Johanna ja lapset tutustuvat kotipaikkakuntaansa Tirrilään turistin silmin. Ranelle lomaviikko tuntuu tarkoittavan vain työtä ja jalkapalloa.

Sunnuntaiaamuna Johanna ponkaisi ylös anivarhain, salaisesta innosta hehkuen, ja kun Rane ja lapset heräsivät, heitä odotti superaamiainen paistettuine pekoneineen, munakokkeleineen ja hedelmäsalaatteineen.

Juustoja oli sen seitsemää sorttia: piparjuuren makuista tuorejuustoa, paikallista kotijuustoa, brietä, vuohenmaitojuustoa, Port Salut -juustoa, mustaleimaemmentalia ja sveitsiläistä appenzelleriä. Leikkeleitä oli joka lähtöön: suolalihaa, savukalkkunaa, salamia, ilmakuivattua kinkkua sekä poron kylmäsavupaistia.

Tarjolla oli myös ohuiksi leikattuja tomaattisiivuja, tuorekurkkua, suolakurkkua, jäävuorisalaattia, maustamatonta kreikkalaista jogurttia, päärynähilloa, vadelmahilloa, mustikkahilloa, hunajaa, mysliä, uunituoreita sämpylöitä, patonkeja ja croissantteja sekä erilaisia tuoremehuja: appelsiinimehua, mandariinimehua, omenamehua, mustikkamehua... Haudutettua kannuteetä Johannalle ja espressoa Ranelle. Jääkylmää vettä limenvihreässä lasikannussa, jossa jääpalat helisivät ja raksahtelivat halki.

– Ohhoh, Rane sanoi.

Lapset olivat mykistyneitä.

– Äiti...

Perhe nautti yhteisestä aamiaisesta mutustamalla harvinaisen antaumuksella ja hiljaisina, välillä vain nautinnosta huokaillen ja ynähdellen, ja kiitti lopuksi Johannaa kauniisti kuka halaten, kuka pussaten.

Aamiaisen jälkeen Johanna kävi suihkussa ja perehtyi samalla vähän paremmin apartomenton siisteystasoon. Kauhukseen hän huomasi, että suihkuhuoneen WC-pöntön tausta oli luvattoman likainen. Hän ei voinut ottaa yhteyttä hotellisiivoojiin, koska niitä ei apartomenton korkeasta varustelutasosta huolimatta tainnut olla. Hän joutui etsimään kännykästään tietoa, jolla ratkaisisi tämän pikaista toimintaa vaativan probleeman.

Hän soitti yksityiseen, päivystävään siivouspalveluun. Koska oli sunnuntaiaamupäivä, siivooja lupasi kyllä tulla, mutta hän ilmoitti veloittavansa ajankohdasta johtuen nelinkertaisen tuntitaksan. Minkäs sille sitten mahtoi?

”Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi.”

Rane ei tykännyt siitä yhtään.

– Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi. Mikset sinä itse siivoa, niin kuin yleensä? Rane ihmetteli.

– Siksi, että olen lomalla, Johanna vastasi itsepintaisesti. – Lomalla ei siivota vessanpöntön takusia.

– No minä olisin voinut siivota sen! Rane sanoi.

– Se on myöhäistä nyt.

Siivooja saapui pihaan kirkkaankeltaisella siivousfirman autolla. Hän oli pukeutunut sitruunankeltaiseen asuun, ja kun Johanna näytti paikan ja selitti huolensa, nuori nainen naurahti yllättyneesti.

– Odotin kyllä jotain paljon pahempaa, hän naurahti, puki vaaleanpunaiset siivoushansikkaat ja ryhtyi tarmokkaasti työhönsä.

– Oikeastaan voisit pestä samalla myös saunan ja suihkuhuoneen, Johanna kuiskasi naisen korvaan.

– Sovittu! kirkassilmäinen siivooja supatti. Hän taisi olla iloinen helposta ja rahakkaasta keikasta.

Suihkuun ja saunaan jäi leijumaan raikas sitruunan tuoksu vielä senkin jälkeen, kun nainen oli lähtenyt.

– Paljonko tuo lysti maksoi? Rane kysyi sanomalehden takaa.

– Vähemmän kuin matkamme Kreikkaan olisi, Johanna tokaisi.

Sunnuntait olivat Ranelle enemmän tai vähemmän kauhistus, jos hänellä ei ollut töitä tai mitään keskeneräisiä hommia. Siksipä hän lähti yleensä pitkälle pyörälenkille, satoi tai paistoi. Tänään paistoi. Hän sotki vanhalla kolmivaihteisella pyörällään helposti yli sata kilometriä ja palasi kotiin vasta viiden – kuuden tunnin kuluttua. Johannalla ja lapsilla oli hyvää aikaa tutustua Tirrilän kylään ja paikallisten ihmisten elämään.

– Lapset, pistäkäähän hellevaatteet päälle! Ulkona on kuuma päivä, Johanna sanoi ja kurkisti mittaria, joka oli niukin naukin kivunnut kahdenkymmenen lämpöasteen paremmalle puolelle. Hän itse pukeutui väljään T-paitaan ja sortseihin, joiden housunkauluksen alle hän työnsi litteän vyölaukun. Siellä olivat tallessa hänen luottokorttinsa, euronsa, dollarinsa ja passinsa.

Hän oli viisas ja ovela turisti, joka ei kerjäisi verta nenästään eikä ottaisi käsilaukkua kylälle varastettavaksi. Kaikkihan tiesivät, kuinka helppoa oli ajaa nähtävyyksiä katsovan naisen ohitse skootterilla ja siepata vauhdissa käsilaukku hänen olkapäältään. Oi, voi, Johanna ei lankeaisi niin alkeelliseen ansaan, turha luulo!

He lähtivät kolmisin kävelemään kohti Tirrilän keskustaa.

– Äiti, miksi me ei mennä autolla kauppaan? Suvituuli kysyi.

– Ei meillä olisi autoa käytössämme Kreikassakaan. Ellemme sitten vuokraisi sitä. Nyt me teemme turistien suosiman kävelyn rantabulevardilla ja aallonmurtajalla. Tai koska Tirrilän keskusta ei sijoitu meren eikä järvenkään rantaan, taitaa riittää, että kävelemme tuon pienen sillan ylitse.

– Ai tuon parinkymmenen metrin matkan? Kivi ihmetteli.

– Niin. Kävelemme Tirrinkosken sillan ylitse ja hidastamme siinä vauhtia katsellaksemme henkeäsalpaavan kauniita maisemia.

Auringossa lämminnyt jokivesi haisi. Vedenpuhdistamon suodatin oli tainnut unohtua vaihtaa. Sillalla Kivi otti maasta käteensä kiven ja heitti sen veteen.

– Olipas se pitkä pudotus! Johanna kehaisi.

Kivi katsoi häntä epäuskoisena. Veteen ei ollut kuin muutama metri.

Suvituuli hyppeli iloisesti kävelytiellä ja piti Johannaa kädestä kiinni.

– Saadaanko me kylällä jätskit? Pallojätskit?

– Ehdottomasti!

He saapuivat Tirrilän pittoreskiin keskustaan. Torin laidalla oli kauppa, kahvila, kapakka ja kenkäkauppa. Muuta ei ollut, eikä muuta kaivattukaan.

– Katsokaa, lapset, kuinka kivoja kukkaistutuksia! Johanna huudahti.

Kukkivista punaisista kukista muodostui torin reunalla olevaan kukkapenkkiin sana “Tirrilä”.

Johanna osti heille kaikille pallojätskit ja he istuivat penkille jäätelökioskin eteen syömään niitä. Torilla ei ollut ketään muuta, paitsi yksi varis, joka veti roskiksesta kiskomaansa nakkipaperia pitkin torin laitaa ja nokkaisi vähän väliä siitä ketsuppia.

Kaupassa oli enemmän väkeä kuin torilla, vaikka olikin sunnuntai. Päiväkodin Marketta, kirjaston Kaisa ja apteekin Ulla moikkasivat Johannaa, Johanna vastasi kaikille tutuilleen samalla tavalla.

– Helou!

”Puhutteko suomea? Johanna varmisti.”

Johanna halusi tomaatteja. Hän kaivoi repustaan kirjan ”Finnish for travelers” ja pysäytti tutun myyjän, joka oli tullut lisäämään tomaatteja laatikkoon. ”Hannaleena” luki pienessä nimikyltissä hänen rinnuksessaan. Johanna ei ollut koskaan ennen katsonut naisen nimikylttiä.

– Puhutteko suomea? Johanna varmisti.

Myyjä nyökkäsi nauraen.

– Hannaleena, ovatko tomaatit tuoreita? Johanna kysyi kankeasti ja selaili opaskirjaa. – Onko teillä vihreää paprikaa? Saisinko yhden makkaran, Hannaleena?

– No tulipas siinä monta kysymystä! Tomaatit ovat tuoreita ja kotimaisia, ja hintakin on tullut nopeasti alas. Vihreitä paprikoita on tässä. Makkarat taitavat kyllä olla aina kahden tai neljän pakkauksissa.

– Matkailemme Suomessa viikon. Voitko suositella jotain leipää, Hannaleena?

– Totta kai. Minä ainakin tykkään tästä paikallisesta rievästä. Nythän se ei ole ihan tuoretta, kun se tuotiin jo perjantaina, mutta jos panet sen mikroon ja pari tippaa vettä päälle, se on taas tuoksuva ja pehmeä.

– Apartomentossamme on mikroaaltouuni, Johanna sanoi. – Kiitos, Hannaleena, ja voi hyvin! Näkemiin! Auf Wiedersehen!

– Näkemiin! Hannaleena sanoi ja nauroi.

Johanna ajatteli, että Hannaleena piti häntä varmaan humalaisena. No, hänhän oli turisti, joten väliäkö tuolla, mitä Hannaleena hänestä ajatteli. He tuskin tapaisivat enää.

Lapset olivat menneet irtokarkkihyllylle valikoimaan namuja. Johanna oli luvannut molemmille kahden euron pussit. Johanna kulki kaupassa ja ihmetteli puoliääneen, kuinka kalliita jotkut tuotteet olivat.

– So expensive!

Johanna haki katsellaan punaviiniä, ja löysikin sen. Itse kauppias käveli juuri samalla käytävällä hänen ohitseen, ja Johanna pysäytti hänet.

– Helou! Why don’t you sell real red wine here? Miksi teillä ei ole myytävänä oikeaa punaviiniä? These’s no alcohol in these bottles! Näissä pulloissa ei ole alkoholia.

Kauppiaan hymy ei hyytynyt.

– Suomessa on laki, jonka mukaan ruokakaupoissa ei saa myydä mitään vahvempaa kuin enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävää alkoholijuomaa. Meillä on sen vahvuista olutta, siideriä, lonkeroa ja viiniä, mutta ikävä kyllä lainsäädäntö ei anna muuhun mahdollisuutta. Halua meillä kyllä olisi, kauppias selitti Johannalle.

– So many words! Niin paljon sanoja! Slowly, slowly! Voitko puhua hitaasti ja lyhyesti?

– Laki ei salli.

– Salli, salli, what does it mean? Mitä se tarkoittaa?

– Emme saa myydä.

– I got it! Ymmärsin! You have to change it quickly! Teidän täytyy muuttaa sellainen laki äkkiä!

Kauppias nauroi ja lupasi tehdä parhaansa. Johanna jatkoi kierrostaan kaupassa. Hän osti kymmenen kotikyläaiheista postikorttia. Niissä luki ”Terveisiä Tirrilästä!”. Korteissa oli kuvia kylän 1970-luvulla rakennetusta betonikirkosta ja torin kukkaistutuksista, juuri niistä, joista tuli sana “Tirrilä”.

Johanna meni lasten kanssa leipomon kahvilaan kirjoittamaan kortteja. Lapset olivat ihmeissään, kun he saivat samana päivänä sekä jäätelöt että leivokset. Sellaista ei ollut tapahtunut heidän elämässään varmaan ikinä.

Johanna kaivoi vyölaukustaan sadan dollarin setelin ja maksoi sillä.

– Keep the change! Se on tasaraha!

Kahvilatyöntekijää Johanna ei tuntenut. He kävivät niin harvoin jos koskaan Tirrilän kahvilassa. Työntekijä alkoi protestoida niin ison rahan käyttöä.

– En minä voi tätä ottaa, eiväthän nämä maksaneet kuin kahdeksan kolmekymmentä. Kassa ei mene tasan. En ota tätä.

– Sorry?

– Maksa jollakin muulla tavalla.

Myyjä olikin tiukka tyttö. Alkoihan niitä eurojakin lopulta löytyä Johannan vyölaukusta. Jono hänen takanaan kasvoi.

Hän maksoi ostokset, sai vaihtorahan ja talletti kahvilan kassakuitin reppuunsa. Se oli matkamuisto, joka herättäisi vuosien päästä muistoja tästä lomamatkasta. Sitten hän alkoi kirjoittaa kortteja lähinaapureilleen, ystävilleen, sukulaisilleen ja yhden itselleen. Kaikkiin hän kirjoitti saman tekstin: Hei! Terveisin Johanna perh.

”Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?”

Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi miestä kahvikuppien ja pullien kanssa.

– Is there something worth seeing in Tirrilä? A water tower, perhaps? Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?

Miehet naurahtivat hämillään ja jatkoivat kiivaasti kahviensa jäähdyttelyä. Lusikat kilkkasivat heidän kupeissaan kuin paloaseman hälytyskello. Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun miehet vaihtoivat rintamasuuntaa ja katsoivat ympärilleen, olisiko heidän mahdollista vaihtaa pöytää. Tyhjiä pöytiä oli paljon, mutta epämukavuusraja ei ilmeisesti vielä ylittynyt. Koska Johanna ei kysellyt heiltä sen enempää, he jäivät paikoilleen, mutta varoivat visusti enää vilkaisemasta Johannaan päin ja lisäämästä vettä hänen myllyynsä. Tai vesitorniinsa.

Johanna keräsi heidän likaiset astiansa ja lajitteli ne pöydälle, jonne ne piti kerätä. Suomessa ei ollut pöytiintarjoilua, sen Johanna oli jo oppinut, ja sen, että asiakkaan edellytettiin siivoavan omat jälkensä tai paha silmä katsoisi häntä pitkälle tulevaisuuteen ja vihaisen norsun muisti muistaisi hänet ikuisesti. Ihmiset oli ehdollistettu siivoamaan jälkensä tai jos jätti ne siivoamatta, oli viittä vaille valmis luiskahtamaan yhteiskunnan ulkopuolelle, hyvän matkaa henkipatto, lähestulkoon lainsuojaton. Lapset hyppelivät jo ulos ja torille, mutta Johanna kääntyi vielä tiskille ja kumartui myyjän puoleen.

– Can you please post these? Voitko postittaa nämä?

– Ei me kyllä yleensä… Postilaatikko on ihan tuossa torin toisella puolella.

– Please, Johanna pyysi ja katsoa napitti myyjää kaikkein vetoavimmalla katsellaan. Myyjä otti vastahakoisesti kortit Johannan kädestä ja katsoi ihmeissään, kun näki osoitteet. Suurin osa oli menossa Tirrilään. Johanna oli laittanut kortteihin postimerkit, joten lopulta myyjä suostui ottamaan kortit vastaan.

Myyjä madalsi ääntään ja kysyi luottamuksellisesti:

– Onko kaikki okei?

Johanna madalsi ääntään saman verran kuin myyjäkin ja kumartui hänen puoleensa.

– Kaikki on okei. Menee paremmin kuin hyvin. Me olemme lomalla! Johanna sanoi ja iski silmää.

Myyjä puhkesi huojentuneeseen nauruun. Johanna lähti ja pani merkille, että kahvilassa asioivat ihmiset seurasivat syrjäkarein tai aivan avoimesti heidän lähtöään. Johanna hymyili leveästi ja vilkutti, jolloin kaikki käänsivät katseensa tiukasti kahvikuppinsa puoleen kuin kupissa olisi räpiköinut malluainen tai joku muu mukava.

Johanna jatkoi kävelykierrosta kylällä. Nyt hän vasta pani merkille, että entiseen pizzeriaan oli tullut kotiseututuote- ja matkamuistomyymälä. No sehän oli ihan must!

Kaupassa myytiin pellavaisia laudeliinoja ja kuparista pakotettuja löylykauhoja. Johanna osti yhden kumpaakin lajia. Johanna osti myös pienen, muovisen hevosenkengän, jonka sisällä oli kuva Tirrilän betonikirkosta ja sinivalkoiset nauhat, joissa toisessa luki kullatuin kirjaimin ”Tervetuloa” ja toisessa ”Tirrilään”. Johanna päätti, että heidän oli ihan pakko poiketa kirkossa.

Jokasunnuntainen jumalanpalvelus oli ohitse, joten heidän sopi hyvin mennä tutustumaan kirkkoon. Olihan Johanna ja Rane tosin vihitty siellä, ja lapset oli kastettu kirkon kastemaljasta, ja Johanna oli istunut siellä joka vuosi vähintään joulukirkossa ja lasten joulujuhlassa, mutta ei kai kerta lisää pahitteeksi olisi?

Kirkossa heidän vihkipappinsa keräsi penkeille jätettyjä virsikirjoja. Johanna tervehti häntä iloisesti.

– No hei, hauska nähdä! Mitä kuuluu? pappi sanoi.

– I’m fine, thank you. Hyvää kuuluu. Entä sinulle? And you?

Pappi oli heti leikissä mukana.

Pappi oli heti leikissä mukana. Hän alkoi puhua sujuvaa amerikanenglantia ja Johannan pyynnöstä alkoi esitellä heille kirkon alttaritaulua englanniksi. Lapset tirskuvat. Välillä pappi vaihtoi kielensä suomeen, että lapsetkin olisivat ymmärtäneet, mitä taulussa tapahtui.

Johanna kysyi, missä pappi oli oppinut puhumaan niin hyvin englantia. Nainen kertoi olleensa lukioikäisenä vaihto-oppilaana USA:ssa, tarkemmin sanottuna Michiganissa, ja kieli oli tarttunut silloin nuorena hyvin. Hän oli kylläkin joutunut keskeyttämään vaihto-oppilasvuotensa vain kuukautta ennen sen loppua, kun hänen isänsä oli joutunut auto-onnettomuuteen ja loukkaantunut vakavasti. Hän palasi kotiin seuraavalla lennolla. Ihme tapahtui, ja hänen isänsä toipui täydellisesti. Nyt papin isä oli tosin jo kuollut, mutta ihan rauhallisesti vanhuuteen.

Johannakin uskoutui ja kertoi papille, että myös hänen isänsä oli kuollut. He viettivät lyhyen hiljaisen hetken isiensä muistolle.

Sitten pappi kysyi Johannalta, mistä syy kielenvaihtoon.

– Onko kaikki hyvin?

Papin lauseessa soi suuri kysymysmerkki, vaikka hän yritti kätkeä sen huolettomaan äänensävyyn. Johanna alkoi jo kyllästyä tuohon kysymykseen. Hänhän voisi vaikkapa haluta vain harjoitella ruostuvaa englantiaan. Miksei hän voisi puhua muutaman vieraskielisen sanan ilman, että tirriläläiset huolestuisivat? Tietysti hän voisi.

– Me olemme lomalla, Johanna sanoi.

– Niinkö?

– All inclusive -lomalla, hän vielä tarkensi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken.

– Ahaa, pappi sanoi. – Ymmärrän! Sitten pappi alkoi nauraa, ja vaikka papin nauru kaikui kirkossa vähän ontosti, Johanna näki, että naista oikeasti hymyilytti koko tilanne.

– Have a nice day! Hauskaa päivänjatkoa! pappi huikkasi heille vielä perään, kun he tekivät lähtöä.

– You, too! Sinulle myös!

– Eikös ollutkin ystävällinen tuo pappi? Johanna kysyi Suvituulilta. – Nyt opin hänestä enemmän kuin näiden kymmenen vuoden aikana yhteensä. Kannatti tulla.

Oli aika palata apartomentoon. Mutta miten? He olivat pyörineet kylällä niin monessa paikassa, että Johannan suuntavaisto oli mennyt sekaisin. Onneksi paikalle sattui Hattulan Pekka. Silloin kun he olivat rakentaneet taloaan, he olivat asuneet kerrostalossa vuokralla. Pekka oli ollut heidän alakerran naapurinsa. Pekalla oli aina pilkettä silmäkulmassa ja aikaa leikinlaskulle.

Johanna lähestyi Pekkaa kartta kädessä.

– Excuse me. Do you know Ketomaantie, this way, that way? Tiedättekö, onko Ketomaantie tuolla päin vai täällä päin?

Pekka oli heti leikissä mukana.

– Yes, yes, I know Ketomaantie. But mutta onko okei, jos vastaan suomeksi, sillä minulla on aavistus, että sinä ymmärrät a little suomea? Korjaa toki, jos arvaukseni osuu pieleen.

Johanna nyökkäsi ja antoi ymmärtää, että hän voisi tuntea jonkun verran suomenkielistä reitti- ja suuntasanastoa.

