämä nyt on”, Jukka kysyy, kohottaa tuuheita kulmiaan ja siemaisee golfpallon muotoisesta mukistaan vahvaa yrttiteetä jota juo joka aamu useammman kupin.

”Ei mikään. Mimi vaan onnistui löytämään oikean aarteen viime perjantaina…”

”Mutta ei siitä nyt sen enempää, Mimi keskeyttää Lissun ja nojaa taaksepäin, vaan tästä mun jutusta. Koska mä en ole sun kanssa ihan samaa mieltä. Eihän me tiedetä mitä se mies mahdollisesti haluaa, kuinka vakavissaan se on. Enkä mä haluaisI, että joku kirjoittais musta mun tietämättä.”

”No kerro sitten”, Jukka sanoo.

”Kerro mitä?”

”Että kirjoitat siitä. Sille miehelle. Sitten lopuksi. Tuskin se ketään haittaa kun tosiaan ilman nimeä ja kuvaa mennään kuitenkin. Ja mikä nyt vois olla pahinta mitä siitä seuraa?”

Tämä, Mimi ajattelee katsoessaan edessään tyrskivää ja kyynelehtivää polkkatukkaista Seppoa joka laskee pyöreät silmälasinsa pöydälle, pyyhkii silmäkulmiaan ja nenäänsä sinisen muumipaidan hihaan ja pudistelee päätään. Tämä on pahin.

”Mä olen tosi pahoillani”, Mimi sanoo kymmenennen kerran vaikka ymmärtää jo ettei se mitään auta.

Miksei hän lähtenyt saman tien jonkun tekosyyn turvin, kun mies istui häntä vastapäätä ja hyvin nopeasti kävi selväksi että sekä miehen sivustolle lataama kuva että kuvailu itsestään oli jotain ihan muuta kuin todellisuus. Kuva oli varmasti ainakin viidentoista vuoden takaa ja kuvailu juuri sitä, mitä Lissu oli sanonut: liioiteltu ja kaunisteltu. Seppo ei ollut akateeminen sekatyöläinen, innokas urheilija ja hyvä kuuntelija, vaan ala-asteen sijaisuuksia tekevä filosofian kandidaatti, HJK:n kausikortin ja vahvan kuulolaitteen omaava neljäkymmentäviisivuotias mies, joka asui olosuhteiden pakosta äitinsä kanssa Maunulassa. Jälkimmäisestä he tosin olivat hetkeksi löytäneet helpon ja yhteisen puheenaiheen, mutta sekin oli tyssännyt siihen, ettei Sepolla kuitenkaan ollut mitään tilannetta vastaan, äiti kun oli niin hyvä tekemään ruokaa (hänen ehdottomat suosikkinsa olivat makaronilaatikko ja karjalanpaisti) ja kylpyhuoneessa oli valtava pesutorni, jollaisesta Seppo saattoi vain haaveilla ja haaveilikin (hän kun ei mistään hinnasta laittaisi samoja vaatteita kahtena päivänä peräkkäin ylleen). Mimi ei edes uskaltanut ajatella, kuinka monta erilaista muumipaitaa ja neuleliiviä miehen vaatekaapissa roikkui.

”Kyllä mä vähän ihmettelin, kun sunlainen nainen halusi mut tavata mutta halusin silti toivoa parasta. Ja ajattelin että pahimmassa tapauksessa sä näet mut ensin ja vain lähdet pois. Mutta että tämä olikin jokin juoni, huijaus, suuri petos…”

”En mä nyt sanoisi tätä ihan suureksi petokseksi kuitenkaan. Enemmänkin tää on tutkimusta. Osa mun työtä.”

Seppo huokaa ja niiskuttaa, pudistelee päätään.

”Viimeksi kun tarkistin niin toimittajien työhön ei kyllä kuulunut valehtelu, päinvastoin. Ja oli miten oli niin ei ihmisten tunteilla saa leikkiä tällä tavalla. Tajuatko sä ollenkaan miten itsekästä ja julmaa tuollainen on?”

Mimi vetää syvään henkeä ja laskee kätensä Sepon käden päälle, puristaa mahdollisimman lempeästi mutta väärien toiveiden herättämisen pelossa vetää käden myös nopeasti pois, huomaa samalla miehen ranteessa olevan eri värisistä puisista helmistä tehdyn korun ja peukalossa olevan nuuskamuikkus-sormuksen.

”Tajuan. Ja itse asiassa olin ihan viime metreillä perumassa koko jutun mutta mun esimies sai mut puhuttua yli. Oikeasti, mä olen tosi pahoillani.”

Seppo nyyhkäisee vielä muutaman kerran, sitten kokoaa itsensä ja laittaa silmälasit takaisin.

”Hyvä on. Sä vaikutat kyllä ihan mukavalta ihmiseltä, noin muuten.”

”Kyllä mä olenkin, usko pois. Ja hei, jos ei mitään muuta niin saitpahan ainakin ilmaisen illallisen. Lehti tarjoaa.”

Seppo kohottaa katseensa ja hymyilee hämmentävän onnellisesti.

”Oikeasti?”

”Oikeasti.”

”No sitten mä voisin kyllä tilata vielä jotain jälkiruokaa. Vaikka kaksin kappalein!”

Ei. Ole. Todellista. Ei vaan ole, Mimi ajattelee mutta nyökkää ja hymyilee. Puoli tuntia ja sitten hän voisi lähteä.

Kahta tuntia myöhemmin Mimi avaa kotinsa oven, sytyttää eteiseen valon ja käy pehmeälle matolle istumaan. Luoja mikä ilta.

Seppo oli lopulta ilahtunut jälkiruoasta ja laskun hoitumisesta niin paljon, että oli aloittanut erittäin polveilevan ja avoimen, joka suuntaan rönsyävän kertomuksen siitä, miksi oli ollut yksin niin monta vuotta. Muutama orastava suhde oli kyllä ollut, mutta ne olivat jokainen päättyneet siihen, että Sepolla oli liian läheiset välit äitinsä kanssa, mitä Seppo itse ei ymmärtänyt, tai siihen että naiset olivat olleet liian innokkaita saamaan lapsia, joista Seppo taas ei tykännyt. Lisäksi Sepolla oli kovin täysi aikataulu, johon satunnaisten töiden lisäksi kuului roolipelikerhon puheenjohtajuus, lukupiiri ja saunaseura, joten parisuhteen ylläpitäminen saattaisi senkin vuoksi olla hieman hankalaa. Mimi oli kuitenkin vaikuttanut niin kiinnostavalta naiselta, että hän oli huomannut yllättävän voimakkaiden toiveiden pitkästä aikaa heräävän, itsensä olevan jälleen kerran valmis ainakin yrittämään.

Seppo oli varmasti yksi oudoimmista miehistä kenet Mimi oli koskaan tavannut.

