Tuiren itkulle ei meinaa tulla loppua, kun tytär Pinja lähtee vaihto-oppilaaksi Australiaan ja 14 vuoden yksinhuoltaja-arki vaihtuu yksinelämiseen Tuulentien mökissä. Paras ystävä Marina haluaa juhlistaa tyttären lähtöä usealla tuopillisella, mutta naapurin ihana Tony sentään vaikuttaa ymmärtävän äidin ikävää. Mutta miksi Tonyn luokse muuttaa uusi vuokralainen Toivo?

Helsinki-Vantaan lento­kentän parketti kiilsi hunajankultaisena. Kun joskus harvoin varasin ulkomaanmatkan, ajattelin ­ensimmäisenä tätä parkettia ja näin itseni kävelemässä sillä kengät kopisten, liitävää matkalaukkua rinnallani kuljettaen.

Parasta matkoissa olikin odotus, se että olisi kentällä, istuisi terminaalin irkkupubissa lähtösiiderillä, ja pian kone nousisi ilmaan. Kaikki olisi vielä ihanasti edessä.

Nyt mikään ei ollut edessä vaan kaikki oli takana. En ollut tullut kentälle lähteäkseni vaan jäädäkseni. Minä olin täällä vain saattamassa.
Minulla ei ollut jalassani kopisevia korkokenkiä eikä vierelläni trendikästä, itsekseen liihottavaa matkalaukkua.

Jaloissani olivat matalat, talven loskissa haaltuneet talvikengät, ja olallani roikkui ­kulunut Marimekko, jonka etu­taskuun olin ängennyt lähtiessäni kaksi pakettia nenäliinoja. Ne oli nyt kaikki käytetty, turistettu täyteen itkuräkää, ja kaksi siistiä pakettia oli muuttunut ­kasaksi läpimärkiä paperitolloja.

– Äiti, sä nolaat mut.

Tätä Pinja oli toistellut siitä lähtien, kun aamulla raahasimme ­hänen kaksi valtavaa, isänsä ostamaa ja siksi supertyylikästä ja ­kovapintaista matkalaukkua taksin peräkonttiin.

Pinja oli pamauttanut taksin oven kiinni eikä ollut kääntynyt katsomaan enää kotiaan. Tytär olisi tuskin edes surrut, jos en olisi ehtinyt kavuta hänen viereensä takapenkille.

Taksi oli vienyt meidät juna-asemalle, mistä olimme tulleet junalla Tikkurilaan. Vantaalla meillä oli ollut treffit Iiron, eksäni kanssa.
Koko junamatkan Pinja oli ­hävennyt minua. Olin voivotellut, muistellut etappeja hänen kuudentoista vuoden pituisesta elämästään ja purskahdellut itkuun. Tikkurilan asemalla hän oli kävellyt kolme metriä edelläni, ja vaikka olin kiidättänyt hänen toista matkalaukkuaan kuin pieni orja, hän ei ollut suonut minulle pienintäkään tasoitusta tai nuivinta kiitosta.

Jos hän ei olisi ollut lähdössä maailman toiselle puolelle kokonaiseksi vuodeksi, olisin läksyttänyt häntä huonosta käytöksestä, mutta nyt vain ulisin ikävääni ja ­pian alkavaa yksinäisyyttäni.

Iirolle Pinja kertoi minun itkeneen koko junamatkan. Tytär valitti, että oli kuulemma tosi hauska lähteä reissuun, kun yksi vain ­porasi.

Iiro oli katsonut minua vaaleat kulmat koholla heilauttaessaan Pinjan pakaasit Audinsa perään ja kysynyt, enkö voisi kerrankin laittaa omia tunteitani sivuun. Että eikö ollut makeeta, kun Pinjalla oli tällainen mahdollisuus.

Iiron kustantama mahdollisuus. Iiron ehdottama paskaidea. Vedin silmät kieroon, kun Pinja ei nähnyt.

Vaikka turha luulo. Pinja ei ­kytännyt minua. Hänen katseensa oli suuntautunut eteenpäin. Hän katseli tulevaisuuteensa, paikkoihin joihin minä en pääsisi hänen kanssaan ja joihin hän ei edes toivonut minua mukaansa.

– Mua odotetaan jo, hän sanoi kärsimättömänä ja huitaisi kohti raitapaitaista naista, joka hääri ­lähistöllä kyltteineen.

Kyyneltenkin läpi näin kyltissä tutun logon – vaihto-oppilasjärjestö oli lähettänyt Pinjalle postia viikoittain viimeisen puolen vuoden ajan, vaikka laskut olivat menneet Iirolle.

– Halataan vielä!, huudahdin ja heittäydyin Pinjan kaulaan.

Yllättäen hän silitti lohduttavasti selkääni.

– No niin, äiti, hän sanoi.
– Kyllä sä pärjäät.

Umpeen muurautuneiden silmä­luomieni takana saattoi liikkua kaksi aivosolua, jotka muistuttivat toisiaan, että Pinja sanoi ­minun repliikkini. Että minun piti vakuuttaa Australiaan lähtevälle tyttärelleni, että kyllä hän pärjäisi.

Vinkaisin jotakin sen suuntaista, ja nyt puolestaan Iiro ilmeili ­minulle.

– Menehän sitten, typykkä, eksä sanoi ja kaivoi taskustaan muhkean lompakon ja sieltä setelitukun.

Hän taittoi rahat nipuksi ja painoi Pinjan kämmeneen.

– Voi kiitos, iskä!

Pinja puristi rahaa nyrkissään ja keikkui isänsä kaulassa kuin olisi kohdannut palvomansa bändin keulahahmon, vaikka Iiro oli ihan tavallinen kolmeseiska niin kuin minäkin ja kaiken lisäksi korni keltaisine farkkuineen.

– Mullakin on sulle jotakin, muistin ja kaivoin Marimekkoa.

Hunajaiselle parketille plopsahteli märkiä papereita, mutta Pinja oli nyt kohteliaasti hiljaa.

Ojensin hänelle ylpeänä CD-­kotelon, jonka kanteen olin leikellyt ja liimannut valokuvia hänen elämästään ja minustakin.

– Levy? Pinja tunnisti ja käänteli koteloa.

– Mä äänitin sinne kaikkea, ­mistä sä muistat meidän elämän, sanoin

– Niitä lauluja joita mä lauloin sulle kun sä olit pieni ja sellaisia Suomeen liittyviä lauluja, pari pientä kansanlauluakin, ihan hassuja, ja tämän päivän artisteja, ­kuten Anna Puuta ja Cheekiä.

Lauloin vähän Annaa:

– Olen kasvanut kiinni maahan / lapsuuden maisemaan.

Pinja katsoi minua hölmistyneenä, sitten vilkaisi taas lähistöllä ­levottomana liikehtivää vaihto-­oppilaiden ryhmää. Hän tunki levyn reppuunsa, jonne olin pakannut ­hänelle evääksi karkkia ja voileipiä.

– Mä en tiennyt, että sä osaat tehdä tällaista, äiti, Pinja sanoi nostaessaan repun selkäänsä.

– Tai niin kuin viitsit.

– Totta kai viitsin!, nauroin ­hämilläni.

Iiro kuunteli meitä tarkasti, ja Pinjan sanat saivat minut kuulostamaan vähän siltä kuin olisin superlaiska tai kykenemätön äidiksi.

– Tai että sulla on aikaa… 

– Höpö höpö nyt, keskeytin, ja ensimmäistä kertaa toivoin, että hän olisi jo mennyt.

– Soita heti, kun olet perillä.

– Kyllä tekstari riittää, Iiro sanoi.

– Ei riitä!, huusin Pinjan jälkeen, mutta hän ei katsonut enää taakseen.

SAIN PINJAN PARIKYMPPISENÄ, kesken opiskelujen. Hän oli Iirolle ja minulle yllätys, mutta toisaalta olimme niin nuoria ja umpirakastuneita, että tuntui kuin Pinja ­Elisabeth olisi ollut hyvinkin harkittu juttu.

Heittäydyin äitiyteen joka solullani. Yhtäkkiä minusta oli mahtavaa olla äiti. Äiti! Imetin lastani niin, etten voinut piipahtaa lähikaupassa puoleen vuoteen, ja ­ensimmäisen yön olin hänestä erossa, kun hän oli kaksi ja me lähdimme Iiron kanssa viikonlopuksi kylpylään.

Se viikonloppu katkaisi Pinjan ja minun välisen napanuoran – mutta myös Iiron ja minun välit.

Pinja oli lapsena hyvin pieni ja hyvin vaalea. Minä itse olin tumma ja keskikokoinen, eikä kukaan ­sanonut lastani näköisekseni.

Pinja roikkui neuvolan alakäyrillä, ja vaikka hän söi normaalisti, hän ei vain kasvanut. Iiron suvussa oltiinkin kuulemma pitkään kitukasvuisia, mutta sitten hujahdettiin yhdessä yössä. Iiro itse oli parimetrinen, ja Pinja ponkaisi rippikesänään minua päätä pidemmäksi.
Tuosta vain.

Pinjan kanssa kaikki tapahtui tuosta vain. Puolitoistavuotiaana hän alkoi yhtäkkiä puhua kokonaisia virkkeitä ja kantoi itse vaippansa roskikseen.
Hän opetteli yksinään lukemaan neljän vanhana ja kouluunkin hän meni ensimmäisenä päivänä ilman minua. Hiivin perässä puskia pitkin kameroineni, jotta näkisin, että tuolla se nyt menee…

Paras ystäväni ja Pinjan kummitäti Marina ihmetteli valitustani ja kysyi, eikö ollut hyvä, ettei lapsi ­ollut takertuja, varsinkin kun olin ollut lapsen yksihuoltaja melkein koko ajan. Mutta ei, liian itsenäinen lapsi ei ollut minusta hyvä.

Eikä ollut hyvä, että Pinja lähti vaihto-oppilaaksi. Eikä varsinkaan niin kauas.

Katsoimme Iiron kanssa, miten Pinja otti paikkansa vaihtarien remmistä ja alkoi jutella pojan kanssa, jolla oli kitara selässä. Näytti kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.

– Tuo tyttö pärjää, Iiro sanoi ­ylpeänä.

– Eikö sinun tule ikävä? kysyin ja tuijotin raakalaista kutiavin silmin.

Silmiäni hiersi, sillä jos on itkenyt tarpeeksi kauan, kyynelet loppuvat ja silmiin sattuu.

– Varmaan voi joskus olla orpo olo, Iiro myönsi, mutta muistutti, että oli elänyt Pinjasta erossa ­neljätoista vuotta, joten hän oli tottunut.

Iiro sai sen kuulostamaan syytökseltä minua kohtaan. Ihan kuin minä olisin kiljuen häätänyt hänet pois lapsensa luota, vaikka totuus oli se, että Iiro jätti minut. Jätti ­yksinäni kylpylän pihalle kasseineni ja märkine uimapukuineni.

Eromme oli yllättävä, eikä se seurannut pitkiä riitoja. Me emme oikeastaan olleet riidelleet ikinä. Ei ennen eroa eikä eron jälkeen.

Minä en pitänyt riitelystä, olin ainoa lapsi ja ankaran isäni kasvattama; äiti kuoli kun olin kymmenvuotias. Lapsuudenkodissani ei ollut riidelty, eikä meillä.

Puhuin Pinjalle Iirosta aina kunnioittavasti, vaikka Iiro mielestäni hemmotteli Pinjan pilalle ja paikkasi rahalla ja roinalla sen, ettei ­ottanut tyttöä usein luokseen.

Pari vuotta sitten Iiro meni naimisiin. Iiron vaimo oli minua kymmenen vuotta nuorempi. Oikein nätti ja reipas. En tiennyt tarkkaan, mitä Pirre teki työkseen ja mikä se oli naisiaan, mutta Pinjan mielestä Pirre oli ihana.
Heillä oli kuulemma aivan ­samanlainen maku, he olivat ­samankokoisia ja -näköisiä, ja kun Pinja meni Pirren kanssa kauppoihin, takaisin tultiin viidentoista nyssäkän kanssa.

Me elimme Pinjan kanssa eri ­yhteiskuntaluokissa. Pinja oli rikas ja minä köyhä. Pinja eli isänsä ­rahoilla, minä nitkutin pienellä palkallani.

– Haluatko sä kyydin Vantaalle? Menetkö sä kotiin?

Nyökkäsin. En ollut vielä ajatellut, mitä tekisin, kun Pinja oli lähtenyt. Oli kuin elämää ei sen jälkeen enää olisi.

Mietin Tuulentien-taloani reilun sadan kilometrin päässä lentokentältä ja näin silmissäni aamupalatarpeemme keittiön suurella pöydällä, joka oli myös minun piirustuspöytäni. Muistelin, olinko ­pedannut sänkyni ja voisinko ­sukeltaa suoraan lakanoihin.
Tuntui etten jaksaisi siirtää edes päiväpeittoa sivuun.

– Etkö sä voisi ajaa mua kotiin?

Katsoin Iiroa anelevasti kirvelevillä silmilläni, mikä ei ollut kovin helppoa.
Tuntui, että junamatka ja selviytyminen asemalta kotiin menivät yli sietokykyni. En takuulla selviäisi niistä, putoaisin junan ja asemalaiturin väliin ja junan renkaat muussaisivat minut sotkuksi ja…

– Enhän mä voi ajaa keskellä työpäivää melkein kolmeasataa ­kilometriä huvikseni. Kai sä käsität, että jo tämä keikka oli ylimääräistä ja mun päivä venyy ainakin kaksi tuntia? Tällaiset pyynnöt, että heitätkö sä mut kotiin, pitää, Tuire, pyytää ajoissa, ymmärrätkö sä sen?

Nyökkäsin apeana.

– Oli ajattelematonta pyytää kyytiä, myönsin, vaikka olisin ollut hyvin hämmästynyt, jos Iiro ei olisi tullut lentokentälle saattamaan ­ainoaa lastaan.

– Kyllä mä pärjään, sanoin vielä niin kuin Pinja oli minulle luvannut.

– Joo, sä olet aina ollut reipas tyttö, Iiro kehui ja raaski uhrata kiireisestä bisnesmiehen aikataulustaan sen verran, että nakkasi minut Tikkurilaan.

Moikkasimme toisiamme huolimattomasti joidenkin rakennustellinkien varjossa. Sitten laahustin katsomaan, koska seuraava pohjoisenjuna menisi.

TUULENTIE OLI umpiperä. Aina meillä käydessään Marina kysyi, miksi en muuttanut helppoon ja remontoituun kerrostalokolmioon, jossa olisi edes suihku – meillä kun ei ollut.

Marina itse asui keskustan kivitalossa, mistä oli hänen työpaikalleen kivenheitto. Hän oli taloustieteen professori, mikä oli liikaa joillekin baarituttavuuksillemme, ja niinpä hän esitteli itsensä kosmetiikan myyntikonsulttina. Lancômen kuitenkin.

Välillä minua hirvitti hänen hurja maineensa – hän saattoi bilettää opiskelijoidensa kanssa – mutta toistaiseksi hän oli selvinnyt seikkailuistaan kuivin jaloin.

Minä itse olin graafikko. Tai ­oikeastaan en ollut ihan valmis graafikko, sillä Pinjan synnyttyä opinnot olivat jääneet, ja sitten kun olin yrittänyt jatkaa koulua, siellä oli eri meininki ja koneet ja ohjelmat muuttuneet ja kaikki oli tosi kummallista. Yhtäkkiä piti osata esimerkiksi verkkopuoli, vaikka ­kukaan ei neuvonut mitään.

Viisi vuotta sitten pääsin onnekseni oppisopimuksella sivunvalmistukseen keskittyvään yritykseen, ja Pagessa olin saanut jo pitkään vääntää ruokakaupan mainoksia ja vaatekaupan nettikatalogeja. Osasin erityisesti piirtää iloisia eläimiä, ja eläimeni olivatkin Pagen myyntivaltti.

Viimeisen vuoden aikana minulle ei kuitenkaan ollut riittänyt töitä kuin pariksi viikoksi kuukaudessa. Olin myös tietoinen siitä, ettei ­pomoni, sota-Masa, ollut koskaan vakinaistanut minua. Juttu harmitti aina kun sen muistin.

Iiro ja Marina tolkuttivat minulle, että minun pitäisi pitää elämässä paremmin puoliani, ja he olivat kai siinä ihan oikeassa. Minä unohdin kulkea kyynärpäät edellä. Saatoin jäädä piirtelemään tuntikausiksi…

Mutta minulla oli romanttinen, hiukan rapistuva puuomakotitalo, alhaalla tilava olohuone ja keittiö ja ylhäällä kaksi makuuhuonetta. Ja ­minulla oli omenapuupiha ja vain kaksi naapuria: ärsyttävä Siwa-mummo ja ihana Tony, jonka rumpujen ääni kaikui öisin tien toiselta puolelta.

Kiersin avainta kotini lukossa seisten rappujen sillä laudalla, joka ei ollut katkennut. Potkin kuistilla kengät jalastani ja kapusin suoraan yläkertaan, omaan makuuhuoneeseeni vain vilkaisten Pinjan huoneeseen, jonka sänkyä hän ei ollut näemmä ehtinyt pedata. Äidin tyttö, ajattelin ja sukelsin pehmeisiin lakanoihin, vedin peiton ylitseni ja purskahdin itkuun.

Minussa oli sittenkin vielä kyyneliä jäljellä.

OLI MYÖHÄINEN ILTA, kun nälkä iski ja laskeuduin keittiöön katsomaan, mitä jääkaapissa oli.

Aamupalatarpeemme olivat edelleen pöydällä, ja voi oli niin epäilyttävää sotkua, että se piti heittää pois. Narskuttelin kuivunutta leipää ja katselin pihalle: omenapuut ja marjapensaat olivat takatalven heittämän lumen alla.

Mutta kun laskin, että Pinja olisi poissa, kun lumi sulaisi, kun tulisi kevät ja kesä ja syksy ja uusi talvi uusine lumineen, vavahdutti suru taas kroppaani ja tärisin kuin ­minuun olisi iskenyt neljänkymmenen asteen kuume.

Kaivoin kännykän esille toivoen, että Pinja olisi laittanut viestin ­ennen koneen nousua – hänhän lentäisi vielä monta tuntia – mutta näytöllä keikkui vain neljä viestiä Marinalta.

Ensimmäisessä viestissä ystävälläni oli vielä rahtu myötätuntoa. Että olipa kurjaa, kun Pinja lähti ja olin jäänyt yksin.

Toinen viesti kysyi jo, eikö toisaalta ollut mahtavaa olla lopulta itsekseen, kun olin yksinhuoltanut lasta neljätoista vuotta.

Kolmas viesti oli loukkaantuneelta Marinalta, joka ihmetteli, miksi en ollut vastannut kahteen edelliseen ja lähtisinkö hänen kanssaan Perryyn nyt kun saatoin olla huoletta niin pitkään kuin halusin.

Neljännessä viestissä raivotar kiljui, miten hän oli odottanut tätä hetkeä, Pinjan lähtöä, seitsemäntoista vuotta raskausaika mukaan laskien, eikä aikonut antaa minun rypeä itsesäälissäni.

Että hän oli jo tulossa.

Samassa pamahti autonovi ja ­ulkoraput harpottiin ylös. Toivoin, että ovi oli jäänyt valelukkoon eikä minun tarvitsisi nousta avaamaan.

Ei tarvinnut: Marina käveli keskelle olohuonetta korkokengät ­jalassaan ja kassi kilisten.

– Ensin pelastetaan noi sun ­silmät!, hän sanoi ja alkoi kaivaa repun kokoista käsilaukkuaan, joka maksoi enemmän kuin kuukauden ruokaostokseni.

SE ILTA MENI Marinan piikkiin. Hän huitaisi kädellään, kun mutisin, ­että maksaisin seuraavat bileet.

– Tätä on kuule odotettu niin kauan, että mielelläni kustannan, hän sanoi.

– Mitä on odotettu?, kysyin ja katselin ympärilleni:

Perryssä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Oli tavallinen arki-ilta, vähän porukkaa liikkeellä, edes jättiscreeniltä ei tullut peliä, joita joskus toljotin Marinan seuraksi, vaikka en erottanut kiekkoa tai palloa ruudulla, koska en halunnut lähteä baariin silmälaseissa.

– No, sitä että sä viimeinkin voit tulla ja mennä mun kanssa vapaasti!

Marina pöyhi isoa, punaista tukkaansa, joka oli aina huolella laitettu. Vaikka hän kävi joskus kanssani jumpassa, tukka pysyi silloinkin liikkumatta hänen kapeiden, kauniisti meikattujen kasvojensa ympärillä. Muutenkin hän oli pakkaus, josta miehet saivat harvoin silmänsä irti.

Toki tiesin, että Marina oli odottanut minun vapautumista. Hän oli ollut kärsivällinen kuunnellessaan aikoinaan kaikki puklu- ja kakka­jutut.
Hän oli ollut todella pitkämielinen sietäessään kaikki ne kerrat, kun peruin menomme vedoten korvatulehdukseen, lapsenvahdin ohareihin tai ihan vain siihen, että olin väsynyt tai peeaa, koska lapsen kanssa elämiseen menivät kaikki rahat – eikä ikinä riittänyt, vaan ­aina Iiro avusti runsaskätisesti.

Marina pamautti uudet tuopit pöytään.

– Teillä piti aina puhua lapsi­suodattimella, kun Pinja oli koko ajan siinä.
Marina työnsi uuden juoman eteeni, vaikka vanhakin oli melkein koskematon ja maistui kuralta.
– Ja aina piti kysellä, miten koulussa oli mennyt ja oliko ollut ­kokeita, ja se vain ynisi, että ­emmäätiiä ja ihanhyvinkai. Argh!

– Tosi kurjaa, että sulla oli meillä noin ikävää, mutisin.

Ihmettelin, miten paljon hänessä oli patoutunutta kiukkua.

– Älä viitsi! Taatusti sustakin on helpotus, kun saat koko vuoden kantaa huolta vain itsestäsi. Sä olet ollut niin älyttömän hyvä äiti, ettet ole muistanut itseäsi vuosikausiin!

– Mä olen ollut älyttömän huono äiti, sanoin ja olin kertomassa, ­miten Pinjalla oli lapsena usein ­risat sukkikset enkä yhtenäkään keväänä muistanut kylvää rai­ruohoa ja synttäreille ostin valmiskakun…

– Hei, mä en kuuntele tota paskaa enää!

Marina oli aika hiilenä. Tuntui, että koko seitsemäntoista vuoden kauna purkautui nyt, ja minun oli vain kestettävä se. Huitaisin ensimmäisen tuopin kerralla alas.

