Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: "Kyllä tämä on tutkittava."

Tallinna on kaunis kaupunki: kävelijän kaupunki kapeine katuineen ja suurine vanhoine puistoineen. Kahviloineen ja gallerioineen, kirkkoineen ja aukioineen. Vanha eurooppalainen kulttuurikaupunki, jonka rinnalla Helsinki vaikuttaa vastarakennetulta kauppakeskukselta.

Ailan ja Tapanin matka oli täydellisen onnistunut. Tai pikemminkin uskomattoman onnistunut, kun ottaa huomioon, etteivät he ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauan eivätkä koskaan matkustaneet yhdessä tai ylipäätään olleet toistensa seurassa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Matka olisi saattanut mennä täysin pieleenkin, muttei mennyt.  Heillä oli ihanaa.

Aila löysi rinnastaan patin juuri, kun he olivat lähdössä Tapanin kotoa. Hän päätti olla kertomatta patista ihan jo siitäkin syystä, että tunsi tarvitsevansa rentoutumista, eikä mahdollisten huonojen uutisten vatvominen vastaa Ailan käsitystä rentoutumisesta. Hän päätti, että se on rasvapatti. Tai jotain muuta vaaratonta.

Patin löytyminen vaikutti kuitenkin Ailaan enemmän kuin hän osasi Tapanin kylpyhuoneessa seistessään arvata. Aivan kuin
hänen rinnassaan oleva patti olisi ollut muistutus siitä, että onnen helmaan on osattava tarttua kiinni silloin, kun se kohdalla hulmahtaa.

Aila katsoi itseään peilistä ja otti hyllyllä olevan huulipunan
käteensä. Se oli Essin huulipuna, mutta Aila lainasi sitä. Hän veti punan metallikuoresta ja maalasi huulensa tummanpunaisiksi. Maisteli värin tasaiseksi ja painoi punan nimen mieleen: Intense
Ruby. Ehkä hän ostaisi samaa itselleenkin.

Hän suuteli Tapania jo eteisessä. Olivat he suudelleet aiemminkin, mutta jotenkin Ailan osalta se oli ollut varovaista –
pidättelyä ja tunnustelua. Eivät he vielä koskaan olleet suudelleet niin, etteivät Ailan ajatukset olisi häirinneet virtaan heittäytymistä. Vaihdettujen suudelmien aikana Aila oli ehtinyt miettiä, haisiko hänen henkensä koulussa syödyltä kaalilaatikolta ja oliko Tapanikin sellainen mies kuin Heikin isä: mies, joka inhosi kielisuudelmia.

Patin löytymisen jälkeen Aila ei miettinyt mitään vaan suuteli
Tapania niin, että myöhästyminen laivasta olisi voinut käydä hyvinkin helposti. He horjahtivat suudelman voimasta ja tömähtivät päin ovea, eikä kumpikaan heistä välittänyt, vaikka omassa huoneessaan nukkuva Essi saattoikin kuulla.

Ja suudelma oli vasta alkusoitto, ihana pieni alkusoitto sinfonialle, jonka he kaksi soittivat matkan aikana. Aila on nytkin – vetäessään naistentauteihin erikoistuneen lääkäriaseman raskaan oven auki – sitä mieltä, että ilman pattia matka olisi ollut mukava mutta patin kanssa se muuttui taivaalliseksi.

He astuivat Tapanin kanssa suhteensa eteisestä makuuhuoneeseen. Ja se kaikki, läheisin läheisyys ja toisen tuoksu ja lämpö, hiki ja nauru ja heidän yhteen kolisevat luunsa, heidän huohotuksensa ja äännähdyksensä, kaikki se tuntuu Ailan ruumiissa vieläkin.

He eivät ottaneet ainuttakaan hoitoa kylpylässä vaan pysyttelivät huoneessaan ja olivat kuin kaksi laivalla jäniksenä yli Suomenlahden matkustanutta citykania. He söivät vuoteessa ja katselivat välillä televisiota, nukahtelivat toistensa syliin ja
heräsivät toistensa kosketuksiin.

He puhelivat hiljaa, vähän ja vain välillä, kertoivat toisilleen, mitä mieleen juolahti, mitättömiä asioita ja elämää mullistaneita asioita sekaisin, pikku sattumuksia ja karmeita virheitään. He vitsailivat ja nauroivat. Ja kulkivat estottomasti alastomina huoneen ja kylpyhuoneen väliä. Kaikkine ikärenkaineen. Sitä Aila ei olisi ihan hevin itsestään uskonut.

Takaisintulomatkalla he olivat ulkona kannella, vaikka oli kylmä. He seisoivat lipan alla tuulelta suojassa kiinni toisissaan, eikä
Aila muista kokeneensa koskaan mitään niin romanttista. Ei koskaan ennen tätä, ei ikinä, ei edes nuorena, ennen raskaaksituloaan. Hänen mielestään romantiikka on aina ollut ylimainostettua, sellaista elokuvia varten keksittyä ihmisten huokailutarpeen tyydyttämistä. Ei hän ole koskaan kaivannut romantiikkaa, hän on kaivannut kumppania viemään joka toisen roskapussin.

”Aila Salminen”, lääkäri sanoo oikeastaan heti, kun Aila on
ilmoittautunut kassalla. Aila ei ehdi edes selailla naistenlehtiä. Aila olisi tietenkin voinut mennä työterveyslääkärille, mutta hän ei halunnut odottaa päivääkään.

Hän oli rakastumassa, rakastunut, hänellä oli elämässään mies, jonka syliin hän halusi juosta ja kertoa kaiken. Hän halusi itkeä
Tapanin rintaa vasten ja sanoa säikähtäneensä. ”Ajattele, mikä hullu ihminen on, että ajattelee, että nyt minua heti rankaistaan, kun olen uskaltanut ruveta olemaan onnellinen”, niin hän halusi Tapanille sanoa. Ja sitten Tapani saisi pyyhkiä hänen silmänsä, ja he voisivat yhdessä nauraa naisen mielen hupsuudelle.

”Kuinka kauan te ootte ollu yhessä?” Essi kysyy isältään, ja
Tapani naurahtaa. ”Vastahan tässä nyt ollaan tutustuttu, käyty pari kertaa ulkona ja puhuttu paljon. Ja nyt oltiin sitten kylpylälomalla…”

Essi tyhjentää tiskikonetta ja katselee voileipää tekevää isäänsä. Hän ei ole koskaan osannut ajatella isäänsä minään miehenä. Siis sellaisena, joka on jonkun naisen mielestä niin ihana, että se nainen haluaa talutella sitä miestä ulkonakin. ”Onks sekin leski?”  Essi jatkaa. ”Siis Aila, tapasitteko te jossakin leskien ryhmässä?”

Tapani räjähtää nauruun. Leivänmurut ropisevat vahakangasliinalle ja lattialle, osa eksyy väärään kurkkuunkin.
Tapani alkaa yskiä, muuttuu naamasta punaiseksi eikä meinaa
saada henkeä. Essi rientää hakkaamaan isäänsä selkään. Hän paukuttaa kämmentään Tapanin lapaluiden väliin ja käskee isänsä hengittää. Tapani nousee seisomaan, kääntää selkänsä Essille ja vetää tämän kädet omien käsiensä alta ympärilleen ja saa muodostettua sanan: ”Heimlich!”

Ja vaikka Essi onkin paniikissa, hän ei lakkaa toimimasta. Hän muistaa ensiapukurssin. Heimlichin ote. Vuosi Essin äidin kuolemasta Essi ja Tapani kävivät yhdessä ensiapukurssin. Essi suostutteli Tapanin kurssille, ja Tapani tajusi nopeasti, miksi
kurssi oli Essille niin tärkeä: Essi pelkäsi menettävänsä myös isänsä.

Kurssista on jo pitkä aika, eikä Essi ole vielä joutunut käyttämään kurssin oppeja yhtä nenäverenvuodon tukahduttamista enempää. Itse asiassa hän on kuvitellut unohtaneensa kaiken kurssilla oppimansa, mutta eipä olekaan. Tapani on paljon Essiä suurempi, mutta Essi luottaa siihen mitä kurssinvetäjä sanoi: ”Tämä on tekniikkalaji. Neljästä viiteen terävää ja nopeaa nykäisyä itseen päin, uhrin rintakehän alapuolelta ylävatsaa painaen.”

”No?” Irma kysyy.

”Mitä no?” Heikki ihmettelee.

”Mitä tykkäät?”

”Mitä tykkäät mistä?”

”Hiuksista”, Irma sanoo. ”Ihan hyvät”, Heikki nyökyttelee. Irma pudistaa päätään epäuskoisena.

”Ihan hyvät! Kaksikymmentäviisi senttiä on pituutta poissa ja väri on uusi, ja sinusta on ihan hyvät!”

”On, oikein asialliset on.”

Irma kiljaisee kuin olisi saanut sähköiskun. Sanoo, että viimeinen asia, jonka hän haluaa kuulla uusista hiuksistaan, on se, että ne ovat asialliset.

”No ei ne nyt epäasiallisetkaan ole”, Heikki yrittää keventää,
mutta Irmaa ei naurata yhtään. Hän on selvästi harmissaan, vaikka Heikki ei ihan ymmärräkään mistä.

Irma on Heikistä kaunis, vaikka Irmalla olisi mitä päällä ja vaikka Irman hiukset olisivat likaiset ja takussa kuin pahaisella peikolla, tai vaikkei Irman päässä olisi ainuttakaan hiusta.

Heikki ei välitä siitä, miten Irman hiukset ovat, kunhan hän saa lepuuttaa silmiään Irman silmissä ja korviaan Irman nopeasti nousevassa naurussa. Miten sellainen kokonaisvaltainen rakkaus ja ihailu ei muka riitä? Minkä takia sen lisäksi pitäisi vielä pystyä muodostamaan mielipide hiusten sävystä, jonka muuttumista ei normaaleilla silmillä edes huomaa?

Kaunis, entisen Miss Suomen näköinen hoitaja katsoo lähetettä ja selaa edessään olevaa kalenteria. ”Katsotaas miten täällä olisi vapaata…. Tää näyttäs menevän nyt tuonne parin viikon päähän…”

Ailalla on kuuma, häntä hikoiluttaa. Hän kaivaa jo käsilaukusta kalenteriaan, kun toinen nuori hoitaja tulee viereisestä huoneesta paperipino kädessään ja kysyy, kävisikö Ailalle mammografia saman tien. ”Kun juuri tuli peruutus tuohon viisitoista yli, ehtisittekö te jäädä siihen?”

Aila ehtii. Hän on helpottunut, että pääsee heti eikä joudu odottamaan kahta viikkoa. Vielä lääkäriin mennessään Aila kuvitteli, ettei mammografiaa tarvittaisi lainkaan, sillä hänen edellisestä kerrastaan ei ole vielä vuottakaan. Hän oli toivonut, että lääkäri olisi sanonut ääneen sen, mitä Aila itselleen hoki: ”Tämä on ihan vaaraton, luultavasti rasvapatti tai jostakin syystä tukkeutunut maitorauhanen…”

Mutta lääkäri tutki rintaa pitkään ja kysyi, milloin Aila oli patin havainnut. Hän sanoi, että on hyvä, että Aila tuli lääkäriin heti. Vasta silloin pelko jysähti päälle, ja se teki sen sellaisella voimalla, että Aila pelkäsi tuupertuvansa lattialle tutkimuspöydältä noustessaan.

”Huippaako?” lääkäri kysyi ja otti Ailan käsivarresta kiinni. ”Mennyt pari viikkoa vähällä unella”, Aila vastasi ja kuuli, kuinka hän selitti lääkärille ummet ja lammet Tapanista ja siitä, millaista on ollut alkaa tapailla miestä keski-ikäisenä. Sellaista Aila ei olisi
uskonut koskaan tekevänsä.

Lääkäri otti selostuksen asiallisesti ja alkoi kysellä seksistä, eikä Ailaa yhtään nolottanut, kun hän sanoi senkin puolen tulleen jo
kuvaan mukaan. ”Ja se on kyllä paljon parempaa nyt kuin silloin nuorena”, Aila tunnusti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa paljon muutakin, mutta onneksi lääkäri sai lähetepaperin ja maksukaavakkeen valmiiksi. Sujautettuaan ne muovitaskuun hän ojensi pumaskan Ailalle ja sanoi, että Aila voi soittaa hänen suoraan numeroonsa milloin tahansa, jos jotakin ongelmia tulee.

Huoneesta lähtiessään Aila päätti, ettei enää koskaan käy muualla tutkituttamassa jalkoväliään. Juuri tämän naislääkärin kanssa kun tulee samalla hoidettua myös yläpää.

Ailan kengät kopisevat askelten tahdissa. Tapaniin tutustuttuaan Aila on alkanut käyttää korkokenkiäkin, vaikkei ole sellaisia pitänyt oikeastaan koskaan ennen. Hän on ajatellut olevansa lättäkenkäihminen, joka ei kengillä koreile.

Ennen Tallinnan-reissua hän meni kauppaan ja teki hankintoja. Osti uusia alusvaatteita, yhden villatakin ja kengät. Hän sanoi myyjälle, että hänen jalkansa kipeytyvät korkokengissä. Myyjä
arveli, että Aila on varmaankin käyttänyt joko liian pieniä tai huonolestisiä kenkiä. ”Ne ovat ne yleisimmät syyt siihen, miksi korko¬kengät tuntuvat epämiellyttäviltä. Nykyisin kenkien mukavuuteen ja lestiin kiinnitetään ihan erityisesti huomiota.”

Sitten myyjä kiikutti Ailan eteen viidet erilaiset ja tavattoman kauniit kengät, ja kolmet niistä tuntuivat käsittämättömän hyviltä jalassa. Aila osti niistä kahdet, ja kolmansistakin hän on huomannut haaveilevansa.

Aila pitää tunteesta, jonka korkokengät antavat. Aivan kuin hänen vartalonsa mallikin olisi kenkien myötä muuttunut. Ryhti ainakin on suorempi, ja sehän vaikuttaa koko olemukseen. Ikä kiskoo kaikkia ruumiinosia kohti maata, mutta korkokengät sanovat pontevan vastalauseen periksi antamiselle ja alistumiselle. Sitä paitsi Aila pitää korkojen kopinasta: siitä, että hänestäkin lähtee ääntä, kun hän liikkuu läpi tämän hälisevän maailman.

Korkojen kastanjetteja säestävät Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: ”Kyllä tämä on tutkittava.” Ailan suu on kuiva, ja kädet tuntuvat jääkylmiltä. Kyllä tämä on tutkittava, Aila ajattelee, parempi vaan, että nyt saman tien, jäisi turhaan muuten mietityttämään.

Mammografiahuone on käytävän toisessa päässä. Aila menee istumaan oven eteen. Vastapäisessä huoneessa tehdään ultraäänitutkimuksia, eikä Aila voi olla katsomatta sinne jonottavia pariskuntia, raskaana olevia naisia ja Heikkiä paljon nuoremmalta näyttäviä miehiä. Ailakin kävi Heikkiä odottaessaan kerran ultraäänessä. Se kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä, vaikka ei silloin vielä otettukaan kohdun asukkaasta valokuvia seinälle kehystettäväksi.

Aila muistaa elävästi, miltä hänestä tuntui, kun hän näki
monitorin näytöllä pienen sätkivän olennon ja kuuli tämän villiintyneen sydämen lyönnit. Sillä hetkellä Aila rakastui lapseensa, vahinkoraskaus muuttui odotukseksi ja Aila alkoi pitkän kasvunsa äidiksi. Siitä hetkestä lähtien lapsen paras meni kaiken muun edelle.

Aila laittaa Heikille tekstiviestin. Kutsuu Heikin ja tämän naisystävän kylään. ”Jos teillä ei ole mitään muita suunnitelmia, niin tulkaa syömään sunnuntaina. Vaikka kolmen kieppeillä, kävisikö se? Äiti.”

Heikki istuu autossaan ja kuuntelee radiota. Ulkona sataa. Hän on teollisuusalueen parkkipaikalla odottamassa, että Irma pääsee töistä. Onneksi on Irma, Heikki ajattelee mielessään. Onneksi on Irma.

Heikillä on hirveä olo, hänen päätänsä juimii ja niskat ovat
jumissa. Heikki yrittää venytellä puolelta toiselle mutta tietää, ettei venyttelystä ole enää tässä vaiheessa paljonkaan hyötyä. Pitää kysyä, jos Irma voisi vähän hieroa, Heikki ajattelee, ja mennä lauantaina salille pistämään liikettä lapaluihin ja käsivarsiin. Salilla käyminen on ainoa asia, joka todella auttaa hartioita ja selkää pysymään kunnossa. Ja nyt on syytä pysyä.

Heikki sai kuulla työpäivän lopuksi, että firmasta lomautetaan viisi henkilöä ensi viikolla ja saatetaan lomauttaa enemmänkin. Heikki rummuttelee rattiaan ja yrittää rauhoittua, mutta sydän vain hakkaa hakkaamistaan ja olo on kaikin puolin ahdistunut.

Heikki on varma siitä, että hän on ensimmäisten lomautettavien joukossa. Hän ei tule esimiehensä Petterin kanssa toimeen, ja tunne on molemminpuoleinen. Petteri ei voi jostain syystä sietää Heikkiä, ja aina kun he puhuvat keskenään, siitä kehkeytyy vain päänaukomista ja naljailua. Petteriä ylempänä on vielä muita esimiehiä, mutta jos Petterillä olisi suurin päätösvalta firmassa, Heikki olisi jo saanut potkut.

Irma saapuu autolle. Miten jonkun ihmisen näkeminen voikin niin ilahduttaa, Heikki ajattelee. Kun Irma kiipeää autoon, Heikki tuntee niin suurta helpotusta, että vedet nousevat silmiin ja hän joutuu peittämään liikutustaan yskänkohtauksen taakse.

”Et kai sä ole tulossa kipeäksi?” Irma kysyy huolestuneena, ja Heikki sanoo vain nielaisseensa vahingossa purukumin. ”Lapsena sanottiin, että jos nielee purkan, niin kakka tulee paketissa ulos”, Irma nauraa, suutelee Heikkiä ja he lähtevät ajamaan.

