Saara havahtui jo lapsena siihen, että hän on erilainen. Kaikki alkoi siitä, kun eräs vaaleanpunaiseen mekkoon ja saumasukkiin pukeutunut nainen keskeytti leikkituokion. Nainen jäi pitkäksi aikaa mieleen, ja hänestä tuli Saaran ensimmäinen salaisuus. Pian niitä tuli lisää, kuten erään kerran, kun Saara uskaltautui paikallisen kylähullun kotiin. Siitä, mitä sitten tapahtui, Saara ei hiiskunut kenellekään.

Helsinki 1956

Elias juoksi. Ohi Hesperian puiston, leikkitelineiden ja Sonckin korttelin sisäpihan. Sade oli loppunut, ja Mechelininkadun kivetys kiilsi märkänä.

Elias kuuli talonmiehen rouvan huutavan peräänsä, mutta ei pysähtynyt.­ Hän sukelsi Peltosen rouvan lakanapyykin ali, hänen sydämensä­ hakkasi, kylkeen pisti, lehmuksista tippui vettä niskaan, mutta hän ei ravistellut kaulustaan. Hän oli viimeinen mohikaani, Marathonin­ sankari, tsaarin kuriiri.

Askeleet muuttuivat kevyemmiksi, kuin kengät eivät olisi ollenkaan koskettaneet asvalttia. Museokadun kulmassa hän horjahti ja nousi edes katsomatta polven raapaleita. Sisäpihan portin avain juuttui lukkoon, ja hän joutui renksuttamaan sitä pitkään. Miksi juuri nyt? Miksi juuri tänään, kun oli tärkeää päästä kertomaan äidille kaikki heti.

Elias muodosti päähänsä lauseita, juuri niitä ainoita oikeita sanoja. Äiti rakasti hänen kuuntelemista. Hän veti iltaisin Eliaksen syliinsä nojatuoliin ja poika seurasi, vaikka oli jo liian iso, ja antoi äidin painaa nenänsä kaulaa vasten. ”Kerro minulle satu”, saattoi äiti vaatia, ja Elias kertoi.

Hän kutoi kultaisia verkkoja, koristi tarinat yksityiskohdilla ja maalasi henkilöille kyömyneniä ja suurikokoisia karvaa kasvavia luomia. Välillä äiti saattoi sanoa: ”Oho, tapahtuiko se tosiaan niin?” tai ”Ajatella!” mutta koskaan hän ei moittinut, että Elias liioitteli tai valehteli.­ Äiti ei ollut niin kuin muut, Elias tiesi. Äiti sanoi, että vain tyhmät ja mielikuvituksettomat ihmiset kertovat tarinat siten kuin ne oikeasti tapahtuivat.

Mutta nyt Eliakselle oli oikeastikin tapahtunut jotain Suurta ja Ihmeellistä. Hän odotti näkevänsä äidin silmät, pienille silmärypyille supistuvat silmät. Sitten äiti tarttuisi häntä käsistä, ja he ottaisivat tanssiaskelia pitkin keittiötä. Yksi, kaksi, kolme. Äiti oli opettanut hänelle valssia, ja Elias ainoastaan teeskenteli, että koko juttu on hänestä lapsellinen.

ELIAS RYNTÄSI eteisestä sisään riisumatta kenkiään. Hyppäsi yli punaisen maton koskematta kapeampia raitoja. (Maanvyöryvaara, suuronnettomuus, hirmumyrsky!)

– Äiti! hän huusi.

Isä oli vielä toimistolla. Muuten ei olisi uskaltanut törmätä ryminällä sisään. Isän läsnä ollessa lapset saivat puhua vain pyydettäessä. Mutta äitiä ei ollut missään. Elias tajusi sen pysähtyessään keittiön ovella.

Ikkuna lonksui auki. Kaikki äidin uudet maustepurkit seisoivat siisteissä riveissä keittiössä. Keittiön kiiltävällä laminaattitasolla lojui sulamaan otettu lihakaupan paketti. Isän illallinen. Äidin kanssa he usein söivät vain munakkaan tai velliä. Koko juttu tuntui Eliaksesta melkein halvaannuttavalta. Äiti ei ollut siellä missä piti.

Jos Elias ikinä ajatteli äitiään koulupäivän aikana, niin hän kuvitteli äidin ruudullisissa aamutohveleissa odottamassa Eliasta kotiin. Samassa asennossa pöydän ääressä, jossa hän oli istunut Eliaksen lähtiessä kouluun. Ajatus, että äidillä olisi ollut irrallinen oma elämänsä ilman Eliasta hämmensi.

Äkkiä Elias tajusi. Äiti oli tietenkin naapurissa. Elisabet, äidin ystävä, asui vain kerrosta ylempänä. Samassa poika oli jo rappusissa. Elisabet-täti säilytti vara-avainta porraskäytävän puolella, kukkaruukun alla.

Kukkaruukussa oli pöllön kuvia. Minervan, oli äiti sanonut. Minerva oli joku jumalatar muinaiselta ajalta, jolloin myös naiset olivat voineet olla jumalia. Elias oli maininnut asiasta kerran koulussa, mutta Kalle oli nauranut ja kertonut opettajalle, että Elias rienasi. Opettaja oli lyönyt Eliasta kolmasti viivoittimella näpeille.

Elias avasi oven. Elisabet-tädin makean hajuveden tuoksu tulvahti vastaan. Ilma asunnossa liikkui vain vähän. ”Blå hav”, lauloi levysoitin. Elisabet-tädillä oli paljon levyjä, mutta kaikki laulut olivat ulkomaankieltä, jota Elias ei ymmärtänyt. Täti oli asunut pitkään muualla, oli melkein ulkomaalainen siis itsekin.

– Äiti? Elias kutsui ohuella äänellä.­

Lipastojen ja pöytien päällä oli kirja ja paperipinoja, paksut silkkiverhot päästivät niukasti valoa huoneeseen. Kirjaston seinällä riippui karhuntalja. Huonekalut olivat vanhoja, biedermeieriä, sanoi äiti, mutta sana oli liian vaikea muistaa.

Tavallisesti asunto kiehtoi Eliasta, pelottikin hiukan, pulleamahaiset mahonkilipastot, täytetty hiirihaukka kaapin päällä, mutta nyt ilman äitiä hän yritti kulkea niin ääneti kuin voi. Hän saapui makuuhuoneen ovelle. Näki varpaat, punalakkaiset, niistä jatkuvan pohkeen, sekaisen tukan ja vaaleaa lämmintä lihaa, joka laski, nousi ja huokaili. Tumman pään ja sitä harovat­ kädet.

Elias jäi siihen seisomaan. Hänellä oli tärkeää asiaa, mutta jokin oli vialla. Äidin ääni oli vaimea ja korahteleva. Oliko äiti sairas? Samassa äiti nousi pystyyn ja tuijotti Eliasta. Äidin silmät olivat vaaleat, melkein värittömät. Hänellä oli päällään vihreä täkki, mutta toinen rinta oli paljas. Sen pää muistutti koiran kuonoa.

Havainto sai Eliaksen naurahtamaan, mutta sitten äidin ilme muuttui ja tämä avasi suunsa. Suusta pääsi huuto, aivan vieras. Elias ei muistanut äidin­ koskaan korottaneen ääntään. Isä oli joskus sanonut, että äidin ääni oli pehmeä kuin pikkutytön, silkkaa horsman untuvaa. Elias kääntyi ja oli taas kadulla, kiiruhti ruskettunein seitsemänvuotiaan säärin. Mutta katu ei ollut autio. Ei. Sillä liikkui joku muukin, jolla oli kiire. Harmaa Saab kiiltävin kyljin.

Ei, Elias ei näe autoa. Hän juoksee­ suin päin portista, ja auto jarruttaa. Renkaat kirskuvat, Saara kuulee ne rappukäytävään. Hän on kuullut selvästi, että joku liikkuu ­huoneessa. Elias. Hänen oma Eliaksensa.­ Hän on kietaissut kotimekon päälleen ja juoksee paljain jaloin poikansa perään.­ Ja huutaa. Hän kiljuu, suoraa äidin hätähuutoa. On pian poikansa luona.

Elisabet seuraa Saaraa, ottaa tätä hartioista, ravistelee, käskee rauhoittua. Ohikulkijoita kerääntyy paikalle. Saara huitoo Elisabethin pois. Ottaa Eliaksen syliinsä­ varovasti. Silittää tämän päätä huomaamatta, että pojan korvasta valuva verivana värjää punaruudullisen­ mekon. Saara tajuaa sen vasta seuraavana aamuna, kun hän vetää mekon päälleen unilääkepöhnäisenä ja huomaa sen olevan verestä tönkkö.

MUTTA TARINA ei ala tästä, ei siitä kun Saara, kaksikymmentäkahdeksan vuotta, pitelee vertavuotavaa poikaansa sylissään. 

On vuosi 1956, mereltä kaikuvat lokkien huudot, Museokadun orapihlaja-aidasta leviää makea tuoksu, joka kantautuu kolmikon ympärille kerääntyvien­ ihmisten sieraimiin. Näky on kuin lietolaisen mestarin alttarimaalauksesta, nainen kannattelemassa retkottavaa poikaansa rintaansa vasten, toinen nainen yrittää turhaan ravistella toisen hartioita.

Elisabet. Jostain syystä tässä tarinassa kaikilla on kovin raamatulliset nimet. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara rakastuu opiskelutoveriinsa ja ampuu vuokraisäntänsä koiran. Tämä tarina ei ala siitä, kun Saara matkustaa junalla Helsinkiin muuttotavarat isotädiltä perittyine pirunnyrkkikuvioisine ryijyineen junan tavaravaunussa, koska Juhani on joutunut myymään autonsa velkoihinsa. Alussa ei kerrota vielä mitään Elisabetista, hänestä jolle toiset varpaat kuuluivat, ihanasta Elisabetista, jolla on omat salaisuutensa. Ei, tämä tarina alkoi paljon aikaisemmin. Sinä päivänä, kun Saara oli seitsemänvuotias ja äiti istutti hänet tuvan pöydän ääreen ja sanoi, että ”Meidän suvussa…” Sen lauseen Saara tunnisti. ”Meidän suvussa. Meidän suvussa­ ei turhia elämöity.”

Saara oli puhuttelussa, koska hänen­ silmänsä oli mustana, uudessa mekossa oli vaaksan mittainen palkeenkieli ja polvi tirsui verta. Hän oli sanonut saaneensa vammat pudottuaan­ puusta, mutta tosiasiassa hänen sisarensa Irina oli tinttaissut häntä, koska hän ei ollut suostunut antamaan tälle markkaa. ”Mitä isoäitikin olisi sanonut?” Saaran Isoäiti vajosi suohon marjanpoimintamatkalla. Hänet oli löydetty kymmenen minuuttia myöhemmin huutoetäisyydeltä. Hän oli jo ehtinyt tukehtua eikä elpynyt.­

Äiti muisti aina kertoa, ettei­ mummo ollut huutanut apua vajotessaan. Meidän suvussa ei turhia elämöity. Saara osasi tarinan ulkoa. Se kerrottiin aina kun hän halusi jotain, uudet luistimet, mekon.­ Kun hän koulun voimistelusalissa esitti perhosta ja halusi pitää koko loppupäivän siipiään.

Meidän suvussa ei turhia pyydetty. Meidän suvussa ei vaadittu. Meidän sukuun ei syntynyt hankalia tummasilmäisiä lapsia, joiden tukka ei suostunut pysymään siisteillä palmikoilla vaan liuskottui suortuviksi heti letittämisen jälkeen.

SAARA JA IRINA olivat leikkineet hautausmaalla. Heidän suosikkipaikkansa oli laakea kivi, jonka alla makasi ratsumestari Tildman (1843–1911). Se oli juuri sopivan kokoinen kivi, että siihen saattoi kuvitella pienen huoneen: tuo kulma oli keittiö, tuolla oli ruokasali, alakerrassa (naapurihaudalla) lastenhuoneet.

He olivat juuri riitelemässä siitä, kumpi saisi olla tällä kertaa äiti (Saara ei juuri piitannut roolista, mutta tieto, että Irina halusi­ sitä, sai hänet yhtymään kinaan),­ kun nainen käveli heidän luokseen.

Naisella oli vaaleanpunainen leninki ja saumasukat, vaikka ne olivat jo silloin oikeastaan menneet muodista. Jo siitä hänet tiesi ulkopaikkakuntalaiseksi. Kukaan­ paikallinen ei olisi ikinä käyttänyt niin järjettömän arkaa väriä. Sellaiseen mekkoon kun tuli rasvatahra, niin edes sooda ei auttanut.

Nainen oli sievä, sillä tavalla kuin nuoret ihmiset usein ovat, mutta oli hänessä jotain enemmänkin. Ehkä se oli hyvin vaalea, melkein lasimainen tukka, jota kirkas huulipuna vain korosti. Saara tunsi hengityksensä pysähtyvän. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista.

– Osaatteko sanoa, missä on hmm... naistenhuone? nainen kysyi.­

Tytöt puistivat päätään. Naisen ystävät, kaksi miestä ja tyttö seisoskelivat kauempana. Miehillä oli päällään pusakat, siitä tiesi etteivät he olleet herrasväkeä, vaikka naisen mekko olikin harsoa kuin oikealla­ prinsessalla. Nainen oli hermostunut, sen tiesi siitä, että puhuessaan hän nypelsi kaulassaan olevaa kukallista huivia.

– Me käydään tuolla vattupuskassa, Irina sanoi.

Häneen tuntematon ei näyttänyt tekevän kummoistakaan vaikutusta. Saaran varpaat kihelmöivät kuin ne olisivat muuttumassa kavioiksi. Nainen irvisti ja otti askeleen hautausmaan reunaa kohti, missä puskat sijaitsivat. Sitten hän pysähtyi ja katsoi tyttöjä yhä hymyillen.

– Ei teillä sattuisi olemaan paperia?

Sara puisti päätään. Nainen jatkoi matkaansa, ja samassa Saara äkkäsi. Hän juoksi toisen perään.

– Saat nenäliinani.

– En minä voi.

– Ota vaan. Se on jo nyt kulunut. Voin sanoa äidille, että hukkasin sen.

Nainen hymyili, suuteli Saaraa poskelle, myttäsi nenäliinan käteensä­ ja painui hautausmaan aidan­ takaiseen pusikkoon, jossa kasvoi viholaista, horsmaa ja vattua.

– Voisitko kulta vahtia, ettei kukaan­ tule?

Saara punastui. Kukaan ei ollut sanonut häntä koskaan kullaksi. Naisen suudelma poltti otsalla. Silmäkulmastaan hän näki naisen nostavan hameensa, avaavan sukkanauhansa ja vetävän alushousut alas. Hän näki vilauksen valkoisia pyöreitä reisiä, joissa oli hopeista arpiverkkoa. Jokin lämmin humahti hänen vatsaansa ja sieltä vatsan alle kuin pissattaisi. Mutta kuitenkin Saara tiesi, että se oli erilaista.

NAISEN MENTYÄ Saara ei enää halunnut­ jatkaa keskeytynyttä leikkiä. Irina väänsi suuta alaspäin, mutta Saara ei piitannut. Sen sijaan hän päätti seurata naista. Etäältä, sillä hän ei halunnut, että naisen ystävät käskisivät hänen painua kotiin tai kysyisivät, missä hänen äitinsä on.

Hän katseli, kun nainen söi nakkisämpylää kioskilla. Miten tämä piti­ kättään vienosti suun edessä syödessään ja lautasliinaa sirosti kuin kutsuilla. Saara kirjoitti sen vihkoonsa. Hän piti aina sinikantista vihkoaan esiliinan taskussa. Niin oli neuvottu eräässä salapoliisiromaanissa. Siltä varalta että tapahtuisi jotain kiinnostavaa.

Ikävä kyllä kauppalassa tapahtui harvoin mitään erityisen epäilyttävää. Ellei laskettu sitä, kun Kaivoonpaskoja-Rantanen yritti ryöstää osulan, ja hänet pidätettiin kahta tuntia myöhemmin äitinsä asunnon ullakolta, missä hän oli vetämässä sikeitä. Kaivoonpaskoja-Rantanen ei jälkeenpäin muistanut mitään koko ryöstöstä ja alkoi itkeä, kun poliisit selittivät asian hänelle. Rantanen oli kiltiksi tiedetty mies, nimestään­ huolimatta.

Mutta nyt vihdoinkin tapahtui jotain. Tärkeitä asioita. Saara kirjoitti kaiken naisesta ylös. Miten tämä käveli, miten tämän punatut huulet taipuivat hymyillessä. (Ylähuuli oli alahuulta pienempi.) Nainen hymyili aina, kun jompikumpi miehistä sanoi jotain. Hivenen epävarmasti, kuin ei olisi ollut täysin varma, vitsailiko toinen vai sanoiko­ asian vakavasti. Hän hymyili­ vain sen verran, että saattaisi saman tien vaihtaa ilmettään, jos muut reagoisivat toisin.

Saara seurasi heitä kirkkoon ja katseli, kun toinen miehistä painoi naisen syrjäisen rukoushuoneen ristikkoa vasten ja suuteli. Nainen rimpuili ja nauroi yhtä aikaa. Hetken Saara tuumi mennä väliin, mutta perääntyi sitten. Häntä yökötti, mutta samaan aikaan hän halusi pelastaa naisen. Synniltä, hän ajatteli. Hän luki siihen aikaan paksuja kirjoja. Naisista joita ympäröi silkka valo ja jotka kuluttivat päivänsä rukoillen yrttipuutarhassa. Saara ei tiennyt, mikä oli yrttipuutarha, mutta hän päätteli sen olevan jotain todella hienoa. Ainakin parempaa kuin pottumaa.

Kun nainen ja tämän seuralainen nousivat lopulta bussiin, Saara juoksi naisen perään. Tämä hymyili Saaralle hajamielisesti, näytti sitten muistavan jotain ja nyökkäsi.

– Sinä olet sieltä puistosta.

Oli hiukan outoa sanoa hautausmaata puistoksi, mutta kai kaupunkilaisilla oli omat tapansa. Nainen kaivoi mekkonsa taskua ja ojensi jotain. Saara uskalsi katsoa kouraansa vasta kun bussi oli mennyt. Markka. Miten tavallista, miten­ nöyryyttävää. Aivan kuten hän olisi tavallinen pikkutyttö. Normaaleissa oloissa Saara olisi ollut varsin mielissään rahasta, mutta nyt hän halusi heittää sen bussin perään.