Ummistin silmäni ja laskin kulaukset. Kaksikymmentäkahdeksan.
Vähän sama kuin joskus jumpassa, kun ei olisi tehnyt mieli juoda vettä, mutta tiesi, että oli pakko.

– Noin sitä pitää.
Se ei ollut Marinan ääni vaan miehen, ja kun avasin silmäni, siinä oli Tony.

MEITÄ ASUI TUULENTIEN perällä siis kolme perhettä. Tai aika pieniä perheitähän me olimme, koska talotkin olivat pieniä.

Minä ja Pinja asuimme vanhimmassa mökissä, lauta-aidan takana asusti Siwa-mummo, ja hienoimmassa talossa asui Tony, La Hachen rumpali.

En tiennyt, miten heidän bändinsä nimi olisi pitänyt lausua. Moni sanoi vain että La Haske, vaikka olin varma, että metsään meni. Marina lallatteli la ash, mutta kukaan ei ­ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä sanoin reilusti että kirves, koska kirveshän se oli. Joskus vielä kysyisin Tonyltä, miksi bändillä oli ranskalainen nimi, vaikka biisit olivat suomeksi. Vielä en ollut kysynyt. Menin aina puihin, kun näin Tonyn.

Niin, Tony oli minusta ihana. Hän oli raamikas ja jyhkeä. Hänellä oli vaalea, lyhyt tukka ja suora nenä ­eikä hän oikeastaan näyttänyt rokkijätkältä. Kesäisin olin huomannut, että hänen käsivartensa olivat täynnä tatuointeja, kun hän niitti omaa pihaansa vahvoin liikeradoin.

Harmikseni Tony ei ollut minusta kiinnostunut vaan huolehti vain.
Talvisin hän saattoi lykkiä meidän lumemme samalla kuin omansa ja kun hän tilasi polttopuita, hän kysyi, otanko minäkin kuution. ­Tämä rumpali leipoi myös sämpylöitä ja toi niitä meille, vaihtoi ­Pinjan pyörän renkaan…

Tony oli Marinan mielestä melko nössö rokkikukoksi, mutta nyt hän salli Tonyn istua pöytäämme.

– Puhu Tuirelle järkeä, Marina kehotti.

Hän suhtautui Tonyyn yhtä mutkattomasti kuin kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin – hän oli yllättävän samanlainen Pinjan kanssa. Siksi he ehkä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset.

– Tuirehan on tosi järkevä, Tony sanoi ystävällisesti.

– Eikä ole!, Marina väitti vastaan.

– Nytkin se ikävöi teiniprinsessaansa, vaikka lopultakin pääsi ­siitä eroon.

– Se on ihan luonnollista, Tony sanoi.

– Mistä sä tiedät? Onko sulla lapsia?, Marina tykitti, mutta ei ­antanut Tonyn vastata vaan paasasi jo, miten yhteiskunta oli tehty vain lapsiperheille.

Kukaan ei tukenut kolmikymppistä sinkkuprofessoria, jolla oli velaton kämppä.

Yllätyin, että hän mainitsi ­ammattinsa Tonylle. Hän mainitsi myös sen, että oli sinkku.

Tonykin nosti kulmiaan yllättyneenä ja hymyili minulle. Mutta se oli naapurillista hymyä, sellaista että harmi, kun minun koivuni on pudottanut lehtensä sinun tontillesi -hymyä, ja niinpä minä join toisen juomani.

Enää kaksikymmentäviisi kulausta.

– Jes, ilahtui Marina. Kai hän luuli, että tästä alkaisi minulle ­uusikin ura, mutta ei alkanut, sillä minä vain ajattelin sitä, joka istui ehkä parhaillaan Singaporen lentokentällä ja heitti tirskuen äitinsä laittamat voileivät roskikseen.

Eilen tähän aikaan pyöräilin ­ostamaan Pinjan lempikalkkunaleikettä leipien väliin. Vielä silloin lapsi oli luonani.

Tuijotin tyhjää tuoppia, päässäni soi Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan. Kuolisin ikävään.

– Sinulla jää enemmän rahaakin käyttöösi, armoton taloustieteilijä sanoi.

– Lapset ovat kalliita, Tony myötäili, vaikka mistä hän tiesi.

– Iiro on maksanut Pinjan elämän tähänkin saakka. Ihan yhtä ­rahaton olen kuin ennenkin, valitin.

– Nyt riittää!, Marina puuskahti ja käveli keinuvin lantein tiskille.

Huomasin Tonyn seuraavan ­hänen askellustaan ja tuhahdin.

– Kyllä sinä pärjäät, Tony lohdutti minua silmät kuitenkin Marinan perässä.

Muistelin kuulleeni sanat aiemminkin, tässä elämässä tai jossakin menneessä. Vedin viimeiset ripsivärit villapaitani hihaan ja katsoin Tonyä tyhjyydestä.

PÄRJÄÄMINEN OLI SITÄ sun tätä, kun seuraavana aamuna pesin tukkaani yhteissaunassamme. Jostakin syystä olin heti ensimmäiseksi haistanut pääni lemppaavan ­makkara-perunoilta, ja koska olin kasvissyöjä, en sietänyt hajua vaan suunnistin saunalle.

Oma suihkuni oli ollut rikki pari vuotta. Isä laittoi sen ankaraan käyttökieltoon, kun näki minun korjanneen suihkunnurkkaa jeesusteipillä.

Mutta mitenkään minulla ei ­ollut rahaa kylppäriremonttiin, ja niinpä olin piinannut Pinjaakin Tuulentien yhteissaunalla, joka oli minun ja Siwa-mummon tonttien kulmauksessa. Meillä oli molemmilla rakennukseen itse otettu käyttöoikeus, mutta myös Tony juhli siellä joskus bändinsä kanssa. Sauna oli joka tapauksessa laiton ja lähtisi hetkenä minä hyvänsä.

Siwa-mummo ja Tony kävivät saunassa vain kesäisin, mutta minä tyttö lämmitin sitä läpi vuoden ja hipsin sinne aamutakissani milloin räntäsateessa, milloin myrskytuulessa, milloin krapulassa.

Niin kuin nyt.

Jumppa alkaisi tunnin kuluttua, enkä missään tapauksessa jättäisi sitä väliin.

Syitä oli kaksi: Edellisillan törppöily ei ikinä saanut vaikuttaa seuraavan päivän suunnitelmiin. Ja kaksi, minä maksoin jumpastani ihan liian kallista kuukausimaksua, joka velotettiin häiritsevän epämääräisinä päivinä tililtäni.

Tällä kertaa en viitsinyt enkä ­ehtinyt lämmittää saunatilaa vaan kannoin pihan yli ämpärilliset kuumaa vettä ja tein pesuvedet alalauteelle. Monesti kävin jumpassa suihkussa, koska se oli helpompaa ja ilmaista, mutta nyt piti tehdä toisinpäin. En voinut mennä sinne tämän hajuisena.

Riisuuduin nopeasti saunan kylmässä eteisessä ja uikutin. Sitten kävin hommiin.

Mutta juuri kun olin saanut sampoon tukkaani, joku rymisti eteiseen ja paukutteli lunta kengistään rappusilla.

– Vanha paskahan tämä on, mutta täällä on joskus hauska fiilistellä, kuulin Tonyn äänen.

– Mä olen sisällä!, karjaisin heti, mutta jostakin syystä se ei ollut kunnon karjaisu vain pieni piipitys.

Olin ehkä itkenyt ääneni pois.

Huusin uudestaan.

Mutta se oli myöhäistä, sillä ­Tony oli jo vetänyt saunan oven ­auki ja seisoi ovella hyvännäköisen pojan kanssa. Tai mies hän jo kai oli.

Näin vähän huonosti, sillä ensireaktioni oli nykäistä vati suojakseni ja kääntää heille selkäni. Kaikki lämpimät veteni hulahtivat vadin mukana maahan, eikä yksi muovivati peittänyt mitään.

Kyyhötin heihin nähden nolossa linkussa.

– Mä sanoin, että mä olen täällä!, motkotin.

Nyt ääntä tuli, mutta melkoista raakkumista se oli. Kuulostin harmikseni siltä kuin olisin yrittänyt vampata heitä.

– Sori kamalasti, Tony sanoi ja peruutti jo ulos.

– Sulla oli illalla niin vauhti päällä, etten mä voinut arvata, että sä olet jo täällä.

– Ei ollut vauhtia!, raakuin takaisin, koska sääntö yksi uudestaan: edellisen illan törttöilyt eivät saaneet vaikuttaa seuraavaan päivään mitenkään.

Tonyn seuralaista kuului naurattavan, mutta he olivat jo ulkona, mistä pojot – tosin pienet – heille.

– Näytin vain tälle mun vuokralaiselle mestoja, Tony huuteli ulkoa ja kertoi vuokralaisen opiskelevan yliopistossa.

– Ja Toivo on mun nimi, huusi se vuokralainen.

Sitten he olivat menneet.

Ja toivo on mun nimi. Sanat jäivät soimaan mieleeni, kun kiroten ja suurta tuskaa tuntien huuhtelin sampoot tukasta jäisellä, suorastaan hileisellä vedellä.

Ja toivo on mun nimi!

Se oli kuin jostakin lastenlaulusta, jota oli joskus kauan sitten ­hyräillyt Pinjalle. En muistanut, ­miten laulu tarkalleen meni enkä muistanut, missä Pinja oli tähän aikaan lauantaiaamusta, kun meillä oli kello yhdeksän ja siellä missä Pinja oli, se oli…

Se oli…

Pinja katosi jo elämästäni, hän oli jo poissa, mutta minun oli sillä erää niin kylmä ja olin niin hermostunut ja nolona Tonyn ja hänen Toivo-vuokralaisensa vierailusta, etten pystynyt suremaan sitä, etten tiennyt, oliko Pinja parhaillaan maalla vai merellä vai ilmassa.

"Hu huu!"

Olin yleensä rauhallinen ja rauhaa rakastava. Kuten sanottu, emme olleet Iironkaan kanssa koskaan riidelleet vaan Iiro vain jätti minut kylpylän aurinkoiselle pihalle eräänä toukokuun sunnuntaina.

Mutta oli yksi ihminen, joka sai sappeni kiehumaan ja vatsani kouristelemaan inhosta, ja se yksi oli naapurin huttupää Siwa-mummo.

Hänellä oli nimikin, Anneli tai Mirja-Anneli, mutta en ikinä ajatellut häntä sillä nimellä. Minulle hän oli ikuisesti Siwa-mummo, koska ensimmäisen kerran törmäsin ­häneen lähi-Siwan edessä, kun ­Pinja oli kolme ja huusi pulkassa.

Siwa-mummo haukkui minut silloin pystyyn. Hän sanoi, etten vastaa lapseni hätään ja huudatan häntä hoitaen itse toimistoasioitani postilaatikolla – olin laittamassa jotakin kirjettä laatikkoon.

Kerroin mummolle ensin ihan rauhallisesti, että lapsi huutaa koko ajan, koska on uhmaiässä eikä suostu nousemaan pulkasta, jotta voisimme mennä kauppaan, ja että olen ­yksinhuoltaja enkä voi joka ininään vastata psykologisesti järkevästi, mutta mummo kertoi minulle, että olin itsekäs teiniäiti ja kasvatin ­lapseni väärin.

Meille tuli siitä melkoinen riita ja naapuripubin väki siirtyi ulos katsomaan ja huutamaan: Tappelu, tappelu!

Kun sitten ostin Tuulentien-­mökin, meinasin purkaa kauppakirjat nähdessäni, kenen harmaa pörrö nousi lauta-aidan takaa.

Sen jälkeen minusta tuntui aina siltä, että tein kaiken Pinjan kanssa väärin ja että Siwa-mummo oli aina ikkunan takana arvostelemassa kasvatustoimiani.

Olisin tunnistanut Siwa-mummon huhuilut vaikka helvetin ­tulessa ja karjaisin hänelle peseväni tukkaani ja tekeväni sen yksin.

– Kyllä minä saan tänne tulla, oli hänen korskea vastauksensa.

Marinan mielestä oli sata vuotta vanha ratkaisu, että meillä oli ­yhteissauna, ja siinä asiassa olin hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Tietenkin olisin mieluummin käynyt suihkussa.

– Lähdin vain katsomaan, mitkä rosvot tänne tulivat, ja kun tiesin, että sinä olit täällä, halusin varmistaa, että… Hyh hyh, miltä täällä haisee!

Mummelin uteliaisuudella ei ­ollut rajoja. Hän oli räkättäjä ja naurettavan ylpeä siitä, että hänellä oli Reino Tolvasen sukka, mistä hän onnistui mainitsemaan ­melkein yhtä usein kuin tapasimme. Mikä oli aivan liikaa.

Reino Tolvanen oli näytellyt ­alikersantti Antero Rokkaa vuoden 1955 Tuntemattomassa sotilaassa, enkä todellakaan osannut olla ­hänen sukistaan kateellinen. En, vaikka sukka oli muka ollut miehen jalassa kuvauksissa. Hikinen sotilaan sukka!

– Tony on ottanut vuokralaisen, kerroin.

– Ja Toivo on sen nimi.

– Toivo, Siwa-mummo maisteli nimeä.

Ei se ehkä hänestäkään kuulostanut rosvolta.

– Miksi Tony otti vuokralaisen?, hän kysyi sitten, ja jäin miettimään sitä itsekin.

Tonyn ei kyllä olisi tarvinnut ­ottaa vuokralaista. Sen lisäksi, että Le Hache keikkaili monta iltaa viikossa, Tonyllä oli virka yläkoulun musiikinopettajana.

– Se ei ole meidän asiamme, muistutin mummoa ja kuivasin ­itseni ripeästi.

– Sinä olet liian laiha, hän huomautti.

– Miehet pitävät pulleammista!

– Eihän sinullakaan ole ketään, kivahdin hänen peräänsä, mutta jäin katselemaan itseäni peilistä.

Pieni seinäpeili oli vähän huurussa. Näin siitä kuitenkin kappaleen kylkeäni, ja koska siinä oli minun silmääni selvät rasvamakkarat, ­kunnon jenkkikset, puin päälleni, hyppäsin reppu selässä pyörän ­niskaan ja lähdin sotkemaan jumppaan.

Ja toi-vo on mun ni-mi, soi päässäni jokaisella polkaisulla. Ja toi-vo on mun ni-mi!

Jatkuu...

Kun kauan odotettu perhematka peruuntuu, Johanna sisuuntuu. Etelänlomahan nautitaan, vaikka sitten kotioloissa. Onneksi ilmassa on myös lomaromanssin tuntua...

Koulujen päättäjäispäivään mennessä oli jo käynyt selväksi, että Kassu oli tullut tiineeksi kohtalokkaan vappuvieraan tekosesta. Natukatin vatsa oli hienoisesti turvonnut ja nisät paisuneet. Siitä oli tullut hitusen hitaampi ja rauhallisempi kuin ennen. Kassun nimi vaihdettiin vähin äänin Tassuksi.

Johanna raivasi sille kodinhoitohuoneen nurkasta pedin paikan. Hän pyysi ja sai Tirrilän S-Marketista ison pahvilaatikon ja leikkasi sen kylkeen kissanmentävän aukon noin viidentoista senttimetrin korkeudelle. Niin pennut eivät pääsisi hortoilemaan pesästään aluksi minnekään. Hän vuorasi pesän vanhoilla vilteillä ja pisti niiden alle sanomalehtiä. Laatikon alle hän asetti muovin, etteivät kissanpissat imeytyisi kaakelilaattojen saumoihin. Kaikki voitava oli tehty, nyt piti vain odottaa, hänenkin, eikä vain Tassun.

Johanna ei voinut muuta kuin synkein mielin peruuttaa Kreikan-matkan.

Johanna ei voinut muuta kuin synkein mielin peruuttaa Kreikan-matkan. Ei pientä kissaraukkaa voinut jättää yksin synnyttämään. Mahdollisesti se pärjäisi hommassa siinä missä sen villit esiäiditkin, mutta Johanna ei halunnut ottaa sitä riskiä, että kissa kärsisi synnytyskomplikaatioista ja kuolisi samaan aikaan, kun muu perhe ilakoisi suupielet rasvassa ja leuka jäätelössä karnevaalitunnelmissa etelän lämmössä. Tai että Tassu kasvattaisi jonkun naapurin vanhan pihaliiterin lattian alla pesueen villikissoja, joita ei saisi kiinni kuin ampumalla. Tassu oli heidän perheensä jäsen ja siitä piti pitää hyvää huolta. Puhumattakaan sen pennuista.

Niinpä kahdeksansadan euron ennakkomaksu jäi matkatoimistolle, ja tilalle Rantasen perhe sai matkatoimistolta myötätuntoiset pahoittelut ja tervetulotoivotukset uudelle matkalle paremmalla ajalla.

Rane suorastaan ilahtui.

– Enhän mä muistanut silloin talvella, kun sä varasit tätä matkaa, että kesäkuussa alkavat jalkapallon EM-kisat. Ne on nähtävä! Ja nyt mä voin ottaa sen kauppakeskuksen parkkipaikan rakennustyön. Siitä tulee iso urakka, ja kun sen tekee kunnolla, siitä rakennusfirmasta saa jatkossakin töitä. Jos joku suostuu tekemään heinäkuussa hommia, heiltä säästyy pitkä penni. Silloin töiden ei tarvitse seistä, vaikka muu Suomi lomailisi, hän riemastui.

Oliko Rane kuullut koskaan vanhaa sananlaskua, etteivät työt tekemällä lopu?

Johannalla kiehahti ylitse. Tuo käsite “työn seisomisesta” alkoi ottaa häntä pannuun. Oliko Rane kuullut koskaan sellaista vanhaa suomalaista sananlaskua, etteivät työt tekemällä lopu?

– Mitä järkeä on tehdä työtä vain siksi, että saa tehdä lisää työtä? Johanna kysyi ärsyyntyneenä.

– Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään… Rane lauloi vanhaa työväenlaulua, ja Johannan olisi tehnyt mieli sulkea hänen suunsa jollakin, nopeasti. Mieshän oli aivan riemuissaan asioiden saamasta käänteestä! Kahdeksansadan euron menetyskään ei tuntunut haittaavan häntä pätkääkään.

– Minä pidän kuitenkin sen all inclusive -viikon. Minä olen päättänyt, että meidän perheellämme on silloin all inclusive -loma, niin mehän pidämme sen. Sanot sinä tai kuka tahansa ihan mitä hyvänsä.

– Mitä se sitten tarkoittaa? Rane naureskeli.

– Se tarkoittaa sitä, että all inclusivea on oltava, hinnalla millä hyvänsä. All inclusivea sen olla pitää. All inclusivea te olette saava heinäkuun ensimmäisen viikon ajan.

– Tuohan kuulostaa melkeinpä uhkaukselta, Rane väitti ja leikki vapisevansa kauhusta.

– Niin se onkin. Uhkaus ja lupaus.

Koko kesäkuun Johanna teki tarpeellisia hankintoja ja Rane katsoi EM-jalkapallon lohkovaihetta. Kun Johanna palasi Tampereelta töistä, hänen kassissaan oli aina jotain uutta ostosta käärittynä silkkipaperiin. Hän oli hyvin salaperäinen, purki kassinsa yksin omassa makuuhuoneessaan tai keittiössä silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla. Juhannuksen jälkeen, kun hän jäi lomalle, hän alkoi käydä yksinään ruokakaupassa. Hän toi kotiin raskaita kauppakasseja, isoja paketteja ja pieniä paketteja. Osan ostoksistaan hän piilotti autotallin yhteydessä olevaan varastohuoneeseen. Edes Rane ei saanut lupaa tutkia hänen hankintojaan.

”All inclusiven. Ostan meille all inclusiven.”

– Mitä sinä oikein ostelet tänne? Eikö me olla sovittu, että mitään turhaa muovikalustetta ei ilmesty meidän pihaamme?

– All inclusiven. Ostan meille all inclusiven.

Juhannuksen jälkeen Johanna lähti lasten kanssa kesävaatteiden alennusmyyntiin. Hän osti Suvituulille ihanan keveitä kesämekkoja ja helletoppeja, suurin osa vaaleanpunaisia, sillä Suvituulilla oli vieläkin pinkki kausi menossa. Hello Kitty -puserot ja Bratz-paidat olivat yhä kuumaa kamaa. Kivi sai miehekkäät shortsit, joissa oli ainakin kahdeksan erikokoista taskua. Niihin poika sai tunkea naarmuisen kännykkänsä, linkkarinsa, miniritsansa ja kaikki hienot ja likaiset kivet, joita hän löysi rannoilta ja tienvarsilta. Suvituuli halusi myös shortsit, joihin tunkea kaikenlaisia aarteita ja pieniä koriste-esineitä, ja Johanna osti hänellekin sellaiset, mutta khakinväriset. Vaaleanpunaisia reisitaskushortseja kun ei löytynyt mistään.

Kun he palasivat alekaupoilta, Johanna nosti lasten kassit lastenhuoneiden lattialle ja oman kovakuorisen lentolaukkunsa makuuhuoneensa lattialle. Hän pyysi lapsia pakkaamaan mukaan hellevaatteita, yhdet pitkälahkeiset housut ja yhden pitkähihaisen puseron. Sandaalit ja crocsit alimmaiseksi. Itse hän laskosti omaan matkalaukkuunsa huolellisesti henkäyksen ohuet kirkasväriset kesämekkonsa ja silkkipaitansa, patikointikengät ja hellehatun. Hän pakkasi mukaan kahdeksat pikkuhousut ja rintaliivit, ettei hän joutuisi pesemään viikkoon pyykkiä. Bikinit oli tärkeintä pakata heti laukkuun, etteivät ne missään nimessä unohtuisi.

Kun Rane tuli kotiin ja näki avoimen lentolaukun, hän ei voinut kuin ihmetellä.

– Mihin sinä oikein olet matkalla?

– Viettämään all inclusive -lomaa. Lähdetkö mukaan? Pakkaanko kassiin sinunkin kesävaatteesi?

– No et! En minä ole menossa mihinkään. Minähän aloitan sen uuden parkkipaikan maanpohjatyöt heinäkuun neljäs päivä.

– Niinhän sinä taisit mainita. No, minä ja lapset nyt kuitenkin lähdemme viettämään all inclusivea.

– Oletko sä seonnut?

– Odota vain… Kohta saat nähdä…

Johanna pakkasi shampoon, hoitoaineen, deodorantin ja aurinkovoiteen suureen matkalaukkuun, koska yli sadan millilitran muovipulloja ei saanut kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Johanna tarkisti ties monennenko kerran, että heidän passinsa olivat voimassa. Hänellä oli litteä vyölaukku, jota pidettiin vaatteiden alla. Sen toinen puoli oli pehmustettua kangasta, ettei se hiostaisi paljasta ihoa vasten. Sitä oli melkeinpä mahdotonta huomata vaatteiden alta. Sinne hän sujautti passit, luottokorttinsa, matkavakuutuskortin, tuhat euroa ja tuhat Amerikan dollaria. Dollarit hän oli vaihtanut Tampereella Forexista. Matkakuume alkoi nostaa päätään.