Seppo oli varmasti yksi oudoimmista miehistä kenet Mimi oli koskaan tavannut, mutta lopulta tämän avoimuus ja rehellisyys olivat myös tehneet vaikutuksen. Seppo kulki omia polkujaan, hieman yksinäisenä mutta hyvällä itsetunnolla varustettuna, ja heidän erotessaan Mimi oli ollut täysin vilpitön sanoessaan, että toivoi sydämensä pohjasta Seppo lytävän onnen vielä jonain päivänä. Ja myös suositteli tälle muuttoa omaan kotiin, tai ainakin sen perusteellista harkitsemista.

Koska onhan tämä ihanaa, kaikesta huolimatta, Mimi ajattelee riisuessaan vaatteita yltään ja katsoessaan samalla hiljaista ja hämärää asuntoa ympärillään. Vaalean punertava samettisohva ja sen edessä siro marmoripöytä, lattialla iso raidallinen matto ja ikkunoiden edessä pellavaverhot. Maljakoissa ja laseissa erilaisia kukkia, seinillä muutama kehystetty valokuva, Mimin maalaama taulu ja pyöreä peili. Ikkunalaudalla korurasiat, kynttilät ja paksut muotilehdet hyvässä järjestyksessä. Sängyn vieressä metallirekki, jossa hänen kauneimmat mekkonsa roikkuivat silitettyinä ja puhtaina. Oma koti, omat tuoksut, omat pienet sotkut. Ja varsinkin näin alussa kun missään ei ole turhaa tavaraa, ei epämääräisiä pinoja ja laatikoita, ei kaappeihin sullottuja vanhoja vaatteita ja koriste-esineitä, ei likaisia sukkia ja kalsareita siellä täällä.

Kaikelle on oma paikka, mitään ei ole liikaa. Tai no, toisinaan ajatuksia ja tunteita ehkä muutama, mutta toisaalta nekin kuuluivat pakettiin nimeltä Mimi Tähtisen uusi elämä.

Seuraavalla viikolla, keskiviikko-iltana, Mimi seisoo jälleen kerran Lauran ja Jonin oven takana. Lähtö kahdeksi yöksi kylpylään oli aiheuttanut Laurassa jonkin rakkauspuuskan sekä Maijaa että hieman yllättäen myös Jonia kohtaan, joten Mimi oli lupautunut hoitamaan Maijaa, jotta Laura ja Joni saisivat yhteisen vapaaillan.

Hän sai vihdoin juttunsa valmiiksi ja tuntee nyt miellyttävää huojennusta. Olisi mukava ajatella vaihteeksi muutakin kuin pariutumista, parisuhteita tai rakkautta, ja muutenkin hän on hetkeksi saanut tarpeekseen miehistä kaiken kaikkiaan. Hän haluaa hetken olla ihan rauhassa, ilman mitään säätöjä, pelejä ja sopimuksia, ja Maija jos kuka olisi siihen varsin oivallinen seuralainen. Tämän illan hän miettisi vain ja ainoastaan pehmolelujen diskoa, palikkatorneja, banaanisosetta ja puhtaita vaippoja.

Samassa Laura työntää oven auki, eikä Mimi ole tunnistaa ystäväänsä. Vaaleat hiukset on sidottu paksulle, päätä kiertävälle letille, korvissa vilkkuvat pienet helmet, silmissä on huolellinen tumma rajaus ja kasvoilla onnen hehku. Yllensä Laura on pukenut todella tyköistuvan pikkumustan, lantio kaartuu kauniisti esille, hoikat sääret näyttävät tavallistakin pidemmiltä. Lauran hymystä päätellen tämä on itsekin kokonaisuuteen enemmän kuin tyytyväinen.

”Hei muru”, Laura sanoo pehmeästi ja antaa suukon Mimin poskelle.

”Moi, sä näytät upealta, oikeasti, ihan mielettömältä. Mä en muistanutkaan…”

”Ei Jonikaan”, Laura vastaa ja nauraa niin että pää heilahtaa taaksepäin. ”Enkä minäkään.”

”Sulla on aika upea vaimo vai mitä?”

He astuvat sisälle ja Mimi näkee Jonin istuvan sohvalla punaposkinen Maija sylissään.

”Sulla on aika upea vaimo vai mitä?” Mimi sanoo mennessään heidän viereensä ja nostaessaan hymyilevän ja jokeltavan Maijan polvelleen istumaan.

”On”, Joni myöntää, antaa katseensa levätä Laurassa, nousee ja ottaa vaimoaan hellästi kädestä kiinni.

”Mennään.”

Ja kerrankin he vain menevät, rauhassa ja ilman mitään sähläystä tai kinaa tai kiirettä, vain muistuttavat, että Mimi soittaisi jos jotain tulisi, muuten he tulisivat puoleenyöhön mennessä kotiin, jääkaapin ovessa olisi ohjeet ruoka-aikoihin ynnä muihin käytännön asioihin.

Ovi sulkeutuu, ja asunto on hetken täysin hiljainen, kunnes todellisuus iskeytyy pienen Maijan mieleen, ja tämän iloinen ilme muuttuu vakavan ja surullisen kautta punertavaksi raivoksi, ja lopulta ilmoille kajahtaa korkea huuto ja lohduton itku.

Eikä se lopu.

Mimi keskittyy selviämiseen. Hän heijaa ja paijaa Maijaa, kantaa sylissään huoneesta toiseen, näyttää ikkunoista maisemia ja seiniltä tauluja, puhuu ja hyräilee tauotta, laittaa Maijan sitteriin ja nostaa takaisin syliin, tarjoaa maitoa ja vaihta vaipan, tarjoaa sosetta ja pyyhkii sitä yhtä paljon pöydältä ja lattialta pois, laittaa musiikkia, ensin reipasta ja sitten rauhallista. Hän tekee kaiken mitä keksii, mutta Maija vain itkee. Itkee ja huutaa. Huutaa ja itkee. Mimi miettii pitäisikö hänen jo soittaa Lauralle mutta katsoessaan kelloa huomaa, että aikaa on Lauran ja Jonin lähdöstä kulunut noin kaksikymmentä minuuttia. Samassa hän muistaa Lauran salaisen keinon.

Hän laskee karjuvan Maijan olohuoneen matolle, hakee Lauran vaatekaapista alusvaatekorin taakaa kuulosuojaimet ja sujauttaa ne päähänsä. Hänen ympärilleen laskeutuu taivaallinen hiljaisuus, Maijan huuto on vain kaukaista huminaa. Tyytyväisenä hän käy sohvalle istumaan, asettaa Maijan syliinsä selälleen pötköttämään ja alkaa lukea vierellään olevaa naistenlehteä. Sujuisi tämä näinkin.

Hetken kuluttua Mimi huomaa puhelimensa vilkkuvan. Hän ei tunnista numeroa mutta päättää kuitenkin vastata. Hän riisuu kuulokkeet ja tajuaa Maijan lopultakin hiljentyneen, tuijottavan vuoroin häntä ja puhelinta silmät suurina. Mimi vastaa.

”No Kasper tässä moi”.

Mimillä kestää hetken ymmärtää että kuka puhelimen toisessa päässä on, kuka Kasper.

”Jonin kaveri, olin siellä sun muutossa hetken apuna, muistatko?”

”Aaa, joo, muistan.”