Sää on uskomattoman harmaa. Syksy on ilmoittanut tulostaan, ja pimeyden ja koleuden lisäksi kylmä tuuli säntäilee ympäri Helsingin katuja muistuttamassa ihmisiä siitä, että tämä on vasta alkusoittoa. Heikki luki ruokatauolla päivän lehdestä, että nyt on tulossa ennätyskylmä talvi. Ajatus siitä, että kolmen kuukauden päästä saattaa olla vielä tästäkin kolmekymmentä astetta kylmempää, ei saa häntä tuntemaan oloaan yhtään sen paremmaksi.

”Käydäänkö hakemassa vaikka kiinalaista?” Heikki ehdottaa.
Irmalle se sopii, ja he lähtevät autolla Itäväylää kohti. Irma pulisee tavalliseen tapaansa, eikä Heikin tee mieli pilata iltaa. Niinpä hän päättää olla kertomatta, mitä on tapahtunut, ja ryhtyy sen sijaan kyselemään Irman päivästä.

Irman päivä on ollut täynnä kiirettä ja pieniä sattumuksia. Irmaa on muun muassa onniteltu kihlauksesta, ja hän on joutunut vannomaan, etteivät he ole Heikin kanssa kihlautuneet. Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että kihlautuja onkin toinen samassa firmassa töissä oleva Irma. Irma nauraa
heleästi kertoessaan onnitteluista, pukkaa sitten Heikkiä kylkeen ja sanoo, että vaikkei hän oikein ymmärräkään, minkä takia aikuiset ihmiset menevät kihloihin, niin siinä onnittelusateessa kihlautuminen tuntui harvinaisen mukavalta ajatukselta.

Herttoniemen kohdalla Irma näyttää talon, jossa asui alivuokralaisena Helsinkiin saavuttuaan. Hän kertoo laveasti keittiön aikatauluongelmista ja eräästä erityisen ärsyttävästä soppasiskosta, kuten hän keittiöpuolen naisia nimittää. Heikki on kuuntelevinaan, vaikka hänen ajatuksena tahtovatkin eksyä ulos autosta. Kesken tarinointinsa Irma huomaa Heikin näyttävän poissaolevalta ja kysyy, onko kaikki hyvin.

”Kyllä varmaan... Mä voin kertoa sulle enemmän sitten, kun päästään meille. Olen kyllä todella väsynyt.”

”Sä näytät tosi surulliselta. Ei kai mitään ikävää ole sattunut?” Irma kysyy ja nipistää Heikkiä poskesta.

”Mutsi pyysi meitä sunnuntaina syömään”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää säteilevä hymy. ”Ja minä kun luulin, että tässä on maailmaloppu edessä… Hei, musta olis ihan kiva mennä.”

Essi istuu matikantunnilla ja piirtelee vihkoonsa perhosia ja erilaisia geometrisiä  kuvioita. Hänen jokainen koulukirjansa ja tunneilla jaettu moniste on täynnä piirustuksia, sillä Essi ei malta istua paikallaan viittä minuuttia enempää tekemättä samalla jotain muuta. Pöytien rummuttelu, kynsien pureskelu, kännykän jatkuva tarkkailu ja ponnareiden pyöritteleminen kuuluvat Essin päivään.

”Virallinen” ADHD-testi internetissä kertoi, että hänellä saattaa olla kuusi erityyppistä ADHD:ta, mutta eipä niihin testeihin ole
uskomista. Ja toisaalta, liian monta vuosikymmentä samassa koulussa olleiden ja elämäänsä katkeroituneiden opettajien kuunteleminen on raskasta kenelle tahansa.

Essi ei kuule opettajan ääntä eikä luokan yleistä hälinää, koska hän kuuntelee iPodillaan soittolistaa, jonka on tehnyt juoksulenkkejä varten. Essiä harmittaa, kun hän ei ole saanut juostuksi, vaikka haluaisi käydä lenkillä ainakin kerran viikossa. Aina kun saa kasattua itsensä ja lähdettyä juoksemaan, on tärkeää, että taustalla soi hyvä musiikki. Se ei voi olla mitä tahansa, vaan pitää ottaa huomioon muutama seikka: tunnelma, oma fiilis ja sää. Kun Töölönlahden juoksee kaksi kertaa ympäri, ehtii kuunnella ainakin yhden kokonaisen levyn iPodilta.

Viime aikoina Essi on kuunnellut paljon Tapanin vanhoja discolevyjä. Essistä tuntuu omituiselta kuvitella Tapania joraamassa Helsingin kapakoissa 70-luvulla, pillifarkut jalassa ja tukka taakse sliipattuna.

Essi on nähnyt Tapanista paljon vanhoja valokuvia, ja kaikissa
niissä isä näyttää saksalaiselta yksityisetsivältä. Tapanilla oli muutaman vuosikymmenen ajan aika miehekkään kokoiset mursuviikset, joita nykyään ei näe kenelläkään. Essin mielestä oli ihan hyvä ratkaisu, että isä päätti luopua viiksistään, ja Tapanikin ajattelee varmasti samoin. Hän ei mielellään puhu niistä ajoista.

Opettaja kävelee ovelle ja avaa sen. Sisään tulee koulun rehtori, joka kuiskailee opettajalle jotain. Essillä ei ole harmainta aavistustakaan, mistä he puhuvat. Hän jatkaa piirtelemistä ja uppoutuu musiikkiin. Rehtori lähtee, ja tunti jatkuu niin kuin aiemminkin.

Opettaja selittää juttujaan monotonisella äänellään, ja ainoastaan luokan parhaimmat oppilaat – eli koululaiskielellä hikarit – näyttävät vilpittömän kiinnostuneilta kaikesta, mitä opettaja sanoo. Derivoiminen saa heissä aikaan onnistumisen tunteen, ja he nauttivat huomiosta, jonka saavat viitatessaan. Tosiasiassa kukaan muista oppilaista ei huomioi heitä ollenkaan, eikä Essi usko, että nuolemisyritykset opettajaakaan paljoa liikuttavat.

Essin vierustoveri tönäisee häntä olkapäähän. Essi nostaa katseensa vihkosta ja huomaa, että opettaja tuijottaa häntä. Hän ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja katsoo opettajaa.

”Noniin Essi.. Voisit pitää sitä musiikkia vähän pienemmällä,
että kuulisit, kun sinua kutsutaan.”

”Joo, sori. Mitä?”

”Jäätkö tunnin jälkeen juttelemaan hetkiseksi? On asiaa liittyen tohon sun kakkoskurssin uusintakokeeseen.”

Tunnin jälkeen opettaja kertoo Essille, että rehtori haluaisi tavata hänet ja kysellä jotain. Opettaja ei tiedä asiasta sen enempää.

Aila riisuu ylävartalonsa paljaaksi, ja hoitaja pyytää häntä
astumaan koneen eteen. Pyytää anteeksi viileitä käsiään, mutta
Ailasta hoitajan kädet eivät tunnu yhtään viileiltä. ”Kun itsellä on tällaiset kylmäkallet, niin sinun kätesihän ovat niihin verrattuina ihan lämminvesipullot”, Aila sanoo, ja vertaus hymyilyttää heitä kumpaakin.

Hoitaja kertoo aikoinaan aloittaneensa avantouinnin juuri
parantaakseen ääreisverenkiertoaan, ja Ailakin sanoo käyvänsä uimassa aina kun mahdollista. ”Eikä minulla yleensä ole näin kylmät sormet, se on vaan tämä syksy, kun ei osaa aikuinen ihminen ruveta sormikkaita käyttämään, vaikka mittari näyttäisi mitä!”

Jos Ailan ja hoitajan keskustelu lähetettäisiin suorana lähetyksenä radiossa, ei kukaan voisi arvata, miksi he kaksi juuri nyt puhuvat keskenään. Kukaan ei voisi arvata, että toinen naisista seisoo rinnat paljaina mammografialaitteen edessä ja toinen asettelee hänen rintaansa levyjen väliin kuvausta varten.

Hoitaja selittää, että kun kuvat on otettu, ne menevät suoraan
koneelle, josta lääkäri näkee ne.

”Hän tutkii rinnat sitten kun on ensin nähnyt kuvat. Oliko sulla
joku erityinen syy tulla?” hoitaja kysyy.

”Minä löysin kyhmyn tuosta kainalon alta”, Aila sanoo. ”Ja lääkäri tykkäsi, että se pitää tutkia.”

”Kyllä kaikki kyhmyt on aina hyvä tutkituttaa”, hoitaja sanoo.

Aila yrittää lukea hänen kasvoistaan jotakin merkkiä suuntaan tai toiseen, mutta hoitaja pyytää Ailaa olemaan paikallaan ja menee ottamaan ensimmäisen kuvan. Rinnat kuvataan kaikilta mahdollisilta puolilta. Myös niin, että kainaloiden imusolmukkeet näkyvät.

Essi istuu rehtorin huoneessa. Seinät ovat täynnä kuvia rehtorin kalastusreissuilta eri puolelta Suomea, ja oven yläpuolella roikkuvat hirven sarvet. Rehtori huomaa Essin katseen, nappaa ilmoitustaululta valokuvan ja ojentaa. ”Katsos tätä”, rehtori sanoo ja näyttää kuvaa, jossa hänellä on iso hauki käsissään. ”Viime kesän saalis. Melkoinen vonkale, ja taisteli loppuun asti. Ykstoistakiloinen..”

Essi ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kalastustarinan kommentoiminen tuntuisi vähän teennäiseltä, ja Essi arvaa, ettei häntä kutsuttu kansliaan keskustelemaan metsästyksestä ja kalastuksesta.

”No Essi... Miten koulussa on sujunut?”

”Ihan hyvin... Tai no, hyvin ja hyvin, en mä nyt tiedä. Stressaa, ihan niin kuin useimpia muitakin. Liittyykö tää mun poissaoloihin?”

”Ei liity. Onko sinulla mitään aavistusta, miksi olet täällä?”

Essi pudistelee päätään ja miettii, miksi rehtori käyttää niin
makeaa partavettä ja miksi miehen täytyy kaataa koko pullo niskaansa aamuisin. Huoneessa on uskomaton lemu.

”Koulusta on varastettu videotykki”, rehtori sanoo, ja Essi tarttuu tuolin käsinojiin. Niinpä tietysti. Videotykki! ”Satutko tietämään siitä jotakin, oletko kuullut mitään?”

”En satu”, Essi vastaa. ”Enkä ole kuullut mitään. Miten niin? Miks te multa sitä kysytte?”

”Sinähän tunnet sen Kulmalan Timon?”

”Kuinka niin?”

Ihme kyyläystä, Essi ajattelee. Vaikka he seurustelivat monta vuotta, tuntuu silti oudolta, että Essille täysin tuntematon ihminen tietää hänen asioistaan. Tosin he ovat Timon kanssa pyörineet koulun käytävillä yhdessä, ja rehtori on varmasti kävellyt heidän ohitseen moneen kertaan.

”Timo oli muutaman ihmisen mukaan viimeinen oppilas, joka käytti videotykkiä. Ja koska te käsittääkseni seurustelette ja sinä tunnet Timon ehkä paremmin kuin kukaan meistä muista, niin tietäisit varmaan, jos hän liittyisi tähän tykin katoamiseen jollain tavalla.”

”En mä kyllä tiedä yhtään mitään”, Essi sanoo. Hän ei ikimaailmassa vasikoisi Timoa tai ketään muutakaan, joten hän jatkaa tietämättömän rooliaan.

Rehtori huokaisee ja ottaa hörpyn kahvistaan.

”Ota keksejä”, rehtori sanoo ja ojentaa dominopakettia Essille.

”Vaimo laittoi mukaan, mutta minä en kekseistä välitä. Kahvin kanssa pitää syödä korvapuusteja.”

Rehtori heittäytyy vitsikkääksi, voi luoja, Essi ajattelee.

”Kaikennäköistä sitä nykyään tapahtuu. Kouluista varastetaan tärkeitä ja kalliita tavaroita. Missään ei voi olla täysin turvassa. Ei edes omassa kodissa. Onneksi valvontaa lisätään koko ajan. Kouluissakin pitäisi olla joka puolella valvontakamerat, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Ei silloin minun aikanani mitään videotykkejä varastettu. Eipä silloin kyllä ollut videotykkejäkään.”

Läpäläpä, Essi ajattelee, ja käpylehmillä leikittiin eikä tietokoneita ollut ja hiihtämällä mentiin kouluun! Essi haluaisi juosta ulos ovesta, hän haluaisi etsiä Timon käsiinsä ja käskeä tämän hoitaa tykkiasian heti eikä vasta viidestoista päivä. Mutta eihän hän tietenkään juokse minnekään vaan istuu paikallaan ja odottaa, että rehtori ymmärtäisi päästää hänet menemään. Hän yrittää näyttää mahdollisimman kyllästyneeltä ja haukotteleekin antaakseen rehtorille merkin, ettei häntä kiinnosta enää jatkaa keskustelua, mutta silti rehtori jatkaa:

”Sinä varmaan ymmärrät, Essi, että koulu ei voi katsoa sormien läpi tällaisia asioita. Varkaus on varkaus ja poliisi tutkiikin tätä
tapausta yhtenä rikoksena muiden tapaan. Poliisi on puhuttanut
Timoa tänään ja haluaa puhuttaa myös sinua, ja kun sinä olet vielä alaikäinen, niin luonnollisesti tästä ilmoitetaan myös sinun huoltajallesi…”

”Mistä te faijalle ilmoitatte? Ai siitä, että minä olen seurustellut pojan kanssa, jota te epäilette varkaaksi? Mitä se mun faijalle kuuluu?”

”Essi”, rehtori sanoo ärsyttävimmällä teinien rauhoitusäänellä. ”Minä pyysin sinut tänne, koska minä ajattelin sinua. Minä ajattelin, että ehkä sinä et käsitä sitä, että mikäli todetaan, että
Timo on varastanut sen tykin ja sinä olet tiennyt asiasta jotakin, niin sinä olet osallinen varkauteen. Ymmärrätkö? Sinulle tulee merkintä rikosrekisteriin, eikä se ole mikään pieni asia niin kuin
sinä varmaankin käsität. Tämä on nyt ihan sinun omaksi parhaaksesi kaikki… Minä ajattelin, että jos sinun olisi helpompi puhua minulle niin…”

”Onks se muka varma, että Timo on pöllinyt sen tykin?” Essi kysyy ja rehtori pudistaa päätään.

”Todisteet vahvasti viittaavat siihen suuntaan, mutta Suomi on
oikeusvaltio ja ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan”, rehtori sanoo.

”Epäilläänkö mua jostakin?” Essi jatkaa, ja rehtorin kasvoille leviää yltiöymmärtäväinen hymy.

”Ei, sinua ei epäillä mistään, mutta koska sinä seurustelet Timon kanssa niin…”

”En seurustele”, Essi sanoo. ”Me ollaan erottu. Monta viikkoo sitten. Voinks mä mennä?”

Rehtori on hiljaa pitkään ennen kuin sanoo mitään. Sitten hän nousee ylös, kiertää pöydän ja ojentaa Essille kätensä. ”Jos
sinulla tulee mieleen jotakin, joka voisi auttaa tässä niin… Poliisi
ottaa sinuun sitten yhteyttä.”

”Okei”, Essi sanoo ja poistuu kansliasta rehtoria kättelemättä.

Tapani on yrittänyt soittaa Ailalle monta kertaa, mutta Aila ei vastaa. Lopulta Tapani tekstaa. Kysyy, miten Aila jakselee ja sanoo ajatelleensa tätä koko päivän.

”Jopa niin, että ajoin yhden pysäkin ohi.” Tapani kysyy, haluaisiko Aila tulla illalla poikkeamaan hänen ja Essin luona. ”Essi kyseli sinusta aamulla, ja minä ajattelin, että olisi ihan mukavaa, jos te kaksi tapaisitte. Ja voisit sitten jäädä meille yöksikin. Sitä toivoo, Tapani.”

Aila makaa tutkimuspöydällä ja katselee radiologin valkotakkista selkää. Mies on tutkinut jo pitkään tietokoneen näytölle avaamiaan kuvia. Ilmastointi humisee, huone on hämärä ja hiljainen. ”Miltäs se näyttää?” Aila kysyy, kun ei enää kestä hiljaisuutta. ”Kyllä tämä rouva näyttää siltä, että täällä kasvain on”, radiologi sanoo. ”Katsotaanpa vähän ultralla vielä…”

Kasvain, Aila ajattelee, se on hyvälaatuinen, jos se olisi syöpä niin se olisi sanottu, että syöpä. Kasvain on kysta tai jokin muu,
hyvänlaatuinen, hyvänlaatuinen.

Lääkäri tutkii ensin molemmat rinnat, kainalot ja kaulan imusolmukkeet, kysyy ovatko imusolmukkeet olleet kipeät ja toteaa niiden suurentuneen. Kun rintoja ultrataan, Aila ajattelee Tapania, hän ajattelee Tapania hyräilemässä kylpyhuoneessa, Tapania heittäytymässä vuoteelle, Tapania kääntämässä yöllä kylkeä ja tarttumassa häneen kiinni. Hän ajattelee Tapanin huulia huulillaan ja Tapanin kättä, joka silittää Ailan huolista rypistyneen otsan sileäksi.

Lääkäri jää pyörittelemään ultraäänilaitetta pattirinnan päälle ikuisuuksilta tuntuviksi minuuteiksi ennen kuin sanoo: ”Siinä se on, näettekö rouva, tuossa, läpimitaltaan kolmisen senttiä. Nyt meidän on rouva otettava siitä ohutneulanäyte, mutta kyllä tässä nyt täytyy varautua huonoihin uutisiin.”

Heikki ja Irma saunovat pitkään ja hartaasti, ja saunassa Heikki saa kerrottua Irmalle lomautusuutiset. ”Se on varmaan juuri niin kun sä sanoit. Kaupunki vaihtaa firmaa, ja firma joutuu sen takia pistämään porukkaa pellolle.”

”Ei nyt heitetä kirvestä kaivoon vielä, eihän se oo sanottua, että
sinä lennät ulos.”

”Kuka tahansa sieltä lentää, niin yhtä paha se on. Monilla muilla on vielä lapsiakin elätettävänä”, Heikki sanoo.

Irma työntää hikisen kylkensä kiinni Heikin hikiseen ihoon ja
sanoo heidän kahden selviävän, vaikka mitä tapahtuisi. ”Sitä paitsi sä saat aina jotain työtä. Ja jos et saa, niin ainahan me voidaan tehdä lapsi, jota sä voisit hoitaa. Mä olen kohta kolmekymppinen ja ekan kerran elämässäni ihan valmis äidiksi.”