Johanna kutsui muksut luokseen. Hän kyykistyi lastensa eteen ja otti kumpaakin kädestä. Hän katsoi heitä vuorotellen silmiin.

– Lapset, äiti kertoo teille nyt tärkeän asian. Me elämme vain kerran. Tämä kesä meillä on vain kerran. Ensi vuonna meillä ei tätä kesää enää ole, vaan me olemme hukanneet ainutkertaisen mahdollisuuden. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saa elämästä enemmän irti kuin tosikko. Kumpia me ollaan, tylsiä tosikkoja vai niitä toisenlaisia?

– Ei olla ainakaan tosikkoja, Suvituuli vastasi.

Johanna oli oikein tyytyväinen tytön vastaukseen.

Tassu lyllersi viimeisillään, maha ulospäin pullistuneena kuin ylileveä kuljetus. Se oli ottanut omakseen Johannan rakentaman pehmustetun pesän. Johanna oli pistänyt kissanruokakupit sinne ja kissa oli tullut niiden perässä sinne. Kissat arvostivat pieniä laatikoita, joihin ahtautua kerälle, mutta tämä laatikko ei ollut mikään aivan pieni. Pitihän siinä olla tilaa pentujen ensiaskeleille tässä maailmassa.

Tassu vietti yleensä suurimman osan päivästä vapaana ulkona, mutta mitä lähemmäksi laskettu aika kävi, Tassu näytti hakeutuvan ihmisten pariin. Jos Johanna istui sohvalle hetkeksi, Tassu hyppäsi kehräämään hänen syliinsä. Johanna silitti sen kylkeä ja tunsi pienten muhkuroiden liikuskelevan kissan kohdussa.

– Hyvin se menee, älä pelkää yhtään, Johanna kuiskasi kissalleen. – Minä olen sinun apunasi, kun H-hetki koittaa.

Johanna teki kuumeisesti viimeisiä valmisteluja.

Ennen kuin kissa synnytti, koitti heinäkuun toinen päivä. Se oli lauantai. Sinä päivänä heidän lentonsa Kreikkaan lähti. Johanna laittoi aamiaista levottomana eikä kyennyt lukemaan sanomalehteä. Lapset nukkuivat myöhään. Johanna teki kuumeisesti viimeisiä valmisteluja. Jääkaapin ovi kävi tiuhaan. Kymmenen aikaan Johanna kävi herättämässä lapset. Lasten matkakassit olivat valmiina heidän huoneensa nurkassa. He olivat käyneet edellispäivänä saunassa ja Johanna oli huolehtinut, että he olivat pesseet hiuksensa huolella.

– Nouskaapas nyt, Johanna kuiskutti. – Tänään on matkapäivä.

– Minne me lähdemme? Suvituuli kysyi.

– Pian näet.

Kun lapset nousivat ylös ja menivät alakertaan aamiaiselle, Johanna petasi heidän sänkynsä peitteet tiukkaan kuin armeijassa. Tai hotellissa. Hän oli hyvin salaperäinen. Kun kello tuli kaksitoista, Johanna kantoi matkalaukkunsa autoon. Hän pisti ison matkalaukun alimmaiseksi takakonttiin ja heitti lasten kassit sen päälle.

– Ovatko Nunnu ja Koiruli varmasti matkassa? On katastrofi, jos unilelut jäävät kotiin, hän huolehti.

Rane ajoi nurmikkoa ilman paitaa. Hiki kiilsi hänen ruskettuneella ihollaan. Hän ruskettui aina hetkessä, muutamassa hassussa päivässä, eikä palanut koskaan. Aurinko paistoi ja mehiläiset pörräsivät kukkivissa kukissa. Johanna odotti, että Rane sai nurmikon ajetuksi ja vei ruohonleikkurin pihavarastoon.

– Mitä noissa pahvilaatikoissa tuolla varastossa on? Rane kysyi, kun palasi.

– Se selviää ihan kohta.

Johanna halasi Ranea ja suikkasi suukon hänen huulilleen.

– No, me nyt tästä lähdemme. Oletko sinä ihan varma, ettet sinä halua lähteä meidän mukaamme?

– Joo, olen! Mutta mitä helvettiä tämä nyt on? Oletko sinä oikeasti lähdössä johonkin, ja lasten kanssa? Sano nyt, mihin!

– Sinne all inclusive -lomalle.

Rane pudisteli päätään ”hulluja nuo suomalaisnaiset” -tyyliin.

Rane pudisteli päätään ”hulluja nuo suomalaisnaiset” -tyyliin. Johanna hyppäsi autoon ja vilkutti Ranelle.

– Sanokaa heippa isille!

– Heippa, isi! lapset huusivat.

Rane tuli auton viereen, ja lapset halasivat häntä.

– No, soitelkaa joskus sieltä ”lomaltanne”.

– Nähdään pian, Johanna lepytteli Ranea.

Rane levitti kätensä ja jäi pihaan seisomaan huuli pyöreänä, kun Johanna kaasutti Ketomaantielle ja pois. Kello oli 12.25.

– Hei, hei, isi, Suvituuli vielä vilkutteli, mutta Kivi imeskeli jo evääksi ostettua pillimehua ja luki matkalukemiseksi ostettua uutta Aku Ankan taskupokkaria. Suville oli varattu samoin pillimehu ja uusi Hello Kitty -lehti, jota hän alkoi selailla.

Johanna ajoi Ketomaantietä Hämeenlinnantielle ja kääntyi sieltä oikealle kohti Tirrilän keskustaa. Hän ajoi Tirrilän keskustan poikki ja tuli rautatien alta Asemakadulle. Hän ajoi Asemakatua pitkin Koulukadulle ja kääntyi sieltä vasemmalle Niittypolulle. Hän ajoi joen ylitse ja kääntyi Ketomaantielle. Sitten hän ajoi naapureidensa ohi, ja Ketomaantie 26:n kohdalla hän kääntyi valkoisen puutalon pihaan.

– No niin lapset, olemme perillä apartomentossamme.

– Tämähän on meidän oma koti! Kivi huudahti.

Ranen ilme oli näkemisen arvoinen, kun Johanna ajoi pihaan.

– Muistakaa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saa elämästä enemmän irti kuin tosikko. Eikä me olla tosikkoja! Tättärätää! Nyt alkaa viikon mittainen all inclusive -lomamme!

Ranen ilme oli näkemisen arvoinen, kun Johanna ajoi pihaan.

– Jaha? Joko sieltä tultiin? mies ihmetteli.

– Helou! Jassu!

– Jassu, jassu, Rane sanoi. Hän istui puutarhapöydän ääressä lukemassa sanomalehteä.

Johanna hymyili aurinkoisesti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

– Kauhea jano! Viedäänpä ensin laukut meidän huoneisiimme.

Lapset tarttuivat kuuliaisesti kasseihinsa ja kuljettivat ne takaisin omiin huoneisiinsa.

Johanna kulki ympäri taloa ja katseli huoneita avoimin silmin.

– Tämä apartomentohan vaikuttaa oikein tilavalta.

Apartomento oli myös erittäin hyvin varustettu. Edellinen hotelliasukas oli jättänyt kaappeihin aika paljon tavaraa, joka vaikutti ensisilmäyksellä varsin käyttökelpoiselta. Lastenhuoneiden kaapeissa oli jopa lapsille aivan sopivia vaatteita. Johannalla ei ollut mitään syytä valittaa apartomenton johtajalle huoneistoon jätetyistä tavaroista.

Johanna kurkkasi jääkaappiin ja kiljaisi ihastuksissaan, kun siellä odotti häntä riemunkirjava tervetuliaisdrinkki. Eripainoisia alkoholijuomia oli valutettu lasin reunaa pitkin niin, etteivät juomat sekoittuneet toisiinsa, vaan drinkissä näkyivät vihreä, punainen ja keltainen raita. Lasissa oli sokerireunus, kirsikka, veriappelsiiniviipale, kaksi pinkkiä pilliä ja riisipaperinen keltainen pikku aurinkovarjo koristeena. Jääkaapissa oli toinenkin drinkki, enemmän miehiseen makuun: Tom Collins, giniä, sitruunamehua ja soodavettä. Lisäksi oli kaksi limsadrinkkiä, jotka olivat yhtä riemunkukertavia koristeissaan kuin Johannankin juoma.

Johanna otti drinkit tarjottimelle ja kantoi ne puutarhaan. Käden käänteessä hän haki ulkovarastosta muovisen pöydän ja neljä muovituolia sen ympärille ja levitti vihreän Heineken-aurinkovarjon pöydän päälle. Sitten hän asetteli koristeelliset limsalasit ja hänen ja tuon mystisen miehen drinkit pöydälle.

Kuka kumma tuo vieras, syötävän komea mies oli? Miten heille vuokratussa apartomentossa asuikin valmiiksi joku mies? Oliko hän kenties puutarhuri, allashoitaja tai apartomenton talonmies? Mies oli kyllä ilo silmälle, sitä Johanna ei voinut kieltää. Hän oli ruskettunut ja komeavartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat erittäin miellyttävän näköiset. Hän oli juuri Johannan mieleen. Oi, tästä viikosta tulisi vaikea! Kuinka hän voisi ikinä pysyä uskollisena aviomiehelleen? Mies tuottaisi hänelle uskomattoman paljon sydämentykytystä!

Mies istui pöytään heidän kanssaan.

– Hei, minä olen Johanna Suomesta. My name is Johanna. We are from Finland. Suvituuli, Kivi.

”Hauska tavata. Nice to meet you, Gregos!”

– Jaa. No mun nimi on Rane. Rane Rantanen. Vai olisinko minä tämän viikon vaikkapa… Gregos?

– Gregos… Hauska tavata. Nice to meet you, Gregos!

Rane naurahti ja pyöritteli päätään. Hän tarttui kuitenkin drinkkiinsä ja siemaisi sen janoonsa. Hän otti Suvituulin limsalasista pois sinne lentäneen ampiaisen ja pyyhkäisi Kivin pitkäksi venähtäneet otsahiukset pois pojan silmiltä.

Johanna ajatteli, että mies käyttäytyi varsin tuttavallisesti häntä kohtaan. Hän piti lapsia aivan kuin ominaan. No, mikäpä siinä. Ehkä hänellä oli saman ikäisiä lapsia, ja hän tuli helposti juttuun kaikkien tenavien kanssa.

Johanna siemaisi tervetuliaisdrinkkiään. Se oli ätläkän makea, mutta samantekevää. Hänen kurkkunsa oli niin pölyinen. Matka lentokentältä apartomentoon oli ollut vaarallinen. Kuski oli ajanut niin lujaa ja tie oli ollut mutkainen ja kalliojyrkänteet pelottavia. Johanna todella tunsi tarvitsevansa drinkin hermojensa lepuuttamiseksi.

Kun lapset olivat juoneet limsansa, Johanna kehotti heitä vaihtamaan ylleen uima-asut.

– Kokoonnutaan sen jälkeen allasosastolla.

– Missä? Kivi kysyi ihmeissään.

– Tulkaa vain ulos, kun olette valmiita.

Johanna kävi itsekin vaihtamassa bikinit ylleen. Hän poikkesi varastoon ja toi sieltä suuren paketin pihalle. Se oli uusi kahluuallas. Johanna pyysi Gregosia tuomaan kompressorin ja pumppaamaan kahluualtaan reunat täyteen ilmaa. Gregos teki työtä käskettyä. Kun kahluualtaan reunat olivat ääriään myöten pingottuneet, Johanna haki puutarhaletkun ja alkoi täyttää allasta vedellä. Sääli, että vettä ei saanut lämpimäksi, mutta ehkä aurinko lämmittäisi sen pian. Olihan luvattu ihan kelpo lomasäätä, plussaa yli kaksikymmentä astetta ja auringonpaistetta suurin piirtein koko viikoksi.

Kun Suvituuli ja Kivi saapuivat hypellen uima-asuissaan pihaan, he kiljuivat riemusta nähdessään uuden uima-altaan. He viskoivat pyyhkeet maahan ja loikkasivat sekaan.

– Äiti, tämä on kylmää!

– Kyllä se siitä lämpenee.

– Iskä, tuu sinäkin!

Rane käänsi sanomalehden sivua ja vilkaisi lapsiaan.

– Iskä tulee ihan kohta.

Johanna leyhytteli sanomalehdellä hiostuneita kasvojaan.

– Käy toki vaihtamassa päällesi jotain kevyempää, Johanna sanoi miehelle ja hymyili viekottelevasti.

Rane purskahti nauramaan. Ensin hän pyöritti päätään, mutta kun Johanna iski hänelle silmää, hän meni kuin menikin vaihtamaan uimahousut jalkaansa. Kun hän palasi, hän vierähti reunalta altaaseen niin, että vesi loiskahti lasten päälle, ja sai heidät kiljumaan riemusta. Sitten hän alkoi leikkiä suurta valkohaita, joka yritti haukata lasten pohkeesta palasen. Johannan piti mennä myös altaaseen, jos ei muuten niin pelastamaan lapsensa, ja valkohai ottikin hänet kohteekseen lasten sijasta.

Ilma täyttyi sinkoilevista vesipisaroista ja vaakana lentävistä roiskeista, ja pian Johanna joutui lisäämään altaaseen lisää vettä. Letkulla oli muutenkin hauska ruiskutella pakoon pyrkiviä lapsia, ja niin koko nurmikko sai virkistävän vesisuihkun. Rane liitti letkun sprinkleriin, ja lapset juoksivat joka suuntaan sohottavan vesisuihkun alta nauraen, kun kylmä vesi kasteli heidät.

Johanna poikkesi uudelleen sisälle ja kantoi nyt tarjottimella allasosastolle meloniviipaleita, jäätelötötteröitä sekä limsaa. Nyt oli sellaisen toiminnan vuoro, iltapäivän välipala allasosastolla.

Kun lapset olivat syöneet jätskinsä ja kuivanneet ihonsa, Johanna ilmoitti, että hänellä on yllätys lapsille.

– Mikä se on?

– Aasiratsastus! Olen kuullut, että eräässä talossa tässä lähistöllä on aasi.

– Jippii! Suvituuli vinkaisi.

– Cool! Kivi karjui.

– Menemme sinne polkupyörillä. Vaihtakaa shortsit jalkaan!

Johanna vaihtoi itselleenkin shortsit ja topin pyöräilyä varten. Aasin selkään hän ei menisi, hän oli sille liian painava.

Apartomento oli todella hyvin varustettu, kun heille kaikille oli sopivan kokoiset polkupyörät ja pyöräilykypärät. Johanna kysyi apartomenton työntekijältä Gregosilta, onko heidän sopivaa pyöräillä. Tai siis lähinnä, oliko hänen soveliasta pyöräillä. Olihan hän jo aikuinen nainen.

– Miksei olisi? Rane vastasi. Hän ei tuntunut ymmärtävän kysymystä ollenkaan.

He pyöräilivät Tirrilän ohitustietä kylän toiselle puolelle. Lämmin kesätuuli kuivatti heidän hiuksensa hetkessä. Johanna tarkisti vielä älypuhelimensa verkkosivuilta, että osoite oli oikea. Kyllä, niin mainoksessa sanottiin, maatilamatkailua ja aasiratsastusta Irmalankuja kuutosessa.

Annetussa osoitteessa oli vanha maalaistalo, jota ympäröivät suuret laitumet. Mitään eläimiä ei kyllä laitumella näkynyt. Talon pihalla käveli keski-ikäinen nainen, joka pysähtyi seisomaan nähdessään Johannan ja lapset.

– Hei, hei! Tulimme ratsastamaan. Missä se teidän aasinne on?

Nainen katsoi heitä hiukkasen ihmeissään.

– Aasi?

– Niin, missä teidän aasinne on? Johanna sanoi ja hymyili oikein ystävällisesti.

Naisella oli tyhjä pyykkikori kädessään ja hän viittasi Johannaa jatkamaan matkaa eteenpäin.

– Tuolla se on vanhan navetan takana.

Suvituuli hyppeli iloisesti edellä.

– Onko se aasi vihainen? Potkiiko se?

– Ei se potki. Se on kiltti aasi, Johanna vastasi, vaikkei tiennyt yhtään, minkälainen aasi olisi.

Kun he tulivat navetan taakse, he saivat hämmästyä. Siellä oli kyllä aidattu laidun, mutta ei silläkään ollut eläimiä. Laitumella laidunsi useita autonromuja. Kivi huudahti riemastuneena asioiden saamasta käänteestä. Hän oli vannoutunut autonromujen ja isojen kuorma-autojen ystävä. Johanna näki autojen keskellä viisikymppisen miehen. Hän oli kullanvärisen Volvon edessä ja irrotti sen konepellin alta moottorin osia.

– Hei, hei! Jassu! Johanna kujersi miehelle. – Tulimme ratsastamaan aasilla!

Mies katsoi Johannaa ihmeissään.

– Ei meillä ole mitään aasia.

– Kyllä teillä oli netissä ilmoitus, että täällä järjestetään aasiratsastusta. Irmalankuja kuusi?

– Niin se kotieläinpiha. Se yritys meni jo konkurssiin. He muuttivat tästä pois kaksi vuotta sitten ja möivät meille tämän tilan. Vai on heidän ilmoituksensa vielä netissä? Se pitäisi ottaa pois sieltä.

– Mutta kun tuo teidän rouvanne sanoi, että teidän aasinne on täällä navetan takana.

Johanna katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt aasia eikä aasin aitausta, ei mitään muuta kuin erivärisiä, erimallisia ja erimerkkisiä romuautoja – ja mies. Johanna ymmärsi naisen sanat ja niiden tarkoituksen vasta samalla hetkellä kuin mieskin. Mies suuttui.

– Vai niin se sanoi. Akka perkele! mies huusi ja lähti juoksemaan talon sisälle painava pulttiavain yhä kädessään.

– Ööh, taisin hieman erehtyä, Johanna selitti lapsille ja johdatteli lapset talon pihasta pois toista kautta. – Lähdetäänpä jatkamaan matkaa.

– Eikö me ratsastetakaan aasilla? Suvituuli kysyi pettyneenä.

– Se ratsastettava aasi olikin muuttanut jo pois. Me keksimme jotain muuta hauskaa myöhemmin tällä viikolla. Mennään vaikka kylpylään. Eikös vain?

– Jee, kylpylään, Kivi riemuitsi.

– Miksi se nainen sitten sanoi, että navetan takana on aasi? Suvituuli jäi pohtimaan. Tyttö ei ollut typerä.

– No se tarkoitti, että se sen ukko on se aasi, senkin aasi! Kivi sanoi.

Suvituuli alkoi nauraa. Ei ollut poikakaan pönttöpää.

He hyppäsivät pyöriensä selkään ja jatkoivat pyöräretkeään. He kiersivät kylän toista kautta ja palasivat takaisin kotiin.

– Nythän alkaa olla jo nälkä, Johanna sanoi.

– Mä haluan pelata, Kivi sanoi.

– Tietokoneilla ette pelaa, ette koko viikolla. Ei meillä olisi Kreikassakaan tietokoneita, Johanna sanoi.

Johannaa oli jännittänyt, miten lapset ottaisivat vastaan uutisen viikon pelikiellosta.

Johannaa oli etukäteen jännittänyt, miten lapset ottaisivat vastaan uutisen viikon pelikiellosta. Seuraisiko siitä hirveää jumpittelua ja tavaroiden paiskomista, murjottamista ja mykkäkoulua?

Ei seurannut. Sen sijaan Suvituuli suorastaan ilahtui.

– Pelataan lautapelejä!

– Monopolia, Kivi hinkusi.

– Ei Monopolia. Pelataan Alfapetiä, sanapeliä! Tai muistipeliä!

– Yks Alfapet ja sitten kerran Blokusta.

– Sä voitat aina, kun me pelataan Blokusta, se ei oo reilua! Suvituuli valitti.

– Ja sinä voitat aina muistipelissä, joten se on tasapeli! Kivi huomautti.

Lapset juoksivat sisälle kinastellen, mitä peliä he pelaisivat ensiksi. Vaihtoehtoja oli loputtomasti, ja kaikki pelit olivat kuin uusia, kun niitä ei ollut aikoihin pelattu. Johannaa ihmetytti, kun kumpikin lapsista tuntui lähinnä iloiselta viikon tietokoneettomasta ja pleikkarittomasta ajasta. Ikään kuin he olisivat saaneet entisen elämänsä takaisin.

– Minä huudan sitten, kun ruoka on valmista.

“Ruoka” oli varsin vaatimaton ilmaisu päivälliselle, jonka Johanna oli suunnitellut. He söisivät heidän ensimmäisen all inclusive -ateriansa ulkona puutarhassa. Gregos olikin valmiina puutarhassa. Hän oli siirtynyt trimmaamaan siimaleikkurilla puskanhelmoja ja katkomaan vattua ja nokkosta, jotka yrittivät puskea heidän kompostiltaan kohti puutarhaa.

– Ööh, helou? Voitteko auttaa, can you help me, please? Johanna huuteli Gregosille. Gregos ei kuullut mitään. Hänellä oli kuulosuojaimet päässään ja trimmeri ulisi kiitettävällä volyymilla.

Johanna meni Ranen viereen seisomaan ja heilutti käsiään. Rane sammutti trimmerin ja otti pois kuulosuojaimet.

– We would like to grill. Tahtoisimme grillata. Kenties sinä osaat auttaa meitä? Please?

– Yes, madame. At your service. Palveluksessanne, madame, Gregos vastasi.

Gregos alkoi viritellä kaasugrilliä. Johanna piipahti keittiön puolelle ja toi pihvit, vartaat, halloumit ja mustekalarenkaat, jotka hän halusi kuumiksi. Ja Gregoshan grillasi.

Johanna alkoi lastata ruokatarvikkeita tarjottimella ja roudata niitä puutarhapöydälle. All inclusive -ruokalista oli tänä iltana kreikkalainen tervetuliaisateria. Pöytään oli katettuna kreikkalaista salaattia, tuoksuvia mustekalarenkaita, simpukoita, oliiviöljyssä, valkosipulissa ja chilissä paistettuja jättikatkarapuja, viininlehtikääryleitä, hummusta, tsatsikia, grillattuja lihavartaita, naudan sisäfilepihvejä, rapeita ranskanperunoita, sitruunalohkoja, raidalliseksi grillattua halloumijuustoa, lapsille kokista ja aikuisille lasilliset herkullisen täyteläistä punaviiniä ja palan painikkeeksi ouzoryyppy.