– Ensin kävelet tästä kilometrin. Tulet Tirrinkosken sillalle. Siitä vielä kaksisataa metriä, ja käännyt vasemmalle. Siitä oikealle puolen kilometrin jälkeen ja sitten, mikäs numero se pitikään olla?

Johanna näytti sormillaan kaksikymmentäkuusi. Pekka nyökkäsi.

– Aivan, numero 26. Joten siitä on vielä varmaan neljänsadan metrin kävely.

– Thank you so much!

Johanna melkein jo kääntyi kohti Pekan osoittamaa suuntaa, kun hän jähmettyi. Voisi olla suuri vaara kävellä harhaan, jos hän erehtyisi yhdestäkin risteyksestä. Jaksaisivatko lapset taapertaa apartomentolle asti, jos heidän polkuansa pidennettäisiin vielä harharetkillä?

– Pekka, wait a minute. Odota hetki.

Lopulta Johanna sai Pekan suostutelluksi lähtemään saattamaan Johannan ja lapset perille. Kun he vihdoin pääsivät apartomentolle, Johanna pyysi Pekkaa hetkeksi istumaan alas puutarhapöydän ääreen ja meni itse sisälle. Lomalainen vaihtui allasbaarin työntekijäksi. Lapset kävivät heittämässä vaatteet pois ja menivät uima-asuissaan polskimaan kahluualtaaseen.

Johanna vilkaisi kelloa, ja arvioi, että Rane tulisi pian kotiin. Hän päätti tehdä yhden drinkin myös Ranelle. Hän valmisti mojitot huolella reseptin mukaan. Mojitoon tuli tuoreita mintunlehtiä, vaaleaa rommia, ruokosokeria, limeä ja soodavettä. Oikeaoppisesti juoma pitäisi nauttia hiekkarannalla tanssien. No, kaikkea ei voi saada. Mojiton he nyt saisivat kuitenkin.

Johanna pilkkoi kolme limeä lohkoiksi ja murskasi ne kevyesti ruokosokerin kanssa. Hän nyppäsi kymmenen mintunlehteä jokaiseen lasiin ja paineli mintunlehtiä niiden sekaan, että niistä irtoaisi makua. Hän kaatoi vapaalla kädellä vaaleaa rommia laseihin, sekoitti voimakkaasti ja kahmaisi pakastimesta jäämurskaa sekaan. Sitten hän kaatoi soodavettä niin paljon, että lasit tulivat täyteen.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin.

Drinkit näyttivät äärimmäisen houkuttelevilta. Johannan kurkkua alkoikin jo kuivaa tuo pitkä kävelymatka ruuhkaisen downtownin halki. Savusumu oli pahimmillaan Tirrilän keskustassa juuri kahden ja neljän välillä tällaisena täysin tuulettomana päivänä. Mutta parempi sekin kuin että happosateet syövyttäisivät Tirrilän antiikinaikaiset marmoritemppelit olemattomiin. Elleivät olleet jo syövyttäneet.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin. Hän kurvasi pyörällä pihaan ja hänen pyöränsä takarengas teki sutaria, kun hän jarrutti kiivaasti Pekan kohdalla.

– Moro, mitä mies? Eipä ole aikoihin näkynyt.

– Tule ottamaan yksi mojito! Johanna pyysi.

– Okei! Käyn pikasuihkussa.

Pekka otti mojiton käteensä hiukkasen epäluuloisena.

– Mikä se tämä on?

– Mojito. Kuubalainen drinkki. Rommista ja ruokosokerista tehty. Vähän puristettua limeä ja murskattua minttua.

– Enpä ole ennen maistanut.

– No nyt maistat!

Pekka siemaisi drinkkiään.

– Bueno. Hyvää on!

– Gracias, Johanna lausui mielissään. Hän imaisi pitkän ja kylmän suullisen. Kyllä lomalla oli ihanaa!

Rane liittyi heidän seuraansa.

– Mitä kuuluu? hän kysyi Pekalta.

Pekka kertoi uutisia heidän yhteisen entisen kotitalonsa naapureista. Jotkut olivat muuttaneet pois ja joitakuita uusia tyyppejä oli muuttanut tilalle. Joku oli kuollut ja jollekin oli syntynyt lapsi tai useitakin lapsia. Sellaista se oli, elämä Tirrilässä, ja kaikkialla. Viimein Pekka kiitti mojitosta ja suoriutui matkaansa. Johanna kiitti häntä oppaana toimimisesta ja heidän saattamisestaan turvallisesti oikeaan apartomentoon.

Johanna kertoi innoissaan heidän päivästään, ja Rane nyökkäili. Jostain syystä Johanna jätti näyttämättä, millaisia matkamuistoja hän oli haalinut kylältä Hän alkoi kantaa illallistarpeita puutarhaan. Tällä lomalla he söisivät joka ilta ulkona.

Tänään oli sushiaterian vuoro. Kreikankin all inclusive -lomilla oli tarjottu jotain etnisiä erikoisillallisia, joskus meksikolaista, toisinaan kiinalaista tai vaikkapa intialaista ruokaa. Sushin kohdalla all inclusive -lomalainen oli hieman fuskannut ja ostanut kalapallerot valmiina pakastealtaasta. Lapset rakastivat susheja, kunhan Johanna ei laittanut niihin liikaa wasabia, kirpeää japaninpiparjuuritahnaa. Se kihahti muuten nenään niin kovaa, että se sattui. Viimeisestä sushista meinasi tulla tappelu, mutta kun Johanna jakoi sen terävällä veitsellä pitkittäin kahtia, molemmat lapset olivat tyytyväisiä. Ei haitannut, jos itse sai vähemmän, kunhan toinen ei saanut yhtään enempää.

Kävelyretki kylälle ja pitkä riehuminen kahluualtaassa olivat uuvuttaneet lapset, ja he menivät aikaisin nukkumaan. Rane oli palannut aterian jälkeen katsomaan jalkapallon puolivälierää sohvalle. Johanna tarjosi hänelle ouzoryyppyä pienestä lasista, mutta Rane kieltäytyi. Hänellä oli huomenna aikainen herätys, kun uusi urakka alkaisi.

Jos jotain Johanna oli oppinut kymmenen avioliittovuoden aikana miehistä ja elämästä, oli se, että kun mies katsoi urheilukilpailua tai urheiluruutua televisiosta, naisen oli parasta vaieta. Aivan kokonaan. Koska nainen ei kuitenkaan tullut kuulluksi, oli hyödytöntä puhua mitään. Ainakaan mitään tärkeää.

– Saa nähdä, pudottaako Islanti Ranskan. Se olisi uskomaton pommi.

Johanna jaksoi seurata peliä viitisen minuuttia, mutta kun mitään jännää ei tapahtunut, hän tuskastui. Hän alkoi miettiä, millaista olisi jos maailmalla seurattaisiin matonkutomisen maailmanmestaruuskisoja.

Loimen katkeaminen tai sukkulan rikkoutuminen aiheuttaisi sydämentykytystä katsomoissa. Kannustushuudot raikuisivat toreilla kautta maailman. Kuukausien turnauksen jälkeen lehden etusivulla olisi kuva kauneimmasta matosta.

Johanna hymähti. Ei, sellaista maailmaa ei taitaisi koskaan syntyä, vaikka kyse oli kahdesta harrastuksesta, jalkapallosta ja tekstiilitöistä. Niiden harrastajakunnat olivat hyvin sukupuolisidonnaisia. Toista pidettiin lähinnä ajanvietteenä, josta lopputuloksena saatiin joku riepu. Toista arvostettiin lähes maailman tärkeimpänä asiana, joka kiihdytti miesten ohimosuonet pullistumaan ja kannattajat rähinöimään verissäpäin keskenään.

Johanna otti ouzolasinsa ja meni istumaan puutarhakeinuun. Hän alkoi soittaa kännykällä Youtubesta busukimusiikkia. Ensin aika hiljaa, mutta pian vähän kovempaa. Musiikki houkutteli paikalle Katariinan naapurista, ja kohta Oskukin tuli perässä katsomaan, minne vaimo oikein katosi. Katariinan kesäloma oli alkanut juhannuksena, ja Oskun loma toissapäivänä. Heillä ei ollut ollenkaan kiire nukkumaan.

Johanna haki Katariinalle ja Oskulle pienet lasit ouzoa. Ei kulunut kauan, kun Johanna ja Katariina tapailivat jo sirtakin, kreikkalaisen yhteistanssin, askelia. Osku potkiskeli itselleen vauhtia keinussa. Hän ei ollut kypsä sirtakiin.

– Käyttekö te täällä usein? Johanna kysyi.

Katariina puhkesi nauramaan.

– Jaa, mitenkähän se olisi? Aina aika ajoin.

– Ei, minulle tämä on ensimmäinen kerta, Osku laski leikkiä. – Missä me tarkalleen ottaen nyt olemme?

– Kreikassa, Rodoksella, Falirákin kylässä.

– Okei! Onpa kiva, että meidänkin talo on niin lämpimällä ja suositulla seudulla.

Rane tuli pihalle.

– Jestas, mikä matsi! Se oli teurastusta. Kuinka sä Osku et ole futiksesta kiinnostunut?

– Mä katon kyllä loppuottelun, Osku lupasi. – Se riittää.

– No niin, vaimo. Nyt hampipesulle, unilelu kainaloon ja maate. Joku täällä käy vielä töissäkin, senkin lomahessut.

Näillä puheilla Rane ajoi naapurit ystävällisesti mutta päättäväisesti kotiinsa.

– Senkin tylsimys, Katariina valitti.

– Kiität mua vielä aamulla, kun sinulla ei ole pää kipeä!

Osku nauroi ja portti kolahti kiinni heidän perässään. Johanna yritti murjottaa, mutta kun Rane houkutteli hänet makuuhuoneen puolelle, mielipaha ei kestänyt kauan. Pian Johannan vaimea voihke kantautui avoimesta ikkunasta hiljaiseen puutarhaan. Rane sulki hänen suunsa suudelmalla.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:
Edellinen osa.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mikolas on tuonut lohtua, mutta Mimi kaipaa yhä Tuomasta.

Kotiinpaluu ei suju ongelmitta, tietenkään, kuten ei ilmeisesti enää mikään.

Mimi oli vaihtanut konetta Amsterdamissa, ja samalla hänen matkalaukkunsa oli kadonnut. Vaihtoaika oli ollut viisi tuntia mutta silti laukku ei jostain syystä ollut ehtinyt Helsingin koneeseen tai päätynyt johonkin toiseen koneeseen. Onneksi hän oli sentään pakannut kaiken tärkeimmän käsimatkatavaroihin, lompakon, kameran, avaimet ynnä muut, mutta silti, selvittäessään asiaa lentokentän työntekijän kanssa hän meinaa purskahtaa itkuun. Hänestä tuntuu ettei kestä enää yhtään vastoinkäymistä.

Mikolaksen synnyttämä hyvänolontunne oli haihtunut lähes kokonaan.

Mikolaksen ja yhteisen illan synnyttämä hento hyvänolon tunne oli haihtunut lähes kokonaan Tuomaksen viestin jälkeen ja muuttunut paluumatkan aikana lähes paniikinomaiseksi arvailuksi siitä mistä mies halusi puhua. Halusiko tämä palata takaisin yhteen vai ainoastaan nähdä? Halusiko kertoa että ovat päättäneet Ellan kanssa jatkaa suhdetta? Ja mitä ei voinut lakaista maton alle, kuten mies oli viestissä kirjoittanut? Ja kuka tässä ylipäätään oli lakaissut mitään maton alle? Ei hän ainakaan. Hiljaisuus ja yritys selvitä jokaisesta päivästä tunti kerrallaan ilman Tuomaksen kohtaamista ei ollut maton alle lakaisua vaan selvittämisen lykkäämistä siihen asti, että hän kestäisi sen ilman hajoamista tuhanteen osaan.

Niin tai näin, Mimi oli kirjoittanut että hänen puolestaan he voisivat tavata kunhan hän olisi palannut ja asettunut takaisin Suomeen. Hän halusi rauhassa aikaa koota ajatuksensa, miettiä valmiiksi kaiken mitä sanoisi ja myös kysyä Lauralta jos tällä olisi jotain uutta tietoa tapahtuneesta tai nykytilanteesta, mutta sen hän piti omana tietonaan. Tuomas oli vastannut nopeasti silmää iskevällä hymiöllä mikä oli ollut yhtä aikaa ilahduttavaa ja raivostuttavaa. Ylipäätään Tuomaksen häkellyttävän rento, jopa kevytmielinen suhtautuminen tapahtuneeseen oli kaikista oudointa ja loukkaavinta, aivan kuin mies ei aidosti ymmärtäisi tekoaan tai välittäisi siitä. Toisin sanoen, ei välittänyt Mimistä. Hän oli lukemattomia kertoja odottanut ja toivonut että Tuomas tosissaan katuisi tekoaan, ryömisi hänen edessään ja anelisi anteeksiantoa, mutta ei. Ja samalla Ellakin oli vaiennut. Ei lähettänyt enää viestejä, ei yrittänyt soittaa.

Kerta toisensa jälkeen Mimi palasi samojen ajatusten ja kysymysten äärelle: miten oli mahdollista että mies, jonka kanssa hän oli elänyt kolme vuotta, jota hän oli rakastanut ja rakasti yhä vaikka yrittikin kaikin voimin olla myöntämättä asiaa ja johon hän oli luottanut eniten maailmassa, saattoi toimia tavalla, joka oli niin itsekäs, röyhkeä, valheellinen ja ruma? Ja miten oli mahdollista. että Ella pystyi pettämään hänet niin täydellisesti, kaiken sen jälkeen mitä he olivat yhdessä jakaneet ja kokeneet? Kuka Tuomas oikeasti oli? Kuka Ella? Miten hän pystyisi enää koskaan luottamaan kehenkään tällaisen jälkeen?

Tästä kaikesta Mimi haluaa puhua mutta hänen täytyy olla varma että kestää myös kuulla vastaukset. Ja ihan ensiksi hänen on päästävä pois tältä lentokentältä.

Kerta toisensa jälkeen Mimi palasi samojen ajatusten ja kysymysten äärelle.

”Tarvitsemme vielä teidän kotiosoitteen, toimitamme laukun sitten heti kunhan se löytää tiensä tänne. Yleensä näissä menee muutama päivä.”

Nuori, kaunis ja kaikin tavoin huoliteltu nainen puhuu rauhallisesti, nojaa kevyesti pöytään jonka takana seisoo, naputtaa sen pintaa viininpunaisilla kynsillään ja katsoo häntä odottavasti silmiin. Yhtäkkiä Mimi on liian tietoinen omasta rähjäisestä olemuksestaan, sähköisistä ja takkuisista hiuksistaan, ryppyisestä hameestaan ja levottomasta olostaan. Hän haluaisi lysähtää maahan istumaan, vain jäädä siihen ja jättää elämänsä muiden hoidettavaksi. Tai no, minkä elämän? Pikemminkin tämän huonon elokuvan jonka pääosassa räpiköi jokin naista muistuttava otus.

”Mulla ei ole tällä hetkellä kotiosoitetta, mulla ei ole edes kotia.”

Naisen sileillä kasvoilla käy hämmennys mutta hän onnistuu peittämään sen ihailtavan nopeasti.

”No ehkä jonkun ystävän osoite? Tai hotellin?”

Mimi pudistaa päätään.

”Ei, anteeksi, on mulla osoite, tai siis asun mun äidin luona nyt koska…”

Onneksi hän ymmärtää keskeyttää selityksensä ajoissa. Mitä hänen elämänsä tälle naiselle kuului, ei mitään, eikä tätä varmasti kiinnostanutkaan, todennäköisesti hoiti samanlaisia ja hullumpiakin tilanteita päivät läpensä.

Joten Mimi oikaisee ryhtinsä, antaa äidin osoitteen, allekirjoittaa tarvittavat lomakkeet, kiittää ja lähtee.

Äiti avaa oven ennen kuin Mimi ehtii edes ottaa avaintaan esille.

”Tervetuloa kotiin kulta!” äiti huudahtaa ja halaa häntä lujasti.

”Kiitos”, Mimi sanoo, vastaa halaukseen ja yllättyy siitä miten hyvältä äidin näkeminen tuntuu. Hän haluaisi olla hetken tässä, ihan hiljaa, mutta äiti ei malta odottaa vaan vetäytyy ponnekkaasti taaksepäin, on täynnä kysymyksiä.

”Millaista siellä oli? Oliko lämmin? Tapasitko paljon ihmisiä? Oletko syönyt, näytät jotenkin laihtuneelta? Yritin soittaa varmaan kymmenen kertaa…”

Mimi astuu äidin ohitse, riisuu farkkutakin yltään, istahtaa sohvalle ja huokaa.

”Mä pidin puhelimen ihan tarkoituksella poissa päältä. Se oli koko matkan tarkoitus, muistatko? Päästä eroon kaikesta. Olla ajattelematta mitään.”

”Onnistuiko?”

Mimi miettii hetken.

”Kyllä ja ei.”

Äiti hymyilee.

”Nyt kerrot kaiken!”

”Äiti, mä olen matkustanut kaksitoista tuntia, mun matkalaukku on kateissa ja mun päätä särkee. Haluan vaan mennä suihkuun ja nukkumaan. Puhutaan huomenna, jooko? Mulla on vielä muutama päivä lomaa jäljellä, meillä on hyvin aikaa.”

Äiti nyökkää mutta ei näytä kovin tyytyväiseltä.

”Hyvä on. Mutta ehkä sua kuitenkin kiinnostaa tietää että Tuomas kävi täällä.”

Mimin sydän jättää yhden lyönnin välistä.

”Täällä? Sun luona? Miksi?”

”Se on huolissaan susta ja sillä on paha mieli, se halusi jutella.”

”Voi jumalauta! Paha mieli? Mä en kestä. Ja mikä suakin vaivaa?! Sulla ei ollut mitään syytä tai edes oikeutta päästää sitä sisälle!”

”Mä sanoin, että kusettajat saavat luvan odottaa.”

”Rauhoitu nyt. Kuka sanoi että päästin sen sisään? Tuossa se seisoi surkean oloisena rappukäytävässä. Yritti jossain vaiheessa kysyä, jos edes vessaan pääsisi, mutta mä sanoin, että kusettajat saavat luvan odottaa.”

Tahtomattaan Mimi naurahtaa. Äiti osasi välillä yllättää, vaikka toisaalta tämän usein pintaan nousevassa, ”hieman” kärkkäässä suhtautumisessa miehiin ei ollut mitään yllättävää.

Mimin ollessa kuuden vanha hänen isänsä oli rakastunut toiseen, äitiä huomattavasti nuorempaan naiseen, ja lähtenyt. Tai ehkä suhde oli kestänyt jo pidemmänkin aikaa, Mimi ei tiennyt, mutta tuona syksynä Mimi ja äiti olivat jääneet kahdestaan heidän Meilahdessa sijaitsevaan tilavaan kolmioon ja isä muuttanut Leean omistamaan omakotitaloon Järvenpäähän. Mimi oli nähnyt isäänsä säännöllisesti kerran viikossa, joskus myös viikonloppuisin, mutta äiti ja isä eivät olleet puhuneet eron jälkeen moneen vuoteen, ainakaan niin että Mimi olisi kuullut. Mimin suhde isään oli kuitenkin pysynyt ihan hyvänä, ja Leea oli ollut ystävällinen ja sopivan etäinen, ei missään vaiheessa yrittänytkään tehdä itsestään toista äitiä, mistä Mimi oli ollut kiitollinen.

Vähän vanhempana Mimi oli ehdottanut että he voisivat joskus tehdä jotain kaikki yhdessä ja kerran he olivat yrittäneetkin, menneet nelisin elokuviin ja pizzalle, mutta äiti oli ollut yhä liian loukkaantunut ja surullinen, ladellut koko iltapäivän ilkeitä kommentteja ja kysellyt asioita joista Mimi ei halunnut tietää, ja se yksi kerta oli jäänyt ainoaksi.

Mimi ei tiennyt kuinka kauan täydellistä mykkäkoulua oli kestänyt, mutta muutamaa vuotta myöhemmin äiti oli tavannut jossain koulutusseminaarissa hiljattain leskeksi jääneen Eskon ja onnistunut samalla tekemään jonkinlaisen sovinnon isän ja Leean kanssa. Suhde Eskon kanssa oli kestänyt vain kaksi vuotta, mutta se oli palauttanut äidin itsetunnon ja ylpeyden. Äiti oli nostanut Eskon takaisin jaloilleen ja elämään ja siinä sivussa tullut nostaneeksi myös itsensä.

Teini-ikäisenä Mimi oli alkanut kysellä vanhempiensa suhteesta ja erosta enemmänkin, mutta sekä äiti että isä olivat olleet asiasta melko vaitonaisia, sanoivat niiden asioiden olevan heidän välisiään eivätkä halunneet sotkea Mimiä niihin mukaan, kaikki oli kuitenkin jo ollutta ja mennyttä. Vasta muutama vuosi sitten Mimi oli eräänä iltana muutaman viinilasin jälkeen kysynyt äidiltä kaipasiko tämä koskaan isää takaisin, toivoiko joskus että asiat olisivat menneet toisin. Isä ja Leea olivat tuolloin juuri muuttaneet Brysseliin Leean työn perässä, ja Mimi tunsi etääntyneensä isästään mutta ilman mitään dramatiikkaa. He soittelivat silloin tällöin, ja Mimi tiesi että jos hänellä ikinä olisi jokin hätä, isä auttaisi heti. Se riitti hänelle.