Heikki ei voisi yllättyä enempää. ”Ai lapsia vai?” hän ähkäisee.

”Niin.  Mä oon aina ajatellut, että pitää olla se ja se asia kunnossa ennen kuin voi ajatellakaan lapsia, mutta jos sitä lopun elämää varmistelee ja varmistelee, niin ei niitä lapsia koskaan tule hankittua. Eihän elämä ikinä ole kaikilta osiltaan kunnossa. Joten mä olen ajatellut, että jos se on kunnossa tärkeimmiltä osiltaan, niin se riittää. Ja nyt mä olen tavannut vihdoinkin sellaisen miehen, josta tulisi ihana isä mun lapsilleni. Nyt on jäljellä enää yksi kysymys: Pidätkö sä lapsista?”

Johanna odottaa innoissaan tulevaa etelänmatkaa. Koko perhe saa pakettimatkalla nauttia ruuasta, auringosta ja yhdessäolosta. Aviomies Rane ei reissusta intoile, sillä hänen aikansa kuluisi parhaiten töissä. Miehen toive saattaa toteutua, sillä yhtäkkiä unelmaloma on vaarassa.

Johanna Rantanen hymyili asiakkaalleen leveästi. Hän ei voinut oikein muutakaan. Hän ei ollut kuunnellut yhtään, mitä asiakas hänelle kertoi, ja nyt nainen istui kysyvän näköisenä hänen edessään ja odotti häneltä täsmällistä vastausta. Johanna oli vakuutusvirkailija ja sorvasi työkseen kaikenlaisia vakuutussopimuksia kiinteistöistä henkilövakuutuksiin. Hän ei joutunut käsittelemään korvaushakemuksia. Onneksi. Se olisi vienyt häneltä kokonaan uskon ihmisiin. Pulaan joutuneilla ihmisillä oli tapana venyttää uskottavuuttaan yli maalaisjärjen.

Johanna ei kuunnellut siksi, että oikeasti hän ei ollutkaan paikalla yhtiönsä konttorissa ja omassa toimipisteessään Tampereen Hämeenkadulla. Hän oli ajatuksissaan Kreikassa. Rodoksella, Falirákin kylässä, Välimeren rannalla, Esperides Beach -perhehotellissa, viettämässä all inclusive -lomaviikkoa, jonka hän oli varannut perheelleen jo talvella.

Johannan perheeseen kuuluivat aviomies Rane Rantanen, yhdeksänvuotias poika Kivi sekä seitsemän ja puolen vuoden ikäinen tytär Suvituuli. Ranen nimi oli tosiaan Rane, sillä hänen isänsä oli halunnut pojasta Ranen, ei Raimoa, Raunoa, Raipea eikä Rampea. Siksi Rane oli miehen ristimänimi, ja vieläpä ainoa etunimi. Heidän yhteisten lastensa nimet olivat taas Johannan toivomuksia, jotka olivat sopineet myös Ranelle. Johanna oli rantahullu auringonpalvoja, ja kun lasten nimet olivat Kivi ja Suvituuli, ja sukunimi vielä Rantanen, heillä suhisi aina kuin suvituuli rantakivellä.

All inclusive piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella.

All inclusive. Hela hoito. Se piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä kiireisessä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella. Lekottelua rannalla, herkullista ruokaa ja rentoa olemista hotellin henkilökunnan passattavana. Välimeren pitkät mainingit, huikeat hiekkarannat, auringon lämpö. Ajatuskin Välimeren keittiön runsaista antimista sai veden kihoamaan Johannan kielelle. Kreikkalainen fetasalaatti, jossa maistuivat auringossa kypsyneet tomaatit, mehukkaat kurkut, kirpeä mutta makea punasipuli, yrtit ja oliiviöljy, rapeakuorinen vaalea leipä, hummukset, taramosalata eli mätisalaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, friteeratut mustekalarenkaat, sinisimpukat, grillatut jättikatkaravut… Sitten pääruoat: Souvlakit eli puuhiilillä grillatut lihavartaat, joiden päälle sopi pirskottaa runsaasti raikasta sitruunamehua. Uunissa haudutetut lihapadat. Grillatut munakoisot, täytetyt paprikat ja lohkoperunat, jotka oli maustettu vuorilta kerätyillä yrteillä. Ruokalajien nimet saivat Johannan melkein itkemään ikävästä Kreikkaan. Dolmades. Horiatiki. Stifado. Kleftiko. Spanakopita.

Johanna pystyi kuvittelemaan itsensä ja perheensä helposti kreikkalaisen ravintolan terassille. Lempeä merituuli puhalsi sinivalkean pöytäliinan alla ja heilutti Johannan hellemekon helmoja. Ilta-aurinko oli jo laskenut, mutta lapset jaksoivat istua kaikessa rauhassa ravintolan pöydässä ja nauttia ennakkoluulottomasti suuta hyväilevistä mauista. Johanna kuvitteli, kuinka hän söisi itselleen suuntuntuman uunissa hautuneesta lammaspadasta ja taputtelisi lautasliinalla huulensa. Hän tarttuisi punaviinilasiinsa, nostaisi sen nenänsä alle, nuuhkaisisi ja siemaisisi varovasti pienen suullisen viiniä. Punaviinin lämpö kiihottaisi makunystyröitä hänen leukaperiensä alla niin, että kihelmöinti tekisi melkein kipeää.

Liharuokia seuraisivat herkulliset jälkiruoat, paistettu halloumi, baklavat eli pienet kakkuset, galaktoboureko… Hunajamelonia, viikunoita, viinirypäleitä… Jälkiruoan kanssa tarjottiin ouzoa, koska kreikkalaiset uskoivat sen edistävän ruoansulatusta ja rauhoittavan vatsaa raskaan aterian jälkeen. Mikäpä Johanna olisi väittämään vastaan, kun kreikkalaisilla oli asiasta erittäin pitkäaikaista käytännön tutkimustulosta? Ruokaryyppy palan painikkeeksi, kun niin kerran käskettiin ottaa, se teki hyvää mielelle ja ruumiille.

All inclusive -paketissa tarjottaisiin koko aterian ajan ilmaisia juomia niin lapsille kuin aikuisillekin. Sen kun vain nousisi ja kävelisi tiskille, jossa viinuri laski juomia hanoista. Lapsiakin naurattaisi, kun he saisivat kerrankin juoda niin paljon kokista kuin halusivat. Kun he olisivat kylläisiä, he siirtyisivät hotellin ulkoilmateatteriin. Amfiteatterissa esitettäisiin yhdeksästä kymmeneen lapsille mieluista ohjelmaa. Sirkustaiteilijoita, temppuja tekeviä eläimiä, viisaita koiria, puhuvia papukaijoja, lauluja, tanssiesityksiä, taikureita, huikeaa akrobatiaa, kovaäänisiä klovneja. Lapset nauraisivat ja nauttisivat, ja aikuiset ehtisivät juoda vielä yhden drinkin katsellessaan iltaesitystä.

– Gin tonic, please.

– Voisinko saada daiquirin?

– Totta kai, madame. Ilman muuta, madame.

Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria.

Ja taas leppeä merituuli hulmuttaisi Johannan hameenhelmoja ja vaaleita hiuksia ja Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria. Kreikassa elpyisi niin sielu kuin vartalokin.

Päivällä hotellin allasosastolla tarjottiin jäätelöä, välipalaksi hampurilaisia, pizzoja, popcornia, karamelleja, mitä vain lapsen mieli keksi himoita. Ja aikuiset saattoivat istua levollisesti aurinkotuolilla, levittää aurinkovoidetta kuumalle iholleen, katsoa jälkikasvunsa ilakointia vesileikeissä ja osallistua yhdessä vesijumppaan tai allaspalloon. Lapset eivät älyäisi riidellä kertaakaan koko viikon aikana.

Joulusta viis! Oi jospa ihmisellä ois all inclusive -loma ainainen!

Nainen katsoi edelleen Johannaa luottavaisen odottavasti, mutta alkoi jo liikehtiä tuolillaan. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa, kun Johannan vastausta ei kuulunut.

Piinkovalla rutiinilla Johanna pääsi hetkessä tilanteen herraksi.

– Tehkäämme yhteenveto kaikesta. Sinä halusit henkivakuutuksen sekä sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, eikö niin? Aiempien vakuutustesi vuoksi keskittämisetu tuo sinulle viidentoista prosentin alennuksen näistä uusistakin vakuutuksista. Henkivakuutukselle jää tällä haluamallasi korvaussummalla hintaa vain kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Euro per yö. Se on mielestäni aika edullinen hinta hyvistä yöunista, vai mitä?

Helpotus, joka naisen kasvoille levisi, sai Johannan hymyilemään entistä leveämmin. Hän halusi, että hänen työpisteeltään poistui vain tyytyväisiä asiakkaita.

– No niin on. Otetaan sellainen vakuutus, nainen sanoi. – Sellainen, joka suo minulle hyvät yöunet.

Johanna nyökkäsi, hymyili ja alkoi syöttää tarpeellisia tietoja tietokoneelleen.

– Tulostan sinulle yksityiskohtaisen terveysselvityksen sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten. Saat täyttää sen kaikessa rauhassa ajan kanssa kotona. Sitten lähetät sen meille, ja sen mukaan päätetään, myönnetäänkö sinulle vakuutusta täydessä laajuudessa vaiko joltain osa-alueelta rajattuna. Mutta näillä tiedoilla täyden laajuuden vakuutukselle ei pitäisi olla mitään estettä.

Näillä näkymin heidän Kreikan-lomallekaan ei pitäisi olla mitään estettä. Johanna oli maksanut matkatoimiston varausmaksun ja jemmatilillä oli jo tallessa matkaan varattu summa. Hänen kesälomansa alkoi jo juhannukselta, lähtöpäivä oli lauantai 2.7. ja lento lähtisi klo 12.25 Helsingistä. Falirákin kylässä oli neljä kilometriä pitkä hiekkaranta ja vesipuisto, josta heidän pienet vesipetonsa tulisivat nauttimaan suunnattomasti.

Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli.

Rane oli luvannut pitää lomaa ainakin sen yhden viikon. Ranen Johanna oli saanut suostutelluksi mukaan matkalle sanomalla, että kohta heidän lapsensa olisivat teini-ikäisiä ja tahtoisivat lähteä lomalle omien kavereidensa kanssa eivätkä enää isänsä ja äitinsä mukaan. Ranella jäisi kokematta lasten riemuhetket. No, eihän se nyt ihan totta ollut, olivathan Kivi ja Suvituuli lapsia vielä pitkään, mutta Ranea piti aina vähän hiillostaa. Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli. Johanna oli päässyt työssäänkin pitkälle nimenomaan diplomaattisen luonteensa ja neuvottelutaitojensa avulla. Suullinen ilmaisu oli tärkeää vakuutusvirkailijoille. Suostuttelua vaativat tehtävät sujuivat häneltä aivan kuin luonnostaan.

Rane kyllä varmasti voihkisi ja valittaisi Kreikassa, että hän ei tykännyt maata helteisellä rannalla, kun työt seisoivat. Ranen mielestä maailmassa oli niin paljon tekemätöntä työtä, että oli sietämätöntä vain maata paikoillaan tekemättä mitään. “Miksi maata, jos voi tehdä työtä?” voisi olla Ranen motto.

– No älä makaa, juokse sitten, tai ui, tai pyöräile, Johanna oli vastannut hänelle.

Rane ei tulisi koskaan jäämään eläkkeelle, sen Johanna tiesi jo nyt. Hän puskisi pitkää päivää niin kauan kuin hänessä henki pihisisi ja hän pääsisi kiipeämään kaivurinsa ja kuormurinsa ohjaamoon. Mies luultavasti tulisi kuolemaan sydänkohtaukseen kaivurinsa puikoissa.

Ranella oli menestyvä maanrakennusfirma. He olivat tavanneet nuorina Tampereen yössä, kun Ranen lapsuudenkaveri seurusteli Johannan lukiokaverin kanssa. He olivat istuneet samaan pöytään, ja Johannaa oli ärsyttänyt heti Ranen itsevarmuus ja nuorelle miehelle harvinaisen kärjekkäät mielipiteet. He olivat alkaneet väitellä ja he olivat jääneet väittelemään vielä senkin jälkeen, kun heidän ystävänsä olivat lähteneet kotiin. Kun valomerkki oli tullut, Rane oli sanonut:

– Eiköhän lähdetä.

– Minne? Johanna kysyi.

– Sinun luoksesi tietysti. Vai haluatko mennä heti taksilla Tirrilään tulevaa anoppiasi tapaamaan?

Johanna purskahti nauramaan.

Tuosta “taksilla Tirrilään” -sanonnasta jäi lentävä lause heidän perheeseensä. Koskaan Johanna ei lähtenyt taksilla Tirrilään, vaan junalla, kun hän rupesi kulkemaan Ranen luona, ja sitten omalla autolla. Nykyään hän kulki Tampereen ja Tirrilän väliä heidän yhteisellä autolla, ellei sitten käyttänyt junaa.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs. Ei mikään lipevä lirkuttelija. Heidän ystävänsä, jotka olivat esitelleet heidät toisilleen, erosivat vain muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen, mutta Rane ja Johanna olivat olleet siitä asti yhdessä ja naimisissakin jo yli kymmenen vuotta.

Jo seurustelun alussa oli käynyt selväksi, että kyseessä oli vakava suhde. He olivat alkaneet rakentaa omakotitaloa Tirrilään. Rane teki itse maanpohjatyöt ja aika pitkälle rakensikin talon isänsä kanssa. Hänen vanhempansa asuivat kuuden kilometrin päässä heidän talostaan. Appiukko oli nimeltään Pentti Rantanen ja anoppi oli Raija Rantanen. Maanrakennusfirma oli alun perin Pentin perustama, mutta saatuaan sydänkohtauksen – aivan oikein, kaivurinsa ohjaamossa – Pentti oli myynyt firman pojalleen ja jäänyt auttelemaan häntä kiireapuna aina silloin tällöin. Appivanhemmat olivat aivan ihania ihmisiä, jotka eivät tuppautuneet heille liikaa, mutta tulivat kyllä apuun aina kun tarvittiin.

Johannan isä oli jo kuollut, mutta hänen oma äitinsä eli ja voi hyvin yhä Ylöjärvellä. Hän olisi varmaan toivonut, että Johanna ja Rane olisivat muuttaneet hänen lähelleen, mutta kun Ranen yritystoiminta oli jo hyvässä nousukiidossa Tirrilässä, se ratkaisi heidän asuinpaikkansa.

Niin erilaiset kuin he olivatkin, heitä yhdisti kunnianhimoinen suhtautuminen työhönsä. Johanna oli päässyt heti lukion jälkeen kesätöihin vakuutusyhtiöön. Hän oli opiskellut finanssimerkonomiksi, suorittanut liiketalouden perustutkinnon ja vakuutustutkinnon ja kouluttanut itseään työn ohessa monenlaisilla kursseilla. Hänen työpaikkansa oli vakinaistettu pian, ja siitä sai olla näinä päivinä todella iloinen. Hän pani iltaisin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulevaisuus olisi yhtä tasaista ja turvattua jatkossakin. Mutta oli jännä juttu, että mitä epävarmemmilta talous ja ihmisten tulevaisuus näyttivät, sitä enemmän he ottivat vakuutuksia. Se oli Johannan onni se.

Johanna aikoi hakea konttoripäällikön paikkaa. Hän oli kurssittanut talven aikana itseään sitä varten. Kunhan hänellä oli tarpeeksi hyvät paperit, hänen itsevarmuudestaan paikan saanti ei olisi kiinni. Hän tiesi olevansa työssään hyvä. Sen hän oli saanut kuulla asiakkailtaan, työtovereiltaan ja eläkkeelle jäävältä konttoripäälliköltään. Siitä huolimatta hän kaipasi vaihtelua työssään. Konttoripäällikön pesti olisi sitä, Kreikan all inclusive -loma olisi sitä. Faliráki oli ikkuna, jonne hän saattoi kurkistaa aina, kun vanne alkoi kiristää ohimoita. Kreikasta palaisi takaisin Suomeen rentoutunut nainen, joka jaksaisi taas puurtaa konttorissa ja kotona mukisematta seuraavat viisikymmentäyksi viikkoa.

Ranen työpaikka ja yritys olivat myös vakaalla pohjalla, koska hänen koneitaan käytettiin niin monenlaiseen työhön. Vaikka rakennusala oli lamassa, jotain tehtiin kuitenkin aina. Teitä rakennettiin, vesijohtoputkia uusittiin, uusia asuinalueita kaavoitettiin, vanhoja taloja purettiin, puutarhoja muokattiin ja parkkipaikkoja pohjustettiin. Ranea ja Ranen koneita tarvittiin aina. Rane teki helposti kaksitoistatuntista päivää silloin, kun rauta oli kuuma. Ranen rauta tuntui kylläkin olevan aina kuuma, kun sitä piti takoa tauotta. Rane oli työmyyrä tai oikeastaan rumemmin sanottuna työnarkomaani.

Ei se Johannaa haitannut, parempi näin päin kuin niin, että mies olisi lyönyt hanskat tiskiin ja heittänyt hommat sikseen, mutta heidän yhteinen aikansa oli kieltämättä aika vähissä. No, kaikkea ei voinut ihmisparka saada, ja siksikin Johanna odotti kovasti heinäkuuta ja koko perheen yhteistä all inclusive -lomaa. Hän viettäisi loman aikana syntymäpäiväänsä ja täyttäisi kolmenkymmentäkahdeksan vuotta.

– Ihmisen on hyvä ajatella, että vahinko ei tule kello kaulassa. Paras vakuutus onkin sellainen, jota ei koskaan tarvitse, Johanna rupatteli asiakkaalleen.

– Ai etten minä koskaan kuolisi? nainen kysyi ja katsoi epäuskoisena Johannaa.

Johannaa hirvitti, mitä hän oli mennyt ajatuksissaan höpisemään.

– Tarkoitin lähinnä tuota sairaus- ja tapaturmavakuutusta. Ihan kaikkea mekään emme pysty estämään, mutta ainakin on lohdullinen ajatus, että surevien edunsaajien tulevaa polkua on siloteltu.

Nyt skarppaa, nainen! Johanna komensi itseään. Älä päästä ajatuksiasi hajoamaan!