Irina sanoi, että heidän tulisi ostaa­ markalla anisrakeita ja jakaa ne, koska he olivat nähneet naisen yhdessä. Saara ei halunnut. Hän halusi­ laittaa rahan lipastonlaatikkoonsa, jotta hän voisi ottaa sen esiin aina kun tahtoi ja ajatella naista. Irina intti vastaan. Hän ei tajunnut, miten Saara pystyi olemaan niin ahne ja itsekäs.

Sanat kouraisivat Saaraa, mutta hän piti pintansa. Raha oli hänen. Silloin Irina iski. Hän potkaisi Saaraa vatsaan, ja äkkiä he pyörivät mylläkkänä pitkin piennarta. Kesken tappelun markka kirposi Saaran otteesta ja vieri ojaan. Se sai Irenen lopettamaan.

– Pidä sitten paskas, sisko sanoi ja lähti raahustamaan (Saara oli saanut potkaistua häntä polvilumpioon) kohti kotia.

Saara istui pitkään maantiellä ja tunnusteli vammojaan. Sitten hän nousi ja kääri mekkonsa hihat ja upotti kätensä ojan mutaan. Ojanpohjan savi oli pehmeää ja tuntui samaan aikaan sekä mukavalta että iljaskolta. Mutta markkaa ei löytynyt. Saara oli jo luovuttamassa, kun jotain kovaa osui hänen käteensä. Siinä se oli. Mutaisena mutta yhä lämpimänä kuin olisi juuri tullut naisen taskusta.

SINÄ PÄIVÄNÄ NAISESTA tuli Saaran elämän ensimmäinen salaisuus. Asia, jota hän ei voinut jakaa äidin tai edes Irinan, siskonsa, kanssa. Siskon, jonka kanssa samassa huoneessa hän tulisi nukkumaan kaikkiaan kaksikymmentäviisi vuotta.

Mutta Saara ei halunnut puhua naisesta vaaleanpunaisessa mekossa. Hän halusi pitää tämän kokonaan itsellään ja ehkä, tätä hän ei koskaan oikein suostunut myöntämään itselleen, hän silloin jo tiesi.

– Naiset eivät tappele, sanoi äiti, kun he istuivat illalla tuvan pöydän ääressä.

Irina ei ollut kannellut äidille tappelusta, mutta mustaa silmää ei saa hevillä taiottua viattomaksi. Äiti­ oli halunnut tietää mitä oli tapahtunut,­ mutta Saara istui vain tuppisuuna. Se hermostutti äitiä.

– Meidän suvussamme naiset hillitsevät itsensä, äiti sanoi ja Saara katseli, miten äidin leuassa oleva luomi liikkui tämän puhuessa.

Siinä kasvoi ohut karva. Toisinaan äiti nyppi sen pois, mutta tänään­ karva oli kasvanut jo parin millin pituiseksi. Hän mietti, mitä äiti oli sanonut. Ilmeisesti tappelu oli sallittua, ongelma oli, jos oli väärää sukupuolta. Minä en tahdo olla tyttö, Saara ajatteli. En sellainen kuin sametinruskeatukkainen Irina ja tämän ystävät, kikattava. Sellainen, joka yhdessä hetkessä antoi lainata kiiltokuviaan ja polkupyörää, jossa oli värivanne, ja seuraavana päivänä oli tunkemassa surviaisentoukkia alushousuihin ja jättämässä yksin sidottuna keskelle metsää intiaanileikin jälkeen.

Totisesti. Saaran olisi pitänyt syntyä poikana. Oli täytynyt tapahtua joku erehdys. Jonain päivänä hän heräisi ja olisi poika, kovajäseninen, vahva ja sellainen kun tiesi isän toi­voneen.

Saara nukkui raha tyynynsä alla monta kuukautta, kunnes järkiintyi ja osti sillä hedelmäpastilleja ja jakoi­ ne Irenen kanssa, vaikka sisko ei edes pyytänyt. Sen jälkeenkin Saara suunnitteli hänen ja naisen yhteistä­ elämää. Miten hän puhuisi naiselle synnistä, miten tämä näkisi elämänsä pinnallisuuden ja he yhdessä päättäisivät lähteä lähetyssaarnaajiksi. (Saisivatkohan lähetyssaarnaajat­ käyttää vaaleanpunaisia leninkejä?)

Saaraa harmitti ettei ollut syntynyt katoliseksi, ja äiti ei ymmärtänyt antaa hänen edes kääntyä. Olisi ollut jotain mennä luostariin, saada edes ripittäytyä jollekin eteerisen kauniille isälle (joka rakastuisi häneen, olisi valmis jättämään uransa, mutta Saara rukoilisi tätä pysymään todellisen­ kutsumuksensa parissa.)

Saaran uskonnollista vaihetta kesti muutaman kuukauden. Väliin hän nukkuikin köysi ympärillään. Siitä jäi punaiset jäljet, jotka saivat hänet hengästymään aivan oudolla tavalla. Hän kieltäytyi lihansyönnistä ja luki joka ilta Raamattua polvillaan. Sitten eräänä päivänä hän vain kyllästyi ja lähti Irinan kanssa katsomaan, kun isä lopetti Petterssonin koiran.

IRENE SAI yhdeksänvuotislahjaksi uuden pyörän. Siinä oli väriheijastimet, ja Saaran oli vaikea hillitä kateuttaan. Tietenkin sitä oli pakko kokeilla, ja niin Saara ja Irene sotkivat ylös ja alas kylän mäkiä.

Saara kymmenen metriä perässä siskoaan, sillä hän oli kooltaan pienempi eikä siis yhtä vahva. Ja Saaran pyöräkin oli Irenen vanha, jo puolella tusinalla muita lapsia kierrätetty. Oikea romu. Saara oli jo unohtanut, miten onnellinen oli ollut peries­sään sen. Siskon uuden pyörän rinnalla se ei ollut mitään. Maalikin lohkeili. Irenen pyörä oli sentään kiiltävän vihreä kuin koppakuoriainen.

Kioskin kohdalla he hiljensivät. Tie laski siinä kohtaa viistosti rantaan päin ja olisi ollut hauskaa viipottaa jalat suorina ilmassa polkematta koko matka, mutta Saaraa jännitti ja hän kieltäytyi.

– Ehkä Nappi-Seija tulee ja se saa sut kiinni, Irene uhkasi.

Kioskiin rakennetusta piipusta nousi savua, Seija oli siis kotona. Naisesta ei kuitenkaan näkynyt vilaustakaan­ pihassa. Saara oli helpottunut, mutta vatsassa kaiversi silti pettymys. Joskus oli niin vaikeaa tietää, halusiko elää jännittävästi vai niin, ettei tarvinnut pelätä.

He ajoivat rantaan, hyppäsivät pois mekoistaan ja juoksivat kirkuen laiturilta järveen. Kun Saara kiipesi rannalle, otti pyyhkeen ja kuivasi tukkaansa, hän näki liikettä pensaikossa. Ensin hän ajatteli, että se oli kettu, mutta sitten hän näki suuret ruskeat silmät, kuin teddykarhun napit ja niiden ympärille keriytyneen ryppyverkoston. Nappi-Seijalla oli telttamainen leninki, jonka miehustassa oli keltaisia tahroja. Ehkä pullataikinaa. Leipoikohan Nappi-Seija?

Naiselta puuttui hampaita, ja vasen etuvarvas oli mennyt paleltumista siniseksi. Seija ei käyttänyt talvisinkaan kenkiä. Pahimpina­ talvina hän saattoi kietaista jalkoihinsa rättejä.

Äiti oli sanonut, että Seija oli hyvästä­ talosta, mutta muu sukukunta oli kuollut tuberkuloosiin, ensin isä ja sitten äiti ja lopulta Seijan pikkuveli, Rantatien Pikku-Kaarlo, talon perijä.

Ensin Nappi-Seija oli asunut isoa taloa yksikseen. Hän oli elättänyt itsensä ompelutöillä, siitä nimikin oli peräisin, myöhemmin tehtaassa. Toiset sanoivat,­ että työnjohtaja oli yrittänyt tunkea sormensa Nappi-Seijan housuihin. Toiset taas, että niitä kertoja oli useita ja Nappi-Seija ei suinkaan ollut ainoa, jotkut taas että se nainen oli aina oli ollut hullu ja vielä suurempi oli sekopää oli se, joka sellaista kuvatusta kähmi.

Mutta äiti oli sanonut, että silloin Seija oli ollut kovin paljon nuorempi, kammannut tukkansa ja oliko pakko puhua tuollaisia kun tiesi että­ lapset roikkuivat oven takana. (Äiti syytti Saaraa ja Ireneä usein salakuuntelusta. Mutta pakkohan heidän oli salakuunnella. Ei heille muuten kerrottu yhtään mitään. Useimmat heidän elämäänsä vaikuttavat päätökset tehtiin edes kertomatta heille.)

Seijaa ei juuri muista tytöistä erottanut niihin aikoihin, äiti oli muistellut. Hiljaisempi se oli ollut, ei ollut käyttänyt koskaan edes tansseissa huulipunaa, saati että olisi niissä ravannut. Tehtaassa Seija oli seissyt sininen työtakki päällään, ja kädet olivat käyttäneet ompelukonetta kuin olisivat olleet sen pelkkä jatke. Vanhemmat tytöt olivat jättäneet Seijan omaan rauhaansa, minkä nyt tylsimyksille voi. Mutta se oli ollut ennen kuin Seijasta tuli hullu.

– Tule, tahdon näyttää sinulle jotain, Nappi-Seija sanoi ja viittoi kioskiinsa.

– Älä mene, Irene sanoi.

Saaraa pelotti, mutta Irenen kauhistus antoi hänelle voimaa.

– Pelkuri, hän sihahti.

Se että kolme vuotta vanhempi Irene pelkäsi, sai Saaran katsomaan Nappi-Seijaa uudestaan. Ei hän ollut aikonut mennä, mutta kun Irene kielsi, niin Saaralla ei ollut­ vaihtoehtoja. Pikkusiskona on tehtävä kaikkensa että säilyttäisi yliotteen.

– Mä kerron äidille.

– Pelkurikantelupukki.

Saaran rinnassa hakkasi, mutta hän seurasi Nappi-Seijaa. Kioskissa haisi makea hiki. Kaikki näytti olevan­ mustan rasvaisen tahnan peitossa.

Saara tiedosti, että hänellä­ oli päällään vain uimapuku. Märkä tukka tiputti koko ajan vettä hänen alleen matolle, ja punaiseen­ mattoon ilmestyi märkä läntti hänen ympärilleen. Aivan kuin hän olisi laskenut alleen.

Yllättävin esine kioskissa oli piironki, se oli pähkinäpuuta ja siinä oli messinkihelat. Nappi-Seija oli luultavasti raahannut sen kotitilaltaan. Piirongin päällä oli pitsiliina ja sen päällä valokuvia kuin oltaisiin oltu tavallisessa salongissa, sellaisessa kuin Saaran oma kodin.

Siitä HIRVEÄSTÄ tapauksesta, joka oli lopulta aiheuttanut Nappi-Seijan potkut tehtaasta, Saara tiesi vain vähän. Kukaan ei ollut nähnyt itse tapahtumaa, mutta tarinoita oli useita. Ja aika moni vannoi kuulevansa vieläkin työnjohtaja Laatikaisen ulvonnan.

Kun ensimmäiset tytöt juoksivat paikalle, työnjohtaja kiljui pidellen vertavuotavaa kättään, kiljui kuin jänis. Seija puolestaan syljeskeli verta ja sormia. Nappi-Seija oli purrut työnjohtajaa. Ei vain puraissut vaan purrut niin kauan kunnes kaksi sormea lähti irti. Oikea keskisormi ja etusormi. Sai sentään olla kiitollinen, että peukalo jäi, vaikka miehestä ei ollut enää käyttämään koneita.­ Eikä hänen­ rouvansakaan tainnut ollut iloinen, sanoivat kylän­ miehet. Ja nauroivat päälle. Sillä tehtaanmiehillä on sellainen huumori. Eikä heidän juttujaan saanut kuunnella. Paitsi salaa. Ja niin Irene ja Saara tietenkin tekivät aina kun pystyivät.

Sen KAUHEAN TAPAUKSEN jälkeen Seija oli toimitettu laitokseen ja hänen kotitalonsa myyty. Kuka lienee nekin rahat­ pannut taskuunsa. Mutta Seijalla rahoja ei ainakaan näkynyt. Ellei tämä sitten pitänyt kultakirstua sänkynsä alla. Joka selittäisi sen miksi se sänky houkutti niin paljon vieraita, sanoivat tehtaan miehet.

SAARA YRITTI KURKKIA kohti Nappi-Seijan vuodetta. Näkyikö sen alla arkkua, sen Irene haluaisi tietää sen ensimmäisenä. Oli tärkeää painaa kaikki huolellisesti mieleensä, että voisi kertoa sen Irenelle ja muille lapsille heti kun pystyisi. Saara liikahti­ lipaston kuvia kohti, lähemmäs vuodetta. Eräässä kuvassa naisella oli valkoinen hattu, joka näytti jättiläismäiseltä, aivan kuin valtavalta valkoiselta leijalta.

– Minun äitini, Nappi-Seija sanoi ja näytti hetken ihan sileältä, kuin taikinamöykky tai lihava vauva.

– Mamma. Hän tuli isosta talosta, uskotko?

Saara nyökkäsi. Hän ei osannut sanoa mitään.

– Monet ei usko. Ne näkevät likaisen­ Nappi-Seijan ja ajattelevat, että tämä on roskaa, lietettä niin kuin he itsekin pohjimmiltaan. Kaikki ovat samaa paskaa, uskotko? Tulemme siitä toisesta reiästä ja yritämme teeskennellä, että se on kaukana siitä toisesta, vaikka oikeasti niitä erottaa vain ohut kalvo. Joskus olen miettinyt, että voisiko paskakikkareesta muotoilla ihmisen ja saada sen elämään. Ei se paljolti eroaisi näistä, jotka kävelevät tuolla.

Saara tuijotti Nappi-Seijaa. Hän ei ollut koskaan kuullut naisen kiroilevan,­ ei edes hullun kuin Nappi-Seija.

Puhuessaan Nappi-Seija ei vaikuttanut niin pelottavalta. Sänkykin näytti ihan tavalliselta. Sen päällä oli punainen tikattu peite ja ristipistotyyny, jossa oli kauriita. Saara otti kuvan käteensä ja katseli Nappi-Seijan äitiä. Tällä oli tummat pienet silmät niin kuin Seijalla, suu oli pehmeä ja leuassa oli kuoppa.­

– Kun äidin isä vuosi äidin ja isän häiden jälkeen ajoi tervehtimään äitiä, hän ajoi tuon metsäpuron yli.

Seija viittoi jonnekin taakseen, mutta totta kai Saara tiesi, mistä hän puhui. Saara oli käynyt monta kertaa purolla keräämässä sammakonkutua Irenen kanssa. Saara sai yleensä tehdä sen, koska Irene inhosi­ limaista kutua ja puronrantaa. Mutta siskostakin oli hauska katsoa, miten kutu muuttui nuijapäiksi ja nuijapäät pikkuruisiksi sammakonaluiksi.

– Ukki ei koskaan päässyt talolle asti. Puron kohdalta hän kääntyi takaisin kun näki, miten pieni isän talo oli. Eikä hän koskaan enää tullut takaisin. Ukkia hävetti, miten mitättömään taloon hänen tyttönsä oli naitu.

Seija tuhahti ja vilkaisi ympärilleen. Jostain syystä Saaraa nolotti. Nappi-Seija haisi virtsalle, ja  hikinauhat  valuivat pitkin hänen kaulaansa. Kun hän pyyhki otsaansa, sormista jäi mustat rantut.

– Nätti mekko, Saara sai sanottua.

Oli epäkohteliasta seisoa tuppisuuna.

– Siinä on minttuja, ota!

Saara epäröi.

– Kai kaikki lapset syövät makeaa.­

Sara piilotti raidallisen makeisen käteensä. Niiden rasia oli puhtaampi kuin suuri osa kioskin esineistä. Liekö joku tuonut sen lahjuksina vastikään.

– Sinun piti näyttää jotakin.

Saaraa palelsi uimisen jälkeen. Pissahätäkin vaivasi, mutta hän ei uskaltanut kysyä vessasta. Liekö Nappi-Seijalla ollut edes pottaa saati huussia. Eikä Saara halunnut joutua kyykistelemään naisen nähden.­

Nappi-Seija meni istumaan vuoteelle ja nosti hameensa. Hänellä ei ollut alushousuja, ja Saara näki suoraan hänen jalkoväliinsä. Punaisen hyllyvän lihan raollaan olevan rusehtavan kukkaron, josta näytti roikkuvan lihanpaloja.

– Katso nyt, nainen sanoi.
– Katso kunnolla. Tämä on se, jota ne haluavat.

Saara perääntyi kohti ovea. Hän ei osannut sanoa kerrassaan mitään. Jokin Nappi-Seijan kasvoilla oli muuttunut. Saara halusi pois. Samassa Nappi-Seija oli ponkaissut ylös ja tarttunut häntä käsivarresta. Naisen sormet porautuivat hänen­ lihaansa.

– Uskotko? nainen tivasi.

Saara nyökkäsi. Sydän hakkasi. Nappi-Seija irrotti otteensa, ja Saara juoksi ovelle. Hän juoksi rantaan asti ja pysähtyi huohottamaan.

– Ajoiko se sua takaa, Irene kysyi.­

Sisko seisoi samassa paikassa, missä he olivat eronneet. Hän oli kietonut hiuksiinsa raidallisen pyyhkeen. Nenässä erottui pisamia.

– Mitä se sanoi? kuului kimeä ääni.

Nyt vasta Saara huomasi, että rannassa oli muitakin tyttöjä, jotka kaikki tuijottivat Saaraa.

– Mitä se teki? kysyi toinen tyttö.

Iso vihreämekkoinen tyttö ylemmältä luokalta. Saara ei muistanut tämän koskaan ennen puhuneen hänelle. Koulussa ylempiluokkalaiset eivät puhuneet pienemmilleen. Saara veti henkeä. Ranta näytti ihan tavalliselta. Ihan niin kuin kaikkina päivinä.