Äiti oli ollut pitkään hiljaa, sitten vastannut että ei, ei hän Pekkaa kaivannut, mutta sitä toista lasta jota hän oli aina toivonut ja jota he olivat yhdessä suunnitelleet, hän joskus kaipasi. Vasta silloin Mimi oli ymmärtänyt, mistä äidin kivussa oli todella ollut kysymys.

Ja nyt hän itse kantaa samansukuista kipua mukanaan. Toivetta, jolle ei koskaan annettu täydellistä mahdollisuutta toteutua.

Hän nousee ylös, halaa äitiä vielä kerran.

”Kiitos kun saan olla täällä.”

”Tietysti saat, aina saat, onhan tämä sinunkin kotisi.”

Mimi nyökkää.

”Joo, mutta mun pitäisi kuulla siitä uudesta asunnosta ensi viikon aikana. Ei tässä nyt muu auta, on oikeasti alettava elää.”

”Olet niin kauan kuin on tarvis. Ja nyt menet nukkumaan.”

Äiti painaa suukon hänen otsalleen, käy vuorostaan sohvalle ja avaa television. Mimi miettii hetken ja istuu sitten itsekin takaisin alas.

”Mitä sä ajattelit katsoa?”

”Casablancan”, äiti sanoo hymyillen, ja Mimi päättää sittenkin valvoa vielä hetken.

Keskiviikkona, kolme päivää paluun jälkeen, hän on lopultakin lähdössä tapaamaan Tuomasta.

Aluksi Mimi oli ehdottanut, että he tapaisivat Tuomaksen kotona, koska hän halusi välttää julkisella paikalla mahdollisesti tapahtuvan hysteerisen itkuraivokohtauksen, mutta sitten heti tajunnut, ettei ollut käynyt heidän yhteisessä kodissaan yli kuukauteen eikä ollut siihen vieläkään valmis. Hän ei halunnut nähdä, millaiseksi Tuomas oli asunnon eron aikana muokannut, mitä tavaroita siirtänyt pois näkyvistä ja mitä tuonut kellarista takaisin. Hän ei halunnut nähdä omia kirjojaan, taulujaan ja astioitaan laatikoissa, vaatteitaan Ikean kasseissa. Tai ehkä kaikki oli yhä samoilla paikoilla, omilla paikoillaan. Ehkä kaikki oli juuri niin kuin oli aina ollutkin ja se olisi ihan yhtä kauheaa. Että jokin saattoi yhä olla samalla tavalla, vaikka todellisuudessa kaikki oli muuttunut.

Tuomas oli vuorostaan ehdottanut erästä Kruununhaan sivukadulla olevaa hiljaista ravintolaa, jossa heillä oli silloin tällöin ollut tapana käydä, ja idea oli hetken aikaa tuntunut ihan hyvältä, mutta sitten taas palattiin takaisin julkisen paikan ongelmaan sekä muistoihin, joita Mimi ei halunnut vielä, jos enää koskaan, ottaa esille. Äidin luokse Mimi ei halunnut Tuomasta kutsua, jo sen vuoksi että oli melkein varma että äiti keksisi jonkin tekosyyn tulla paikalle samaan aikaan, kaikista lupauksistaan huolimatta, mutta etenkin siksi että halusi säilyttää edes jonkin etäisyyden tapahtuneen ja nykyhetken välillä.

Laura oli myöhään eilen illalla kuunnellut hänen pähkäilyään puhelimessa ja sanonut, että he voisivat tavata heidän luonaan. Maijalla oli joka tapauksessa keskiviikkoisin vauvainti, ja asunto olisi illalla tyhjillään noin viidestä kahdeksaan. Hetken emmittyään Mimi oli ottanut tarjouksen vastaan. Ainakin hän olisi omalla, turvallisella maaperällä. Hän oli laittanut Tuomakselle viestin, vain ilmoittanut asian, ja Tuomas oli vastannut myöntävästi.

Nyt hän seisoo eteisen peilin edessä, asettaa uudet korolliset sandaalit jalkaansa, sipaisee vielä yhden kerroksen huulipunaa ja miettii, milloin Tuomas ensimmäisen kerran asettuisi häntä vastaan, sanoisi jotain negatiivista, kieltäytyisi jostain. Mimi ei saanut otetta Tuomaksen tavasta olla ja toimia mutta tunsi tämänkin olevan varuillaan ja varovainen. Ei särkynyt kuten hän mutta kuitenkin herkillä, erilainen kuin yleensä.

Ei, hän olisi upea ja itsevarma, eheä nainen.

Ja vaikka hän tietää sen olevan lapsellista, hän haluaa tänä iltana näyttää hehkeältä ja seksikkäältä; naiselta, jonka näkeminen saisi Tuomaksen sekä kiihottumaan että vihaamaan itseään ja tekoaan. Ei siis missään nimessä siltä virttyneessä kesämekossa ja löysässä neuletakissa laahustavalta hylätyltä naiselta, joka näytti silti että asui usean kissan ja jukkapalmun kanssa jossain pienessä ja vetoisassa yksiössä ja söi lounaaksi maksalaatikkoa ja iltapalaksi sipsejä suoraan pussista.

Ei, hän olisi upea ja itsevarma, eheä nainen.

Mimi sammuttaa valot, avaa oven ja kohtaa mahdollisesti komeimman koskaan näkemänsä miehen.

”Mimi Tähtinen?”, mies kysyy ja katsoo häntä jäänsinisillä silmillään.

Hän nyökkää muttei saa katsettaan miehen silmistä irti. Ne muistuttavat häntä jostain näyttelijästä joka on myös muusikko, mutta hän ei saa tämän nimeä mieleensä.

”Teidän matkalaukkunne löytyi, se oli ajautunut vanhingossa Pariisiin. Eli allekirjoitus tähän ja tähän”, mies jatkaa kohteliaasti mutta innottomasti, ei kiinnitä häneen yhtään ylimääräistä huomiota.

Mimi kirjoittaa nimensä papereihin ja nostaa matkalukkunsa sisälle.

”Kiitos”.

Hän odottaa, että mies on tilannut hissin ja mennyt, vasta sitten sulkee oven perässään ja kävelee rappuset hitaasti alas, huomaa olevansa hieman pettynyt miehen kiinnostuksen puutteesta, olisi nyt edes hymyillyt. Kaikesta uskottelustaan huolimatta hän huomaa kaipaavansa vähän ylimääräistä itsevarmuutta ja ilahtuukin nähdessään miehen vielä jääneen tupakalle kadulla odottavan pakettiauton eteen.

Mimi astuu ulos ja kävelee hitaasti miestä kohden. Mies nostaa katseensa ja tällä kertaa antaa katseensa pysähtyä, levätä Mimissä. Mimi vastaa katseeseen ja hymyilee, ajattelee hetken myös Mikolasta, sitä miten monta tällaista hetkeä ja ihmistä hänen ohitseen onkaan viime vuosien aikana kulkenut, eikä hän ole huomannut niistä yhtään koska on nähnyt vain Tuomaksen, kuvitellut Tuomaksen ajattelevan ja tuntevan samoin. Hän tuntee vihan jälleen leimahtavan mutta tällä kertaa se ei lamauta vaan tuo voimaa.

Lauran, Jonin ja Maijan mentyä hänellä on hetki aikaa järjestellä paikkoja.

Asunto oli ollut siisti ja tunnelma rauhallinen hänen tullessaan, mutta lähdön hetki vain varttia myöhemmin oli ollut uskomaton, lähes kaoottinen sirkus. Ensin oli etsitty vain hetki sitten pakattua laukkua, sitten alattu pakkaamaan uutta ja pengottu jokainen kaappi perinpohjin, otettu esille toiset pyyhkeet, varauima-asut ja varakellukkeet, sitten löydetty ensimmäinen laukku kylpyammeesta, laitettu äsken esille otetut takaisin kaappiin, sitten etsitty Maijaa, joka oli laukun etsinnän aikana ehtinyt ryömiä sohvan alle, vaihdettu Maijan vaippa ja soseutettu vielä yksi banaani välipalaksi, syötetty banaani ja puettu vaatteet, riisuttu vaatteet, koska samalla hetkellä kun viimeinen nappi oli mennyt kiinni oli Maija tehnyt valtavat kakat, etsitty puhtaita harsoja ja vaippoja jotka jotenkin mystisesti olivat kulkeutuneet vessasta makuuhuoneeseen, puettu uudestaan vaatteet, riidelty hetki eteisessä siitä, että kenen vika tämäkin hullunmylly tällä kertaa oli ja lopulta pyydelty anteeksi. Laura oli halannut Jonia ja sitten Mimiä, Joni oli halannut Mimiä ja sitten Maijaa, Mimi oli nauranut ja sanonut, että menkää nyt jo ja vetänyt oven heidän perässään kiinni ja seissyt sitten yksin keskellä hiljaisuutta ja räjähtänyttä asuntoa täysin pyörällä päästään.

Hän nostelee tavaroita takaisin kaappeihin ja laatikoihin, vetää vessan ja pesee kädet, ottaa viinin laukustaan ja laittaa sen jääkaappiin, ottaa lasit esille ja asettelee sohvatyynyt paremmin, hakee viinin kaapista, kaataa itselleen lasillisen ja juo sen kerralla, avaa ikkunat ja sulkee makuuhuoneen oven. Hänen kätensä tärisevät ja sydän hakkaa. Hänestä on ihana nähdä Tuomas ja hän on aivan kauhuissaan. Mitä hän sanoisi, mitä Tuomas? Pitäisikö heidän halata? Ei. Missä he istuisivat ja miten? Vierekkäin vai vastatusten, valot päällä vai hämärässä?

Mimistä tuntuu että hänen päänsä poksahtaa, ja hän haluaa perua koko tapaamisen mutta samalla ovikello soi. Liian myöhäistä nyt.

Hän katsoo viimeisen kerran peilistä, sipaisee kurittomat kiharat korvien taakse ja avaa oven.

Hietalahden ranta on tyhjä ja kaunis. Taivas on harmaa mutta taittumassa reunoilta sineen, aallot lyövät laiskasti hiekkaa vasten, yksinäinen keinu heiluu tuulessa. Mimi istuu vanhan paviljongin edessä olevilla kallioilla, sulkee silmänsä, odottaa hetken ja nousee ylös.

Kesä on ohi, Mimi ajattelee. Eikä ainostaan kesä.

Hän jättää rannan taakseen, jatkaa matkaa kohti koirapuistoa ja pientä satamaa, ohittaa Mestaritallin ja pienen punaisen kahvilan. Hän kävelee hitaasti ja käy mielessään läpi tapahtuneen, sen jokaisen hetken.

Miten Tuomas oli riisunut takkinsa ja kenkänsä, kysynyt että olivathan he kahdestaan, sitten halannut Mimiä yllättäen ja vähän kömpelösti, vetäytynyt pois ennen kuin Mimi oli ehtinyt edes reagoida. He olivat menneet olohuoneeseen, Tuomas ensin, Mimi perässä, hän oli katsellut miehen selkää ja niskaa, tuttua hiusrajaa johon hän oli upottanut sormensa tuhansia kertoja, tuntenut vihlaisun, pakottanut itsensä pysymään etäisyyden päässä, kysynyt halusiko Tuomas lasin viiniä?

Miten he olivat istuneet sohvalla, sen eri päädyissä, odottaneet toisen aloittavan. Tiheä, painava hiljaisuus. Mimi oli vilkaissut Tuomasta, nähnyt tämän nypeltävän paitansa hihoja, tuttu hermostunut ele, tuttu rakas mies ja ja silti täysin vieras, hän oli noussut ja laittanut musiikkia, tullut takaisin ja Tuomas oli kysynyt hänen matkastaan, töistään, voinnistaan ja Mimi oli vastaillut, lyhyesti mutta helpottuneena siitä että puhuivat edes jotain, kertonut vähän, sieltä ja täältä, yrittänyt kuulostaa eloisalta ja reippaalta mutta sisällään hän oli joutunut keskittämään kaikki voimansa kyetäkseen olemaan siinä, Tuomaksen lähellä.

Joka hetki hänestä oli tuntunut kuin hänen sydäntään olisi revitty rinnasta ulos.

Ja sitten.

”Oletko sä miettinyt että miten tästä eteenpäin?”

Mimi oli tuijottanut Tuomasta, tuntenut epämiellyttävän, kipeän aavistuksen, vain pudistanut päätään.

”En, tai olen. En tiedä. Oletko sinä?”

Eikö hän ollut valmistautunut juuri tähän? Eikö? Ei.

Tuomaksen katse, suora ja anteeksipyytävä, häntä kohden mutta ei enää häntä varten, hän oli nähnyt sen, ymmärtänyt vain sekuntia ennen kuin Tuomas oli sanonut sanat, hiljaa, melkein kuiskaten.

”Ehkä sun olisi aika hakea sun tavarat pois. Ei me voida tätä loputtomiin lykätä.”

Ja silti se oli ollut isku vatsaan. Lykätä? Mimi ei ollut tiennyt että he olivat lykänneet jotain, että jokin lopullinen päätös oli jo tehty, ollut vain toteuttamista vailla. Eikö hän ollut valmistautunut juuri tähän? Eikö? Ei. Ei sittenkään. Salaa hän oli toivonut juuri päinvastaista, toivonut että voisi kieltäytyä jostain, sanoa tarvitsevansa aikaa miettiä. Hän oli halunnut päästä näyttämään Tuomakselle että oli niskan päällä, että hänellä oli tilanne hallussa. Hän oli halunnut kävellä ovesta ulos mutta samalla jättää sen oven raolleen. Kertaakaan hän ei ollut käynyt läpi vaihtoehtoa, jossa Tuomas vain jättäisi hänet, päättäisi suhteen. Että Tuomas oli jo jättänyt hänet. Kaiken tapahtuneen valossa hänen ajatuksenjuoksunsa oli ollut aivan järjetöntä, mutta niin oli kaikki muukin.

Mimi oli alkanut itkeä. Lohdutonta, räkäistä, vapisevaa itkua. Tuomas oli katsonut häntä, tullut varovasti lähemmäksi, pitänyt sylissään. Mimi ei ollut pystynyt liikkumaan, tuskin hengittämään.

”Anteeksi.”

Mimi ei tiennyt kuinka kauan he olivat siinä niin, vartin tai tunnin, mutta lopulta hän oli hieman rauhoittunut, nojautunut taaksepäin, katsonut Tuomasta silmiin ja pakottanut itsensä kysymään kysymyksen jonka vastausta pelkäsi eniten.

”Oletteko te nyt sitten Ellan kanssa yhdessä?”

Tuomas oli katsonut häntä suoraan silmiin.

”Ei, ei olla. Ei siitä olisi tullut mitään. Tässä on liian paljon kaikkea. Eikä se muutenkaan… ollut se juttu… tai ole.”

”Miksi sitten?”

Tuomas oli painautunut selkänojaa vasten ja ottanut kulauksen viinistään, ollut pitkään hiljaa, miettinyt sanojaan.

”En mä tiedä, se alkoi jo viime vuonna, oikeastaan melkein heti niiden kihlajaisjuhlien jälkeen, huomasin etten ollut samalla tavalla innoissani enää, että mua ahdisti kaikki ne suunnitelmat ja muut, yhtäkkiä kaikki oli niin harkittua ja vakavaa, mutta sitten tuli parempiakin viikkoja ja se meidän Lontoon matka ja mä ajattelin, tunsin, että rakastan sua kuitenkin niin paljon, että ehkä tämä kuuluu asiaan, epäröinti ja jännitys, en halunnut luovuttaa niin helpolla, mutta sitten tuli taas jotain, kinoja ja riitoja, ja mä huomasin kaipaavani koko ajan enemmän ja enemmän tilaa, ja sitten kun sä lähdit sinne Tukholmaan mä huomasin miten vapauttavaa se oli, olla yksin, ja Ellan kanssa kävi mitä kävi, me oltiin humalassa ja surullisia molemmat, se oli semmoista takertumista ja sähläämistä, halusin unohtaa senkin, kunnes tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä missään ja vaan odotin oikeaa hetkeä, että saisin sen kaiken sanotuksi, sä olit ainoa kenen kanssa mä olisin halunnut puhua, mutta ei sellaista hetkeä tullut, siinä oli häpeää ja surua ja ikävää, kaikki oli niin helvetin sekavaa, ja samalla sä olit niin onnellinen häistä ja tulevasta, etten vaan saanut mitään sanotuksi, puhuit lapsista ja haaveilit talosta… Mun olisi pitänyt, mä tiedän, ja oon niin pahoillani. Ja oikeasti me tavattiin Ellan kanssa varmaan viisi tai kuusi kertaa koko kevään aikana, se oli enemmän sellaista pakoa todellisuudesta kun mitään muuta. Lapsellista ja itsekästä, ja aina oltiin humalassa. Mä olen niin pahoillani mutta tehty mikä tehty. Jos mä voisin poistaa sen kaiken niin poistaisin, mutta toisaalta, ehkä se oli se viimeinen pisara mitä tarvittiin, että mä näin sen mikä oli nähtävä, ettei meistä tulisi sitä mitä me toivottiin. Että jotain puuttui. Puuttuu. Eikä se ole sun syy, tai mun, niin se vaan on.”

Tuomaksen sanat olivat iskeytyneet Mimiin yksi kerrallaan, porautuneet syvälle ja jääneet sinne, hän oli katsonut miestä hämmentyneenä mutta oudolla tavalla ja vasten tahtoaan myös ymmärtänyt. Ehkä hän oli itsekin aavistanut jotain mutta vain sulkenut kaiken ulkopuolelle, halunnut niin kovasti olla onnellinen, saada sen mistä oli haaveillut.

Lopulta hän oli laskenut kätensä Tuomaksen käden päälle.

”Mäkin olen pahoillani. Ja surullinen. Mutta sä olet oikeassa. Nyt tämän on loputtava. Mä haen mun kamat ensi viikolla.”

Mimi oli noussut, suudellut Tuomasta kevyesti suulle ja lähtenyt.

Nyt hän päättää kävellä vielä Seurasaareen, käydä läpi kaiken vielä kerran ja senkin jälkeen, niin monta kertaa ettei ole enää mitään läpikäytävää. Riisua itsensä ulos tästä tarinasta, repiä kaiken alas jotta voi ehkä joskus tuhannen vuoden päästä aloittaa taas alusta, rakentaa jotain uutta. Jotain parempaa. Ehkä.

Palatessaan äidin asuntoon Mimi on onnellinen siitä että asunto on tyhjä. Äiti on jättänyt lapun pöydälle jossa kertoo lähteneensä elokuviin ja että jääkaapissa oli lohipastaa jos hänellä olisi nälkä.

Mimi on kiitollinen hiljaisuudesta. Hän ei jaksa vastata kysymyksiin, ei selittää mitään. Mutta samalla ensimmäistä kertaa viikkoihin hänellä on täysin rauhallinen olo. Surullinen mutta rauhallinen. Vihdoin hän tietää mikä tilanne on. Ei ole enää mitään arvottavaa tai pähkäiltävää.

He ovat eronneet. Hän on yksin. Ei enää kysymysmerkkejä, pelkkä piste.

Mimi riisuu vaatteet yltään, käy suihkussa, pesee kasvot ja pukee yllensä äidin pehmeän kylpytakin, asettuu sohvan nurkkaan istumaan ja vetää peiton syliinsä, avaa tietokoneen. Huomenna olisi ensimmäinen työpäivä ja sekin tuntui ihan hyvältä. Ihmiset, maailma ja niiden kohtaaminen.

Sähköpostikansiossa on neljä uutta viestiä. Kaksi mainosta, yksi Lissulta ja yksi hänen esimieheltään Jukalta otsikolla mahdollinen juttuidea? Mimi avaa postin, lukee sen, eikä tiedä pitäisikö hänen itkeä vai nauraa.

Jukka toivoi hänen kirjoittavan jutun sinkuista, vapaaehtoisesti lapsettomista ja kimppakämpissä asuvista kolmikymppisistä, etenkin naisista, sun sukupolven ihmisistä jotka eivät halua/osaa/uskalla sitoutua, liittänyt mukaan muutaman mahdollisen haastateltavan yhteystiedot ja viimeiseksi kysymyksen, joka saa Mimin tyrskähtämään ääneen: Olisiko ihan mahdoton ajatus että liittyisit samalla Tinderiin ja kuvaisit myös sitä maailmaa? Lukijoita varmasti kiinnostaisi, saisi semmoisen hauskan mutta ajankohtaisen, tämän päivän Sex and the city -näkökulman juttuun. Eikä sun tietenkään tarvitse ketään niistä tyypeistä oikeasti tavata. Jos et halua ;)

Jukka oli mukava pomo, ystävällinen, kiihkoton ja helposti innostuva keski-ikäinen mies joka oli viimeiset kymmenen vuotta asunut yhdessä itseään viisitoista vuotta nuoremman Einon kanssa. Jukka oli pohjattoman kiinnostunut elokuvista ja televisiosarjoista, ja oli ainoa Mimin tuntema mies joka katseli Sinkkuelämää-sarjaa uudestaan ja uudestaan. Yleensä Jukan hulluimmat ideat olivat hauskoja mutta myös mauttomuuden ja hyvän journalismin rajalla häilyviä.