Asiakas keräsi paperiniput Johannan antamaan kansioon ja nousi lähteäkseen.

– Tahdon kiittää sinua, kun otit huoleni tosissasi, nainen sanoi ja kätteli Johannaa oikein kädestä, painoi vielä vasemmankin kätensä Johannan käden päälle. – Nukun varmaan ensi yönä paremmin kuin vuosiin.

– Sitähän varten me täällä olemme, että asiakkaiden huolet poistuisivat, Johanna visersi aurinkoisesti.

Nainen hyvästeli ja poistui. Johannan katse lipui jälleen kerran kahteen postikorttiin, jotka hän oli kiinnittänyt muistitauluunsa pienillä nastoilla. Hän oli ostanut kortit pienestä matkamuistomyymälästä edellisellä Kreikan-matkallaan, kirjoittanut ne tavernan pöydässä lounaalla ja lähettänyt ne kotiinsa. Hän muisti yhä, miltä hentoinen, sinertäviltä vuorilta tullut tuulenvire oli tuoksunut silloin. Kukilta, suolalta ja vuohilta. Toisessa kortissa oli täydellisen pilvetön sininen taivas, valkeaksi kalkittu pieni kreikkalaistalo ja talon seinustalla kasvava pinkkikukkainen köynnöskasvi. Ne loivat yhdistelmän, joka oli vienyt Johannan sydämen. Toisessa kortissa valkealta hiekkarannalta kohosi valkea, kalkkikivinen pystysuora jyrkänne. Turkoosinvihreä meri. Salainen poukama. Valkoinen purjevene. Auringon paahde. Muuta ei tarvittu.

Kyllä ihminen sai katsella, muistella ja tunnelmoida vaikka parin postikortin ääressä. Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto pitkän ja kiireisen talven uurastamisen jälkeen.

Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto talven uurastamisen jälkeen.

Oli vapun alusviikko. Johanna poikkesi töiden jälkeen Stockmannin Herkkuun ostamaan grillattavaa vapuksi. Olihan vappuaatto kesän ja grillikauden virallinen avaus, ainakin jos ei sataisi. Suomessa vappuna oli aina varauduttava sateen varalle, jopa lumisateen. Hän osti marinoimattoman possun sisäfileen, lohta, muutamia munakoisoja ja suurimmat paprikat, joita hän löysi. Hän osti myös valmiita viininlehtikääryleitä, kreikkalaista fetaa, sitruunoita, tuoreita herkkusieniä ja ison ruukun basilikaa. Loput ruokaostokset hän aikoi hankkia Tirrilästä. Hän poikkesi ostamaan myös rehevän ja hilloisen, täyteläisen punaviinin, joka kruunaisi aterian.

Vappua ennen Johanna valmisti suuren määrän simaa lapsille. Hänellä oli vappuaattona vapaata, joten aattoaamu kului Johannan paistaessa ison kasan munkkeja. Lapset auttoivat innokkaina, mutta Johanna hätisti heidät vähän sivummalle siinä vaiheessa, kun munkkirasva alkoi räiskyä ja tenaville tuli vaaran paikat.

Vappusää suosi grillaussuunnitelmia. Lämmintä oli plus kuusitoista astetta, ja sehän oli vappukeliksi aivan ruhtinaallisen leppeä sää. Hän oli marinoinut possun ja kuutioinut lohen ja pistänyt niitä vuorotellen vartaaseen keltaisen paprikan ja parsakaalin kanssa. Suvituuli ja Kivi kantoivat pöytään paperilautasia ja lautasliinoja, vaaleaa leipää, yrttihakkelusta, lohkottuja sitruunoita, ruokailuvälineitä ja simakannun. Heidän kunniatehtävänsä oli koristella omenapuut ilmapalloilla ja serpentiineillä.

Johanna kuuli iloisen tervehdyksen. Naapurinrouva Katariina vilkutti hänelle valkoisen piha-aidan takaa.

– Hauskaa vappua!

– Oikein hauskaa vappua!

Grillaukset olivat siinä pisteessä, että Johanna ennätti hetkeksi aidalle turisemaan.

– Mitä hyvää sinä nyt teet? Katariina kysyi. – Ihanalta tuoksuu! Uteliaisuus heräsi.

Johanna nauroi mielissään.

– Grillaan possu- ja lohivartaita ja tein jo uunissa täytetyt paprikat. Vähän fetasalaattia ja leipää ja sen sellaista. Tervetuloa maistamaan!

– Kiitos vain tarjouksesta, Katariina vastasi, – mutta meilläkin on tarkoitus grillata. Mä teen colaribsejä. Mutta ehkä otetaan lasilliset yhdessä sen jälkeen, kun ollaan syöty?

– Sehän kyllä sopii, Johanna ilahtui. Hän palasi grillin ääreen ja käänsi vartaat ja itkevät munakoisot ympäri. Oli aika kutsua perhe syömään. Rane ja Suvituuli eivät toista komentoa tarvinneet, mutta Kivi viipyi vielä jossain.

Viimein Kivi juoksi talon takaa ihan hädissään.

– Äiti, isä, se vieras kolli ja Kassu tappelevat!

Kassu oli heidän edelliskeväänä syntynyt kollipentunsa. Vieras kolli oli kulkenut heidän pihallaan muutamien päivien ajan ja mourunnut niin kovaa, että Johanna oli yöllä herännyt muutaman kerran unestaan. Se oli liehunut sitkeästi heidän talonsa ympärillä ja ruikkinut auton lokasuojaan ja kuistin kaiteenpieleen terveisiään enemmän kuin tarpeeksi.

Johanna lähti juoksemaan talon nurkan taakse. Tämä piha oli Kassun reviiri eikä kenenkään muun! Lapset tulivat hänen mukaansa, mutta Rane jäi jo nauttimaan pöydän antimista. Hän ei paljon piitannut kissojen kähinöistä.

Johannaa odotti näky, johon hän ei ollut osannut varautua. Hän näki heti, että se, mitä Kassu ja kolli tekivät, ei suinkaan ollut tappelua. Joskus Kreikassa hän oli nähnyt postikortin, jossa oli kolme kissaa päällekkäin köyrimässä toinen toistaan. Oliko niistä alimmainen ollut tyttökissa ja kaksi päällimmäistä uroskissoja? Ken tiesi. Sekaisin ne ainakin olivat, kiimasta ja feromoneista. Johanna ymmärsi, että Kassu ei tainnut sittenkään olla kolli.

Kassu oli ollut niin pitkäkarvainen ja pörheä, kun he olivat ottaneet sen, eikä sen pikkuruisista rei’istä pystynyt sanomaan silloin paljon mitään. Johanna oli luottanut sokeasti kasvattajan sanaan, että Kassu oli kolli, eikä hän ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus viedä kissa kastroitavaksi, mutta se oli toistaiseksi lykkääntynyt. Kai hän oli tyhmästi ja itsekkäästi ajatellut, että jos vahinko tapahtuisi, se tapahtuisi jollekulle muulle kuin heille. Tottahan se oli, että Kassun kivekset olivat olleet aika pienet, suorastaan olemattomat, kun niitä ei ollut oikein koskaan näkynyt kaiken sen karvan keskeltä. Nyt hän ymmärsi, miksei niitä ollut näkynyt. Niitä ei ollut näkynyt, koska niitä ei ollut laisinkaan, koska Kassu oli tyttökissa.

Vieras kolli suorastaan nauroi hänelle Kassun selästä. Sillä oli sellainen suuvärkki, että näytti kuin sillä olisi ollut koko ajan mairea hymy huulillaan. Kassu oli kyyryssä ja hyrisi mielissään sekin.

– Senkin likaiset elukat! Irti meidän kissasta, hemmetin panohullu peto! Johanna kiljui ja juoksi kohti vierasta kollia. Hän oli ehtinyt napata talon nurkalta haravan käsiinsä ja alkoi huitoa raidallista kollia eroon Kassusta, mutta kolli vain nypytti ja nytki ja piteli Kassua hampailla niskasta aloillaan. Ei Johanna uskaltanut paljain käsin ruveta kiskomaan vierasta kissaa pois sen lempipuuhasta. Siinä saisi käsiinsä pahat haavat.

Lopulta kolli sai Kassusta kyllikseen ja irrottautui pois sen selästä. Kassu sähähti ja rääpäisi kollia. Vieras kolli väisti ja juoksi vauhdilla tiehensä. Sillä oli kyllä selvästi nähtävissä olevat kulkuset, jotka heilahtelivat riemukkaasti kollin kipittäessä kohti kotiaan.

– Äiti, mitä ne kissat oikein tekivät? Kivi kysyi.

– Ne tekivät pentuja.

– Voivatko mieskissatkin saada yhdessä pentuja? Kivi kysyi.

– Kassu taitaa ollakin tyttökissa.

– Oi, kuinka kivaa! Tuleeko meille ihania pikkuisia kissanpentuja? Suvituuli huudahti.

– Jos oikein huonosti käy, niin tulee, Johanna sanoi.

– Jes jes jes! Kivi kiljui riemusta.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus. Kissan tiineysaika oli noin kuusikymmentäviisi vuorokautta. Heidän Kreikan-matkansa alkuun oli suurin piirtein kaksi kuukautta. Kissa synnyttäisi pentunsa juuri heidän lomamatkansa aikana. Eivät he voisi jättää kissaa yksin kotiin sellaiseen aikaan, synnyttämään ilman apua ja valvontaa ensimmäistä kertaa.

Johanna katseli, kuinka Kassu istui maassa ja nuoli takapuoltaan toinen takajalka sojottaen antennina kohti taivasta. Rietas narttu vaikutti oikein tyytyväiseltä. Johanna otti sen syliinsä ja alkoi puristella sen mahaa, kuin olisi sillä toimenpiteellä saanut vieraan kollin ei-toivotut tuliaiset pusertumaan ulos Kassusta. Kassu älähti vastaan, kierähti ja pyörähti irti Johannan näpeistä. Se halusi nautiskella yllättävän kevätrakkauden hehkuvasta jälkilämmöstä kaikessa rauhassa.

He palasivat etupihalle ruokapöydän ääreen. Rane jo herkutteli grillivartailla täyttä päätä, mutta Johanna oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt ensiksi edes syömään. Lapset ottivat liha- ja kalavartaat, mutta Johanna ei pystynyt kuin nävertämään vähän salaattia ja juomaan ison siemaisun punaviiniä.

– No? Rane kysyi. – Oli se karmea metakka. Kissatko siellä tappelivat?

– Eivät ne tapelleet. Ne tekivät rakkautta.

– Mitä? Meidän Kassuko? Sen kollin kanssa? Eikö Kassu olekaan kollikissa?

– Ilmeisesti ei ole.

– Sitähän minä aina ajattelin, kun se katseli niin usein eteisessä peilikuvaansa. Eivät kollit ole niin kiinnostuneita pärstäkuvastaan.

– Heh-heh, Johanna naurahti ilottomasti. – Oikeasti tämä on paha juttu. Paha, paha juttu.

– Hei, ei se kuule ole mikään katastrofi, jos nyt yksi kissa sattuu paukahtamaan paksuksi. Tapahtuuhan sitä maailmassa tämän tästä.

Ruoat olivat liian herkullisia jätettäväksi jäähtymään. Johanna otti ensiksi lohivartaan ja sen jälkeen vielä lihavartaan. Viininlehtikääryleiden maku sai hänet huokaisemaan. Ehkä Rane oli oikeassa, ei kai tämä ollut maailmanloppu. Pikemminkin uuden elämän alku. Ehkä noin kuuden tai kahdeksan.

Kivi ja Suvituuli söivät itsensä kylläisiksi ja kantoivat astiansa sisälle keittiöön. Sen jälkeen he söivät vielä vähän munkkeja ja joivat simaa. Sitten he menivät pomppimaan trampoliinille. Johannaa ihmetytti, miksi lapset eivät tuntuneet tarvitsevan koskaan ruokalepoa, vaikka heidän vatsansa olisi ollut kuinka täynnä. Jos Johanna olisi mennyt trampoliinille hyppimään, siitä olisi seurannut sotkua.

– Kop, kop! Katariina huusi aidan takaa.

– Tulkaahan peremmälle, Johanna vastasi.

Katariina ja hänen miehensä Osku tulivat portista heidän pihalleen. Laurilat olivat hauska pariskunta, joiden seurassa Rantaset olivat istuneet useita kesäiltoja. Osku myi kodinkoneita ja Katariina oli vanhainkodilla töissä. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet viiden viimeisen vuoden aikana pois kotoa ja he asuivat nyt kahdestaan isoa taloaan. Heillä oli ollut jonkin aikaa tyhjän pesän haikeus, mutta kun siitä oli selvitty, he nauttivat täysillä elämästään. Heidän lapsensa opiskelivat Helsingissä ja Porissa, joten eivät he olleet maailmasta pihalle menneet, vaan kävivät kotona aina silloin tällöin. Eivät he kuitenkaan tulleet kotiin vappuaattona, sehän oli selvä.

Laurilat toivat mukanaan pullon kuohuvaa ja istuivat alas pöytään. Johanna kertoi heille oitis, mitä dramaattista äsken oli tapahtunut, ja he ryhtyivät yhdessä puntaroimaan kissaongelmaa.

– Mitä luulette, voiko kissoille tehdä aborttia? Johanna mietti.

– Muistan, että kerran yksi minun ystävättäreni vei tyttökissansa steriloitavaksi, Katariina sanoi. – Kun homma oli ohi, lääkäri oli sanonut, että kissalla oli ollut kohdussaan sikiöt. Lääkäri oli poistanut ne kohdun mukana. Eli senhän Kassullekin ehkä voisi tehdä.

– Niin. Mutta on sekin niin julmaa. Kissaraukka luulee onnessaan, että se saa tehdä ensimmäiset pentunsa, valmistelee pesäkoloaan ja täyttyy äidillisistä ajatuksista, ja sitten julma ja itsekäs ihminen päättää, että tehdäänkin sille nips-naps. Eikä kissa saa eläissään kokea äitiyden onnea, Johanna maalaili.

– Tää mun likkakaverikin suri jälkikäteen sitä, että oli teettänyt kissalleen steriloinnin, Katariina huomautti.

– Mutta hänhän ei tiennyt silloin, että kissa vartosi.

– No se olikin hänelle ainoa lohdutus ja puolustus.

– Tiedättekö, mahtaakohan kissoille olla katumuspillereitä niin kuin naisille? Jälkiehkäisyä? Johanna kysyi.

– Minulla on, Rane hihkaisi. – .22-kaliiperisia, täysi lippaallinen ja vielä kymmenen laatikollista lisää.

– Rane, älä viitsi! Sä oot ihan kauhee, Johanna siunaili miehensä raadollisuutta.

– On teillä ongelmat, Osku nauroi. – Kenen kissa se vieras kolli muuten oli?

– Kai se on noiden Tirkkosten, Johanna veikkasi. – Ne, jotka asuvat siinä keltaisessa talossa Ketomaantien alkupäässä, tunnetteko? Niiden pihassa mä olen joskus nähnyt sen saman kissan.

– No jos otetaan tähän tällainen miesnäkökulma, niin voisiko kollin omistajan velvoittamaan maksamaan pennuista ruokkoa? Osku sanoi. – Vaikka kymppi per pentu per kuukausi?

Rane räjähti nauramaan.

”Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja?” Rane nauroi.

– Tirkkosen Antero on aika iso mies. Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja? Rane nauroi. – Voi tulla kengänkuva persuksiin tai nyrkinkuva naamatauluun.

– Te laskette leikkiä vakavalla asialla, Johanna tuiskahti. – Helppo se teidän on sanoa, mutta muistutan vain Rane, että koskee tämä asia sinuakin.

– Miten niin? Tuleeko minusta nyt vaari?

– Meidän Kreikan-matkasuunnitelmat menevät mönkään.

– Auts, Rane kiljaisi, mutta ei näyttänyt siltä, että olisi ollut kauhean pahoillaan. Tai ollenkaan. Johanna näki, että Ranen silmiin syttyi suorastaan kirkasvalolamppu, kun hän tajusi välttyvänsä tällä tavoin makaamasta viikon päivät hikisellä ja hiekkaisella aurinkopedillä mielestään liian kuumassa. Senkin ajan hän voisi hikoilla kaivurinsa ohjaamossa.

– Hyvä, Kassu! Rane hihkaisi.

Johanna oli maksanut perheen Kreikan-matkasta vasta ennakkovarausmaksun. Loppusumma erääntyisi maksettavaksi kuukautta ennen lähtöpäivää eli 2.6. Siihen asti heillä olisi aikaa miettiä, mikä olisi paras ratkaisu kissakysymykseen.

Kassu istui aidantolpalla ja nuoli hartaudella ilta-auringossa turkkiaan. Sitä ei näyttänyt huolettavan ollenkaan asia, joka vaivasi sen omistajia tai siis sen palvelijoita: Oliko se paksuna vai ei? Pääsisivätkö Rantaset Rodokselle ja Falirákin kylän hiekkarannalle all inclusive -lomalle vai eivät?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

 

Ruusu saa vihiä Eevin olinpaikasta. Hän kohtaa vihaisen Virpin, joka ei anna piiruakaan periksi. Samaan aikaan Marco havahtuu etsimään tilalla rahojaan. Ne eivät ole alkuunkaan siellä, minne hän ne jätti. Ruusun on pakko turvauduttava aseeseen.

Anders oli mun kundikaveri Ruotsissa, Virpi kertoi puhelimessa.

– Mä olin sen kaa melkein viis vuotta. Yhdessä suunniteltiin monet keikat. Kun mä jäin kiinni, se ei kertaakaan tullut edes kattomaan mua Hinsebergiin. Kuus vuotta mä lusin sen jätkän takia. En laulanut, vaikka mieli teki. Ja mitä mä sain? Paskasen naurun. Sillä aikaa kun rekkalesbot piti mua leikkikalunaan, Anders meni naimisiin jonkun vitun Jennyn kanssa ja eli medelsvenssonin elämää, teki vittu mukuloita ja hankki omakotitalon ja Volvon.

– Syytön mä siihen olen, Ruusu sanoi.

– Etkä oo! Me ollaan kaikki syyllisiä. Kaikki jotka suostutaan elämään rosvonrenttujen kanssa niitten ehdoilla. Vito on ihan samanlainen renttu. Mä tiesin, että se kusettais mua. Mä olin niin varautunut siihen, mutta mä en vaan vittu osunut kunnolla. En viime viikolla kymppitiellä, enkä edes viime yönä kiväärillä sieltä metänreunasta.