Ensiksi he yrittivät syödä allasosaston muovipöydän ääressä, mutta koska heillä oli niin paljon ruokia eri lautasilla, pöytä kävi ahtaaksi. He siirtyivät oman ison puutarhapöytänsä ääreen. Siinä olikin helppo napostella vielä vähän tuota ja vähän tätä. Kuten arvata saattaa, he söivät itsensä ihan kipeiksi. Johanna tunsi, kuinka hänen vatsansa oli niin täysi, että vatsalaukku painoi hänen kylkiluitaan ulospäin. Kylkiin aivan sattui! Voisivatko kylkiluut mennä poikki sisältä päin tulevan voiman vaikutuksesta? Hän ei osannut sanoa sitä kreikaksi, joten hän jätti asian kysymättä Gregosilta. Hän jäi hetkeksi istuskelemaan pöytään ja odottamaan, että ouzon vatsanpakotusta helpottava vaikutus alkaisi tehota.

– Lapset, otatteko jälkiruoaksi jäätelöä? Rane kysyi.

– Ei pysty! Kivi sanoi.

– Ei mahdu enää, vaikka mieli tekisi, Suvituuli valitti.

Apartomenton tarjoilijat olivat ilmeisesti saaneet vapaaillan, koska kukaan ei tullut keräämään likaisia päivällisastioita pois pöydästä. Lapset ja Gregos sentään auttoivat Johannaa keräämään ruoat takaisin keittiöön. Ne ruoat, mitä heiltä jäi syömättä, Johanna kelmutti ja pisti jäähtyneenä jääkaappiin.

Lapset menivät aikaisin nukkumaan matkasta väsähtäneinä. Se kyllä sopi Johannan suunnitelmiin. Hän kävi lukemassa iltarukoukset ja laulamassa tuutulaulun, ja palasi sitten mystisen miehen seuraan.

Rane oli tälläytynyt television ääreen katsomaan Saksa–Italia-puolivälieräottelua. Puoliajalla Johanna houkutteli miehen puutarhaan. Heitä odottivat iltadrinkit uima-altaalla. Johannalla Cuba Libre, Ranella gin tonic.

– Gregos, is this your hometown? Synnyitkö täällä? Oletko aina asunut täällä?

Rane vilkaisi Johannaa alta kulmiensa.

– Juu, kyllä näin on. Täällä synnyin ja täällä olen aina asunut.

– How interesting!

Ilta-aurinko oli painunut ajat sitten talon taakse, eikä se enää lämmittänyt. Illat Välimeren rannalla saattoivat olla viileitä, siksi kannatti kantaa ulkoilmaravintoloissa mukana villatakkia tai hartiahuivia. Johannalla oli yllään vain huivihame ja toppi, joten hän levitti harteilleen pitsihuivin, ennen kuin hän siemaisi taas drinkkiään. Rane palasi katsomaan jalkapalloa. Johanna laittoi kännykästä kuulumaan taustalle hiljaisella äänellä kreikkalaista musiikkia ja tanssahteli yksinään. Lopulta puutarhassa alkoi jo hiukkasen hämärtää, vaikka juhannuksesta oli vasta viikko.

Peli päättyi kuulemma huippujännittävään rankkarikisaan, jonka jälkeen Rane tuli hakemaan Johannaa.

– Eiköhän mennä sänkyyn, Rane sanoi.

Johanna säpsähti. Mitä hän oikein vastaisi näin tungettelevaan ehdotukseen? Mies oli hyvin suorasukainen!

– We just met… Emme kai me nyt ensimmäisenä iltana..? I don’t think it’s wise… Onko se nyt viisasta? Johanna empi.

– No mennään sitten nukkumaan, Rane sanoi.

– Nukummeko samassa sängyssä? Are we going to sleep in the same bed?

– Miksikäs ei? Me olemme olleet naimisissa yli kymmenen vuotta.

Rane otti Johannaa kädestä ja talutti hänet makuuhuoneeseen. Nyt se tapahtui. Lomaromanssi oli totta jo hänen ensimmäisenä lomailtanaan. All inclusive, totta tosiaan.

Rane riisui ärsyttävän hitaasti hänen hartiahuivinsa, huivihameensa, topin ja bikinien yläosan. Sitten hänellä ei ollut enää muuta kuin bikinien alaosa yllään.

”Silloin mä päätin, että illalla mä otan sut.”

– Sä oot niin kaunis, Rane sanoi. – Päivällä mä katselin, kun sun rinnat heiluivat pikku bikineissä. Silloin mä päätin, että illalla mä otan sut.

– Oi, et sinä mikään puutarhuri taida ollakaan…

Rane otti käsiinsä Johannan rintojen raskaat melonit ja puristeli niitä kiihkoissaan. Hän riisui Johannalta viimeisetkin rihmankiertämät ja kaatoi hänet sänkyyn.

– Senkin seksipommi rantapimu, Rane kuiskasi. – Nyt saat maistaa vähän mun...

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää.

Johanna odottaa innoissaan tulevaa etelänmatkaa. Koko perhe saa pakettimatkalla nauttia ruuasta, auringosta ja yhdessäolosta. Aviomies Rane ei reissusta intoile, sillä hänen aikansa kuluisi parhaiten töissä. Miehen toive saattaa toteutua, sillä yhtäkkiä unelmaloma on vaarassa.

Johanna Rantanen hymyili asiakkaalleen leveästi. Hän ei voinut oikein muutakaan. Hän ei ollut kuunnellut yhtään, mitä asiakas hänelle kertoi, ja nyt nainen istui kysyvän näköisenä hänen edessään ja odotti häneltä täsmällistä vastausta. Johanna oli vakuutusvirkailija ja sorvasi työkseen kaikenlaisia vakuutussopimuksia kiinteistöistä henkilövakuutuksiin. Hän ei joutunut käsittelemään korvaushakemuksia. Onneksi. Se olisi vienyt häneltä kokonaan uskon ihmisiin. Pulaan joutuneilla ihmisillä oli tapana venyttää uskottavuuttaan yli maalaisjärjen.

Johanna ei kuunnellut siksi, että oikeasti hän ei ollutkaan paikalla yhtiönsä konttorissa ja omassa toimipisteessään Tampereen Hämeenkadulla. Hän oli ajatuksissaan Kreikassa. Rodoksella, Falirákin kylässä, Välimeren rannalla, Esperides Beach -perhehotellissa, viettämässä all inclusive -lomaviikkoa, jonka hän oli varannut perheelleen jo talvella.

Johannan perheeseen kuuluivat aviomies Rane Rantanen, yhdeksänvuotias poika Kivi sekä seitsemän ja puolen vuoden ikäinen tytär Suvituuli. Ranen nimi oli tosiaan Rane, sillä hänen isänsä oli halunnut pojasta Ranen, ei Raimoa, Raunoa, Raipea eikä Rampea. Siksi Rane oli miehen ristimänimi, ja vieläpä ainoa etunimi. Heidän yhteisten lastensa nimet olivat taas Johannan toivomuksia, jotka olivat sopineet myös Ranelle. Johanna oli rantahullu auringonpalvoja, ja kun lasten nimet olivat Kivi ja Suvituuli, ja sukunimi vielä Rantanen, heillä suhisi aina kuin suvituuli rantakivellä.

All inclusive piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella.

All inclusive. Hela hoito. Se piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä kiireisessä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella. Lekottelua rannalla, herkullista ruokaa ja rentoa olemista hotellin henkilökunnan passattavana. Välimeren pitkät mainingit, huikeat hiekkarannat, auringon lämpö. Ajatuskin Välimeren keittiön runsaista antimista sai veden kihoamaan Johannan kielelle. Kreikkalainen fetasalaatti, jossa maistuivat auringossa kypsyneet tomaatit, mehukkaat kurkut, kirpeä mutta makea punasipuli, yrtit ja oliiviöljy, rapeakuorinen vaalea leipä, hummukset, taramosalata eli mätisalaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, friteeratut mustekalarenkaat, sinisimpukat, grillatut jättikatkaravut… Sitten pääruoat: Souvlakit eli puuhiilillä grillatut lihavartaat, joiden päälle sopi pirskottaa runsaasti raikasta sitruunamehua. Uunissa haudutetut lihapadat. Grillatut munakoisot, täytetyt paprikat ja lohkoperunat, jotka oli maustettu vuorilta kerätyillä yrteillä. Ruokalajien nimet saivat Johannan melkein itkemään ikävästä Kreikkaan. Dolmades. Horiatiki. Stifado. Kleftiko. Spanakopita.

Johanna pystyi kuvittelemaan itsensä ja perheensä helposti kreikkalaisen ravintolan terassille. Lempeä merituuli puhalsi sinivalkean pöytäliinan alla ja heilutti Johannan hellemekon helmoja. Ilta-aurinko oli jo laskenut, mutta lapset jaksoivat istua kaikessa rauhassa ravintolan pöydässä ja nauttia ennakkoluulottomasti suuta hyväilevistä mauista. Johanna kuvitteli, kuinka hän söisi itselleen suuntuntuman uunissa hautuneesta lammaspadasta ja taputtelisi lautasliinalla huulensa. Hän tarttuisi punaviinilasiinsa, nostaisi sen nenänsä alle, nuuhkaisisi ja siemaisisi varovasti pienen suullisen viiniä. Punaviinin lämpö kiihottaisi makunystyröitä hänen leukaperiensä alla niin, että kihelmöinti tekisi melkein kipeää.

Liharuokia seuraisivat herkulliset jälkiruoat, paistettu halloumi, baklavat eli pienet kakkuset, galaktoboureko… Hunajamelonia, viikunoita, viinirypäleitä… Jälkiruoan kanssa tarjottiin ouzoa, koska kreikkalaiset uskoivat sen edistävän ruoansulatusta ja rauhoittavan vatsaa raskaan aterian jälkeen. Mikäpä Johanna olisi väittämään vastaan, kun kreikkalaisilla oli asiasta erittäin pitkäaikaista käytännön tutkimustulosta? Ruokaryyppy palan painikkeeksi, kun niin kerran käskettiin ottaa, se teki hyvää mielelle ja ruumiille.

All inclusive -paketissa tarjottaisiin koko aterian ajan ilmaisia juomia niin lapsille kuin aikuisillekin. Sen kun vain nousisi ja kävelisi tiskille, jossa viinuri laski juomia hanoista. Lapsiakin naurattaisi, kun he saisivat kerrankin juoda niin paljon kokista kuin halusivat. Kun he olisivat kylläisiä, he siirtyisivät hotellin ulkoilmateatteriin. Amfiteatterissa esitettäisiin yhdeksästä kymmeneen lapsille mieluista ohjelmaa. Sirkustaiteilijoita, temppuja tekeviä eläimiä, viisaita koiria, puhuvia papukaijoja, lauluja, tanssiesityksiä, taikureita, huikeaa akrobatiaa, kovaäänisiä klovneja. Lapset nauraisivat ja nauttisivat, ja aikuiset ehtisivät juoda vielä yhden drinkin katsellessaan iltaesitystä.

– Gin tonic, please.

– Voisinko saada daiquirin?

– Totta kai, madame. Ilman muuta, madame.

Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria.

Ja taas leppeä merituuli hulmuttaisi Johannan hameenhelmoja ja vaaleita hiuksia ja Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria. Kreikassa elpyisi niin sielu kuin vartalokin.

Päivällä hotellin allasosastolla tarjottiin jäätelöä, välipalaksi hampurilaisia, pizzoja, popcornia, karamelleja, mitä vain lapsen mieli keksi himoita. Ja aikuiset saattoivat istua levollisesti aurinkotuolilla, levittää aurinkovoidetta kuumalle iholleen, katsoa jälkikasvunsa ilakointia vesileikeissä ja osallistua yhdessä vesijumppaan tai allaspalloon. Lapset eivät älyäisi riidellä kertaakaan koko viikon aikana.

Joulusta viis! Oi jospa ihmisellä ois all inclusive -loma ainainen!

Nainen katsoi edelleen Johannaa luottavaisen odottavasti, mutta alkoi jo liikehtiä tuolillaan. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa, kun Johannan vastausta ei kuulunut.

Piinkovalla rutiinilla Johanna pääsi hetkessä tilanteen herraksi.

– Tehkäämme yhteenveto kaikesta. Sinä halusit henkivakuutuksen sekä sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, eikö niin? Aiempien vakuutustesi vuoksi keskittämisetu tuo sinulle viidentoista prosentin alennuksen näistä uusistakin vakuutuksista. Henkivakuutukselle jää tällä haluamallasi korvaussummalla hintaa vain kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Euro per yö. Se on mielestäni aika edullinen hinta hyvistä yöunista, vai mitä?

Helpotus, joka naisen kasvoille levisi, sai Johannan hymyilemään entistä leveämmin. Hän halusi, että hänen työpisteeltään poistui vain tyytyväisiä asiakkaita.

– No niin on. Otetaan sellainen vakuutus, nainen sanoi. – Sellainen, joka suo minulle hyvät yöunet.

Johanna nyökkäsi, hymyili ja alkoi syöttää tarpeellisia tietoja tietokoneelleen.

– Tulostan sinulle yksityiskohtaisen terveysselvityksen sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten. Saat täyttää sen kaikessa rauhassa ajan kanssa kotona. Sitten lähetät sen meille, ja sen mukaan päätetään, myönnetäänkö sinulle vakuutusta täydessä laajuudessa vaiko joltain osa-alueelta rajattuna. Mutta näillä tiedoilla täyden laajuuden vakuutukselle ei pitäisi olla mitään estettä.

Näillä näkymin heidän Kreikan-lomallekaan ei pitäisi olla mitään estettä. Johanna oli maksanut matkatoimiston varausmaksun ja jemmatilillä oli jo tallessa matkaan varattu summa. Hänen kesälomansa alkoi jo juhannukselta, lähtöpäivä oli lauantai 2.7. ja lento lähtisi klo 12.25 Helsingistä. Falirákin kylässä oli neljä kilometriä pitkä hiekkaranta ja vesipuisto, josta heidän pienet vesipetonsa tulisivat nauttimaan suunnattomasti.

Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli.

Rane oli luvannut pitää lomaa ainakin sen yhden viikon. Ranen Johanna oli saanut suostutelluksi mukaan matkalle sanomalla, että kohta heidän lapsensa olisivat teini-ikäisiä ja tahtoisivat lähteä lomalle omien kavereidensa kanssa eivätkä enää isänsä ja äitinsä mukaan. Ranella jäisi kokematta lasten riemuhetket. No, eihän se nyt ihan totta ollut, olivathan Kivi ja Suvituuli lapsia vielä pitkään, mutta Ranea piti aina vähän hiillostaa. Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli. Johanna oli päässyt työssäänkin pitkälle nimenomaan diplomaattisen luonteensa ja neuvottelutaitojensa avulla. Suullinen ilmaisu oli tärkeää vakuutusvirkailijoille. Suostuttelua vaativat tehtävät sujuivat häneltä aivan kuin luonnostaan.

Rane kyllä varmasti voihkisi ja valittaisi Kreikassa, että hän ei tykännyt maata helteisellä rannalla, kun työt seisoivat. Ranen mielestä maailmassa oli niin paljon tekemätöntä työtä, että oli sietämätöntä vain maata paikoillaan tekemättä mitään. “Miksi maata, jos voi tehdä työtä?” voisi olla Ranen motto.

– No älä makaa, juokse sitten, tai ui, tai pyöräile, Johanna oli vastannut hänelle.

Rane ei tulisi koskaan jäämään eläkkeelle, sen Johanna tiesi jo nyt. Hän puskisi pitkää päivää niin kauan kuin hänessä henki pihisisi ja hän pääsisi kiipeämään kaivurinsa ja kuormurinsa ohjaamoon. Mies luultavasti tulisi kuolemaan sydänkohtaukseen kaivurinsa puikoissa.

Ranella oli menestyvä maanrakennusfirma. He olivat tavanneet nuorina Tampereen yössä, kun Ranen lapsuudenkaveri seurusteli Johannan lukiokaverin kanssa. He olivat istuneet samaan pöytään, ja Johannaa oli ärsyttänyt heti Ranen itsevarmuus ja nuorelle miehelle harvinaisen kärjekkäät mielipiteet. He olivat alkaneet väitellä ja he olivat jääneet väittelemään vielä senkin jälkeen, kun heidän ystävänsä olivat lähteneet kotiin. Kun valomerkki oli tullut, Rane oli sanonut:

– Eiköhän lähdetä.

– Minne? Johanna kysyi.

– Sinun luoksesi tietysti. Vai haluatko mennä heti taksilla Tirrilään tulevaa anoppiasi tapaamaan?

Johanna purskahti nauramaan.

Tuosta “taksilla Tirrilään” -sanonnasta jäi lentävä lause heidän perheeseensä. Koskaan Johanna ei lähtenyt taksilla Tirrilään, vaan junalla, kun hän rupesi kulkemaan Ranen luona, ja sitten omalla autolla. Nykyään hän kulki Tampereen ja Tirrilän väliä heidän yhteisellä autolla, ellei sitten käyttänyt junaa.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs. Ei mikään lipevä lirkuttelija. Heidän ystävänsä, jotka olivat esitelleet heidät toisilleen, erosivat vain muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen, mutta Rane ja Johanna olivat olleet siitä asti yhdessä ja naimisissakin jo yli kymmenen vuotta.

Jo seurustelun alussa oli käynyt selväksi, että kyseessä oli vakava suhde. He olivat alkaneet rakentaa omakotitaloa Tirrilään. Rane teki itse maanpohjatyöt ja aika pitkälle rakensikin talon isänsä kanssa. Hänen vanhempansa asuivat kuuden kilometrin päässä heidän talostaan. Appiukko oli nimeltään Pentti Rantanen ja anoppi oli Raija Rantanen. Maanrakennusfirma oli alun perin Pentin perustama, mutta saatuaan sydänkohtauksen – aivan oikein, kaivurinsa ohjaamossa – Pentti oli myynyt firman pojalleen ja jäänyt auttelemaan häntä kiireapuna aina silloin tällöin. Appivanhemmat olivat aivan ihania ihmisiä, jotka eivät tuppautuneet heille liikaa, mutta tulivat kyllä apuun aina kun tarvittiin.

Johannan isä oli jo kuollut, mutta hänen oma äitinsä eli ja voi hyvin yhä Ylöjärvellä. Hän olisi varmaan toivonut, että Johanna ja Rane olisivat muuttaneet hänen lähelleen, mutta kun Ranen yritystoiminta oli jo hyvässä nousukiidossa Tirrilässä, se ratkaisi heidän asuinpaikkansa.

Niin erilaiset kuin he olivatkin, heitä yhdisti kunnianhimoinen suhtautuminen työhönsä. Johanna oli päässyt heti lukion jälkeen kesätöihin vakuutusyhtiöön. Hän oli opiskellut finanssimerkonomiksi, suorittanut liiketalouden perustutkinnon ja vakuutustutkinnon ja kouluttanut itseään työn ohessa monenlaisilla kursseilla. Hänen työpaikkansa oli vakinaistettu pian, ja siitä sai olla näinä päivinä todella iloinen. Hän pani iltaisin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulevaisuus olisi yhtä tasaista ja turvattua jatkossakin. Mutta oli jännä juttu, että mitä epävarmemmilta talous ja ihmisten tulevaisuus näyttivät, sitä enemmän he ottivat vakuutuksia. Se oli Johannan onni se.

Johanna aikoi hakea konttoripäällikön paikkaa. Hän oli kurssittanut talven aikana itseään sitä varten. Kunhan hänellä oli tarpeeksi hyvät paperit, hänen itsevarmuudestaan paikan saanti ei olisi kiinni. Hän tiesi olevansa työssään hyvä. Sen hän oli saanut kuulla asiakkailtaan, työtovereiltaan ja eläkkeelle jäävältä konttoripäälliköltään. Siitä huolimatta hän kaipasi vaihtelua työssään. Konttoripäällikön pesti olisi sitä, Kreikan all inclusive -loma olisi sitä. Faliráki oli ikkuna, jonne hän saattoi kurkistaa aina, kun vanne alkoi kiristää ohimoita. Kreikasta palaisi takaisin Suomeen rentoutunut nainen, joka jaksaisi taas puurtaa konttorissa ja kotona mukisematta seuraavat viisikymmentäyksi viikkoa.

Ranen työpaikka ja yritys olivat myös vakaalla pohjalla, koska hänen koneitaan käytettiin niin monenlaiseen työhön. Vaikka rakennusala oli lamassa, jotain tehtiin kuitenkin aina. Teitä rakennettiin, vesijohtoputkia uusittiin, uusia asuinalueita kaavoitettiin, vanhoja taloja purettiin, puutarhoja muokattiin ja parkkipaikkoja pohjustettiin. Ranea ja Ranen koneita tarvittiin aina. Rane teki helposti kaksitoistatuntista päivää silloin, kun rauta oli kuuma. Ranen rauta tuntui kylläkin olevan aina kuuma, kun sitä piti takoa tauotta. Rane oli työmyyrä tai oikeastaan rumemmin sanottuna työnarkomaani.

Ei se Johannaa haitannut, parempi näin päin kuin niin, että mies olisi lyönyt hanskat tiskiin ja heittänyt hommat sikseen, mutta heidän yhteinen aikansa oli kieltämättä aika vähissä. No, kaikkea ei voinut ihmisparka saada, ja siksikin Johanna odotti kovasti heinäkuuta ja koko perheen yhteistä all inclusive -lomaa. Hän viettäisi loman aikana syntymäpäiväänsä ja täyttäisi kolmenkymmentäkahdeksan vuotta.

– Ihmisen on hyvä ajatella, että vahinko ei tule kello kaulassa. Paras vakuutus onkin sellainen, jota ei koskaan tarvitse, Johanna rupatteli asiakkaalleen.

– Ai etten minä koskaan kuolisi? nainen kysyi ja katsoi epäuskoisena Johannaa.

Johannaa hirvitti, mitä hän oli mennyt ajatuksissaan höpisemään.

– Tarkoitin lähinnä tuota sairaus- ja tapaturmavakuutusta. Ihan kaikkea mekään emme pysty estämään, mutta ainakin on lohdullinen ajatus, että surevien edunsaajien tulevaa polkua on siloteltu.

Nyt skarppaa, nainen! Johanna komensi itseään. Älä päästä ajatuksiasi hajoamaan!

Asiakas keräsi paperiniput Johannan antamaan kansioon ja nousi lähteäkseen.

– Tahdon kiittää sinua, kun otit huoleni tosissasi, nainen sanoi ja kätteli Johannaa oikein kädestä, painoi vielä vasemmankin kätensä Johannan käden päälle. – Nukun varmaan ensi yönä paremmin kuin vuosiin.

– Sitähän varten me täällä olemme, että asiakkaiden huolet poistuisivat, Johanna visersi aurinkoisesti.