Mimi lukee viestin vielä kerran eikä ole ihan varma kumpaan kategoriaan tämä viimeisin osuu, mutta tietää myös ettei hänellä ole mitään menetettävää, päinvastoin, joten hän kirjoittaa Jukalle nopean vastauksen, sulkee tietokoneen kannen ja hymyilee.

Uusi alku, sitähän hän oli toivonut.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

Mimi päättää ottaa etäisyyttä kotimaan kolmiodraamaan ja lähtee häämatkalle yksin.

Lentokoneen pienestä ikkunasta näkyy hehkuva taivas, alapuolella kimaltava meri. Mimi nojautuu viileää ikkunaa vasten ja sulkee silmänsä. Ehkä tämä on virhe, ehkä ei, mutta joka tapauksessa hän olisi pian perillä. Hän on päättänyt nauttia matkasta ja olla ajattelematta Tuomasta. Ensimmäinen olisi mahdollista, toinen hyvin epätodennäköistä, mutta ainakin hän yrittäisi.

Tuomaksen ääni oli ollut puhelimessa melkein lapsellisen häkeltynyt, kun hän oli toissa viikolla kertonut suunnitelmansa. Se oli kolmas kerta, kun he olivat eron jälkeen puhuneet hieman pidempään, kirein äänenpainoin käyneet läpi käytännön asioita ja järjestelyjä. Tuomas oli tehnyt kaiken mitä hän oli pyytänyt, perunut hääjärjestelyt ja vastannut sukulaisten kysymyksiin, Mimin yllätykseksi useimmille jopa aivan rehellisesti, ja lisäksi ilmoittanut, ettei Mimi halunnut puhua kenenkään kanssa, ottaisi itse yhteyttä jos ja kun aika olisi oikea. Lisäksi Tuomas oli luvannut hänelle, ettei tavaroiden jakamisella tai muuton järjestämisellä ollut mitään kiirettä, mikä oli helpotus, mutta saanut sen silti raivostuttavalla tavalla kuulostamaan siltä kuin olisi tässä tilanteessa jokin laupias hyväntekijä. Mimiä oli ärsyttänyt myös sanojen herättämä toivo, vaikkei hän ollut edes varma mitä toivoi. Tilanne oli yhä niin helvetin sekava, surullinen ja outo, että hän halusi vain unohtaa kaiken.

”Ajattelin lähteä yksin meidän matkalle, kun ei niitä rahojakaan enää takaisin saa.”

”Oikeasti? Eikö toi nyt ole vähän outoa?”

”Oudompaa kuin se, että menit sänkyyn mun parhaan ystävän kanssa?”

Tuomas oli tajunnut pysyä vaiti.

Mimi oli itsekin pähkäillyt päätöksensä kanssa päiväkausia, punninnut hyviä ja huonoja puolia, jopa kirjoittanut niistä listan.

Hyvät puolet: poissa silmistä poissa mielestä, lämpö, uimaranta, rauha, yksinolo.

Huonot: yksinolo, tilanteen absurdius, mahdollisesti vielä suuremmaksi kasvava ikävä Tuomasta ja kaikkea menetettyä kohtaan.

 Jos matka osoittautuisi täysin katastrofiksi, hän voisi aina hypätä ensimmäiseen koneeseen ja tulla takaisin.

Mutta lopulta kaikkein eniten päätökseen oli vaikuttanut jo hoidetut vapaapäivät töistä (ajatus joutilaista tyhjistä päivistä Helsingissä oli kauhea), äidin luona asuminen (joka palautti Mimin lähes päivittäin teini-ikäisen tasolle) ja tuntemattoman miehen puistossa lausumat sanat, että enemmän hän katuisi sitä, mitä ei tehnyt kuin sitä, mitä teki. Eikä hänellä loppujen lopuksi ollut paljoakaan menetettävää. Ja jos matka osoittautuisi täysin katastrofiksi, hän voisi aina hypätä ensimmäiseen koneeseen ja tulla takaisin.

Mimi avaa silmänsä ja katselee ympärilleen. Nuoria pariskuntia pienten lasten kanssa, paljon keski-ikäisiä ja eläkeläisiä, yksi isompi seurue ja muutama yksin matkustava, kuten hänkin. Tunnelma on sekoitus odotusta, jännitystä ja varhaisen lähdön aiheuttamaa väsymystä, ja ilokseen Mimi huomaa todeksi juuri sen mitä oli eniten matkalta toivonut: täällä kukaan ei tiedä hänestä yhtään mitään. Ei sitä miksi hän on yksin tai mitä hänelle on tapahtunut. Hän on vain aivan tavallinen nainen joka on lähtenyt itsekseen lomalle.

Lentokoneen kapteeni ilmoittaa laskeutumisen alkavan. Mimi nostaa selkänojan ylös, vetää syvään henkeä ja tuntee miten kaikesta huolimatta häntä huimaa edessä oleva tuntematon eikä ainoastaan huonolla tavalla. Hän ei ole koskaan ennen matkustanut yksin minnekään.

Kahta viikkoa aiemmin hän oli jälleen kerran istunut Lauran keittiössä ja sanonut muuttavansa väliaikaisesti äidin luo.

”Sä voit ihan hyvin olla täällä, Laura sanoi, ja hytkytti kiukkuista Maijaa sylissään, ihan totta. Jos Joni on antanut ymmärtää jotain muuta niin älä välitä, se on vaan väsynyt ja stressaantunut.”

Mimi oli pudistanut päätään.

”Ei Joni ole antanut ymmärtää mitään, ja te olette olleet aivan ihania, mutta en mä voi täällä ikuisesti muutenkaan olla.”

”Sä olet ollut täällä viisi päivää. Sitä ei ehkä ihan lasketa ikuisuudeksi.”

”No ei, mutta äidin luona on kuitenkin vähän enemmän tilaa ja mä olen joka tapauksessa laittanut hakemuksen pariin vuokra-asuntoon, yksi niistä saattaa vapautua jo ensi kuun alusta.”

Laura oli kohottanut kulmiaan.

”Sä teet nopeita päätöksiä. Ootko nyt ihan varma?”

”Varma mistä?”

”Ettet halua enää yrittää Tuomaksen kanssa?”

Mimi oli ollut hetken hiljaa, pudistanut sitten uudestaan päätään.

”Rehellisesti sanottuna en ole, mutta se vaatisi myös sen että Tuomas olisi itse ehdottanut jotain sen suuntaista. Eikä se ole. Hädin tuskin pyytänyt kunnolla anteeksi.”

”Ethän sä ole edes vastannut sen puheluihin.”

”Se on soittanut tasan kaksi kertaa. Jos se olisi oikeasti pahoillaan ja haluaisi mut takaisin niin osoittaisi sen jotenkin muuten kuin antamalla mulle tilaa ja pysymällä kaukana, siitä huolimatta että olen sitä siltä pyytänyt. Enkä toisaalta tiedä, miten ihmeessä me voitais jatkaa… Tässä on mennyt niin paljon rikki, ettei sitä oikein ehjäksi enää saa. En halua enkä voi elää ihmisen kanssa kehen en voi luottaa, eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää?”

”On kai, mietin vaan että olihan teillä niin paljon hyvääkin. Äläkä ymmärrä mua väärin, en tarkoita että mitään pitäisi unohtaa tai antaa anteeksi, mutta…”

”Ei tässä ole mitään muttia, ei ainakaan nyt. Mä menen huomenna äidin luo ja olen siellä hetken, annan tilanteen asettua. Voihan se olla etten edes saa mitään asuntoa. Mun on tosi vaikea suunnitella mitään päivää pidemmälle. Paitsi että…”

”Paitsi että mitä?”

”Olisko sun mielestä ihan hullu ajatus jos mä lähtisin yksin sinne Kreikkaan?”

Laura oli purskahtanut iloiseen ja yllättyneeseen nauruun ja saanut Maijankin hihkumaan.

”No ei todellakaan vaan ihan mahtava ajatus. Pääsisit pois täältä, selvitettyä ajatuksia ja muutenkin. Ja se olis Tuomakselle niin oikein.”

”Mutta mitä jos mä tulen ihan hulluksi siellä? Itken hotellihuoneessa ja vaivun täydelliseen epätoivoon ja hyppään parvekkeelta alas?”

”Sä mitään hyppää. Ja ajattele, sähän voit tavata jonkun miehen. Tumman ja lihaksikkaan, kreikkalaisen unelmauroksen. Kelpais mullekin”, Laura sanoi ja nauroi taas.

”Ehkä on vähän liian aikaista uusille uroksille”, Mimi vastasi päättäväisesti mutta tunsi myös varovaisen hymyn karehtivan huulillaan.

Seuraavana päivänä Mimi oli pakannut vähäiset tavaransa ja työpäivän päätteeksi kantanut laukkunsa äidin asuntoon Munkkiniemeen. Äiti oli sijannut hänelle vuoteen vierashuoneeseen, hössöttänyt ja höpöttänyt, tehnyt hänen lempiruokiaan ja pysynyt hänen vierellään koko ajan, luultavasti pelännyt hänen olevan liian herkässä mielentilassa.

Päivä oli ollut heidän hääpäivänsä, ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon ja surkein päivä kaikista.

Mimi oli kuitenkin ottanut vastaan kaiken äidin tarjoaman avun, tehnyt samalla pitkiä työpäiviä ja kertonut matkasta vasta edeltävänä päivänä, jottei äiti ehtisi puhua itseään mukaan. Päivä oli ollut heidän hääpäivänsä, ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon ja surkein päivä kaikista, sellainen jonka lävitse hän oli vain vaivoin onnistunut rämpimään, käytännössä pysymällä peiton alla koko päivän.

”Onkohan tuo nyt hyvä idea? Mitä jos sä vaan ahdistut siellä lisää? Nytkin olet tuossa kunnossa…”

Äiti nojasi vierashuoneen ovenkarmiin ja katseli häntä silmät täynnä huolta mutta myös ärtymystä. Oli tilanne mikä hyvänsä, äidin oli vaikea sulattaa sitä, ettei joku noussut aamulla sängystä ylös, pukenut puhtaita vaatteita yllensä ja juonut kupillista kahvia. Tai kolmea kuten hän itse.

”En usko että se on edes mahdollista. Ja mun on päästävä pois. Saatava muuta ajateltavaa. Sitä paitsi se matka on jo maksettu, hotellit ja kaikki, tuntuisi tyhmältä heittää rahaakin kaiken muun lisäksi roskiin.”

”Onhan ne Tuomaksenkin rahoja.”

Ärtymys oli lehahtanut nopeasti.

”Sitä Tuomaksen olisi kannattanut ajatella ennen kuin aloitti suhteen mun ystävän kanssa. Ja sitä paitsi mitä sä siitä huolehdit, eikö sun kuuluisi olla mun puolella?”

”Älä nyt, totta kai mä olen sun puolella, ajattelin vaan ääneen, anteeksi.”

Sitten äidin kasvoille oli syttynyt ilme jonka Mimi tunsi liiankin hyvin.

”Jos mä tulisin mukaan.”

Mimi oli esittänyt pettynyttä niin hyvin kuin pystyi.

”No hitto, mä itse asiassa kysyinkin tuota jo, mutta lippua ei voi enää vaihtaa toisen matkustajan nimelle.”

Äidin kasvot olivat valahtaneet ja Mimi oli tuntenut omatunnonpiston mutta ravistanut sen nopeasti pois. Hänen ei juuri nyt tarvinnut kantaa huolta äidistä. Ei kenestäkään muusta paitsi itsestään ja juuri sen vuoksi hän lähtisi.

Pidä itsestäsi huolta rakas, oli Laurakin sanonut hänelle, ja niin hän tekisi. Kreikan auringon alla, lempeissä aalloissa, samettisissa illoissa.

Viiden tähden hotellin viileässä ja kirkkaasti valaistussa aulassa häntä tulee vastaan nuori mies joka ottaa hänen matkalaukkunsa, hymyilee hänelle pitkään ja merkitsevästi, iskee silmää. Mimi häkeltyy, kohentaa hiuksiaan ja etsii katseellaan peiliä. Aikainen herätys, monen tunnin lento, kuoppainen ja mutkikas taksimatka kapealla vuoristotiellä ja kosteankuuma ilma eivät varmasti tehneet hänestä erityisen viehkeää, mutta peiliä ei näy ja mies jatkaa hymyilemistään, joten hän päättää antaa olla, katsoo miestä hetken ajan silmiin, näkee niissä kiihkeän välähdyksen ja tuntee vatsanpohjassaan yllättävän mutta myös miellyttävän humahduksen.

Kirjauduttuaan sisään hän nousee hissillä kuudenteen kerrokseen ja sulkee huoneensa oven takanaan. Huone on juuri sellainen mistä he olivat Tuomaksen kanssa haaveilleet. Vaalea, avara ja lasisten pariovien takana iso terassi merinäköalalla. Luojan kiitos hän oli tajunnut jo ennen lähtöään ilmoittaa sähköpostilla hotellille, että tulisikin yksin, että tässä oli nyt ikävä kyllä käynyt niin että häät oli viime hetkellä peruttu, eikä kukaan siis odottanut tuoretta avioparia saapuvaksi. Ei ollut ruusun terälehtiä sängyllä, ei jäähdytettyä kuohuviiniä ja kahta lasia terassin pöydällä, ei imeliä onnittelukortteja.

Mimi ottaa kengät jalastaan, riisuu itsensä alusvaatteisilleen, avaa terassin ovet auki, käy sängylle makaamaan ja antaa lämpimän tuulen puhaltaa ylitseen, unen tulla.

Iltapäivällä uima-altaalla on väljempää kuin mitä hän oli ajatellut. Useimmat rantatuoleista ovat vapaina, allasbaarin tarjoilijat istuskelevat hyväntuulisen oloisina varjossa. Mimi valitsee lähinnä allasta olevan tuolin, avaa valkopunaraitaisen auringonvarjon, riisuu mekon yltään ja sukeltaa siniseen veteen. Tunne on taivaallinen. Hän halkoo vettä koko kehollaan, ojentautuu pitkäksi ja sulkeltaa kapean ja pitkän altaan poikki. Noustuaan pintaan ja vedettyään itsensä altaan reunalle istumaan, hän huomaa aulassa aamulla olleen miehen katselevan häntä hieman kauempaa. Hymy on yhä lämmin ja syvä, ja samassa Mimi tajuaa, että hänellä on yllään vain bikinit ja hän tuntee punastuvansa.

Hän ei ole tottunut tällaiseen. Hän ei ole pitkään aikaan kiinnittänyt juurikaan huomiota miehiin tai heidän mahdollisiin katseisiin, miksi olisikaan? Hän on ollut varattu nainen, onnellinen nainen, ei hän ole kaivannut ihailua muilta kuin Tuomakselta. Mutta nyt hän huomaa myös nauttivansa tilanteesta ja muistaa Lauran sanat. Särkyneestä sydämestään huolimatta hän on nyt vapaa nainen, ensimmäistä kertaa vuosiin hän voi tehdä ihan mitä haluaa.

Joten kävellessään poispäin hän kääntyy katsomaan olkansa yli, kohtaa miehen katseen ja vastaa hymyyn.

Pieni vene keikkuu aaltojen mukana, tuuli on pehmeä ja lämmin, pulleareunaiset pilvet lipuvat taivaan poikki ja ohi jylhien vuorien.

Mimi istuu veneen kärjessä, tuntee auringon ja meren roiskeet kasvoillaan. Hänen lisäkseen veneessä on kolme muuta matkustajaa, hänen ikäisensä saksalainen pariskunta ja hieman vanhempi italialainen mies. Hotellin aulassa ollut lappu oli luvannut elämyksellisen retken pienelle saarelle, mitään virallista ohjelmaa ei olisi, vain tutustumista saareen, uimista syrjäisellä rannalla ja kevyt lounas.

Viisi päivää hotellilla olivat menneet nopeasti vaikka Mimi ei oikeastaan ollut tehnyt yhtään mitään. Hän oli nukkunut joka aamu myöhään ja ollut aina viimeisenä aamupalalla, makoillut altaalla ja uinut, juonut jääkylmiä drinkkejä ja syönyt tuoreita hedelmiä, ottanut iltapäivisin torkut ja iltaisin kävellyt kylälle syömään. Ravintoloita oli noin kymmenen mutta hän oli valinnut joka kerta saman, ei ollut jaksanut suunnitella tai ajatella asiaa sen enempää. Jotain oli syötävä ja keltaisen kivitalon katolla olevasta ravintolasta oli kaunis näkymä pienen sataman ja meren yli. Syötyään hän oli kävellyt rannan kautta kotiin, kahlannut lämpimässä vedessä kuun valossa ja ollut yhtä aikaa rauhallinen ja surullinen.

Kaiken kaikkiaan hän oli nauttinut matkasta enemmän kuin oli uskaltanut toivoa tai odottaa, mutta silti yksinäisyys oli hetkittäin tuntunut musertavalta. Joka päivä hän oli käynyt mielessään läpi tapahtunutta, sen yhä niin epätodellista kaarta. Vaikka hän oli kieputtanut asiaa miten päin tahansa ei siinä ollut mitään järkeä. He olivat olleet onnellisia, he molemmat. He olivat tehneet suunnitelmia ja haaveilleet samoista asioista. Hän ei suostunut uskomaan että kaikki oli ollut pelkkää valhetta. Mutta yhtä lailla lopputulos oli joka kerta sama: hän oli yksin viettämässä häämatkaansa ja Tuomas oli kotona Helsingissä, eikä sellaiseen päädytty ilman että jotain oli jo pidemmän aikaa ollut pahasti pielessä. Hän ei tiennyt millainen Tuomaksen ja Ellan suhde tällä hetkellä oli eikä ollut vielä valmis sitä kuulemaankaan. Ei sitä että he olisivat yhdessä, eikä sitäkään että eivät olleet. Ensimmäinen oli jo pelkän mielikuvan tasolla liian kauhea, jälkimmäinen taas tekisi kaikesta vieläkin surullisempaa, vieläkin turhempaa.

Hän tunsi joka päivä viiltävää mustasukkaisuutta ja epätoivoa.

Hän tunsi joka päivä viiltävää mustasukkaisuutta ja epätoivoa, mutta jollain tasolla hän osasi olla myös helpottunut: ainakin hän tiesi totuuden. Hänen elämänsä oli jälleen hänen omissa käsissään.

Mimi ei ollut vielä kyennyt tapaamaan Tuomasta kasvotusten, oli pelännyt liiaksikin omaa reaktiotaan, sitä että hajoaisi täysin ja pyytäisi miestä ottamaan hänet takaisin, mutta ennen lähtöään hän oli tavannut Ellan. Tapahtuneesta oli kuitenkin kulunut jo melkein kuukausi ja hänellä oli ollut muutama ihan hyväkin päivä. Hän oli ajatellut, toivonut, että tapaaminen tekisi mielestä ja olosta selkeämmän, tyynemmän, mutta oli ollut väärässä.

He olivat sopineet tapaavansa Tuomiokirkon rappusilla. Mimi oli nähnyt Ellan jo kaukaa, istumassa pää painuksissa, kädet polvien ympärille kiedottuina ja häntä oli alkanut samantien ärsyttää. Mikä oikeus Ellalla oli näyttää noin surkealta? Pitäisikö hänen lohduttaa tätä, ymmärtää? Hän oli ollut jo aikeissa kääntyä pois kun Ella oli nostanut katseensa, nähnyt hänet ja vilkuttanut varovasti. Helvetti.

”Sä näytät jotenkin erilaiselta”, Ella sanoi ja punastui.

”Ai. Vanhalta, väsyneeltä ja särkyneeltä vai?”

”Eikun varmemmalta jotenkin, en tiedä”, Ella vastasi ja katsoi häntä kohti mutta juuri ja juuri hänen ohitseen.

”Sä näytät ihan samalta. Mikä on tosi outoa koska musta tuntuu, ettei mulla ole aavistustakaan, että kuka sä olet.”

Ella oli vavahtanut ja painautunut tiukemmin polviaan vasten.

”Mä olen niin pahoillani.”

”Ehkä, mutta ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä. Mä olen niin vihainen että voisin lyödä sua mutta en halua. Oikeastaan en halua edes puhua sun kanssa.”

”Miksi sä sitten tulit?”

”En tiedä, ei olisi pitänyt.”

”Enkö mä saa edes selittää?”

”Miten sä voisit selittää tämän? Ei ole mitään mitä sä voisit sanoa mikä saisi mut ymmärtämään sua tai teitä.”