Isompien tyttöjen silmät kiilsivät kiihtymyksestä. He tuijottivat äänettöminä Saaraa. Saara avasi suunsa kertoakseen. Sulki sen taas. Jostain syystä hän ei saanut kerrottua mitä kioskissa oli tapahtunut. Häntä nolotti. Joko itsensä­ tai Nappi-Seijan puolesta. Hän katsoi odottavia kasvoja, nielaisi ja sanoi:

– Sen lipastossa nukkui sisiliskoperhe. Mä näin.

Tytöt huokasivat epäuskon ja jännityksen sekaisella tyytyväisyydellä ja Saara tiesi valinneensa oikein.­

– Se on noita. Sen asunnossa haisi kaamealta. Ties vaikka se olisi tappanut jonkun ja haudannut sen kioskin taakse.

Kertoessaan Saara tiesi valehtelevansa ja muisti, että äiti oli takonut valehtelemisen olevan väärin. Mutta jo tarinaa kehitellessään hän puoleksi uskoi siihen. Ennen kaikkea hän ei halunnut ajatella Nappi-Seijan pillua. Häntä kuvotti ja hän halusi haudata sen johonkin jännittävämpään.

Miten vastemielinen ihminen oli, miten kuvottavaa ihmisen­ liha. Saara oli vain hämärästi­ tietoinen siitä, mitä ihmisten­ välillä tapahtui. Hän ei halunnut­ ajatella sitä. Ei sitä mitä haiseva Nappi-Seija teki miesten, Tastulankin isännän kanssa kioskissa. Mutta sisiliskoista hän piti, kummituksista. Sellaisissa tarinoissa oli aina selkeämpi järki.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Johanna odottaa innoissaan tulevaa etelänmatkaa. Koko perhe saa pakettimatkalla nauttia ruuasta, auringosta ja yhdessäolosta. Aviomies Rane ei reissusta intoile, sillä hänen aikansa kuluisi parhaiten töissä. Miehen toive saattaa toteutua, sillä yhtäkkiä unelmaloma on vaarassa.

Johanna Rantanen hymyili asiakkaalleen leveästi. Hän ei voinut oikein muutakaan. Hän ei ollut kuunnellut yhtään, mitä asiakas hänelle kertoi, ja nyt nainen istui kysyvän näköisenä hänen edessään ja odotti häneltä täsmällistä vastausta. Johanna oli vakuutusvirkailija ja sorvasi työkseen kaikenlaisia vakuutussopimuksia kiinteistöistä henkilövakuutuksiin. Hän ei joutunut käsittelemään korvaushakemuksia. Onneksi. Se olisi vienyt häneltä kokonaan uskon ihmisiin. Pulaan joutuneilla ihmisillä oli tapana venyttää uskottavuuttaan yli maalaisjärjen.

Johanna ei kuunnellut siksi, että oikeasti hän ei ollutkaan paikalla yhtiönsä konttorissa ja omassa toimipisteessään Tampereen Hämeenkadulla. Hän oli ajatuksissaan Kreikassa. Rodoksella, Falirákin kylässä, Välimeren rannalla, Esperides Beach -perhehotellissa, viettämässä all inclusive -lomaviikkoa, jonka hän oli varannut perheelleen jo talvella.

Johannan perheeseen kuuluivat aviomies Rane Rantanen, yhdeksänvuotias poika Kivi sekä seitsemän ja puolen vuoden ikäinen tytär Suvituuli. Ranen nimi oli tosiaan Rane, sillä hänen isänsä oli halunnut pojasta Ranen, ei Raimoa, Raunoa, Raipea eikä Rampea. Siksi Rane oli miehen ristimänimi, ja vieläpä ainoa etunimi. Heidän yhteisten lastensa nimet olivat taas Johannan toivomuksia, jotka olivat sopineet myös Ranelle. Johanna oli rantahullu auringonpalvoja, ja kun lasten nimet olivat Kivi ja Suvituuli, ja sukunimi vielä Rantanen, heillä suhisi aina kuin suvituuli rantakivellä.

All inclusive piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella.

All inclusive. Hela hoito. Se piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä kiireisessä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella. Lekottelua rannalla, herkullista ruokaa ja rentoa olemista hotellin henkilökunnan passattavana. Välimeren pitkät mainingit, huikeat hiekkarannat, auringon lämpö. Ajatuskin Välimeren keittiön runsaista antimista sai veden kihoamaan Johannan kielelle. Kreikkalainen fetasalaatti, jossa maistuivat auringossa kypsyneet tomaatit, mehukkaat kurkut, kirpeä mutta makea punasipuli, yrtit ja oliiviöljy, rapeakuorinen vaalea leipä, hummukset, taramosalata eli mätisalaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, friteeratut mustekalarenkaat, sinisimpukat, grillatut jättikatkaravut… Sitten pääruoat: Souvlakit eli puuhiilillä grillatut lihavartaat, joiden päälle sopi pirskottaa runsaasti raikasta sitruunamehua. Uunissa haudutetut lihapadat. Grillatut munakoisot, täytetyt paprikat ja lohkoperunat, jotka oli maustettu vuorilta kerätyillä yrteillä. Ruokalajien nimet saivat Johannan melkein itkemään ikävästä Kreikkaan. Dolmades. Horiatiki. Stifado. Kleftiko. Spanakopita.

Johanna pystyi kuvittelemaan itsensä ja perheensä helposti kreikkalaisen ravintolan terassille. Lempeä merituuli puhalsi sinivalkean pöytäliinan alla ja heilutti Johannan hellemekon helmoja. Ilta-aurinko oli jo laskenut, mutta lapset jaksoivat istua kaikessa rauhassa ravintolan pöydässä ja nauttia ennakkoluulottomasti suuta hyväilevistä mauista. Johanna kuvitteli, kuinka hän söisi itselleen suuntuntuman uunissa hautuneesta lammaspadasta ja taputtelisi lautasliinalla huulensa. Hän tarttuisi punaviinilasiinsa, nostaisi sen nenänsä alle, nuuhkaisisi ja siemaisisi varovasti pienen suullisen viiniä. Punaviinin lämpö kiihottaisi makunystyröitä hänen leukaperiensä alla niin, että kihelmöinti tekisi melkein kipeää.

Liharuokia seuraisivat herkulliset jälkiruoat, paistettu halloumi, baklavat eli pienet kakkuset, galaktoboureko… Hunajamelonia, viikunoita, viinirypäleitä… Jälkiruoan kanssa tarjottiin ouzoa, koska kreikkalaiset uskoivat sen edistävän ruoansulatusta ja rauhoittavan vatsaa raskaan aterian jälkeen. Mikäpä Johanna olisi väittämään vastaan, kun kreikkalaisilla oli asiasta erittäin pitkäaikaista käytännön tutkimustulosta? Ruokaryyppy palan painikkeeksi, kun niin kerran käskettiin ottaa, se teki hyvää mielelle ja ruumiille.

All inclusive -paketissa tarjottaisiin koko aterian ajan ilmaisia juomia niin lapsille kuin aikuisillekin. Sen kun vain nousisi ja kävelisi tiskille, jossa viinuri laski juomia hanoista. Lapsiakin naurattaisi, kun he saisivat kerrankin juoda niin paljon kokista kuin halusivat. Kun he olisivat kylläisiä, he siirtyisivät hotellin ulkoilmateatteriin. Amfiteatterissa esitettäisiin yhdeksästä kymmeneen lapsille mieluista ohjelmaa. Sirkustaiteilijoita, temppuja tekeviä eläimiä, viisaita koiria, puhuvia papukaijoja, lauluja, tanssiesityksiä, taikureita, huikeaa akrobatiaa, kovaäänisiä klovneja. Lapset nauraisivat ja nauttisivat, ja aikuiset ehtisivät juoda vielä yhden drinkin katsellessaan iltaesitystä.

– Gin tonic, please.

– Voisinko saada daiquirin?

– Totta kai, madame. Ilman muuta, madame.

Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria.

Ja taas leppeä merituuli hulmuttaisi Johannan hameenhelmoja ja vaaleita hiuksia ja Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria. Kreikassa elpyisi niin sielu kuin vartalokin.

Päivällä hotellin allasosastolla tarjottiin jäätelöä, välipalaksi hampurilaisia, pizzoja, popcornia, karamelleja, mitä vain lapsen mieli keksi himoita. Ja aikuiset saattoivat istua levollisesti aurinkotuolilla, levittää aurinkovoidetta kuumalle iholleen, katsoa jälkikasvunsa ilakointia vesileikeissä ja osallistua yhdessä vesijumppaan tai allaspalloon. Lapset eivät älyäisi riidellä kertaakaan koko viikon aikana.

Joulusta viis! Oi jospa ihmisellä ois all inclusive -loma ainainen!

Nainen katsoi edelleen Johannaa luottavaisen odottavasti, mutta alkoi jo liikehtiä tuolillaan. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa, kun Johannan vastausta ei kuulunut.

Piinkovalla rutiinilla Johanna pääsi hetkessä tilanteen herraksi.

– Tehkäämme yhteenveto kaikesta. Sinä halusit henkivakuutuksen sekä sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, eikö niin? Aiempien vakuutustesi vuoksi keskittämisetu tuo sinulle viidentoista prosentin alennuksen näistä uusistakin vakuutuksista. Henkivakuutukselle jää tällä haluamallasi korvaussummalla hintaa vain kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Euro per yö. Se on mielestäni aika edullinen hinta hyvistä yöunista, vai mitä?

Helpotus, joka naisen kasvoille levisi, sai Johannan hymyilemään entistä leveämmin. Hän halusi, että hänen työpisteeltään poistui vain tyytyväisiä asiakkaita.

– No niin on. Otetaan sellainen vakuutus, nainen sanoi. – Sellainen, joka suo minulle hyvät yöunet.

Johanna nyökkäsi, hymyili ja alkoi syöttää tarpeellisia tietoja tietokoneelleen.

– Tulostan sinulle yksityiskohtaisen terveysselvityksen sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten. Saat täyttää sen kaikessa rauhassa ajan kanssa kotona. Sitten lähetät sen meille, ja sen mukaan päätetään, myönnetäänkö sinulle vakuutusta täydessä laajuudessa vaiko joltain osa-alueelta rajattuna. Mutta näillä tiedoilla täyden laajuuden vakuutukselle ei pitäisi olla mitään estettä.

Näillä näkymin heidän Kreikan-lomallekaan ei pitäisi olla mitään estettä. Johanna oli maksanut matkatoimiston varausmaksun ja jemmatilillä oli jo tallessa matkaan varattu summa. Hänen kesälomansa alkoi jo juhannukselta, lähtöpäivä oli lauantai 2.7. ja lento lähtisi klo 12.25 Helsingistä. Falirákin kylässä oli neljä kilometriä pitkä hiekkaranta ja vesipuisto, josta heidän pienet vesipetonsa tulisivat nauttimaan suunnattomasti.

Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli.

Rane oli luvannut pitää lomaa ainakin sen yhden viikon. Ranen Johanna oli saanut suostutelluksi mukaan matkalle sanomalla, että kohta heidän lapsensa olisivat teini-ikäisiä ja tahtoisivat lähteä lomalle omien kavereidensa kanssa eivätkä enää isänsä ja äitinsä mukaan. Ranella jäisi kokematta lasten riemuhetket. No, eihän se nyt ihan totta ollut, olivathan Kivi ja Suvituuli lapsia vielä pitkään, mutta Ranea piti aina vähän hiillostaa. Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli. Johanna oli päässyt työssäänkin pitkälle nimenomaan diplomaattisen luonteensa ja neuvottelutaitojensa avulla. Suullinen ilmaisu oli tärkeää vakuutusvirkailijoille. Suostuttelua vaativat tehtävät sujuivat häneltä aivan kuin luonnostaan.

Rane kyllä varmasti voihkisi ja valittaisi Kreikassa, että hän ei tykännyt maata helteisellä rannalla, kun työt seisoivat. Ranen mielestä maailmassa oli niin paljon tekemätöntä työtä, että oli sietämätöntä vain maata paikoillaan tekemättä mitään. “Miksi maata, jos voi tehdä työtä?” voisi olla Ranen motto.

– No älä makaa, juokse sitten, tai ui, tai pyöräile, Johanna oli vastannut hänelle.

Rane ei tulisi koskaan jäämään eläkkeelle, sen Johanna tiesi jo nyt. Hän puskisi pitkää päivää niin kauan kuin hänessä henki pihisisi ja hän pääsisi kiipeämään kaivurinsa ja kuormurinsa ohjaamoon. Mies luultavasti tulisi kuolemaan sydänkohtaukseen kaivurinsa puikoissa.

Ranella oli menestyvä maanrakennusfirma. He olivat tavanneet nuorina Tampereen yössä, kun Ranen lapsuudenkaveri seurusteli Johannan lukiokaverin kanssa. He olivat istuneet samaan pöytään, ja Johannaa oli ärsyttänyt heti Ranen itsevarmuus ja nuorelle miehelle harvinaisen kärjekkäät mielipiteet. He olivat alkaneet väitellä ja he olivat jääneet väittelemään vielä senkin jälkeen, kun heidän ystävänsä olivat lähteneet kotiin. Kun valomerkki oli tullut, Rane oli sanonut:

– Eiköhän lähdetä.

– Minne? Johanna kysyi.

– Sinun luoksesi tietysti. Vai haluatko mennä heti taksilla Tirrilään tulevaa anoppiasi tapaamaan?

Johanna purskahti nauramaan.

Tuosta “taksilla Tirrilään” -sanonnasta jäi lentävä lause heidän perheeseensä. Koskaan Johanna ei lähtenyt taksilla Tirrilään, vaan junalla, kun hän rupesi kulkemaan Ranen luona, ja sitten omalla autolla. Nykyään hän kulki Tampereen ja Tirrilän väliä heidän yhteisellä autolla, ellei sitten käyttänyt junaa.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs. Ei mikään lipevä lirkuttelija. Heidän ystävänsä, jotka olivat esitelleet heidät toisilleen, erosivat vain muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen, mutta Rane ja Johanna olivat olleet siitä asti yhdessä ja naimisissakin jo yli kymmenen vuotta.

Jo seurustelun alussa oli käynyt selväksi, että kyseessä oli vakava suhde. He olivat alkaneet rakentaa omakotitaloa Tirrilään. Rane teki itse maanpohjatyöt ja aika pitkälle rakensikin talon isänsä kanssa. Hänen vanhempansa asuivat kuuden kilometrin päässä heidän talostaan. Appiukko oli nimeltään Pentti Rantanen ja anoppi oli Raija Rantanen. Maanrakennusfirma oli alun perin Pentin perustama, mutta saatuaan sydänkohtauksen – aivan oikein, kaivurinsa ohjaamossa – Pentti oli myynyt firman pojalleen ja jäänyt auttelemaan häntä kiireapuna aina silloin tällöin. Appivanhemmat olivat aivan ihania ihmisiä, jotka eivät tuppautuneet heille liikaa, mutta tulivat kyllä apuun aina kun tarvittiin.

Johannan isä oli jo kuollut, mutta hänen oma äitinsä eli ja voi hyvin yhä Ylöjärvellä. Hän olisi varmaan toivonut, että Johanna ja Rane olisivat muuttaneet hänen lähelleen, mutta kun Ranen yritystoiminta oli jo hyvässä nousukiidossa Tirrilässä, se ratkaisi heidän asuinpaikkansa.

Niin erilaiset kuin he olivatkin, heitä yhdisti kunnianhimoinen suhtautuminen työhönsä. Johanna oli päässyt heti lukion jälkeen kesätöihin vakuutusyhtiöön. Hän oli opiskellut finanssimerkonomiksi, suorittanut liiketalouden perustutkinnon ja vakuutustutkinnon ja kouluttanut itseään työn ohessa monenlaisilla kursseilla. Hänen työpaikkansa oli vakinaistettu pian, ja siitä sai olla näinä päivinä todella iloinen. Hän pani iltaisin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulevaisuus olisi yhtä tasaista ja turvattua jatkossakin. Mutta oli jännä juttu, että mitä epävarmemmilta talous ja ihmisten tulevaisuus näyttivät, sitä enemmän he ottivat vakuutuksia. Se oli Johannan onni se.

Johanna aikoi hakea konttoripäällikön paikkaa. Hän oli kurssittanut talven aikana itseään sitä varten. Kunhan hänellä oli tarpeeksi hyvät paperit, hänen itsevarmuudestaan paikan saanti ei olisi kiinni. Hän tiesi olevansa työssään hyvä. Sen hän oli saanut kuulla asiakkailtaan, työtovereiltaan ja eläkkeelle jäävältä konttoripäälliköltään. Siitä huolimatta hän kaipasi vaihtelua työssään. Konttoripäällikön pesti olisi sitä, Kreikan all inclusive -loma olisi sitä. Faliráki oli ikkuna, jonne hän saattoi kurkistaa aina, kun vanne alkoi kiristää ohimoita. Kreikasta palaisi takaisin Suomeen rentoutunut nainen, joka jaksaisi taas puurtaa konttorissa ja kotona mukisematta seuraavat viisikymmentäyksi viikkoa.

Ranen työpaikka ja yritys olivat myös vakaalla pohjalla, koska hänen koneitaan käytettiin niin monenlaiseen työhön. Vaikka rakennusala oli lamassa, jotain tehtiin kuitenkin aina. Teitä rakennettiin, vesijohtoputkia uusittiin, uusia asuinalueita kaavoitettiin, vanhoja taloja purettiin, puutarhoja muokattiin ja parkkipaikkoja pohjustettiin. Ranea ja Ranen koneita tarvittiin aina. Rane teki helposti kaksitoistatuntista päivää silloin, kun rauta oli kuuma. Ranen rauta tuntui kylläkin olevan aina kuuma, kun sitä piti takoa tauotta. Rane oli työmyyrä tai oikeastaan rumemmin sanottuna työnarkomaani.

Ei se Johannaa haitannut, parempi näin päin kuin niin, että mies olisi lyönyt hanskat tiskiin ja heittänyt hommat sikseen, mutta heidän yhteinen aikansa oli kieltämättä aika vähissä. No, kaikkea ei voinut ihmisparka saada, ja siksikin Johanna odotti kovasti heinäkuuta ja koko perheen yhteistä all inclusive -lomaa. Hän viettäisi loman aikana syntymäpäiväänsä ja täyttäisi kolmenkymmentäkahdeksan vuotta.

– Ihmisen on hyvä ajatella, että vahinko ei tule kello kaulassa. Paras vakuutus onkin sellainen, jota ei koskaan tarvitse, Johanna rupatteli asiakkaalleen.