– Vito, Eevi sanoi taustalta.

”Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito.”

Ruusu tunsi kylmät väreet selkäpiissään.

– Vitun vekara, nyt pää kiinni! Virpi ärähti.

– Ja Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito. Oikeestaan, jos sä teet sen, jos sä tapat Viton, mä voin heittää sulle kymppidonan kaupan päälle. Pääset muksujen kanssa reissuun.

– Miten mä sen teen? Ruusu hätääntyi.

Hän tuli kymppitien risteykseen ja pysähtyi siihen. Avoimesta ikkunasta helle saavutti heti Transitin, ja ilmanvaihto tohotti kuin kuumailmapuhallin. Ruusua palelsi silti.

– Sä oot fiksu mimmi, kyllä sä keksit, Virpi sanoi. – Sulla on aikaa keskiyöhön. Jos et sä siihen mennessä soita, että sulla on massit valmiina, mä katkasen Eeviltä pikkurillin, ja sitten yhden sormen joka tunti.

– Älä helv…

Korppi raakaisi, Virpi ärjäisi:

– Sinuna mä en tuhlais aikaa puhelimessa. Enkä yrittäis pyytää koukuilta apua. Ala toimia!

Puhelu katkesi.

Kymppitien takana oli metsää, samoin sivutien laidoilla. Ei ketään missään. Vain korppi kaarteli metsän yläpuolella kevyessä tuulenvireessä.

Keskipäivän aurinko paahtoi Transitia ja Ruusua hattaraisten poutapilvien keskeltä. Moottori kävi epätasaisesti, diesel kärysi enemmän kuin katsastus sallisi. Radiossa Jenni Vartiainen kyseli, missä hänen murusensa oli.

Ruusulla oli sama huoli. Mitä tehdä?

Korppi sukelsi metsään. Ruusu kiepautti autiolla maantiellä U-käännöksen ja lähti kaahaamaan hiekkatien pölyssä takaisin kotiin.

Paluumatkalla hän soitti äidille ja sanoi, ettei Nikkilälle saa kertoa mitään Marcosta tai muista vieraista.

– Se on sentään sun isäs, äiti vetosi.

– Mä en luota Nikkilään.

– Kai säkin oot tulossa tänne?

– Olin, mutta sitten Virpi soitti.

Äiti henkäisi, kuulosti säikähtäneeltä.

– Onks Eevi sillä? Kuka se edes on?

– Marcon ex. Ja joo, Eevi on sillä. Mutta älä sure. Mä kyllä vapautan Eevin.

– Miten? Miksi se on siepannut Eevin?

– En mä vielä tiedä, Ruusu sanoi, vaikka tiesikin vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen. – Mä keksin jotain.

– Mitä mä sanon Nikkilälle syyksi? Mikset sä tule?

– Sano vaikka että lammas poikii. Että mä tuun heti kun pääsen.

– Haluutko sä tosissas pelastaa tyttös? äiti epäili.

– Mikä kysymys toi nyt oli? Totta kai mä haluan!

Ruusu katkaisi puhelun ja ajoi loppumatkan pihaan syvällä ajatuksissaan. Mitä ihmettä äiti oikein kyseli? Totta kai hän halusi pelastaa Eevin.

Miksei hän sitten kertonut kaikkea Nikkilälle?

Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset.

Johan hän oli pohtinyt tätä. Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset. Rahat ja lapset? Kumpi hänelle oli tärkeämpi?

Lapset tietysti!

Hän ryntäsi sisään, sammutti muistaessaan sähköhellan levyn isossa kattilassa porisevan pukinkallon alta ja juoksi portaat kellariin.

Marco heräsi patjaltaan lattialla.

– Virpi on siepannut Eevin! Ruusu kuulutti.

– Mitä?

Marco näytti epäuskoiselta ja tokkuraiselta. Jo muutama luodinreikä tekee ihmisestä helposti tokkuraisen.

– Kyllä sä kuulit. Missä se vois piilotella sitä? Onko sillä vielä joku apuri?

Meni hetki, ennen kuin tilanne upposi Marcon tajuntaan. Lopulta se kysyi:

– Miksi se Eevin on siepannut?

– Se haluaa sun rahas.

– Mulla mitään rahaa ole.

Ruusu nyökkäsi.

– Niinhän sä sanot. Onko sulla hajua, missä se muija vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisen veljekset…

Marcon katse hiipui välillä, kipu puistatti miestä ja sai hänet pitelemään olkavarttaan tuskainen ilme naamalla.

– Perkele!

– Mä haen kohta buranaa. Mitä niistä veljeksistä?

– Mistä… veljeksistä?

Marcon ajatus ei näköjään oikein enää luistanut.

– Nyyttisen veljeksistä! Niillä oli jotain…

– Niitten kanssa Virpi hyökkäs tänne viime yönä.

Ruusu risti käsivartensa rinnalle. Kellarissa tuli kylmä, vaikka katonrajan tuuletusikkunasta valuikin sisään kuumaa ulkoilmaa.

Neliskanttinen miehenjärkäle, salaman iskemä vaalea viikinki ja aidanseipääseen päätynyt kolmas mies olivat siis Nyyttisen veljeksiä. Olivat olleet. Nyt he makasivat kuolleina navetan vanhassa lietekaivossa, johon Ruusu oli kipannut heidän kottikärryistään. Kolme muuta vainajaa hän oli kätkenyt samaan paikkaan jo edellisenä aamuna. Tilaa riitti.

Sama kai missä sitä makasi, kun oli kuollut. Mutta Eevi ei saisi vielä kuolla.

Marcon silmät olivat lupsahtaneet kiinni. Ruusu kumartui miehen viereen ja kokeili otsaa. Sillä olisi voinut paistaa kananmunan, mutta Ruusulla ei nyt ollut nälkä. Hän ravisteli Marcoa kantositeessä olevasta olkapäästä, viis veisasi miehen älähtelystä. Kysyi:

– Missä Virpi vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisten mökillä. Se on… Se on tossa… muutama kilsa kymppitiestä pohjoseen… Vanhalta Härkätieltä lähtee Mullilammen tie… kilsa siitä kurvaa pikkutie vasempaan. Nyyttisten perintömökki. Pihassa…

Marcon katse ja ääni hiipuivat yhtä aikaa. Ruusu puristi häntä olkavarresta siteen kohdalta.

– Ei nyt saa nukahtaa!

Marco säpsähti ja valitti:

– Älä mutsi kiusaa… Anna mun nukkua… Mitä mä siellä skolessa? Vituttaa koko mesta…

– Nyt skarppaat vielä hetkeks! Ruusu ärähti ja läimäisi miestä poskelle. Toisellekin saman tien. – Mitä Nyyttisten mökin pihassa on?

Marcon katse ei kohdistunut enää mihinkään, mutta hänen huuliltaan tai pikemminkin kurkusta tuli vielä muutama korahdus:

– Karhu… Siellä on karhu…

Sitten mies sammui niin, ettei Ruusu saanut häntä enää hereille. Maatkoon siinä. Johan Ruusulla oli ajo-ohjeet.

 Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla.

Hän lähti, sulki perunakellarin oven ja lukitsi portaiden yläpäässä olevan oven. Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla ja otti muutaman patruunan ruutupaidan rintataskuun.

Ulko-ovea lukitessaan hän muisti, että oli luvannut viedä Marcolle buranaa.

Hitot. Kärsiköön.

Ruusu meni seinään jääneestä reiästä liiteriin, otti lukittavan työkalukaapin ylähyllyltä Marcolta takavarikoimansa Smith & Wesson -revolverin, panosti sen rummun täyteen ja otti rintataskuun kourallisen kuteja. Ne riittäisivät kyllä.

Transitin peräosassa oli vielä vihreä Prisman kassi, jolla Eevin isää Tonia oli hämätty juhannusaattoiltana. Kassissa näytti olevan melkoinen määrä setelinippuja, mutta oikeasti niissä oli seteli vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla.

Kassilla voisi ehkä hämätä Virpiä hetken. Se riittäisi.

Ei kovin häävi suunnitelma, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella. Piti toimia. Piti pelastaa Eevi.

Transitia käynnistäessään Ruusu huomasi, että kellarin tuuletusikkuna oli jäänyt auki. No, Marco tuskin lähtisi mihinkään nykykunnossaan. Ja jos lähtisi ja eksyisi metsään ja putoaisi suonsilmään, niin ihan vapaasti. Ruusua ei liikuttaisi.

Ruusu jätti Transitin heti Mullilammentien alkupäähän, kun huomasi sopivan levikkeen. Hän otti autosta mukaan Prisman kassin valesetelinippuineen, haulikon ja revolverin. Hänellä oli kännykässä tarkka kartta alueesta ja hän oli tottunut liikkumaan metsässä. Aseenkin kanssa.

Kilometri hujahti äkkiä. Metsälampi kajasti puiden välistä, ja hetken varvikossa tarvottuaan hän sai näkyviin mökin. Se oli vanha tummanruskeaksi petsattu lautamökki. Pieni sauna ja tupa ja vähän kuistia. Musta huopakatto kasvoi sammalta, ravistuneesta piipusta nousi ohut savujuova suoraan siniselle taivaalle. Palava koivupuun tuoksu toi mieleen lauantaisaunan, vaikka oli keskiviikko.

Sähköä ei mökissä ollut. Lokinpaskasta valkoinen laiturinpätkä johti suolampeen. Puuveneen raato oli uponnut rantaveteen niin, että vain keula ja vähän laitoja näkyi pinnalla.

Naapureita ei näkynyt koko pikkulammen rannalla. Uudenkarhea siniharmaa sportti-Mersu oli pysäköity kääntöpaikalle parinsadan metrin päähän mökistä. Mökin tuuletusikkuna oli auki, hyttysverkon takaa kantautui Muumien mekastusta. Eevi varmaan katseli niitä padilta tai läppäriltä.

Parkkipaikan laidassa oli moottorisahalla veistetty karhupatsas. Aika elävän näköinen. Siitä Marco oli varmaan varoittanut.

Lammen rantaa ja mökkiä lähestyessä puita alkoi olla harvemmassa, ja ne olivat kitukasvuisia. Tennari upposi välillä kokonaan suohon. Kuului maiskahdus, kun hän veti sen ylös ottaakseen seuraavan askeleen. Hän kaartoi lähemmäksi parkkipaikkaa ja löysi pitkospuut.

Saunasta kuului löylyn kihahdus. Lauteet jytisivät, ovi kävi. Alaston nainen kirmasi kuistilta laiturille ja hyppäsi lampeen niin että polskahti.

Ruusu heittäytyi nopeasti pitkospuiden sivuun ja huomasi vajoavansa sammalikkoon. Hän kiskoi itsensä takaisin pitkospuille, pyyhki kuraa naamaltaan ja tajusi haulikon piipun olevan täynnä mutaa. Prisman kassin hän oli sentään pudottanut pitkospuille. Hän jäi nyt itsekin niille vetämään henkeä.

Mökin suunnalla oli sen verran pensaikkoa ja katajia ja kuusentaimia, ettei Virpi nähnyt häntä eikä kassia, vaikka nousi tikkaita laiturille ja palasi saunaan.

Ruusu hylkäsi nyt rahakassin ja haulikon ja hiipi pitkospuita myöten mökin seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja veti samalla revolverin esiin vyönsä alta takaa.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Tupa oli ehkä kaksi kertaa kolme metriä. Siinä oli pieni hella ja tiskipöytä, pieni avotakka, pieni pirttikalusto, pieni puusohva joka aukeaisi kahden hengen vuoteeksi. Kolmelle isolle veljekselle tupa olisi ollut aivan liian pieni.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Eevi paineli padin ruutua tottuneesti. Mistä se senkin oli oppinut? Ei heillä kotona ollut muuta kuin telkkari. No, Ruusun puhelimella tyttö oli saanut joskus leikkiä. Pojille sitä ei uskaltanut antaa. Se olisi pian ollut entinen.

Virpi oli varmasti mökillä yksin Eevin kanssa. Saunasta kuului pesun ääniä, vesi lotisi lattialle. Ruusu hiipi seinänviertä pitkin lammen puolelle. Kuistin seinänvieruspenkillä oli violetti froteepyyhe ja Virpin vaatteet.

Sieppaaja oli heittäytynyt huolettomaksi. Ei tainnut osata odottaa, että joku arvaisi hänen piilopaikkansa.

Mökin ovessa oli vanha Abloy-lukko. Siitä ei nähnyt, oliko se lukossa vai ei. Pitäisi kokeilla ovenkahvaa. Seinänaulassa lähellä saunan ovea oli riippulukko, johon oli jätetty avain. Saunan ovessa näytti olevan rivat, joihin riippulukko sopisi.

Ruusu työnsi revolverin takaisin vyön alle selkäpuolelle. Kuistin laudoitus narahteli ja litsahteli märkien tennarien alla, mutta hän liikkui nopeasti. Nappasi riippulukon seinältä, pujotti sen saunan oven ripoihin, naksautti kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Samassa ovea työnnettiin lujaa sisältäpäin. Se aukesi pari milliä, pysähtyi sitten. Rautarivat kestivät hyvin. Samoin lukko ja saranat, vaikka Virpi hakkasi ovea nyrkillä ja raivosi:

– Avaa se ovi tai mä tapan sut!

Ruusu ei sanonut mitään. Hän kokeili tuvan ovea. Se ei ollut lukossa. Hän meni sisään, ja Eevi nosti katseensa ja sanoi:

– Äittä.

Ruusu koppasi Eevin syliinsä ja lähti kohti ovea. Eevi jatkoi Muumien katsomista padilta. Saunasta kuului Virpin huuto:

– Vitun äittä! Landeruusu! Päästä mut pois täältä!

Ruusu muisti sormenjäljet, veti flanellipaidan hihan kämmenensä päälle ja pyyhki ulko-oven kahvat ja saunan riippulukon ja sen avaimen. Jätti avaimen lukkoon.

Lähti menemään Eevi sylissään kuistilla kohti talon nurkkaa ja parkkipaikkaa. Jos Mersussa olisi avaimet, hän lähtisi sillä. Jos ei, hän repisi vaikka virranjakajan kannen irti ja ottaisi sen mukaansa. Eipä tulisi Virpi heti perään, vaikka jotenkin pääsisikin ulos saunasta.

Äkkiä hän kuuli nopeita askelia takaansa kuistilta.

Hän ehti puoliksi kääntyä, ennen kuin punakka nainen heittäytyi hänen kimppuunsa. Hän horjahti kuistin päästä maahan pitkälleen ja yritti suojata Eeviä omalla vartalollaan. Vasen kyynärpää jysähti kiveen, kuistin päässä kun oli lähitienoon ainoa kallio. Eevi lennähti mättäälle kyljelleen, ja Ruusu sai alastoman Virpin päälleen ja rautaisen löylykauhan varren kaulansa sivua vasten. Virpi painoi kauhan vartta kaksin käsin alaspäin, nojasi siihen koko painollaan.

– Muumi, Eevi sanoi. Padi oli lentänyt tytön kädestä kauemmaksi pitkospuille, ja Eevi nousi ja lähti hakemaan sitä.

 Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan.

Ruusu tunsi kaulajänteittensä venyvän. Virpi survoi kauhanvartta enemmän oikealla kädellään, ja nyt se painoi hänen henkitorveaan. Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan. Kumpikin ähkäisi, koska sitä kyynärpäätä luoti oli raapaissut. Paine kaulalla heikkeni hieman.

Veren maku suussa Ruusu iski uudestaan kyynärpäällä, tarttui löylykauhaan oikealla kädellä ja kiskaisi sitä sivulle päin. Varren kuvioitu pinta raapi kaulansivua, mutta varsi liukui sivuun ja samalla Virpi horjahti pois hänen päältään. Hän tempaisi kauhan kokonaan käteensä ja huitaisi sen varrella Virpiä naamaan. Varren pää pyyhkäisi Virpin nenänvarren rikki ja teki silmäkulmaan vekin, josta virtasi verta silmille.

– Perkele! Virpi kirosi ja iski häntä nyrkillä nenään.

Isku ei ollut kovin luja, mutta nenä painui kasaan ja sieraimista purskahti verta. Virpi yritti seurata uudella iskulla, mutta Ruusu kiepahti alta pois ja nousi polvilleen ja saman tien pystyyn. Hän tavoitteli Smith & Wessonia selkänsä takaa vyön alta.

Virpi ponnahti pystyyn ja päälle. Ruusu horjahti kohti lampea, otti vielä toisen taka-askeleen ja tarttui samalla Virpiä tukasta, veti hänet mukaansa. Virpi törmäsi häneen pää edellä, ja kumpikin lennähti laiturin vierelle lampeen.

Vesi roiskahti. Korppi raakahti jossakin taivaalla. Ruusu löi ja potki ja painoi Virpin päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä, Virpi löi ja potki ja painoi Ruusun päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä. Taistelu oli tasaväkistä. Kumpikin käytti kaikkia keinoja häikäilemättä.

Virpi sai kuitenkin helpommin otteen, kun hänellä oli vaatteet päällä, ja märät vaatteet liimautuivat ihoon ja hidastivat liikkeitä. Happi alkoi taas loppua ja silmissä pimeni, kun Virpi painoi häntä pinnan alle. Mutapohjasta oli vaikea ponnistaa. Voimat alkoivat muutenkin käydä vähiin.

Vielä kerran hän keskitti kaikki voimansa yhteen riuhtaisuun, ujutti jalkansa laiturin tukiparruja yhdistävän lankun päälle ja ponnisti siitä kohti pintaa, sysäsi samalla Virpiä kaksin käsin kasvoista poispäin.

He nousivat yhdessä. Nopeasti. Kumahdus kuului vedenpinnan alle. Virpi valahti veltoksi, ja Ruusu kohotti päänsä pintaan ja kiskoi ilmaa keuhkoihinsa. Vähitellen pimeys väistyi ja hän näki, että Virpi kellui velttona veden pinnalla, kasvot pohjaa kohti. Takaraivossa oli verinen ruhje, laiturinreuna oli sälöttynyt. Pulssia ei Virpiltä enää tuntunut.

Ruusu ui rantaan, konttasi kuiville, heittäytyi pitkospuiden päähän huohottamaan ja kakomaan vettä pois keuhkoistaan.

Hän oli tappanut Virpin. No, se oli itsepuolustusta.