”Sain Jonilta sun numeron kun soitin sille äsken, se sanoi, että ei ole kotona mutta sä olet.”

”Joo, olen, lapsenvahtina, mutta siis mitä…”

”Niin siis mä unohdin sinne viime kerralla pari kirjaa ja nyt mun olisi saatava ne. Ensi viikolla täytyy palauttaa pari tekstiä kouluun ja tarvitsen niitä kirjoja sitä varten.”

Mimi oli muuton yhteydessä ymmärtänyt että Kasper työskenteli kirjastossa eikä mies ollut puhunut mitään mistään opinnoista. Toisaalta, painopiste oli kyllä kokoajan ollut enemmän kantamisessa kuin rupattelussa.

”Kouluun?”

”Joo, mä jatko-opiskelen, tai ainakin yritän näin töiden ohella. Luovaa kirjoittamista.”

”Oho. Tai siis hienoa. Kiinnostavaa.”

”Tavallaan joo. Mutta aika vaikeaa myös.”

”Varmasti.”

”Mutta siis voinko tulla hakemaan ne nyt? Vai onko teillä siellä iltapala pahasti kesken?”

Hitto! Iltapala! Kello on jo seitsemän eikä Mimi ole edes aloittanut. Jotain kertoi hänen lapsenvahtitaidoistaan se että mies joka ei ollut edes paikalla oli lapsen aikatauluista paremmin perillä kuin hän.

”Ei, ei ole, just tässä aloitellaan. Eli tule vaan, täällä me ollaan.”

”Kiva, kiitos, nähdään pian!”

”Nähdään!”

Kasper seisoo rappukäytävässä kädessään yksi punainen ruusu.

Ovikello soi reilun puolen tunnin päästä. Mimi vilkaisee itseään eteisen peilistä, sipaisee vielä nopeasti huulikiiltoa ja laittaa hiuksensa aavistuksen sotkuiselle ponihännälle (itsekin teostaan hieman yllättyneenä) ja avaa oven jälleen tyytyväinen ja iloinen, lautasellisen puuroa ja kaksi banaania syönyt Maija sylissään.

Kasper seisoo rappukäytävässä kädessään yksi punainen ruusu.

”Hei, kiva nähdä, tule sisään.”

Mimi kääntyy ja menee edeltä olohuoneeseen, laskee Maijan pehmeälle leikkiviltille mahalleen ja antaa tämän eteen kasan heliseviä, vilkkuvia, tutisevia ja rapisevia leluja. Maijalla oli enemmän leluja kuin yhdelläkään toisella hänen tuntemallaan lapsella ja Maija myös osoitti niitä kohtaan häkellyttävän vähän mielenkiintoa. Jos Maija sai valita puukauhan ja muovikipon ja tärisevän dinon ja soivan hyrrän välillä, hän valitsi aina ensimmäiset. Mutta Mimi oli aika nopeasti ymmärtänyt että tämä oli aihe josta useimmat vanhemmat eivät halunneet kuulla, saati keskustella, joten näillä mentiin.

”Mä en tiedä missä ne sun kirjat on tai mitkä ne kirjat on, Joni ei tosiaan sanonut tästä mulle mitään, mutta sä varmaan tiedät…”

Mimi nostaa katseensa ja huomaa Kasperin seisovan keskellä huonetta, hieman ujon oloisena ja ruusu yhä kädessään.

”Tämä on sulle.”

Mimi hämmentyy ja ilahtuu yhtä aikaa.

”Ai, en mä tajunnutkaan. Miksi? Tai siis kiitos.”

Kasper astuu lähemmäs ja ojentaa ruusun.

”Ei mulla mitään kirjoja täällä ole. Tai ollut.”

”Ei ole?”

”Ei. Mä vaan halusin nähdä sut.”

Mimi ottaa ruusun vastaan ja tuntee punastuvansa. Mikä juttu tämä nyt oikein on? Ja samassa hän ymmärtää. Ei Lauralle mitään rakkauskohtausta ollut tullut. Treffi-ilta olikin vain jokin juoni saattaa heidät kaksi yhteen. Ei helvetti. Ja eikö Kasperilla ollut tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä itse ja suoraan?

Ennen kun hän ehtii sanoa mitään Kapser katsoo alaspäin, ähkäisee ja kiroaa. Mimin katsoessa samaan suuntaan, hän huomaa Maijan oksentaneen puurot ja banaanit miehen kangastossuille. Tahtomattaan hän purskahtaa raikuvaan nauruun, joka tarttuu myös Maijaan ja saa tämän kellahtamaan selälleen niin että kellertävä oksennus tarttuu hentoihin hiuksiin ja vaatteisiin.

”Voi ei, anteeksi, mun ei olisi varmaan pitänyt laittaa sitä mahalleen makaaman, kun se just söi.”

”Ei varmaankaan”, Kasper sanoo mutta nauraa jo itsekin.

Perjantaina aamupäivällä Mimi odottaa Lauraa ja Lissua Rautatieaseman edessä ja kirjoittaa vastausta Kasperin aikaisin aamulla lähettämään tekstiviestiin. Oli tosi kiva nähdä sua, toivottavasti voidaan ottaa pian uusiksi ja ehkä tällä kertaa ihan kahdestaan ;). Mimi ei ole ihan varma mitä tilanteesta tai miehestä ajattelee tai tätä kohtaan tuntee mutta vastaa kuitenkin lähtevänsä mielellään illalliselle vaikka jo ensi viikolla, keskiviikko sopisi hyvin.

Kasper oli osoittautunut mukavaksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei hermostunut pienistä, nautti lastenhoidosta ja ruoanlaitosta, kuunteli keskittyneesti mitä Mimi puhui ja esitti kiinnostavia ja loppuun asti ajateltuja mielipiteitä, mutta silti jotain oli pielessä. Ehkä se johtui fyysisestä halusta, tai lähinnä sen puutteesta. Lauran ja Jonin luona he olivat istuneet monta tuntia vieretysten sohvalla ja vielä kynttilänvalossa, mutta kertaakaan Mimille ei ollut tullut oloa että hän haluaisi suudella tai edes koskettaa miestä. Kasperin lähtiessä he olivat halanneet eteisessä eikä Mimissä ollut tapahtunut mitään. Ei läikähdystä, ei värinää, ei perhosia. Ei edes pienenpientä kutinaa vatsanpohjassa. Ehkä mies vain oli liian varovainen, liian kohtelias. Mutta silti hän haluaa antaa tälle vielä toisen mahdollisuuden. Jos ei muuta niin illasta tulisi varmasti miellyttävä, niin rentoa seuraa Kasper selkeästi oli.

Hänen ajatuksensa keskeytyvät kun hän tuntee jonkun kietovan kätensä ympärilleen. Hän tunnistaa Lissun hajuveden kirpeän ja makean tuoksun ja hymyilee.

”Sä olet myöhässä”, Mimi sanoo ja kääntyy ympäri.

”Vain vähän. Ja eihän Laurakaan ole vielä tullut.”

”Se laittoi viestin että on vartin myöhässä.”