– Ai etten minä koskaan kuolisi? nainen kysyi ja katsoi epäuskoisena Johannaa.

Johannaa hirvitti, mitä hän oli mennyt ajatuksissaan höpisemään.

– Tarkoitin lähinnä tuota sairaus- ja tapaturmavakuutusta. Ihan kaikkea mekään emme pysty estämään, mutta ainakin on lohdullinen ajatus, että surevien edunsaajien tulevaa polkua on siloteltu.

Nyt skarppaa, nainen! Johanna komensi itseään. Älä päästä ajatuksiasi hajoamaan!

Asiakas keräsi paperiniput Johannan antamaan kansioon ja nousi lähteäkseen.

– Tahdon kiittää sinua, kun otit huoleni tosissasi, nainen sanoi ja kätteli Johannaa oikein kädestä, painoi vielä vasemmankin kätensä Johannan käden päälle. – Nukun varmaan ensi yönä paremmin kuin vuosiin.

– Sitähän varten me täällä olemme, että asiakkaiden huolet poistuisivat, Johanna visersi aurinkoisesti.

Nainen hyvästeli ja poistui. Johannan katse lipui jälleen kerran kahteen postikorttiin, jotka hän oli kiinnittänyt muistitauluunsa pienillä nastoilla. Hän oli ostanut kortit pienestä matkamuistomyymälästä edellisellä Kreikan-matkallaan, kirjoittanut ne tavernan pöydässä lounaalla ja lähettänyt ne kotiinsa. Hän muisti yhä, miltä hentoinen, sinertäviltä vuorilta tullut tuulenvire oli tuoksunut silloin. Kukilta, suolalta ja vuohilta. Toisessa kortissa oli täydellisen pilvetön sininen taivas, valkeaksi kalkittu pieni kreikkalaistalo ja talon seinustalla kasvava pinkkikukkainen köynnöskasvi. Ne loivat yhdistelmän, joka oli vienyt Johannan sydämen. Toisessa kortissa valkealta hiekkarannalta kohosi valkea, kalkkikivinen pystysuora jyrkänne. Turkoosinvihreä meri. Salainen poukama. Valkoinen purjevene. Auringon paahde. Muuta ei tarvittu.

Kyllä ihminen sai katsella, muistella ja tunnelmoida vaikka parin postikortin ääressä. Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto pitkän ja kiireisen talven uurastamisen jälkeen.

Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto talven uurastamisen jälkeen.

Oli vapun alusviikko. Johanna poikkesi töiden jälkeen Stockmannin Herkkuun ostamaan grillattavaa vapuksi. Olihan vappuaatto kesän ja grillikauden virallinen avaus, ainakin jos ei sataisi. Suomessa vappuna oli aina varauduttava sateen varalle, jopa lumisateen. Hän osti marinoimattoman possun sisäfileen, lohta, muutamia munakoisoja ja suurimmat paprikat, joita hän löysi. Hän osti myös valmiita viininlehtikääryleitä, kreikkalaista fetaa, sitruunoita, tuoreita herkkusieniä ja ison ruukun basilikaa. Loput ruokaostokset hän aikoi hankkia Tirrilästä. Hän poikkesi ostamaan myös rehevän ja hilloisen, täyteläisen punaviinin, joka kruunaisi aterian.

Vappua ennen Johanna valmisti suuren määrän simaa lapsille. Hänellä oli vappuaattona vapaata, joten aattoaamu kului Johannan paistaessa ison kasan munkkeja. Lapset auttoivat innokkaina, mutta Johanna hätisti heidät vähän sivummalle siinä vaiheessa, kun munkkirasva alkoi räiskyä ja tenaville tuli vaaran paikat.

Vappusää suosi grillaussuunnitelmia. Lämmintä oli plus kuusitoista astetta, ja sehän oli vappukeliksi aivan ruhtinaallisen leppeä sää. Hän oli marinoinut possun ja kuutioinut lohen ja pistänyt niitä vuorotellen vartaaseen keltaisen paprikan ja parsakaalin kanssa. Suvituuli ja Kivi kantoivat pöytään paperilautasia ja lautasliinoja, vaaleaa leipää, yrttihakkelusta, lohkottuja sitruunoita, ruokailuvälineitä ja simakannun. Heidän kunniatehtävänsä oli koristella omenapuut ilmapalloilla ja serpentiineillä.

Johanna kuuli iloisen tervehdyksen. Naapurinrouva Katariina vilkutti hänelle valkoisen piha-aidan takaa.

– Hauskaa vappua!

– Oikein hauskaa vappua!

Grillaukset olivat siinä pisteessä, että Johanna ennätti hetkeksi aidalle turisemaan.

– Mitä hyvää sinä nyt teet? Katariina kysyi. – Ihanalta tuoksuu! Uteliaisuus heräsi.

Johanna nauroi mielissään.

– Grillaan possu- ja lohivartaita ja tein jo uunissa täytetyt paprikat. Vähän fetasalaattia ja leipää ja sen sellaista. Tervetuloa maistamaan!

– Kiitos vain tarjouksesta, Katariina vastasi, – mutta meilläkin on tarkoitus grillata. Mä teen colaribsejä. Mutta ehkä otetaan lasilliset yhdessä sen jälkeen, kun ollaan syöty?

– Sehän kyllä sopii, Johanna ilahtui. Hän palasi grillin ääreen ja käänsi vartaat ja itkevät munakoisot ympäri. Oli aika kutsua perhe syömään. Rane ja Suvituuli eivät toista komentoa tarvinneet, mutta Kivi viipyi vielä jossain.

Viimein Kivi juoksi talon takaa ihan hädissään.

– Äiti, isä, se vieras kolli ja Kassu tappelevat!

Kassu oli heidän edelliskeväänä syntynyt kollipentunsa. Vieras kolli oli kulkenut heidän pihallaan muutamien päivien ajan ja mourunnut niin kovaa, että Johanna oli yöllä herännyt muutaman kerran unestaan. Se oli liehunut sitkeästi heidän talonsa ympärillä ja ruikkinut auton lokasuojaan ja kuistin kaiteenpieleen terveisiään enemmän kuin tarpeeksi.

Johanna lähti juoksemaan talon nurkan taakse. Tämä piha oli Kassun reviiri eikä kenenkään muun! Lapset tulivat hänen mukaansa, mutta Rane jäi jo nauttimaan pöydän antimista. Hän ei paljon piitannut kissojen kähinöistä.

Johannaa odotti näky, johon hän ei ollut osannut varautua. Hän näki heti, että se, mitä Kassu ja kolli tekivät, ei suinkaan ollut tappelua. Joskus Kreikassa hän oli nähnyt postikortin, jossa oli kolme kissaa päällekkäin köyrimässä toinen toistaan. Oliko niistä alimmainen ollut tyttökissa ja kaksi päällimmäistä uroskissoja? Ken tiesi. Sekaisin ne ainakin olivat, kiimasta ja feromoneista. Johanna ymmärsi, että Kassu ei tainnut sittenkään olla kolli.

Kassu oli ollut niin pitkäkarvainen ja pörheä, kun he olivat ottaneet sen, eikä sen pikkuruisista rei’istä pystynyt sanomaan silloin paljon mitään. Johanna oli luottanut sokeasti kasvattajan sanaan, että Kassu oli kolli, eikä hän ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus viedä kissa kastroitavaksi, mutta se oli toistaiseksi lykkääntynyt. Kai hän oli tyhmästi ja itsekkäästi ajatellut, että jos vahinko tapahtuisi, se tapahtuisi jollekulle muulle kuin heille. Tottahan se oli, että Kassun kivekset olivat olleet aika pienet, suorastaan olemattomat, kun niitä ei ollut oikein koskaan näkynyt kaiken sen karvan keskeltä. Nyt hän ymmärsi, miksei niitä ollut näkynyt. Niitä ei ollut näkynyt, koska niitä ei ollut laisinkaan, koska Kassu oli tyttökissa.

Vieras kolli suorastaan nauroi hänelle Kassun selästä. Sillä oli sellainen suuvärkki, että näytti kuin sillä olisi ollut koko ajan mairea hymy huulillaan. Kassu oli kyyryssä ja hyrisi mielissään sekin.

– Senkin likaiset elukat! Irti meidän kissasta, hemmetin panohullu peto! Johanna kiljui ja juoksi kohti vierasta kollia. Hän oli ehtinyt napata talon nurkalta haravan käsiinsä ja alkoi huitoa raidallista kollia eroon Kassusta, mutta kolli vain nypytti ja nytki ja piteli Kassua hampailla niskasta aloillaan. Ei Johanna uskaltanut paljain käsin ruveta kiskomaan vierasta kissaa pois sen lempipuuhasta. Siinä saisi käsiinsä pahat haavat.

Lopulta kolli sai Kassusta kyllikseen ja irrottautui pois sen selästä. Kassu sähähti ja rääpäisi kollia. Vieras kolli väisti ja juoksi vauhdilla tiehensä. Sillä oli kyllä selvästi nähtävissä olevat kulkuset, jotka heilahtelivat riemukkaasti kollin kipittäessä kohti kotiaan.

– Äiti, mitä ne kissat oikein tekivät? Kivi kysyi.

– Ne tekivät pentuja.

– Voivatko mieskissatkin saada yhdessä pentuja? Kivi kysyi.

– Kassu taitaa ollakin tyttökissa.

– Oi, kuinka kivaa! Tuleeko meille ihania pikkuisia kissanpentuja? Suvituuli huudahti.

– Jos oikein huonosti käy, niin tulee, Johanna sanoi.

– Jes jes jes! Kivi kiljui riemusta.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus. Kissan tiineysaika oli noin kuusikymmentäviisi vuorokautta. Heidän Kreikan-matkansa alkuun oli suurin piirtein kaksi kuukautta. Kissa synnyttäisi pentunsa juuri heidän lomamatkansa aikana. Eivät he voisi jättää kissaa yksin kotiin sellaiseen aikaan, synnyttämään ilman apua ja valvontaa ensimmäistä kertaa.

Johanna katseli, kuinka Kassu istui maassa ja nuoli takapuoltaan toinen takajalka sojottaen antennina kohti taivasta. Rietas narttu vaikutti oikein tyytyväiseltä. Johanna otti sen syliinsä ja alkoi puristella sen mahaa, kuin olisi sillä toimenpiteellä saanut vieraan kollin ei-toivotut tuliaiset pusertumaan ulos Kassusta. Kassu älähti vastaan, kierähti ja pyörähti irti Johannan näpeistä. Se halusi nautiskella yllättävän kevätrakkauden hehkuvasta jälkilämmöstä kaikessa rauhassa.

He palasivat etupihalle ruokapöydän ääreen. Rane jo herkutteli grillivartailla täyttä päätä, mutta Johanna oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt ensiksi edes syömään. Lapset ottivat liha- ja kalavartaat, mutta Johanna ei pystynyt kuin nävertämään vähän salaattia ja juomaan ison siemaisun punaviiniä.

– No? Rane kysyi. – Oli se karmea metakka. Kissatko siellä tappelivat?

– Eivät ne tapelleet. Ne tekivät rakkautta.

– Mitä? Meidän Kassuko? Sen kollin kanssa? Eikö Kassu olekaan kollikissa?

– Ilmeisesti ei ole.

– Sitähän minä aina ajattelin, kun se katseli niin usein eteisessä peilikuvaansa. Eivät kollit ole niin kiinnostuneita pärstäkuvastaan.

– Heh-heh, Johanna naurahti ilottomasti. – Oikeasti tämä on paha juttu. Paha, paha juttu.

– Hei, ei se kuule ole mikään katastrofi, jos nyt yksi kissa sattuu paukahtamaan paksuksi. Tapahtuuhan sitä maailmassa tämän tästä.

Ruoat olivat liian herkullisia jätettäväksi jäähtymään. Johanna otti ensiksi lohivartaan ja sen jälkeen vielä lihavartaan. Viininlehtikääryleiden maku sai hänet huokaisemaan. Ehkä Rane oli oikeassa, ei kai tämä ollut maailmanloppu. Pikemminkin uuden elämän alku. Ehkä noin kuuden tai kahdeksan.

Kivi ja Suvituuli söivät itsensä kylläisiksi ja kantoivat astiansa sisälle keittiöön. Sen jälkeen he söivät vielä vähän munkkeja ja joivat simaa. Sitten he menivät pomppimaan trampoliinille. Johannaa ihmetytti, miksi lapset eivät tuntuneet tarvitsevan koskaan ruokalepoa, vaikka heidän vatsansa olisi ollut kuinka täynnä. Jos Johanna olisi mennyt trampoliinille hyppimään, siitä olisi seurannut sotkua.

– Kop, kop! Katariina huusi aidan takaa.

– Tulkaahan peremmälle, Johanna vastasi.

Katariina ja hänen miehensä Osku tulivat portista heidän pihalleen. Laurilat olivat hauska pariskunta, joiden seurassa Rantaset olivat istuneet useita kesäiltoja. Osku myi kodinkoneita ja Katariina oli vanhainkodilla töissä. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet viiden viimeisen vuoden aikana pois kotoa ja he asuivat nyt kahdestaan isoa taloaan. Heillä oli ollut jonkin aikaa tyhjän pesän haikeus, mutta kun siitä oli selvitty, he nauttivat täysillä elämästään. Heidän lapsensa opiskelivat Helsingissä ja Porissa, joten eivät he olleet maailmasta pihalle menneet, vaan kävivät kotona aina silloin tällöin. Eivät he kuitenkaan tulleet kotiin vappuaattona, sehän oli selvä.

Laurilat toivat mukanaan pullon kuohuvaa ja istuivat alas pöytään. Johanna kertoi heille oitis, mitä dramaattista äsken oli tapahtunut, ja he ryhtyivät yhdessä puntaroimaan kissaongelmaa.

– Mitä luulette, voiko kissoille tehdä aborttia? Johanna mietti.

– Muistan, että kerran yksi minun ystävättäreni vei tyttökissansa steriloitavaksi, Katariina sanoi. – Kun homma oli ohi, lääkäri oli sanonut, että kissalla oli ollut kohdussaan sikiöt. Lääkäri oli poistanut ne kohdun mukana. Eli senhän Kassullekin ehkä voisi tehdä.

– Niin. Mutta on sekin niin julmaa. Kissaraukka luulee onnessaan, että se saa tehdä ensimmäiset pentunsa, valmistelee pesäkoloaan ja täyttyy äidillisistä ajatuksista, ja sitten julma ja itsekäs ihminen päättää, että tehdäänkin sille nips-naps. Eikä kissa saa eläissään kokea äitiyden onnea, Johanna maalaili.

– Tää mun likkakaverikin suri jälkikäteen sitä, että oli teettänyt kissalleen steriloinnin, Katariina huomautti.

– Mutta hänhän ei tiennyt silloin, että kissa vartosi.

– No se olikin hänelle ainoa lohdutus ja puolustus.

– Tiedättekö, mahtaakohan kissoille olla katumuspillereitä niin kuin naisille? Jälkiehkäisyä? Johanna kysyi.

– Minulla on, Rane hihkaisi. – .22-kaliiperisia, täysi lippaallinen ja vielä kymmenen laatikollista lisää.

– Rane, älä viitsi! Sä oot ihan kauhee, Johanna siunaili miehensä raadollisuutta.

– On teillä ongelmat, Osku nauroi. – Kenen kissa se vieras kolli muuten oli?

– Kai se on noiden Tirkkosten, Johanna veikkasi. – Ne, jotka asuvat siinä keltaisessa talossa Ketomaantien alkupäässä, tunnetteko? Niiden pihassa mä olen joskus nähnyt sen saman kissan.

– No jos otetaan tähän tällainen miesnäkökulma, niin voisiko kollin omistajan velvoittamaan maksamaan pennuista ruokkoa? Osku sanoi. – Vaikka kymppi per pentu per kuukausi?

Rane räjähti nauramaan.

”Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja?” Rane nauroi.

– Tirkkosen Antero on aika iso mies. Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja? Rane nauroi. – Voi tulla kengänkuva persuksiin tai nyrkinkuva naamatauluun.

– Te laskette leikkiä vakavalla asialla, Johanna tuiskahti. – Helppo se teidän on sanoa, mutta muistutan vain Rane, että koskee tämä asia sinuakin.

– Miten niin? Tuleeko minusta nyt vaari?

– Meidän Kreikan-matkasuunnitelmat menevät mönkään.

– Auts, Rane kiljaisi, mutta ei näyttänyt siltä, että olisi ollut kauhean pahoillaan. Tai ollenkaan. Johanna näki, että Ranen silmiin syttyi suorastaan kirkasvalolamppu, kun hän tajusi välttyvänsä tällä tavoin makaamasta viikon päivät hikisellä ja hiekkaisella aurinkopedillä mielestään liian kuumassa. Senkin ajan hän voisi hikoilla kaivurinsa ohjaamossa.

– Hyvä, Kassu! Rane hihkaisi.

Johanna oli maksanut perheen Kreikan-matkasta vasta ennakkovarausmaksun. Loppusumma erääntyisi maksettavaksi kuukautta ennen lähtöpäivää eli 2.6. Siihen asti heillä olisi aikaa miettiä, mikä olisi paras ratkaisu kissakysymykseen.

Kassu istui aidantolpalla ja nuoli hartaudella ilta-auringossa turkkiaan. Sitä ei näyttänyt huolettavan ollenkaan asia, joka vaivasi sen omistajia tai siis sen palvelijoita: Oliko se paksuna vai ei? Pääsisivätkö Rantaset Rodokselle ja Falirákin kylän hiekkarannalle all inclusive -lomalle vai eivät?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

 

Ruusu saa vihiä Eevin olinpaikasta. Hän kohtaa vihaisen Virpin, joka ei anna piiruakaan periksi. Samaan aikaan Marco havahtuu etsimään tilalla rahojaan. Ne eivät ole alkuunkaan siellä, minne hän ne jätti. Ruusun on pakko turvauduttava aseeseen.

Anders oli mun kundikaveri Ruotsissa, Virpi kertoi puhelimessa.

– Mä olin sen kaa melkein viis vuotta. Yhdessä suunniteltiin monet keikat. Kun mä jäin kiinni, se ei kertaakaan tullut edes kattomaan mua Hinsebergiin. Kuus vuotta mä lusin sen jätkän takia. En laulanut, vaikka mieli teki. Ja mitä mä sain? Paskasen naurun. Sillä aikaa kun rekkalesbot piti mua leikkikalunaan, Anders meni naimisiin jonkun vitun Jennyn kanssa ja eli medelsvenssonin elämää, teki vittu mukuloita ja hankki omakotitalon ja Volvon.