Mutta missä Eevi oli? Tyttöä ei näkynyt. Padi oli jäänyt pitkospuille, näytön lasi oli halkeillut ja kuva pimentynyt. Muumit olivat vaienneet.

– Ee… Ruusu yritti sanoa. Ääni petti. Kurkku oli turvoksissa Virpin ja löylykauhan jäljiltä. – Ee…vi…!

Ei vastausta.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Mihin Eevi oli voinut mennä? Ei kai tyttö ollut tullut lampeen auttamaan äitiä? Vesi oli turpeesta ruskeaa, siitä ei erottanut mitään. Virpin rusketusraidat kyllä näki hyvin.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Ruusu nousi hitaasti kontalleen, sitten polvilleen. Tunto palasi vasempaan käsivarteen pistellen. Hän nousi seisomaan ja näki Eevin, joka kurkisti juuri pensaan takaa läheltä Mersua ja hymyili.

– Äittää!

Äittä tulee, Ruusu ajatteli ja heilautti kättään. Ääneen hän ei vieläkään päässyt.

Revolveri painoi yhä vyön alla takana. Hän antoi sen olla siellä. Veti oikean kätensä kokonaan paidanhihan suojaan, avasi saunan ovesta riippulukon, nosti sen takaisin naulaan avaimineen päivineen. Kurkisti ovesta sisään.

Kuumuus nosti heti hien kasvoille. Päädyssä oli lauteiden yläpuolella matala ikkuna, josta Virpi oli hivuttautunut ulos. Ei olisi kannattanut.

Hän katsoi vielä tuvan puolelle. Huomasi pöydän takaa penkiltä Eevin fleecen ja haki sen, nappasi ovensuusta Eevin tennarit ja sukat. Sulki oven.

Erämaalampi paistatteli iltapäiväauringossa levollisena. Virpi kellui laiturin vierellä kasvot vedessä. Korppi lehahti metsästä laiturin päähän ja laskeutui siihen. Sulkapeite hohti tummansinisenä.

Pää kallellaan lintu katsoi Ruusua silmiin ja kysyi:

– Kraak?

Ruusu kohautti olkapäitään. Ei hänellä ollut vastausta.

Hän kääntyi, poimi rikkinäisen padin pitkospuilta ja käveli kääntöpaikalle. Otti Eevin syliin ja halasi häntä lujasti.

– Eevi, hän korahti.

– Äittä, Eevi sanoi ja antoi suukon poskelle.

Ruusu suuteli Eevin pikkurilliä ja saman tien muitakin sormia. Ne olivat kaikki tallella. Virpi ei ollut ehtinyt katkaista ensimmäistäkään.

Kyyneleet tulivat, ja Ruusu antoi niiden tulla. Joskus oli hyvä itkeä.

Hän otti vielä Prisma-kassin ja haulikon mukaan ja lähti palaamaan metsän poikki Transitille. Vasta siellä hän otti kännykän taskustaan. Puhelimen piti olla vesitiivis, mutta paskanmarjat. Virta ei enää mennyt päälle, ja kun hän ravisteli kapulaa, vettä roiskui kuin sprinkleristä. Smith & Wesson sen sijaan näytti ihan toimintakuntoiselta.

Hän kiinnitti Eevin etupenkille ilman turvaistuinta, koska se oli äidin Subarussa, pyyhki sivupeilin edessä enimmät ravat naamaltaan ja harjasi hiuksensa.

Ei ole peilin vika, jos naama on ruvella ja turvoksissa ja kaula nilellä, hän ajatteli. Itseään saa syyttää. Ja niitä, joiden kanssa on otellut.

Kymppitien risteyksessä Ruusu odotti rekka-auton ohimenoa ja katsoi taivaalle. Korppi liiteli sinessä aivan heidän yläpuolellaan. Oliko se hyvä vai huono enne?

Koivukujalta katsoen kotipiha näytti entiseltään. Ruusu kiepautti Transitin valmiiksi nokka koivukujalle päin ja nousi autosta. Samalla korppi lehahti pihaan metsän yltä ja laskeutui liiterin katolle, jäi katselemaan aitiopaikalta kuin suurtakin spektaakkelia odotellen.

Ruusu heitti oven kiinni ja aikoi kiertää toiselle puolelle irrottamaan Eeviä turvavyöstä, mutta hänet pysäytti liiterin suunnalta kuulunut huuto:

– Hienoa, Ruusu! Sä sait pelastettua Eevis.

Ruusu pysähtyi auton keulan eteen ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Marco työntyi pihalle aukosta, jonka neliskanttinen Nyyttisen veljes oli viime yönä jättänyt liiterin seinään.

”Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.”

– Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.

– Miten… Virpin kävi? Marco kysyi ja nojasi liiterin harmaaseen seinään.

Mies näytti tuskaiselta ja vieläkin tokkuraiselta. Reisiside oli muuttunut tummanpunaiseksi verestä, samoin olkavarren kantoside. Oikeasta kädestä riippui piippu maata kohti iso Makarov-pistooli, jonka Ruusu oli takavarikoinut Marcolta ja piilottanut liiterin lukittavan työkalukaapin ylähyllylle. Marco oli näköjään taas löytänyt aseensa. Olikohan se huomannut ladata?

– Mitä sä täällä hortoilet? Ruusu kysyi. – Tapat vielä ittes…

– Vai itteni? Arvaa… arvaa miten mä pääsin tänne?

– Särjit kellarin oven.

Marco pärskähti kuin epäuskoinen hevonen.

– Ei mun voimani riittäneet siihen. Mä yritin kyllä. Sain vaan toisenkin olkapääni kipeeks. Ja vanhat haavat aukes. Kaaduin ja rymistelin rappuset alas kellariin. Ihme ettei niska mennyt nurin…

– Miten sä sitten pääsit ulos?

– Tuuletus… ikkunasta, Marco sanoi ja horjahti, valui seinää pitkin istualleen. – Mä kiipesi pesuhuoneen jakkaralle, nostin sen päälle vielä saunan jakkaran ja pesuhuoneen jakkaran. Putosin kerran huipulta ja satutin pääni. Meinasin luovuttaa, mutta sisu ei antanut periksi.

– Sitkee sissi, Ruusu sanoi. – Mitä sä nyt meinaat?

Marco tarttui pistooliin kaksin käsin, nosti sen piipun pystyyn jääneen polvensa päälle ja suuntasi Ruusua kohti. Sormi valkeni liipaisimella.

– Mä mitään meinaa… Mä ammun sut.

– Miksi? Ruusu kysyi. – Ootko sä vihainen mulle?

– Jaa että oonko mä… vihanen sulle?

– Niin.

Ruusu tiesi leikkivänsä hengellään, mutta hän oli kymmenen metrin päässä liiteristä ja Marcosta, ja pistoolin piippu huojui ankarasti. Vaikka Marco onnistuisikin ampumaan, osuminen vaatisi melkoista tuuria.

Jos niin kävisi, lohtu olisi tietysti hyvin laiha.

Äkkiä Marco ryhdistäytyi, veti henkeä ja karjaisi:

– Missä helvetissä mun rahat on?

– Jaa niin ne parisataa mitä sulla oli käärössä taskussa? Mä jätin ne sinne. Ja kun mä hävitin ne nahkahousut, mä siirsin niiden taskuista kaikki kamat noiden verkkarien taskuun.

– En mä… En mä niitä… tarkoittanut.

– Mitäs sitten? Eihän sulla pitänyt olla muita rahoja! Niin sä ainakin väitit, kun mä kysyin. Ja silloinkin, kun sun kaveris uhkas tappaa mut. Ja kun mä kysyin uudestaan, sä…

– Pää kiinni nyt, Marco sanoi hiljaa. – Mulla oli jemma tuolla sun liiteris puupinossa. Mä viskelin äsken koko pinon puut sivuun, eikä siellä ole enää jenin jeniä.

– Oliks se japanilainen panssariauto?

– Vittu, saksalainen! Mersu. Mutta rahat oli Suomen euroja!

Marco tehosti sanojaan puristamalla liipaisinta. Luoti vihelsi reilusti Ruusun ohi ja yli, varsinkin kun hän heittäytyi maahan. Kuti karahti Transitin katon reunaan ja vongahti siitä taivaalle. Autossa Eevi alkoi itkeä. Elmeri säikähti ja kiekui kanalassa.

Ruusu näki punaista. Se rosvo julkesi ampua autoa, jossa hänen tyttärensä oli! Hän tempaisi revolverin vyöltään takaa ja hätkähti, kun liiterin katolta kuului pamaus. Aivan samanlainen kuin äsken liiterin seinustalta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta, mutta hätkähti ääntä niin että laukaus meni pari metriä yli eikä osunut edes autoon.

Ruusu pudotti Marcon ensimmäisellä laukauksella. Osui keskelle otsaa. Mies raukesi seinää vasten, pistooli putosi kädestä.

Liiterin katolta kuului uusi pamaus, ja korppi lähti lentoon. Se nousi korkealle ja suunnisti takaisin kohti kymppitietä paukutellen mennessään.

Ruusu nousi. Häntä väsytti suunnattomasti, mutta Eevi itki autossa ja pihassa oli taas yksi ruumis. Pakko jaksaa vielä vähän.

Hän konttasi Transitin luokse, kiipesi koppiin, silitti Eevin päätä ja sanoi, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut, mutta lopulta Eevi uskoi ja rauhoittui.

Ruusu ajoi auton aivan liiterin eteen, laskeutui autosta, avasi peräovet, haki liiteristä ison jätesäkin, avasi sen, kieräytti Marcon jätesäkin päälle, kiskoi ruhon sen päällä auton perälle ja huomasi, ettei millään jaksaisi nostaa isoa miestä auton kyytiin.

Hetken hän veti henkeä ja kiroili itsekseen puoliääneen. Nostatti raivoa. Sen voimalla hän kiskoi ruumiin jätesäkin päällä navetan taakse, vipusi betonikannen sorkkaraudalla pois lietekaivon päältä, työnsi ja työnsi ja työnsi, kunnes Marco luiskahti reunan yli kaivoon. Oli vähällä horjahtaa itse perään, mutta onnistui heittäytymään kaivon sivuun. Makasi hetken siinä, havahtui kun aurinko alkoi kadota metsän taakse ja pihatieltä kuului auton hurinaa. Se läheni.

Marcon naama pilkisti kaivon liejun pinnalta. Sillä oli hämmentynyt ilme, jota kolmas silmä vain korosti.

Ruusu kapsahti kontilleen, heitti revolverin kaivoon, vipusi lietekaivon kannen paikoilleen ja nousi. Lampaat katsoivat häntä haasta ja määkivät. Niillä taisi olla nälkä.

Auto ajoi pihaan ja pysähtyi. Joku nousi autosta. Ruusulle tuli kiire mennä pihalle.

Nikkilä oli pysäköinyt harmaan farmarinsa lähelle Transitia ja kurkisti juuri ikkunasta sisään.

– Hei Nikkilä! Ruusu huudahti liiterin nurkalta. Hän huomasi Transitin ja liiterin väliin pistoolin, joka oli pudonnut Marcolta. Nikkilä ei saisi nähdä sitä.

– Moro Ruusu, Nikkilä tervehti ja avasi pakettiauton oven. – Sä sitten löysit tyttös.

– Joo, en vaan voinut soittaa kun puhelimesta oli akku lopussa, Ruusu sanoi ja kiersi auton ja liiterin välistä, sysäsi pistoolin jalallaan Transitin alle.

Nikkilä irrotti Eeviltä turvavyön.

– Pappa, Eevi sanoi ja osoitti Nikkilää.

Ruusu pujahti Nikkilän eteen ja otti työn syliinsä, heitti oven kiinni.

– Mistä sä sen löysit? Nikkilä kysyi.

– Yks tuttu soitti, tai siis yritti soittaa, mutta kun mulla oli känny pimeenä niin se ei onnistunut. Se kävi tuomassa tytön tänne, mä panin sen autoon kun en muutakaan keksinyt.

– Jaa niinku sulla oli se lammas karitsoimassa. Joko se synnytti?

– Miten niin?

– Aattelin vaan, kun oot ton näkönen…

– Joo, se synnytti jo.

– Kuka tuttu se oli? Mistä se löysi tytön?

Ruusu veti henkeä. Veti uudestaan. Sanoja ei enää tullut.

Hän vajosi istumaan Transitin astinlaudalle. Hän oli lopussa. Hän ei jaksanut enää keksiä uusia valheita. Hän vain puristi Eeviä syliinsä ja sanoi:

– Tää on pitkä juttu.

Nikkilä oli heti kartalla.

– Mä vähän ajattelinkin, ettet sä ole kertonut ihan kaikkea. Mennään sisään, mä keitän meille kahvit.

– Missä äiti ja pojat on? Ruusulle juolahti mieleen.

– Ne jäi Aulangolle. Mä lähdin kattomaan, miten sä pärjäät täällä.

– Miten mä pärjään täällä?

– Niin. Hyvinhän sä pärjäät. Mä soitan kohta äitilles, että Eevi on löytynyt. Mutta ensin mä panen kahvin kiehumaan.

Nikkilä ojensi Ruusulle kätensä. Ruusu tarttui siihen vasemmalla kädellään, nousi Eevi sylissä seisomaan ja seurasi Nikkilää keittiöön. Heti tuntui helpommalta, kun joku opasti. Hän istahti puusohvalle ja ajatteli, ettei nousisi siitä enää ikinä.

Ruusu kertoi Nikkilälle kaiken. Melkein. Marcon rahakassia hän ei maininnut, eikä Nikkilä kysynyt siitä. Ei ehkä halunnut kuulla.

– Sotkuinen juttu, Nikkilä sanoi lopuksi. – Seitsemän ruumista lietekaivossa ja yksi lammessa. Huhhuh. Taitaa olla Hämeen ennätys. Olisko Suomenkin.

– Saanko mä tästä elinkautisen? Entäs äiti?

Nikkilä huitaisi kädellään.

– Höpö höpö. Ei tehdä asioista liian vaikeita.

– Miten niin?

– Sä oot mun tyttäreni. Ja Airi on mun tyttäreni äiti. En kai mä nyt teitä rupee pidättämään. Pohjasen Leila vois sen tehdä, mutta se on onneksi lomalla.

– Mitä sä tarkoitat? Ruusu kysyi. Hän ei uskonut korviaan.

Nikkilä pani tupakan suupieleensä muttei sytyttänyt sitä, sisällä kun oltiin. Saman tien hän otti sen pois suupielestä ja pani irrallaan havaijinpaitansa rintataskuun. Hän katsoi Ruusua vakavana silmiin.

– Nyt tehdään niin, että ne mitkä on lietekaivossa, saa luvan pysyäkin siellä. Niitä ei kaipaa muut kuin viranomaiset. Ja mekin ollaan vaan tyytyväisiä, kun päästiin niistä riesoista.

– Ooksä tosissas?

– Aina. Ja se lampiruumis… Virpikö se oli? Tapaturma. Vähänkö ihmisiä kuolee kesäisin mökillä, kun ne liukastuu laiturilla ja iskee päänsä.

– Mutta…

– Ei mitään muttia. Te vaan puolustitte itteenne ja kotianne ja sun lapsias. Mun lapsenlapsiani. Amerikassa te saisitte mitalin. Mutta kun nyt ei olla Amerikassa, niin paras unohtaa koko juttu.

– Ootko sä tosissas?

– Sä kysyit jo tota.

– Enkö mä saa mitään rangaistusta?

– Kyllä sä saat, usko pois. Mä tiedän, että sulla on omatunto. Sä näät tästä painajaisia varmaan loppuikäs, joskus hereilläkin. Mä tiedän. Et sä helpolla pääse, turha luulla. Mutta sulla on parempaakin tekemistä kuin lusia linnassa niiden paskiaisten takia.

– Mitä tekemistä?

Ruusu ei vieläkään käsittänyt.

– Kasvatat lapsistas fiksuja ja omatoimisia. Tommosia niinku sä itte oot.

Nikkillä nousi.

– Mä tästä lähden nyt. Äitis lupas tulla kohta poikien kanssa.

Ruusu laski Eevin lopultakin puusohvalle sylistään. Hän nousi ja halasi Nikkilää kaksin käsin. Puristi oikein.

– Kiitos, isä.

– No, eihän tää nyt mitään, Nikkilä sanoi ja silitti häntä niskasta kuin hevosta. Oli selvästi hyvillään.

Sinä iltana Ruusu ja äiti ja muksut kylpivät sekä saunassa että paljussa. Vain hyttyset häiritsivät heidän rauhaansa.

Kun äiti vei lapset lopulta nukkumaan, Ruusu jäi yksin lillumaan lämpimässä vedessä kirkkaan tähtitaivaan alla ja suunnittelemaan Uuden-Seelannin matkaa.

Lähtisiköhän isä mukaan?

Jatkis päättyy.

Lue lisää.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Hyviäkin suomalaisia löytyy

En sanoisi tätä huippujatkikseksi! Tulee mieleen vilkkaan mielikuvituksen omaavan pojan kouluaine. Sen verran paljon tässä tuli ruumiita, että meni yli minun sietokykyni reippaasti.

Ruumiitahan siitä tulee, ja Ruusu joutuu näkemään vaivaa piilottaakseen ne. Marcon rikostoveri vaatii rahoja itselleen, mutta Ruusu ei aio luovuttaa.

Navetan takana oli vanha lietekaivo, jota ei ollut käytetty pariinkymmeneen vuoteen. Sieltä löyhähteli joskus helteellä ikäviä tuulahduksia.

Kello oli puoli yksi, kesäkuun lopun yö hiljainen. Kottikärryjen pyörä lanasi märkää heinikkoa. Ruusu työnsi kärryt lietekaivon tuntumaan ja kippasi kolmannen vainajan samaan pinoon muiden kanssa. Pystytukkainen mies oli sentään yhtenä kappaleena. Ranen ja Artsin irto-osat hän keräsi nurmikolta muovilapiolla jätepussiin ja vei ne samaan paikkaan.

Ruusu vipusi betonikannen sorkkaraudalla sivuun ja oli pyörtyä lemusta, vaikka hänellä oli hengityssuoja kasvoilla. Hän heitti jätepussin ja muovilapion ensin lietteen sekaan, kieräytti konnakolmikon yksi kerrallaan perään ja näytti kynälampulla valoa aukkoon. Pikkuhiljaa ruumiit vajosivat ruskeanharmaan pinnan dalle.