Ystäviensä tavat tuntien Mimi oli sopinut tapaamisen puoli tuntia etuajassa ja on jälleen kerran ratkaisuunsa tyytyväinen.

Hetken kuluttua Laurakin saapuu paikalle. Seuraa halauksia, naurua ja toisiinsa sekoittuvia lauseita. Lopulta he rauhoittuvat ja menevät ovista sisälle, etsivät oikean raiteen ja junan ja nousevat sen kyytiin. Heidän ympärillään kieppuu ihana vapauden ja keveyden tunne kun he suuntaavat kohti ravintolavaunua, löytävät istumapaikat ja tilaavat kolme pikkolopulloa kuohuviiniä. Mimi katselee ja kuuntelee näitä kahta upeaa naista ja nojautuu taaksepäin, nauttii myös junan vaimeasta kolinasta ja ohikiitävistä maisemista. Edessä olisi ihana viikonloppu, hän on varma siitä.

Samassa hänen puhelimensa piippaa jälleen. Kasper oli varmasti ilahtunut hänen vastauksestaan ja halusi kertoa sen. Mimi kaivaa puhelimen taskustaan ja lukee ruudulle ilmestyneen viestin. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin. Kylmä leviää sormista rinnan alle ja vatsaan. Hän yrittää vetää syvään henkeä mutta kurkussa tuntuu tahmea paine joka estää happea kulkemasta normaalisti.

”Ei voi olla…”

”Mitä”, Laura kysyy.

”Ella on raskaana.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Mikolas on tuonut lohtua, mutta Mimi kaipaa yhä Tuomasta.

Kotiinpaluu ei suju ongelmitta, tietenkään, kuten ei ilmeisesti enää mikään.

Mimi oli vaihtanut konetta Amsterdamissa, ja samalla hänen matkalaukkunsa oli kadonnut. Vaihtoaika oli ollut viisi tuntia mutta silti laukku ei jostain syystä ollut ehtinyt Helsingin koneeseen tai päätynyt johonkin toiseen koneeseen. Onneksi hän oli sentään pakannut kaiken tärkeimmän käsimatkatavaroihin, lompakon, kameran, avaimet ynnä muut, mutta silti, selvittäessään asiaa lentokentän työntekijän kanssa hän meinaa purskahtaa itkuun. Hänestä tuntuu ettei kestä enää yhtään vastoinkäymistä.

Mikolaksen synnyttämä hyvänolontunne oli haihtunut lähes kokonaan.

Mikolaksen ja yhteisen illan synnyttämä hento hyvänolon tunne oli haihtunut lähes kokonaan Tuomaksen viestin jälkeen ja muuttunut paluumatkan aikana lähes paniikinomaiseksi arvailuksi siitä mistä mies halusi puhua. Halusiko tämä palata takaisin yhteen vai ainoastaan nähdä? Halusiko kertoa että ovat päättäneet Ellan kanssa jatkaa suhdetta? Ja mitä ei voinut lakaista maton alle, kuten mies oli viestissä kirjoittanut? Ja kuka tässä ylipäätään oli lakaissut mitään maton alle? Ei hän ainakaan. Hiljaisuus ja yritys selvitä jokaisesta päivästä tunti kerrallaan ilman Tuomaksen kohtaamista ei ollut maton alle lakaisua vaan selvittämisen lykkäämistä siihen asti, että hän kestäisi sen ilman hajoamista tuhanteen osaan.

Niin tai näin, Mimi oli kirjoittanut että hänen puolestaan he voisivat tavata kunhan hän olisi palannut ja asettunut takaisin Suomeen. Hän halusi rauhassa aikaa koota ajatuksensa, miettiä valmiiksi kaiken mitä sanoisi ja myös kysyä Lauralta jos tällä olisi jotain uutta tietoa tapahtuneesta tai nykytilanteesta, mutta sen hän piti omana tietonaan. Tuomas oli vastannut nopeasti silmää iskevällä hymiöllä mikä oli ollut yhtä aikaa ilahduttavaa ja raivostuttavaa. Ylipäätään Tuomaksen häkellyttävän rento, jopa kevytmielinen suhtautuminen tapahtuneeseen oli kaikista oudointa ja loukkaavinta, aivan kuin mies ei aidosti ymmärtäisi tekoaan tai välittäisi siitä. Toisin sanoen, ei välittänyt Mimistä. Hän oli lukemattomia kertoja odottanut ja toivonut että Tuomas tosissaan katuisi tekoaan, ryömisi hänen edessään ja anelisi anteeksiantoa, mutta ei. Ja samalla Ellakin oli vaiennut. Ei lähettänyt enää viestejä, ei yrittänyt soittaa.

Kerta toisensa jälkeen Mimi palasi samojen ajatusten ja kysymysten äärelle: miten oli mahdollista että mies, jonka kanssa hän oli elänyt kolme vuotta, jota hän oli rakastanut ja rakasti yhä vaikka yrittikin kaikin voimin olla myöntämättä asiaa ja johon hän oli luottanut eniten maailmassa, saattoi toimia tavalla, joka oli niin itsekäs, röyhkeä, valheellinen ja ruma? Ja miten oli mahdollista. että Ella pystyi pettämään hänet niin täydellisesti, kaiken sen jälkeen mitä he olivat yhdessä jakaneet ja kokeneet? Kuka Tuomas oikeasti oli? Kuka Ella? Miten hän pystyisi enää koskaan luottamaan kehenkään tällaisen jälkeen?

Tästä kaikesta Mimi haluaa puhua mutta hänen täytyy olla varma että kestää myös kuulla vastaukset. Ja ihan ensiksi hänen on päästävä pois tältä lentokentältä.

Kerta toisensa jälkeen Mimi palasi samojen ajatusten ja kysymysten äärelle.

”Tarvitsemme vielä teidän kotiosoitteen, toimitamme laukun sitten heti kunhan se löytää tiensä tänne. Yleensä näissä menee muutama päivä.”

Nuori, kaunis ja kaikin tavoin huoliteltu nainen puhuu rauhallisesti, nojaa kevyesti pöytään jonka takana seisoo, naputtaa sen pintaa viininpunaisilla kynsillään ja katsoo häntä odottavasti silmiin. Yhtäkkiä Mimi on liian tietoinen omasta rähjäisestä olemuksestaan, sähköisistä ja takkuisista hiuksistaan, ryppyisestä hameestaan ja levottomasta olostaan. Hän haluaisi lysähtää maahan istumaan, vain jäädä siihen ja jättää elämänsä muiden hoidettavaksi. Tai no, minkä elämän? Pikemminkin tämän huonon elokuvan jonka pääosassa räpiköi jokin naista muistuttava otus.

”Mulla ei ole tällä hetkellä kotiosoitetta, mulla ei ole edes kotia.”

Naisen sileillä kasvoilla käy hämmennys mutta hän onnistuu peittämään sen ihailtavan nopeasti.

”No ehkä jonkun ystävän osoite? Tai hotellin?”

Mimi pudistaa päätään.