Nainen hyvästeli ja poistui. Johannan katse lipui jälleen kerran kahteen postikorttiin, jotka hän oli kiinnittänyt muistitauluunsa pienillä nastoilla. Hän oli ostanut kortit pienestä matkamuistomyymälästä edellisellä Kreikan-matkallaan, kirjoittanut ne tavernan pöydässä lounaalla ja lähettänyt ne kotiinsa. Hän muisti yhä, miltä hentoinen, sinertäviltä vuorilta tullut tuulenvire oli tuoksunut silloin. Kukilta, suolalta ja vuohilta. Toisessa kortissa oli täydellisen pilvetön sininen taivas, valkeaksi kalkittu pieni kreikkalaistalo ja talon seinustalla kasvava pinkkikukkainen köynnöskasvi. Ne loivat yhdistelmän, joka oli vienyt Johannan sydämen. Toisessa kortissa valkealta hiekkarannalta kohosi valkea, kalkkikivinen pystysuora jyrkänne. Turkoosinvihreä meri. Salainen poukama. Valkoinen purjevene. Auringon paahde. Muuta ei tarvittu.

Kyllä ihminen sai katsella, muistella ja tunnelmoida vaikka parin postikortin ääressä. Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto pitkän ja kiireisen talven uurastamisen jälkeen.

Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto talven uurastamisen jälkeen.

Oli vapun alusviikko. Johanna poikkesi töiden jälkeen Stockmannin Herkkuun ostamaan grillattavaa vapuksi. Olihan vappuaatto kesän ja grillikauden virallinen avaus, ainakin jos ei sataisi. Suomessa vappuna oli aina varauduttava sateen varalle, jopa lumisateen. Hän osti marinoimattoman possun sisäfileen, lohta, muutamia munakoisoja ja suurimmat paprikat, joita hän löysi. Hän osti myös valmiita viininlehtikääryleitä, kreikkalaista fetaa, sitruunoita, tuoreita herkkusieniä ja ison ruukun basilikaa. Loput ruokaostokset hän aikoi hankkia Tirrilästä. Hän poikkesi ostamaan myös rehevän ja hilloisen, täyteläisen punaviinin, joka kruunaisi aterian.

Vappua ennen Johanna valmisti suuren määrän simaa lapsille. Hänellä oli vappuaattona vapaata, joten aattoaamu kului Johannan paistaessa ison kasan munkkeja. Lapset auttoivat innokkaina, mutta Johanna hätisti heidät vähän sivummalle siinä vaiheessa, kun munkkirasva alkoi räiskyä ja tenaville tuli vaaran paikat.

Vappusää suosi grillaussuunnitelmia. Lämmintä oli plus kuusitoista astetta, ja sehän oli vappukeliksi aivan ruhtinaallisen leppeä sää. Hän oli marinoinut possun ja kuutioinut lohen ja pistänyt niitä vuorotellen vartaaseen keltaisen paprikan ja parsakaalin kanssa. Suvituuli ja Kivi kantoivat pöytään paperilautasia ja lautasliinoja, vaaleaa leipää, yrttihakkelusta, lohkottuja sitruunoita, ruokailuvälineitä ja simakannun. Heidän kunniatehtävänsä oli koristella omenapuut ilmapalloilla ja serpentiineillä.

Johanna kuuli iloisen tervehdyksen. Naapurinrouva Katariina vilkutti hänelle valkoisen piha-aidan takaa.

– Hauskaa vappua!

– Oikein hauskaa vappua!

Grillaukset olivat siinä pisteessä, että Johanna ennätti hetkeksi aidalle turisemaan.

– Mitä hyvää sinä nyt teet? Katariina kysyi. – Ihanalta tuoksuu! Uteliaisuus heräsi.

Johanna nauroi mielissään.

– Grillaan possu- ja lohivartaita ja tein jo uunissa täytetyt paprikat. Vähän fetasalaattia ja leipää ja sen sellaista. Tervetuloa maistamaan!

– Kiitos vain tarjouksesta, Katariina vastasi, – mutta meilläkin on tarkoitus grillata. Mä teen colaribsejä. Mutta ehkä otetaan lasilliset yhdessä sen jälkeen, kun ollaan syöty?

– Sehän kyllä sopii, Johanna ilahtui. Hän palasi grillin ääreen ja käänsi vartaat ja itkevät munakoisot ympäri. Oli aika kutsua perhe syömään. Rane ja Suvituuli eivät toista komentoa tarvinneet, mutta Kivi viipyi vielä jossain.

Viimein Kivi juoksi talon takaa ihan hädissään.

– Äiti, isä, se vieras kolli ja Kassu tappelevat!

Kassu oli heidän edelliskeväänä syntynyt kollipentunsa. Vieras kolli oli kulkenut heidän pihallaan muutamien päivien ajan ja mourunnut niin kovaa, että Johanna oli yöllä herännyt muutaman kerran unestaan. Se oli liehunut sitkeästi heidän talonsa ympärillä ja ruikkinut auton lokasuojaan ja kuistin kaiteenpieleen terveisiään enemmän kuin tarpeeksi.

Johanna lähti juoksemaan talon nurkan taakse. Tämä piha oli Kassun reviiri eikä kenenkään muun! Lapset tulivat hänen mukaansa, mutta Rane jäi jo nauttimaan pöydän antimista. Hän ei paljon piitannut kissojen kähinöistä.

Johannaa odotti näky, johon hän ei ollut osannut varautua. Hän näki heti, että se, mitä Kassu ja kolli tekivät, ei suinkaan ollut tappelua. Joskus Kreikassa hän oli nähnyt postikortin, jossa oli kolme kissaa päällekkäin köyrimässä toinen toistaan. Oliko niistä alimmainen ollut tyttökissa ja kaksi päällimmäistä uroskissoja? Ken tiesi. Sekaisin ne ainakin olivat, kiimasta ja feromoneista. Johanna ymmärsi, että Kassu ei tainnut sittenkään olla kolli.

Kassu oli ollut niin pitkäkarvainen ja pörheä, kun he olivat ottaneet sen, eikä sen pikkuruisista rei’istä pystynyt sanomaan silloin paljon mitään. Johanna oli luottanut sokeasti kasvattajan sanaan, että Kassu oli kolli, eikä hän ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus viedä kissa kastroitavaksi, mutta se oli toistaiseksi lykkääntynyt. Kai hän oli tyhmästi ja itsekkäästi ajatellut, että jos vahinko tapahtuisi, se tapahtuisi jollekulle muulle kuin heille. Tottahan se oli, että Kassun kivekset olivat olleet aika pienet, suorastaan olemattomat, kun niitä ei ollut oikein koskaan näkynyt kaiken sen karvan keskeltä. Nyt hän ymmärsi, miksei niitä ollut näkynyt. Niitä ei ollut näkynyt, koska niitä ei ollut laisinkaan, koska Kassu oli tyttökissa.

Vieras kolli suorastaan nauroi hänelle Kassun selästä. Sillä oli sellainen suuvärkki, että näytti kuin sillä olisi ollut koko ajan mairea hymy huulillaan. Kassu oli kyyryssä ja hyrisi mielissään sekin.

– Senkin likaiset elukat! Irti meidän kissasta, hemmetin panohullu peto! Johanna kiljui ja juoksi kohti vierasta kollia. Hän oli ehtinyt napata talon nurkalta haravan käsiinsä ja alkoi huitoa raidallista kollia eroon Kassusta, mutta kolli vain nypytti ja nytki ja piteli Kassua hampailla niskasta aloillaan. Ei Johanna uskaltanut paljain käsin ruveta kiskomaan vierasta kissaa pois sen lempipuuhasta. Siinä saisi käsiinsä pahat haavat.

Lopulta kolli sai Kassusta kyllikseen ja irrottautui pois sen selästä. Kassu sähähti ja rääpäisi kollia. Vieras kolli väisti ja juoksi vauhdilla tiehensä. Sillä oli kyllä selvästi nähtävissä olevat kulkuset, jotka heilahtelivat riemukkaasti kollin kipittäessä kohti kotiaan.

– Äiti, mitä ne kissat oikein tekivät? Kivi kysyi.

– Ne tekivät pentuja.

– Voivatko mieskissatkin saada yhdessä pentuja? Kivi kysyi.

– Kassu taitaa ollakin tyttökissa.

– Oi, kuinka kivaa! Tuleeko meille ihania pikkuisia kissanpentuja? Suvituuli huudahti.

– Jos oikein huonosti käy, niin tulee, Johanna sanoi.

– Jes jes jes! Kivi kiljui riemusta.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus. Kissan tiineysaika oli noin kuusikymmentäviisi vuorokautta. Heidän Kreikan-matkansa alkuun oli suurin piirtein kaksi kuukautta. Kissa synnyttäisi pentunsa juuri heidän lomamatkansa aikana. Eivät he voisi jättää kissaa yksin kotiin sellaiseen aikaan, synnyttämään ilman apua ja valvontaa ensimmäistä kertaa.

Johanna katseli, kuinka Kassu istui maassa ja nuoli takapuoltaan toinen takajalka sojottaen antennina kohti taivasta. Rietas narttu vaikutti oikein tyytyväiseltä. Johanna otti sen syliinsä ja alkoi puristella sen mahaa, kuin olisi sillä toimenpiteellä saanut vieraan kollin ei-toivotut tuliaiset pusertumaan ulos Kassusta. Kassu älähti vastaan, kierähti ja pyörähti irti Johannan näpeistä. Se halusi nautiskella yllättävän kevätrakkauden hehkuvasta jälkilämmöstä kaikessa rauhassa.

He palasivat etupihalle ruokapöydän ääreen. Rane jo herkutteli grillivartailla täyttä päätä, mutta Johanna oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt ensiksi edes syömään. Lapset ottivat liha- ja kalavartaat, mutta Johanna ei pystynyt kuin nävertämään vähän salaattia ja juomaan ison siemaisun punaviiniä.

– No? Rane kysyi. – Oli se karmea metakka. Kissatko siellä tappelivat?

– Eivät ne tapelleet. Ne tekivät rakkautta.

– Mitä? Meidän Kassuko? Sen kollin kanssa? Eikö Kassu olekaan kollikissa?

– Ilmeisesti ei ole.

– Sitähän minä aina ajattelin, kun se katseli niin usein eteisessä peilikuvaansa. Eivät kollit ole niin kiinnostuneita pärstäkuvastaan.

– Heh-heh, Johanna naurahti ilottomasti. – Oikeasti tämä on paha juttu. Paha, paha juttu.

– Hei, ei se kuule ole mikään katastrofi, jos nyt yksi kissa sattuu paukahtamaan paksuksi. Tapahtuuhan sitä maailmassa tämän tästä.

Ruoat olivat liian herkullisia jätettäväksi jäähtymään. Johanna otti ensiksi lohivartaan ja sen jälkeen vielä lihavartaan. Viininlehtikääryleiden maku sai hänet huokaisemaan. Ehkä Rane oli oikeassa, ei kai tämä ollut maailmanloppu. Pikemminkin uuden elämän alku. Ehkä noin kuuden tai kahdeksan.

Kivi ja Suvituuli söivät itsensä kylläisiksi ja kantoivat astiansa sisälle keittiöön. Sen jälkeen he söivät vielä vähän munkkeja ja joivat simaa. Sitten he menivät pomppimaan trampoliinille. Johannaa ihmetytti, miksi lapset eivät tuntuneet tarvitsevan koskaan ruokalepoa, vaikka heidän vatsansa olisi ollut kuinka täynnä. Jos Johanna olisi mennyt trampoliinille hyppimään, siitä olisi seurannut sotkua.

– Kop, kop! Katariina huusi aidan takaa.

– Tulkaahan peremmälle, Johanna vastasi.

Katariina ja hänen miehensä Osku tulivat portista heidän pihalleen. Laurilat olivat hauska pariskunta, joiden seurassa Rantaset olivat istuneet useita kesäiltoja. Osku myi kodinkoneita ja Katariina oli vanhainkodilla töissä. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet viiden viimeisen vuoden aikana pois kotoa ja he asuivat nyt kahdestaan isoa taloaan. Heillä oli ollut jonkin aikaa tyhjän pesän haikeus, mutta kun siitä oli selvitty, he nauttivat täysillä elämästään. Heidän lapsensa opiskelivat Helsingissä ja Porissa, joten eivät he olleet maailmasta pihalle menneet, vaan kävivät kotona aina silloin tällöin. Eivät he kuitenkaan tulleet kotiin vappuaattona, sehän oli selvä.

Laurilat toivat mukanaan pullon kuohuvaa ja istuivat alas pöytään. Johanna kertoi heille oitis, mitä dramaattista äsken oli tapahtunut, ja he ryhtyivät yhdessä puntaroimaan kissaongelmaa.

– Mitä luulette, voiko kissoille tehdä aborttia? Johanna mietti.

– Muistan, että kerran yksi minun ystävättäreni vei tyttökissansa steriloitavaksi, Katariina sanoi. – Kun homma oli ohi, lääkäri oli sanonut, että kissalla oli ollut kohdussaan sikiöt. Lääkäri oli poistanut ne kohdun mukana. Eli senhän Kassullekin ehkä voisi tehdä.

– Niin. Mutta on sekin niin julmaa. Kissaraukka luulee onnessaan, että se saa tehdä ensimmäiset pentunsa, valmistelee pesäkoloaan ja täyttyy äidillisistä ajatuksista, ja sitten julma ja itsekäs ihminen päättää, että tehdäänkin sille nips-naps. Eikä kissa saa eläissään kokea äitiyden onnea, Johanna maalaili.

– Tää mun likkakaverikin suri jälkikäteen sitä, että oli teettänyt kissalleen steriloinnin, Katariina huomautti.

– Mutta hänhän ei tiennyt silloin, että kissa vartosi.

– No se olikin hänelle ainoa lohdutus ja puolustus.

– Tiedättekö, mahtaakohan kissoille olla katumuspillereitä niin kuin naisille? Jälkiehkäisyä? Johanna kysyi.

– Minulla on, Rane hihkaisi. – .22-kaliiperisia, täysi lippaallinen ja vielä kymmenen laatikollista lisää.

– Rane, älä viitsi! Sä oot ihan kauhee, Johanna siunaili miehensä raadollisuutta.

– On teillä ongelmat, Osku nauroi. – Kenen kissa se vieras kolli muuten oli?

– Kai se on noiden Tirkkosten, Johanna veikkasi. – Ne, jotka asuvat siinä keltaisessa talossa Ketomaantien alkupäässä, tunnetteko? Niiden pihassa mä olen joskus nähnyt sen saman kissan.

– No jos otetaan tähän tällainen miesnäkökulma, niin voisiko kollin omistajan velvoittamaan maksamaan pennuista ruokkoa? Osku sanoi. – Vaikka kymppi per pentu per kuukausi?

Rane räjähti nauramaan.

”Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja?” Rane nauroi.

– Tirkkosen Antero on aika iso mies. Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja? Rane nauroi. – Voi tulla kengänkuva persuksiin tai nyrkinkuva naamatauluun.

– Te laskette leikkiä vakavalla asialla, Johanna tuiskahti. – Helppo se teidän on sanoa, mutta muistutan vain Rane, että koskee tämä asia sinuakin.

– Miten niin? Tuleeko minusta nyt vaari?

– Meidän Kreikan-matkasuunnitelmat menevät mönkään.

– Auts, Rane kiljaisi, mutta ei näyttänyt siltä, että olisi ollut kauhean pahoillaan. Tai ollenkaan. Johanna näki, että Ranen silmiin syttyi suorastaan kirkasvalolamppu, kun hän tajusi välttyvänsä tällä tavoin makaamasta viikon päivät hikisellä ja hiekkaisella aurinkopedillä mielestään liian kuumassa. Senkin ajan hän voisi hikoilla kaivurinsa ohjaamossa.

– Hyvä, Kassu! Rane hihkaisi.

Johanna oli maksanut perheen Kreikan-matkasta vasta ennakkovarausmaksun. Loppusumma erääntyisi maksettavaksi kuukautta ennen lähtöpäivää eli 2.6. Siihen asti heillä olisi aikaa miettiä, mikä olisi paras ratkaisu kissakysymykseen.

Kassu istui aidantolpalla ja nuoli hartaudella ilta-auringossa turkkiaan. Sitä ei näyttänyt huolettavan ollenkaan asia, joka vaivasi sen omistajia tai siis sen palvelijoita: Oliko se paksuna vai ei? Pääsisivätkö Rantaset Rodokselle ja Falirákin kylän hiekkarannalle all inclusive -lomalle vai eivät?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

 

Ruusu saa vihiä Eevin olinpaikasta. Hän kohtaa vihaisen Virpin, joka ei anna piiruakaan periksi. Samaan aikaan Marco havahtuu etsimään tilalla rahojaan. Ne eivät ole alkuunkaan siellä, minne hän ne jätti. Ruusun on pakko turvauduttava aseeseen.

Anders oli mun kundikaveri Ruotsissa, Virpi kertoi puhelimessa.

– Mä olin sen kaa melkein viis vuotta. Yhdessä suunniteltiin monet keikat. Kun mä jäin kiinni, se ei kertaakaan tullut edes kattomaan mua Hinsebergiin. Kuus vuotta mä lusin sen jätkän takia. En laulanut, vaikka mieli teki. Ja mitä mä sain? Paskasen naurun. Sillä aikaa kun rekkalesbot piti mua leikkikalunaan, Anders meni naimisiin jonkun vitun Jennyn kanssa ja eli medelsvenssonin elämää, teki vittu mukuloita ja hankki omakotitalon ja Volvon.

– Syytön mä siihen olen, Ruusu sanoi.

– Etkä oo! Me ollaan kaikki syyllisiä. Kaikki jotka suostutaan elämään rosvonrenttujen kanssa niitten ehdoilla. Vito on ihan samanlainen renttu. Mä tiesin, että se kusettais mua. Mä olin niin varautunut siihen, mutta mä en vaan vittu osunut kunnolla. En viime viikolla kymppitiellä, enkä edes viime yönä kiväärillä sieltä metänreunasta.

– Vito, Eevi sanoi taustalta.

”Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito.”

Ruusu tunsi kylmät väreet selkäpiissään.

– Vitun vekara, nyt pää kiinni! Virpi ärähti.

– Ja Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito. Oikeestaan, jos sä teet sen, jos sä tapat Viton, mä voin heittää sulle kymppidonan kaupan päälle. Pääset muksujen kanssa reissuun.

– Miten mä sen teen? Ruusu hätääntyi.

Hän tuli kymppitien risteykseen ja pysähtyi siihen. Avoimesta ikkunasta helle saavutti heti Transitin, ja ilmanvaihto tohotti kuin kuumailmapuhallin. Ruusua palelsi silti.

– Sä oot fiksu mimmi, kyllä sä keksit, Virpi sanoi. – Sulla on aikaa keskiyöhön. Jos et sä siihen mennessä soita, että sulla on massit valmiina, mä katkasen Eeviltä pikkurillin, ja sitten yhden sormen joka tunti.

– Älä helv…

Korppi raakaisi, Virpi ärjäisi:

– Sinuna mä en tuhlais aikaa puhelimessa. Enkä yrittäis pyytää koukuilta apua. Ala toimia!

Puhelu katkesi.

Kymppitien takana oli metsää, samoin sivutien laidoilla. Ei ketään missään. Vain korppi kaarteli metsän yläpuolella kevyessä tuulenvireessä.

Keskipäivän aurinko paahtoi Transitia ja Ruusua hattaraisten poutapilvien keskeltä. Moottori kävi epätasaisesti, diesel kärysi enemmän kuin katsastus sallisi. Radiossa Jenni Vartiainen kyseli, missä hänen murusensa oli.

Ruusulla oli sama huoli. Mitä tehdä?

Korppi sukelsi metsään. Ruusu kiepautti autiolla maantiellä U-käännöksen ja lähti kaahaamaan hiekkatien pölyssä takaisin kotiin.

Paluumatkalla hän soitti äidille ja sanoi, ettei Nikkilälle saa kertoa mitään Marcosta tai muista vieraista.

– Se on sentään sun isäs, äiti vetosi.

– Mä en luota Nikkilään.

– Kai säkin oot tulossa tänne?

– Olin, mutta sitten Virpi soitti.

Äiti henkäisi, kuulosti säikähtäneeltä.

– Onks Eevi sillä? Kuka se edes on?

– Marcon ex. Ja joo, Eevi on sillä. Mutta älä sure. Mä kyllä vapautan Eevin.

– Miten? Miksi se on siepannut Eevin?

– En mä vielä tiedä, Ruusu sanoi, vaikka tiesikin vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen. – Mä keksin jotain.

– Mitä mä sanon Nikkilälle syyksi? Mikset sä tule?

– Sano vaikka että lammas poikii. Että mä tuun heti kun pääsen.

– Haluutko sä tosissas pelastaa tyttös? äiti epäili.

– Mikä kysymys toi nyt oli? Totta kai mä haluan!

Ruusu katkaisi puhelun ja ajoi loppumatkan pihaan syvällä ajatuksissaan. Mitä ihmettä äiti oikein kyseli? Totta kai hän halusi pelastaa Eevin.

Miksei hän sitten kertonut kaikkea Nikkilälle?

Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset.

Johan hän oli pohtinyt tätä. Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset. Rahat ja lapset? Kumpi hänelle oli tärkeämpi?

Lapset tietysti!

Hän ryntäsi sisään, sammutti muistaessaan sähköhellan levyn isossa kattilassa porisevan pukinkallon alta ja juoksi portaat kellariin.

Marco heräsi patjaltaan lattialla.

– Virpi on siepannut Eevin! Ruusu kuulutti.

– Mitä?

Marco näytti epäuskoiselta ja tokkuraiselta. Jo muutama luodinreikä tekee ihmisestä helposti tokkuraisen.

– Kyllä sä kuulit. Missä se vois piilotella sitä? Onko sillä vielä joku apuri?

Meni hetki, ennen kuin tilanne upposi Marcon tajuntaan. Lopulta se kysyi:

– Miksi se Eevin on siepannut?

– Se haluaa sun rahas.

– Mulla mitään rahaa ole.

Ruusu nyökkäsi.

– Niinhän sä sanot. Onko sulla hajua, missä se muija vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisen veljekset…

Marcon katse hiipui välillä, kipu puistatti miestä ja sai hänet pitelemään olkavarttaan tuskainen ilme naamalla.

– Perkele!

– Mä haen kohta buranaa. Mitä niistä veljeksistä?

– Mistä… veljeksistä?

Marcon ajatus ei näköjään oikein enää luistanut.

– Nyyttisen veljeksistä! Niillä oli jotain…

– Niitten kanssa Virpi hyökkäs tänne viime yönä.