Kun näkyvissä oli enää pelkkiä kuplia, Ruusu sovitti kannen takaisin paikoilleen, meni liiterin päätyyn pesemään letkulla ja juuriharjalla ja klooripesuaineella kottikärryt sekä rautaharavan. Eevertin sarvet ja päälaen hän huuhteli pelkällä vedellä. Pukki oli jo rauhoittunut kummasti. Hän oli antanut sille vähän pamia omista varastoistaan. Lääkäri oli joskus määrännyt sitä hänelle stressiin, mutta ei hän ollut halunnut käyttää. Ei halunnut nytkään.

Vielä piti jynssätä ulkoportaat. Sitten hän heitti haalarin ja huivin pesukoneeseen ja alkoi putsata haulikkoa ja miesten aseita keittiön pöydällä. Neljä pistoolia, kaksi revolveria. Kahvia ei tarvittu, hän pysyi kyllä hyvin hereillä. Käsien tärinä oli lakannut heti kun hän oli alkanut toimia.

Lopulta kaikki aseet olivat puhtaita ja öljyttyjä. Haulikon hän pani olohuoneen lukittavaan asekaappiin. Vieraat aseet ja ammukset, myös Marco-Viton aiemmin mukanaan tuomat, hän vei liiterin lukittavan työkalukaapin ylimmälle hyllylle, missä isä oli aikoinaan piilotellut pullojaan. Sieltä pojatkaan eivät saisi niitä.

”Mikä pamaus täältä kuului viime yönä?”

Kello oli kolme, aamu sarasti. Ruusu lukitsi ulko-oven ja laskeutui kellariin. Marcon kuume oli yön aikana hellittänyt, turvotus laskenut reidestä. Mies oli hiestä märkä.

Ruusu ajatteli vaihtaa vielä siteen ja puhdistaa haavan, mutta kun hän ojensi kätensä kohti sidettä, hän putosi Marcon kainaloon patjalle ja vaipui saman tien syvälle uneen.

– Mikä pamaus täältä kuului viime yönä? Selina kysyi autonsa ikkunasta saatuaan joka-aamuisen kananmunarasiansa.

Onneksi satoi, muuten Ruusu olisi tuskin pysynyt hereillä. Hän oli nukkunut korkeintaan pari tuntia ja senkin huonosti. Painajaiset olivat riivanneet.

Ei mikään ihme. Ensin oli kymppitiellä ryöstetty arvokuljetus. Sitten haavoittunut ryöstäjä oli tullut hänen pihaansa. Hän oli hoitanut miestä ja ihastunut siihen. Varsinkin sen jälkeen, kun se oli pelastanut hänet väkivaltaiselta eksältä. Tonilta.

Sitten Toni oli alkanut kiristää ja saanut lähteä. Marco oli lavastanut itsemurhan, mutta se ei ollut onnistunut aivan täydellisesti. Rikosylikonstaapeli Nikkilä oli vihjaissut hänelle siitä eilen. Nikkilä oli myös vihjaissut, että Marco saattoi olla Vito ja että Nikkilä itse saattoi olla Ruusun isä. Äiti ei ollut suoraan kiistänyt eikä vahvistanut.

Sitten tilalle oli hyökännyt kolme rosvoa, jotka uhkasivat hänen lapsiaan. Äiti ampui kaksi rosvoa ja Eevertti-pukki tappoi yhden sarvillaan. Ruusu kätki ruumiit ja siisti jäljet.

Ei ihme, jos unissa seikkaili päättömiä miehiä ja haulikolla ampuvia pukkeja ja puolitoistavuotias Eevikin ammuskeli miehiä ja selitti, että mummo näytti esimerkkiä.

Mutta nyt piti keksiä Selinalle selitys.

– Äiti kokeili skeettiä puolenyön aikaan, vippas risan lautasen taivaalle ja täräytti perään. Mä käskin lopettaa, kun naapurit ei välttämättä tykkää. Muksutkin olis voineet herätä.

– Airilla on aina ollut sellaisia tempauksia.

– No, nyt se uskoi kerrasta.

– Hyvä niin.

Kun Selina oli mennyt, Ruusu laskeutui alakertaan suihkuun. Onneksi kellarin ikkuna oli ollut raollaan ja hän oli kuullut, kun Selina oli ajanut pihaan.

Ruusu hankasi ihoaan karhealla sienellä ja tukkaansa harjan kanssa, jotta sai lietteen ja kuoleman hajun lähtemään kunnolla. Kun hän meni kylpytakissa pukuhuoneeseen, hiuksiaan vielä kuivaillen, Marco istui patjallaan perunakellarin puolella. Väliovi oli auki.

– Kuume on laskenut, Marco sanoi. – Eikä jalkakaan ole enää niin turvoksissa. Mä voisin käydä suihkussa, ja sitten me voitais…

– Suihkussa sä voit käydä, mutta muuten meidän pitää puhua.

– Sä kuulostat kauheen vakavalta. Ja näytätkin.

Ruusu istuutui penkille ja kertoi Marcolle, mitä viime yönä oli tapahtunut. Vakavaksi veti senkin.

– Tunnetko sä sen pystytukan? Ruusu kysyi.

Marco nyökkäsi. Taisi tajuta, että nyt oli lopultakin aika puhua totta.

– Tanhusen Tane. Puijoksi sanotaan, kun se on Kuopiosta kotoisin.

– Oliko Puijo mukana keikalla?

– Oli.

– Entä Artsi ja Rane?

– Niillä oli pienempiä hommia. Ne järkkäs autoja ja aseita ja niitten piti varmistella pakoreittiä.

– Mistä Vitosta se Puijo puhui?

– Musta. Mä en heti tiennyt, voiko suhun luottaa.

– Jaa heti?

– Sori vaan. Oikeesti mä oon kyllä Marcokin, koko nimi on Vito Marco Ketonen.

Nikkilän mukaan kyllä alun perin Voitto eikä Vito. Ruusu mietti hetken, sanoi sitten:

– Mä sanon sua silti Marcoksi. Mä en jaksa ruveta selittämään äidille ja muksuille.

– Sopii mulle.

– Tunsitko sä Tonin ennestään?

– Miten niin? Puhuko Puijo muka Tonistakin?

– Ei kun Nikkilä. Se Vito oli muka pöllinyt Tonin moottoripyörän, ja Nikkilä epäili että juttu oli sovittu. Ettei Tonikaan olis niin tyhmä, että jättäis Jammunsa pihalle avaimet virtalukossa ja lähtis itte huussiin istumaan.

”Mikäs kuulustelu tämä on?” Marco kysyi.

– No okei, se oli sovittu. Mä tunsin Tonin Hämeenlinnan kapakoista ja tiesin että se asui näillä main. Kun mä kuulin, että jengi aikoi pettää mut, mä ajattelin iskeä ensin.

– Miten iso jengi teitä oli? Liittyykö tää kuvio jotenkin Mustiin enkeleihin, kun Ranella oli niiden liivi?

– Mikäs kuulustelu tämä on? Marco kysyi. – Käskikö Nikkilä sun kysellä?

Ei suoraan, Ruusu ajatteli. Nikkilähän käski soittaa, jos Vitoa näkyisi. Ruusu katsoi kuitenkin parhaaksi olla kertomatta siitä

– Nikkilä käytti mut Apparan kellarissa kattomassa Tonin ruumista. Se ei oikein tuntunut ostavan sitä itsemurhajuttua.

– Miksei?

– En mä tiedä, Ruusu sanoi. – Ehkä se johtui siitä, että Tonilla oli luodinreikä kämmenselässä. On kuulemma pirun vaikee ampua itteensä ohimoon niin että ampuu samalla ampumakäden kämmenselän läpi.

– Voi olla.

– Mikset sä sanonut, että sä mokasit? Olis voitu piilottaa ruumis.

Marco väisti Ruusun katsetta, katsoi häntä sitten alta kulmain.

– Jos ihan totta puhutaan, mua nolotti. Enkä mä tiennyt, että sä olet ekspertti ruumiiden hävittämisessä.

– Hätä keinot keksii.

– Mihin sä muuten piilotit ne viimeöiset?

– Navetan lietekaivoon. Se ei oo enää käytössä, eikä kukaan mee vapaaehtoisesti tonkimaan sitä mönjää. Löyhkä on hirvee.

– Seuraava omistaja voi haluta tyhjentää sen.

– Mun ei sit kannata myydä tilaa. Jos perikunta joskus tekee niin, on ihan sama mitä sieltä silloin löytyy. Ja eiköhän siinä liejussa hajoa isompikin ihminen atomeiksi.

– Voi olla.

– Kerro teidän koplasta, Ruusu vaati.

– Arvokuljetusryöstöt vaatii ammattitaitoisen tiimin ja hyvät tiedot kohteesta. Muuten käy niinku Suomessa yleensä eli keikka onnistuu, mutta rahat jää saamatta ja porukka kiinni. Ruotsissa tää touhu on ihan toisella tasolla, siellä on satapäin ammattilaisia, joilla on kokemusta kentältä.

– Montako arvokuljetusryöstöä sä oot tehnyt? Ruotsissa tai meillä?

– En yhtään, johan mä sanoin. Tää oli eka kerta.

– Sä sanoit paljon muutakin, mikä ei ollut totta.

Marco levitti kätensä.

– No, toi oli.

– Montako kokenutta ammattilaista teillä oli keikalla?

– Ydinporukka eli viis ryöstäjää oli kaikki kokeneita konnia, mutta arvokuljetusryöstäjiähän meillä ei hirveesti ole. Tekijät on tähän mennessä tulleet melkein Ruotsista.

– Oliko teillä ruotsalaisia mukana?

– Virpi oli.

– Virpi? Se käärme?

– Sama nainen. Sillä oli kokemusta keikkojen suunnittelusta. Se oli monta vuotta sveduissa jonkun Håkanin tai Joakimin kanssa, joka teki niitä työkseen. Virpi auttoi sitä suunnittelemaan.

– Missä se Håkan tai Joakim nyt on?

– Saramäessä Turussa.

– Vankilassa? Ruusu varmisti.

– Just.

– No just joo, Ruusu sanoi. – Toihan kertookin kaiken Virpin ammattitaidosta.

– Virpi ja mä oltiin ainoot, jotka ei keikalla mokanneet.

Ruusu nyökkäsi, oli vähällä paljastaa että Marcolta eli Vitolta oli Nikkilän mukaan jäänyt osittainen sormenjälki ryöstössä käytettiin pakettiautoon. Päätti sitten vaieta siitä.

Turha ärsyttää Marcoa enemmän kuin oli tarpeen.

– Jos Virpi oli keikalla, miksi kaikki puhui viidestä miehestä? Onks Virpi joku transu tai vaihdokas?

– Virpi on kuule oikee nainen. Se vaan ei halunnut paljastua. Se litisti rintansa ja toppas vaatteensa, eikä se puhunut mitään koko aikana.

– Okei, Ruusu oli uskovinaan. – Keitä muita siinä oli mukana?

”Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut.”

– Puijo ja kaks muuta.

– Mihin se saalis joutui?

– Jätkät vei sen. Mun oli pakko häippästä, Virpi olis muuten ampunut mut ja ampuikin, mutta osui vaan reiteen. Se oli päättänyt uhrata mut.

– Mistä tiedät?

– Mä kuulin, kun se puhui siitä jätkien kanssa puhelimessa.

Kuulosti tosiaan oikein ammattimaiselta touhulta. Ruusun teki mieli peittää kasvonsa käsillään.

– Vedätkö sä mulle sen kelmun tohon haavan päälle? Marco kysyi. – Mä voisin mennä suihkuun.

Ruusu lupasi vetää.

Samalla hän voisi vetää kelmun Marcon pään ympärille. Kaikenlaisten tunarien kanssa hänkin joutui tekemisiin.

Marcon suihkun jälkeen Ruusu päätyi kuitenkin tämän kanssa patjalle perunakellariin. Äiti keskeytti heidät huikkaamalla pukuhuoneen ikkunan raosta:

– Anteeks häiriö, Ruusu! Mä käyn vähän kävelyllä. Pää ei kestä sisällä sen viimeöisen jälkeen. Mä lupasin muksuille, että sä tuut kohta keittiöön.

Ruusu nousi, veti housut jalkaansa ja lähti saman tien. Marco jäi patjalle voihkimaan. Varmaan reisihaavaansa.

Rappusissa Ruusu tajusi auton­avaimet taskussaan.

– Äiti! hän huusi ulko-ovesta.

Äiti pysähtyi sateessa ulkoportaille ja kääntyi. Se näytti vieläkin järkyttyneeltä.

– Mun täytyy vähän koota itteeni. Ei oo hyväks muksuille, jos mummo tuijottelee seinille ja näkee niillä päättömiä miehiä.

– Mä näin unta niistä, Ruusu sanoi.

– Aika hyvin taisit jo toipua painajaisistas.

– Se oli hoitoa.

– Hoitoopa hyvinkin. Ihan lähihoitoa.

Äiti kyllä osasi näpäytellä. Missä tilassa tahansa.

Ruusu otti autonavaimet taskusta ja näytti niitä äidille.

– Vierailta jäi auto johonkin lähitienoille, luultavasti mettäautotien varteen. Hopeenharmaa Audi. Se täytyy hoitaa pois täältä.

– Aina vaan hoidot mielessä.

Äiti meni ennen kuin Ruusu ehti keksiä tarpeeksi napakkaa vastausta. Äidin kanssa jäi aina toiseksi.

– Helou hoitsu! Iivari huusi olohuoneesta. Toisti jonkin piirretyn repliikkiä.

Äiti oli ottanut käyttöön Ruusun lapsuudesta tutut kasvatusmenetelmät. Nyt vain ei ollut Disney-video pyörimässä kolmattasadatta kertaa, vaan telkkarista tuli suoraan jotain animaatiota. Pojat loikoilivat sohvalla voileipineen, Eevi istui potalla telkkarin edessä ja imi tuttia.

Ruusu katsoi lapsiaan keittiön ovelta ja mietti, mitä olisi tehnyt, jos Artsi ja Rane olisivat päässeet sisään ja uhanneet tehdä pahaa lapsille. Rahat hän olisi antanut heti, mutta se tuskin olisi riittänyt. Rosvot eivät olleet naamioituneet, joten niiden olisi pitänyt eliminoida todistajat.

Koska tämä loppuisi ja miten? Virpi ja kaksi miestä olivat vielä jäljellä Marcon keikkakavereista. He voisivat hankkia apujoukkoja, ja jossain vaiheessa Marcokin varmaan vaatisi saalistaan.

Muksut pitäisi saada turvaan.

Toinen vaihtoehto olisi antaa rahat Marcolle ja käskeä sen häipyä. Mutta ei hän vielä halunnut luopua kummastakaan. Ja vaikka hän luopuisikin, Marcon keikkakaverit voisivat silti tulla kovistelemaan heitä. Tai poliisit.

Ruusu meni sohvalle lasten viereen. Tuntui hyvältä istua siinä ja katsella Animaanisten kouhotusta. Iivari ja Jalmari tulivat hänen kainaloihinsa, ja potalta selvittyään Eevi veti vaippahousut ylös ja kiipesi syliin.

Ruusu unohti kaiken muun.

Marco kömpi omin voimin eteiseen, kun Ruusu teki lähtöä ulko-ovella. Lapset katsoivat vieläkin telkkaria, nyt Pikku-Kakkosta.

– Mä käyn hoitamassa eläimet, Ruusu sanoi. – Termarissa on kahvia ja jääkaapissa ruokaa. Koita pärjätä.

– Enköhän mä jotenkin, Marco sanoi. Sillä oli nyt Tonin vanha hihaton paita, vaimonhakkaajapaidaksi niitä sanottiin. Osuva nimi. Käsivarsien tatuoinnit näkyivät kaikessa komeudessaan.

Satoi yhä, pehmeää kesätihkua. Elmeri kiekui kanalan takana verkkoaitauksessa, oli kiekunut jo hyvän aikaa. Ruusu heitti sille ja kanoille jyviä, lampaille kuivia heiniä ja rehua, kaneille heiniä ja porkkanoita. Tarkisti kaikilta veden.

Kuvitteliko hän, vai tuntuiko lietekaivon tienoilla tavallista etovampi lemu? Kuvitteli varmaan. Ei muutama mätänevä konna tuntuisi siinä kimarassa.

Vielä piti siirtää Eevertti uuteen paikkaan. Pukki vaikutti tavallista levottomammalta. Viimeöinen oli varmasti järkyttänyt sitäkin. Ei se ennen ollut tappanut ketään, vaikka oli elänyt jo kolmetoista vuotta.

Kun Ruusu solmi köyttä koivuun pihan laidalla, Eevertti töytäisi häntä yhtäkkiä sarvellaan reiteen. Onneksi sivulta päin, niin ettei terävä kärki tökännyt reikää jalkaan. Töytäisy oli kuitenkin sen verran kova, että Ruusun jalka puutui hetkeksi. Hän ontui nopeasti kauemmaksi ja sanoi:

– Sut täytyy ukkoparka kohta lopettaa, jos et sä rauhoitu. Vaikka yöllä oli ihan hyvä, ettet ollut rauhallinen…

Eevertti kiskaisi ruohotuppaan maasta, jauhoi sitä hampaissaan ja nyökytteli kuin olisi tajunnut kaiken.

Kun Ruusu palasi sisään, Marco istui keskellä sohvaa ilman paitaa ja pojat ja Eevi tökkivät sormella hänen tatuointejaan ja kyselivät niistä. Onneksi vyötärön yläpuolella ei ollut mitään härskiä.

Eevi oli ihastunut Suomi-leijonaan, joka oli Marcon vasemman rinnan päällä.

– Kit kit kitta, Eevi sanoi ja taputti leijonaa.

Ruusu ei todellakaan halunnut luopua vielä Marcosta.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan.

Puolenpäivän aikaan Ruusu veti tuulitakin päälleen ja tennarit jalkaan ja lähti kävelylle. Sade oli tauonnut, Eevi päiväunilla ja pojatkin omassa huoneessaan. Äiti ja Marco jäivät kahville keittiöön.

Äiti oli löytänyt Audin reilun kilometrin päästä, metsäautotien lyhyestä sivuhaarasta. Metsäautotie erkani kylätiestä vähän ennen heidän pihatietään, samaan suuntaan.