”Ei, anteeksi, on mulla osoite, tai siis asun mun äidin luona nyt koska…”

Onneksi hän ymmärtää keskeyttää selityksensä ajoissa. Mitä hänen elämänsä tälle naiselle kuului, ei mitään, eikä tätä varmasti kiinnostanutkaan, todennäköisesti hoiti samanlaisia ja hullumpiakin tilanteita päivät läpensä.

Joten Mimi oikaisee ryhtinsä, antaa äidin osoitteen, allekirjoittaa tarvittavat lomakkeet, kiittää ja lähtee.

Äiti avaa oven ennen kuin Mimi ehtii edes ottaa avaintaan esille.

”Tervetuloa kotiin kulta!” äiti huudahtaa ja halaa häntä lujasti.

”Kiitos”, Mimi sanoo, vastaa halaukseen ja yllättyy siitä miten hyvältä äidin näkeminen tuntuu. Hän haluaisi olla hetken tässä, ihan hiljaa, mutta äiti ei malta odottaa vaan vetäytyy ponnekkaasti taaksepäin, on täynnä kysymyksiä.

”Millaista siellä oli? Oliko lämmin? Tapasitko paljon ihmisiä? Oletko syönyt, näytät jotenkin laihtuneelta? Yritin soittaa varmaan kymmenen kertaa…”

Mimi astuu äidin ohitse, riisuu farkkutakin yltään, istahtaa sohvalle ja huokaa.

”Mä pidin puhelimen ihan tarkoituksella poissa päältä. Se oli koko matkan tarkoitus, muistatko? Päästä eroon kaikesta. Olla ajattelematta mitään.”

”Onnistuiko?”

Mimi miettii hetken.

”Kyllä ja ei.”

Äiti hymyilee.

”Nyt kerrot kaiken!”

”Äiti, mä olen matkustanut kaksitoista tuntia, mun matkalaukku on kateissa ja mun päätä särkee. Haluan vaan mennä suihkuun ja nukkumaan. Puhutaan huomenna, jooko? Mulla on vielä muutama päivä lomaa jäljellä, meillä on hyvin aikaa.”

Äiti nyökkää mutta ei näytä kovin tyytyväiseltä.

”Hyvä on. Mutta ehkä sua kuitenkin kiinnostaa tietää että Tuomas kävi täällä.”

Mimin sydän jättää yhden lyönnin välistä.

”Täällä? Sun luona? Miksi?”

”Se on huolissaan susta ja sillä on paha mieli, se halusi jutella.”

”Voi jumalauta! Paha mieli? Mä en kestä. Ja mikä suakin vaivaa?! Sulla ei ollut mitään syytä tai edes oikeutta päästää sitä sisälle!”

”Mä sanoin, että kusettajat saavat luvan odottaa.”

”Rauhoitu nyt. Kuka sanoi että päästin sen sisään? Tuossa se seisoi surkean oloisena rappukäytävässä. Yritti jossain vaiheessa kysyä, jos edes vessaan pääsisi, mutta mä sanoin, että kusettajat saavat luvan odottaa.”

Tahtomattaan Mimi naurahtaa. Äiti osasi välillä yllättää, vaikka toisaalta tämän usein pintaan nousevassa, ”hieman” kärkkäässä suhtautumisessa miehiin ei ollut mitään yllättävää.

Mimin ollessa kuuden vanha hänen isänsä oli rakastunut toiseen, äitiä huomattavasti nuorempaan naiseen, ja lähtenyt. Tai ehkä suhde oli kestänyt jo pidemmänkin aikaa, Mimi ei tiennyt, mutta tuona syksynä Mimi ja äiti olivat jääneet kahdestaan heidän Meilahdessa sijaitsevaan tilavaan kolmioon ja isä muuttanut Leean omistamaan omakotitaloon Järvenpäähän. Mimi oli nähnyt isäänsä säännöllisesti kerran viikossa, joskus myös viikonloppuisin, mutta äiti ja isä eivät olleet puhuneet eron jälkeen moneen vuoteen, ainakaan niin että Mimi olisi kuullut. Mimin suhde isään oli kuitenkin pysynyt ihan hyvänä, ja Leea oli ollut ystävällinen ja sopivan etäinen, ei missään vaiheessa yrittänytkään tehdä itsestään toista äitiä, mistä Mimi oli ollut kiitollinen.

Vähän vanhempana Mimi oli ehdottanut että he voisivat joskus tehdä jotain kaikki yhdessä ja kerran he olivat yrittäneetkin, menneet nelisin elokuviin ja pizzalle, mutta äiti oli ollut yhä liian loukkaantunut ja surullinen, ladellut koko iltapäivän ilkeitä kommentteja ja kysellyt asioita joista Mimi ei halunnut tietää, ja se yksi kerta oli jäänyt ainoaksi.

Mimi ei tiennyt kuinka kauan täydellistä mykkäkoulua oli kestänyt, mutta muutamaa vuotta myöhemmin äiti oli tavannut jossain koulutusseminaarissa hiljattain leskeksi jääneen Eskon ja onnistunut samalla tekemään jonkinlaisen sovinnon isän ja Leean kanssa. Suhde Eskon kanssa oli kestänyt vain kaksi vuotta, mutta se oli palauttanut äidin itsetunnon ja ylpeyden. Äiti oli nostanut Eskon takaisin jaloilleen ja elämään ja siinä sivussa tullut nostaneeksi myös itsensä.

Teini-ikäisenä Mimi oli alkanut kysellä vanhempiensa suhteesta ja erosta enemmänkin, mutta sekä äiti että isä olivat olleet asiasta melko vaitonaisia, sanoivat niiden asioiden olevan heidän välisiään eivätkä halunneet sotkea Mimiä niihin mukaan, kaikki oli kuitenkin jo ollutta ja mennyttä. Vasta muutama vuosi sitten Mimi oli eräänä iltana muutaman viinilasin jälkeen kysynyt äidiltä kaipasiko tämä koskaan isää takaisin, toivoiko joskus että asiat olisivat menneet toisin. Isä ja Leea olivat tuolloin juuri muuttaneet Brysseliin Leean työn perässä, ja Mimi tunsi etääntyneensä isästään mutta ilman mitään dramatiikkaa. He soittelivat silloin tällöin, ja Mimi tiesi että jos hänellä ikinä olisi jokin hätä, isä auttaisi heti. Se riitti hänelle.

Äiti oli ollut pitkään hiljaa, sitten vastannut että ei, ei hän Pekkaa kaivannut, mutta sitä toista lasta jota hän oli aina toivonut ja jota he olivat yhdessä suunnitelleet, hän joskus kaipasi. Vasta silloin Mimi oli ymmärtänyt, mistä äidin kivussa oli todella ollut kysymys.

Ja nyt hän itse kantaa samansukuista kipua mukanaan. Toivetta, jolle ei koskaan annettu täydellistä mahdollisuutta toteutua.

Hän nousee ylös, halaa äitiä vielä kerran.

”Kiitos kun saan olla täällä.”

”Tietysti saat, aina saat, onhan tämä sinunkin kotisi.”

Mimi nyökkää.