Ella oli vihdoinkin katsonut häntä suoraan silmiin ja Mimi oli huomannut tämän itkevän.

”Kaikki ihmiset tekee virheitä, sinäkin.”

”Joo, mutta se mitä te teitte ei ollut mikään virhe. Se oli petos.”

Mimi oli tuntenut itkun lähestyvän ja nopeasti kääntynyt ja kävellyt pois. Ellan edessä romahtaminen, Ellan lohdutus, oli viimeinen asia mitä hän halusi. Ella oli vielä huutanut hänen nimeään mutta hän oli vain jatkanut matkaa. Painukoot helvettiin. Molemmat.

Ja nyt tässä, turkoosin meren keskellä, kiikkerässä veneessä, matkalla kohti jotain pientä kreikkalaista saarta kolmen tuntemattoman kanssa, tuo tapaaminen niin kuin kaikki muukin kotona oleva ja odottava tuntuu yhä kuin pahalta unelta. Mutta jotain on myös aavistuksen verran toisin, jotain hänessä on muuttunut. Hän nauttii vapaudestaan ja yksinolosta, ja ihmettelee miksei ole koskaan ennen tehnyt mitään tällaista, ennen Tuomasta tai heidän suhteensa aikanakin. Ottanut aikaa itselleen, lähtenyt katsomaan maailmaa. Ehkä hän on ollut liian arka, liian epävarma. Kuvitellut että pienetkin seikkailut olivat joitain toisia varten.

Oli miten oli, nyt hän on täällä.

Viimeisenä iltana Mimi seisoo korkean peilin edessä ja miettii kumman mekon laittaisi: kukallisen ja olkaimettoman vai mustan jossa on naruolkaimet. Hänen on vaikea myöntää sitä todeksi mutta hän näyttää oikeastaan aika hyvältä. Levänneeltä. Rusketus on muuttunut entistä syvemmäksi ja tuo hänen vihreät silmänsä kauniisti esille, aavistuksen hoikistuneessa olemuksessa on enemmän ryhtiä.

Hän kääntyy sivuttain ja nostaa hiukset ylös, sekunnissa liike muistuttaa häntä elokuun alun pukusovituksesta, viimeisestä aidosti onnellisesta hetkestä, ja hän vavahtaa kivusta. Tällaista tämä oli, koko ajan, jatkuvaa vuoristorataa, mutta nyt hän pystyy sentään pakottamaan kyyneleet takaisin. Hän ei käyttäisi viimeistä iltaansa täällä itkemällä Tuomaksen perään. Sitä mies ei todellakaan ansainnu. Ja vielä vähemmän hän itse.

Hän huuhtelee kasvonsa kylmällä vedellä, korjaa meikkiään ja sitoo hiukset ponihännälle, valitsee lopulta mustan mekon, sujautaa sandaalit jalkaansa, ottaa kangaskassinsa tuolilta ja lähtee ulos. Aulassa hän ei ole uskoa silmiään kun näkee jälleen kerran saman hymyilevän miehen istumassa nojatuolissa hissiä tuijottaen. Tällä kertaa tämä on tosin hotellin työasun sijaan pukeutunut siniharmaisiin pellavahousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, näyttää rennolta ja komealta. Huomatessaan Mimin mies nousee ylös, haroo hieman hermostuneen oloisena paksuja hiuksiaan ja kävelee hänen luokseen.

”Hei”, mies sanoo haparoivalla suomella.

”Hei”, Mimi vastaa ja naurahtaa epäuskoisesti.

”Mikolas”, mies sanoo ja ojentaa kätensä.

”Mimi.”

”Kaunis nimi. Oletko menossa syömään”, mies jatkaa ja vaihtaa kielen samalla englantiin, onneksi.

”Olen”, Mimi vastaa ja kohottaa kulmiaan.

”Tämä voi kuulostaa ihan hullulta mutta voisinko liittyä seuraan?”

Mimi harkitsee vastaustaan noin viisi sekuntia, sitten nyökkää ja hymyilee.

He kävelevät pitkin pieniä kujia, paljon pidemmälle kuin minne Mimi on itsekseen mennyt, ja lopulta ylös kapeita ja jyrkkiä rappusia, aina vain ylöspäin. Mimi tajuaa heidän kulkevan koko ajan kauemmaksi muista ihmisistä ja valoista. Hän tuntee pienen pelon hiipivän mutta päättää silti luottaa mieheen.

”Minne me olemme menossa”, hän kuitenkin kysyy koska hiljaisuus alkaa tuntua hieman painostavalta.

”Näet kohta, se on yllätys”, Mikolas sanoo sointuvalla aksentillaan ja ottaa häntä kädestä kiinni. Kosketus on luja ja lämmin.

Muutaman minuutin kuluttua he pysähtyvät valkoisen, matalan tiilitalon eteen. Pienistä ikkunoista hehkuu valoa, sisältä kuuluu vilkasta puheensorinaa ja iloista musiikkia. He astuvat pienelle tasanteelle, Mikolas työntää oven auki ja samassa joku kaappaa heidät syliinsä, nauraa ja puhuu kreikkaa nopeasti ja kovalla äänellä. Mikolas vetäytyy hieman kauemmas ja nauraa itsekin, pyytää miestä rauhoittumaan ja esittelee Mimin.

”Isä, tässä on ystäväni Mimi, hän on Suomesta. Mimi, tässä on isäni, Orfeas, hän työskentelee täällä kokkina.”

Mimi katsoo nauravaista, lempeäkasvoista ja karhumaista miestä joka näyttää häkellyttävän paljon samalta kuin Mikolas, ja sitten Mikolasta joka laskee kätensä hellästi hänen vyötärölleen, ja ajattelee että tästä viimeisestä illasta saattaa tulla viikon paras. Paras pitkään aikaan.

He istuvat ravintolan puutarhamaisella terassilla myöhään yöhön. Mimi ei ollut väärässä rappusten ja kiipeämisen keston suhteen, ravintola on todella korkealla vuoren rinteessä, niin korkealla että tuntuu kuin he istuisivat meren yllä. Näkymä on päätähuimaava, tähtikirkas taivas heidän yllään kuin suoraan satukirjasta. He puhuvat paljon mutta pinnallisista ja tutuista asioista, matkoista, elokuvista ja töistä, ja se sopii Mimille. Hän ei halua ajatella tänä iltana mitään muuta kuin tätä iltaa, edessään istuvaa kiinnostavaa ja ystävällistä miestä, lasissaan olevaa ihanaa viiniä ja samettista yötä ympärillään. Hän nauttii aidosti olostaan ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän unohtaa monta asiaa.

Mutta kun Mikolas loppuillan hiljaisena hetkenä jaetun jälkiruoan jälkeen yllättäen koskettaa hänen kasvojensa sivua, kumartuu häntä kohden ja on aikeissa suudella häntä, Mimi vetäytyy nopeasti ja pyytää anteeksi, ryntää vessaan kaataen samalla tuolinsa.

Hän tuijottaa itseään peilistä, sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos.

”Mitä ihmettä sinä oikein teet”, hän sanoo itselleen ja vetää monta kertaa syvään henkeä, valuttaa kylmää vettä käsilleen ja ravistelee harteitaan. Ei hänen tarvitse suudella ketään jos ei halua mutta ei hänen silti tarvitse järjestää mitään kohtausta.

Mimi palaa pöytään ja huomaa kiitollisena ettei Mikolas aio ottaa asiaa sen kummemmin esille, sanoo vain olevansa pahoillaan että oli tulkinnut tilanteen väärin, kaikki on hyvin, he voisivat lähteä jos Mimi haluaa, hän saattaisi tämän takaisin hotellille.

Mimi hymyilee miehelle, sipaisee sormillaan tämän kättä. He tilaavat laskun jonka mies haluaa ehdottomasti maksaa ja hyvästelevät Mikolaksen isän joka katsoo heitä kulmiensa alta ilkikurisesti hymyillen, viheltää heidän peräänsä ja sanoo vielä jotain kreikaksi saaden Mikolaksen nauramaan. Mimi kysyy mitä tämä sanoi.

”Että minun pitäisi tuoda sinunlaisiasi naisia tänne useamminkin. Että sinä sait paikan loistamaan.”

Mimi ilahtuu sanoista ja huomaa yllätyksekseen ajattelevansa hieman mustasukkaisesti kaikkia niitä naisia joita Mikolas tänne hänen jälkeensa toisi, ja mitä lähemmäs hotellia he tulevat, häntä alkaa kaduttaa. Miksi hän oli käyttäytynyt kuin jokin hermostunut teinityttö, säikähtänyt komean miehen imartelevaa elettä? Ja mikä hölmöintä, jossain mielensä sopukoissa ajatellut pettävänsä Tuomasta. Ei tässä ollut mitään järkeä.

Hotellin edustalla Mimi katsoo sivulleen, katsoo Mikolaksen profiilia, tarttuu tätä kädestä ja pysähtyy.

”Mitä nyt?” mies kysyy.

”Ei mitään,” Mimi vastaa, kohottautuu varpailleen ja painaa huulensa hellästi miehen huulia vasten. Mies jännittyy hetkeksi mutta rentoutuu yhtä nopeasti, vetää hänet itseään vasten ja raottaa huuliaan. Mimi vastaa samalla tavalla ja painautuu mieheen kiinni, tuntee kiihottuvansa. Hänen sisällänsä läikähtää kaikki mahdolliset tunteet ilosta suruun ja halusta kaipaukseen, eikä hän tiedä kuinka pitkälle on valmis menemään, kuinka paljon hän todella haluaa miestä ja kuinka paljon vain haluaa todistaa itselleen kykenevänsä tällaiseen, elämään ilman Tuomasta, mutta toisaalta, mitä sillä on merkitystä?

Mies työntää hänet varovasti hieman sivuun ja seinää vasten, ujuttaa kätensä Mimin hameen helman alle, kuljettaa sormia hellästi mutta päättäväisesti lähemmäs alushousujen reunaa, ujuttaa sormensa niiden alle. Mimi kuulee miten huokaus purkautuu hänestä ulos, miehen tuoksu ja kosketus kietoo hänet sisäänsä, eikä hän ajattele enää yhtään mitään.

Mies työntää hänet varovasti hieman sivuun ja seinää vasten.

Aikaisin aamulla hän seisoo melkein samassa paikassa, vilkaisee ovien vieressä olevaa pientä varjoisaa syvennystä ja naurahtaa. Eilinen ilta on hänen mielessään kuin kohtaus jostain romanttisesta elokuvasta, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Mikolaksen kosketus oli tuntunut hyvältä, ei yhtään väärältä, mutta sen pidemmälle hän ei ollut uskaltanut eikä halunnutkaan mennä. Hän ei myöskään ollut kutsunut Mikolasta huoneeseensa vaikka tämä oli sanonut ettei tekisi mitään mitä Mimi ei halunnut. Ehkä siksi että kaikki oli siihen asti ollut niin ihanaa, mies niin täydellinen, että hän oli pelännyt jonkin taian rikkoutuvan. Hän halusi muistaa miehen ja illan juuri tuollaisena, kauniina hetkenä.

Mikolas oli ymmärtänyt, tosin hieman vastahakoisesti, muutaman kerran houkutellut häntä edes jäämään hotellin baariin vielä yhdelle drinkille, mutta Mimi oli pysynyt päätöksessään. Hän oli suudellut miestä vielä kerran ja melkein juossut hissiin.

Nyt hän näkee taksin lähestyvän katua pitkin ja kuulee samalla puhelimensa piippaavan saapuvan viestin merkiksi. Ehkä se on Mikolas. Hän oli antanut tälle numeronsa tietämättä oikeastaan miksi, mutta ottaa puhelimensa hymyillen esiin.

Viesti ei ole Mikolakselta. Se on Tuomakselta.

Hei, onko kaikki hyvin? Tiedän ettei mulla ole oikeutta sanoa tätä mutta mulla on sua ikävä ja samalla tiedän että on asioita joista meidän on pakko puhua, ettei me vaan voida lakaista kaikkea maton alle. Voidaanko nähdä heti kun tulet takaisin? T

Mimi lukee viestin moneen kertaan pystymättä erottelemaan sen synnyttämiä tunteita. Taksikuski nousee ulos vanhasta ja rämisevästä autostaan, napauttaa auton kattoa kaksi kertaa ja katsoo häntä kysyvästi. Mimi nyökkää, kirjoittaa Tuomakselle lyhyen vastauksen ja laittaa puhelimen takaisin laukkuunsa.

On aika palata takaisin kotiin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää.

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

All inclusive -loma alkaa lähestyä loppuaan. On aika juhlia kunnolla – ja viettää viimeinen, kiihkeä lemmenyö.

Johanna kurkisti aamulla Tassun pesälaatikkoon. Kissanpennut nukkuivat sikin sokin emon edessä. Ne olivat mustia ja musta-valkoisia. Niiden korvat olivat vielä niin pienet, että näytti kuin niiden päässä ei olisi ollut korvia ollenkaan.

Lapset heräsivät aikaisin ja halusivat tulla kurkistamaan pentuja.

– Varovasti sitten, Johanna kuiskasi. – Eikä saa mölytä ollenkaan. Ymmärrättehän te, mitä ”ei ollenkaan” tarkoittaa?

Lapset vannoivat pyhästi olevansa kunnolla, jos äiti päästäisi heidät kodinhoitohuoneeseen. Johanna heltyi ja avasi ovea sen verran, että Suvituuli ja Kivi mahtuivat luikahtamaan sisään. Kissa katsoi lapsia varautuneesti, mutta pysyi silti rauhallisena. Ehkäpä se halusi esitellä ylpeänä jälkikasvuaan, aivan kuten ihmisetkin. Kollista oli sukeutunut äidillinen pikku kissaemo, joka nuoli hellästi pentujaan.

Kollista oli sukeutunut äidillinen pikku kissaemo.

Lapset kyykistyivät pesäkopan eteen ja tiirailivat kissanpentuja.

– Onpa ne ihania, Suvituuli kuiskasi.

– Noin pieniä! Ne ovat ihan hiirenkokoisia, Kivi ihmetteli.

– Hui kamalaa! Eihän niillä ole silmiä ollenkaan! Suvituuli supatti kauhuissaan.

Johanna naurahti.

– On niillä silmät, mutta ne ovat vielä pari viikkoa kiinni. Sitten ne avaavat ne, ja ne ovat ihan vaaleansiniset.

– Miten ne on noin pieniä? Onko niissä joku tekovika? Kivi sanoi.

– Kyllä ne siitä äkkiä kasvavat, uskokaa huviksenne. Nyt lähdetään.

Johanna lisäsi Tassun kuppiin märkäruokaa, toiseen raksuja ja kolmanteen täysmaitoa. Tassulla oli varmasti kova nälkä. Sitten hän ohjasi ipanat pois huoneesta ja painoi oven kiinni.

Aamupalaksi Johanna paistoi paksuja piimälettuja. Lapset rakastivat niitä, mutta hän ei kovin usein jaksanut tehdä niitä. Nyt oli poikkeustilanne. Hän katsoi kalenteria, niin kuin ei olisi tiennyt karua totuutta muutenkin. Viikon all inclusive -loma alkoi lähestyä vääjämättömästi loppuaan.

Kaukajärven uusi vesipuisto Tampereella oli sen päivän retkikohde. Järveen oli hinattu ja ankkuroitu pomppulinnoja ja tasapainopuomeja, jotka olivat kaikki kelluvia ilmapatjoja. Sohvi tuli hakemaan heitä ennen puoltapäivää Chrysler Voyagerillaan, johon he kaikki mahtuivat.

Sohvin mies Tero vietti kyllä paraikaa kesälomaansa, mutta hän sanonut Sohville, että tämä reissu oli naisten ja lasten juttu. Auton takapenkillä hihkuivat innoissaan Saku, Kivin luokkakaveri, samoin kuin Suvituulin luokalla oleva tytär Kerttu. Lapsille oli tiedossa superkivaa. Johanna meni istumaan etupenkille viileälle nahkaistuimelle. Sohvi pisti suuret tummat aurinkolasit silmilleen. ilmastoinnin kylmimmilleen ja lähti ajamaan kohti Tamperetta.

Johanna maksoi kaikkien liput, kun kerran Sohvi hoiti kyyditsemisen. Niin lasten kuin aikuistenkin piti pukea kelluntaliivit päälleen ja katsoa turvallisuusvideo. Kun he saivat luvan, he lähtivät uimaan kohti syvän veden päälle ankkuroitua pomppuparatiisia. Pojat olivat ensimmäiseksi perillä ja kipusivat kiireesti jo ensimmäisen patjan päälle, kun naiset ja tytöt vasta saavuttivat toimintaradan alkupään.

Johanna pääsi punnertamaan patjalle ja seisoi keltaisen kiipeilypyramidin vieressä. Hän päätti kiertää sen vedenpinnan tasalta, kiipeämättä sen päälle. Saku makasi pomppupatjan päällä ja Kivi kiipesi pyramidin päälle hypätäkseen pomppupatjan toiseen päähän ja leiskauttaakseen Sakun ilmalentoon ja järveen. Kerttu kipitti tasapainopuomilla ja kikatti vain, kun liukastui ja kaatui veteen. Kun Johanna yritti kävellä tasapainopuomilla, hän otti yhden tutisevan askelen ja suistui suin päin kyljelleen veteen. Sohvikin putosi, mutta Suvituuli kipitti puomin juosten päästä päähän.

He olivat olleet samantapaisessa vesipuistossa Kreikassa. Merivesi oli ollut suunnilleen yhtä lämmintä kuin Kaukajärven vesi oli nyt, hiukan päälle kaksikymmentä astetta. Erona oli se, että kun pomppulinnasta sinkoutui veteen, suu ja silmät eivät tulleet täyteen suolaista merivettä. Suurin osa patjoilla hyppivistä ihmisistä oli suomalaisia, mutta joukossa oli myös kaksi japanilaista turistia. Johanna näki kaikkien kasvoilla leveitä hymyjä. Suvituuli kirkui riemusta, Kerttu taiteili tasapainopuomilla edestakaisin kuin vanha mestari, Kivi ja Saku kiipeilivät korkeimman vekottimen eli valkoisen jäävuoren päälle ja laskivat sieltä liukumäkeä pitkin alas.

Tämä oli jo nähty, tämä loma oli pidetty.

Yhtäkkiä Johannalle tuli déjà-vu. Ennalta eletyn hetken tunne ei kuitenkaan muistuttanut siitä kerrasta, kun he olivat temmeltäneet Kreikan vesipuistossa. Tunne oli kuin epämiellyttävä varoitus, eikä Johanna pystynyt keskittymään muuhun kuin siihen ennalta koetun vaikutelmaan. Hän ajatteli, että tämä oli jo nähty, tämä loma oli pidetty, kaikki tulevatkin lomat oli jo koettu aiemmin tässä elämässä. Vaikka he pitäisivät kuinka monta lomaa, ne kaikki oli jo nähty ja koettu, eikä lomasta tulisi enää koskaan samanlaista tuoretta ja puhdasta kokemusta kuin ensimmäisellä kerralla. Elämä ei menisi tästä enää eteenpäin, vaan kaikki olisi hidasta taantumaa kohti vanhuutta ja kuolemaa. Lapset eivät ehtisi kasvaa aikuisiksi ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät. Hän oli ikuisesti tuomittu kiertämään loputtomien kotitöiden ja stressaavan työpaikan kehää. Mikään ei voisi muuttaa sitä, ei edes kotikutoinen all inclusive -loma.

– Sinun vuorosi, Sohvi sanoi hänelle, ja tarkoitti sillä samanlaista volttia pomppupatjalta veteen, jonka hän oli juuri tehnyt. Ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, Johanna tiesi, että hän sanoisi niin. Johanna piti kiinni käsikahvoista, roikkui patjan vieressä, hörppi vettä vahingossa suuhunsa ja varoi, ettei lapsia putoaisi hänen päälleen.

– Kohta, hän vastasi. – Minä tulen pian.

Hän keräsi ajatuksensa. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli vajonnut kesken lomariemun niin synkeisiin tunnelmiin, mutta hän ei aikonut antaa niille periksi. Elämässä oli aina uutta koettavaa, tuli ihminen kuinka vanhaksi tahansa. Hänhän oli vasta 38-vuotias!

Johanna katseli jäävuorta. Hän ei ollut koskaan hypännyt metriä korkeammalta, sillä hänellä oli korkeanpaikankammo tai kuten hän itse asian ilmaisi, terve epäluulo korkeita paikkoja kohtaan. Nyt oli tullut hänen hetkensä selättää se pelko.

– Odota tässä, Johanna sanoi Suvituulille ja jätti tytön pomppupatjalle istumaan Sohvin ja Kertun viereen. Johanna ui jäävuoren eteen ja kipusi patjalle sen juurelle. Hän ravisteli käsivarsiaan ja lähti kiipeämään ylös jäävuorenrinnettä, sitä, jonka Kivi ja Saku kipaisivat ylös silmänräpäyksessä kuin apinat. Johannan käsivoimat eivät olleet kaksiset. Puolivälissä seinämää hän menetti uskonsa ja palasi alas. Siitä piittaamatta hän aloitti kiipeämisen päättäväisesti uudelleen. Hän tarttui käsikahvoihin, tuki itseään jaloilla ja nousi kahva kahvalta korkeammalle.