– Syytön mä siihen olen, Ruusu sanoi.

– Etkä oo! Me ollaan kaikki syyllisiä. Kaikki jotka suostutaan elämään rosvonrenttujen kanssa niitten ehdoilla. Vito on ihan samanlainen renttu. Mä tiesin, että se kusettais mua. Mä olin niin varautunut siihen, mutta mä en vaan vittu osunut kunnolla. En viime viikolla kymppitiellä, enkä edes viime yönä kiväärillä sieltä metänreunasta.

– Vito, Eevi sanoi taustalta.

”Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito.”

Ruusu tunsi kylmät väreet selkäpiissään.

– Vitun vekara, nyt pää kiinni! Virpi ärähti.

– Ja Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito. Oikeestaan, jos sä teet sen, jos sä tapat Viton, mä voin heittää sulle kymppidonan kaupan päälle. Pääset muksujen kanssa reissuun.

– Miten mä sen teen? Ruusu hätääntyi.

Hän tuli kymppitien risteykseen ja pysähtyi siihen. Avoimesta ikkunasta helle saavutti heti Transitin, ja ilmanvaihto tohotti kuin kuumailmapuhallin. Ruusua palelsi silti.

– Sä oot fiksu mimmi, kyllä sä keksit, Virpi sanoi. – Sulla on aikaa keskiyöhön. Jos et sä siihen mennessä soita, että sulla on massit valmiina, mä katkasen Eeviltä pikkurillin, ja sitten yhden sormen joka tunti.

– Älä helv…

Korppi raakaisi, Virpi ärjäisi:

– Sinuna mä en tuhlais aikaa puhelimessa. Enkä yrittäis pyytää koukuilta apua. Ala toimia!

Puhelu katkesi.

Kymppitien takana oli metsää, samoin sivutien laidoilla. Ei ketään missään. Vain korppi kaarteli metsän yläpuolella kevyessä tuulenvireessä.

Keskipäivän aurinko paahtoi Transitia ja Ruusua hattaraisten poutapilvien keskeltä. Moottori kävi epätasaisesti, diesel kärysi enemmän kuin katsastus sallisi. Radiossa Jenni Vartiainen kyseli, missä hänen murusensa oli.

Ruusulla oli sama huoli. Mitä tehdä?

Korppi sukelsi metsään. Ruusu kiepautti autiolla maantiellä U-käännöksen ja lähti kaahaamaan hiekkatien pölyssä takaisin kotiin.

Paluumatkalla hän soitti äidille ja sanoi, ettei Nikkilälle saa kertoa mitään Marcosta tai muista vieraista.

– Se on sentään sun isäs, äiti vetosi.

– Mä en luota Nikkilään.

– Kai säkin oot tulossa tänne?

– Olin, mutta sitten Virpi soitti.

Äiti henkäisi, kuulosti säikähtäneeltä.

– Onks Eevi sillä? Kuka se edes on?

– Marcon ex. Ja joo, Eevi on sillä. Mutta älä sure. Mä kyllä vapautan Eevin.

– Miten? Miksi se on siepannut Eevin?

– En mä vielä tiedä, Ruusu sanoi, vaikka tiesikin vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen. – Mä keksin jotain.

– Mitä mä sanon Nikkilälle syyksi? Mikset sä tule?

– Sano vaikka että lammas poikii. Että mä tuun heti kun pääsen.

– Haluutko sä tosissas pelastaa tyttös? äiti epäili.

– Mikä kysymys toi nyt oli? Totta kai mä haluan!

Ruusu katkaisi puhelun ja ajoi loppumatkan pihaan syvällä ajatuksissaan. Mitä ihmettä äiti oikein kyseli? Totta kai hän halusi pelastaa Eevin.

Miksei hän sitten kertonut kaikkea Nikkilälle?

Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset.

Johan hän oli pohtinyt tätä. Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset. Rahat ja lapset? Kumpi hänelle oli tärkeämpi?

Lapset tietysti!

Hän ryntäsi sisään, sammutti muistaessaan sähköhellan levyn isossa kattilassa porisevan pukinkallon alta ja juoksi portaat kellariin.

Marco heräsi patjaltaan lattialla.

– Virpi on siepannut Eevin! Ruusu kuulutti.

– Mitä?

Marco näytti epäuskoiselta ja tokkuraiselta. Jo muutama luodinreikä tekee ihmisestä helposti tokkuraisen.

– Kyllä sä kuulit. Missä se vois piilotella sitä? Onko sillä vielä joku apuri?

Meni hetki, ennen kuin tilanne upposi Marcon tajuntaan. Lopulta se kysyi:

– Miksi se Eevin on siepannut?

– Se haluaa sun rahas.

– Mulla mitään rahaa ole.

Ruusu nyökkäsi.

– Niinhän sä sanot. Onko sulla hajua, missä se muija vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisen veljekset…

Marcon katse hiipui välillä, kipu puistatti miestä ja sai hänet pitelemään olkavarttaan tuskainen ilme naamalla.

– Perkele!

– Mä haen kohta buranaa. Mitä niistä veljeksistä?

– Mistä… veljeksistä?

Marcon ajatus ei näköjään oikein enää luistanut.

– Nyyttisen veljeksistä! Niillä oli jotain…

– Niitten kanssa Virpi hyökkäs tänne viime yönä.

Ruusu risti käsivartensa rinnalle. Kellarissa tuli kylmä, vaikka katonrajan tuuletusikkunasta valuikin sisään kuumaa ulkoilmaa.

Neliskanttinen miehenjärkäle, salaman iskemä vaalea viikinki ja aidanseipääseen päätynyt kolmas mies olivat siis Nyyttisen veljeksiä. Olivat olleet. Nyt he makasivat kuolleina navetan vanhassa lietekaivossa, johon Ruusu oli kipannut heidän kottikärryistään. Kolme muuta vainajaa hän oli kätkenyt samaan paikkaan jo edellisenä aamuna. Tilaa riitti.

Sama kai missä sitä makasi, kun oli kuollut. Mutta Eevi ei saisi vielä kuolla.

Marcon silmät olivat lupsahtaneet kiinni. Ruusu kumartui miehen viereen ja kokeili otsaa. Sillä olisi voinut paistaa kananmunan, mutta Ruusulla ei nyt ollut nälkä. Hän ravisteli Marcoa kantositeessä olevasta olkapäästä, viis veisasi miehen älähtelystä. Kysyi:

– Missä Virpi vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisten mökillä. Se on… Se on tossa… muutama kilsa kymppitiestä pohjoseen… Vanhalta Härkätieltä lähtee Mullilammen tie… kilsa siitä kurvaa pikkutie vasempaan. Nyyttisten perintömökki. Pihassa…

Marcon katse ja ääni hiipuivat yhtä aikaa. Ruusu puristi häntä olkavarresta siteen kohdalta.

– Ei nyt saa nukahtaa!

Marco säpsähti ja valitti:

– Älä mutsi kiusaa… Anna mun nukkua… Mitä mä siellä skolessa? Vituttaa koko mesta…

– Nyt skarppaat vielä hetkeks! Ruusu ärähti ja läimäisi miestä poskelle. Toisellekin saman tien. – Mitä Nyyttisten mökin pihassa on?

Marcon katse ei kohdistunut enää mihinkään, mutta hänen huuliltaan tai pikemminkin kurkusta tuli vielä muutama korahdus:

– Karhu… Siellä on karhu…

Sitten mies sammui niin, ettei Ruusu saanut häntä enää hereille. Maatkoon siinä. Johan Ruusulla oli ajo-ohjeet.

 Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla.

Hän lähti, sulki perunakellarin oven ja lukitsi portaiden yläpäässä olevan oven. Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla ja otti muutaman patruunan ruutupaidan rintataskuun.

Ulko-ovea lukitessaan hän muisti, että oli luvannut viedä Marcolle buranaa.

Hitot. Kärsiköön.

Ruusu meni seinään jääneestä reiästä liiteriin, otti lukittavan työkalukaapin ylähyllyltä Marcolta takavarikoimansa Smith & Wesson -revolverin, panosti sen rummun täyteen ja otti rintataskuun kourallisen kuteja. Ne riittäisivät kyllä.

Transitin peräosassa oli vielä vihreä Prisman kassi, jolla Eevin isää Tonia oli hämätty juhannusaattoiltana. Kassissa näytti olevan melkoinen määrä setelinippuja, mutta oikeasti niissä oli seteli vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla.

Kassilla voisi ehkä hämätä Virpiä hetken. Se riittäisi.

Ei kovin häävi suunnitelma, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella. Piti toimia. Piti pelastaa Eevi.

Transitia käynnistäessään Ruusu huomasi, että kellarin tuuletusikkuna oli jäänyt auki. No, Marco tuskin lähtisi mihinkään nykykunnossaan. Ja jos lähtisi ja eksyisi metsään ja putoaisi suonsilmään, niin ihan vapaasti. Ruusua ei liikuttaisi.

Ruusu jätti Transitin heti Mullilammentien alkupäähän, kun huomasi sopivan levikkeen. Hän otti autosta mukaan Prisman kassin valesetelinippuineen, haulikon ja revolverin. Hänellä oli kännykässä tarkka kartta alueesta ja hän oli tottunut liikkumaan metsässä. Aseenkin kanssa.

Kilometri hujahti äkkiä. Metsälampi kajasti puiden välistä, ja hetken varvikossa tarvottuaan hän sai näkyviin mökin. Se oli vanha tummanruskeaksi petsattu lautamökki. Pieni sauna ja tupa ja vähän kuistia. Musta huopakatto kasvoi sammalta, ravistuneesta piipusta nousi ohut savujuova suoraan siniselle taivaalle. Palava koivupuun tuoksu toi mieleen lauantaisaunan, vaikka oli keskiviikko.

Sähköä ei mökissä ollut. Lokinpaskasta valkoinen laiturinpätkä johti suolampeen. Puuveneen raato oli uponnut rantaveteen niin, että vain keula ja vähän laitoja näkyi pinnalla.

Naapureita ei näkynyt koko pikkulammen rannalla. Uudenkarhea siniharmaa sportti-Mersu oli pysäköity kääntöpaikalle parinsadan metrin päähän mökistä. Mökin tuuletusikkuna oli auki, hyttysverkon takaa kantautui Muumien mekastusta. Eevi varmaan katseli niitä padilta tai läppäriltä.

Parkkipaikan laidassa oli moottorisahalla veistetty karhupatsas. Aika elävän näköinen. Siitä Marco oli varmaan varoittanut.

Lammen rantaa ja mökkiä lähestyessä puita alkoi olla harvemmassa, ja ne olivat kitukasvuisia. Tennari upposi välillä kokonaan suohon. Kuului maiskahdus, kun hän veti sen ylös ottaakseen seuraavan askeleen. Hän kaartoi lähemmäksi parkkipaikkaa ja löysi pitkospuut.

Saunasta kuului löylyn kihahdus. Lauteet jytisivät, ovi kävi. Alaston nainen kirmasi kuistilta laiturille ja hyppäsi lampeen niin että polskahti.

Ruusu heittäytyi nopeasti pitkospuiden sivuun ja huomasi vajoavansa sammalikkoon. Hän kiskoi itsensä takaisin pitkospuille, pyyhki kuraa naamaltaan ja tajusi haulikon piipun olevan täynnä mutaa. Prisman kassin hän oli sentään pudottanut pitkospuille. Hän jäi nyt itsekin niille vetämään henkeä.

Mökin suunnalla oli sen verran pensaikkoa ja katajia ja kuusentaimia, ettei Virpi nähnyt häntä eikä kassia, vaikka nousi tikkaita laiturille ja palasi saunaan.

Ruusu hylkäsi nyt rahakassin ja haulikon ja hiipi pitkospuita myöten mökin seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja veti samalla revolverin esiin vyönsä alta takaa.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Tupa oli ehkä kaksi kertaa kolme metriä. Siinä oli pieni hella ja tiskipöytä, pieni avotakka, pieni pirttikalusto, pieni puusohva joka aukeaisi kahden hengen vuoteeksi. Kolmelle isolle veljekselle tupa olisi ollut aivan liian pieni.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Eevi paineli padin ruutua tottuneesti. Mistä se senkin oli oppinut? Ei heillä kotona ollut muuta kuin telkkari. No, Ruusun puhelimella tyttö oli saanut joskus leikkiä. Pojille sitä ei uskaltanut antaa. Se olisi pian ollut entinen.

Virpi oli varmasti mökillä yksin Eevin kanssa. Saunasta kuului pesun ääniä, vesi lotisi lattialle. Ruusu hiipi seinänviertä pitkin lammen puolelle. Kuistin seinänvieruspenkillä oli violetti froteepyyhe ja Virpin vaatteet.

Sieppaaja oli heittäytynyt huolettomaksi. Ei tainnut osata odottaa, että joku arvaisi hänen piilopaikkansa.

Mökin ovessa oli vanha Abloy-lukko. Siitä ei nähnyt, oliko se lukossa vai ei. Pitäisi kokeilla ovenkahvaa. Seinänaulassa lähellä saunan ovea oli riippulukko, johon oli jätetty avain. Saunan ovessa näytti olevan rivat, joihin riippulukko sopisi.

Ruusu työnsi revolverin takaisin vyön alle selkäpuolelle. Kuistin laudoitus narahteli ja litsahteli märkien tennarien alla, mutta hän liikkui nopeasti. Nappasi riippulukon seinältä, pujotti sen saunan oven ripoihin, naksautti kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Samassa ovea työnnettiin lujaa sisältäpäin. Se aukesi pari milliä, pysähtyi sitten. Rautarivat kestivät hyvin. Samoin lukko ja saranat, vaikka Virpi hakkasi ovea nyrkillä ja raivosi:

– Avaa se ovi tai mä tapan sut!

Ruusu ei sanonut mitään. Hän kokeili tuvan ovea. Se ei ollut lukossa. Hän meni sisään, ja Eevi nosti katseensa ja sanoi:

– Äittä.

Ruusu koppasi Eevin syliinsä ja lähti kohti ovea. Eevi jatkoi Muumien katsomista padilta. Saunasta kuului Virpin huuto:

– Vitun äittä! Landeruusu! Päästä mut pois täältä!

Ruusu muisti sormenjäljet, veti flanellipaidan hihan kämmenensä päälle ja pyyhki ulko-oven kahvat ja saunan riippulukon ja sen avaimen. Jätti avaimen lukkoon.

Lähti menemään Eevi sylissään kuistilla kohti talon nurkkaa ja parkkipaikkaa. Jos Mersussa olisi avaimet, hän lähtisi sillä. Jos ei, hän repisi vaikka virranjakajan kannen irti ja ottaisi sen mukaansa. Eipä tulisi Virpi heti perään, vaikka jotenkin pääsisikin ulos saunasta.

Äkkiä hän kuuli nopeita askelia takaansa kuistilta.

Hän ehti puoliksi kääntyä, ennen kuin punakka nainen heittäytyi hänen kimppuunsa. Hän horjahti kuistin päästä maahan pitkälleen ja yritti suojata Eeviä omalla vartalollaan. Vasen kyynärpää jysähti kiveen, kuistin päässä kun oli lähitienoon ainoa kallio. Eevi lennähti mättäälle kyljelleen, ja Ruusu sai alastoman Virpin päälleen ja rautaisen löylykauhan varren kaulansa sivua vasten. Virpi painoi kauhan vartta kaksin käsin alaspäin, nojasi siihen koko painollaan.

– Muumi, Eevi sanoi. Padi oli lentänyt tytön kädestä kauemmaksi pitkospuille, ja Eevi nousi ja lähti hakemaan sitä.

 Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan.

Ruusu tunsi kaulajänteittensä venyvän. Virpi survoi kauhanvartta enemmän oikealla kädellään, ja nyt se painoi hänen henkitorveaan. Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan. Kumpikin ähkäisi, koska sitä kyynärpäätä luoti oli raapaissut. Paine kaulalla heikkeni hieman.

Veren maku suussa Ruusu iski uudestaan kyynärpäällä, tarttui löylykauhaan oikealla kädellä ja kiskaisi sitä sivulle päin. Varren kuvioitu pinta raapi kaulansivua, mutta varsi liukui sivuun ja samalla Virpi horjahti pois hänen päältään. Hän tempaisi kauhan kokonaan käteensä ja huitaisi sen varrella Virpiä naamaan. Varren pää pyyhkäisi Virpin nenänvarren rikki ja teki silmäkulmaan vekin, josta virtasi verta silmille.

– Perkele! Virpi kirosi ja iski häntä nyrkillä nenään.

Isku ei ollut kovin luja, mutta nenä painui kasaan ja sieraimista purskahti verta. Virpi yritti seurata uudella iskulla, mutta Ruusu kiepahti alta pois ja nousi polvilleen ja saman tien pystyyn. Hän tavoitteli Smith & Wessonia selkänsä takaa vyön alta.

Virpi ponnahti pystyyn ja päälle. Ruusu horjahti kohti lampea, otti vielä toisen taka-askeleen ja tarttui samalla Virpiä tukasta, veti hänet mukaansa. Virpi törmäsi häneen pää edellä, ja kumpikin lennähti laiturin vierelle lampeen.

Vesi roiskahti. Korppi raakahti jossakin taivaalla. Ruusu löi ja potki ja painoi Virpin päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä, Virpi löi ja potki ja painoi Ruusun päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä. Taistelu oli tasaväkistä. Kumpikin käytti kaikkia keinoja häikäilemättä.

Virpi sai kuitenkin helpommin otteen, kun hänellä oli vaatteet päällä, ja märät vaatteet liimautuivat ihoon ja hidastivat liikkeitä. Happi alkoi taas loppua ja silmissä pimeni, kun Virpi painoi häntä pinnan alle. Mutapohjasta oli vaikea ponnistaa. Voimat alkoivat muutenkin käydä vähiin.

Vielä kerran hän keskitti kaikki voimansa yhteen riuhtaisuun, ujutti jalkansa laiturin tukiparruja yhdistävän lankun päälle ja ponnisti siitä kohti pintaa, sysäsi samalla Virpiä kaksin käsin kasvoista poispäin.