”Joo, mutta mun pitäisi kuulla siitä uudesta asunnosta ensi viikon aikana. Ei tässä nyt muu auta, on oikeasti alettava elää.”

”Olet niin kauan kuin on tarvis. Ja nyt menet nukkumaan.”

Äiti painaa suukon hänen otsalleen, käy vuorostaan sohvalle ja avaa television. Mimi miettii hetken ja istuu sitten itsekin takaisin alas.

”Mitä sä ajattelit katsoa?”

”Casablancan”, äiti sanoo hymyillen, ja Mimi päättää sittenkin valvoa vielä hetken.

Keskiviikkona, kolme päivää paluun jälkeen, hän on lopultakin lähdössä tapaamaan Tuomasta.

Aluksi Mimi oli ehdottanut, että he tapaisivat Tuomaksen kotona, koska hän halusi välttää julkisella paikalla mahdollisesti tapahtuvan hysteerisen itkuraivokohtauksen, mutta sitten heti tajunnut, ettei ollut käynyt heidän yhteisessä kodissaan yli kuukauteen eikä ollut siihen vieläkään valmis. Hän ei halunnut nähdä, millaiseksi Tuomas oli asunnon eron aikana muokannut, mitä tavaroita siirtänyt pois näkyvistä ja mitä tuonut kellarista takaisin. Hän ei halunnut nähdä omia kirjojaan, taulujaan ja astioitaan laatikoissa, vaatteitaan Ikean kasseissa. Tai ehkä kaikki oli yhä samoilla paikoilla, omilla paikoillaan. Ehkä kaikki oli juuri niin kuin oli aina ollutkin ja se olisi ihan yhtä kauheaa. Että jokin saattoi yhä olla samalla tavalla, vaikka todellisuudessa kaikki oli muuttunut.

Tuomas oli vuorostaan ehdottanut erästä Kruununhaan sivukadulla olevaa hiljaista ravintolaa, jossa heillä oli silloin tällöin ollut tapana käydä, ja idea oli hetken aikaa tuntunut ihan hyvältä, mutta sitten taas palattiin takaisin julkisen paikan ongelmaan sekä muistoihin, joita Mimi ei halunnut vielä, jos enää koskaan, ottaa esille. Äidin luokse Mimi ei halunnut Tuomasta kutsua, jo sen vuoksi että oli melkein varma että äiti keksisi jonkin tekosyyn tulla paikalle samaan aikaan, kaikista lupauksistaan huolimatta, mutta etenkin siksi että halusi säilyttää edes jonkin etäisyyden tapahtuneen ja nykyhetken välillä.

Laura oli myöhään eilen illalla kuunnellut hänen pähkäilyään puhelimessa ja sanonut, että he voisivat tavata heidän luonaan. Maijalla oli joka tapauksessa keskiviikkoisin vauvainti, ja asunto olisi illalla tyhjillään noin viidestä kahdeksaan. Hetken emmittyään Mimi oli ottanut tarjouksen vastaan. Ainakin hän olisi omalla, turvallisella maaperällä. Hän oli laittanut Tuomakselle viestin, vain ilmoittanut asian, ja Tuomas oli vastannut myöntävästi.

Nyt hän seisoo eteisen peilin edessä, asettaa uudet korolliset sandaalit jalkaansa, sipaisee vielä yhden kerroksen huulipunaa ja miettii, milloin Tuomas ensimmäisen kerran asettuisi häntä vastaan, sanoisi jotain negatiivista, kieltäytyisi jostain. Mimi ei saanut otetta Tuomaksen tavasta olla ja toimia mutta tunsi tämänkin olevan varuillaan ja varovainen. Ei särkynyt kuten hän mutta kuitenkin herkillä, erilainen kuin yleensä.

Ei, hän olisi upea ja itsevarma, eheä nainen.

Ja vaikka hän tietää sen olevan lapsellista, hän haluaa tänä iltana näyttää hehkeältä ja seksikkäältä; naiselta, jonka näkeminen saisi Tuomaksen sekä kiihottumaan että vihaamaan itseään ja tekoaan. Ei siis missään nimessä siltä virttyneessä kesämekossa ja löysässä neuletakissa laahustavalta hylätyltä naiselta, joka näytti silti että asui usean kissan ja jukkapalmun kanssa jossain pienessä ja vetoisassa yksiössä ja söi lounaaksi maksalaatikkoa ja iltapalaksi sipsejä suoraan pussista.

Ei, hän olisi upea ja itsevarma, eheä nainen.

Mimi sammuttaa valot, avaa oven ja kohtaa mahdollisesti komeimman koskaan näkemänsä miehen.

”Mimi Tähtinen?”, mies kysyy ja katsoo häntä jäänsinisillä silmillään.

Hän nyökkää muttei saa katsettaan miehen silmistä irti. Ne muistuttavat häntä jostain näyttelijästä joka on myös muusikko, mutta hän ei saa tämän nimeä mieleensä.

”Teidän matkalaukkunne löytyi, se oli ajautunut vanhingossa Pariisiin. Eli allekirjoitus tähän ja tähän”, mies jatkaa kohteliaasti mutta innottomasti, ei kiinnitä häneen yhtään ylimääräistä huomiota.

Mimi kirjoittaa nimensä papereihin ja nostaa matkalukkunsa sisälle.

”Kiitos”.

Hän odottaa, että mies on tilannut hissin ja mennyt, vasta sitten sulkee oven perässään ja kävelee rappuset hitaasti alas, huomaa olevansa hieman pettynyt miehen kiinnostuksen puutteesta, olisi nyt edes hymyillyt. Kaikesta uskottelustaan huolimatta hän huomaa kaipaavansa vähän ylimääräistä itsevarmuutta ja ilahtuukin nähdessään miehen vielä jääneen tupakalle kadulla odottavan pakettiauton eteen.

Mimi astuu ulos ja kävelee hitaasti miestä kohden. Mies nostaa katseensa ja tällä kertaa antaa katseensa pysähtyä, levätä Mimissä. Mimi vastaa katseeseen ja hymyilee, ajattelee hetken myös Mikolasta, sitä miten monta tällaista hetkeä ja ihmistä hänen ohitseen onkaan viime vuosien aikana kulkenut, eikä hän ole huomannut niistä yhtään koska on nähnyt vain Tuomaksen, kuvitellut Tuomaksen ajattelevan ja tuntevan samoin. Hän tuntee vihan jälleen leimahtavan mutta tällä kertaa se ei lamauta vaan tuo voimaa.

Lauran, Jonin ja Maijan mentyä hänellä on hetki aikaa järjestellä paikkoja.