– Hyvä äiti! Suvituuli kannusti häntä.

– Mami on rautaa! Kivi huusi vedestä jäävuoren juurelta.

Johanna puri hammasta yhteen ja vaikka hänen hauiksensa soivat kivusta ja reidet menivät maitohapoille, hän pääsi kuin pääsikin ylös. Hän nousi seisomaan tutiseville jaloilleen.

Jäävuori vaikutti korkeammalta ylhäältä päin katsottuna kuin miltä se oli näyttänyt alakulmasta. Koko pomppulinna heilui ja huojahteli, kun seuraavat lapset jo kiipesivät patjalle. Johanna istuutui alas liukumäen alkuun.

– Banzai! hän kiljaisi ja laski mäkeä alas veteen.

Liuku tuntui kestävän ikuisuuden. Sinä aikana Johanna tunsi riemun täyttävän rintansa. Kun heidän vuoronsa pomppupatjalla päättyi, he uivat rantaan, mutta Johanna ei mennytkään ottamaan aurinkoa. Sen sijaan hän käveli uimalan hyppytornin juurelle. Hän oli päättänyt hypätä kolmesta metristä.

Johanna kiipesi ylös torniin pelonsekaisin tuntein.

Johanna kiipesi ylös torniin pelonsekaisin tuntein. Ylhäällä hänestä tuntui, että tuuli osui häneen eri tavalla kuin rannalla. Siitä huolimatta hän keräsi rohkeutensa ja varmisti, ettei tornin alla uinut ketään. Sitten hän siirsi katseensa vastarannalle ja hyppäsi.

Hänen jalkansa vispasivat tyhjän päällä epätoivoisesti, kun ne yrittivät löytää tukevaa tannerta alleen. Sitä ei ollut. Hän tunsi itsensä kevyeksi ja kokonaiseksi, koska hän uskalsi tehdä saman minkä pikkupennutkin tekivät. Lopulta hän putosi veteen ja upposi syvälle. Kun hän kohosi takaisin pintaan haukkomaan henkeä, hänen suunsa avautui riemunkiljahdukseen. Hän oli ehkä mami, mutta ei mamis!

– Hyvä, äiti! Kivi ja Suvituuli hurrasivat.

Kun Johanna kiipesi takaisin laiturille, Sohvi taputti käsiään.

– Sinä uskalsit!

Johanna ei saanut ensiksi sanaa suustaan liikutukseltaan. Hän itki, mutta kyynelet eivät erottuneet hänen märiltä poskiltaan. Kun hän pystyi puhumaan, hän sanoi:

– Minä menen toisenkin kerran.

Kun he viimein saivat riehumisesta kyllikseen ja lähtivät kuivaamaan itseään, Johanna laski hypänneensä ylhäältä viisi kertaa, joista viimeisen kerran pää edellä. Tunne, joka hänelle oli omasta uskalluksestaan tullut, oli uskomaton. Hän ei unohtaisi sitä koskaan. Ja se oli tämän hupsun all inclusive -loman ansiota.

Rannalla Johanna levitti ruokomatot omille mukuloilleen ja itselleen alustoiksi. Sohvilla oli iso punainen viltti, jolle hänen pesueensa asettui.

– Pyyhkikää jalat, ennen kuin tulette viltille! Sohvi komensi.

Sohvi kävi ostamassa kaikille jätskit kioskista. Lämpöä oli 26 astetta eikä taivaalla näkynyt yhtä ainutta pilvenhattaraa. He söivät jäätelöt, sitten eväiksi otetut juustosämpylät ja vesimeloni- ja omenasiivut. Rannalla ei voinut koskaan olla liikaa eväitä, sillä ne loppuivat aina kesken. Johanna huolehti, että lapset joivat tarpeeksi vettä, vaikka he olivat luultavasti nielleet järvivettä aina, kun putosivat pomppupatjoilta.

Iltapäivällä harsomaisia pilviä alkoi kertyä auringon eteen ja he alkoivat tehdä lähtöä Tirrilään.

– Täällä oli kivaa, Kerttu sanoi. – Tullaanhan toistekin?

Sohvi lupasi, ja sen lupauksen saattoi Johannakin antaa. He pakkasivat rantatamineensa ja kävelivät autolle. Johannalla oli jo vähän kiire kotiin, sillä hänen piti alkaa valmistella illallista. Olihan heidän viimeinen lomailtansa ja jäähyväisjuhla.

– Tulettehan te illalla kaikki, Terokin? Johanna vielä varmisti Sohvilta.

– Mikään ei saisi meitä pysymään poissa, Sohvi vannoi.

Johanna oli tilannut jäähyväisjuhliin yltäkylläisen possucateringin.

Johanna oli pyytänyt Ranelta, ettei mies jäisi perjantai-iltana ylitöihin. Johanna oli nimittäin tilannut jäähyväisjuhliin yltäkylläisen possucateringin. Paikallisen palvaamon omistajan poika oli tuonut kolmellasadalla pelit ja vermeet ja lihan, ja grillasi nyt kokonaista isoa sikaa vartaassa. Sika oli esipaistettu palvaamon isossa uunissa, ja nyt sitä lämmiteltiin syöntilämpöiseksi.

Siannahka oli paahtunut ruskeaksi ja rasva tirisi ja valui grilliin. Ehkä siistit grillipihvit olisivat olleet säällisemmän näköiset kuin kokonainen, paksunahkainen sika, mutta nyt oli tiedossa oikeat peijaiset. Palvaamon poika oli valmistanut suuret kulholliset kreikkalaista salaattia ja tuonut ison oluttynnyrin, jonka hanasta vieraat saattoivat laskea kuohuvaa haarikoihin itse. Kokki paistaisi vielä lohkoperunoita avotulella muurikkapannulla ja jälkiruoaksi muurinpohjalettuja.

Rane ajoi Hiluxilla pihaan puoli viideltä. Hän alkoi nostella työkaluja auton lavalta, mutta työ jäi kesken, kun hän näki, mitä puutarhaan oli roudattu.

– Hetkinen! Mitäs kummaa täällä on nyt tekeillä? hän ihmetteli.

– Saanko esitellä, Savuseppojen varrassika, kesäjuhlien kohokohta, Johanna sanoi. – Meidän all inclusive -lomamme päättäjäisiltaan ja jäähyväisjuhlaan on tulossa tänä iltana myös kreikkalainen orkesteri ja itämainen napatanssija.

– Asiaa! Rane karjui, otti Johannaa vyötäisiltä, nosti tämän ilmaan kuin tyttösen ja alkoi pyörittää ympäri.

Johanna nauroi kovaa. Ensimmäistä kertaa Rane osoitti Johannan toivomaa suopeutta Johannan all inclusive -ideaa kohtaan. Napatanssija ei tosin ollut sen eksoottisempi ilmestys kuin Johannan ystävätär Merja, joka oli opetellut itämaisia tansseja työväentalolla talviviikonloppuisin pidettävällä kurssilla pitääkseen alaselkäkipunsa kurissa. Merjalla olisi kuitenkin huivi kasvojensa peittona, eikä Rane välttämättä tunnistaisi Merjaa. Ja mitä sitten, vaikka tunnistaisikin? Tuskin se tieto pilaisi tanssielämystä.

Rane käväisi kiireesti suihkussa ja tuli sen jälkeen Johannan pyynnöstä testaamaan, toimiko oluttynnyrin hana, oliko olut kylmää, ja sen, ettei olut ollut myrkytettyä. Rane laski itselleen kuohuvan kolpakollisen ja totesi, että hana toimi moitteettomasti ja olut oli sopivan kylmää, mutta oluen myrkyllisyyden hän saattoi todeta varmasti vasta seuraavana aamuna päänsärystään tai sen puuttumisesta.

Johanna joi limsaa. Hän ei juonut koskaan mitään alkoholipitoista lennoilla eikä lentoja edeltävänä päivänä. Sen tavan hän oli ominut jo ennen lasten syntymää. Se oli yksinkertaista itsesuojeluvaistoa. Lentomatka oli muutenkin rasittava paineenvaihteluineen, ei siihen kaivattu ylimääräistä päänsärkyä eikä matkapahoinvointia. Hänen tätinsä oli saanut veritulpan sääreensä lentokoneessa kaukomailta palatessaan, joten sekin vastoinkäyminen toimi varoittavana esimerkkinä Johannalle. Lennoilla oli parasta juoda vain runsaasti vettä ja ravata tunnin välein vessassa. Jos he olisivat nyt Falirákissa, seuraava päivä olisi lentopäivä, paluumatka Suomeen. Siispä Johanna laittoi stopin viinille ja drinksuille jo nyt.

Johanna levitti pöydälle puhtaan, sinivalkoisen, Kreikasta ostetun pöytäliinan ja ripusti puihin värikkäitä paperilyhtyjä. Suvituuli hyppeli iloisena visertäen Johannan rinnalla, kun he keräsivät yhdessä kukkakimppuja. Pionit olivat puhjenneet täyteen kukkaan juuri sopivasti, vähän etuajassa. Isot vaaleanpunaiset pompulat lepäsivät kukkatukien varassa ja hehkuivat kilpaa intiaanililjojen kanssa. Valkoinen jasmike oli lehahtanut kukkimaan kuin morsiushuntu. Johanna leikkasi kukkia ja Suvituuli asetteli niistä upeita kimppuja pöytiin. Kahluuallas sai toimittaa edelleenkin uima-altaan virkaa, ja sen laidoille Rane ja Kivi kantoivat sisältä pieniä pöytiä virvokkeille. Kuplakone sihisi ja suhisi, kun Kivi valmisti kokiksen ja lemon-limen makuista juotavaa lapsivieraille. Johanna avasi ja ripusti punaviinitonkan omenapuun oksaan. Siitä sai ottaa ken tahtoi.

Sohvi ja Tero sekä Kerttu ja Saku saapuivat pyörillään, samoin Seitsemästä veljeksestä vapaailtaa viettävät Jaakkolan Jussi ja Hilkka. Heinosen Jallu kurvasi pihalle ensimmäisten joukossa. Myös Laurilan Osku ja Katariina olivat ajoissa paikalla. Lopulta kaikki lähinaapurit olivat kokoontuneet heidän pihaansa. Sellainen väenpaljous sai ventovieraat ohikulkijatkin pysähtymään ja kysymään, mikä oli homman nimi. Kun Johanna kutsui kaikki kynnelle kykenevät astumaan peremmälle puutarhaan, porukkaa alkoi olla kuin meren mutaa.

Moni iltalenkkeilijä keskeytti lenkkinsä Rantasen pihalle. Ohikulkevat koiranulkoiluttajat jättivät koiransa pihapuihin kiinni, kun Johanna pyysi heidät maistamaan grillipossua, olutta ja punaviiniä. Tie ruuhkautui, kun ihmiset jättivät polkupyöränsä ja autonsa Rantasen tontin reunaan ja tulivat mukaan jäähyväisjuhlaan.

Jopa kuoronjohtaja Maija-Liisa tuli iloisen puheensorinan houkuttamana paikalle. Kun Johanna näki hänen kuikuilevan uteliaana tien poskessa, hän kiiruhti Maija-Liisan luokse ja kutsui hänet henkilökohtaisesti mukaan. Maija-Liisa kieltäytyi oluesta, mutta maistoi possua, salaattia ja punaviiniä. Hän nautti seurasta ja talon antimista, ja mikä ettei. Yksineläjä kun oli, hänestä oli varmasti mukavaa juhlia kerrankin isossa seurueessa.

Kreikkalaiset uroot löysivät perille omalla autollaan kahdeksan aikaan.

Kreikkalaiset uroot löysivät perille omalla autollaan kahdeksan aikaan. Aito kreikkalainen busukiorkesteri oli ollut vaikea löytää, mutta löytyipä se Facebookin avulla kuitenkin. Se koostui suomalaisnaisten kanssa naimisissa olevista kreikkalaismiehistä, joille busuki oli tuttu soitin jo polvenkorkuisesta. Miehiä oli kolme ja he asuivat kaikki Tampereella. Johanna oli luvannut maksaa heille keikkapalkkiota yhteensä kolmesataa euroa ja ruoat ja juomat päälle. Se riitti kuulemma mainiosti, sillä hauskaahan he tulivat pitämään.

Miehet nostivat soittimet autostaan ja tulivat Johannan pyynnöstä ensiksi syömään ja juomaan. Tummahiuksiset Athanasios ja Dimitrios ja vaaleanruskeatukkainen Ioannis osasivat puhua hyvin suomea, kun he olivat eläneet perheensä kanssa Suomessa jo vuosikymmeniä.

Laulaja Ioannis kertoi ensiksi kaikille, etää sirtaki ei ole perinteinen kreikkalainen tanssi, vaan se on kehitetty vanhemmasta kansantanssista nimeltä hasapiko vasta 1960-luvulla elokuvaa Kerro minulle, Zorbas varten. Hasapiko taas tarkoitti teurastajan tanssia, ja huolimatta tanssin hurjasta nimestä hän toivoi, että kaikki vieraat tulisivat mukaan. Dimitrios alkoi soittaa, ja Athanasios ja Ioannis pyysivät Johannaa ja Katariinaa mukaan, kun he esittelivät sirtakin perusaskelet. Näin kaikki saivat jonkunlaisen käsityksen siitä, miten tanssi kulki. Eikä se nyt ollut niin nökönnuukaa, miten hyvin he sen oppisivat, pääasia oli, että he yrittäisivät.

Kun miehet alkoivat soittaa ja Ioannis laulaa erittäin kantavalla äänellään, Johanna hätkähti niin, että oli pudottaa limsalasinsa maahan. Kun kreikkalaismiehet kannustivat hitaita hämäläisiä siirtymään sirtakiin, ihmiset katselivat kysyvästi toisiaan.

– Kerranhan tässä vain eletään, Laurilan Osku huudahti.

Samoin tuntuivat muutkin tirriläläiset ajattelevan. He nostivat kätensä toistensa harteille, alkoivat etsiä yhteistä rytmiä ja pian oikesi jäykinkin koipi sirtakin mukaansa tempaavassa tahdissa. Jalat heilahtivat vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle ja nauru remahti aina, kun osa rivistöstä jäi jälkeen. Pian tanssi sujui oikein mallikkaasti isolla porukalla Rantasten puutarhan nurmikolla. Maija-Liisakin oli aivan täpinöissään. Lapset muodostivat oman sirtakirivinsä ja yrittivät pysyä keskenään samassa tahdissa. Pian he lojuivat yhtenä suurena lapsiläjänä nurmikolla ja nauroivat itsensä kipeiksi.

Puoli kymmeneltä Johanna vei Suvituulin ja Kivin nukkumaan ja kertoi heille, että huomenna heidän all inclusive -lomansa olisi ohi.

– Se tarkoittaa sitä, että tekin menette tästä lähtien aikaisin nukkumaan.

– Minä olenkin niin väsynyt tästä lomasta. Kyllä minä voin mennä, Suvituuli sanoi ja haukotteli. Saman tien hän vajosi uneen.

Kivi sammahti samoin kuin puhallettuna. Johanna sammutti valot ja sulki lastenhuoneiden ovet perässään. Sitten hän palasi ulos katsomaan puutarhajuhlia, joista oli paisunut kylärieha. Hetkeksi hän pysähtyi portaille ja otti muutamia valokuvia kännykällään. Sitten hän vain katsoi, ja talletti näkymän puutarhasta syvälle sielunsa sopukkaan muistaakseen sen näyn aina.

Itämainen napatanssija Meriyam eli Kuikkasen Merja ilmestyi Rantasten pihaan kymmenen jälkeen. Busukiorkesteri pääsi pitämään taukoa, sillä napatanssijalla oli tarvitsemansa taustamusiikki mukanaan. Merja viritti kannettavan CD-soittimen ja langattoman kaiuttimen, kävi sisällä valmistautumassa ja saapui paikalle vaaleanvihreään napatanssijan asuun sonnustautuneena. Niin hänestä sukeutui itämäinen tanssija Meriyam.

Meriyamin asuun kuuluivat kasvot peittävä, heikosti läpikuultava huntu, otsaripa, jossa helisivät hopeiset helyt, peilipaloin kirjotut rintaliivit, joiden alareunasta killui myös hopeahelyjä, sekä nilkkoihin saakka ylettyvä vaaleanvihreä sifonkihame, joka peitti hänen reitensä, lukuun ottamatta vyötäisille asti ulottuvaa molemmin puoleista halkiota. Lanteilla hänellä oli raskas paljettivyö, josta roikkui lisää hopeakilluttimia. Hän siirteli harteitaan peittävää sifonkihuivia viekottelevasti pois olkapäiltään ja takaisin. Hän oli paljain jaloin ja raivasi itselleen esiintymisalueen pehmeältä nurmikolta kahluualtaan edustalta.

Kun Meriyam aloitti tanssinsa ja katsetta nopeamman lantionsa tärisyttämisen, itämainen musiikki hädin tuskin peitti helyjen kilinän. Ei kulunut kauankaan, kun innostuneiden miesten huudot, vihellykset ja aplodit peittivät musiikin. Naiset taputtivat tahtia Meriyamille, joka alkoikin kieputtaa lanteitaan yhä villimpää vauhtia. Ne lapset, jotka pihalla vielä olivat, pistivät käden suunsa eteen ja tirskuivat. Ei kulunut kauan, kun muutkin naiset alkoivat pyöritellä lantioitaan musiikin tahdissa, olivat he sitten olleet itämaisten tanssien kurssilla tai eivät. Puutarhassa ei murjottanut kukaan.

Loppuilta meni yleisessä ja iloisessa juhlahulinassa. Ensimmäisenä palvaamon poika keräsi grillausvälineensä pakettiautoonsa. Sian rippeet hän kokosi tarjottimelle ja jätti ne pöydälle syötäviksi. Sitten kreikkalaismuusikot keräsivät soittimensa ja lähtivät lentosuukkojen siivittäminä. Napatanssija Meriyam vaihtoi ylleen arkikuteensa ja muuntui takaisin tirriläläisrouvaksi. Viimeiset vieraat lähtivät vasta puolen yön tietämillä, kun pihanuotio oli sammunut ja hyttyset alkoivat tehdä yllätyshyökkäyksiä paljaisiin nilkkoihin.

Kun kaikki vieraat olivat herättäneet nukkuvat koiransa, ottaneet polkupyöränsä tai autonsa ja lähteneet, kun jopa Osku ja Katariinakin olivat lähteneet nukkumaan, Rane kiskaisi Johannan polvelleen istumaan puutarhapöydän penkille. Johanna alkoi kikattaa, sillä hän ei ollut istunut pitkään aikaan Ranen sylissä. Se tuntui ihan hassulta.

– Kuule rakas. Sä olet vähän kahjo, Rane kuiskasi hänen korvaansa. – Mutta niin minun naiseni pitää ollakin. Ettäs tiedät.

– Kiva, että tykkäät.

– Enkä vain tykkää. Rakastan.

– Niin minäkin rakastan sua.

He suutelivat pitkään ja vetäytyivät kahdestaan makuuhuoneeseen. Johannan ja lasten paluulentoon oli vielä aikaa, joten heillä oli mahdollisuus viettää kiihkeä lemmenyö. Johanna hyvästeli Gregosin mitä huolellisimmin. Tosin Gregos oli siitä erikoinen tyyppi, että hänet saattoi kutsua paikalle vaikka keskellä pimeintä pakkastalvea. Ja silloin Gregos toisi ihollaan mukanaan tuulahduksen välimerellistä, suolaista tuulta ja paahtavan kuuman auringon.

Aamulla Johanna siivosi puutarhaa juhlien jäljiltä. Hän keräsi likaiset astiat tiskikoneeseen, heitti kertakäyttöastiat roskikseen ja keräili pihalta lautasliinoja. Hän otti omenapuusta tyhjäksi juodun punaviinitonkan, talloi sen litteäksi ja heitti senkin roskikseen.

Uima-altaassa kellui jokin iso musta. Se oli kuollut varis siivet levällään. Johanna ajatteli, että varis oli tullut juomaan altaasta vettä, luiskahtanut pullealta muovireunalta ja kastellut sulkansa. Sen jälkeen se ei ollut enää jaksanut kohota lentoon eikä myöskään päässyt kiipeämään kynsillään muovista reunaa pitkin ylös. Se oli räpiköinyt itsensä hengiltä ja hukkunut.

Johanna jätti variksen toistaiseksi kahluualtaaseen. Kun he olisivat lähteneet kohti kotimaatansa, apartomentoon tulisi uima-altaiden puhtaanapidosta vastaava allastyttö, joka siivoaisi sen pois. Se työ olisi sen tytön tehtävä, ei lomailevan Johannan.

Johanna auttoi lapsia pakkaamaan kassinsa ja pakkasi myös oman kovakuorisen matkalaukkunsa. Hän kantoi matkalaukut autoon. Sen jälkeen he hyvästelivät hymyilevän Gregosin.