He nousivat yhdessä. Nopeasti. Kumahdus kuului vedenpinnan alle. Virpi valahti veltoksi, ja Ruusu kohotti päänsä pintaan ja kiskoi ilmaa keuhkoihinsa. Vähitellen pimeys väistyi ja hän näki, että Virpi kellui velttona veden pinnalla, kasvot pohjaa kohti. Takaraivossa oli verinen ruhje, laiturinreuna oli sälöttynyt. Pulssia ei Virpiltä enää tuntunut.

Ruusu ui rantaan, konttasi kuiville, heittäytyi pitkospuiden päähän huohottamaan ja kakomaan vettä pois keuhkoistaan.

Hän oli tappanut Virpin. No, se oli itsepuolustusta.

Mutta missä Eevi oli? Tyttöä ei näkynyt. Padi oli jäänyt pitkospuille, näytön lasi oli halkeillut ja kuva pimentynyt. Muumit olivat vaienneet.

– Ee… Ruusu yritti sanoa. Ääni petti. Kurkku oli turvoksissa Virpin ja löylykauhan jäljiltä. – Ee…vi…!

Ei vastausta.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Mihin Eevi oli voinut mennä? Ei kai tyttö ollut tullut lampeen auttamaan äitiä? Vesi oli turpeesta ruskeaa, siitä ei erottanut mitään. Virpin rusketusraidat kyllä näki hyvin.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Ruusu nousi hitaasti kontalleen, sitten polvilleen. Tunto palasi vasempaan käsivarteen pistellen. Hän nousi seisomaan ja näki Eevin, joka kurkisti juuri pensaan takaa läheltä Mersua ja hymyili.

– Äittää!

Äittä tulee, Ruusu ajatteli ja heilautti kättään. Ääneen hän ei vieläkään päässyt.

Revolveri painoi yhä vyön alla takana. Hän antoi sen olla siellä. Veti oikean kätensä kokonaan paidanhihan suojaan, avasi saunan ovesta riippulukon, nosti sen takaisin naulaan avaimineen päivineen. Kurkisti ovesta sisään.

Kuumuus nosti heti hien kasvoille. Päädyssä oli lauteiden yläpuolella matala ikkuna, josta Virpi oli hivuttautunut ulos. Ei olisi kannattanut.

Hän katsoi vielä tuvan puolelle. Huomasi pöydän takaa penkiltä Eevin fleecen ja haki sen, nappasi ovensuusta Eevin tennarit ja sukat. Sulki oven.

Erämaalampi paistatteli iltapäiväauringossa levollisena. Virpi kellui laiturin vierellä kasvot vedessä. Korppi lehahti metsästä laiturin päähän ja laskeutui siihen. Sulkapeite hohti tummansinisenä.

Pää kallellaan lintu katsoi Ruusua silmiin ja kysyi:

– Kraak?

Ruusu kohautti olkapäitään. Ei hänellä ollut vastausta.

Hän kääntyi, poimi rikkinäisen padin pitkospuilta ja käveli kääntöpaikalle. Otti Eevin syliin ja halasi häntä lujasti.

– Eevi, hän korahti.

– Äittä, Eevi sanoi ja antoi suukon poskelle.

Ruusu suuteli Eevin pikkurilliä ja saman tien muitakin sormia. Ne olivat kaikki tallella. Virpi ei ollut ehtinyt katkaista ensimmäistäkään.

Kyyneleet tulivat, ja Ruusu antoi niiden tulla. Joskus oli hyvä itkeä.

Hän otti vielä Prisma-kassin ja haulikon mukaan ja lähti palaamaan metsän poikki Transitille. Vasta siellä hän otti kännykän taskustaan. Puhelimen piti olla vesitiivis, mutta paskanmarjat. Virta ei enää mennyt päälle, ja kun hän ravisteli kapulaa, vettä roiskui kuin sprinkleristä. Smith & Wesson sen sijaan näytti ihan toimintakuntoiselta.

Hän kiinnitti Eevin etupenkille ilman turvaistuinta, koska se oli äidin Subarussa, pyyhki sivupeilin edessä enimmät ravat naamaltaan ja harjasi hiuksensa.

Ei ole peilin vika, jos naama on ruvella ja turvoksissa ja kaula nilellä, hän ajatteli. Itseään saa syyttää. Ja niitä, joiden kanssa on otellut.

Kymppitien risteyksessä Ruusu odotti rekka-auton ohimenoa ja katsoi taivaalle. Korppi liiteli sinessä aivan heidän yläpuolellaan. Oliko se hyvä vai huono enne?

Koivukujalta katsoen kotipiha näytti entiseltään. Ruusu kiepautti Transitin valmiiksi nokka koivukujalle päin ja nousi autosta. Samalla korppi lehahti pihaan metsän yltä ja laskeutui liiterin katolle, jäi katselemaan aitiopaikalta kuin suurtakin spektaakkelia odotellen.

Ruusu heitti oven kiinni ja aikoi kiertää toiselle puolelle irrottamaan Eeviä turvavyöstä, mutta hänet pysäytti liiterin suunnalta kuulunut huuto:

– Hienoa, Ruusu! Sä sait pelastettua Eevis.

Ruusu pysähtyi auton keulan eteen ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Marco työntyi pihalle aukosta, jonka neliskanttinen Nyyttisen veljes oli viime yönä jättänyt liiterin seinään.

”Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.”

– Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.

– Miten… Virpin kävi? Marco kysyi ja nojasi liiterin harmaaseen seinään.

Mies näytti tuskaiselta ja vieläkin tokkuraiselta. Reisiside oli muuttunut tummanpunaiseksi verestä, samoin olkavarren kantoside. Oikeasta kädestä riippui piippu maata kohti iso Makarov-pistooli, jonka Ruusu oli takavarikoinut Marcolta ja piilottanut liiterin lukittavan työkalukaapin ylähyllylle. Marco oli näköjään taas löytänyt aseensa. Olikohan se huomannut ladata?

– Mitä sä täällä hortoilet? Ruusu kysyi. – Tapat vielä ittes…

– Vai itteni? Arvaa… arvaa miten mä pääsin tänne?

– Särjit kellarin oven.

Marco pärskähti kuin epäuskoinen hevonen.

– Ei mun voimani riittäneet siihen. Mä yritin kyllä. Sain vaan toisenkin olkapääni kipeeks. Ja vanhat haavat aukes. Kaaduin ja rymistelin rappuset alas kellariin. Ihme ettei niska mennyt nurin…

– Miten sä sitten pääsit ulos?

– Tuuletus… ikkunasta, Marco sanoi ja horjahti, valui seinää pitkin istualleen. – Mä kiipesi pesuhuoneen jakkaralle, nostin sen päälle vielä saunan jakkaran ja pesuhuoneen jakkaran. Putosin kerran huipulta ja satutin pääni. Meinasin luovuttaa, mutta sisu ei antanut periksi.

– Sitkee sissi, Ruusu sanoi. – Mitä sä nyt meinaat?

Marco tarttui pistooliin kaksin käsin, nosti sen piipun pystyyn jääneen polvensa päälle ja suuntasi Ruusua kohti. Sormi valkeni liipaisimella.

– Mä mitään meinaa… Mä ammun sut.

– Miksi? Ruusu kysyi. – Ootko sä vihainen mulle?

– Jaa että oonko mä… vihanen sulle?

– Niin.

Ruusu tiesi leikkivänsä hengellään, mutta hän oli kymmenen metrin päässä liiteristä ja Marcosta, ja pistoolin piippu huojui ankarasti. Vaikka Marco onnistuisikin ampumaan, osuminen vaatisi melkoista tuuria.

Jos niin kävisi, lohtu olisi tietysti hyvin laiha.

Äkkiä Marco ryhdistäytyi, veti henkeä ja karjaisi:

– Missä helvetissä mun rahat on?

– Jaa niin ne parisataa mitä sulla oli käärössä taskussa? Mä jätin ne sinne. Ja kun mä hävitin ne nahkahousut, mä siirsin niiden taskuista kaikki kamat noiden verkkarien taskuun.

– En mä… En mä niitä… tarkoittanut.

– Mitäs sitten? Eihän sulla pitänyt olla muita rahoja! Niin sä ainakin väitit, kun mä kysyin. Ja silloinkin, kun sun kaveris uhkas tappaa mut. Ja kun mä kysyin uudestaan, sä…

– Pää kiinni nyt, Marco sanoi hiljaa. – Mulla oli jemma tuolla sun liiteris puupinossa. Mä viskelin äsken koko pinon puut sivuun, eikä siellä ole enää jenin jeniä.

– Oliks se japanilainen panssariauto?

– Vittu, saksalainen! Mersu. Mutta rahat oli Suomen euroja!

Marco tehosti sanojaan puristamalla liipaisinta. Luoti vihelsi reilusti Ruusun ohi ja yli, varsinkin kun hän heittäytyi maahan. Kuti karahti Transitin katon reunaan ja vongahti siitä taivaalle. Autossa Eevi alkoi itkeä. Elmeri säikähti ja kiekui kanalassa.

Ruusu näki punaista. Se rosvo julkesi ampua autoa, jossa hänen tyttärensä oli! Hän tempaisi revolverin vyöltään takaa ja hätkähti, kun liiterin katolta kuului pamaus. Aivan samanlainen kuin äsken liiterin seinustalta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta, mutta hätkähti ääntä niin että laukaus meni pari metriä yli eikä osunut edes autoon.

Ruusu pudotti Marcon ensimmäisellä laukauksella. Osui keskelle otsaa. Mies raukesi seinää vasten, pistooli putosi kädestä.

Liiterin katolta kuului uusi pamaus, ja korppi lähti lentoon. Se nousi korkealle ja suunnisti takaisin kohti kymppitietä paukutellen mennessään.

Ruusu nousi. Häntä väsytti suunnattomasti, mutta Eevi itki autossa ja pihassa oli taas yksi ruumis. Pakko jaksaa vielä vähän.

Hän konttasi Transitin luokse, kiipesi koppiin, silitti Eevin päätä ja sanoi, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut, mutta lopulta Eevi uskoi ja rauhoittui.

Ruusu ajoi auton aivan liiterin eteen, laskeutui autosta, avasi peräovet, haki liiteristä ison jätesäkin, avasi sen, kieräytti Marcon jätesäkin päälle, kiskoi ruhon sen päällä auton perälle ja huomasi, ettei millään jaksaisi nostaa isoa miestä auton kyytiin.

Hetken hän veti henkeä ja kiroili itsekseen puoliääneen. Nostatti raivoa. Sen voimalla hän kiskoi ruumiin jätesäkin päällä navetan taakse, vipusi betonikannen sorkkaraudalla pois lietekaivon päältä, työnsi ja työnsi ja työnsi, kunnes Marco luiskahti reunan yli kaivoon. Oli vähällä horjahtaa itse perään, mutta onnistui heittäytymään kaivon sivuun. Makasi hetken siinä, havahtui kun aurinko alkoi kadota metsän taakse ja pihatieltä kuului auton hurinaa. Se läheni.

Marcon naama pilkisti kaivon liejun pinnalta. Sillä oli hämmentynyt ilme, jota kolmas silmä vain korosti.

Ruusu kapsahti kontilleen, heitti revolverin kaivoon, vipusi lietekaivon kannen paikoilleen ja nousi. Lampaat katsoivat häntä haasta ja määkivät. Niillä taisi olla nälkä.

Auto ajoi pihaan ja pysähtyi. Joku nousi autosta. Ruusulle tuli kiire mennä pihalle.

Nikkilä oli pysäköinyt harmaan farmarinsa lähelle Transitia ja kurkisti juuri ikkunasta sisään.

– Hei Nikkilä! Ruusu huudahti liiterin nurkalta. Hän huomasi Transitin ja liiterin väliin pistoolin, joka oli pudonnut Marcolta. Nikkilä ei saisi nähdä sitä.

– Moro Ruusu, Nikkilä tervehti ja avasi pakettiauton oven. – Sä sitten löysit tyttös.

– Joo, en vaan voinut soittaa kun puhelimesta oli akku lopussa, Ruusu sanoi ja kiersi auton ja liiterin välistä, sysäsi pistoolin jalallaan Transitin alle.

Nikkilä irrotti Eeviltä turvavyön.

– Pappa, Eevi sanoi ja osoitti Nikkilää.

Ruusu pujahti Nikkilän eteen ja otti työn syliinsä, heitti oven kiinni.

– Mistä sä sen löysit? Nikkilä kysyi.

– Yks tuttu soitti, tai siis yritti soittaa, mutta kun mulla oli känny pimeenä niin se ei onnistunut. Se kävi tuomassa tytön tänne, mä panin sen autoon kun en muutakaan keksinyt.

– Jaa niinku sulla oli se lammas karitsoimassa. Joko se synnytti?

– Miten niin?

– Aattelin vaan, kun oot ton näkönen…

– Joo, se synnytti jo.

– Kuka tuttu se oli? Mistä se löysi tytön?

Ruusu veti henkeä. Veti uudestaan. Sanoja ei enää tullut.

Hän vajosi istumaan Transitin astinlaudalle. Hän oli lopussa. Hän ei jaksanut enää keksiä uusia valheita. Hän vain puristi Eeviä syliinsä ja sanoi:

– Tää on pitkä juttu.

Nikkilä oli heti kartalla.

– Mä vähän ajattelinkin, ettet sä ole kertonut ihan kaikkea. Mennään sisään, mä keitän meille kahvit.

– Missä äiti ja pojat on? Ruusulle juolahti mieleen.

– Ne jäi Aulangolle. Mä lähdin kattomaan, miten sä pärjäät täällä.

– Miten mä pärjään täällä?

– Niin. Hyvinhän sä pärjäät. Mä soitan kohta äitilles, että Eevi on löytynyt. Mutta ensin mä panen kahvin kiehumaan.

Nikkilä ojensi Ruusulle kätensä. Ruusu tarttui siihen vasemmalla kädellään, nousi Eevi sylissä seisomaan ja seurasi Nikkilää keittiöön. Heti tuntui helpommalta, kun joku opasti. Hän istahti puusohvalle ja ajatteli, ettei nousisi siitä enää ikinä.

Ruusu kertoi Nikkilälle kaiken. Melkein. Marcon rahakassia hän ei maininnut, eikä Nikkilä kysynyt siitä. Ei ehkä halunnut kuulla.

– Sotkuinen juttu, Nikkilä sanoi lopuksi. – Seitsemän ruumista lietekaivossa ja yksi lammessa. Huhhuh. Taitaa olla Hämeen ennätys. Olisko Suomenkin.

– Saanko mä tästä elinkautisen? Entäs äiti?

Nikkilä huitaisi kädellään.

– Höpö höpö. Ei tehdä asioista liian vaikeita.

– Miten niin?

– Sä oot mun tyttäreni. Ja Airi on mun tyttäreni äiti. En kai mä nyt teitä rupee pidättämään. Pohjasen Leila vois sen tehdä, mutta se on onneksi lomalla.

– Mitä sä tarkoitat? Ruusu kysyi. Hän ei uskonut korviaan.

Nikkilä pani tupakan suupieleensä muttei sytyttänyt sitä, sisällä kun oltiin. Saman tien hän otti sen pois suupielestä ja pani irrallaan havaijinpaitansa rintataskuun. Hän katsoi Ruusua vakavana silmiin.

– Nyt tehdään niin, että ne mitkä on lietekaivossa, saa luvan pysyäkin siellä. Niitä ei kaipaa muut kuin viranomaiset. Ja mekin ollaan vaan tyytyväisiä, kun päästiin niistä riesoista.

– Ooksä tosissas?

– Aina. Ja se lampiruumis… Virpikö se oli? Tapaturma. Vähänkö ihmisiä kuolee kesäisin mökillä, kun ne liukastuu laiturilla ja iskee päänsä.

– Mutta…

– Ei mitään muttia. Te vaan puolustitte itteenne ja kotianne ja sun lapsias. Mun lapsenlapsiani. Amerikassa te saisitte mitalin. Mutta kun nyt ei olla Amerikassa, niin paras unohtaa koko juttu.

– Ootko sä tosissas?

– Sä kysyit jo tota.

– Enkö mä saa mitään rangaistusta?

– Kyllä sä saat, usko pois. Mä tiedän, että sulla on omatunto. Sä näät tästä painajaisia varmaan loppuikäs, joskus hereilläkin. Mä tiedän. Et sä helpolla pääse, turha luulla. Mutta sulla on parempaakin tekemistä kuin lusia linnassa niiden paskiaisten takia.

– Mitä tekemistä?

Ruusu ei vieläkään käsittänyt.

– Kasvatat lapsistas fiksuja ja omatoimisia. Tommosia niinku sä itte oot.

Nikkillä nousi.

– Mä tästä lähden nyt. Äitis lupas tulla kohta poikien kanssa.

Ruusu laski Eevin lopultakin puusohvalle sylistään. Hän nousi ja halasi Nikkilää kaksin käsin. Puristi oikein.

– Kiitos, isä.

– No, eihän tää nyt mitään, Nikkilä sanoi ja silitti häntä niskasta kuin hevosta. Oli selvästi hyvillään.

Sinä iltana Ruusu ja äiti ja muksut kylpivät sekä saunassa että paljussa. Vain hyttyset häiritsivät heidän rauhaansa.

Kun äiti vei lapset lopulta nukkumaan, Ruusu jäi yksin lillumaan lämpimässä vedessä kirkkaan tähtitaivaan alla ja suunnittelemaan Uuden-Seelannin matkaa.

Lähtisiköhän isä mukaan?

Jatkis päättyy.

Lue lisää.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Hyviäkin suomalaisia löytyy

En sanoisi tätä huippujatkikseksi! Tulee mieleen vilkkaan mielikuvituksen omaavan pojan kouluaine. Sen verran paljon tässä tuli ruumiita, että meni yli minun sietokykyni reippaasti.

Ruumiitahan siitä tulee, ja Ruusu joutuu näkemään vaivaa piilottaakseen ne. Marcon rikostoveri vaatii rahoja itselleen, mutta Ruusu ei aio luovuttaa.

Navetan takana oli vanha lietekaivo, jota ei ollut käytetty pariinkymmeneen vuoteen. Sieltä löyhähteli joskus helteellä ikäviä tuulahduksia.

Kello oli puoli yksi, kesäkuun lopun yö hiljainen. Kottikärryjen pyörä lanasi märkää heinikkoa. Ruusu työnsi kärryt lietekaivon tuntumaan ja kippasi kolmannen vainajan samaan pinoon muiden kanssa. Pystytukkainen mies oli sentään yhtenä kappaleena. Ranen ja Artsin irto-osat hän keräsi nurmikolta muovilapiolla jätepussiin ja vei ne samaan paikkaan.