Asunto oli ollut siisti ja tunnelma rauhallinen hänen tullessaan, mutta lähdön hetki vain varttia myöhemmin oli ollut uskomaton, lähes kaoottinen sirkus. Ensin oli etsitty vain hetki sitten pakattua laukkua, sitten alattu pakkaamaan uutta ja pengottu jokainen kaappi perinpohjin, otettu esille toiset pyyhkeet, varauima-asut ja varakellukkeet, sitten löydetty ensimmäinen laukku kylpyammeesta, laitettu äsken esille otetut takaisin kaappiin, sitten etsitty Maijaa, joka oli laukun etsinnän aikana ehtinyt ryömiä sohvan alle, vaihdettu Maijan vaippa ja soseutettu vielä yksi banaani välipalaksi, syötetty banaani ja puettu vaatteet, riisuttu vaatteet, koska samalla hetkellä kun viimeinen nappi oli mennyt kiinni oli Maija tehnyt valtavat kakat, etsitty puhtaita harsoja ja vaippoja jotka jotenkin mystisesti olivat kulkeutuneet vessasta makuuhuoneeseen, puettu uudestaan vaatteet, riidelty hetki eteisessä siitä, että kenen vika tämäkin hullunmylly tällä kertaa oli ja lopulta pyydelty anteeksi. Laura oli halannut Jonia ja sitten Mimiä, Joni oli halannut Mimiä ja sitten Maijaa, Mimi oli nauranut ja sanonut, että menkää nyt jo ja vetänyt oven heidän perässään kiinni ja seissyt sitten yksin keskellä hiljaisuutta ja räjähtänyttä asuntoa täysin pyörällä päästään.

Hän nostelee tavaroita takaisin kaappeihin ja laatikoihin, vetää vessan ja pesee kädet, ottaa viinin laukustaan ja laittaa sen jääkaappiin, ottaa lasit esille ja asettelee sohvatyynyt paremmin, hakee viinin kaapista, kaataa itselleen lasillisen ja juo sen kerralla, avaa ikkunat ja sulkee makuuhuoneen oven. Hänen kätensä tärisevät ja sydän hakkaa. Hänestä on ihana nähdä Tuomas ja hän on aivan kauhuissaan. Mitä hän sanoisi, mitä Tuomas? Pitäisikö heidän halata? Ei. Missä he istuisivat ja miten? Vierekkäin vai vastatusten, valot päällä vai hämärässä?

Mimistä tuntuu että hänen päänsä poksahtaa, ja hän haluaa perua koko tapaamisen mutta samalla ovikello soi. Liian myöhäistä nyt.

Hän katsoo viimeisen kerran peilistä, sipaisee kurittomat kiharat korvien taakse ja avaa oven.

Hietalahden ranta on tyhjä ja kaunis. Taivas on harmaa mutta taittumassa reunoilta sineen, aallot lyövät laiskasti hiekkaa vasten, yksinäinen keinu heiluu tuulessa. Mimi istuu vanhan paviljongin edessä olevilla kallioilla, sulkee silmänsä, odottaa hetken ja nousee ylös.

Kesä on ohi, Mimi ajattelee. Eikä ainostaan kesä.

Hän jättää rannan taakseen, jatkaa matkaa kohti koirapuistoa ja pientä satamaa, ohittaa Mestaritallin ja pienen punaisen kahvilan. Hän kävelee hitaasti ja käy mielessään läpi tapahtuneen, sen jokaisen hetken.

Miten Tuomas oli riisunut takkinsa ja kenkänsä, kysynyt että olivathan he kahdestaan, sitten halannut Mimiä yllättäen ja vähän kömpelösti, vetäytynyt pois ennen kuin Mimi oli ehtinyt edes reagoida. He olivat menneet olohuoneeseen, Tuomas ensin, Mimi perässä, hän oli katsellut miehen selkää ja niskaa, tuttua hiusrajaa johon hän oli upottanut sormensa tuhansia kertoja, tuntenut vihlaisun, pakottanut itsensä pysymään etäisyyden päässä, kysynyt halusiko Tuomas lasin viiniä?

Miten he olivat istuneet sohvalla, sen eri päädyissä, odottaneet toisen aloittavan. Tiheä, painava hiljaisuus. Mimi oli vilkaissut Tuomasta, nähnyt tämän nypeltävän paitansa hihoja, tuttu hermostunut ele, tuttu rakas mies ja ja silti täysin vieras, hän oli noussut ja laittanut musiikkia, tullut takaisin ja Tuomas oli kysynyt hänen matkastaan, töistään, voinnistaan ja Mimi oli vastaillut, lyhyesti mutta helpottuneena siitä että puhuivat edes jotain, kertonut vähän, sieltä ja täältä, yrittänyt kuulostaa eloisalta ja reippaalta mutta sisällään hän oli joutunut keskittämään kaikki voimansa kyetäkseen olemaan siinä, Tuomaksen lähellä.

Joka hetki hänestä oli tuntunut kuin hänen sydäntään olisi revitty rinnasta ulos.

Ja sitten.

”Oletko sä miettinyt että miten tästä eteenpäin?”

Mimi oli tuijottanut Tuomasta, tuntenut epämiellyttävän, kipeän aavistuksen, vain pudistanut päätään.

”En, tai olen. En tiedä. Oletko sinä?”

Eikö hän ollut valmistautunut juuri tähän? Eikö? Ei.

Tuomaksen katse, suora ja anteeksipyytävä, häntä kohden mutta ei enää häntä varten, hän oli nähnyt sen, ymmärtänyt vain sekuntia ennen kuin Tuomas oli sanonut sanat, hiljaa, melkein kuiskaten.

”Ehkä sun olisi aika hakea sun tavarat pois. Ei me voida tätä loputtomiin lykätä.”

Ja silti se oli ollut isku vatsaan. Lykätä? Mimi ei ollut tiennyt että he olivat lykänneet jotain, että jokin lopullinen päätös oli jo tehty, ollut vain toteuttamista vailla. Eikö hän ollut valmistautunut juuri tähän? Eikö? Ei. Ei sittenkään. Salaa hän oli toivonut juuri päinvastaista, toivonut että voisi kieltäytyä jostain, sanoa tarvitsevansa aikaa miettiä. Hän oli halunnut päästä näyttämään Tuomakselle että oli niskan päällä, että hänellä oli tilanne hallussa. Hän oli halunnut kävellä ovesta ulos mutta samalla jättää sen oven raolleen. Kertaakaan hän ei ollut käynyt läpi vaihtoehtoa, jossa Tuomas vain jättäisi hänet, päättäisi suhteen. Että Tuomas oli jo jättänyt hänet. Kaiken tapahtuneen valossa hänen ajatuksenjuoksunsa oli ollut aivan järjetöntä, mutta niin oli kaikki muukin.

Mimi oli alkanut itkeä. Lohdutonta, räkäistä, vapisevaa itkua. Tuomas oli katsonut häntä, tullut varovasti lähemmäksi, pitänyt sylissään. Mimi ei ollut pystynyt liikkumaan, tuskin hengittämään.

”Anteeksi.”

Mimi ei tiennyt kuinka kauan he olivat siinä niin, vartin tai tunnin, mutta lopulta hän oli hieman rauhoittunut, nojautunut taaksepäin, katsonut Tuomasta silmiin ja pakottanut itsensä kysymään kysymyksen jonka vastausta pelkäsi eniten.

”Oletteko te nyt sitten Ellan kanssa yhdessä?”

Tuomas oli katsonut häntä suoraan silmiin.

”Ei, ei olla. Ei siitä olisi tullut mitään. Tässä on liian paljon kaikkea. Eikä se muutenkaan… ollut se juttu… tai ole.”