– Tulkaa pian kotiin, Rane sanoi.

Suvituuli ja Kivi kipusivat auton takapenkille. Johanna tarkisti heidän turvavyönsä, meni ratin taakse istumaan ja käynnisti auton. Lapset vilkuttivat iskälle. Johanna kääntyi vasemmalle Ketomaantielle kohti Tirrilän keskustaa. Sitten hän kääntyi Niittypolulle ja sieltä Koulukadulle. Seuraavaksi hän kääntyi Asemakadulle, alitti rautatiesillan ja saapui Tirrilän keskustaan. Hän ajoi keskustan halki ja tuli Hämeenlinnantielle. Sitä hän ajoi niin pitkään, että tuli taas Ketomaantien risteykseen, josta hän pääsi kääntymään kohti kotia. He ajoivat pihaan ja kas kummaa, Rane oli taas leikkaamassa nurmikkoa, kuten oli ollut silloinkin, kun he lähtivät all inclusive -lomalle.

Iskän jälleennäkeminen oli riehakas ja riemukas. Rane oli iloinen saadessaan perheensä takaisin kotiin siksikin, että paluu normaaliarkeen saattoi vihdoin alkaa.

– Saadaanko me nyt pelata? Kivi kysyi.

– Kantakaa kassinne sisään, sitten saatte pelata.

Lapset toivat kassinsa taloon, juoksivat yläkertaan ja sinne jäivät.

Johanna pyydysti kuolleen variksen talikon piikkeihin ja hautasi sen pihan perälle. Hän meni seisomaan altaan reunan päälle ja laski vedet uima-altaan virkaa toimittaneesta kahluualtaasta. Sitten hän päästi ilmat sen reunoista. Hitaasti se lysähti kokoon kuin pannukakku.

Loma oli ohi.

Johanna purki matkalaukuista likaisia vaatteita ja ryhtyi pesemään pyykkivuorta. Tassun oli nyt kestettävä pyykkikoneen ääni. Johanna laski mielessään matkabudjettia. Halvemmalla he olivat selvinneet tästä lomasta kuin jos he olisivat matkustaneet Kreikkaan, huolimatta vessan siivouksesta, taksikyydistä, possucateringista ja orkesterin palkkiosta.

– Äiti, äiti, mä haluan vaihtaa mun huoneen järjestystä, Suvituuli tuli sanomaan. – Mä haluan, että mun sänky on keskellä huonetta!

– Niinkö? No, mietitään sitä huomenna. Tänään äiti on aivan liian väsynyt, Johanna sanoi hajamielisesti, kun lajitteli pyykkiä värin ja materiaalin perusteella kasoihin. – Tämä homma pitää hoitaa tänään.

Ulkona oli täydellinen pyykinkuivausilma. Heidän kirkasväriset matkavaatteensa liehuivat tuulessa kuin eri maiden liput. Johanna painoi päänsä kukkamekkonsa helmaan ja haistoi puhtaan pyykin tuoksua. Pyykit, ruoka, iltapesu, TV:n katselua, nukkumaan. Kaikki oli taas kuten aina ennenkin.

Johanna pisti uuden pyykkikoneellisen pyörimään. Siihen tuli jo Ranen työvaatteitakin, niitäkin, joita hänen piti korjata. Tänään hän voisi jo tehdä sen. Arki alkaisi toden teolla huomenna, vaikka päivä olikin sunnuntai.

Viimein hän muisti postin, jonka hän oli viikolla saanut ja tunkenut kaappiin. Päällimmäinen kirje oli mainos pankilta. Hänelle tarjottiin sijoitusneuvojan palveluksia. Hän heitti sen suoraan roskiin, sille ei ollut tarvetta. Toinenkin kirje taisi olla mainos, sillä siinä oli matkatoimiston logo. Johanna työnsi sormen kuoren sisään ja avasi sen repimällä. Siellä oli kirje, mustaa valkoisella, ei värikästä mainospostia. Hän luki epäluuloisena kirjeen tekstiä.

Kirje alkoi pirteästi:

”Sydämelliset onnittelut onnettaren suosikille ja huippulahjan voittajalle!”

Rane kuuli Johannan ulinan ja juoksi katsomaan, mikä vaimoa vaivasi.

Niin, niin. Kyllä hän tämän laatuisen postin tunsi. Kohta hän saisi tietää, että voittaisi euron arvoisen koristekipon, kunhan maksaisi siitä ensin kaksi euroa. Mutta kirje ei jatkunutkaan ihan Johannan uumoilemalla tavalla.

Rane kuuli Johannan ulinan ja juoksi olohuoneeseen katsomaan, mikä vaimoa vaivasi.

Johanna makasi sohvalla, heitti päätään puolelta toiselle ja takoi voimattomasti nyrkillä sohvan selkänojaa.

– Ei! Tämä ei voi olla totta. Ei! Ei kai taas!

– Mikä? Sano nyt! Onko joku hätä?

Lapsetkin juoksivat yläkerrasta paikalle.

– Iskä, mikä äidillä on? Kivi kysyi.

Suvituuli hätääntyi ja halasi Johannaa.

– Äiti, sano nyt!

Johanna pudotti matkatoimiston kirjeen lattialle ja Rane nosti sen käteensä. Hän luki ääneen kirjeestä:

– ”Olet voittanut matkatoimiston koko maan kattavassa arvonnassa all inclusive -loman Thaimaassa neljälle hengelle kahdeksi viikoksi joulun aikaan. Viiden tähden sviitti Andamaaninmeren rannalla on varattu Teille joulunpyhien ja uudenvuodenaaton aikaan.”

Rane riehaantui.

– Eli tää matka olisi just silloin, kun mulla ei oo kiirettä töissä eikä lapsilla koulua! Säkin saisit varmaan lomaa töistä. Voitais karistaa kotimaan lumet tai ravat töppösistä ja lentää Aasian lämpöön ja aurinkoon. Kuulitko?

Rane jatkoi lukemista:

– ”Tropiikin hehku ottaa Teidät avosylin vastaan vieraanvaraiseen Thaimaahan, eikä Teillä ole muuta huolta kuin se, mahtuvatko Teidän vaatteenne vielä päälle paluulennolla.”

Johanna nosti kätensä silmilleen ja sopersi jotain epäselvää. Rane kumartui lähemmäs.

– Mä en saa selvää sun puheestasi. Sun täytyy puhua kovempaa.

Silloin Johanna parahti tuskaisena:

– Ei – enää – all – inclusivea!

Lue lisää:

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Johannan lomaviikko saa mukavan turkkilaisen käänteen, mutta paikallisten kanssa alkaa palaa hermo. Onneksi kotona odottaa Gregos.

Torstaiaamuna Johanna muistutti Ranea, että tämä tulisi kotiin hyvissä ajoin ennen puolta kuutta, sillä silloin hän lähtisi teatteriin. Hän oli erittäin kiinnostunut paikalliskulttuurista ja historiasta.

Sinä päivänä hän oli päättänyt viedä lapset Tirrilän omaan länkimuseoon. Aivan oikein, ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut koskaan edes huomannut, että heidän kylässään oli sellainen paikka, ja ainoastaan kilometrin päässä heidän kodistaan.

Museon sisäänpääsylippu olisi ollut aikuiselta euron ja lapselta viisikymmentä senttiä, mutta Johanna äkkäsi, että museossa tarjottiin tilauksesta myös englanninkielistä opastusta. Se oli tosin aika hintavaa, kaksikymmentä euroa kierros. Mutta ehkä se oli sen arvoista, nimittäin lomatunnelman ylläpitämiseksi.

Kun opas, nuori nainen, saapui paikalle, Johanna ei sittenkään pyytänyt englanninkielistä opastusta. Hän ajatteli, että lapset eivät ymmärtäisi opastuksesta sitten mitään, ainakaan Suvituuli. Tärkeämpää kuin lomatunnelman aitous oli nyt oikea tieto, jonka hän halusi lasten kuulevan oppaalta.

Museon omisti eläkkeelle jäänyt maanviljelijäpariskunta, joiden poika viljeli tilan peltoja. Opas oli tuon pojan tytär ja nimeltään Venla. Museo sijaitsi vanhassa navetassa, joka oli jäänyt tyhjilleen, kun tilalla luovuttiin lehmistä. Hevoset olivat vaihtuneet traktoriin jo kauan ennen sitä.

Navetan seinät oli kalkittu valkoisiksi ja navetta oikein hohti puhtauttaan. Navettaan oli tehty uusi lattia leveistä lankuista ja valoa tulvi etelän puolen suurista ikkunoista. Hevosenlänget oli ryhmitelty kolmelle sivuseinälle, ja niitä oli parisenkymmentä erilaista mallia. Länkien keskellä oli kehystetty mustavalkoinen valokuva liinaharjaisesta suomenhevosesta. Se oli ollut tilan viimeinen hevonen, ruuna Kreivi.

Johanna ja lapset saivat tietää, että länget veistettiin Suomessa perinteisesti suuren koivun juurista, että puun syyt menisivät samansuuntaisesti. Jos rautaa oli saatavilla, sillä vahvistettiin länkiä. Hevosta tai huopapehmustetta vasten tulevat kohdat karhennettiin, etteivät länget liukuisi. Hienoimmissa längissä oli nahalla päällystetty toppaus, joka oli täytetty siankarvalla. Se kuivui nopeasti hevosen hiestä ja piti muotonsa. Länget piti veistää hevosen mukaan. Jos ne nousivat hevosen kaulassa liian ylös, ne painoivat hevosen henkitorvea, jos ne laskeutuivat liian alas, ne painoivat niskaa. Nahan rikkovia hiertymiä ei saanut tulla, sillä silloin työnteko oli hevoselle tuskallista.

– Kunnon hevosmies piti parempaa huolta hevosestaan kuin itsestään, Venla sanoi.

Hän ei tiennyt, mitä lasten päähän jäi vierailusta.

Monet längistä oli koristeltu kauniilla maalauksilla. Olipa museossa peilikin, jossa oli längistä tehdyt kehykset. Ne oli maalattu valkoisiksi ja koristeltu maalatuilla punaisilla ruusuilla. Osa längistä oli karkeita ja koristelemattomia, kevyiksi kuivuneita. Ne olivat niitä vanhimpia. Sitten oli mustiksi maalattuja ja kiiltäviksi lakattuja juhlalänkiä, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut koskaan käytetty oikeassa työssä.

Paikan erikoisuus oli alumiiniset tykkilänget, joita oli käytetty sota-aikana tykkiä vetävällä hevosella. Tykkilänget olivat yksiosaiset, ja hevoset olivat kuulemma vihanneet niitä, koska ne eivät myötäilleet hevosen liikettä kuten kaksiosaiset, joissa ylhäällä ja alhaalla olevilla nahkahihnoilla eli harjustimella ja rinnustimella pystyi säätämään länkiä hevoselle sopiviksi.

– Ehkä ne vihasivat sotaa, Johanna aprikoi.

– Sitäkin, Venla myötäili.

Johanna ei ollut ikinä elämässään uhrannut ajatustakaan hevosenlängille. Nyt hän oli saanut rautaisannoksen längistä. Hän ei tiennyt, mitä lasten päähän jäi tästä museovierailusta, mutta ainakin heistä oli hauskaa juosta kopisevaa navetan lankkulattiaa edestakaisin kuin kesälaitumelle päässeet mullit. Sikäli opastus olisi ihan yhtä hyvin voinut olla englanniksikin, koska lapset eivät kuulleet siitä juuri mitään.

Johanna osti matkamuistoksi avaimenperän, auraa tyylitellysti esittävän puuesineen. Hän halusi ajatella, että vanhaisäntä veisteli niitä pirtissä vanhuuspäiviensä ratoksi, käyrävartinen piippu suussaan ja harmaat sarkahousut jalassaan. Todennäköisesti isäntä kävi tanssimassa salsaa, treenasi zumbaa tai surffaili netissä, luki iltapäivälehtien skandaaliuutisia ja tiiraili bikinipimujen rantakuvia, mutta ainakaan aurassa ei lukenut Made in China.

Lopuksi Johanna kiitti Venlaa ja jätti avokätisesti tippiä pöydälle. Niin hän olisi tehnyt Kreikassakin.

– Äiti, mä en oo käynyt koskaan näin hassussa paikassa! Suvituuli sanoi. – Ja me ollaan kävelty tästä luokan kanssa monta kertaa ohi.

Johanna hymyili. Eipä ollut tämäkään turha reissu.

Museolta Johanna, Kivi ja Suvituuli jatkoivat kesäpäivänsä viettoa uimarannalle. Johanna oli pakannut pyyhkeiden lisäksi snorkkelit. Savipohjaisen järven sameissa vesissä sukeltelu oli vähän toivotonta, vaikka uimarannan kohdalle oli tuotu hiekkaa. Lapset taisivat nähdä snorklatessaan lähinnä oman kätensä tai sisaruksensa jalan, jos sitäkään. Johanna kävi uimassa ja vetäytyi rantaviivaan ruokomatolle pitämään lapsia silmällä.

Kivi näki kaverinsa Nuutin, ja juoksi kiireesti pyytämään Johannalta, ettei äiti puhuisi enempää englantia, sillä häntä nolotti. Johanna suostui pitkin hampain. Hän puhalsi Suvituulille rantapallon, mutta sille kävi niin kuten rantapalloille aina käy eli pallo karkasi yksin ulapalle iloisesti liplattelevien aaltojen viemänä. Suvituuli kiljui ja osoitti palloa, ja uimavalvoja lähti kroolaamaan sen perään. Taitavasti hän kiersi pallon ja käänsi sen suunnan kohti kotirantaa. Poika ei huolinut pallonhausta rahapalkkiota, mutta Johanna osti hänelle kioskilta jäätelön samalla kuin omille lapsilleenkin.

”Meidän kissa tuli paksuksi ja sen pitäisikin synnyttää ihan pian.”

Johannan ystävätär Sohvi tuli lastensa kanssa sattumoisin samaan aikaan rannalle. Heidän lapsensa Kerttu ja Saku olivat suurin piirtein saman ikäisiä kuin Suvituuli ja Kivi, joten heidän leikkinsä sopivat hyvin yksiin. Johanna ei ollut tehnyt tärskyjä tälle viikolle Sohvin kanssa, sillä hehän olivat oikeastaan nyt Falirákissa, eivätkä Tirrilässä.

– Eikö teidän pitänyt lähteä Kreikkaan tällä viikolla? Sohvi muisti.

– No piti piti, mutta meidän kissa tuli paksuksi ja sen pitäisikin synnyttää ihan pian.

– Ai se kolli vai?

He juttelivat vähän aikaa kissojen synnytyksestä, omista synnytyksistään, jalkapallosta, miehistä, jalkapalloa katsovista miehistä, unirytmin heittelystä, sukeltamisesta, Tampereen uudesta vesipuistosta, jonne he päättivät seuraavana päivänä mennä, all inclusive -lomasta ja kreikkalaisesta ruoasta. Niinpä heille tuli nälkä. Sohvilla oli eväät mukana omalle porukalleen, mutta Johanna oli päättänyt, että hän veisi pesueensa ulos syömään.

– Tulkaa huomenna käymään, illalla kuuden jälkeen, koko perhe. Minä pidän pienet puutarhabileet, Johanna sanoi.

– Keitä kaikkia sinne on tulossa? Sohvi kysyi.

– Sittenpä näet, Johanna sanoi salaperäisesti. – Kannattaa tulla. Luvassa on yllätyksiä ja hyvää ruokaa.

– Okei! Jospa me sitten tullaan. Kiitos kutsusta, Sohvi ilahtui.

Johanna komensi lapset ylös vedestä ja he menivät pukukoppiin vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen. He pyöräilivät heidän kotinsa lähistöllä olevaan kebab-pizzeriaan, jossa he olivat käyneet ostamassa pizzaa ja kebabia siitä asti, kun se oli avattu. Kebab-pizzeria oli maalattu turkoosinvihreäksi, joten se kyllä erottui tavallisesta suomalaisesta rakennuskannasta.

Kun he astuivat sisään, turkkilainen kokki tervehti heitä iloisesti. He tiirailivat hetken ruokalistaa. Turkkilaismies odotti kärsivällisesti hymyillen heidän valintaansa. Johanna vinkkasi myyjälle ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:

– Onko tämä teidän kebabinne resepti perinteinen ja salainen, vain perheen kesken tiedetty, suvussa vuosisatoja säilynyt resepti?

Miehen hymy levisi korviin saakka.

– On, on kyllä. Kyllä on. Sitä tämä juuri on.

Special price, only for you, madame... Nämä herkut, korut ja nahkavaatteet myydään tiskin alta vain hänelle näin erikoisen halpaan hintaan. Niinhän etelänmaissa aina turistille uskoteltiin, ja jotkut asiakkaat menivät hymyillen halpaan ja lähtivät leikkiin mukaan ihan mieluusti.

Mies hymyili tavalla, jonka Johanna tulkitsi myöntymiseksi.

– Otamme kaksi kebabia lohkoperunoilla ja yhden riisillä, kiitos, Johanna teki tilauksen. – Ja vielä kaksi kokista ja yksi jäävesi.

– Kiitos! mies sanoi, näppäili ostokset kassakoneeseen ja sanoi hinnan. Johanna kaivoi vyölaukustaan sopivan määrän euroja. Tänään hän ei tinkaisi. Mies antoi vaihtorahan, juomat ja alkoi valmistella heidän kebabejaan.

– Muuten, miten sanotaan turkiksi ”kiitos”? Johanna kysyi.

Iloinen ilme valaisi miehen ruskettuneita, kiiltäviksi hiostuneita kasvoja.

– Teşekkür ederim, naurusuinen kokki sanoi.

– Tesekyyr ederim?

– Teşekkür ederim. Kurdiksi kiitos on ”spas”. Minä olen Turkin kurdi.

– No sitten minä sanon sinulle: Spas! Sanokaas lapset perässä: Spas!

– Spas? Kivi sanoi. Se ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

– Spas, sanoi Suvituulikin.

Mies purskahti nauramaan.

Johanna tiesi, että hän olisi unohtanut sanan jo huomiseen mennessä, mutta lapset saattaisivat muistaa sen koko loppuikänsä.

– Saanko ottaa valokuvan sinusta? Johanna kysyi ja vilautti kameraansa. – A picture?

Mies hymyili tavalla, jonka Johanna tulkitsi myöntymiseksi. Hän otti kuvan miehestä, kun tämä leikkasi kebablihaa rasvaa tirisevästä, käristyvästä vartaasta. Sitten he ottivat salaattia ja istuivat ikkunapöytään.

Johanna päätti tästä eteenpäin pidättäytyä englannin puhumisesta. Siitähän tämän loman kaikki väärinkäsitykset ja kompastuskivet olivat syntyneet, kielimuurista ja vaikeuksista ymmärtää toista. Lomalla oli parasta puhua taitojen ja mahdollisuuksien mukaan paikallista kieltä, ja nyt kun heillä kävi niin harvinainen tuuri, että he osasivat täydellisesti lomakohteen kieltä, hän päätti, että oli aivan matkailuetiketin mukaista käytöstä puhua tästä lähtien suomea.

He saivat tavallistakin suuremmat kebabannoksensa pöytään. He söivät ahmien nälkäänsä eivätkä malttaneet edes puhua mitään, kun suu jauhoi vain ruokaa. Suvituuli ei jaksanut syödä kuin kolmasosan annoksestaan, mutta ei se haitannut, kun hän sai sen mukaansa kotipaketissa. He pakkasivat itse jämänsä lämpöpahvirasiaan ja muovipussiin. Sitten he kiittivät ja lähtivät.

Heinosen Jallu, Ranen hyvä kaveri, ajoi pyörällä kebab-pizzerian ohitse. Johanna heilutti kättään ja pyysi Jallua ottamaan vielä kuvan heistä kolmesta ravintolan edessä. Näin matkamuistot saatiin kootuksi samalle muistikortille oikeassa järjestyksessä. Kuri ja järjestys se piti olla all inclusive -lomallakin.

Jallu naureskeli ja teki työtä käskettyä.

– Vai olette te tänään Turkin-matkalla, hän sanoi. – Rane kertoi.

– Jep, näin ollaan! Johanna nyökkäsi.

– No, ei muuta kuin hyvää lomanjatkoa sitten! Jallu toivotti.

– Tervetuloa huomenillalla pihajuhliin?

– Aha? Kiinni veti!

Kotimatkalla he pyöräilivät Super-Säästön ohitse, ja Johanna päätti poiketa siellä. Oli korkea aika ostaa tuliaiset. Ulkomaanmatkoillakin tuliaiset oli parasta hankkia paikallisesta halpahallista eikä mistään turisteille tarkoitetusta matkamuistomyymälästä. Yleensä Johanna toi etelänmatkoilta paljon mausteita, sillä ne olivat kevyitä kuljettaa lentokoneessa, halpoja ja hyviä. Kun Johanna avasi kotona matkalaukkunsa, sieltä tulvahti voimakas yrttien tuoksu.