Ruusu risti käsivartensa rinnalle. Kellarissa tuli kylmä, vaikka katonrajan tuuletusikkunasta valuikin sisään kuumaa ulkoilmaa.

Neliskanttinen miehenjärkäle, salaman iskemä vaalea viikinki ja aidanseipääseen päätynyt kolmas mies olivat siis Nyyttisen veljeksiä. Olivat olleet. Nyt he makasivat kuolleina navetan vanhassa lietekaivossa, johon Ruusu oli kipannut heidän kottikärryistään. Kolme muuta vainajaa hän oli kätkenyt samaan paikkaan jo edellisenä aamuna. Tilaa riitti.

Sama kai missä sitä makasi, kun oli kuollut. Mutta Eevi ei saisi vielä kuolla.

Marcon silmät olivat lupsahtaneet kiinni. Ruusu kumartui miehen viereen ja kokeili otsaa. Sillä olisi voinut paistaa kananmunan, mutta Ruusulla ei nyt ollut nälkä. Hän ravisteli Marcoa kantositeessä olevasta olkapäästä, viis veisasi miehen älähtelystä. Kysyi:

– Missä Virpi vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisten mökillä. Se on… Se on tossa… muutama kilsa kymppitiestä pohjoseen… Vanhalta Härkätieltä lähtee Mullilammen tie… kilsa siitä kurvaa pikkutie vasempaan. Nyyttisten perintömökki. Pihassa…

Marcon katse ja ääni hiipuivat yhtä aikaa. Ruusu puristi häntä olkavarresta siteen kohdalta.

– Ei nyt saa nukahtaa!

Marco säpsähti ja valitti:

– Älä mutsi kiusaa… Anna mun nukkua… Mitä mä siellä skolessa? Vituttaa koko mesta…

– Nyt skarppaat vielä hetkeks! Ruusu ärähti ja läimäisi miestä poskelle. Toisellekin saman tien. – Mitä Nyyttisten mökin pihassa on?

Marcon katse ei kohdistunut enää mihinkään, mutta hänen huuliltaan tai pikemminkin kurkusta tuli vielä muutama korahdus:

– Karhu… Siellä on karhu…

Sitten mies sammui niin, ettei Ruusu saanut häntä enää hereille. Maatkoon siinä. Johan Ruusulla oli ajo-ohjeet.

 Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla.

Hän lähti, sulki perunakellarin oven ja lukitsi portaiden yläpäässä olevan oven. Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla ja otti muutaman patruunan ruutupaidan rintataskuun.

Ulko-ovea lukitessaan hän muisti, että oli luvannut viedä Marcolle buranaa.

Hitot. Kärsiköön.

Ruusu meni seinään jääneestä reiästä liiteriin, otti lukittavan työkalukaapin ylähyllyltä Marcolta takavarikoimansa Smith & Wesson -revolverin, panosti sen rummun täyteen ja otti rintataskuun kourallisen kuteja. Ne riittäisivät kyllä.

Transitin peräosassa oli vielä vihreä Prisman kassi, jolla Eevin isää Tonia oli hämätty juhannusaattoiltana. Kassissa näytti olevan melkoinen määrä setelinippuja, mutta oikeasti niissä oli seteli vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla.

Kassilla voisi ehkä hämätä Virpiä hetken. Se riittäisi.

Ei kovin häävi suunnitelma, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella. Piti toimia. Piti pelastaa Eevi.

Transitia käynnistäessään Ruusu huomasi, että kellarin tuuletusikkuna oli jäänyt auki. No, Marco tuskin lähtisi mihinkään nykykunnossaan. Ja jos lähtisi ja eksyisi metsään ja putoaisi suonsilmään, niin ihan vapaasti. Ruusua ei liikuttaisi.

Ruusu jätti Transitin heti Mullilammentien alkupäähän, kun huomasi sopivan levikkeen. Hän otti autosta mukaan Prisman kassin valesetelinippuineen, haulikon ja revolverin. Hänellä oli kännykässä tarkka kartta alueesta ja hän oli tottunut liikkumaan metsässä. Aseenkin kanssa.

Kilometri hujahti äkkiä. Metsälampi kajasti puiden välistä, ja hetken varvikossa tarvottuaan hän sai näkyviin mökin. Se oli vanha tummanruskeaksi petsattu lautamökki. Pieni sauna ja tupa ja vähän kuistia. Musta huopakatto kasvoi sammalta, ravistuneesta piipusta nousi ohut savujuova suoraan siniselle taivaalle. Palava koivupuun tuoksu toi mieleen lauantaisaunan, vaikka oli keskiviikko.

Sähköä ei mökissä ollut. Lokinpaskasta valkoinen laiturinpätkä johti suolampeen. Puuveneen raato oli uponnut rantaveteen niin, että vain keula ja vähän laitoja näkyi pinnalla.

Naapureita ei näkynyt koko pikkulammen rannalla. Uudenkarhea siniharmaa sportti-Mersu oli pysäköity kääntöpaikalle parinsadan metrin päähän mökistä. Mökin tuuletusikkuna oli auki, hyttysverkon takaa kantautui Muumien mekastusta. Eevi varmaan katseli niitä padilta tai läppäriltä.

Parkkipaikan laidassa oli moottorisahalla veistetty karhupatsas. Aika elävän näköinen. Siitä Marco oli varmaan varoittanut.

Lammen rantaa ja mökkiä lähestyessä puita alkoi olla harvemmassa, ja ne olivat kitukasvuisia. Tennari upposi välillä kokonaan suohon. Kuului maiskahdus, kun hän veti sen ylös ottaakseen seuraavan askeleen. Hän kaartoi lähemmäksi parkkipaikkaa ja löysi pitkospuut.

Saunasta kuului löylyn kihahdus. Lauteet jytisivät, ovi kävi. Alaston nainen kirmasi kuistilta laiturille ja hyppäsi lampeen niin että polskahti.

Ruusu heittäytyi nopeasti pitkospuiden sivuun ja huomasi vajoavansa sammalikkoon. Hän kiskoi itsensä takaisin pitkospuille, pyyhki kuraa naamaltaan ja tajusi haulikon piipun olevan täynnä mutaa. Prisman kassin hän oli sentään pudottanut pitkospuille. Hän jäi nyt itsekin niille vetämään henkeä.

Mökin suunnalla oli sen verran pensaikkoa ja katajia ja kuusentaimia, ettei Virpi nähnyt häntä eikä kassia, vaikka nousi tikkaita laiturille ja palasi saunaan.

Ruusu hylkäsi nyt rahakassin ja haulikon ja hiipi pitkospuita myöten mökin seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja veti samalla revolverin esiin vyönsä alta takaa.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Tupa oli ehkä kaksi kertaa kolme metriä. Siinä oli pieni hella ja tiskipöytä, pieni avotakka, pieni pirttikalusto, pieni puusohva joka aukeaisi kahden hengen vuoteeksi. Kolmelle isolle veljekselle tupa olisi ollut aivan liian pieni.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Eevi paineli padin ruutua tottuneesti. Mistä se senkin oli oppinut? Ei heillä kotona ollut muuta kuin telkkari. No, Ruusun puhelimella tyttö oli saanut joskus leikkiä. Pojille sitä ei uskaltanut antaa. Se olisi pian ollut entinen.

Virpi oli varmasti mökillä yksin Eevin kanssa. Saunasta kuului pesun ääniä, vesi lotisi lattialle. Ruusu hiipi seinänviertä pitkin lammen puolelle. Kuistin seinänvieruspenkillä oli violetti froteepyyhe ja Virpin vaatteet.

Sieppaaja oli heittäytynyt huolettomaksi. Ei tainnut osata odottaa, että joku arvaisi hänen piilopaikkansa.

Mökin ovessa oli vanha Abloy-lukko. Siitä ei nähnyt, oliko se lukossa vai ei. Pitäisi kokeilla ovenkahvaa. Seinänaulassa lähellä saunan ovea oli riippulukko, johon oli jätetty avain. Saunan ovessa näytti olevan rivat, joihin riippulukko sopisi.

Ruusu työnsi revolverin takaisin vyön alle selkäpuolelle. Kuistin laudoitus narahteli ja litsahteli märkien tennarien alla, mutta hän liikkui nopeasti. Nappasi riippulukon seinältä, pujotti sen saunan oven ripoihin, naksautti kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Samassa ovea työnnettiin lujaa sisältäpäin. Se aukesi pari milliä, pysähtyi sitten. Rautarivat kestivät hyvin. Samoin lukko ja saranat, vaikka Virpi hakkasi ovea nyrkillä ja raivosi:

– Avaa se ovi tai mä tapan sut!

Ruusu ei sanonut mitään. Hän kokeili tuvan ovea. Se ei ollut lukossa. Hän meni sisään, ja Eevi nosti katseensa ja sanoi:

– Äittä.

Ruusu koppasi Eevin syliinsä ja lähti kohti ovea. Eevi jatkoi Muumien katsomista padilta. Saunasta kuului Virpin huuto:

– Vitun äittä! Landeruusu! Päästä mut pois täältä!

Ruusu muisti sormenjäljet, veti flanellipaidan hihan kämmenensä päälle ja pyyhki ulko-oven kahvat ja saunan riippulukon ja sen avaimen. Jätti avaimen lukkoon.

Lähti menemään Eevi sylissään kuistilla kohti talon nurkkaa ja parkkipaikkaa. Jos Mersussa olisi avaimet, hän lähtisi sillä. Jos ei, hän repisi vaikka virranjakajan kannen irti ja ottaisi sen mukaansa. Eipä tulisi Virpi heti perään, vaikka jotenkin pääsisikin ulos saunasta.

Äkkiä hän kuuli nopeita askelia takaansa kuistilta.

Hän ehti puoliksi kääntyä, ennen kuin punakka nainen heittäytyi hänen kimppuunsa. Hän horjahti kuistin päästä maahan pitkälleen ja yritti suojata Eeviä omalla vartalollaan. Vasen kyynärpää jysähti kiveen, kuistin päässä kun oli lähitienoon ainoa kallio. Eevi lennähti mättäälle kyljelleen, ja Ruusu sai alastoman Virpin päälleen ja rautaisen löylykauhan varren kaulansa sivua vasten. Virpi painoi kauhan vartta kaksin käsin alaspäin, nojasi siihen koko painollaan.

– Muumi, Eevi sanoi. Padi oli lentänyt tytön kädestä kauemmaksi pitkospuille, ja Eevi nousi ja lähti hakemaan sitä.

 Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan.

Ruusu tunsi kaulajänteittensä venyvän. Virpi survoi kauhanvartta enemmän oikealla kädellään, ja nyt se painoi hänen henkitorveaan. Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan. Kumpikin ähkäisi, koska sitä kyynärpäätä luoti oli raapaissut. Paine kaulalla heikkeni hieman.

Veren maku suussa Ruusu iski uudestaan kyynärpäällä, tarttui löylykauhaan oikealla kädellä ja kiskaisi sitä sivulle päin. Varren kuvioitu pinta raapi kaulansivua, mutta varsi liukui sivuun ja samalla Virpi horjahti pois hänen päältään. Hän tempaisi kauhan kokonaan käteensä ja huitaisi sen varrella Virpiä naamaan. Varren pää pyyhkäisi Virpin nenänvarren rikki ja teki silmäkulmaan vekin, josta virtasi verta silmille.

– Perkele! Virpi kirosi ja iski häntä nyrkillä nenään.

Isku ei ollut kovin luja, mutta nenä painui kasaan ja sieraimista purskahti verta. Virpi yritti seurata uudella iskulla, mutta Ruusu kiepahti alta pois ja nousi polvilleen ja saman tien pystyyn. Hän tavoitteli Smith & Wessonia selkänsä takaa vyön alta.

Virpi ponnahti pystyyn ja päälle. Ruusu horjahti kohti lampea, otti vielä toisen taka-askeleen ja tarttui samalla Virpiä tukasta, veti hänet mukaansa. Virpi törmäsi häneen pää edellä, ja kumpikin lennähti laiturin vierelle lampeen.

Vesi roiskahti. Korppi raakahti jossakin taivaalla. Ruusu löi ja potki ja painoi Virpin päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä, Virpi löi ja potki ja painoi Ruusun päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä. Taistelu oli tasaväkistä. Kumpikin käytti kaikkia keinoja häikäilemättä.

Virpi sai kuitenkin helpommin otteen, kun hänellä oli vaatteet päällä, ja märät vaatteet liimautuivat ihoon ja hidastivat liikkeitä. Happi alkoi taas loppua ja silmissä pimeni, kun Virpi painoi häntä pinnan alle. Mutapohjasta oli vaikea ponnistaa. Voimat alkoivat muutenkin käydä vähiin.

Vielä kerran hän keskitti kaikki voimansa yhteen riuhtaisuun, ujutti jalkansa laiturin tukiparruja yhdistävän lankun päälle ja ponnisti siitä kohti pintaa, sysäsi samalla Virpiä kaksin käsin kasvoista poispäin.

He nousivat yhdessä. Nopeasti. Kumahdus kuului vedenpinnan alle. Virpi valahti veltoksi, ja Ruusu kohotti päänsä pintaan ja kiskoi ilmaa keuhkoihinsa. Vähitellen pimeys väistyi ja hän näki, että Virpi kellui velttona veden pinnalla, kasvot pohjaa kohti. Takaraivossa oli verinen ruhje, laiturinreuna oli sälöttynyt. Pulssia ei Virpiltä enää tuntunut.

Ruusu ui rantaan, konttasi kuiville, heittäytyi pitkospuiden päähän huohottamaan ja kakomaan vettä pois keuhkoistaan.

Hän oli tappanut Virpin. No, se oli itsepuolustusta.

Mutta missä Eevi oli? Tyttöä ei näkynyt. Padi oli jäänyt pitkospuille, näytön lasi oli halkeillut ja kuva pimentynyt. Muumit olivat vaienneet.

– Ee… Ruusu yritti sanoa. Ääni petti. Kurkku oli turvoksissa Virpin ja löylykauhan jäljiltä. – Ee…vi…!

Ei vastausta.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Mihin Eevi oli voinut mennä? Ei kai tyttö ollut tullut lampeen auttamaan äitiä? Vesi oli turpeesta ruskeaa, siitä ei erottanut mitään. Virpin rusketusraidat kyllä näki hyvin.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Ruusu nousi hitaasti kontalleen, sitten polvilleen. Tunto palasi vasempaan käsivarteen pistellen. Hän nousi seisomaan ja näki Eevin, joka kurkisti juuri pensaan takaa läheltä Mersua ja hymyili.

– Äittää!

Äittä tulee, Ruusu ajatteli ja heilautti kättään. Ääneen hän ei vieläkään päässyt.

Revolveri painoi yhä vyön alla takana. Hän antoi sen olla siellä. Veti oikean kätensä kokonaan paidanhihan suojaan, avasi saunan ovesta riippulukon, nosti sen takaisin naulaan avaimineen päivineen. Kurkisti ovesta sisään.

Kuumuus nosti heti hien kasvoille. Päädyssä oli lauteiden yläpuolella matala ikkuna, josta Virpi oli hivuttautunut ulos. Ei olisi kannattanut.

Hän katsoi vielä tuvan puolelle. Huomasi pöydän takaa penkiltä Eevin fleecen ja haki sen, nappasi ovensuusta Eevin tennarit ja sukat. Sulki oven.

Erämaalampi paistatteli iltapäiväauringossa levollisena. Virpi kellui laiturin vierellä kasvot vedessä. Korppi lehahti metsästä laiturin päähän ja laskeutui siihen. Sulkapeite hohti tummansinisenä.

Pää kallellaan lintu katsoi Ruusua silmiin ja kysyi:

– Kraak?

Ruusu kohautti olkapäitään. Ei hänellä ollut vastausta.

Hän kääntyi, poimi rikkinäisen padin pitkospuilta ja käveli kääntöpaikalle. Otti Eevin syliin ja halasi häntä lujasti.

– Eevi, hän korahti.

– Äittä, Eevi sanoi ja antoi suukon poskelle.

Ruusu suuteli Eevin pikkurilliä ja saman tien muitakin sormia. Ne olivat kaikki tallella. Virpi ei ollut ehtinyt katkaista ensimmäistäkään.

Kyyneleet tulivat, ja Ruusu antoi niiden tulla. Joskus oli hyvä itkeä.

Hän otti vielä Prisma-kassin ja haulikon mukaan ja lähti palaamaan metsän poikki Transitille. Vasta siellä hän otti kännykän taskustaan. Puhelimen piti olla vesitiivis, mutta paskanmarjat. Virta ei enää mennyt päälle, ja kun hän ravisteli kapulaa, vettä roiskui kuin sprinkleristä. Smith & Wesson sen sijaan näytti ihan toimintakuntoiselta.

Hän kiinnitti Eevin etupenkille ilman turvaistuinta, koska se oli äidin Subarussa, pyyhki sivupeilin edessä enimmät ravat naamaltaan ja harjasi hiuksensa.

Ei ole peilin vika, jos naama on ruvella ja turvoksissa ja kaula nilellä, hän ajatteli. Itseään saa syyttää. Ja niitä, joiden kanssa on otellut.

Kymppitien risteyksessä Ruusu odotti rekka-auton ohimenoa ja katsoi taivaalle. Korppi liiteli sinessä aivan heidän yläpuolellaan. Oliko se hyvä vai huono enne?

Koivukujalta katsoen kotipiha näytti entiseltään. Ruusu kiepautti Transitin valmiiksi nokka koivukujalle päin ja nousi autosta. Samalla korppi lehahti pihaan metsän yltä ja laskeutui liiterin katolle, jäi katselemaan aitiopaikalta kuin suurtakin spektaakkelia odotellen.

Ruusu heitti oven kiinni ja aikoi kiertää toiselle puolelle irrottamaan Eeviä turvavyöstä, mutta hänet pysäytti liiterin suunnalta kuulunut huuto:

– Hienoa, Ruusu! Sä sait pelastettua Eevis.

Ruusu pysähtyi auton keulan eteen ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Marco työntyi pihalle aukosta, jonka neliskanttinen Nyyttisen veljes oli viime yönä jättänyt liiterin seinään.

”Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.”

– Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.

– Miten… Virpin kävi? Marco kysyi ja nojasi liiterin harmaaseen seinään.

Mies näytti tuskaiselta ja vieläkin tokkuraiselta. Reisiside oli muuttunut tummanpunaiseksi verestä, samoin olkavarren kantoside. Oikeasta kädestä riippui piippu maata kohti iso Makarov-pistooli, jonka Ruusu oli takavarikoinut Marcolta ja piilottanut liiterin lukittavan työkalukaapin ylähyllylle. Marco oli näköjään taas löytänyt aseensa. Olikohan se huomannut ladata?

– Mitä sä täällä hortoilet? Ruusu kysyi. – Tapat vielä ittes…

– Vai itteni? Arvaa… arvaa miten mä pääsin tänne?

– Särjit kellarin oven.

Marco pärskähti kuin epäuskoinen hevonen.

– Ei mun voimani riittäneet siihen. Mä yritin kyllä. Sain vaan toisenkin olkapääni kipeeks. Ja vanhat haavat aukes. Kaaduin ja rymistelin rappuset alas kellariin. Ihme ettei niska mennyt nurin…

– Miten sä sitten pääsit ulos?

– Tuuletus… ikkunasta, Marco sanoi ja horjahti, valui seinää pitkin istualleen. – Mä kiipesi pesuhuoneen jakkaralle, nostin sen päälle vielä saunan jakkaran ja pesuhuoneen jakkaran. Putosin kerran huipulta ja satutin pääni. Meinasin luovuttaa, mutta sisu ei antanut periksi.

– Sitkee sissi, Ruusu sanoi. – Mitä sä nyt meinaat?

Marco tarttui pistooliin kaksin käsin, nosti sen piipun pystyyn jääneen polvensa päälle ja suuntasi Ruusua kohti. Sormi valkeni liipaisimella.

– Mä mitään meinaa… Mä ammun sut.

– Miksi? Ruusu kysyi. – Ootko sä vihainen mulle?

– Jaa että oonko mä… vihanen sulle?

– Niin.

Ruusu tiesi leikkivänsä hengellään, mutta hän oli kymmenen metrin päässä liiteristä ja Marcosta, ja pistoolin piippu huojui ankarasti. Vaikka Marco onnistuisikin ampumaan, osuminen vaatisi melkoista tuuria.

Jos niin kävisi, lohtu olisi tietysti hyvin laiha.

Äkkiä Marco ryhdistäytyi, veti henkeä ja karjaisi:

– Missä helvetissä mun rahat on?

– Jaa niin ne parisataa mitä sulla oli käärössä taskussa? Mä jätin ne sinne. Ja kun mä hävitin ne nahkahousut, mä siirsin niiden taskuista kaikki kamat noiden verkkarien taskuun.

– En mä… En mä niitä… tarkoittanut.

– Mitäs sitten? Eihän sulla pitänyt olla muita rahoja! Niin sä ainakin väitit, kun mä kysyin. Ja silloinkin, kun sun kaveris uhkas tappaa mut. Ja kun mä kysyin uudestaan, sä…

– Pää kiinni nyt, Marco sanoi hiljaa. – Mulla oli jemma tuolla sun liiteris puupinossa. Mä viskelin äsken koko pinon puut sivuun, eikä siellä ole enää jenin jeniä.

– Oliks se japanilainen panssariauto?

– Vittu, saksalainen! Mersu. Mutta rahat oli Suomen euroja!

Marco tehosti sanojaan puristamalla liipaisinta. Luoti vihelsi reilusti Ruusun ohi ja yli, varsinkin kun hän heittäytyi maahan. Kuti karahti Transitin katon reunaan ja vongahti siitä taivaalle. Autossa Eevi alkoi itkeä. Elmeri säikähti ja kiekui kanalassa.

Ruusu näki punaista. Se rosvo julkesi ampua autoa, jossa hänen tyttärensä oli! Hän tempaisi revolverin vyöltään takaa ja hätkähti, kun liiterin katolta kuului pamaus. Aivan samanlainen kuin äsken liiterin seinustalta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta, mutta hätkähti ääntä niin että laukaus meni pari metriä yli eikä osunut edes autoon.

Ruusu pudotti Marcon ensimmäisellä laukauksella. Osui keskelle otsaa. Mies raukesi seinää vasten, pistooli putosi kädestä.

Liiterin katolta kuului uusi pamaus, ja korppi lähti lentoon. Se nousi korkealle ja suunnisti takaisin kohti kymppitietä paukutellen mennessään.

Ruusu nousi. Häntä väsytti suunnattomasti, mutta Eevi itki autossa ja pihassa oli taas yksi ruumis. Pakko jaksaa vielä vähän.

Hän konttasi Transitin luokse, kiipesi koppiin, silitti Eevin päätä ja sanoi, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut, mutta lopulta Eevi uskoi ja rauhoittui.