Ruusu vipusi betonikannen sorkkaraudalla sivuun ja oli pyörtyä lemusta, vaikka hänellä oli hengityssuoja kasvoilla. Hän heitti jätepussin ja muovilapion ensin lietteen sekaan, kieräytti konnakolmikon yksi kerrallaan perään ja näytti kynälampulla valoa aukkoon. Pikkuhiljaa ruumiit vajosivat ruskeanharmaan pinnan dalle.

Kun näkyvissä oli enää pelkkiä kuplia, Ruusu sovitti kannen takaisin paikoilleen, meni liiterin päätyyn pesemään letkulla ja juuriharjalla ja klooripesuaineella kottikärryt sekä rautaharavan. Eevertin sarvet ja päälaen hän huuhteli pelkällä vedellä. Pukki oli jo rauhoittunut kummasti. Hän oli antanut sille vähän pamia omista varastoistaan. Lääkäri oli joskus määrännyt sitä hänelle stressiin, mutta ei hän ollut halunnut käyttää. Ei halunnut nytkään.

Vielä piti jynssätä ulkoportaat. Sitten hän heitti haalarin ja huivin pesukoneeseen ja alkoi putsata haulikkoa ja miesten aseita keittiön pöydällä. Neljä pistoolia, kaksi revolveria. Kahvia ei tarvittu, hän pysyi kyllä hyvin hereillä. Käsien tärinä oli lakannut heti kun hän oli alkanut toimia.

Lopulta kaikki aseet olivat puhtaita ja öljyttyjä. Haulikon hän pani olohuoneen lukittavaan asekaappiin. Vieraat aseet ja ammukset, myös Marco-Viton aiemmin mukanaan tuomat, hän vei liiterin lukittavan työkalukaapin ylimmälle hyllylle, missä isä oli aikoinaan piilotellut pullojaan. Sieltä pojatkaan eivät saisi niitä.

”Mikä pamaus täältä kuului viime yönä?”

Kello oli kolme, aamu sarasti. Ruusu lukitsi ulko-oven ja laskeutui kellariin. Marcon kuume oli yön aikana hellittänyt, turvotus laskenut reidestä. Mies oli hiestä märkä.

Ruusu ajatteli vaihtaa vielä siteen ja puhdistaa haavan, mutta kun hän ojensi kätensä kohti sidettä, hän putosi Marcon kainaloon patjalle ja vaipui saman tien syvälle uneen.

– Mikä pamaus täältä kuului viime yönä? Selina kysyi autonsa ikkunasta saatuaan joka-aamuisen kananmunarasiansa.

Onneksi satoi, muuten Ruusu olisi tuskin pysynyt hereillä. Hän oli nukkunut korkeintaan pari tuntia ja senkin huonosti. Painajaiset olivat riivanneet.

Ei mikään ihme. Ensin oli kymppitiellä ryöstetty arvokuljetus. Sitten haavoittunut ryöstäjä oli tullut hänen pihaansa. Hän oli hoitanut miestä ja ihastunut siihen. Varsinkin sen jälkeen, kun se oli pelastanut hänet väkivaltaiselta eksältä. Tonilta.

Sitten Toni oli alkanut kiristää ja saanut lähteä. Marco oli lavastanut itsemurhan, mutta se ei ollut onnistunut aivan täydellisesti. Rikosylikonstaapeli Nikkilä oli vihjaissut hänelle siitä eilen. Nikkilä oli myös vihjaissut, että Marco saattoi olla Vito ja että Nikkilä itse saattoi olla Ruusun isä. Äiti ei ollut suoraan kiistänyt eikä vahvistanut.

Sitten tilalle oli hyökännyt kolme rosvoa, jotka uhkasivat hänen lapsiaan. Äiti ampui kaksi rosvoa ja Eevertti-pukki tappoi yhden sarvillaan. Ruusu kätki ruumiit ja siisti jäljet.

Ei ihme, jos unissa seikkaili päättömiä miehiä ja haulikolla ampuvia pukkeja ja puolitoistavuotias Eevikin ammuskeli miehiä ja selitti, että mummo näytti esimerkkiä.

Mutta nyt piti keksiä Selinalle selitys.

– Äiti kokeili skeettiä puolenyön aikaan, vippas risan lautasen taivaalle ja täräytti perään. Mä käskin lopettaa, kun naapurit ei välttämättä tykkää. Muksutkin olis voineet herätä.

– Airilla on aina ollut sellaisia tempauksia.

– No, nyt se uskoi kerrasta.

– Hyvä niin.

Kun Selina oli mennyt, Ruusu laskeutui alakertaan suihkuun. Onneksi kellarin ikkuna oli ollut raollaan ja hän oli kuullut, kun Selina oli ajanut pihaan.

Ruusu hankasi ihoaan karhealla sienellä ja tukkaansa harjan kanssa, jotta sai lietteen ja kuoleman hajun lähtemään kunnolla. Kun hän meni kylpytakissa pukuhuoneeseen, hiuksiaan vielä kuivaillen, Marco istui patjallaan perunakellarin puolella. Väliovi oli auki.

– Kuume on laskenut, Marco sanoi. – Eikä jalkakaan ole enää niin turvoksissa. Mä voisin käydä suihkussa, ja sitten me voitais…

– Suihkussa sä voit käydä, mutta muuten meidän pitää puhua.

– Sä kuulostat kauheen vakavalta. Ja näytätkin.

Ruusu istuutui penkille ja kertoi Marcolle, mitä viime yönä oli tapahtunut. Vakavaksi veti senkin.

– Tunnetko sä sen pystytukan? Ruusu kysyi.

Marco nyökkäsi. Taisi tajuta, että nyt oli lopultakin aika puhua totta.

– Tanhusen Tane. Puijoksi sanotaan, kun se on Kuopiosta kotoisin.

– Oliko Puijo mukana keikalla?

– Oli.

– Entä Artsi ja Rane?

– Niillä oli pienempiä hommia. Ne järkkäs autoja ja aseita ja niitten piti varmistella pakoreittiä.

– Mistä Vitosta se Puijo puhui?

– Musta. Mä en heti tiennyt, voiko suhun luottaa.

– Jaa heti?

– Sori vaan. Oikeesti mä oon kyllä Marcokin, koko nimi on Vito Marco Ketonen.

Nikkilän mukaan kyllä alun perin Voitto eikä Vito. Ruusu mietti hetken, sanoi sitten:

– Mä sanon sua silti Marcoksi. Mä en jaksa ruveta selittämään äidille ja muksuille.

– Sopii mulle.

– Tunsitko sä Tonin ennestään?

– Miten niin? Puhuko Puijo muka Tonistakin?

– Ei kun Nikkilä. Se Vito oli muka pöllinyt Tonin moottoripyörän, ja Nikkilä epäili että juttu oli sovittu. Ettei Tonikaan olis niin tyhmä, että jättäis Jammunsa pihalle avaimet virtalukossa ja lähtis itte huussiin istumaan.

”Mikäs kuulustelu tämä on?” Marco kysyi.

– No okei, se oli sovittu. Mä tunsin Tonin Hämeenlinnan kapakoista ja tiesin että se asui näillä main. Kun mä kuulin, että jengi aikoi pettää mut, mä ajattelin iskeä ensin.

– Miten iso jengi teitä oli? Liittyykö tää kuvio jotenkin Mustiin enkeleihin, kun Ranella oli niiden liivi?

– Mikäs kuulustelu tämä on? Marco kysyi. – Käskikö Nikkilä sun kysellä?

Ei suoraan, Ruusu ajatteli. Nikkilähän käski soittaa, jos Vitoa näkyisi. Ruusu katsoi kuitenkin parhaaksi olla kertomatta siitä

– Nikkilä käytti mut Apparan kellarissa kattomassa Tonin ruumista. Se ei oikein tuntunut ostavan sitä itsemurhajuttua.

– Miksei?

– En mä tiedä, Ruusu sanoi. – Ehkä se johtui siitä, että Tonilla oli luodinreikä kämmenselässä. On kuulemma pirun vaikee ampua itteensä ohimoon niin että ampuu samalla ampumakäden kämmenselän läpi.

– Voi olla.

– Mikset sä sanonut, että sä mokasit? Olis voitu piilottaa ruumis.

Marco väisti Ruusun katsetta, katsoi häntä sitten alta kulmain.

– Jos ihan totta puhutaan, mua nolotti. Enkä mä tiennyt, että sä olet ekspertti ruumiiden hävittämisessä.

– Hätä keinot keksii.

– Mihin sä muuten piilotit ne viimeöiset?

– Navetan lietekaivoon. Se ei oo enää käytössä, eikä kukaan mee vapaaehtoisesti tonkimaan sitä mönjää. Löyhkä on hirvee.

– Seuraava omistaja voi haluta tyhjentää sen.

– Mun ei sit kannata myydä tilaa. Jos perikunta joskus tekee niin, on ihan sama mitä sieltä silloin löytyy. Ja eiköhän siinä liejussa hajoa isompikin ihminen atomeiksi.

– Voi olla.

– Kerro teidän koplasta, Ruusu vaati.

– Arvokuljetusryöstöt vaatii ammattitaitoisen tiimin ja hyvät tiedot kohteesta. Muuten käy niinku Suomessa yleensä eli keikka onnistuu, mutta rahat jää saamatta ja porukka kiinni. Ruotsissa tää touhu on ihan toisella tasolla, siellä on satapäin ammattilaisia, joilla on kokemusta kentältä.

– Montako arvokuljetusryöstöä sä oot tehnyt? Ruotsissa tai meillä?

– En yhtään, johan mä sanoin. Tää oli eka kerta.

– Sä sanoit paljon muutakin, mikä ei ollut totta.

Marco levitti kätensä.

– No, toi oli.

– Montako kokenutta ammattilaista teillä oli keikalla?

– Ydinporukka eli viis ryöstäjää oli kaikki kokeneita konnia, mutta arvokuljetusryöstäjiähän meillä ei hirveesti ole. Tekijät on tähän mennessä tulleet melkein Ruotsista.

– Oliko teillä ruotsalaisia mukana?

– Virpi oli.

– Virpi? Se käärme?

– Sama nainen. Sillä oli kokemusta keikkojen suunnittelusta. Se oli monta vuotta sveduissa jonkun Håkanin tai Joakimin kanssa, joka teki niitä työkseen. Virpi auttoi sitä suunnittelemaan.

– Missä se Håkan tai Joakim nyt on?

– Saramäessä Turussa.

– Vankilassa? Ruusu varmisti.

– Just.

– No just joo, Ruusu sanoi. – Toihan kertookin kaiken Virpin ammattitaidosta.

– Virpi ja mä oltiin ainoot, jotka ei keikalla mokanneet.

Ruusu nyökkäsi, oli vähällä paljastaa että Marcolta eli Vitolta oli Nikkilän mukaan jäänyt osittainen sormenjälki ryöstössä käytettiin pakettiautoon. Päätti sitten vaieta siitä.

Turha ärsyttää Marcoa enemmän kuin oli tarpeen.

– Jos Virpi oli keikalla, miksi kaikki puhui viidestä miehestä? Onks Virpi joku transu tai vaihdokas?

– Virpi on kuule oikee nainen. Se vaan ei halunnut paljastua. Se litisti rintansa ja toppas vaatteensa, eikä se puhunut mitään koko aikana.

– Okei, Ruusu oli uskovinaan. – Keitä muita siinä oli mukana?

”Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut.”

– Puijo ja kaks muuta.

– Mihin se saalis joutui?

– Jätkät vei sen. Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut ja ampuikin, mutta osui vaan reiteen. Se oli päättänyt uhrata mut.

– Mistä tiedät?

– Mä kuulin, kun se puhui siitä jätkien kanssa puhelimessa.

Kuulosti tosiaan oikein ammattimaiselta touhulta. Ruusun teki mieli peittää kasvonsa käsillään.

– Vedätkö sä mulle sen kelmun tohon haavan päälle? Marco kysyi. – Mä voisin mennä suihkuun.

Ruusu lupasi vetää.

Samalla hän voisi vetää kelmun Marcon pään ympärille. Kaikenlaisten tunarien kanssa hänkin joutui tekemisiin.

Marcon suihkun jälkeen Ruusu päätyi kuitenkin tämän kanssa patjalle perunakellariin. Äiti keskeytti heidät huikkaamalla pukuhuoneen ikkunan raosta:

– Anteeks häiriö, Ruusu! Mä käyn vähän kävelyllä. Pää ei kestä sisällä sen viimeöisen jälkeen. Mä lupasin muksuille, että sä tuut kohta keittiöön.

Ruusu nousi, veti housut jalkaansa ja lähti saman tien. Marco jäi patjalle voihkimaan. Varmaan reisihaavaansa.

Rappusissa Ruusu tajusi auton­avaimet taskussaan.

– Äiti! hän huusi ulko-ovesta.

Äiti pysähtyi sateessa ulkoportaille ja kääntyi. Se näytti vieläkin järkyttyneeltä.

– Mun täytyy vähän koota itteeni. Ei oo hyväks muksuille, jos mummo tuijottelee seinille ja näkee niillä päättömiä miehiä.

– Mä näin unta niistä, Ruusu sanoi.

– Aika hyvin taisit jo toipua painajaisistas.

– Se oli hoitoa.

– Hoitoopa hyvinkin. Ihan lähihoitoa.

Äiti kyllä osasi näpäytellä. Missä tilassa tahansa.

Ruusu otti autonavaimet taskusta ja näytti niitä äidille.

– Vierailta jäi auto johonkin lähitienoille, luultavasti mettäautotien varteen. Hopeenharmaa Audi. Se täytyy hoitaa pois täältä.

– Aina vaan hoidot mielessä.

Äiti meni ennen kuin Ruusu ehti keksiä tarpeeksi napakkaa vastausta. Äidin kanssa jäi aina toiseksi.

– Helou hoitsu! Iivari huusi olohuoneesta. Toisti jonkin piirretyn repliikkiä.

Äiti oli ottanut käyttöön Ruusun lapsuudesta tutut kasvatusmenetelmät. Nyt vain ei ollut Disney-video pyörimässä kolmattasadatta kertaa, vaan telkkarista tuli suoraan jotain animaatiota. Pojat loikoilivat sohvalla voileipineen, Eevi istui potalla telkkarin edessä ja imi tuttia.

Ruusu katsoi lapsiaan keittiön ovelta ja mietti, mitä olisi tehnyt, jos Artsi ja Rane olisivat päässeet sisään ja uhanneet tehdä pahaa lapsille. Rahat hän olisi antanut heti, mutta se tuskin olisi riittänyt. Rosvot eivät olleet naamioituneet, joten niiden olisi pitänyt eliminoida todistajat.

Koska tämä loppuisi ja miten? Virpi ja kaksi miestä olivat vielä jäljellä Marcon keikkakavereista. He voisivat hankkia apujoukkoja, ja jossain vaiheessa Marcokin varmaan vaatisi saalistaan.

Muksut pitäisi saada turvaan.

Toinen vaihtoehto olisi antaa rahat Marcolle ja käskeä sen häipyä. Mutta ei hän vielä halunnut luopua kummastakaan. Ja vaikka hän luopuisikin, Marcon keikkakaverit voisivat silti tulla kovistelemaan heitä. Tai poliisit.

Ruusu meni sohvalle lasten viereen. Tuntui hyvältä istua siinä ja katsella Animaanisten kouhotusta. Iivari ja Jalmari tulivat hänen kainaloihinsa, ja potalta selvittyään Eevi veti vaippahousut ylös ja kiipesi syliin.

Ruusu unohti kaiken muun.

Marco kömpi omin voimin eteiseen, kun Ruusu teki lähtöä ulko-ovella. Lapset katsoivat vieläkin telkkaria, nyt Pikku-Kakkosta.

– Mä käyn hoitamassa eläimet, Ruusu sanoi. – Termarissa on kahvia ja jääkaapissa ruokaa. Koita pärjätä.

– Enköhän mä jotenkin, Marco sanoi. Sillä oli nyt Tonin vanha hihaton paita, vaimonhakkaajapaidaksi niitä sanottiin. Osuva nimi. Käsivarsien tatuoinnit näkyivät kaikessa komeudessaan.

Satoi yhä, pehmeää kesätihkua. Elmeri kiekui kanalan takana verkkoaitauksessa, oli kiekunut jo hyvän aikaa. Ruusu heitti sille ja kanoille jyviä, lampaille kuivia heiniä ja rehua, kaneille heiniä ja porkkanoita. Tarkisti kaikilta veden.

Kuvitteliko hän, vai tuntuiko lietekaivon tienoilla tavallista etovampi lemu? Kuvitteli varmaan. Ei muutama mätänevä konna tuntuisi siinä kimarassa.

Vielä piti siirtää Eevertti uuteen paikkaan. Pukki vaikutti tavallista levottomammalta. Viimeöinen oli varmasti järkyttänyt sitäkin. Ei se ennen ollut tappanut ketään, vaikka oli elänyt jo kolmetoista vuotta.

Kun Ruusu solmi köyttä koivuun pihan laidalla, Eevertti töytäisi häntä yhtäkkiä sarvellaan reiteen. Onneksi sivulta päin, niin ettei terävä kärki tökännyt reikää jalkaan. Töytäisy oli kuitenkin sen verran kova, että Ruusun jalka puutui hetkeksi. Hän ontui nopeasti kauemmaksi ja sanoi:

– Sut täytyy ukkoparka kohta lopettaa, jos et sä rauhoitu. Vaikka yöllä oli ihan hyvä, ettet ollut rauhallinen…

Eevertti kiskaisi ruohotuppaan maasta, jauhoi sitä hampaissaan ja nyökytteli kuin olisi tajunnut kaiken.

Kun Ruusu palasi sisään, Marco istui keskellä sohvaa ilman paitaa ja pojat ja Eevi tökkivät sormella hänen tatuointejaan ja kyselivät niistä. Onneksi vyötärön yläpuolella ei ollut mitään härskiä.

Eevi oli ihastunut Suomi-leijonaan, joka oli Marcon vasemman rinnan päällä.

– Kit kit kitta, Eevi sanoi ja taputti leijonaa.

Ruusu ei todellakaan halunnut luopua vielä Marcosta.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan.

Puolenpäivän aikaan Ruusu veti tuulitakin päälleen ja tennarit jalkaan ja lähti kävelylle. Sade oli tauonnut, Eevi päiväunilla ja pojatkin omassa huoneessaan. Äiti ja Marco jäivät kahville keittiöön.