He jättivät kebabpussit pyöränsarviin, sillä kukaan ei heidän puoleksi syötyjä kebabinjämiään Tirrilässä varastaisi. Jos veisi, se olisi sen ihmisen oma häpeä. Varis voisi käydä niitä vähän nokkaisemassa, mutta he ottivat sen riskin.

– Äiti, äiti, saadaanko me ostaa karkkia? Suvituuli vonkui.

– No jos tämän kerran, kun nyt ollaan lomalla, Johanna myöntyi.

Ranelle Johanna valitsi Marttiinin peruspuukon ja valkoisen T-paidan, jonka rinnuksissa luki Suomi Finland. Tarkemmin katsottuna paita olikin Made in Taiwan. Itselleen hän osti pussillisen kuivattuja mustikoita. Äidilleen Johanna ei keksinyt sen kummempaa tuliaista kuin suomalaista suklaata, Pandan Juhlapöydän konvehteja, vaikka muistikin, että Pandahan myytiin takavuosina norjalaisfirmalle. Anopille Johanna osti sinivalkoisen huivin, joka oli valmistettu Sri Lankassa, ja appiukolle Rapalan uistinsarjan.

Paita olikin Made in Taiwan.

Ei ollut Rapalakaan enää suomalaisomisteinen firma. Johanna muisteli, että vuosien varrella Rapalan osakkeenomistajia oli eri maihin rekisteröidyissä sijoitusyhtiöissä Jenkeissä, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Luxemburgissa, ja olipa joku hongkongilainenkin suursijoittaja mukana uistinbisneksessä. Sitten Johanna muisti, että Marttiinikin myytiin Rapalalle yli kymmenen vuotta sitten. Kai tuotteet kuitenkin valmistettiin Suomessa? Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt mennä jonkun tirriläläisen käsityöläisen nyrkkipajaan, että olisi saanut täysin suomalaisia tuliaisia.

Johanna ehti hätiin toppuuttelemaan lapsiaan, jotka olivat hamunneet aivan liikaa karkkia ostoskoriinsa. Johanna pisti suurimman osan takaisin hyllyyn. Kyllä kai lapset tahtoisivat jokaisen karkin ja kirkasvärisen muoviromun niiden kylkiäisenä, jos itse saisivat valita, mutta Johanna näki punaista muoviroinan kohdalla. Kreikasta heidän oli pitänyt ostaa paluumatkalle kokonaan oma kassi basaareista hankitulle, lasten hinkuamalle muovikrääsälle, ja oliko niistä leluista mikään enää hengissä ja käytössä? Ei tosiaankaan.

– Katsokaas tätä söpöä muovikoiraa, jonka suusta karkit tulevat. Kun te olette syöneet karkit, koira on edelleen tässä. Sitten kun te olette kakkineet nämä karkit, koira on ja pysyy. Kun kakat ovat muuttuneet maaksi, koira heiluttaa häntäänsä ihan yhtä hyvässä kuosissa kuin tähänkin asti. Vaikka te heittäisitte tämän koiran roskiin, se ei ole siitä moksiskaan. Vielä senkin jälkeen, kun te olette kuolleet ja maatuneet, kun teidän lapsenlapsenne ovat kuolleet ja maatuneet, tämä koira vain on ja pysyy ja haukkuu yhtä iloisena ja saman näköisenä jossakin kaatopaikalla.

Suvituuli katsoi Johannaa totisena. Sitten hän otti käteensä karkkivatsaisen koiran ja asetti sen takaisin hyllyyn. Johanna ei ollut varma, ymmärsikö Suvituuli kaiken, mitä hän tarkoitti, mutta pääpointti meni kuitenkin lapselle jakeluun. Ei kannata ostaa turhaa muovitavaraa, jos haluaa vain karkkia.

Kun he tulivat kotiin, kebabit olivat jäähtyneet jääkaappiin pistettäviksi. Oli kotiolympialaisten vuoro.

Ensiksi he heittivät tikkaa. Tassukin tuli tarkistamaan, mikä oli homman nimi, mutta kun huvitus ei sisältänyt makupaloja sille, se menetti kiinnostuksensa.

Suvituuli sai heittää kahdesta metristä, Kivi kolmesta ja Johanna viidestä. Nuorin sai aloittaa. Ensimmäisen kierroksen voitti Kivi, toisen Suvituuli ja kolmannen Johanna. Sitten kisajännitys kävi liian armottomaksi lapsille ja he alkoivat kinastella. Johanna sai heidät nopeasti ruotuun vaihtamalla heittojärjestystä, että vanhin heittääkin ensiksi. Se oli niin outoa, että Suvituulikin unohti kitistä. Lopulta Kivi voitti kisan, Suvituuli tuli hyväksi kakkoseksi ja Johanna jäi pitämään perää.

Johanna laittoi lapset kymmeneksi minuutiksi trampoliinille mehulinkoon, kun heistä piti saada lingotuksi liikoja mehuja pois. Sitten he olivat niin hikisiä, että oli hyvä hetki heittää heille jälleen uima-asut päälle ja panna heidät allasosastolle vähän polskimaan.

– Vesi on jääkylmää! Suvituuli valitti.

Kivi roiskutti sitä lisää tytön päälle, ja sota oli täydessä vauhdissa.

– Ei saa roiskuttaa, Johanna komensi. – Joka roiskuttaa, joutuu pois altaalta.

Lopulta lapset löysivät sisäisen ja ulkoisen rauhan ja pystyivät leikkimään suhteellisen sopuisasti. Johanna käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi hakemassa päiväpostin. Sinä päivänä posti toi yhden kirjeen, mutta Johanna tunki sen samaan kaappiin alkuviikosta tulleen kirjeen kanssa. Hän lukisi postinsa vasta loman loputtua.

Kun lapset saivat kylliksi kylmästä vedestä, Johanna ilmoitti, että kesäolympialaiset jatkuivat mäkiautoilulla. Heidän kotinsa edessä oli mökkitontille menevän hiekkatien risteys ja siinä mäessä sai polkuautolla sopivan kovat, mutta kuitenkin turvalliset vauhdit. Kivi oli saanut polkuauton kummisedältään 5-vuotislahjaksi, mutta hän mahtui siihen yhä mainiosti. Yksin hän ei saanut sillä ajella, vaan aikuisen oli valvottava, ettei hiekkatietä pitkin lähestynyt auto. Jos lähestyi, polkuauton päältä oli noustava pois ja lapsen oli mentävä autoineen tienreunaan, sellainen laki heillä oli. Onneksi rantaan menevää mökkitietä pitkin ajoi auto ehkä kerran pari viikossa, joten kauhean vilkasta ei liikenne siinä ollut.

Suvituuli ja Kivi mittasivat, kumpi sai auton menemään pidemmälle. Tietyn pisteen jälkeen sitä ei saanut enää polkea, vaan sitten mentiin pelkällä painovoimalla.

Suvituuli raahasi juuri autoa takaisin, kun Johanna kuuli iloisen tervehdyksen.

– Hei, hyvinkö auto kulkee?

Tulija oli Maija-Liisa, Ketomaantiellä asuva lasten kirkkokuoron johtaja. Hän oli jäänyt eläkkeelle kahta vuotta aiemmin, mutta kylän kakarat olivat yhä lähellä hänen sydäntään. Hän rupesi aina hymyilemään, kun vain näkikin lapsen, vaikka kakru olisi ollut omenavarkaissa.

Kivi alkoi selvittää Maija-Liisalle mäkiautonsa moottorin tilavuutta ja sylinterien lukumäärää. Se taisi olla hepreaa autottomalle Maija-Liisalle, mutta hyvin tämä kuitenkin esitti ymmärtävänsä Kivin puhetta.

– Voitko sä antaa mulle vauhtia? Kivi pyysi.

Maija-Liisa työnsi auton menemään. Suvituuli hihkui ja kiljui ja juoksi auton perään varmistamaan, ettei Kivi siirrä hänen merkkiään tai yritä sutata sitä.

Maija-Liisa madalsi ääntään.

– Mitä sinulle kuuluu?

– Hyvää, kiitos kysymästä! Johanna naurahti. – Oikein hyvää. Olen kesälomalla, mutta Ranella on työmaa kesken. Entä sinulle?

Maija-Liisa vain nyökkäsi, hänen kuulumisensa olivat ilmeisesti sillä kuitattu.

– Ajattelin vain, kun kuulin... Että onko teillä kaikki kunnossa? Maija-Liisa sanoi ja hymyili Johannalle lammasmaisesti.

– On tietysti. Kaikki on OK. Miksei olisi?

– Niin... Kun tuolla kylällä puhuttiin kummia...

– Mitä siellä puhuttiin?

– No, että teillä on menossa jotain outoa...

Johannalla alkoi nousta savu korvista, mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin.

Johannalla kasvoi heti iso sarvi otsaan. Hän puri hammasta ja pisti kätensä puuskaan.

– Älä sinä Maija-Liisa kuuntele pahanilkisiä juoruja! Lomaa tässä vain vietetään. Näethän sinä, että lapsilla on hauskaa, Johanna sanoi ja pakottautui nauramaan railakkaasti. Hän heilautti vielä kättäänkin, kun olisi sillä liikkeellä lakaissut Maija-Liisan huolen ja juorukellojen kilkatuksen kauas pois.

– On kyllä. Mutta ettei olisi liian hauskaa, sitä minä vain. Ettei tulisi itku pitkästä ilosta.

Johannalla alkoi nousta savu korvista, mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin.

– Kaikki on aivan kunnossa! Älä huoli. Olitko sinä menossa kylälle? Siellä onkin nyt myynnissä hyvänmakuisia mansikoita. Käyhän ihmeessä ostamassa, ennen kuin ne myydään loppuun, Johanna sanoi, eikä hän sen suoremmin olisi voinut sanoakaan Maija-Liisalle, että jatkapas juoruämmä matkaasi ja aika hätäiseen sittenkin.

Maija-Liisa lähti hipsuttelemaan kylää kohti yhä laupiaasti hymyillen, mutta Johannaa risoi koko keskustelu.

Johan nyt oli! Koko yhteiskunta oli varpaillaan, kun yksi stressaantunut, työssäkäyvä perheenäiti keksi viettää all inclusive -lomaa Suomessa. Pappi, palokunta, poliisi ja vielä kuoronjohtaja kaupan päälle, kaikilla oli jotakin nokan koputtamista. Kaikkien ihmisten pitäisi olla yhdestä muotista, sitten olisi hyvä. Mutta heidän lomaansa nuo yhteiskunnan tukipilarit eivät onnistuisi pilaamaan, sen Johanna päätti.

Rane tuli töistä ajoissa. Hän lupasi viedä rannalle mankuvat lapset uudelleen uimaan, kunhan söisi ensin.

Johanna pääsi lähtemään polkupyörällä Tirrilän kesäteatteriin katsomaan perinnenäytelmää nimeltä Seitsemän veljestä. Johanna kuvitteli itsensä kielitaidottomaksi turistiksi, jonka piti elää draaman mukana ilman, että osasi kieltä saati muisti tarinan ulkoa. Hän nautti eksoottisesta esityksestä täysin rinnoin ja taputti ja hurrasi huomiotaherättävän lujaa aina kun oli vähänkin aihetta. Kesäteatterille pakollinen paljas pylly saatiin vilahtamaan saunomiskohtauksessa ennen saunan paloa.

Väliajalla Johanna osti omenalimonadin ja joi sen pillillä pullon suusta. Sitten hän jonotti naistenvessaan. Puucee oli siisti ja sievä, ja lattialla oli siniset räsymatot ja vessassa oli siniseksi maalatut ikkunanpokat. Johanna muisti lukeneensa jostakin, että kärpäset karttoivat sinistä väriä, ja siksi keittiön ikkunanpokat maalattiin usein Välimeren maissa sinisiksi.

Kun esitys jatkui, meno sen kun parani. Johanna nauroi ääneen neljä kertaa. Varsinkin Eeroa näyttelevä nainen sai ladatuksi hahmoonsa paljon huumoria. Suurin osa veljeksistä oli naisia, sillä eihän Tirrilän kesäteatteriin saatu tarpeeksi miesnäyttelijöitä.

Kun esitys loppui ja katsojat jonottivat katsomosta pois, Johanna näki näyttelijöiden kävelevän kulissien taakse. Nyt, jos hän olisi ollut tavallisessa Suomi-elämässään eikä all inclusive -lomalla, hän olisi katsonut kiinteästi näyttelijään, mahdollisen katsekontaktin saavutettuaan hymyillyt hänelle huulet kiinni suipistettuina, nyökännyt, ja ehkä, jos näyttelijä olisi kulkenut ihan hänen läheltään, hän olisi kuiskannut:

– Oli hyvä näytelmä!

Hän oli all inclusive -lomalla ja hän oli vapaa käytöskoodistosta.

Mutta nyt hän ei ollut oma itsensä, joka käyttäytyi niin kuin vakuutusvirkailijan ja pienten lasten äidin kuului Suomessa käyttäytyä. Hän oli all inclusive -lomalla ja hän oli vapaa käytöskoodistosta. Hän marssi rohkeasti kulissien taakse ja tapasi siellä näyttelijät vaihtamassa rooliasujaan siviilivaatteisiinsa.

– Paljon kiitoksia huikeasta esityksestä! En muista, koska olisin nauttinut näin paljon teatterista. Olitte aivan mahtavia ja saitte minut nauramaan monesti. Minusta tuli kertaheitolla teidän suuri faninne!

”Juhani”, joka oli Jaakkolan Jussi, heltyi hymyilemään leveästi.

– Kiitos itsellesi! Olipa kiva, kun tulit kertomaan tämän meille.

– Me saamme niin vähän jos ollenkaan palautetta, sanoi "Simeoni", Jussin vaimo Hilkka.

– Haluaisin kutsua teidät kaikki paikallisravintolaan ja tarjota teille siellä kaljan tai jotain! Johanna julisti.

Muut näyttelijät kiittivät kohteliaasti tarjouksesta, mutta vetäytyivät paikalta kotiaskareisiinsa vedoten. Vain “Juhani” ja “Simeoni” suostuivat. Tirrilän ainoa kuppila Tussari oli muutenkin heidän kotimatkansa varrella, ja he olivat tulleet polkupyörillä. Jussi ja Hilkka pistivät roolivaatteensa isoon siniseen Ikean kassiin ja sitoivat ne pyöräntarakalle. Suomalaisesta kesäteatterista oli glamour kaukana, homma oli arkista aherrusta. Ihmiset harrastivat sitä rakkaudesta teatteriin, ei mammonaan tai julkisuuteen.

Tussarissa ei ollut muita asiakkaita kuin Pop-Pena, joka puhui ja lauloi itsekseen baaritiskillä. Hän oli paikallinen nähtävyys siinä missä betonikirkko ja kukkaistutukset. Eipä tainnut Penakaan ostaa baarista mitään, sillä hän oli syntymähumalassa eikä tarvinnut minkään näköistä rohkaisua laulaakseen. Sellainen erikoisuus Tirrilässä asusti.

Karaokea Tussarissa sai laulaa vain perjantaisin, muuten Johanna olisi laulanut Kari Tapion avustamana kappaleen Olen suomalainen. Hilkka otti vodkatuoremehun ja Jussi ison oluen. Johanna tilasi itselleen gin tonicin ja maksoi kaikkien juomat. He menivät istumaan Tussarin terassille, jossa oli kolme pientä pyöreää pöytää. Hilkka ja Jussi kertoivat ensin kauhujuttuja Seitsemän veljeksen tekemisestä ja sen jälkeen houkuttelivat Johannaa liittymään teatteriseurueeseen. Lapsinäyttelijöitäkin tarvittaisiin. Johanna nauroi ja sanoi harkitsevansa asiaa.

Seuraavaksi Jussi halusi tarjota kierroksen. Eihän nyt käynyt laatuun, että Johanna lähtisi pyöräilemään kotiin ilman, että Jussi saisi maksaa velkansa ja tarjota vuorostaan. Tasa-arvon mallimaassa Suomessa kun oltiin, myös Hilkka halusi tarjota oman kierroksensa. Niiden jälkeen he olivat valmiita lähtemään kotiinsa, mutta Johanna vannotti Jussia ja Hilkkaa tulemaan heille seuraavana iltana puutarhajuhliin.

– Tiedättehän te, missä me asumme?

Hilkka sanoi tietävänsä. Hän oli ollut Ranen kanssa samalla luokalla ala-asteella.

Kun Johanna palasi apartomentoon, lapset juoksivat häntä jo pihalle vastaan. Rane tuli myös. Ikään kuin heillä olisi tullut häntä niin kova ikävä sen muutaman tunnin aikana, jonka hän oli poissa, että he eivät malttaisi odottaa mitenkään sitä, että hän pääsisi sisälle asti ja saisi potkaistuksi kengät jalasta.

– Äiti, äiti, Tassu alkaa synnyttää!

Nyt tuli Johannaankin vipinää.

Rane ja lapset olivat oikeassa, Johanna tiesi sen heti, kun näki Tassun. Kissa oli levoton, se nousi ylös ja laskeutui alas, nuoli hetken takapuoltaan ja kehräsi. Siitä Johanna tiesi, että sillä oli kipuja. Kissat kehräsivät myös kivusta, eikä vain hyvästä olosta. Kehräys oli sen luonnonmukaista kivunlievitystä.

Kun Tassu meni pesälaatikkoonsa, Johanna sulki lapset pois kodinhoitohuoneesta ja kävi nukuttamassa lapset. Hyvän unen aihe oli molemmille Tassun pennut.

– Tämä on vähän kuin syntymäpäivän aattona, Kivi mietiskeli. – Ei tarvitsisi kuin nukkua, niin aamulla olisi lahja sängyn vieressä.

– Mutta kun on niin vaikea nukkua! Suvituuli huudahti.

– Totta, Johanna sanoi. – Mutta nyt me teemme kaikkein parhaiten, kun annamme Tassulle rauhan ja hiljaisuuden. Ettei sen tarvitse pelätä mitään. Annetaan luonnon hoitaa tehtävänsä. Kyllä Tassu osaa tämän homman, vaikka se onkin ensimmäistä kertaa synnyttämässä.

Viimein lapset uskoivat häntä ja sulkivat silmänsä.

– Hyvää yötä, äiti, Kivi kuiskasi jo puoliunessa.

– Herätä minut sitten aamulla aikaisin, Suvituuli vaati.

Johanna palasi katsomaan, kuinka Tassu pärjäsi. Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Hän puki yöpaidan, kävi vessassa ja harjasi hampaansa. Sillä välin Tassu oli synnyttänyt ensimmäisen pennun. Se nuoli siltä kalvoja pois ja keskittyi sitten synnyttämään toista. Johanna istui kodinhoitohuoneen kaakelilattialla ja seurasi tilannetta. Kissa ei kaivannut hänen apuaan, vaan hoiti homman hienosti yksin.

Jos hän oli ollut tähän asti Tassun mami, tuliko hänestä nyt pentujen mummi?

Pentuja syntyi viisi. Hän ei ruvennut tutkimaan niiden sukupuolta, kunhan vain varmisti, että kaikki pennut olivat hengissä ja löysivät tiensä Tassun nisille juomaan maitoa. Tassu makasi rauhallisesti hievahtamatta kyljellään ja antoi poikasten imeä. Johanna olisi voinut vannoa, että kissaäiti suorastaan hymyili.

Johanna oli onnellinen. Että tällaisenkin tunteen sai ihminen kokea, että on kissansa puolesta onnellinen. Jos hän oli ollut tähän asti Tassun mami, tuliko hänestä nyt pentujen mummi?

Hän jätti Tassulle raikasta vettä ja punaista maitoa sekä vähän ruokaa siltä varalta, että se pystyisi syömään, ja lähti kodinhoitohuoneesta. Hän meni sohvalle Ranen viereen istumaan.

– Syntymä on suuri ihme, Johanna kuiskasi Ranelle liikutuksen särö äänessään.

– Niin on, varsinkin kun kollikissa synnyttää, Rane veisteli.

– Älä nyt! Kyllä sinunkin sydämesi vielä sulaa, kunhan sä näet ne rääpäleet, Johanna sanoi ja painoi päänsä miehensä olkapäätä vasten. Rane yritti antaa aina niin karskin vaikutelman, mutta kyllä Johanna tiesi, että oikeasti Ranen rinnassa sykki hellä ja hyvä sydän.

Rane otti kaukosäätimen ja sulki television.

– Miten peli päättyi?

– Ranska voitti Saksan 2–0. Griezmann teki molemmat maalit. Sunnuntain loppuotteluun menevät sitten Portugali ja Ranska.

Rane vetäisi Johannan lähemmäksi ja suuteli naistaan suulle.

– Eiköhän mennä sänkyyn, hän sanoi.

Sehän sopi Johannalle. Makuuhuoneessa Gregos osoitti sormellaan sänkyä ja sanoi Johannalle:

– Nainen. Paikka.

He iloitsivat toisistaan huolella, ja kun Rane oli jo nukahtanut, Johanna alkoi ajatella vaaleaharjaista suomenhevosta lumisessa kuusimetsässä vetämässä tukkikuormaa. Se ajatus alkoi sopivasti väsyttää häntä.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.