Ruusu ajoi auton aivan liiterin eteen, laskeutui autosta, avasi peräovet, haki liiteristä ison jätesäkin, avasi sen, kieräytti Marcon jätesäkin päälle, kiskoi ruhon sen päällä auton perälle ja huomasi, ettei millään jaksaisi nostaa isoa miestä auton kyytiin.

Hetken hän veti henkeä ja kiroili itsekseen puoliääneen. Nostatti raivoa. Sen voimalla hän kiskoi ruumiin jätesäkin päällä navetan taakse, vipusi betonikannen sorkkaraudalla pois lietekaivon päältä, työnsi ja työnsi ja työnsi, kunnes Marco luiskahti reunan yli kaivoon. Oli vähällä horjahtaa itse perään, mutta onnistui heittäytymään kaivon sivuun. Makasi hetken siinä, havahtui kun aurinko alkoi kadota metsän taakse ja pihatieltä kuului auton hurinaa. Se läheni.

Marcon naama pilkisti kaivon liejun pinnalta. Sillä oli hämmentynyt ilme, jota kolmas silmä vain korosti.

Ruusu kapsahti kontilleen, heitti revolverin kaivoon, vipusi lietekaivon kannen paikoilleen ja nousi. Lampaat katsoivat häntä haasta ja määkivät. Niillä taisi olla nälkä.

Auto ajoi pihaan ja pysähtyi. Joku nousi autosta. Ruusulle tuli kiire mennä pihalle.

Nikkilä oli pysäköinyt harmaan farmarinsa lähelle Transitia ja kurkisti juuri ikkunasta sisään.

– Hei Nikkilä! Ruusu huudahti liiterin nurkalta. Hän huomasi Transitin ja liiterin väliin pistoolin, joka oli pudonnut Marcolta. Nikkilä ei saisi nähdä sitä.

– Moro Ruusu, Nikkilä tervehti ja avasi pakettiauton oven. – Sä sitten löysit tyttös.

– Joo, en vaan voinut soittaa kun puhelimesta oli akku lopussa, Ruusu sanoi ja kiersi auton ja liiterin välistä, sysäsi pistoolin jalallaan Transitin alle.

Nikkilä irrotti Eeviltä turvavyön.

– Pappa, Eevi sanoi ja osoitti Nikkilää.

Ruusu pujahti Nikkilän eteen ja otti työn syliinsä, heitti oven kiinni.

– Mistä sä sen löysit? Nikkilä kysyi.

– Yks tuttu soitti, tai siis yritti soittaa, mutta kun mulla oli känny pimeenä niin se ei onnistunut. Se kävi tuomassa tytön tänne, mä panin sen autoon kun en muutakaan keksinyt.

– Jaa niinku sulla oli se lammas karitsoimassa. Joko se synnytti?

– Miten niin?

– Aattelin vaan, kun oot ton näkönen…

– Joo, se synnytti jo.

– Kuka tuttu se oli? Mistä se löysi tytön?

Ruusu veti henkeä. Veti uudestaan. Sanoja ei enää tullut.

Hän vajosi istumaan Transitin astinlaudalle. Hän oli lopussa. Hän ei jaksanut enää keksiä uusia valheita. Hän vain puristi Eeviä syliinsä ja sanoi:

– Tää on pitkä juttu.

Nikkilä oli heti kartalla.

– Mä vähän ajattelinkin, ettet sä ole kertonut ihan kaikkea. Mennään sisään, mä keitän meille kahvit.

– Missä äiti ja pojat on? Ruusulle juolahti mieleen.

– Ne jäi Aulangolle. Mä lähdin kattomaan, miten sä pärjäät täällä.

– Miten mä pärjään täällä?

– Niin. Hyvinhän sä pärjäät. Mä soitan kohta äitilles, että Eevi on löytynyt. Mutta ensin mä panen kahvin kiehumaan.

Nikkilä ojensi Ruusulle kätensä. Ruusu tarttui siihen vasemmalla kädellään, nousi Eevi sylissä seisomaan ja seurasi Nikkilää keittiöön. Heti tuntui helpommalta, kun joku opasti. Hän istahti puusohvalle ja ajatteli, ettei nousisi siitä enää ikinä.

Ruusu kertoi Nikkilälle kaiken. Melkein. Marcon rahakassia hän ei maininnut, eikä Nikkilä kysynyt siitä. Ei ehkä halunnut kuulla.

– Sotkuinen juttu, Nikkilä sanoi lopuksi. – Seitsemän ruumista lietekaivossa ja yksi lammessa. Huhhuh. Taitaa olla Hämeen ennätys. Olisko Suomenkin.

– Saanko mä tästä elinkautisen? Entäs äiti?

Nikkilä huitaisi kädellään.

– Höpö höpö. Ei tehdä asioista liian vaikeita.

– Miten niin?

– Sä oot mun tyttäreni. Ja Airi on mun tyttäreni äiti. En kai mä nyt teitä rupee pidättämään. Pohjasen Leila vois sen tehdä, mutta se on onneksi lomalla.

– Mitä sä tarkoitat? Ruusu kysyi. Hän ei uskonut korviaan.

Nikkilä pani tupakan suupieleensä muttei sytyttänyt sitä, sisällä kun oltiin. Saman tien hän otti sen pois suupielestä ja pani irrallaan havaijinpaitansa rintataskuun. Hän katsoi Ruusua vakavana silmiin.

– Nyt tehdään niin, että ne mitkä on lietekaivossa, saa luvan pysyäkin siellä. Niitä ei kaipaa muut kuin viranomaiset. Ja mekin ollaan vaan tyytyväisiä, kun päästiin niistä riesoista.

– Ooksä tosissas?

– Aina. Ja se lampiruumis… Virpikö se oli? Tapaturma. Vähänkö ihmisiä kuolee kesäisin mökillä, kun ne liukastuu laiturilla ja iskee päänsä.

– Mutta…

– Ei mitään muttia. Te vaan puolustitte itteenne ja kotianne ja sun lapsias. Mun lapsenlapsiani. Amerikassa te saisitte mitalin. Mutta kun nyt ei olla Amerikassa, niin paras unohtaa koko juttu.

– Ootko sä tosissas?

– Sä kysyit jo tota.

– Enkö mä saa mitään rangaistusta?

– Kyllä sä saat, usko pois. Mä tiedän, että sulla on omatunto. Sä näät tästä painajaisia varmaan loppuikäs, joskus hereilläkin. Mä tiedän. Et sä helpolla pääse, turha luulla. Mutta sulla on parempaakin tekemistä kuin lusia linnassa niiden paskiaisten takia.

– Mitä tekemistä?

Ruusu ei vieläkään käsittänyt.

– Kasvatat lapsistas fiksuja ja omatoimisia. Tommosia niinku sä itte oot.

Nikkillä nousi.

– Mä tästä lähden nyt. Äitis lupas tulla kohta poikien kanssa.

Ruusu laski Eevin lopultakin puusohvalle sylistään. Hän nousi ja halasi Nikkilää kaksin käsin. Puristi oikein.

– Kiitos, isä.

– No, eihän tää nyt mitään, Nikkilä sanoi ja silitti häntä niskasta kuin hevosta. Oli selvästi hyvillään.

Sinä iltana Ruusu ja äiti ja muksut kylpivät sekä saunassa että paljussa. Vain hyttyset häiritsivät heidän rauhaansa.

Kun äiti vei lapset lopulta nukkumaan, Ruusu jäi yksin lillumaan lämpimässä vedessä kirkkaan tähtitaivaan alla ja suunnittelemaan Uuden-Seelannin matkaa.

Lähtisiköhän isä mukaan?

Jatkis päättyy.

Lue lisää.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Hyviäkin suomalaisia löytyy

En sanoisi tätä huippujatkikseksi! Tulee mieleen vilkkaan mielikuvituksen omaavan pojan kouluaine. Sen verran paljon tässä tuli ruumiita, että meni yli minun sietokykyni reippaasti.

Ruumiitahan siitä tulee, ja Ruusu joutuu näkemään vaivaa piilottaakseen ne. Marcon rikostoveri vaatii rahoja itselleen, mutta Ruusu ei aio luovuttaa.

Navetan takana oli vanha lietekaivo, jota ei ollut käytetty pariinkymmeneen vuoteen. Sieltä löyhähteli joskus helteellä ikäviä tuulahduksia.

Kello oli puoli yksi, kesäkuun lopun yö hiljainen. Kottikärryjen pyörä lanasi märkää heinikkoa. Ruusu työnsi kärryt lietekaivon tuntumaan ja kippasi kolmannen vainajan samaan pinoon muiden kanssa. Pystytukkainen mies oli sentään yhtenä kappaleena. Ranen ja Artsin irto-osat hän keräsi nurmikolta muovilapiolla jätepussiin ja vei ne samaan paikkaan.

Ruusu vipusi betonikannen sorkkaraudalla sivuun ja oli pyörtyä lemusta, vaikka hänellä oli hengityssuoja kasvoilla. Hän heitti jätepussin ja muovilapion ensin lietteen sekaan, kieräytti konnakolmikon yksi kerrallaan perään ja näytti kynälampulla valoa aukkoon. Pikkuhiljaa ruumiit vajosivat ruskeanharmaan pinnan dalle.

Kun näkyvissä oli enää pelkkiä kuplia, Ruusu sovitti kannen takaisin paikoilleen, meni liiterin päätyyn pesemään letkulla ja juuriharjalla ja klooripesuaineella kottikärryt sekä rautaharavan. Eevertin sarvet ja päälaen hän huuhteli pelkällä vedellä. Pukki oli jo rauhoittunut kummasti. Hän oli antanut sille vähän pamia omista varastoistaan. Lääkäri oli joskus määrännyt sitä hänelle stressiin, mutta ei hän ollut halunnut käyttää. Ei halunnut nytkään.

Vielä piti jynssätä ulkoportaat. Sitten hän heitti haalarin ja huivin pesukoneeseen ja alkoi putsata haulikkoa ja miesten aseita keittiön pöydällä. Neljä pistoolia, kaksi revolveria. Kahvia ei tarvittu, hän pysyi kyllä hyvin hereillä. Käsien tärinä oli lakannut heti kun hän oli alkanut toimia.

Lopulta kaikki aseet olivat puhtaita ja öljyttyjä. Haulikon hän pani olohuoneen lukittavaan asekaappiin. Vieraat aseet ja ammukset, myös Marco-Viton aiemmin mukanaan tuomat, hän vei liiterin lukittavan työkalukaapin ylimmälle hyllylle, missä isä oli aikoinaan piilotellut pullojaan. Sieltä pojatkaan eivät saisi niitä.

”Mikä pamaus täältä kuului viime yönä?”

Kello oli kolme, aamu sarasti. Ruusu lukitsi ulko-oven ja laskeutui kellariin. Marcon kuume oli yön aikana hellittänyt, turvotus laskenut reidestä. Mies oli hiestä märkä.

Ruusu ajatteli vaihtaa vielä siteen ja puhdistaa haavan, mutta kun hän ojensi kätensä kohti sidettä, hän putosi Marcon kainaloon patjalle ja vaipui saman tien syvälle uneen.

– Mikä pamaus täältä kuului viime yönä? Selina kysyi autonsa ikkunasta saatuaan joka-aamuisen kananmunarasiansa.

Onneksi satoi, muuten Ruusu olisi tuskin pysynyt hereillä. Hän oli nukkunut korkeintaan pari tuntia ja senkin huonosti. Painajaiset olivat riivanneet.

Ei mikään ihme. Ensin oli kymppitiellä ryöstetty arvokuljetus. Sitten haavoittunut ryöstäjä oli tullut hänen pihaansa. Hän oli hoitanut miestä ja ihastunut siihen. Varsinkin sen jälkeen, kun se oli pelastanut hänet väkivaltaiselta eksältä. Tonilta.

Sitten Toni oli alkanut kiristää ja saanut lähteä. Marco oli lavastanut itsemurhan, mutta se ei ollut onnistunut aivan täydellisesti. Rikosylikonstaapeli Nikkilä oli vihjaissut hänelle siitä eilen. Nikkilä oli myös vihjaissut, että Marco saattoi olla Vito ja että Nikkilä itse saattoi olla Ruusun isä. Äiti ei ollut suoraan kiistänyt eikä vahvistanut.

Sitten tilalle oli hyökännyt kolme rosvoa, jotka uhkasivat hänen lapsiaan. Äiti ampui kaksi rosvoa ja Eevertti-pukki tappoi yhden sarvillaan. Ruusu kätki ruumiit ja siisti jäljet.

Ei ihme, jos unissa seikkaili päättömiä miehiä ja haulikolla ampuvia pukkeja ja puolitoistavuotias Eevikin ammuskeli miehiä ja selitti, että mummo näytti esimerkkiä.

Mutta nyt piti keksiä Selinalle selitys.

– Äiti kokeili skeettiä puolenyön aikaan, vippas risan lautasen taivaalle ja täräytti perään. Mä käskin lopettaa, kun naapurit ei välttämättä tykkää. Muksutkin olis voineet herätä.

– Airilla on aina ollut sellaisia tempauksia.

– No, nyt se uskoi kerrasta.

– Hyvä niin.

Kun Selina oli mennyt, Ruusu laskeutui alakertaan suihkuun. Onneksi kellarin ikkuna oli ollut raollaan ja hän oli kuullut, kun Selina oli ajanut pihaan.

Ruusu hankasi ihoaan karhealla sienellä ja tukkaansa harjan kanssa, jotta sai lietteen ja kuoleman hajun lähtemään kunnolla. Kun hän meni kylpytakissa pukuhuoneeseen, hiuksiaan vielä kuivaillen, Marco istui patjallaan perunakellarin puolella. Väliovi oli auki.

– Kuume on laskenut, Marco sanoi. – Eikä jalkakaan ole enää niin turvoksissa. Mä voisin käydä suihkussa, ja sitten me voitais…

– Suihkussa sä voit käydä, mutta muuten meidän pitää puhua.

– Sä kuulostat kauheen vakavalta. Ja näytätkin.

Ruusu istuutui penkille ja kertoi Marcolle, mitä viime yönä oli tapahtunut. Vakavaksi veti senkin.

– Tunnetko sä sen pystytukan? Ruusu kysyi.

Marco nyökkäsi. Taisi tajuta, että nyt oli lopultakin aika puhua totta.

– Tanhusen Tane. Puijoksi sanotaan, kun se on Kuopiosta kotoisin.

– Oliko Puijo mukana keikalla?

– Oli.

– Entä Artsi ja Rane?

– Niillä oli pienempiä hommia. Ne järkkäs autoja ja aseita ja niitten piti varmistella pakoreittiä.

– Mistä Vitosta se Puijo puhui?

– Musta. Mä en heti tiennyt, voiko suhun luottaa.

– Jaa heti?

– Sori vaan. Oikeesti mä oon kyllä Marcokin, koko nimi on Vito Marco Ketonen.

Nikkilän mukaan kyllä alun perin Voitto eikä Vito. Ruusu mietti hetken, sanoi sitten:

– Mä sanon sua silti Marcoksi. Mä en jaksa ruveta selittämään äidille ja muksuille.

– Sopii mulle.

– Tunsitko sä Tonin ennestään?

– Miten niin? Puhuko Puijo muka Tonistakin?

– Ei kun Nikkilä. Se Vito oli muka pöllinyt Tonin moottoripyörän, ja Nikkilä epäili että juttu oli sovittu. Ettei Tonikaan olis niin tyhmä, että jättäis Jammunsa pihalle avaimet virtalukossa ja lähtis itte huussiin istumaan.

”Mikäs kuulustelu tämä on?” Marco kysyi.

– No okei, se oli sovittu. Mä tunsin Tonin Hämeenlinnan kapakoista ja tiesin että se asui näillä main. Kun mä kuulin, että jengi aikoi pettää mut, mä ajattelin iskeä ensin.

– Miten iso jengi teitä oli? Liittyykö tää kuvio jotenkin Mustiin enkeleihin, kun Ranella oli niiden liivi?

– Mikäs kuulustelu tämä on? Marco kysyi. – Käskikö Nikkilä sun kysellä?

Ei suoraan, Ruusu ajatteli. Nikkilähän käski soittaa, jos Vitoa näkyisi. Ruusu katsoi kuitenkin parhaaksi olla kertomatta siitä

– Nikkilä käytti mut Apparan kellarissa kattomassa Tonin ruumista. Se ei oikein tuntunut ostavan sitä itsemurhajuttua.

– Miksei?

– En mä tiedä, Ruusu sanoi. – Ehkä se johtui siitä, että Tonilla oli luodinreikä kämmenselässä. On kuulemma pirun vaikee ampua itteensä ohimoon niin että ampuu samalla ampumakäden kämmenselän läpi.

– Voi olla.

– Mikset sä sanonut, että sä mokasit? Olis voitu piilottaa ruumis.

Marco väisti Ruusun katsetta, katsoi häntä sitten alta kulmain.

– Jos ihan totta puhutaan, mua nolotti. Enkä mä tiennyt, että sä olet ekspertti ruumiiden hävittämisessä.

– Hätä keinot keksii.

– Mihin sä muuten piilotit ne viimeöiset?

– Navetan lietekaivoon. Se ei oo enää käytössä, eikä kukaan mee vapaaehtoisesti tonkimaan sitä mönjää. Löyhkä on hirvee.

– Seuraava omistaja voi haluta tyhjentää sen.

– Mun ei sit kannata myydä tilaa. Jos perikunta joskus tekee niin, on ihan sama mitä sieltä silloin löytyy. Ja eiköhän siinä liejussa hajoa isompikin ihminen atomeiksi.

– Voi olla.

– Kerro teidän koplasta, Ruusu vaati.

– Arvokuljetusryöstöt vaatii ammattitaitoisen tiimin ja hyvät tiedot kohteesta. Muuten käy niinku Suomessa yleensä eli keikka onnistuu, mutta rahat jää saamatta ja porukka kiinni. Ruotsissa tää touhu on ihan toisella tasolla, siellä on satapäin ammattilaisia, joilla on kokemusta kentältä.

– Montako arvokuljetusryöstöä sä oot tehnyt? Ruotsissa tai meillä?

– En yhtään, johan mä sanoin. Tää oli eka kerta.

– Sä sanoit paljon muutakin, mikä ei ollut totta.

Marco levitti kätensä.

– No, toi oli.

– Montako kokenutta ammattilaista teillä oli keikalla?

– Ydinporukka eli viis ryöstäjää oli kaikki kokeneita konnia, mutta arvokuljetusryöstäjiähän meillä ei hirveesti ole. Tekijät on tähän mennessä tulleet melkein Ruotsista.

– Oliko teillä ruotsalaisia mukana?

– Virpi oli.

– Virpi? Se käärme?

– Sama nainen. Sillä oli kokemusta keikkojen suunnittelusta. Se oli monta vuotta sveduissa jonkun Håkanin tai Joakimin kanssa, joka teki niitä työkseen. Virpi auttoi sitä suunnittelemaan.

– Missä se Håkan tai Joakim nyt on?

– Saramäessä Turussa.

– Vankilassa? Ruusu varmisti.

– Just.

– No just joo, Ruusu sanoi. – Toihan kertookin kaiken Virpin ammattitaidosta.

– Virpi ja mä oltiin ainoot, jotka ei keikalla mokanneet.

Ruusu nyökkäsi, oli vähällä paljastaa että Marcolta eli Vitolta oli Nikkilän mukaan jäänyt osittainen sormenjälki ryöstössä käytettiin pakettiautoon. Päätti sitten vaieta siitä.

Turha ärsyttää Marcoa enemmän kuin oli tarpeen.

– Jos Virpi oli keikalla, miksi kaikki puhui viidestä miehestä? Onks Virpi joku transu tai vaihdokas?

– Virpi on kuule oikee nainen. Se vaan ei halunnut paljastua. Se litisti rintansa ja toppas vaatteensa, eikä se puhunut mitään koko aikana.

– Okei, Ruusu oli uskovinaan. – Keitä muita siinä oli mukana?

”Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut.”

– Puijo ja kaks muuta.

– Mihin se saalis joutui?

– Jätkät vei sen. Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut ja ampuikin, mutta osui vaan reiteen. Se oli päättänyt uhrata mut.

– Mistä tiedät?

– Mä kuulin, kun se puhui siitä jätkien kanssa puhelimessa.

Kuulosti tosiaan oikein ammattimaiselta touhulta. Ruusun teki mieli peittää kasvonsa käsillään.

– Vedätkö sä mulle sen kelmun tohon haavan päälle? Marco kysyi. – Mä voisin mennä suihkuun.

Ruusu lupasi vetää.

Samalla hän voisi vetää kelmun Marcon pään ympärille. Kaikenlaisten tunarien kanssa hänkin joutui tekemisiin.

Marcon suihkun jälkeen Ruusu päätyi kuitenkin tämän kanssa patjalle perunakellariin. Äiti keskeytti heidät huikkaamalla pukuhuoneen ikkunan raosta:

– Anteeks häiriö, Ruusu! Mä käyn vähän kävelyllä. Pää ei kestä sisällä sen viimeöisen jälkeen. Mä lupasin muksuille, että sä tuut kohta keittiöön.

Ruusu nousi, veti housut jalkaansa ja lähti saman tien. Marco jäi patjalle voihkimaan. Varmaan reisihaavaansa.

Rappusissa Ruusu tajusi auton­avaimet taskussaan.

– Äiti! hän huusi ulko-ovesta.

Äiti pysähtyi sateessa ulkoportaille ja kääntyi. Se näytti vieläkin järkyttyneeltä.

– Mun täytyy vähän koota itteeni. Ei oo hyväks muksuille, jos mummo tuijottelee seinille ja näkee niillä päättömiä miehiä.

– Mä näin unta niistä, Ruusu sanoi.

– Aika hyvin taisit jo toipua painajaisistas.

– Se oli hoitoa.

– Hoitoopa hyvinkin. Ihan lähihoitoa.

Äiti kyllä osasi näpäytellä. Missä tilassa tahansa.

Ruusu otti autonavaimet taskusta ja näytti niitä äidille.

– Vierailta jäi auto johonkin lähitienoille, luultavasti mettäautotien varteen. Hopeenharmaa Audi. Se täytyy hoitaa pois täältä.

– Aina vaan hoidot mielessä.

Äiti meni ennen kuin Ruusu ehti keksiä tarpeeksi napakkaa vastausta. Äidin kanssa jäi aina toiseksi.

– Helou hoitsu! Iivari huusi olohuoneesta. Toisti jonkin piirretyn repliikkiä.