Auton luo tullessaan Ruusu veti hupun päähän ja aurinkolasit silmille, uudet puutarhahanskat käteen. Hän ei halunnut jättää hiuksiaan tai muitakaan jälkiä autoon.

Sähköavaimesta hän pyyhki kaikki jäljet hansikkaillaan. Avain ei vain tahtonut toimia. Ei houkuttanut avata avainta ja työntää sitä lukkoon, koska se saisi hälytyksen toimimaan. Kukaan ei ehkä kuulisi sitä täällä, mutta matkan varrella se varmasti osuisi jonkun korviin ja herättäisi uteliaisuutta.

Lopulta hän tajusi, että aurinkolippa oli edessä. Piti työntää avain ihan kiinni sivuikkunaan, ennen kuin säde osui maaliinsa ja lukko rapsahti auki.

Audi käynnistyi kevyesti. Bensaa oli tankki puolillaan. Se riittäisi hyvin Hämeenlinnaan. Ei tarvitsisi näyttäytyä Audin kanssa bensa-asemien valvontakameroissa.

Kylätiellä Ruusun sydän sykähti, kun Selinan mies Seppo tuli koiran kanssa vastaan. Sepi käänsi katseensa pökälettä vääntävästä ajokoirasta autoon ja morjesti kädellään. Ruusu puristi rattia kaksin käsin, jottei olisi vastannut. Täällä tervehdittiin kaikkia, mutta oliko Sepi tunnistanut hänet? Epävarmuus jäi kaihertamaan.

Kymppitien liikenne oli hiljaista. Ruusu ajoi Hämeenlinnan keskustaan ja vähän sen ohi, jätti Audin vanhan sähkölaitoksen taakse Pohjantähden vieraspaikalle. Se oli keskustan tuntumassa ainoita paikkoja, missä Parkki-Pate tai kaupungin pysäköintivalvojat eivät saalistaneet.

Hän lukitsi auton ja käveli parkkipaikan nurkkaan, mistä lyhyet portaat nousivat jalkakäytävälle. Kumartui solmimaan tennarinnauhoja, sujautti avaimen sadevesiviemärin rakoon. Sähköavain oli sen verran paksu, että piti painaa se tennarin pohjalla läpi. Sinne molskahti.

– Bravo, joku sanoi ja taputti vaimeasti käsiään.

Ruusu kohotti katseensa ääneen suuntaan, jalkakäytävälle. Vaaleakiharainen nainen katsoi Ruusuun sinisillä silmillään metrin verran alaspäin. Kyllä se oli oikea nainen, niin kuin Marco oli vakuuttanut.

Virpi.

Kukapa muukaan? Kaunis blondi, siisti meikki, valkoinen miestenpaita, musta jakkupuku, kirkkaanpunaiset piikkikorot. Hänen ikiään. Olalla roikkui pieni mutta painavan näköinen laukku, valkoista nahkaa ja messinkiä. Siellä oli taatusti pistooli.

Sormissa savusi tupakka. Tietysti. Muijan hymy luokitteli Ruusun sinne missä hän olikin: metrin alempana.

– Te näköjään selvisitte Puijon porukasta. Onneksi olkoon.

– Kiitos, vaikka mulla ei ole aavistustakaan mistä sä puhut.

– Älä sä Rengon vosu lässytä, blondi sanoi. Se vilkaisi ympärilleen.

Sivukatu oli kesäaamupäivänä hiljainen, vastapäisen Valintatalon parkkipaikka tyhjä. Ison tien toisella puolella teatteri mainosti jo syyskauden näytelmää isolla lakanalla: J-P Koskisen SAVURENKAITA.

– Me halutaan ne fyrkat. Ja me halutaan Vito.

– Ainahan haluta saa.

– Me tiedetään sun osoittees, blondi sanoi ja meni kuskin paikalle uudenkarheaan siniharmaaseen sportti-Mersuun, joka seisoi kadun laidassa.

Ei seisonut kauan. Ruusu jäi nielemään pakokaasuja, kun mimmi kurvasi Valintatalon parkkipaikalle, kiepautti siellä U:n, palasi taas Ruusun eteen, näytti hänelle keskisormea ja kääntyi ison tien risteyksestä vasemmalle päin punaisia.

Ikävä kyllä kukaan ei törmännyt Mersuun, eikä poliisiautokaan lähtenyt perään.

Ruusulla ei ollut mitään keinoa seurata naista. Audin avainkin oli ulottumattomissa.

Virpi oli varmasti seurannut häntä Rengosta. Missä kohtaa se oli odottanut? Hän ei ollut huomannut mitään, mutta ei hän ollut erityisesti yrittänytkään huomata seuraajia. Näköjään pitäisi koko ajan olla varuillaan.

Onneksi Ruusu oli painanut mieleensä Mersun rekisteritunnuksen. Linja-autoasemalle kävellessään hän lähetti Trafiin kyselyn. Pian tuli viittä senttiä vaille neljän euron vastaus: rekisteritunnus kuului vuoden 1994 Volkswagen Passatille, joka oli romutettu kaksi vuotta sitten.

Poliisissa niitä kutsuttiin sikakilviksi, Ruusu muisti isän tarinoista. Kun atarihommissa seurattiin konnia eikä haluttu heti jäädä kiinni sisäministeriön autolla liikkumisesta, vaihdettiin omien kilpien tilalle sikakilvet, jotka olivat jostain romutetusta autosta.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Näköjään konnilla oli käytössä sama temppu.

Pekolan pikavuorolla Ruusu pääsi Rengon sahan pysäkille kymppitien varteen. Sieltä hän käveli kotiin. Viitisen kilometriä. Oli hyvä selvittää ajatukset ja päästellä höyryt, varsinkin kun sade kiihtyi. Viimeisen metsätaipaleen hän juoksi ja syyti kirouksia kuusikkoon. Kukaan ei kuullut. Eikä sen väliä, vaikka kuulisikin.

Pihatiellä Ruusu vaikeni. Ei saanut antaa lapsille huonoja vaikutteita.

Kun takaa kuului auton hyrähdys, hän hätkähti ja kääntyi nopeasti. Valmiina heittäytymään tien sivuun, jos joku yrittäisi ajaa hänen ylitseen.

Ei yrittänyt. Nikkilä heilautti kättään Focuksen ratin takaa, pysäytti auton ja huikkasi ikkunasta:

– Mä toin nyt sen ruumiintunnistuspöytäkirjan. Ehditkö lukee sen ja pistää nimes alle?

– Totta kai, Ruusu sanoi ja viittasi kädellään. – Aja pihaan vain.

Toivottavasti Marco olisi kellarissa. Toivottavasti lapset eivät ottaisi setää puheeksi. Toivottavasti äiti ei höläyttäisi mitään.

Viimeisin ei käynyt toteen. Äiti tuli heti ulkoportaille ja toivotti:

– Nyt on Taiston pakko tulla kahville!

– No jos pakko on, Nikkilä sanoi ja nousi autosta. – Mulla on Ruusulle vähän papereita…

– Mitäs sulla nyt sille? äiti kiinnostui.

Nikkilä kumartui poimimaan muovitaskua apumiehen paikalta. Ruusu vastasi poliisin puolesta:

– Isyyspapereita kuulemma.

Äiti järkyttyi sanattomaksi.

– Pysy sä vaan Topin tyttärenä, Nikkilä sanoi oikaistessaan selkäänsä. – Sulla on sentään tää tila isäs perintönä. Mun kotitilani Hauholla meni jo 70-luvulla serkkupojan kuorma-auton vakuudeksi. Kari oli lahjakas kaveri. Sai firmansa miljoonavelkoihin parissa vuodessa. Meni autot ja talot ja perheet. Ajaa nyt taas muiden renkinä ja saa jo koko palkkansa, kun loppuvelat annettiin muutama vuosi sitten anteeksi. Kannatti kuulemma yrittää. Ei harmita sitten vanhana.

Mentiin sisään. Marcoa ei näkynyt keittiössä eikä olohuoneessa. Muksut olivat päiväunilla tai ainakin yläkerrassa. Äidillä oli kahvi kiehumassa hellalla.

– Ihan pannukahvia, Nikkilä kiitteli.

– Tossa on vielä niitä mokkapaloja, äiti sanoi ja lykkäsi lautasen pöytään. – Ei ne vielä hirveen kovia ole. Taistokin ottaa siitä.

Ruusu haki olohuoneesta toimivan kuulakärkikynän ja istuutui puusohvalle lukemaan Nikkilän ojentamaa pöytäkirjaa. Puoli minuuttia myöhemmin hän veivasi siihen nimmarin.

– Kiitos, Nikkilä sanoi. – Pistä sä se siihen muovitaskuun, mulla on jo rasvaset sormet. Hyvää mokkapalaa, Airi. Kiitos vaan sullekin.

Äiti kaatoi kahvit ja käpertyi tuoliin Nikkilää vastapäätä kuin tyytyväinen kissa. Hyvä ettei kehrännyt. Nikkilä katseli ympärilleen, nousi kahvimuki ja mokkapala kädessä ja kiersi koko alakerran. Ruusu jännitti yläkerran portaiden ja kellarin oven kohdalla, mutta turhaan.

Nikkilä palasi pöytään.

– Ei ole talo hirveästi muuttunut siitä kun täällä Topin aikoina kävin.

– Miksi sä et käynyt enää hautajaisten jälkeen? äiti kysyi.

– Eikö se nyt olis ollut vähän noloa? Nikkilä sanoi ja hörppäsi kahvia. – Et säkään soittanut.

– Kyllä se on miehen asia soittaa tommosessa tilanteessa.

– Anteeks vaan. Mä en ole tainnut lukea samaa käytösopasta.

Ruususta tuntui siltä, etteivät äiti ja Nikkilä enää huomanneetkaan häntä. He jatkoivat keskustelua siitä, mihin se oli parikymmentä vuotta sitten jäänyt, kun isä oli kuollut. Tai Topi, eihän se tainnut olla hänen oikea isänsä.

Isänä hän kuitenkin aina Topin muistaisi. Hän oli 13-vuotias, kun isä kuoli. Ei isä viinaan kuollut, pelkästään. Isä hirttäytyi liiterin orteen. Ruusu löysi hänet, kun meni hakemaan keittiöön lisää puita. Siinä isä heilui keskellä liiteriä, sininen nailonnaru kaulaan syöpyneenä, kieli ulkona suusta ja silmät melkein ulkona päästä. Naama valkoisena. Hakkuutukki oli nurin lattialla.

Äiti oli töissä ja tuli kotiin vasta seuraavana aamuna. Silloin Ruusu ei vielä tajunnut ihmetellä, miten kampaamossa voi olla yövuoroja.

– Ei Topi meidän takia hirttäytynyt, äiti sanoi nyt Nikkilälle, mutta vilkaisi samalla Ruusuun. – Sille oli ihan sama, missä mä kuljin. Ei sitä ainakaan kiinnostanut mun seurani. Pullo voitti aina.

– Jos totta puhutaan, Nikkilä sanoi ja katsoi kahvimukiin, – ja miksei puhuttais, niin Topi sanoi kerran, kun mä kannoin sitä kapakasta autoon, että ota sä Taisto sitten Airista ittelles akka, kun musta aika jättää. Siinä on hyvä eukko. Musta ei ole aikoihin ollut sille mieheksi, enkä mä enää elä pitkään.

– Niinkö sanoi? Airi kysyi.

Nikkilä nyökkäsi.

– Tytärtäkin se kehui. Ihmetteli, miten hänenlaisellaan maalaisrentulla voi olla niin hieno ja fiksu tytär. Tais arvata, ettei se ihan hänen ole.

– Helppo arvata, Airi sanoi. – En kai mä olis sun kanssas mihinkään ruvennut, jos Topi olis vielä ollut oikee mies.

Ruusu nousi ja ryntäsi pihalle. Liikaa tietoa. Hän tunsi itsensä teini-ikäiseksi, joka kuulee vahingossa vanhempiensa intiimejä puheita. Teki mieli oksentaa ne kaikki pois muistista, mutta miten se muka onnistuisi?

Sade auttoi vähän. Toisaalta tuli kylmä, kun oli jo juoksun jäljiltä hiessä.

Kun Ruusu palasi sisään, Nikkilä ja äiti istuivat puhumattomina pöydän ääressä ja katselivat seinille. Nikkilä nousi nopeasti.

– Nyt täytyy lähtee.

Ruusu ojensi hänelle muovitaskun pöydän kulmalta.

– Älä unohda tätä.

– Joo en, Nikkilä vakuutti.

Auto hyökkäsi pihasta kiivaasti matkaan.

”Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa.”

– Lähtihän se, äiti sanoi. – Mä jo pelkäsin, että se jää asumaan.

– Teillä oli jo avioriita hyvällä alulla, Ruusu sanoi. Huomasi äidin ilmeen ja vaihtoi aihetta: – Mä sain tuolla matkalla idean.

– Liittyykö se jotenkin Nikkilään? äiti epäili.

– Ei kun sä saat viedä muksut Aulangolle. Ne ei oo täällä turvassa, jos jotkut Marcon kaverit vielä hyökkää. Mä maksan.

– Sopii mulle, äiti sanoi. – Mä olenkin hermoloman tarpeessa. Jos en vielä viimeöisen jälkeen niin ainakin ton Nikkilän vierailun. Muistin taas, miksen mä soittanut sille edes silloin, kun Topi oli haudattu ja verottaja meinas viedä Topin mätkyistä koko tilan. Mieluummin otin pankista lainaa.

Ruusu sanoi ymmärtävänsä.

– Kerro muksuille ja pakkaa tavarat. Mä käyn kaupassa.

– Täällä on jääkaappi täynnä.

– Täytyy olla vierasvaraa, Ruusu sanoi.

Yläkerrassa Marco oli nukahtanut poikittain makuuhuoneen sängylle. Eevi nukkui miehen kainalossa ja pojat olivat torkahtaneet sen päälle kesken kiipeilyn. Marco näytti rennolta, reisi oli sulanut normaaliksi.

Auringonsäde pilkisti pilven raosta ja ikkunasta. Kun se osui Marcon otsaan, Ruusulle tuli mieleen lasertähtäimen juova.

Hän käänsi nopeasti päänsä ja päätti lähteä saman tien autolle. Kuka niitä vaatteita jatkuvasti jaksoi vaihtaa.

– Ruusu, Marco sanoi hiljaa. – Mikä hätänä?

– Ei mikään, Ruusu sanoi päätään kääntämättä. – Mä vein sen Puijon porukan vuokra-auton Hämeenlinnaan Pohjantähden parkkipaikalle ja tiputin avaimen sadevesikaivoon.

– Hyvä homma. Siellä se saa olla rauhassa melko pitkään.

– Mä näin Virpin.

Marco hätkähti, ja pojat liikahtivat levottomasti hänen päällään. Eevin unta mikään ei häirinnyt.

– Missä? Marco kysyi.

– Siellä parkkipaikalla. Se oli varmaan seurannut mua jostain täältä.

– Mistä sä tiedät, että se oli Virpi? Tuliko se sanomaan, että hyvää päivää, nimeni on Virpi?

– Ei. Se tuli sanomaan, että ne haluaa rahat ja sut.

– Oli se sit Virpi, Marco vahvisti.

Ruusu käänsi varovasti katseensa Marcoon. Aurinko oli mennyt pilveen, lasersäde kadonnut. Ehkä se oli hyvä enne.

Forssan Hankkijalta Ruusu lastasi Transitin perään reilusti aniittia, tulilankaa, sähkönalleja ja laukaisimia. Kun hän oli sanonut räjäyttävänsä kiviä pihasta, myyjä oli tarjonnut jotain ihme etanadynamiittia. Ruusu sanoi, ettei kelpaa.

– Mä tykkään, että silloin kun räjäytetään, pitää pamahdella kunnolla.

Jätkä katsoi häntä hetken ja sanoi:

– Sen mä kyllä uskon.

Isän kanssa Ruusu oli sen oppinut, kun he olivat räjäytelleet kantoja ja kiviä pihalta ja sen tuntumasta. Siinä ikkunat helisivät ja särkyivätkin. Iso murikka lensi navetan kiviseinään aivan heidän välistään ja jätti jäljen rappaukseen. Isä sanoi, että kävipä tuuri. Ja otti huikan.

Ruusu pyysi vielä laatikollisen haulikon patruunoita, kunnon susihauleja. Myyjä haki sen nopeasti hyllystä.

– Katotaan sulle sopuhinta koko satsista, ettei vaan jää mitään hampaankoloon…

Ruusu hymyili.

Ei tietysti ollut viisasta jäädä nyt kenenkään mieleen, varsinkaan kun oli tullut Forssaan saakka juuri siksi, että siellä häntä ei tunnettu. Mutta minkä hän itselleen mahtoi. Ei hänestä ollut seinäruusuksi.

Satoi taas. Ilta tummeni, halogeenivalo syttyi pihaan. Elmeri kiekui navetan päädyssä. Luuli varmaan lamppua auringoksi.

Ruusu heitti muksujen kassin farkku-Subarun tavaratilaan ja löi peräoven kiinni. Äiti kiinnitti Iivarin ja Jalmarin turvavöitä Subarun takapenkillä. Eevi oli jo turvaistuimessaan apumiehen paikalla. Ruusu meni vielä suutelemaan ja halaamaan tytärtään ja teki saman pojille, vaikka tiesi että se vain pahensi eroikävää.

– Mikset sä tuu mukaan, äiti? Jalmari kysyi. – Voitais uida yhdessä.

– Jonkun täytyy hoitaa eläimet.

– Eiks Marco vois hoitaa? Iivari kysyi.

– Malko, Eevi sanoi etupenkiltä.

– Muistakaa, että ette puhu Marcosta kenellekään, Ruusu vannotti poikia.

– Miksei? Iivari kysyi.

– Marco on salainen agentti. Kukaan ei saa tietää, että se on täällä. Muuten sille voi käydä huonosti. Ette kai te halua, että Marcolle käy huonosti?

– Ei, pojat sanoivat yhteen ääneen. – Ei me kerrota siitä kellekään.

– No hyvä.

– Mummokaan ei sit saa kertoa, Jalmari muistutti.

– En mä kerro, äiti vakuutti. – Mees nyt Ruusu siitä, että päästään lähtemään.

Ruusu meni, ja Subaru lähti pihasta. Kun auton perävalot katosivat koivikkotien mutkaan, Ruusu huokaisi helpotuksesta.

Ainakin lapset olivat turvassa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.