”Miksi sitten?”

Tuomas oli painautunut selkänojaa vasten ja ottanut kulauksen viinistään, ollut pitkään hiljaa, miettinyt sanojaan.

”En mä tiedä, se alkoi jo viime vuonna, oikeastaan melkein heti niiden kihlajaisjuhlien jälkeen, huomasin etten ollut samalla tavalla innoissani enää, että mua ahdisti kaikki ne suunnitelmat ja muut, yhtäkkiä kaikki oli niin harkittua ja vakavaa, mutta sitten tuli parempiakin viikkoja ja se meidän Lontoon matka ja mä ajattelin, tunsin, että rakastan sua kuitenkin niin paljon, että ehkä tämä kuuluu asiaan, epäröinti ja jännitys, en halunnut luovuttaa niin helpolla, mutta sitten tuli taas jotain, kinoja ja riitoja, ja mä huomasin kaipaavani koko ajan enemmän ja enemmän tilaa, ja sitten kun sä lähdit sinne Tukholmaan mä huomasin miten vapauttavaa se oli, olla yksin, ja Ellan kanssa kävi mitä kävi, me oltiin humalassa ja surullisia molemmat, se oli semmoista takertumista ja sähläämistä, halusin unohtaa senkin, kunnes tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä missään ja vaan odotin oikeaa hetkeä, että saisin sen kaiken sanotuksi, sä olit ainoa kenen kanssa mä olisin halunnut puhua, mutta ei sellaista hetkeä tullut, siinä oli häpeää ja surua ja ikävää, kaikki oli niin helvetin sekavaa, ja samalla sä olit niin onnellinen häistä ja tulevasta, etten vaan saanut mitään sanotuksi, puhuit lapsista ja haaveilit talosta… Mun olisi pitänyt, mä tiedän, ja oon niin pahoillani. Ja oikeasti me tavattiin Ellan kanssa varmaan viisi tai kuusi kertaa koko kevään aikana, se oli enemmän sellaista pakoa todellisuudesta kun mitään muuta. Lapsellista ja itsekästä, ja aina oltiin humalassa. Mä olen niin pahoillani mutta tehty mikä tehty. Jos mä voisin poistaa sen kaiken niin poistaisin, mutta toisaalta, ehkä se oli se viimeinen pisara mitä tarvittiin, että mä näin sen mikä oli nähtävä, ettei meistä tulisi sitä mitä me toivottiin. Että jotain puuttui. Puuttuu. Eikä se ole sun syy, tai mun, niin se vaan on.”

Tuomaksen sanat olivat iskeytyneet Mimiin yksi kerrallaan, porautuneet syvälle ja jääneet sinne, hän oli katsonut miestä hämmentyneenä mutta oudolla tavalla ja vasten tahtoaan myös ymmärtänyt. Ehkä hän oli itsekin aavistanut jotain mutta vain sulkenut kaiken ulkopuolelle, halunnut niin kovasti olla onnellinen, saada sen mistä oli haaveillut.

Lopulta hän oli laskenut kätensä Tuomaksen käden päälle.

”Mäkin olen pahoillani. Ja surullinen. Mutta sä olet oikeassa. Nyt tämän on loputtava. Mä haen mun kamat ensi viikolla.”

Mimi oli noussut, suudellut Tuomasta kevyesti suulle ja lähtenyt.

Nyt hän päättää kävellä vielä Seurasaareen, käydä läpi kaiken vielä kerran ja senkin jälkeen, niin monta kertaa ettei ole enää mitään läpikäytävää. Riisua itsensä ulos tästä tarinasta, repiä kaiken alas jotta voi ehkä joskus tuhannen vuoden päästä aloittaa taas alusta, rakentaa jotain uutta. Jotain parempaa. Ehkä.

Palatessaan äidin asuntoon Mimi on onnellinen siitä että asunto on tyhjä. Äiti on jättänyt lapun pöydälle jossa kertoo lähteneensä elokuviin ja että jääkaapissa oli lohipastaa jos hänellä olisi nälkä.

Mimi on kiitollinen hiljaisuudesta. Hän ei jaksa vastata kysymyksiin, ei selittää mitään. Mutta samalla ensimmäistä kertaa viikkoihin hänellä on täysin rauhallinen olo. Surullinen mutta rauhallinen. Vihdoin hän tietää mikä tilanne on. Ei ole enää mitään arvottavaa tai pähkäiltävää.

He ovat eronneet. Hän on yksin. Ei enää kysymysmerkkejä, pelkkä piste.

Mimi riisuu vaatteet yltään, käy suihkussa, pesee kasvot ja pukee yllensä äidin pehmeän kylpytakin, asettuu sohvan nurkkaan istumaan ja vetää peiton syliinsä, avaa tietokoneen. Huomenna olisi ensimmäinen työpäivä ja sekin tuntui ihan hyvältä. Ihmiset, maailma ja niiden kohtaaminen.

Sähköpostikansiossa on neljä uutta viestiä. Kaksi mainosta, yksi Lissulta ja yksi hänen esimieheltään Jukalta otsikolla mahdollinen juttuidea? Mimi avaa postin, lukee sen, eikä tiedä pitäisikö hänen itkeä vai nauraa.

Jukka toivoi hänen kirjoittavan jutun sinkuista, vapaaehtoisesti lapsettomista ja kimppakämpissä asuvista kolmikymppisistä, etenkin naisista, sun sukupolven ihmisistä jotka eivät halua/osaa/uskalla sitoutua, liittänyt mukaan muutaman mahdollisen haastateltavan yhteystiedot ja viimeiseksi kysymyksen, joka saa Mimin tyrskähtämään ääneen: Olisiko ihan mahdoton ajatus että liittyisit samalla Tinderiin ja kuvaisit myös sitä maailmaa? Lukijoita varmasti kiinnostaisi, saisi semmoisen hauskan mutta ajankohtaisen, tämän päivän Sex and the city -näkökulman juttuun. Eikä sun tietenkään tarvitse ketään niistä tyypeistä oikeasti tavata. Jos et halua ;)

Jukka oli mukava pomo, ystävällinen, kiihkoton ja helposti innostuva keski-ikäinen mies joka oli viimeiset kymmenen vuotta asunut yhdessä itseään viisitoista vuotta nuoremman Einon kanssa. Jukka oli pohjattoman kiinnostunut elokuvista ja televisiosarjoista, ja oli ainoa Mimin tuntema mies joka katseli Sinkkuelämää-sarjaa uudestaan ja uudestaan. Yleensä Jukan hulluimmat ideat olivat hauskoja mutta myös mauttomuuden ja hyvän journalismin rajalla häilyviä.

Mimi lukee viestin vielä kerran eikä ole ihan varma kumpaan kategoriaan tämä viimeisin osuu, mutta tietää myös ettei hänellä ole mitään menetettävää, päinvastoin, joten hän kirjoittaa Jukalle nopean vastauksen, sulkee tietokoneen kannen ja hymyilee.

Uusi alku, sitähän hän oli toivonut.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.