Äiti oli ottanut käyttöön Ruusun lapsuudesta tutut kasvatusmenetelmät. Nyt vain ei ollut Disney-video pyörimässä kolmattasadatta kertaa, vaan telkkarista tuli suoraan jotain animaatiota. Pojat loikoilivat sohvalla voileipineen, Eevi istui potalla telkkarin edessä ja imi tuttia.

Ruusu katsoi lapsiaan keittiön ovelta ja mietti, mitä olisi tehnyt, jos Artsi ja Rane olisivat päässeet sisään ja uhanneet tehdä pahaa lapsille. Rahat hän olisi antanut heti, mutta se tuskin olisi riittänyt. Rosvot eivät olleet naamioituneet, joten niiden olisi pitänyt eliminoida todistajat.

Koska tämä loppuisi ja miten? Virpi ja kaksi miestä olivat vielä jäljellä Marcon keikkakavereista. He voisivat hankkia apujoukkoja, ja jossain vaiheessa Marcokin varmaan vaatisi saalistaan.

Muksut pitäisi saada turvaan.

Toinen vaihtoehto olisi antaa rahat Marcolle ja käskeä sen häipyä. Mutta ei hän vielä halunnut luopua kummastakaan. Ja vaikka hän luopuisikin, Marcon keikkakaverit voisivat silti tulla kovistelemaan heitä. Tai poliisit.

Ruusu meni sohvalle lasten viereen. Tuntui hyvältä istua siinä ja katsella Animaanisten kouhotusta. Iivari ja Jalmari tulivat hänen kainaloihinsa, ja potalta selvittyään Eevi veti vaippahousut ylös ja kiipesi syliin.

Ruusu unohti kaiken muun.

Marco kömpi omin voimin eteiseen, kun Ruusu teki lähtöä ulko-ovella. Lapset katsoivat vieläkin telkkaria, nyt Pikku-Kakkosta.

– Mä käyn hoitamassa eläimet, Ruusu sanoi. – Termarissa on kahvia ja jääkaapissa ruokaa. Koita pärjätä.

– Enköhän mä jotenkin, Marco sanoi. Sillä oli nyt Tonin vanha hihaton paita, vaimonhakkaajapaidaksi niitä sanottiin. Osuva nimi. Käsivarsien tatuoinnit näkyivät kaikessa komeudessaan.

Satoi yhä, pehmeää kesätihkua. Elmeri kiekui kanalan takana verkkoaitauksessa, oli kiekunut jo hyvän aikaa. Ruusu heitti sille ja kanoille jyviä, lampaille kuivia heiniä ja rehua, kaneille heiniä ja porkkanoita. Tarkisti kaikilta veden.

Kuvitteliko hän, vai tuntuiko lietekaivon tienoilla tavallista etovampi lemu? Kuvitteli varmaan. Ei muutama mätänevä konna tuntuisi siinä kimarassa.

Vielä piti siirtää Eevertti uuteen paikkaan. Pukki vaikutti tavallista levottomammalta. Viimeöinen oli varmasti järkyttänyt sitäkin. Ei se ennen ollut tappanut ketään, vaikka oli elänyt jo kolmetoista vuotta.

Kun Ruusu solmi köyttä koivuun pihan laidalla, Eevertti töytäisi häntä yhtäkkiä sarvellaan reiteen. Onneksi sivulta päin, niin ettei terävä kärki tökännyt reikää jalkaan. Töytäisy oli kuitenkin sen verran kova, että Ruusun jalka puutui hetkeksi. Hän ontui nopeasti kauemmaksi ja sanoi:

– Sut täytyy ukkoparka kohta lopettaa, jos et sä rauhoitu. Vaikka yöllä oli ihan hyvä, ettet ollut rauhallinen…

Eevertti kiskaisi ruohotuppaan maasta, jauhoi sitä hampaissaan ja nyökytteli kuin olisi tajunnut kaiken.

Kun Ruusu palasi sisään, Marco istui keskellä sohvaa ilman paitaa ja pojat ja Eevi tökkivät sormella hänen tatuointejaan ja kyselivät niistä. Onneksi vyötärön yläpuolella ei ollut mitään härskiä.

Eevi oli ihastunut Suomi-leijonaan, joka oli Marcon vasemman rinnan päällä.

– Kit kit kitta, Eevi sanoi ja taputti leijonaa.

Ruusu ei todellakaan halunnut luopua vielä Marcosta.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan.

Puolenpäivän aikaan Ruusu veti tuulitakin päälleen ja tennarit jalkaan ja lähti kävelylle. Sade oli tauonnut, Eevi päiväunilla ja pojatkin omassa huoneessaan. Äiti ja Marco jäivät kahville keittiöön.

Äiti oli löytänyt Audin reilun kilometrin päästä, metsäautotien lyhyestä sivuhaarasta. Metsäautotie erkani kylätiestä vähän ennen heidän pihatietään, samaan suuntaan.

Auton luo tullessaan Ruusu veti hupun päähän ja aurinkolasit silmille, uudet puutarhahanskat käteen. Hän ei halunnut jättää hiuksiaan tai muitakaan jälkiä autoon.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan. Avain ei vain tahtonut toimia. Ei houkuttanut avata avainta ja työntää sitä lukkoon, koska se saisi hälytyksen toimimaan. Kukaan ei ehkä kuulisi sitä täällä, mutta matkan varrella se varmasti osuisi jonkun korviin ja herättäisi uteliaisuutta.

Lopulta hän tajusi, että aurinkolippa oli edessä. Piti työntää avain ihan kiinni sivuikkunaan, ennen kuin säde osui maaliinsa ja lukko rapsahti auki.

Audi käynnistyi kevyesti. Bensaa oli tankki puolillaan. Se riittäisi hyvin Hämeenlinnaan. Ei tarvitsisi näyttäytyä Audin kanssa bensa-asemien valvontakameroissa.

Kylätiellä Ruusun sydän sykähti, kun Selinan mies Seppo tuli koiran kanssa vastaan. Sepi käänsi katseensa pökälettä vääntävästä ajokoirasta autoon ja morjesti kädellään. Ruusu puristi rattia kaksin käsin, jottei olisi vastannut. Täällä tervehdittiin kaikkia, mutta oliko Sepi tunnistanut hänet? Epävarmuus jäi kaihertamaan.

Kymppitien liikenne oli hiljaista. Ruusu ajoi Hämeenlinnan keskustaan ja vähän sen ohi, jätti Audin vanhan sähkölaitoksen taakse Pohjantähden vieraspaikalle. Se oli keskustan tuntumassa ainoita paikkoja, missä Parkki-Pate tai kaupungin pysäköintivalvojat eivät saalistaneet.

Hän lukitsi auton ja käveli parkkipaikan nurkkaan, mistä lyhyet portaat nousivat jalkakäytävälle. Kumartui solmimaan tennarinnauhoja, sujautti avaimen sadevesiviemärin rakoon. Sähköavain oli sen verran paksu, että piti painaa se tennarin pohjalla läpi. Sinne molskahti.

– Bravo, joku sanoi ja taputti vaimeasti käsiään.

Ruusu kohotti katseensa ääneen suuntaan, jalkakäytävälle. Vaaleakiharainen nainen katsoi Ruusuun sinisillä silmillään metrin verran alaspäin. Kyllä se oli oikea nainen, niin kuin Marco oli vakuuttanut.

Virpi.

Kukapa muukaan? Kaunis blondi, siisti meikki, valkoinen miestenpaita, musta jakkupuku, kirkkaanpunaiset piikkikorot. Hänen ikiään. Olalla roikkui pieni mutta painavan näköinen laukku, valkoista nahkaa ja messinkiä. Siellä oli taatusti pistooli.

Sormissa savusi tupakka. Tietysti. Muijan hymy luokitteli Ruusun sinne missä hän olikin: metrin alempana.

– Te näköjään selvisitte Puijon porukasta. Onneksi olkoon.

– Kiitos, vaikka mulla ei ole aavistustakaan mistä sä puhut.

– Älä sä Rengon vosu lässytä, blondi sanoi. Se vilkaisi ympärilleen.

Sivukatu oli kesäaamupäivänä hiljainen, vastapäisen Valintatalon parkkipaikka tyhjä. Ison tien toisella puolella teatteri mainosti jo syyskauden näytelmää isolla lakanalla: J-P Koskisen SAVURENKAITA.

– Me halutaan ne fyrkat. Ja me halutaan Vito.

– Ainahan haluta saa.

– Me tiedetään sun osoittees, blondi sanoi ja meni kuskin paikalle uudenkarheaan siniharmaaseen sportti-Mersuun, joka seisoi kadun laidassa.

Ei seisonut kauan. Ruusu jäi nielemään pakokaasuja, kun mimmi kurvasi Valintatalon parkkipaikalle, kiepautti siellä U:n, palasi taas Ruusun eteen, näytti hänelle keskisormea ja kääntyi ison tien risteyksestä vasemmalle päin punaisia.

Ikävä kyllä kukaan ei törmännyt Mersuun, eikä poliisiautokaan lähtenyt perään.

Ruusulla ei ollut mitään keinoa seurata naista. Audin avainkin oli ulottumattomissa.

Virpi oli varmasti seurannut häntä Rengosta. Missä kohtaa se oli odottanut? Hän ei ollut huomannut mitään, mutta ei hän ollut erityisesti yrittänytkään huomata seuraajia. Näköjään pitäisi koko ajan olla varuillaan.

Onneksi Ruusu oli painanut mieleensä Mersun rekisteritunnuksen. Linja-autoasemalle kävellessään hän lähetti Trafiin kyselyn. Pian tuli viittä senttiä vaille neljän euron vastaus: rekisteritunnus kuului vuoden 1994 Volkswagen Passatille, joka oli romutettu kaksi vuotta sitten.

Poliisissa niitä kutsuttiin sikakilviksi, Ruusu muisti isän tarinoista. Kun atarihommissa seurattiin konnia eikä haluttu heti jäädä kiinni sisäministeriön autolla liikkumisesta, vaihdettiin omien kilpien tilalle sikakilvet, jotka olivat jostain romutetusta autosta.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Näköjään konnilla oli käytössä sama temppu.

Pekolan pikavuorolla Ruusu pääsi Rengon sahan pysäkille kymppitien varteen. Sieltä hän käveli kotiin. Viitisen kilometriä. Oli hyvä selvittää ajatukset ja päästellä höyryt, varsinkin kun sade kiihtyi. Viimeisen metsätaipaleen hän juoksi ja syyti kirouksia kuusikkoon. Kukaan ei kuullut. Eikä sen väliä, vaikka kuulisikin.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Kun takaa kuului auton hyrähdys, hän hätkähti ja kääntyi nopeasti. Valmiina heittäytymään tien sivuun, jos joku yrittäisi ajaa hänen ylitseen.

Ei yrittänyt. Nikkilä heilautti kättään Focuksen ratin takaa, pysäytti auton ja huikkasi ikkunasta:

– Mä toin nyt sen ruumiintunnistuspöytäkirjan. Ehditkö lukee sen ja pistää nimes alle?

– Totta kai, Ruusu sanoi ja viittasi kädellään. – Aja pihaan vain.

Toivottavasti Marco olisi kellarissa. Toivottavasti lapset eivät ottaisi setää puheeksi. Toivottavasti äiti ei höläyttäisi mitään.

Viimeisin ei käynyt toteen. Äiti tuli heti ulkoportaille ja toivotti:

– Nyt on Taiston pakko tulla kahville!

– No jos pakko on, Nikkilä sanoi ja nousi autosta. – Mulla on Ruusulle vähän papereita…

– Mitäs sulla nyt sille? äiti kiinnostui.

Nikkilä kumartui poimimaan muovitaskua apumiehen paikalta. Ruusu vastasi poliisin puolesta:

– Isyyspapereita kuulemma.

Äiti järkyttyi sanattomaksi.

– Pysy sä vaan Topin tyttärenä, Nikkilä sanoi oikaistessaan selkäänsä. – Sulla on sentään tää tila isäs perintönä. Mun kotitilani Hauholla meni jo 70-luvulla serkkupojan kuorma-auton vakuudeksi. Kari oli lahjakas kaveri. Sai firmansa miljoonavelkoihin parissa vuodessa. Meni autot ja talot ja perheet. Ajaa nyt taas muiden renkinä ja saa jo koko palkkansa, kun loppuvelat annettiin muutama vuosi sitten anteeksi. Kannatti kuulemma yrittää. Ei harmita sitten vanhana.

Mentiin sisään. Marcoa ei näkynyt keittiössä eikä olohuoneessa. Muksut olivat päiväunilla tai ainakin yläkerrassa. Äidillä oli kahvi kiehumassa hellalla.

– Ihan pannukahvia, Nikkilä kiitteli.

– Tossa on vielä niitä mokkapaloja, äiti sanoi ja lykkäsi lautasen pöytään. – Ei ne vielä hirveen kovia ole. Taistokin ottaa siitä.

Ruusu haki olohuoneesta toimivan kuulakärkikynän ja istuutui puusohvalle lukemaan Nikkilän ojentamaa pöytäkirjaa. Puoli minuuttia myöhemmin hän veivasi siihen nimmarin.

– Kiitos, Nikkilä sanoi. – Pistä sä se siihen muovitaskuun, mulla on jo rasvaset sormet. Hyvää mokkapalaa, Airi. Kiitos vaan sullekin.

Äiti kaatoi kahvit ja käpertyi tuoliin Nikkilää vastapäätä kuin tyytyväinen kissa. Hyvä ettei kehrännyt. Nikkilä katseli ympärilleen, nousi kahvimuki ja mokkapala kädessä ja kiersi koko alakerran. Ruusu jännitti yläkerran portaiden ja kellarin oven kohdalla, mutta turhaan.

Nikkilä palasi pöytään.

– Ei ole talo hirveästi muuttunut siitä kun täällä Topin aikoina kävin.

– Miksi sä et käynyt enää hautajaisten jälkeen? äiti kysyi.

– Eikö se nyt olis ollut vähän noloa? Nikkilä sanoi ja hörppäsi kahvia. – Et säkään soittanut.

– Kyllä se on miehen asia soittaa tommosessa tilanteessa.

– Anteeks vaan. Mä en ole tainnut lukea samaa käytösopasta.

Ruususta tuntui siltä, etteivät äiti ja Nikkilä enää huomanneetkaan häntä. He jatkoivat keskustelua siitä, mihin se oli parikymmentä vuotta sitten jäänyt, kun isä oli kuollut. Tai Topi, eihän se tainnut olla hänen oikea isänsä.

Isänä hän kuitenkin aina Topin muistaisi. Hän oli 13-vuotias, kun isä kuoli. Ei isä viinaan kuollut, pelkästään. Isä hirttäytyi liiterin orteen. Ruusu löysi hänet, kun meni hakemaan keittiöön lisää puita. Siinä isä heilui keskellä liiteriä, sininen nailonnaru kaulaan syöpyneenä, kieli ulkona suusta ja silmät melkein ulkona päästä. Naama valkoisena. Hakkuutukki oli nurin lattialla.

Äiti oli töissä ja tuli kotiin vasta seuraavana aamuna. Silloin Ruusu ei vielä tajunnut ihmetellä, miten kampaamossa voi olla yövuoroja.

– Ei Topi meidän takia hirttäytynyt, äiti sanoi nyt Nikkilälle, mutta vilkaisi samalla Ruusuun. – Sille oli ihan sama, missä mä kuljin. Ei sitä ainakaan kiinnostanut mun seurani. Pullo voitti aina.

– Jos totta puhutaan, Nikkilä sanoi ja katsoi kahvimukiin, – ja miksei puhuttais, niin Topi sanoi kerran, kun mä kannoin sitä kapakasta autoon, että ota sä Taisto sitten Airista ittelles akka, kun musta aika jättää. Siinä on hyvä eukko. Musta ei ole aikoihin ollut sille mieheksi, enkä mä enää elä pitkään.

– Niinkö sanoi? Airi kysyi.

Nikkilä nyökkäsi.

– Tytärtäkin se kehui. Ihmetteli, miten hänenlaisellaan maalaisrentulla voi olla niin hieno ja fiksu tytär. Tais arvata, ettei se ihan hänen ole.

– Helppo arvata, Airi sanoi. – En kai mä olis sun kanssas mihinkään ruvennut, jos Topi olis vielä ollut oikee mies.

Ruusu nousi ja ryntäsi pihalle. Liikaa tietoa. Hän tunsi itsensä teini-ikäiseksi, joka kuulee vahingossa vanhempiensa intiimejä puheita. Teki mieli oksentaa ne kaikki pois muistista, mutta miten se muka onnistuisi?

Sade auttoi vähän. Toisaalta tuli kylmä, kun oli jo juoksun jäljiltä hiessä.

Kun Ruusu palasi sisään, Nikkilä ja äiti istuivat puhumattomina pöydän ääressä ja katselivat seinille. Nikkilä nousi nopeasti.

– Nyt täytyy lähtee.

Ruusu ojensi hänelle muovitaskun pöydän kulmalta.

– Älä unohda tätä.

– Joo en, Nikkilä vakuutti.

Auto hyökkäsi pihasta kiivaasti matkaan.

”Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa.”

– Lähtihän se, äiti sanoi. – Mä jo pelkäsin, että se jää asumaan.

– Teillä oli jo avioriita hyvällä alulla, Ruusu sanoi. Huomasi äidin ilmeen ja vaihtoi aihetta: – Mä sain tuolla matkalla idean.

– Liittyykö se jotenkin Nikkilään? äiti epäili.

– Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa, jos jotkut Marcon kaverit vielä hyökkää. Mä maksan.

– Sopii mulle, äiti sanoi. – Mä olenkin hermoloman tarpeessa. Jos en vielä viimeöisen jälkeen niin ainakin ton Nikkilän vierailun. Muistin taas, miksen mä soittanut sille edes silloin, kun Topi oli haudattu ja verottaja meinas viedä Topin mätkyistä koko tilan. Mieluummin otin pankista lainaa.

Ruusu sanoi ymmärtävänsä.

– Kerro muksuille ja pakkaa tavarat. Mä käyn kaupassa.

– Täällä on jääkaappi täynnä.

– Täytyy olla vierasvaraa, Ruusu sanoi.

Yläkerrassa Marco oli nukahtanut poikittain makuuhuoneen sängylle. Eevi nukkui miehen kainalossa ja pojat olivat torkahtaneet sen päälle kesken kiipeilyn. Marco näytti rennolta, reisi oli sulanut normaaliksi.

Auringonsäde pilkisti pilven raosta ja ikkunasta. Kun se osui Marcon otsaan, Ruusulle tuli mieleen lasertähtäimen juova.

Hän käänsi nopeasti päänsä ja päätti lähteä saman tien autolle. Kuka niitä vaatteita jatkuvasti jaksoi vaihtaa.

– Ruusu, Marco sanoi hiljaa. – Mikä hätänä?

– Ei mikään, Ruusu sanoi päätään kääntämättä. – Mä vein sen Puijon porukan vuokra-auton Hämeenlinnaan Pohjantähden parkkipaikalle ja tiputin avaimen sadevesikaivoon.

– Hyvä homma. Siellä se saa olla rauhassa melko pitkään.

– Mä näin Virpin.

Marco hätkähti, ja pojat liikahtivat levottomasti hänen päällään. Eevin unta mikään ei häirinnyt.

– Missä? Marco kysyi.

– Siellä parkkipaikalla. Se oli varmaan seurannut mua jostain täältä.

– Mistä sä tiedät, että se oli Virpi? Tuliko se sanomaan, että hyvää päivää, nimeni on Virpi?

– Ei. Se tuli sanomaan, että ne haluaa rahat ja sut.

– Oli se sit Virpi, Marco vahvisti.

Ruusu käänsi varovasti katseensa Marcoon. Aurinko oli mennyt pilveen, lasersäde kadonnut. Ehkä se oli hyvä enne.

Forssan Hankkijalta Ruusu lastasi Transitin perään reilusti aniittia, tulilankaa, sähkönalleja ja laukaisimia. Kun hän oli sanonut räjäyttävänsä kiviä pihasta, myyjä oli tarjonnut jotain ihme etanadynamiittia. Ruusu sanoi, ettei kelpaa.

– Mä tykkään, että silloin kun räjäytetään, pitää pamahdella kunnolla.

Jätkä katsoi häntä hetken ja sanoi:

– Sen mä kyllä uskon.

Isän kanssa Ruusu oli sen oppinut, kun he olivat räjäytelleet kantoja ja kiviä pihalta ja sen tuntumasta. Siinä ikkunat helisivät ja särkyivätkin. Iso murikka lensi navetan kiviseinään aivan heidän välistään ja jätti jäljen rappaukseen. Isä sanoi, että kävipä tuuri. Ja otti huikan.

Ruusu pyysi vielä laatikollisen haulikon patruunoita, kunnon susihauleja. Myyjä haki sen nopeasti hyllystä.

– Katotaan sulle sopuhinta koko satsista, ettei vaan jää mitään hampaankoloon…

Ruusu hymyili.

Ei tietysti ollut viisasta jäädä nyt kenenkään mieleen, varsinkaan kun oli tullut Forssaan saakka juuri siksi, että siellä häntä ei tunnettu. Mutta minkä hän itselleen mahtoi. Ei hänestä ollut seinäruusuksi.

Satoi taas. Ilta tummeni, halogeenivalo syttyi pihaan. Elmeri kiekui navetan päädyssä. Luuli varmaan lamppua auringoksi.

Ruusu heitti muksujen kassin farkku-Subarun tavaratilaan ja löi peräoven kiinni. Äiti kiinnitti Iivarin ja Jalmarin turvavöitä Subarun takapenkillä. Eevi oli jo turvaistuimessaan apumiehen paikalla. Ruusu meni vielä suutelemaan ja halaamaan tytärtään ja teki saman pojille, vaikka tiesi että se vain pahensi eroikävää.

– Mikset sä tuu mukaan, äiti? Jalmari kysyi. – Voitais uida yhdessä.

– Jonkun täytyy hoitaa eläimet.

– Eiks Marco vois hoitaa? Iivari kysyi.

– Malko, Eevi sanoi etupenkiltä.

– Muistakaa, että ette puhu Marcosta kenellekään, Ruusu vannotti poikia.

– Miksei? Iivari kysyi.

– Marco on salainen agentti. Kukaan ei saa tietää, että se on täällä. Muuten sille voi käydä huonosti. Ette kai te halua, että Marcolle käy huonosti?

– Ei, pojat sanoivat yhteen ääneen. – Ei me kerrota siitä kellekään.

– No hyvä.

– Mummokaan ei sit saa kertoa, Jalmari muistutti.

– En mä kerro, äiti vakuutti. – Mees nyt Ruusu siitä, että päästään lähtemään.

Ruusu meni, ja Subaru lähti pihasta. Kun auton perävalot katosivat koivikkotien mutkaan, Ruusu huokaisi helpotuksesta.

Ainakin lapset olivat turvassa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.