Äiti oli löytänyt Audin reilun kilometrin päästä, metsäautotien lyhyestä sivuhaarasta. Metsäautotie erkani kylätiestä vähän ennen heidän pihatietään, samaan suuntaan.

Auton luo tullessaan Ruusu veti hupun päähän ja aurinkolasit silmille, uudet puutarhahanskat käteen. Hän ei halunnut jättää hiuksiaan tai muitakaan jälkiä autoon.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan. Avain ei vain tahtonut toimia. Ei houkuttanut avata avainta ja työntää sitä lukkoon, koska se saisi hälytyksen toimimaan. Kukaan ei ehkä kuulisi sitä täällä, mutta matkan varrella se varmasti osuisi jonkun korviin ja herättäisi uteliaisuutta.

Lopulta hän tajusi, että aurinkolippa oli edessä. Piti työntää avain ihan kiinni sivuikkunaan, ennen kuin säde osui maaliinsa ja lukko rapsahti auki.

Audi käynnistyi kevyesti. Bensaa oli tankki puolillaan. Se riittäisi hyvin Hämeenlinnaan. Ei tarvitsisi näyttäytyä Audin kanssa bensa-asemien valvontakameroissa.

Kylätiellä Ruusun sydän sykähti, kun Selinan mies Seppo tuli koiran kanssa vastaan. Sepi käänsi katseensa pökälettä vääntävästä ajokoirasta autoon ja morjesti kädellään. Ruusu puristi rattia kaksin käsin, jottei olisi vastannut. Täällä tervehdittiin kaikkia, mutta oliko Sepi tunnistanut hänet? Epävarmuus jäi kaihertamaan.

Kymppitien liikenne oli hiljaista. Ruusu ajoi Hämeenlinnan keskustaan ja vähän sen ohi, jätti Audin vanhan sähkölaitoksen taakse Pohjantähden vieraspaikalle. Se oli keskustan tuntumassa ainoita paikkoja, missä Parkki-Pate tai kaupungin pysäköintivalvojat eivät saalistaneet.

Hän lukitsi auton ja käveli parkkipaikan nurkkaan, mistä lyhyet portaat nousivat jalkakäytävälle. Kumartui solmimaan tennarinnauhoja, sujautti avaimen sadevesiviemärin rakoon. Sähköavain oli sen verran paksu, että piti painaa se tennarin pohjalla läpi. Sinne molskahti.

– Bravo, joku sanoi ja taputti vaimeasti käsiään.

Ruusu kohotti katseensa ääneen suuntaan, jalkakäytävälle. Vaaleakiharainen nainen katsoi Ruusuun sinisillä silmillään metrin verran alaspäin. Kyllä se oli oikea nainen, niin kuin Marco oli vakuuttanut.

Virpi.

Kukapa muukaan? Kaunis blondi, siisti meikki, valkoinen miestenpaita, musta jakkupuku, kirkkaanpunaiset piikkikorot. Hänen ikiään. Olalla roikkui pieni mutta painavan näköinen laukku, valkoista nahkaa ja messinkiä. Siellä oli taatusti pistooli.

Sormissa savusi tupakka. Tietysti. Muijan hymy luokitteli Ruusun sinne missä hän olikin: metrin alempana.

– Te näköjään selvisitte Puijon porukasta. Onneksi olkoon.

– Kiitos, vaikka mulla ei ole aavistustakaan mistä sä puhut.

– Älä sä Rengon vosu lässytä, blondi sanoi. Se vilkaisi ympärilleen.

Sivukatu oli kesäaamupäivänä hiljainen, vastapäisen Valintatalon parkkipaikka tyhjä. Ison tien toisella puolella teatteri mainosti jo syyskauden näytelmää isolla lakanalla: J-P Koskisen SAVURENKAITA.

– Me halutaan ne fyrkat. Ja me halutaan Vito.

– Ainahan haluta saa.

– Me tiedetään sun osoittees, blondi sanoi ja meni kuskin paikalle uudenkarheaan siniharmaaseen sportti-Mersuun, joka seisoi kadun laidassa.

Ei seisonut kauan. Ruusu jäi nielemään pakokaasuja, kun mimmi kurvasi Valintatalon parkkipaikalle, kiepautti siellä U:n, palasi taas Ruusun eteen, näytti hänelle keskisormea ja kääntyi ison tien risteyksestä vasemmalle päin punaisia.

Ikävä kyllä kukaan ei törmännyt Mersuun, eikä poliisiautokaan lähtenyt perään.

Ruusulla ei ollut mitään keinoa seurata naista. Audin avainkin oli ulottumattomissa.

Virpi oli varmasti seurannut häntä Rengosta. Missä kohtaa se oli odottanut? Hän ei ollut huomannut mitään, mutta ei hän ollut erityisesti yrittänytkään huomata seuraajia. Näköjään pitäisi koko ajan olla varuillaan.

Onneksi Ruusu oli painanut mieleensä Mersun rekisteritunnuksen. Linja-autoasemalle kävellessään hän lähetti Trafiin kyselyn. Pian tuli viittä senttiä vaille neljän euron vastaus: rekisteritunnus kuului vuoden 1994 Volkswagen Passatille, joka oli romutettu kaksi vuotta sitten.

Poliisissa niitä kutsuttiin sikakilviksi, Ruusu muisti isän tarinoista. Kun atarihommissa seurattiin konnia eikä haluttu heti jäädä kiinni sisäministeriön autolla liikkumisesta, vaihdettiin omien kilpien tilalle sikakilvet, jotka olivat jostain romutetusta autosta.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Näköjään konnilla oli käytössä sama temppu.

Pekolan pikavuorolla Ruusu pääsi Rengon sahan pysäkille kymppitien varteen. Sieltä hän käveli kotiin. Viitisen kilometriä. Oli hyvä selvittää ajatukset ja päästellä höyryt, varsinkin kun sade kiihtyi. Viimeisen metsätaipaleen hän juoksi ja syyti kirouksia kuusikkoon. Kukaan ei kuullut. Eikä sen väliä, vaikka kuulisikin.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Kun takaa kuului auton hyrähdys, hän hätkähti ja kääntyi nopeasti. Valmiina heittäytymään tien sivuun, jos joku yrittäisi ajaa hänen ylitseen.

Ei yrittänyt. Nikkilä heilautti kättään Focuksen ratin takaa, pysäytti auton ja huikkasi ikkunasta:

– Mä toin nyt sen ruumiintunnistuspöytäkirjan. Ehditkö lukee sen ja pistää nimes alle?

– Totta kai, Ruusu sanoi ja viittasi kädellään. – Aja pihaan vain.

Toivottavasti Marco olisi kellarissa. Toivottavasti lapset eivät ottaisi setää puheeksi. Toivottavasti äiti ei höläyttäisi mitään.

Viimeisin ei käynyt toteen. Äiti tuli heti ulkoportaille ja toivotti:

– Nyt on Taiston pakko tulla kahville!

– No jos pakko on, Nikkilä sanoi ja nousi autosta. – Mulla on Ruusulle vähän papereita…

– Mitäs sulla nyt sille? äiti kiinnostui.

Nikkilä kumartui poimimaan muovitaskua apumiehen paikalta. Ruusu vastasi poliisin puolesta:

– Isyyspapereita kuulemma.

Äiti järkyttyi sanattomaksi.

– Pysy sä vaan Topin tyttärenä, Nikkilä sanoi oikaistessaan selkäänsä. – Sulla on sentään tää tila isäs perintönä. Mun kotitilani Hauholla meni jo 70-luvulla serkkupojan kuorma-auton vakuudeksi. Kari oli lahjakas kaveri. Sai firmansa miljoonavelkoihin parissa vuodessa. Meni autot ja talot ja perheet. Ajaa nyt taas muiden renkinä ja saa jo koko palkkansa, kun loppuvelat annettiin muutama vuosi sitten anteeksi. Kannatti kuulemma yrittää. Ei harmita sitten vanhana.

Mentiin sisään. Marcoa ei näkynyt keittiössä eikä olohuoneessa. Muksut olivat päiväunilla tai ainakin yläkerrassa. Äidillä oli kahvi kiehumassa hellalla.

– Ihan pannukahvia, Nikkilä kiitteli.

– Tossa on vielä niitä mokkapaloja, äiti sanoi ja lykkäsi lautasen pöytään. – Ei ne vielä hirveen kovia ole. Taistokin ottaa siitä.

Ruusu haki olohuoneesta toimivan kuulakärkikynän ja istuutui puusohvalle lukemaan Nikkilän ojentamaa pöytäkirjaa. Puoli minuuttia myöhemmin hän veivasi siihen nimmarin.

– Kiitos, Nikkilä sanoi. – Pistä sä se siihen muovitaskuun, mulla on jo rasvaset sormet. Hyvää mokkapalaa, Airi. Kiitos vaan sullekin.

Äiti kaatoi kahvit ja käpertyi tuoliin Nikkilää vastapäätä kuin tyytyväinen kissa. Hyvä ettei kehrännyt. Nikkilä katseli ympärilleen, nousi kahvimuki ja mokkapala kädessä ja kiersi koko alakerran. Ruusu jännitti yläkerran portaiden ja kellarin oven kohdalla, mutta turhaan.

Nikkilä palasi pöytään.

– Ei ole talo hirveästi muuttunut siitä kun täällä Topin aikoina kävin.

– Miksi sä et käynyt enää hautajaisten jälkeen? äiti kysyi.

– Eikö se nyt olis ollut vähän noloa? Nikkilä sanoi ja hörppäsi kahvia. – Et säkään soittanut.

– Kyllä se on miehen asia soittaa tommosessa tilanteessa.

– Anteeks vaan. Mä en ole tainnut lukea samaa käytösopasta.

Ruususta tuntui siltä, etteivät äiti ja Nikkilä enää huomanneetkaan häntä. He jatkoivat keskustelua siitä, mihin se oli parikymmentä vuotta sitten jäänyt, kun isä oli kuollut. Tai Topi, eihän se tainnut olla hänen oikea isänsä.

Isänä hän kuitenkin aina Topin muistaisi. Hän oli 13-vuotias, kun isä kuoli. Ei isä viinaan kuollut, pelkästään. Isä hirttäytyi liiterin orteen. Ruusu löysi hänet, kun meni hakemaan keittiöön lisää puita. Siinä isä heilui keskellä liiteriä, sininen nailonnaru kaulaan syöpyneenä, kieli ulkona suusta ja silmät melkein ulkona päästä. Naama valkoisena. Hakkuutukki oli nurin lattialla.

Äiti oli töissä ja tuli kotiin vasta seuraavana aamuna. Silloin Ruusu ei vielä tajunnut ihmetellä, miten kampaamossa voi olla yövuoroja.

– Ei Topi meidän takia hirttäytynyt, äiti sanoi nyt Nikkilälle, mutta vilkaisi samalla Ruusuun. – Sille oli ihan sama, missä mä kuljin. Ei sitä ainakaan kiinnostanut mun seurani. Pullo voitti aina.

– Jos totta puhutaan, Nikkilä sanoi ja katsoi kahvimukiin, – ja miksei puhuttais, niin Topi sanoi kerran, kun mä kannoin sitä kapakasta autoon, että ota sä Taisto sitten Airista ittelles akka, kun musta aika jättää. Siinä on hyvä eukko. Musta ei ole aikoihin ollut sille mieheksi, enkä mä enää elä pitkään.

– Niinkö sanoi? Airi kysyi.

Nikkilä nyökkäsi.

– Tytärtäkin se kehui. Ihmetteli, miten hänenlaisellaan maalaisrentulla voi olla niin hieno ja fiksu tytär. Tais arvata, ettei se ihan hänen ole.

– Helppo arvata, Airi sanoi. – En kai mä olis sun kanssas mihinkään ruvennut, jos Topi olis vielä ollut oikee mies.

Ruusu nousi ja ryntäsi pihalle. Liikaa tietoa. Hän tunsi itsensä teini-ikäiseksi, joka kuulee vahingossa vanhempiensa intiimejä puheita. Teki mieli oksentaa ne kaikki pois muistista, mutta miten se muka onnistuisi?

Sade auttoi vähän. Toisaalta tuli kylmä, kun oli jo juoksun jäljiltä hiessä.

Kun Ruusu palasi sisään, Nikkilä ja äiti istuivat puhumattomina pöydän ääressä ja katselivat seinille. Nikkilä nousi nopeasti.

– Nyt täytyy lähtee.

Ruusu ojensi hänelle muovitaskun pöydän kulmalta.

– Älä unohda tätä.

– Joo en, Nikkilä vakuutti.

Auto hyökkäsi pihasta kiivaasti matkaan.

”Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa.”

– Lähtihän se, äiti sanoi. – Mä jo pelkäsin, että se jää asumaan.

– Teillä oli jo avioriita hyvällä alulla, Ruusu sanoi. Huomasi äidin ilmeen ja vaihtoi aihetta: – Mä sain tuolla matkalla idean.

– Liittyykö se jotenkin Nikkilään? äiti epäili.

– Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa, jos jotkut Marcon kaverit vielä hyökkää. Mä maksan.

– Sopii mulle, äiti sanoi. – Mä olenkin hermoloman tarpeessa. Jos en vielä viimeöisen jälkeen niin ainakin ton Nikkilän vierailun. Muistin taas, miksen mä soittanut sille edes silloin, kun Topi oli haudattu ja verottaja meinas viedä Topin mätkyistä koko tilan. Mieluummin otin pankista lainaa.

Ruusu sanoi ymmärtävänsä.

– Kerro muksuille ja pakkaa tavarat. Mä käyn kaupassa.

– Täällä on jääkaappi täynnä.

– Täytyy olla vierasvaraa, Ruusu sanoi.

Yläkerrassa Marco oli nukahtanut poikittain makuuhuoneen sängylle. Eevi nukkui miehen kainalossa ja pojat olivat torkahtaneet sen päälle kesken kiipeilyn. Marco näytti rennolta, reisi oli sulanut normaaliksi.

Auringonsäde pilkisti pilven raosta ja ikkunasta. Kun se osui Marcon otsaan, Ruusulle tuli mieleen lasertähtäimen juova.

Hän käänsi nopeasti päänsä ja päätti lähteä saman tien autolle. Kuka niitä vaatteita jatkuvasti jaksoi vaihtaa.

– Ruusu, Marco sanoi hiljaa. – Mikä hätänä?

– Ei mikään, Ruusu sanoi päätään kääntämättä. – Mä vein sen Puijon porukan vuokra-auton Hämeenlinnaan Pohjantähden parkkipaikalle ja tiputin avaimen sadevesikaivoon.

– Hyvä homma. Siellä se saa olla rauhassa melko pitkään.

– Mä näin Virpin.

Marco hätkähti, ja pojat liikahtivat levottomasti hänen päällään. Eevin unta mikään ei häirinnyt.

– Missä? Marco kysyi.

– Siellä parkkipaikalla. Se oli varmaan seurannut mua jostain täältä.

– Mistä sä tiedät, että se oli Virpi? Tuliko se sanomaan, että hyvää päivää, nimeni on Virpi?

– Ei. Se tuli sanomaan, että ne haluaa rahat ja sut.

– Oli se sit Virpi, Marco vahvisti.

Ruusu käänsi varovasti katseensa Marcoon. Aurinko oli mennyt pilveen, lasersäde kadonnut. Ehkä se oli hyvä enne.

Forssan Hankkijalta Ruusu lastasi Transitin perään reilusti aniittia, tulilankaa, sähkönalleja ja laukaisimia. Kun hän oli sanonut räjäyttävänsä kiviä pihasta, myyjä oli tarjonnut jotain ihme etanadynamiittia. Ruusu sanoi, ettei kelpaa.

– Mä tykkään, että silloin kun räjäytetään, pitää pamahdella kunnolla.

Jätkä katsoi häntä hetken ja sanoi:

– Sen mä kyllä uskon.

Isän kanssa Ruusu oli sen oppinut, kun he olivat räjäytelleet kantoja ja kiviä pihalta ja sen tuntumasta. Siinä ikkunat helisivät ja särkyivätkin. Iso murikka lensi navetan kiviseinään aivan heidän välistään ja jätti jäljen rappaukseen. Isä sanoi, että kävipä tuuri. Ja otti huikan.

Ruusu pyysi vielä laatikollisen haulikon patruunoita, kunnon susihauleja. Myyjä haki sen nopeasti hyllystä.

– Katotaan sulle sopuhinta koko satsista, ettei vaan jää mitään hampaankoloon…

Ruusu hymyili.

Ei tietysti ollut viisasta jäädä nyt kenenkään mieleen, varsinkaan kun oli tullut Forssaan saakka juuri siksi, että siellä häntä ei tunnettu. Mutta minkä hän itselleen mahtoi. Ei hänestä ollut seinäruusuksi.

Satoi taas. Ilta tummeni, halogeenivalo syttyi pihaan. Elmeri kiekui navetan päädyssä. Luuli varmaan lamppua auringoksi.

Ruusu heitti muksujen kassin farkku-Subarun tavaratilaan ja löi peräoven kiinni. Äiti kiinnitti Iivarin ja Jalmarin turvavöitä Subarun takapenkillä. Eevi oli jo turvaistuimessaan apumiehen paikalla. Ruusu meni vielä suutelemaan ja halaamaan tytärtään ja teki saman pojille, vaikka tiesi että se vain pahensi eroikävää.

– Mikset sä tuu mukaan, äiti? Jalmari kysyi. – Voitais uida yhdessä.

– Jonkun täytyy hoitaa eläimet.

– Eiks Marco vois hoitaa? Iivari kysyi.

– Malko, Eevi sanoi etupenkiltä.

– Muistakaa, että ette puhu Marcosta kenellekään, Ruusu vannotti poikia.

– Miksei? Iivari kysyi.

– Marco on salainen agentti. Kukaan ei saa tietää, että se on täällä. Muuten sille voi käydä huonosti. Ette kai te halua, että Marcolle käy huonosti?

– Ei, pojat sanoivat yhteen ääneen. – Ei me kerrota siitä kellekään.

– No hyvä.

– Mummokaan ei sit saa kertoa, Jalmari muistutti.

– En mä kerro, äiti vakuutti. – Mees nyt Ruusu siitä, että päästään lähtemään.

Ruusu meni, ja Subaru lähti pihasta. Kun auton perävalot katosivat koivikkotien mutkaan, Ruusu huokaisi helpotuksesta.

Ainakin lapset olivat turvassa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.